The Project Gutenberg eBook ofMarttaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MarttaAuthor: Theodolinda HahnssonRelease date: December 2, 2014 [eBook #47510]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MarttaAuthor: Theodolinda HahnssonRelease date: December 2, 2014 [eBook #47510]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Martta
Author: Theodolinda Hahnsson
Author: Theodolinda Hahnsson
Release date: December 2, 2014 [eBook #47510]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTTA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, 1891.
1. Haalmanska.2. Jylhämäki.3. Palvelustyttö.4. Kasvatustuumia.5. Rehellisyys maan perii.6. Maalle-muutto.7. Kirkkomatkalla.8. Rakkaita vieraita.9. Vihkiäiset.10. Martan kodissa.11. Onni vaihtelee.12. Ristimäellä.13. Neuvon-antajat.14. Lapsuudenkoti.
"No hyvänen aika, tuolla tulee Herralan armo meille, koska ajoi pihaan ja kuuluu kysyvän Haalmanskaa, enkä vielä ole joutunut korjaamaan päivällistä pöydästä. Severi, joudu pian, vie nämät ruoat takakammariin; saisin edes pöydän pyyhityksi. Kas niin, tulkoon nyt vain!"
Herralan paronitar astui sisään.
"Hyvää päivää, Haalmanska!" "Jumal' antakoon! Armo on hyvä ja istuu keinutuoliin. Severi laittoi sen minulle. —- 'Äidillä, jolla aina käy hienoja vieraita', sanoi hän, 'täytyy olla hyvä tuoli', ja mukavasti siinä istuukin; armo on hyvä ja koettaa."
"Tässähän varsin mainiosti keinuu."
"Niin minustakin. Äijäni on timpermanni, eikä joudu tuollaisia tekemään, mutta Severi poikani, hän kyllä puusta irti saa vaikka mitä."
"Mutta, Haalmanska hyvä, minä nyt taas tahtoisin teitä toimittamaan minulle taitavaa kyökkipiikaa."
"Jaa, niin kai; kyllähän niitä päästötodistuksia minulla on, jos ne sitte vain muuten ovat sopivia; ruvetaan niitä tarkastamaan. Tässä nyt on yksi, Viinu Aaltosen. — Hän palveli toissa vuonna everstillä ja viime vuonna herasyörinkillä ja tänä vuonna pappilassa."
"Ai, hän on muuttanut joka vuosi, en häntä uskalla ottaa."
"No kun ei passaa, niin tässä on toinen — Henriika Simoliin, hän on Puupakan kartanossa palvellut ja osaa olla sisällä ja kyökissä; ehkä minä annan armolle hänen, kyllä minä olin päättänyt pitää häntä everstinnaa varten, sillä heiltä menee köksä pois, kun tuli vääpelin kanssa naimisiin. — Severi kuules!"
"Hää".
"Tule tänne, poikani."
Severi, pitkä, kaunis mies, jonka kähäräiset hiukset olivat keltaiset kuin Längelmäen pellavat, tuli nyt sisälle ja kumarsi, kysyen: "Mitä, äiti, tahdotte?"
"Onko se Riikan-Kallu jo vääpeli, joka everstin Marin nai?"
"On".
"No saat mennä sitten, pane myöskin ovi kiinni perääsi, minä en kärsi, että lapset kuulevat, mitä näin kahdenkesken puhutaan."
Severi meni tottelevaisesti kuin lapsi ja Haalmanska lisäsi: "Kyllä minä sen oikein muistin." —
"Minä nyt siis otan tämän päästötodistuksen, mutta milloinka minä saan tyttöä puhutella?"
"Kyllä hän pyhänä tulee armon luo, ennen hän ei pääse. Minun täytyy nyt hankkia everstinnalle toinen, tulee sovittaa aina sillä tapaa, kuin parahiten sopii."
"Kiitoksia vain, Haalmanska toimittaa nyt sitten, että tyttö tulee. 100 markkaa hän saa vuosipalkaksi."
"Niin, sama määrä hänellä on ennenkin ollut."
"Hyvästi!"
Paronitar meni, vaan samassa toinen rouva astui sisään.
"Hyvää päivää, snälla madam Haalman."
"Jumal' antakoon! Kapteenska Plomroos on hyvä ja istuu. Kapteenska varmaankin tarvitsee palvelustyttöä."
"Joo, minä tarvitse oikein snälli flikka. Minä tarvitse huusa, snygi, luotettava ja puhdasmuotoinen. Ei saa springa ulkona yöllä, täytyy olla hyvä, auttaa aina, kun minä tahto. Minä maksa sata — sata ja kymmenenkin markka, mutta pitää olla sievä, nätti, kiltti tyttö. Söta madam, toimitta nyt."
"Kyllä herasyörinkillä on oikein kelpo tyttö, jahka minä käyn kysymässä, vieläkö hän sinne jää. Herrasväki pitää paljon hänestä, mutta kun he eivät anna niin suurta palkkaa kuin kapteenska, niin ehkäpä tyttö lähtee; tuleehan minun sitten taas toimittaa toinen heille, mutta mitäs sillä väliä on, koska olen tämän toimen työkseni ottanut. Juosta sitä täytyy tässä virassa kovasti, mutta enhän minä vaivojani lue."
"Jaa, kyllä minä maksa madami, ei minä tahto vaivata ilman palkka."
"Kyllä minä sen tiedän, en minä sitä tarkoittanut, mutta en minä mitään maksua ota, ennenkuin kauppa tehty on; sitten vasta saan kapteenskalta markan ja tytöltä toisen. Sellaisen taksan olen pitänyt."
"Niin, madam Haalman toimitta kaikki hyvin! Minun täytyy nyt mennä.Adjö. Adjö, snälla madam!"
Kapteenska meni ja Haalmanska rupesi kiireesti pukemaan yllensä, mennäksensä tapaamaan herasyörinkin palvelustyttöä. Hän oli jo valmis lähtemään, mutta huusi vielä miehellensä: "Santeri, kuules, pane avain porstuan akkunan päälle, kun ulos menet, ja Severin täytyy nyt oitis lähteä vettä tuomaan rannasta."
"Kyllä häntä huolta pidetään avaimesta", vastasi Haalmanni, ja hänen muijansa aikoi juuri lähteä ulos, kun ovi kävi ja sisään astui neiti Viirinen.
"No hyvänen aika! Juuri olin menemäisilläni pois; olipa onni, ett'en ehtinyt. Röökinä on hyvä ja istuu."
"Kiitoksia! Tulin taas pyytämään teitä hankkimaan meille palkollisia; sisareni ja minä olemme kovin tyytyväisiä Taavaan. Hänpä jo on pari vuotta meillä palvellut."
"Sepä on varsin hauskaa, kyllä Taava onkin enemmän vakaanpuolinen tyttö, ei häntä koskaan asevollien rinnalla näe kävelemässä. Minä koetan aina sen mukaan heitä sovittaa kuhunkin paikkaan, kuten parahiten luulen heidän tulevan toimeen. Kapteenska Plomroosi meni tästä juuri vast'ikään ja hän sanoi: 'Sööta madam, toimittakaa nyt minulle oikein snälli tyttö', ja minun nyt tietysti hänellekkin tulee hankkia hyvä palvelia. Hän on kovin hyvä ihminen, tuo kapteenska, erinomaisen heveli — 'söta snälla madam', hän aina sanoo minulle. Mutta mihinkä virkaan röökinä nyt tarvitsisi palveliaa, kyökkiin vaiko sisälle?"
"Minä tahtoisin tallirengin Impelään. Agaata sisareni kanssa tuumasimme, että teidän poikanne, joka osaa vähän kaikkia, olisi erinomaisen sopiva maalla. Eihän siellä aina saa kaikellaisia ammattimiehiä käsiinsä, ja sitä paitsi hän kuuluu olevan viinaan menemätön. On erittäin tärkeä, että sinne saamme kelvollista väkeä, kun itsekkin talvella olemme kaupungissa."
"No niin, kyllähän Severi täälläkin työtä saa, mutta onhan se työ siellä hakematta. Mitä röökinä palkkaa maksaa?"
"Sataviisikymmentä markkaa. Mutta onko poikanne hevosia tottunut hoitamaan?"
"No ei vaan, hevosten hännässähän se on juossut pienestä vesasta — näkeekö röökinä, kun lapset meillä olivat melkein liikaakin karttusia ja pojat varsinkin, niin nuorempi sisareni, joka on naituna kototorppaamme, Jylhämäkeen, otti Severin sinne jo pienenä. Heillekkin sitte myöhemmin tuli noita Jumalan lahjoja; kaksi tytärtä on jo aikahista ja kolmas kahdentoista-vuotias. Meiltä Herra on korjannut, ett'ei ole jäänyt muuta kuin kolme poikaa eloon."
"Vanhako Severi on?"
"Niin hän nyt on, että on asevelvollisuutensa suorittanut. Janne poikani, joka on suutarin opissa, on tulevana kesänä toista vuotta reservissä. Kallu on aivan kaukana renkipoikana eräällä herasyörinkillä. Severi hoi, tule tänne." Severi tuli ja hänen äitinsä tuskin antoi hänen kumartaa, ennenkuin sanoi: "Viirisen röökinät tahtoisivat sinua tallirengiksi Impelään. Saat oitis pestin, jos menet. Sataviisikymmentä markkaa on vuosipalkkasi."
"Saahan tästä mennä, kyllä minä rupean."
Kauppa siis tehtiin ja pesti annettiin.
"Mutta minä tahtoisin vielä nuoren tytön myöskin", sanoi neiti Viirinen, "vaan en täältä kaupungista, ne ovat tähän aikaan kovin huonoja, maalta me tahtoisimme siivon ja puhtaan tytön. Ei hänessä saa olla mitään nyppyä eikä näppyä, sillä me tarvitsemme häntä lapsenhoitajaksi."
"Hei, mistähän röökinät nyt ovat lapsen saaneet?"
"Veljemme, joka kuoli, jätti hoidettavaksemme pienen orpotytön. Lapsen äiti on jo pari vuotta ollut kuolleena."
"Onhan niitä piikatyttöjä täällä, mutta kuten röökinä sanoo, ovat ne enemmiten huikentelevaisia. Mutta Lindgrenin hantelsmannilla on hiljan maalta tullut tyttö, hän on sievä ja osaa, luulen, vähän vaatetten silitystäkin, ei hän klanssia osaa, mutta tavallisia tärkkivaatteita varmaankin luulen hänen osaavan silittää."
"Ei, ei, me tahdomme suorastaan maalta, jotta itse saatamme opettaa häntä mielemme mukaan. Pää-asia se, että hänellä on hyvät tavat, sekä että hän on virkku heräämään."
"No mutta Manta sisareni, hän nyt aina oli, kuin kukko, niin aikainen aamusin, jos tyttärensä tulevat häneen, niin kylläpä heidän pitäisi heräämän. Tietysti he eivät ole niin taitavan taitavia, kuin täällä moni tyttö on, mutta kyllä he vikkeliä ovat sormistaan olleet. Severi, kummanko luulet paremmin passaavan, Miinanko vai Martan?"
Severi punastui kovin, mutta vastasi kuitenkin, silmät maahan luotuina:"kyllä Martta paremmin sopii palvelukseen menemään; täti tarvitseeMiinaa kotona, hän on tottunut kaikellaisiin miehenkin töihin, muttaMartta on sukkelampi naisväen toimissa."
"Paras on siis, että kirjoitatte Martalle. Koska luulette vastausta saavanne?"
"Kyllä siihen vähän pitkästi aikaa kuluu, sillä tästä on koko seitsemän penikuormaa Jylhämäkeen."
"Saa sieltä vain parissa viikossakin tiedon", vakuutti Severi.
"Toimittakaa siis tyttö meille."
"Kyllä, kun nyt muuten vain hyvin lykästäisi. Severin luulen ainakin toimeen tulevan, sillä hän osaa mitä tahtoo: hän muuraa, maalaa ja tekee joka sorttia, vieläpä soittaakin. Asevelvollisena hän oli musiikissa."
"No niin, asia on siis päätetty. Minun on kiire kotia. Agaata sisareni varmaankin ihmettelee, missä näin kauan olen viipynyt. Hyvästi, Haalmanska!"
Neiti Viirinen meni.
"Hohoh, vai ovat he nyt saaneet lapsen hoidettavakseen — mutta jos sattuisivat miehen saamaan ja omia kakaroita, —- ei taitaisi orvolle syntyä hyviä päiviä, Kyllä he hyviä ovat, mutta tokkohan sopinevat lapsia kasvattamaan; kaiken pitää käymän tahdin mukaan kuin lukkarin veisu."
Haalmanni, joka oli tullut takakammarista sisälle, otti piippu-nysän suustaan, sylkäsi ja sanoi: "Agaata röökinä on jo hyvän matkaa neljännelläkymmenellä ja Kunigunda röökinä — onhan tuo vähän nuorempi, mutta mitäpä he enään naimisiin menisivät."
"Severi, kirjoita nyt Martalle, minulta se käy niin kankeasti, ett'ei siitä tule mitään, kun en ole kansakouluja käynyt kuten sinä."
"En minä, äiti kirjoittaa vain, en minä niitä kaikkia muista, josta äidille puhuttiin."
"Täytyy kai minun sitten." Ja Haalmanska meni sisarentyttärelleen kirjoittamaan kirjettä.
2. Jylhämäki.
Mäen rinteeseen, keskelle synkkää korpea oli Jylhämäen torppa rakennettu; sen vasemmalle puolen pohjoiseen päin kohotti Jylhävuori kanervaista harjaansa ja etelään päin oli avarat metsät, jotka monijatkoisina ulottuivat niin etäälle, että katosivat taivaanrannalle sinertävään raitaan. Torpan itäisellä puolella oli laakso, jossa siellä täällä näkyi torppia ja välkkyvä metsälampi, joka kostutti ympärillään olevia niittyjä ja peltoja. Lammen rannalla oli pari ruuhta puoleksi maalle vedettynä laiturin viereen ja nuori kahdeksantoista-vuotias tyttö seisoi laiturilla ja huuhtoeli jalkojansa. Hän oli ollut katiskoita kokemassa eikä saanut soutamalla ruuhta hyvin rantaan. Hän siis astui suorastaan veteen, ja veti niin ruuhensa maalle, mutta kun ranta oli rutainen, tulivat hänen jalkansa ihan likaisiksi, vaan tyttö oli ne nyt puhtaaksi huuhtonut. Hän otti laiturilta koppasen, jossa oli kaloja ja tarkasteli niitä ikään kuin olisi koetellut tottunein silmin niitten painoa arvata, sitten hän verkalleen lähti Jylhämäen torppaa kohti kulkemaan. Samassa varis rääkkyi, kraa, kraa; tyttö katsoi ympärilleen ja näki koko varisparven istuvan lähellä olevassa puussa. "Hutsii, hutsii, vai siellä te rääkytte", huudahti tyttö, "kyllä minä teitä opetan tulemasta tänne, te pahan-ennustajat, te ohransyöjät — pois vain, täältä pois kaikki mustan-harmaat menkööt, ilolinnut, pienet sirkut kaikki tänne tulkoot — hutsii!" Tyttö lauskahutti iloisesti käsiänsä yhteen, ja varisparvi lensi peljästyksissään puusta pois sekä asettui kirkuen etäämmälle metsään. "Kas niin vain, täytyihän teidän mennä, nyt minä vuorostani rääkyn:
"Minä olen metsän kukkaNurmikolla täällä,Olen lintu laulavainenVehreen oksan päällä.
Lapsuuteni kumppani hänLähti kaukomaille,Lähti pois ja jätti minunYstävätä vaille.
Minun jos hän unhottaisi,Ei hän mull' oo luotu,Mutt' en toista kullaks otaVaikka oiskin suotu."
Nuori poika tuli metsästä päin polkua pitkin ja Martta sanoi: "Hyvää päivää, Kustu! mitä Kontion töllistä kuuluu?"
"Päivää! Ei mitään erittäin, kävin maantietä korjaamassa. Saitko paljokin kaloja katiskoista?"
"Ei näitä paljoa ole, ehkä leiviskän verta."
"Onko emäntä kotona?"
"Kyllä kai."
"Toin hänelle kirjeen, sain kartanosta sen, kun kävin kuulustamassa, oliko Hämeen Sanomia tullut."
"Kirje! Onko se äidille, kah, onhan se! Mitä lieneekään?"
"Kas kun oikein kävit punaiseksi, luulit Severiltä sen olleen —"
"Orpanaltani? En ikään luullutkaan; vaikka saattaisihan se ollakkin — ehkä hän jotakin tädin asioista kirjoittaa äidille."
"Niin, ja sinusta."
"Mitäs hän minusta? — Kyllä kaupungissa tyttöjä on, ei siellä joudu muistamaan kaikkia, joita täällä Jylhämäen rotkoissa kasvaa."
"Mutta sen minä tiedän, että jos minua vietäisiin asevollina vaikkaLappeenrantaan asti, niin en minä Jylhämäen Marttaa unhottaisi."
"Hm, sepä on vahinko, sillä sinä olet hyvä poika, ja jota sinä muistat, sen sopisi myöskin sinua ajatella, mutta minä en sinua muista paitsi silloin, kuin sinun edessäni näen."
"Hyvästi Martta, vie tämä kirje äidillesi."
"Jumalan haltuun Kustu! Älä ole pahoillasi." Martta otti kirjeen ja meni tupaan, mutta Kustu palasi jälleen Kontioon.
"Tuossahan meidän Marttakin jo tulee", sanoi Martan äiti, "saitko paljonkin kaloja? Näytäppäs!"
"Tässä!" Martta kurkotti kirjettä äidillensä.
"Hm. — Onko tämä kala? Etkö kaloja saanutkaan?"
"Niin kaloja, onhan niitä leiviskän verta. Tässä ne ovat." Martta toi nyt kopan äidillensä.
"Onpa sinulla koko joukko. Mene nyt Maalun kanssa niitä perkaamaan, Miinalla on muuta työtä. Mikäpä sinunkin hajamieliseksi teki, en sinussa sitä vikaa ennen ole havainnut."
"Ajattelin, että mitä tuossa kirjeessä lienee?"
"Jaa niin, kirje, lueppas se ensin, en minä näekkään hyvin, lasini ovat tulleet kovin epäselviksi."
Maalu tuli peräkammarista, uteliaasti kysyen: "Mitähän siinä kirjeessä on?" Kun sitä nyt oli kaikin puolin tarkastettu, repäsi Martta sen auki ja luki:
Rakas sisareni!
Terveisiä paljon meiltä teille. Kaikin voimme hyvin ja toivomme teille sitä samaa. Ja että minä nyt sinulle kirjoitan, vaikka kiire on päällä, kun on se tyttöjen pestaus-aika, niin on se siihen syynä, että Impelän röökinä kävi minun luonani ja pyysi minua toimittamaan heille lapsenhoitajaa — heillä tietysti ei itsellään ole lapsia, mutta heillä on veljentyttö, ja he sanoivat, että lapsenhoitajan tulisi olla hyvä ja virkku heräämään, eikä sillä saa olla nyppyä eikä näppyä, ett'ei lapseen mitään tarttuisi. Minä oitis muistin, että sinä olet aamuvirkku kuten minäkin ja arvelin, että tyttäresi luultavasti tulee äitiinsä ja senhän Severikin todisti. Severikin menee rengiksi Impelään, mutta Martta tulisi olemaan kaupungissa talven, vaan kesällä maalla. Hänen, näes, tulisi aina herrasväkeä seurata. Anna tytön tulla palvelukseen, maailmalla sitä sentään oppii yhtä ja toista ja jos hän Herrassa kiinni pysyy, niin ei hänen missään hätää ole. Pian kyllä Miinakin naimiseen menee ja väki lisääntyy torpassa ja ken tietää, onko sitten semmoista paikkaa tarjolla Martalle, kuin nyt. Halusta tulisin joskus vielä kotipaikkoja katsomaan, mutta eipä sitä liikaa rahoja koskaan ole, joita sopisi maantielle ajaa. Lähettäkää vastaus niin pian kuin saatatte ja jääkää Jumalan haltuun.
Kaisa Haalmanni.
"Kaisa Haalmanni! Kas niin, oikein siinä seisoo allepiirrettynä Kaisa Haalmanni — kyllä se kirje sisareltani on. Mutta Martta, mitäpä nyt vastataan?"
"Paras että lähden, ei liiasta väestä tavaraa kartu."
"Älä, Martta kulta, meitä jätä!" huudahti Maalu.
"Kyllä aika sentään sinultakin kuluu, vaikka lähdenkin", vastasi Martta, "työ ajanhupia antaa. Tule Maalu, mennään nyt kaloja perkaamaan."
"Mennään vain; vielähän saamme yhdessä työtä tehdä." Maalu itkeä nyyhkytti ja Marttakin pyyhkieli silmiään.
Tyttöjen lähdettyä tuli Miina sisälle ja äiti kertoi mitä täti oli kirjoittanut. "Mitä Martta tuumasi?" kysyi Miina.
"Oli vain valmis menemään."
"No niin, Kontion Kallu tahtoo, että me ennen Köyriä menisimme kuulutukseen ja sittehän Kallu tulee tänne; eihän Marttaa silloin enään tarvita. Maalu kohta jo jaksaa tehdä mitä Marttakin."
"Mutta entä jos Martta vietäisiin Kontioon? — Olen huomannut, että vanhempi veli on Marttaan silmänsä iskenyt. Kustu on kelpo poika." —
"On niinkin, mutta Kustu sai rukkaset Martalta tänäpäivänä. Tapasin äsken Kallun, joka kertoi, että Kustu itse oli puhunut hänelle asiasta sekä sanonut: 'kyllä melkein tiesin näin käyvän, mutta koettaa täytyi kuitenkin.' Ei Martta koskaan ole kahdella päällä siitä, mitä hänen tehdä tulee."
"Tyttö raiska, menköön sitte sinne, jonne haluaa."
Jylhämäen torpassa tehtiin nyt ahkerasti työtä koko syksy; pienet olivat tilukset, mutta työntekijöitä oli myöskin sen mukaan. Naapuritorpasta, Kontiosta, tuli kuitenkin miesväkeä apuun silloin, kuin niitä tarvittiin ja Jylhämäen tyttäret menivät taas vuorostaan Kontioon. Näin oli aina tapahtunut siitä asti, kuin Jylhämäen isäntä kuoli ja nyt varsinkin, sitte kuin naapurien ystävyys oli muuttunut hellemmäksi, kun Kontion Kallu oli kihlannut Jylhämäen Miinan. Pian syksy meni Martankin mielestä, melkeinpä liiankin nopeasti. Jokaista uutta työtä tehdessä hän aina ajatteli: 'viimeisen kerran tätä nyt kodissani teen', ja sitten työ kävi hänelle niin rakkaaksi, että olisi toivonut sen kauemminkin kestävän — raskaalta ei se ensinkään tuntunut. Koti, oma koti! — Onnellinen se, joka sen lämpimässä suojassa olla saa! Martta sen kyllä tunsi, ja halasi kuitenkin sieltä pois maailmaa koettelemaan.
Viimeinen syystyö oli nyt tehty, pellavat olivat lihdattuna ja Martta pani saunan lämpenemään. Tomuisen työn perästä sauna on kuin rasva narisevan oven saranoissa. Sitten Martta kantoi Maalun kanssa vettä lammesta. Tyttö itkeä nyyhkytti, sanoen: "Viimeisen kerran sinun kanssasi vettä kannan, voi voi! Kovin tulee ikävä, en saata katsella, kun huomenna lähdet, metsään minä menen siksi aikaa."
"Älä ole ikävissäsi, jahka rikastun, tulen oikein kaupungin vuurmanilla tänne teitä katsomaan, ja tuon sitte sinulle kauniin huivin."
"Niin kai, koska sinä sitte rikkaaksi pääset?"
"No kun olen saanut palkastani säästöä."
Ajatellessaan sitä koreata huivia, jonka Martta lupasi vuosien perästä hänelle tuoda, kävi Maalu tyytyväisemmäksi ja muitten muassa hän oikein iloiten illalla nautti saunan suloista lämpöä, ja lämmintä sitä kyllä riitti, kun Martta viimeisen kerran kodissa kylpöi; niin, silloinhan varsinkin täytyi olla löylyä, niin että vettä viskattaissa kivet kiukaassa paukkuivat.
"Vihdo nyt, vihdo", sanoi Maalu, itku kurkussa, "et suinkaan kaupungissa tämmöistä löylyä saa." Ja siinä sitten vihdottiin ja hikoiltiin.
Seuraavana päivänä Miina lähti Marttaa saattamaan. Ruistynnyri ja pari teurastettua lammasta pantiin mukaan kaupunkiin myytäväksi eikä kuorman lisäksi ollutkaan sitte muuta, kuin pieni arkkunen, jossa Martan vähäiset vaatevarat säilyivät sekä eväskoppanen, mutta kuitenkin tytöt joka mäessä kävelivät, säästääksensä Kailua, joka näkyi olevan hyvissä voimissa.
Eräässä mäessä ajoi kaksi nuorta miestä tyttöjen ohitse; toinen heistä hyvin tyhmän näköisenä huusi: "Katsokaas ämmiä, kun ajavat kirjavalla härällä."
"Ohoh noin heikkosilmäisiä poikia", vastasi Martta. "Ei ole tytöt ämmiä eikä hevoset härkiä."
"Kas vain, ei Kailu perässään hullumpia tyttöjä vetelekkään", miehet sanoivat, "ehkä kun rupeaisimme kauppaa tekemään."
Miina oli ääneti, mutta Martta vastasi: "Emme ole hevoshuijareita, emmekä rupea hevoskauppoihin."
"He ei, mutta naimiskauppaan."
Tytöt eivät olleet kuulevinaan koko puhetta ja toinen miehistä rupesi laulaa hyräilemään:
"Istuta kultani akkunas alle se kasvava tikkenperi.Näitten poikain taskussa naksaa Saksan silinteri."
Näin laulaessaan ennättivät he jo mäen päälle. Nyt läimähyttivät he hevostansa sekä lähtivät ajamaan, jättäen tytöt ja Kailun rauhassa jatkamaan hiljaista kulkuansa.
3. Palvelustyttö.
Kirkontornin-kello pamahutti jo kymmenen, kun Jylhämäen tyttäret ennättivät Hämeenlinnaan. He ajoivat "kuusiston kulmalle", jossa heidän tätinsä asui eräässä talossa. Lumiräntää oli satanut koko illan, joten tytöt aivan märkinä ja viluisina perille pääsivät. Haalmannilla olivat jo kaikki muut levolla, paitsi Haalmanska, joka vielä myöhään illalla oli ollut ohjaamassa muutamia palvelustyttöjä palveluspaikkoihinsa. Hän kuuli nyt, että hevonen tuli pihaan. Kuu pilkoitti pilvien välistä ja sen himmeässä valossa näki Haalmanska, että joku kuorma oli pihassa sekä sen vieressä kaksi tyttöä, ja arvasi oitis, että Martta oli tullut. Hän raotti toisen huoneen ovea ja huusi: "Severi hoi! Jylhämäen likat ovat varmaankin pihassa, meneppäs ovea aukasemaan."
Severi puki kiireesti yllensä ja lähti ulos. Täällä tytöt katselivat ympärilleen, epätietoisina mitä ovea koputtaisivat, kun eivät varmaan tietäneet, mistä portaasta tätinsä asuntoon menisivät.
"No terveeks! Mitä Jylhämäestä kuuluu?" kysyi Severi.
"Terveeksi vain, ei mitään erin-omaista, kaikki siellä on vanhaan tapaan ja vanhoilla paikoillaan; — hevoset tallissa, lehmät navetassa, lampaat karsinassa ja vieläpä Maukekin nokisena uunin päällä kehrää", sanoi Martta.
"Eläähän Kailukin vielä!"
"Kyllä, ja hyvissä voimissa onkin", kehui Miina, jonka hoitama Kailu olikin.
"Kaikki on kuin ennen, paitsi ett'ei sinun soittotorvesi ääntä koko kesänä kuulunut lammelta".
"Hyvänen aika|! Mitä ajattelette, kun siellä kylmässä olette", huudahti Haalmanska. "Severi, etkö ymmärrä käskeä likkoja sisälle lämpöseen! Vie hevonen vajaan ja tuo porstuaan, mitä lukon taka pannaan."
"Hyvää iltaa, täti! Terveisiä äidiltä", sanoivat tytöt, kun ensin olivat kuunnelleet loppuun asti Haalmanskan kiireistä sanatulvaa.
"Kiitoksia, tulkaa sisälle nyt."
Tytöt, jotka ihan unohtivat kylmän, kun tapasivat entisen kasvattiveljensä, menivät nyt sisälle. Pudistettuaan lumen päältänsä, ottivat he päällysvaatteet yltään sekä rupesivat konttaantuneita käsiänsä uunin edessä lämmittämään.
"Kuinka sisareni jaksaa ja mitenkä Kontiossa voidaan? Elääkö Ulla emäntä vielä, ja ovatko lapset kotosalla?" kysyi Haalmanska.
"Kyllä he hyvin voivat sekä Kontiossa että meillä", vastasi Miina, "ja kotona ovat Kontion nuoret kaikki."
"Niin ovat vielä, —" sanoi Martta myhähtäen.
"Vai vielä, mitä tarkoitat?"
"Tule, Martta, kantamaan kapineitamme porstuaan", keskeytti Miina puhetta, sillä hän pelkäsi Martan rupeavan pitkiin selityksiin. He lähtivät toimeen, mutta Severi olikin jo kantanut jyväsäkit sekä lampaat ja vieläpä arkunkin porstuaan, muutamia kääröjä ja myttyjä rattahilla kuitenkin oli jäljellä, joita tytöt menivät noutamaan.
Haalmanska oli sisarensa tyttärille keittänyt maitokeitosta ja kantoi nyt tuota höyryävää ruokaa kivi-astiassa pöydälle, ajatellen sillä välin: "Vielä", sanoi Martta, "mitä lienee tarkoittanut? — Miinakin kesken vei hänen pois, ett'en saanut vastausta. — Täytyy kysyä iikalta tarkemmin. — Martta näkyy olevan paljon puhuvaisempaa laatua kuin Miina. Lieneekö heillä minulle pellavasykyrää? — Olisihan sopinut tuliaiseksi tuoda." Haalmanska raotti ovea ja huusi: "Tytöt hoi! Tulkaa illalliselle, ruoka on nyt kuumana."
Severi ja tytöt tulivat Haalmanskan lämpöiseen suojaan ja tytöt rupesivat illalliselle, mutta heidän tätinsä jatkoi kysymyksiänsä:
"Onko teillä pellavat lihdattuna?"
"On kyllä ja häkylöittynäkin. Äiti lähetti tädillekkin muutaman sykyrän."
"Mitä se nyt olisi tarpeellista ollut, mutta kiitoksia vain, eipä niitä pellavia täällä helposti saa. Suutari, jolla nuorin poikamme oppia käy, on aina ostanut naskoolankansa minulta, mutta nyt olen aivan ollut pellavien puutteessa, ett'en ole saattanut kehrätä."
Kun tytöt olivat päässeet ruoalta, meni Miina tuomaan tädillensä mytyn, jossa oli pellavia ja villoja. "Tässä, täti hyvä, on äidin lähettämät tuliaiset."
"No kiitoksia vain, eihän sillä kiirettä olisi ollut; kyllä huomennakin nämät olisin ennättänyt saada. — Sitä Mantaa, kun on lähettänyt villojakin! Mutta kello on jo yksitoista, pankaa maata, kyllä maar väsyksissä olette."
"Olemme kyllä. Kai täti sitten huomen-iltana tulee minua saattamaanImpelän röökinäin luo?"
"Kyllä, tietysti!"
"Hyvää yötä likat", sanoi Severi, "Miina kai torille aamulla menee?"
"Niin menen, ja oikein aikaselta, että ennättäisin kotia asti illalla."
Severi meni viereiseen kammariin ja Haalmanska sanoi: "Kyllä paras onkin aikaiselta olla liikkeellä, paremmin joutuu asiansa toimittamaan ja saamme huoneenkin siivottua siksi, kun miehet nousevat. Meillä on kaksi miestä korttierissa tuolla kammarissa. He kävivät keväällä arpaa nostamassa ja nyt ovat tulleet väkeen. Huomenna menevät kasarmille jo."
"Kuules Martta, ovatkohan ne samat, jotka meitä pilkkasivat?"
"Miten he teitä pilkkasivat?"
"Sanoivat meidän ajavan lehmällä ja mitä kaikkia puhuivat."
"Mitä vielä", vastasi Martta, "kyllä niitä muitakin väkeen menee. Nythän ne kaikki kaupunkiin tulevat, jotka keväällä arpaa olivat nostamassa."
"Ehkä ne ovat samat", sanoi Haalmanska, "sillä vähää ennen teitä he tulivat. Mutta ei nyt enää puhuta, mennään nyt jo maata."
Haalmanska, joka tavan takaa muistutti, että kello oli paljon ja siis nukkumisen aika jo käsissä, kyseli taas jotakin asiaa, mikä mieleen johtui, mutta vihdoin he kuitenkin unen helmoihin väsyneenä vaipuivat.
Seuraavana aamuna kaikki olivat liikkeellä hyvin aikaiselta, "väkeen" menevätkin astuivat ulos kammarista ja toinen heistä oitis sanoi Martalle:
"Kas vain, hyvää huomenta! Jopa Kailu on teidän perille tuonut."
"Jo, ja aivan yhtä hyvin kuin teidän vikurinne on teitä tuonut. Vieläpä samaan paikkaankin."
"No entä jos rupeaisimme nyt kauppaa tekemään?"
"Ei teidän raukkojen sovi kauppoja tehdä, te olette komennon alla.Laittakaa vain, että ajoissa ehditte kasarmille", vastasi Martta.
"Kuules vain, Aleksi; mutta kyllä me heistä vielä hyviä ystäviä saamme, jahka harmaa takki päälle pannaan, niistähän tytöt niin heikkarin lailla tykkäävät."
"Mutta kun lähdemme maalle, niin emme olekkaan teidän, ettekä te meidäntykättävissämme", tokaisi Miina.
"Äläpäs huoli, kyllä tiedän, Severi kertoi Matille, että toinen teistä jää kaupunkiin palvelemaan."
"Mutta kumpika?"
"Kyllä se nähdään."
"Martta, mennäänpä nyt torille."
Miina ja Martta menivät ja sillä aikaa sotilaaksi aikovatkin läksivät pois.
Miinan ei kauan tarvinnut torilla olla, sillä hänen tavaransa meni hyvin kaupaksi. Hän riensi korttieriinsa taas. Martta olikin jo ennen sinne mennyt.
"Pianpa torilta pääsit", sanoi Haalmanska, kun Miina palasi.
"Pian kyllä. Ruusunperi vei lampaat oitis ja eräs nihdin vaimo rukiit.Nyt pääsen lähtemään hyvään aikaan."
"Olet kotona jo silloin, kun minä palveluspaikkaani lähden", sanoi Martta, ja näytti tavallista vakaisemmalta. "Sinun ei tarvitse kodostasi mennä, vaan omasta tahdostanihan minäkin lähdin, ei minua kukaan ole pakottanut."
"Niinpä sitä ihmislasten täytyy lähteä sinne tänne maailmaan", huokasiHaalmanska, "kukapa tietää, mihinkä Miinakin vielä joutuu."
"Kyllä Miina Kontion Kallun kanssa kotikuusen juurelle asumaan jää", sanoi Martta, jonka suu jo taas hymyili.
"Onko Miina kihloissa? Sitä jo kerran tässä aijoin kysyä, mutta siinä tulikin muuta väliin, ett'en muistanut."
"On kyllä, kihloissa ja kahleissa."
"Ei minusta kihlat kahleilta tunnu. Mutta tässä vain puhun, enkä muista syksypäivän lyhyyttä; kyllä minun jo täytyy lähteä, että kotia joudun."
Miina pisti kättä sisarelleen sekä kaikille huoneessa olemille, eikä siinä sen pitempiä puheita pidetty. Vähän Martan silmät kävivät kosteiksi, kun hän äidillensä ja Maalulle terveiset lähetti. Kailuakin vielä kerran täytyi silittää ja sitten hän hetkisen katseli portilla, kunnes Miina ja Kailu eräässä kadun kulmassa joutuivat näkyvistä.
Hiljakseen Martta palasi takaisin tätinsä huoneeseen ja istui ääneti tuolille.
"Älä yhtään ikävöitse", sanoi Haalmanska, "kerranko kodista lähdetään."
Severi otti soittotorvensa seinästä ja soitti vähän aikaa, vaan sanoi sitte: "Saa nähdä, joudunko soittamaan enään, kun palvelukseen menen — pyhinä kuitenkin ja illoin ehkä."
"Niin, eihän muulloin, ei röökinät soittajaa tarvitse", tokasiHaalmanska. "Kun nyt isäkin ennättäisi kotia tulla, ennenkuin lähdet."
"Missä setä on?" kysyi Martta.
"Hän on tuolla, tuolla noin Lönnin talossa timpermannin työssä."
"Jaksaako setä vielä tehdä salvumiehen työtä?"
"Kyllä, mutta aikasemmin syksyllä hän oli puistossa puutarhurin kanssa puita istuttamassa monta päivää."
"Saako sinne puistoon meikäläisetkin mennä?" kysyi Martta.
"Saa, tulevana kesänä minä sinun sinne saatan", sanoi Severi.
"Siitä lupauksestasi jäät pitkään velkaan."
"Kyllä kesä pian tulee, johan syksy loppuu ja kun talvessa ollaan, silloin sitä jo kevättä odotetaan."
"Hm. — Pian sinä vuoden läpi pääset", sanoi Martta, joka juuri oli tuuminut, että aika ehkä kuitenkin pitkäksi kävisi vieraalla.
Päivä kului ja Severin täytyi lähteä, ennättääksensä Impelään ennen iltaa. Hänestä ei muutto ensinkään ikävältä tuntunut, sillä eipä Impelä ollut kaukana Hämeenlinnasta ja olihan Viirisen röökinäin aina tarvis ajella maatalonsa ja kaupungin väliä; siis Severi tiesi pian jälleen näkevänsä omaisiaan. Äiti kuitenkin antoi hänelle muutamia varoituksia evääksi ja sitten poika lähti.
Illalla meni Haalmanska saattamaan Marttaa Viirisen neitien luo, issikalla ajoivat, kun arkkukin oli vietävä. Erittäin mukavalta tuntui tuo keikkuminen ajurin vaunuissa ja pian päästiin röökinäin talon kohdalle. Uih, miten komealta se talo näytti! Marttaa oikein vilutti, kun ajatteli, että hänen, maalaistytön, tuli elää ja olla tuossa suuressa, valaistussa talossa. Mutta nyt oltiin pihassa, eikä ollut aikaa miettimisiin. Martta maksoi ajurin, nosti arkkunsa porstuaan sekä meni sitten tätinsä perässä kyökkiin. Siellä seisoi yksi palvelustytöistä takan vieressä ja toinen tuli sisähuoneista, jossa hän oli ollut illallispöytää kattamassa.
"Onko tuo röökinä?" kysyi Martta hiljaa tädiltään.
"Ei ikään, lapsi parka, huusa se on", sanoi Haalmanska aivan ääneen ja lisäsi vielä: "Luuli sinua röökinäksi, mitä ne maantollikot ymmärtää, eikä sentään kummakaan — erehtyis siinä kokeneemmatkin. Hilma onkin käynyt kovin pulskaksi."
Tyttö hymyili mielihyvissään ja meni röökinöille ilmoittamaan, että uusi lapsen-tyttö oli tullut sekä että Haalmanska oli hänen muassaan.
"Hyvä, käske heitä sisälle." Palvelustyttö meni ja Kunigunda neiti sanoi sisarelleen: "Hupaista on nähdä, minkälainen hän on, lieneekö sopiva?"
"Niin, saapa nähdä. Meidän täytyy vain oitis alkaa hänen kasvattamistansa", vastasi Agaata.
Haalmanska ja Martta astuivat sisään. Ensin mainittu sanoi: "Tässä tämä Martta nyt on. Tulin häntä saattamaan, kun ei tyttö olisi löytänyt muuten, vaan kyllä vosikkakin hänet tänne olisi ohjannut, mutta tyttö tuli sentään turvallisemmin tädin suojassa".
"Tervetultua, Martta!" sanoi Kunigunda neiti, "toivon, että olet kelpo tyttö, joten huolella teet, mitä sinua tekemään tahdomme." Sisarelleen lausui hän ruotsiksi puoli-ääneensä ja vähän nenäänsä puhuen, jotta Haalmanska ei ymmärtäisi: "Flickan är rätt bra till det yttre, bara hon nu hinner hyfsa sig."
Haalmanska, jonka tarkka korva kuitenkin sai selkoa neiden nenä-äänistäkin, vastasi heidän hämmästyksekseen: "Joo, nu pliir ten praa, väst ten int ä så kunni kunni."
Martta istui ääneti, kun häntä arvosteltiin, mutta samassa pieni kolmivuotias tyttö juoksi Agaata neiden luo itkeä nyyhkyttäen ja näyttäen suurta nukkea, jonka käsivarsi oli mennyt poikki: "Molla kipee!" valitti tyttö ja näytti poikki mennyttä käsivartta.
"Ai, onko Inkeri rikkonut? Sillä tavalla käy, kun ei pitele varovaisesti", neuvoi neiti Agaata hyvin opettavalla tavalla pienokaista.
Martta katseli tyttöä hetkisen ja sanoi sitten:
"Inkeri tuo nuken tänne, minä panen käden kiinni".
Inkeri ujosteli vähän aikaa Marttaa, vaan meni sitten hänen luoksensa, kysyen: "Taidatko parantaa Mollan kättä?"
"Kyllä, Inkeri antaa vain nuken minulle".
"Ei se ole nukke, se on Molla", oikasi tyttö. "Parannatko nyt oitis?"
"Huomiseksi parannan, kun Inkeri herää, on tyttö terve."
"Ei se ole tyttö, se on Molla vain, ja sen täytyy oitis tulla terveeksi".
"No, no, Inkeri ei saa näristä", sanoi Agaata.
"Älä lasta toru, hän pitää nukestansa ja tietysti tahtoo sitä eheäksi mitä pikemmin".
"Molla terveeksi mitä pikemmin", matki Inkeri nyyhkyttäen.
"Jos Inkeri panee kiltisti maata illalla, niin Molla sanoo aamulla terveenä hyvää huomenta, mutta muuten en saata ollenkaan sitä parantaa", sanoi Martta. "Pienen hiiren minä Inkerille laitan." Ja nyt hän nenäliinastaan valmisti hiiren, sekä hyppyytti sitä niin, että Inkeri nauroi oikein sydämmestään, ja unhotti koko Mollansa.
Haalmanska läksi sitten pois ja Martta jäi pikku Inkerin hoitajaksi. Jo ensi iltana hän tuolla hilpeällä ja kuitenkin lujalla luonnollaan pääsi lapsen suosioon ja sai hänen aivan helposti tottelemaan. Kun Inkeri oli nukkunut, otti Martta koivunhalosta tuohen palasen, poltti sitä ja kokosi siitä hiukkasen tuohentervaa, jolla hän sitten aivan sievästi paransi Mollan käsivarren. Pieni musta raita näkyi nyt siinä paikassa, mistä se oli poikki ollut. Tuolla tavalla hän jo kotona Jylhämäessä monta haljennutta porsliini-astiaa oli kiinni pannut. Agaata neiti tuli Martan luo sanoen:
"Inkeri oli yksipäinen; älä huoli laittaa hänen nukkeansa, hänen täytyy saada joku rangaistus ja se on sopivinta, ettei hän saa nukkeansa eheäksi. Sitä paitsi hän vast'edes muistaa paremmin hoitaa leikkikalujansa".
"Ajatelkaa, röökinä hyvä, muuta rangaistusta. Minä lupasin laittaa sen, enkä siis saata olla sitä tekemättä".
"Hm. — Mitä minä määrään, sitä sopii sinun tehdä."
"Agaata hyvä", sanoi Kunigunda. — "Inkerin täytyy saada nukkensa, lapsi on niin helläsydämminen, hän luulee, että Molla on sairas ja tahtoo sitä terveeksi. Jos nyt Inkeri olisi sairas, niin mekin hakisimme hänelle lääkäriä. Laita vain, Martta, tuo nukke eheäksi."
"Sinä, Kunigunda, hemmottelet liiaksi Inkeriä", sanoi Agaata ja läksi pois, mutta Martta oli jo ennen sisarien kiistaa parantanut tuohentervalla Mollan käsivarren ja vei nyt Kunigundan luvalla nuken Inkerin viereen, jotta lapsi aamulla herätessään iloksensa heti näkisi lemmikkinsä. Tällä työllään hän kyllä olikin voittava lapsen sydämmen puoleensa, sillä lapsi on tarkka huomaamaan, keneenkä hän voi luottaa.
Martta meni levolle; hän oli ensi kerran poissa kodistaan ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Toiset palvelustytöt nukkuivat piankin, mutta Martta ajatteli kotiansa. Hän muisti äitiä, siskoja, — hiljainen lammen pintakin ikään kuin välkkyi hänen silmiensä edessä. Näin muisteli hän tuota köyhää kotiansa, joka nyt, hänen siitä etäällä ollessaan, tuntui vielä entistä herttaisemmalta. Hän johdatti muistiinsa vähäpätöisimmätkin esineet siksi, että katulyhdyn tuikkaava valo jo sammui. Silloin Martankin silmät vähitellen uneen vaipuivat.
4. Kasvatustuumia.
Joulukuu oli jo alussa. Viirisen neidet istuivat kammarissaan juoden aamupäivä-kahviansa, joka näyttikin hyvältä maistuvan, koska Agaata jo kaatoi toisen kupin itsellensä. Pieni Inkeri leikitteli nukkien kanssa lattialla. Martta oli pesemässä vaatteita ja senpä vuoksi oli Inkeri nyt tätiensä hoidettavana. Etehisen kello kilisi.
"Joku tulee, Martta! — Ai hän onkin poissa. Pane lakki pannun päälle,Agaata", sanoi Kunigunda, "minä menen aukaisemaan ovea".
Kunigunda läksi ja tervetullut olikin tuo vieras, jolle hän oven avasi, sillä lämpöisempää tervehdystä tuskin sulhanen morsiamelleen antaa. Siinä nyt syleiltiin ja suudeltiin sekä huudettiin: "Mimmi Visa! Olipa hauskaa että tulit, — rakas Mimmi! Täällä on juuri kahvikin kuumana".
Kepeillä askelilla nämät neitoset, jotka päältä päättäen näyttivät olevan hyvän matkaa neljännelläkymmenellä, riensivät Agaatan luo. Täällä uudistettiin tuo tervehdysnäytelmä uudestaan. Mimmi Visa oli opettajatar ja Viirisen neidet viihtyivät erittäin hyvin hänen parissaan, sillä he kovin harrastivat lasten kasvatusta — puheessa — ja nyt viimeisenä vuotena myöskin käytännössä, kun olivat saaneet veljensä tyttären luokseen. Näitten kolmen neitosen välillä vallitsi täydellinen sopusointu — tietysti lukuun ottamatta muutamia pieniä sanakahakoita, joita aina syntyi, kun neitoset oikein lämpenivät, selittäessään toisillensa kasvatus-oppia. Kun ystävykset olivat päässeet tervehdyspuuhistaan ja jälleen istuivat rauhassa kahvipöydän ääressä, huomasi neiti Visa pikku Inkerin, joka istui lattialla leikitellen Mollansa kanssa. No, eihän Inkerikään saanut osattomaksi jäädä — yks kaks läiskähti suudelma Inkerinkin huulilla — ei, poskella, sillä tuo pieni vesa käänsi sukkelaan päänsä toisaalle, sanoen: "Et saa nuolla!"
"Onko joku vielä yhtä yksipäinen kun ennenkin?" kysyi neiti Visa, katsellen tarkoittavasti Inkeriin.
"Ei käy päinsä. Hänen täytyy välttämättömästi totella, se on minun mielipiteeni. Kunigunda häntä välistä liiaksi hemmottelee".
"En ikään, mutta sinä olet liian ankara ja niinpä olet Martallekkin, vaikka kyllä minä tiedän, että sillä hyvää tarkoitat, mutta menet kuitenkin toisinaan liian pitkälle".
"Martta? Onko teillä toinenkin kasvatti?"
"Melkeinpä kyllä", vastasi Agaata, "Martta on Inkerin hoitaja; hän on maalta tullut ja on siivo ja kaikkiin tehtäviinsä hyvin oppivainen, mutta opetusta hän tietysti tarvitsee — me tahdoimmekin sellaisen tytön, jota mielemme mukaan saatamme kasvattaa".
"Jaa, kasvatuksen puutteellisuutta näkyy niin ylhäisissä kuin alhaisissa", sanoi Mimmi. "Naisellisuutta, sellaista vanhan-aikuista naisellisuutta on meihin tyrkytetty, joka on pelkkää velttoisuutta vain; mitäpä naisen tarvitsee olla nöyrempi kuin miehenkään? — Jos minä olisin mies, niin halveksisin tuollaista tahdotonta naista ja niinhän ne miehet tekevätkin, nukkinaan heitä vain pitävät. Kasvata sinä luja tyttö Inkeristä, joka voi puoltansa pitää miesten rinnalla niin työssä kuin toimessa."
Inkeri leikitteli lattialla, nukkensa kanssa jutellen, hän ei kuunnellut tätien puhetta, toimessaan kun oli, mutta joku sana aina sentään ennätti hänen korvillensa, sillä nyt hän nukelleen tavan-takaa sanoi: "Mollan pitää olla miesten rinnalla työssä ja toimessa."
Inkeri tietysti ei ymmärtänyt näitten sanojen merkitystä, mutta kyllä kai se oli tuo urhea ääni, millä neiti Visa puhui, joka kaikui lapsen korvissa, sillä sitä hän kuitenkin aivan matki ja hänen onnistui todellakin saada äänensä niin mahtavaksi, että neitien täytyi häntä nauraa.
"Missä hänen hoitajansa nyt on?" kysyi neiti Visa.
"Pesemässä vaatteita", vastasi Agaata. Samassa Hilma tuli viemään kahvi-asettimet pois.
"Onko Hilmakin teillä vielä?" kysyi Mimmi.
"On. Hän on täällä nyt vielä jonkun viikon, kun on ollut vähän yhtä ja toista tehtävää, mutta kyllä hän sitten, jahka Martta nyt vielä vähän edistyy, lähtee ompelukouluun. Me olemmekin hyvin tyytyväiset siihen, että hän lähtee, sillä hän on ruvennut liiaksi kulkemaan tuttaviensa luona ja tahtoo vähän laiminlyödä tehtäviänsä."
"Mutta ettekö hänestä maalla ollessanne pitäneet?"
"Kyllä, sillä hän oli hyvä kankaita kutomaan", sanoi Kunigunda, "mutta lapsia hän ei kärsi. Vaan kentiesi Marttakin osaa kangasta kutoa?"
"Mutta hän hoitaa erittäin huolellisesti Inkeriä ja on hyvin oppivainen", sanoi Kunigunda.
Samassa Martta, joka nyt oli päässyt pesostaan, tuli sisälle. Raitis puna hehkui hänen poskillaan ja hänen kirkkaissa silmissään kuvastui tyytyväisyys ja pieni veitikkamaisuus. "Ainako Inkeri Mollan kanssa leikittelee? Ruvetaanpa nyt yhdessä leikkimään, kun olen ollut koko päivän poissa", sanoi Martta.
Inkeri ei vastanut mitään Martan puheeseen vaan kysyi: "Kuules Martta, etkö sinä mitään osaa? Täti sanoi ettet sinä osaa mitään, et kankaitakaan kutoa."
"Kyllä minä osaan, kudonpa vaikka Inkerillekkin, vieläpä Mollallekkin kaunista hamekangasta."
"Täti! Martta osaa kutoa Inkerille kauniin hameen."
"Vai niin; osaatko kutoa?"
"Osaan minä nastaraitaista ja parkkumiraitaista ja tirkkua ja ohranpäistä, ja kaikellaista mitä tavallisesti kudotaan."
"Sepä hyvä", sanoi Agaata, "Kun maalle mennään, tulet sinä olemaan kotona ja silloin on sinulla aikaa kutoa. Mutta sinä saat nyt mennä Inkerin kanssa ruokasaaliin."
Martta ja Inkeri menivät ja neiti Visa virkkoi: "Katsokaapas, miten tarkka lapsen korva on. Ei ole sopiva puhua lasten kuullen, mitä ei tahdo ilmaista jokaiselle."
"Kyllä sinä olet oikeassa, me teimme väärin, mutta minun täytyy kuitenkin lujasti kieltää Inkeriä puhumasta Martalle kaikkea, mitä kuulee", sanoi Agaata.
"Kolmen vuoden vanha lapsi, ei hän vielä ymmärrä, mitä hän puhuu, mitä puhumatta jättää", vastusti Kunigunda.
"Mutta meidän täytyy se opettaa hänelle. Hänen tulee vähitellen ymmärtää, ett'ei hänen sovi Martalle puhua, mitä me täällä juttelemme, sekä että me olemme hänelle läheisempiä kuin Martta. Sen totuuden on moni vanha lausunut, että kolmen vuoden vanhasta lapsi jo saa pysyväisen vaikutuksen kasvatuksestaan."
"Se on varma — aivan varma!" todisti neiti Visa; ja kylläkai hänen todistuksessaan oli perää, koska hän sen noin varmasti tiesi. —
Neidet olivat niin innokkaasti jutelleet, ett'eivät huomanneet, miten ilma yht'äkkiä oli käynyt sameaksi, ennenkuin kuulivat Inkerin iloisesti huutavan ruokasalissa: "Lumilintuja lentää! Katso, Martta, pian, pian, kuinka paljo lumilintuja!"
"Todellakin! Nyt saamme hyvän rekikelin", sanoi Kunigunda. "Lähtekäämme huomenna Impelään. Sinä, Mimmi, tulet kaiketi mukaamme. Pieni huviretki kyllä sinuakin virkistää."
"Tulen aivan mielelläni, koulullakin on luistinlupaa."
"Martta, kuules!"
"Mitä röökinä tahtoo?"
"Sinun täytyy sanoa maitopojalle, että hän käskee Severin huomen-aamulla maitoa tuomaan, sekä että hän ottaa hyvän reen, sillä me olemme päättäneet lähteä Impelään huomenna."
Tätä asiaa ei Martta unhottanut.
Neiti Visa lähti pois ja lupasi seuraavana päivänä tulla takaisin, lähteäksensä ystäviensä kanssa Impelään.
Aamulla tuli Severi jo hyvissä ajoissa maitokuormansa kanssa. Hän oli komea poika, sen huomasi Hilma heti ja tuumasi, että Severin pitäisi saada kahvia. Hän meni Kunigunda neidin luo ja kysyi: "Eiköhän Severi tarvitse kahvia?"
"Anna vain, jos pannu vielä on kuumana."
"Kyllä minä luulen", sanoi Hilma, ja meni kyökkiin, jossa hän tiesi pannun olevan kylmänä. Hän pani sen kiireesti tulelle ja toimitti Severille kahvikupin.
Marttakin tuli kyökkiin ja Severi tarttui iloisesti hänen käteensä, sanoen:
"Terveeks! Mitenkä sinä olet voinut!"
"Hyvin vain, mitenkä sinun sitten on laitasi, viihdytkö maalla?"
"Kyllä sentään. Tuletko sinä kesällä maalle?"
"Kai maar."
"Kuinka äiti nyt voinee?"
"En tiedä, ei häntä ole näkynyt vähään aikaan, enkä minäkään ole missään käynyt."
"Jahka tulee kevät, niin sitten minä vien Martan kaupungin ympäristöön katsomaan kauniita paikkoja", sanoi Hilma. "Kun rupean ompeliaksi, on minulla paremmin vapaata aikaa. Tulkaa tekin, Severi, sitte tänne jonakin pyhänä, niin pidämme oikein hauskaa, esimerkiksi silloin, kun prankomennon juhla on, silloin puistossa tanssitaankin. Et usko, Martta, kuinka prankomentolaiset silloin meitä tuttaviansa fiiraavat."
Hilma keikkui ja kiikkui sekä tarjosi makeasti hymyillen kahviaSeverille.
Etehisen ovi-kelloa kilistettiin ja Martta juoksi aukaisemaan. Neiti Visa tuli, ja muutaman hetken kuluttua Viirisen neitoset ystävänsä kanssa istuivat reessä. Martta pani tarkkaan rekivällyt neitien jalkojen ympäri ja sai Severiltä ystävällisen katseen. Hilma seisoi keittiön porstuassa ja huusi sieltä: "Älkää nyt vain, Severi, kaatako röökinöitä."
"Ei ole pelkoa", vastasi Severi, huimasi piiskallaan hevostaan ja sitte mentiin.
5. Rehellisyys maan perii.
"Kuules Martta", sanoi Hilma, "menkäämme pitkälle sillalle kävelemään, ulkona on kaunis kuuvalo ja kun röökinätkin ovat poissa, niin meillä on hyvää aikaa."
"En ikään tulekkaan, mihinkä Inkerin jättäisin? Mitä röökinät sanoisivat, jos tietäsivät, että minä lapsen olin jättänyt mennäkseni ulos kaupungin katuja mittaamaan."
"Kuka hupsu sitä röökinöille sanoisi? Ja onhan köksä-Taava kotona.Kyllä maar hän Inkerin katsoo yhtä kuin sinäkin."
"Ei Martta saa mennä pois, en minä jää Taavan kanssa."
"Miksikä ei? Inkeri panee maata ja minä tuon konvehtia huomenna, jos Inkeri on kiltti ja antaa Martan mennä", sanoi Hilma. "Mutta Inkeri ei saa puhua tädille mitään."
"Ei Martta saa mennä, en minä jää Taavan kanssa."
"En minä mene mihinkään, täällä leikittelen vain pikku Inkerin kanssa.Nyt Martta menee piiloon ja Inkeri tulee hakemaan."
"Hoh, viitsit teeskennellä — mielesi kyllä sinunkin tekee."
"Mitä minä sillalle haluaisin, ei minulla ole edes tuttaviakaan ja sitäpaitsi ei palvelian tulekkaan omaa mieltään noudattaa, vaan haltiansa."
"Soo, soo, vai niin. Kyllä sen saarnan jo olen kuullut ennenkin", harmitteli Hilma ja lähti pois.
Kun Inkeri oli leikitellyt vähän aikaa, antoi Martta hänelle illallista ja sitten lapsi pani maata. Hilma, jonka yhä teki mieli ulos, keksi nyt hyvän keinon, millä saisi Martan mukaansa. Hän tuli Martan luo, sanoen: "Minun täytyy vähän pestä vaatteita aamulla, tule vettä noutamaan kelkalla."
"Missä Taava on? Eikö hänellä ole aikaa?"
"Ei, hän siivoo kyökkiä, ja kylläpä sinäkin pääset, koska Inkeri makaa, ei sinun alvaria tarvitse kammarissa istua, ikään kuin ei sinulla muuta tehtävää olisikkaan."
"Niin, kun röökinät ovat poissa, silloin tyttöä paremmin vielä pelkään jättää, vaan koska täytyy, — tulen sitten vain, mutta jätetään kyökin ovi auki, että Taava kuulee, jos Inkeri herää, sillä tyttö kovin pelkäsi, että minä hänen jättäisin."
"Semmoiseksi hän tulee, kun kaikki hemmottelevat häntä. Kyllä käskis vesojaan sellaisiksi kasvattaa."
Kyökin ja kammarin välinen ovi jätettiin auki, ja Martta meni Hilman kanssa vettä noutamaan. Rannalle kun ehtivät, havaitsi Hilma heti, että pitkällä sillalla kulki paljon väkeä. "Katsoppas, Martta, kuinka paljo ihmisiä sillalla on. Mennään mekin!"
"En maar tulekkaan, mene sinä jos tahdot, kyllä minä yksinkin vettä saan."
"Hyvä että menenkin talosta pois, en minä vain sinun kanssasi viitsisi palvella. Olet juuri kuin mikä puujunkkari. Kuules kuinka noilla tuolla on hauskaa! Minäpä viskaan lumipallon!"
"Älä nyt, voi, voi, jospa olisin maalla! Kyllä minäkin siellä viskaisin, se on kovin hauskaa, mutta en minä täällä uskalla — vallan on vieraita ihmisiä. Älä tee sitä, Hilma!"
Mutta Hilman lumipallot lentelivät jo. Sillalta tuli muutamia ihmisiä alas jäälle, jossa tytöt avannolla seisoivat. "Tekö täällä lumipalloja lennätätte?" kysyi eräs poika, joka asevelvollisen parissa kulki.
"Kah sinäkö Janne se olitkin! Severi veljesi oli meillä, mutta hän ei ennättänyt teille, sillä hänen täytyi mennä viemään röökinöitä Impelään. He lähtivät tänä aamuna."
"Noh, tuttaviahan täällä on", sanoi asevelvollinen, "enhän ole tätä tyttöä nähnytkään, sitte kuin Haalmannilla yhdessä yökorttierissa kävimme."
"Hilma, mennään kotia nyt kiireesti", muistutti Martta.
"Tulkaa sillalle kävelemään ja jättäkää kelkkanne tänne siksi aikaa", kehotti sotilas.
"Kiitoksia hyvästä neuvosta, mutta minä tällä kertaa, kuten ennenkin, teen oman pääni mukaan", vastasi Martta ja rupesi kelkkaa vetämään.
"Hän on niin lapsellinen vielä tuo Martta, pelkää kaikkea, ei hän ole vielä tottunut kaupungin oloihin, ei osaa oikein föörata itseään."
"Kyllä se likka itse puolestaan puhuu sekä maalla että kaupungissa, ei se puolustajaa tarvitse", sanoi sotilas. "Antakaa, Martta, minun vetää kelkkaa, kyllä Haalmannin Janne lykkää. Sitte pääsette pian kotia."
Martta antoi sotilaan vetää kelkkaa ja kulki itse perässä. Pian ennättivät kotiportille, jossa tytöt kiittivät ja sanoivat hyvästi. Martta käski vielä Jannea viemään terveisiä Haalmanskalle.
Hilma ei ollut hyvällä tuulella, häntä harmitti, kun ei Martta tullut sillalle ja vielä enemmän se, että sotilas osotti suurempaa kohteliaisuutta Martalle, kuin hänelle, hän, joka kuitenkin oli kaupungissa palvellut jo monta vuotta, ja osasi mielestään paremmin käyttää itseänsä kuin Martta.
Seuraavana päivänä Inkeri odotteli tätiänsä kotia ja kävi odottaessaan malttamattomaksi. Martta koetti häntä huvitella kaikin tavoin. Hän puhui satuja ja sitten kun hän ei enään muistanut uusia kertoa, alkoi hän alusta taas, mutta Inkeri sanoi: "Ei Martta sitä satua taas puhu, Inkeri sen jo kuuli."
"Noh, joko senkin kerroin, — mitä nyt sitte puhun? Kerronko kodistani?"
"Kerro vain."
"No kuuleppas sitten. Minun kodissani on vanha akka, joka istuu mustassa, sauhuttuneessa tuvassa ja kehrää lankaa, josta minä saan liinavaatteita."
"Kuka se akka on?"
"Minun äitini, ja hän on niin hyvä akka, että minä pidän hänestä yhtä paljo, kuin Inkerikin Kunigunda tädistä."
"Eipä". —
"Kyllä varmaan. Ja sitten siellä on Miina ja Maalu, jotka ovat sisariani, ja ne kalastavat —"
"Kuinka ne kalastavat?"
"Menevät veneellä laskemaan verkkoja lampeen sekä jättävät ne sinne yöksi ja ottavat aamulla taas ylös ne lammesta ja silloin niissä on paljon kiiltäviä kaloja."
"Syödäänkö niitä kaloja sitten?"
"Syödään".
"Mutta niissä on ruotoja, ja ne menevät kurkkuun ja pistävät."
"Ei, ruodot perataan pois. Sitten siellä kodissani on vähäisiä lampaita —"
"Pureeko ne?"
"Ei ne pure. Ja niittuha'assa juoksee kolme vasikkaa, yhden nimi onKukkanen, toisen Herttike ja kolmas on Riimuke."
"Eikö niitä saa kiinni?"
"Kyllä, kun niille viedään juomaa, tulevat ne heti juomaan."
"Onko niitten jano kovasti?"
"Ei järki, niin jano vain, kuin Inkerinkin on silloin kun juoda tahtoo."
"Inkerin on nyt jano."
"Minä tuon juotavaa."
"Martta, Martta, tädit tulevat jo, tule katsomaan."
"Tuon vettä ensin."
"Ei, ei Inkerin enään ole jano."
Martta meni aukaisemaan ovea, ja pikku Inkeri iloitsi, kun sai tädit jälleen kotia.
Kun neidet olivat tulleet sisään, hyppäsi Inkeri Kunigunda tätinsä syliin ja sanoi: "On taas lystiä niin että, kun täti tuli kotia, täti oli kovasti kauan poissa."
"Olinko? Mutta sinullapa oli Martta, eikö hän ollut kiltti?"
"Oli, ja Martta sanoi, että hänen kodissaan on lampaita, mutta ei ne pure, ja vasikoita, ja ne juoksevat niin, niin kovasti että, ja ne saavat aina juoda, kun niitten on jano."
"No olihan Martta sitten oikein kiltti, joka tuollaisia jutteli!"
"Oli, mutta Hilma oli paha."
"Mitä varten?"
"Tahtoi jättää Taavan kanssa Inkerin tänne yksin ja aikoi viedä Martan pitkälle sillalle, mutta Inkeri ei vain jäänyt Taavan kanssa."
Hilma tuli samassa sisälle ja Agaata neiti sanoi: "Olitko ulkona eilen illalla?"
"En".
"Inkeri sanoo, että Hilma tahtoi viekotella Marttaa mukaansa sillalle, mutta ett'ei hän jäänyt Taavan kanssa yksin. Se ei ole sopivaa, että Hilma opettaa Marttaa tuollaisiin."
"Kas nyt tuota Inkeriä, mitä hän narraa. Minä en ollut koko päivänä ikään missään. Täällä vähän kiusottelimme Inkeriä, ja minä lupasin viedä Martan ulos. — Mitä minä hänen kanssaan minnekkään olisin mennyt, ihmiset vain olisivat nauraneet, hän kuin ei ensinkään osaa föörata itseään."
"Hilma on paha, mutta Martta on kiltti", mutisi Inkeri, ja katsoi hyvin vakaasti Hilmaan.
"Olkoon vain minun puolestani", sanoi Hilma. Martta toi kahvia, jaKunigunda kysyi: "Oliko Martta kotona eilen illalla?"
"Kyllä minä olin muuten, mutta vettä olimme tuomassa rannasta Hilman kanssa."
"En minä laskenut sinua menemään", huudahti Inkeri.
"Niin, silloin ei Inkeri laskenut, kun Hilma tahtoi minua kävelemään sillalle, enkä minä sinne olisi mennytkään, mutta sitte kun Inkeri jo oli nukkunut, tahtoi Hilma minua vettä noutamaan rannasta ja minä menin, kun hän sanoi aamulla pesevänsä vaatteita."
"Niin, puhu nyt kaikki. Kun oletkin olevinasi. Puhu sitten sekin, että sinulla oli pari kavaljeeria kelkkaasi vetämässä."
"Vaikka vain, mutta eihän se röökinöitä huvita, semmoinen. Tapasin orpanani, Haalmannin Jannen sekä erään asevelvollisen, jonka tunsin vähän, ja he tahtoivat minua kävelemään, mutta minä en mennyt, vaan kiirehdin kotia, ja he seurasivat meitä sekä vetivät kelkkaamme portille asti."
"Martta on puhunut suoraa totuutta", sanoi Agaata, "sen huomaa heti, ja hän voittaa siten luottamuksemme, mutta Hilma on kierrellyt sinne ja tänne sekä vielä tahtonut syyttää Inkeriä valheesta. Sellainen käytös ei hyvin pääty."
Hilma meni kyökkiin, vaan Martta ruokasaliin ompelemaan, jonneInkerikin häntä seurasi.
"Ikävät nämä tämänlaiset palveliakäräjät", sanoi Agaata. "Kun Hilma nyt on pesuvaatteet silittänyt, niin annamme hänen mennä. Hän kentiesi vielä Martan rehellisen luonnon pahentaa, huono esimerkki vaikuttaa paljon pahaa."
Kunigunda oli aivan samaa mieltä.
Muutama päivä tämän jälkeen tiesi Hilma, ett'eivät neidet häntä enään tarvinneet, hän kun heille olikin vain epämääräiseksi aikaa pyydetty. Ennen kuin Hilma muutti, kävi Haalmanska tavan takaa Viirisen neitien kyökissä. Hän koetti saada tyttöä palvelukseen, mutta Hilma selitti, että hän aikoi mennä "itsellensä" ja ruveta ompeliaksi.
"Mitä suotta", sanoi Haalmanska, "kyllä suruttomampana toisen leivässä on. Minulla olisi sinulle oikein sievä paikka maalla, tulisit huusaksi. Siellä kartanossa, johon sinun toimittaisin, pidetään välipiikaa, joka, kun vieraita tulee, on sinun käskettävänäsi. Siellä käy paljon vieraita ja onhan siinä silloin aina juomarahatkin tiedossa, jos vähän vaivaakin on enemmän."
"En minä maalle mene."
"Vai et tykkää olla maalla, no mikä siinä on? Kyllä minulla toinenkin paikka on sentään täällä kaupungissa. Ei uskos, kun tuo likka, jonka minä syksyllä everstille toimitin, olikin kihloissa, eikä hän minulle sanaakaan hiiskunut, ja nyt tahtoo sulhanen jouluksi muijan itsellensä eikä siinä auta mikään, herrasväen täytyy antaa hänen mennä. Mutta tule sinä nyt everstille, siellä on tietty hyvä paikka. — Teetä saat joka ilta ja aina sitä sellaisissa paikoissa on hyvä kaikin tavoin semmoiselle oppineelle tytölle, kuin sinä olet."
Miten Haalmanska siinä puhui, niin onnistui hän kaupassaan, sai Hilman päästötodistuksen ja markan vielä lisäksi. Sitten meni hän suoraa tietä everstille, toimitti hyvin asiansa siellä ja sai toisen markan.
Muutama päivä tämän jälkeen lähti Hilma Viiriseltä, mutta Martta voitti rehellisyydellään yhä enemmän emäntiensä suosion.
6. Maallemuutto.
Toukokuu oli jo loppumaisillaan ja Viirisen neidet rupesivat muuttoa valmistamaan Impelään. Kunigunda neiti täytti arkkua ja Agaata kapsäkkiä. Martta kantoi tavaroita.
"Kunigunda, oletko pannut kultakukilliset kahvikupit mukaan?" kysyiAgaata.
"Mitä niillä teemme maalla?"
"Kyllä ne ovat hyvät olemassa. Jos kapteeni ja hänen sisarensa tulevat meille niin —."
"Eihän kapteeni ennenkään ole ollut ja nyt kun hän on leskenä, niin —."
"Se nyt on sama, mutta pane kuitenkin kupit mukaan. Martta, mene tuomaan kultakukilliset kupit Kunigunda röökinälle. — Kapteeni ei ole ollut, sanoit sinä, mutta hänen sisarensa on tuttu meille ja hän on nyt veljensä luona."
"Jaa, Miila on hänen luonansa. Mutta Agaata, oletko kapsäkkiin pannut pöytälampun purpuranpunaisen silkkihunnun?"
"Mitä sillä tekisimme? Kesähän nyt on."
"On niin, mutta syksypuoleen tarvitsee jo sytyttää lamppua ja silloin on erittäin hauskaa istua tuossa purppurahohteessa, jota lampunhuntu levittää huoneeseen."
"Jaa, todellakin. — Martta, tuo piironkini ylimmäisestä laatikosta se punainen lampunhuntu, joka siellä on oikeanpuolisessa etunurkassa."
Martta riensi taas ja Inkeri perässä, ikään kuin hänelläkin olisi ollut kova kiire.