Niin hän lasten mielihalujen tuntemustaan noudattaen edelleen innolla kuvaili pikku tonttujen kemuja, kunnes hän ei osannut enempää ja sen vuoksi ryhtyi lopettamaan, vallankin kun sateenkaarikin oli jo vaalistunut ja viimeinen illankajastus väistyi hämyn tieltä.
"Kun he nyt ovat kyllikseen syöneet ja juoneet ja nuoruuden sekä miehuuden päivistään ynnä vanhuuden kokemuksistaan jutelleet, nousevat he kaikki äkkiä ylös, pudistavat toistamiseen ja tällä kertaa mies mieheltä käyden toistensa käsiä, lausuen hiukan alakuloisina: 'Toivon olevamme ravitut!'
"Äkkiä he sitten taas etsivät uloskäytävän ja alkavat siitä, eillimmäisten kantapäille astuksien ja toisiaan selkään tyrkkien ulos tungeksia, kunnes kaikki ovat kadonneet ja salissa olevat pöydät tavaroineen seisovat tyhjinä. Jälelle jää vain yksi ainoa neitsykäinen, kaikista nuorin, joka on noin kahdeksan vuoden vanha, mikä meillä vastaisi noin kahtakymmentä vuotta. Hänen velvollisuutenaan on puhdistaa kaikki astiat, kuivata ne ja lukita rautaiseen kirstuun, jonka hän hautaa maahan siinä kohti, missä sateenkaari seisoi. Tässä toimessa häntä auttavat nuo kymmenen ritaria, jotka sen aikaa ovat viipyneet ulkopuolella ja nukkuneet pois juhlahumalansa. Ja kuten talonpojat rajakiviä pystyttäessään panevat hautaan ensin tiilensiruja todistajiksi, kuten he sanovat, niin hekin heittävät alas ensin nuo ravunkuoret ja menevät sen jälkeen pois paneutuakseen levolle. Mutta mitäpäs nyt tekeekään tuo viimeinen pikku neitsyt? Hän ottaa selkäänsä säkin, jossa hänen oma kultalautasensa on ollut ja sauvan käteensä sekä lähtee ypö yksinään vaeltamaan kauas pois, viedäkseen muiston sammuneesta suvustaan toisille samanlaisille ihmisille. Sanotaanpa niinkin tapahtuneen, että sellainen henkilö muilla mailla on onnistunut pääsemään naimisiin jonkun nuoremman suvun jäsenen kanssa."
Tässä vaikeni rouva Maria Salander, käyden sentään jonkun verran alakuloiseksi tuosta lapsille kuvittelemastaan näytelmästä, samalla kuin nämä pysyivät vielä hetkisen äänettöminä, muistellen tuota satua joka haihtui pois kuten sateenkaarikin. Tuskin näkivät he enää tuon viimeisen neitsykäisen sauvoineen ja lautasineen häviävän ruohistoon ja pellonvakoon.
Silloin nousi äiti ylös; jostakin mieleenjohtumasta astui hän reippaasti kaapilleen, avasi ovet, veti laatikot ulos ja yhdestä niistä otti hän pienen rasian, missä oli muuan kultakoriste. Kun tuo vaatimaton aarre oli hänen miehensä antama morsiuslahja, ei hänen sopinut sitä käyttää aikomaansa tarpeeseen, eikä se ollutkaan se jota hän etsi. Mutta muiden pikku kapineiden alla oli siellä myöskin pieni paperikäärö, jonka hän otti esille ja avasi. Kimalteleva kultainen sateenkaarilautanen tuli sieltä esiin, nimittäin ikivanha brakteaatti-niminen kupera raha. Sellaisia vanhanaikaisia rahoja säilytettiin ennen mielellään hyvinvoivissa perheissä ja käytettiin vain erikoistapauksissa kumminlahjana. Myöskin Maria Salander oli tuon kädessään olevan kappaleen saanut kastetilaisuudessa kapalovyöhönsä ja nyt odottamatta muisti omistavansa sellaisen. Koveralla puolen oli epätäydellinen miehenpää kaiverrettuna ja kuvan vieressä oli hajanaisin kirjaimin nimi "Heinricius rex" Paperiliuskalla oli Salanderin käsialalla kirjoitettu ilmoitus, että kullan arvo on kymmenen frangia, mutta että myyntiarvo voisi nousta kymmenkertaiseksi tai vieläkin suuremmaksi.
Hän ihmetteli itsekseen, ettei hän ennen ollut tätä pelastuskeinoa ajatellut. Hänestä näytti melkein kuin hän itsekin olisi tuollainen ulos vaeltanut pikku vuorelaisnainen, joka vieraalla maalla on saanut joukon lapsukaisia ja jonka nyt täytyy ylläpidokseen myydä perimänsä kultalautanen.
"Nyt ei hätää!" sanoi hän heille, "vielä tämä lyhyt yö täytyy meidän paastota tai paremminkin nukkua; huomenna varhain menemme taas kaupunkiin, myymme tämän muistorahan ja elämme kuin markkinoilla!"
Lapset silmäilivät häntä epäillen; he näyttivät pitävän tuota puhetta jatkona sadulle, jonka uskottavuus tuntui vähenevän sikäli kuin nälkä alkoi uudelleen herätä.
Silloin kilahti ovikello. Se oli Martti Salander, joka raha-asiainsa takia kaupungilla kierreltyään oli vielä asemalta hakenut matkakapineensa ja kirstunsa ja parilla miehellä tuottanut ne tänne, ettei hän omaistensa luo aivan tyhjänä ilmestyisi; omituista, mutta anteeksiannettavaa itsensä pettämistä.
Jo ennenkuin rouva oli kerinnyt tulta sytyttää, seisoi hän avonaisella huoneen ovella, sanoen liikutetulla ja matalalla äänellä sinne puolihämärään, jossa hän eroitti vain epäselviä ihmishaahmoja: "Hyvää iltaa!"
Hänen äänensä tuntien kohotti rouva kätensä ja hämmästyksestä raukeana käveli hitaasti häntä kohti ja vaipui hänen kaulaansa, alkaen heti perään ilosta itkeä.
"Ah, oma mieheni!" sanoi hän puoleksi tukehtuneella äänellä, "tuletko sinä? Oletko viimeinkin kotona?"
"Kyllä, oma Mariani! ja minä tunnen sen ennenkuin voin sinua nähdäkään, että sinä olet minun uskollinen, hellä puolisoni, kokonaan minun oma vaimoni!" sanoi hän pitäessään häntä lujasti käsistä ja silittäessään hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja hienohipiäisiä poskiaan.
Rouva sulki hänen suunsa suudelmilla ja lausui häntä syleilystään päästämättä: "Lapset, sytyttäkäähän toki lamppu, että isä teidät näkee".
Sen tekivät molemmat tytöt ja kun huoneessa tuli valoisa, jäivät he veljensä kanssa riviin seisomaan. Tytöt olivat erottaessa olleet kahden ja kolmen vuoden ijässä ja oli heillä vielä hämärä muisto isästä; he tunsivat hänen senvuoksi lapsenomaisen hyvän tahtonsa avulla. Puoleksi tuttavallisesti, puoleksi uteliaasti katselivat he häntä. Arnold poika sitävastoin oli ollut yhden vuotias eikä voinut tuntea isää, niin paljon kuin äiti olikin hänestä kertonut. Hän loi senvuoksi ujosti katseensa alas, heittäen sitten kuitenkin syrjäsilmäyksen tuohon vieraaseen mieheen joka juuri astui häntä kohti, kohotti hänen leukaansa, sitten tyttöjen, jonka jälkeen hän sulki heidät kaikki syliinsä ja suuteli, katsellen heitä yhä uudelleen.
"Sinä kunnon vaimo", kuiskasi hän, uudelleen häntä syleillen "kuinka suloisia, sieviä lapsia sinä oletkaan minulle kasvattanut! Ja kuinka iloinen minä olenkaan, saadessani teille vielä olla avuksi!"
"He ovat myöskin hyviä lapsia!" kuiskasi rouva luottavaisena hänen korvaansa, kun hän isän tervehtiessä lapsia oli häntä valkean valossa katsellut, sellaisena kuin hän siinä esiintyi tropiikkiauringon paahtamana, mutta muutoin tuskin vanhempana kuin seitsemän vuotta sitten, eikä mitään vierastakaan ollut häneen tarttunut.
Miehet, jotka olivat tuoneet hänen matkatavaransa, koputtivat ovelle ja pyysivät maksuaan. Rouva Salander osoitti paikan kapineille, Salander maksoi miehet kuitiksi, jonka jälkeen hän ajatusjuoksuaan muuttaen, mutta sentään iloisesti, melkein huolettomasti lausui: "Mutta nyt, rouva emäntä, mitäs sinulla on tarjottavana miehellesi syötäväksi ja juotavaksi? Minulla on nälkä kuin sudella sillä sitten aamupäivän en ole paljon mitään nauttinut."
"Me kaikki olemme tänään, vaikka tosin ensi kerran, olleet mitään syömättä!" sanoi rouva hymyilen, "me olimme juuri ennenkuin sinä tulit menettäneet viimeisen suuhun pantavan; mutta ole varma, velkaa me emme ole tehneet muuta kuin mitä yhden kuun leipä ja maito tekee!"
Rävähtämättömin silmin katseli Salander vaimoaan ja lapsiaan, vuoroonsa kutakin, sanatonna ja syvästi huoaten ikäänkuin tahtoen sanoa että yhä tulee paremmaksi, kunnes hän puhkesi ääneensä sanomaan: "Mutta taivaan tähden, Maria, minkätähden sinä sitten olet minulle kirjoittanut etten minä lähettäisi enää rahaa, kun sanoit muutenkin tulevasi toimeen?"
"Koska minä ennen tulinkin toimeen", vastasi hän, "ja koska minä halusin, että sinä saisit pitää hallussasi kaikki ansiosi ja Siis voisit sitä tehokkaammin toimia!"
"Se ei voi meitä nyt lainkaan auttaa, meidän täytyy syödä, ennen kaikkea sinun ja lasten! Teilläkö ei siis ole mitään kotona?"
"Ei palaakaan!"
"Meidän on sitten heti mentävä kaupunkiin, etsittävä kunnollinen ravintola ja tilattava illallinen. Teitä raukkoja, todellakin! Joutukaa nyt, pukekaa yllenne mitä tarpeellista on. Onko lapsilla nuttuja ja hattuja?"
Nämä olivat pyrähtäneet jo ulos huoneesta ja palasivat pian takaisin pyhänuttuineen, kauluksineen ja hattuineen. Äitikin pani päähänsä parhaan hattunsa, heitti vaipan ympärilleen ja veti hansikkaat käteensä.
"Kas niin, tänään meille käy paremmin kuin olemme luulleetkaan!" sanoi hän iloisen liikutettuna pienokaisille, joiden hän toivoi mieluisasti syövän. Sitten tarttui hän miehensä käsivarteen, lähettäen lapset edelle. Mutta kun isä näki etuhuoneessa äskeisten vierasten käyttämät ruoka- ja juoma-astiat, sanoi hän hetkiseksi pysähtyen: "Onhan täällä sentään syöty ja juotu, vai mistä syystä nuo astiat on tuossa?"
"On kyllä syöty ja juotu, mutta me olemme sitä vain päältä katsoneet!Tule, huomenna minä sitten kerron, mimmoinen emäntä minä olen!"
Niin menivät he ulos; äiti sulki ovet ja keveästi kävi kulku vuoritietä alas, niin voipuneiksi kuin he vasta olivat itsensä tunteneetkin. Tosin rouva nojausi tukevasti mieheensä, jonka vastuksista hän ei mitään aavistanut. He kulkivat sillä välin muutamaa paikkaa kohti, jossa Salander toivoi saavansa olla häiritsemättä omaistensa parissa; mutta kun he saapuivat muutaman suuren ja kirkkaasti valaistun puutarhan luo, jossa soittoa kuunnellen istui paljon väkeä pöytien ääressä, halutti lasten ruveta siinä viulun ja huilun soittoa kuunnellen nälkäänsä sammuttamaan; he seisoivat näet hiljaa ja katselivat ikävöiden ristikkoportin läpi sisään, missä he kaikkialla näkivät katettujen pöytien ääressä syötävän.
"He ovat oikeassa!" sanoi isä "mikseikäs meillä saisi tänään olla pöytämusiikkia? Odota heidän kanssaan tässä hetkinen, minä käyn katselemassa eikö siellä löytyisi jotain nurkkaa, missä me voisimme keskenämme olla!"
Hän meni taloon ja löysi rakennuksen alakerrasta, salin, jonka akkunat olivat auki ja jossa istui muutamia ihmisiä; muuan pienempi sivuhuone oli kuitenkin aivan tyhjä, vaikka siinä seisoikin katettu pyöreä pöytä. Heti haki hän rouvan ja lapset sisään ja asetti heidät pöytään, jonka yllä riippui kaasulamppu.
Kuinka tyytyväisinä siinä lapset katselivatkaan ympärilleen, kun he laskivat kätensä ristiin pöytäliinalle.
Martti Salander ojensi kätensä rinnallaan istuvalle rouvalleen, sitten pöydän yli lapsille, yhdelle toisensa jälkeen. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään, oli vain onnellinen, unhoittaen kaiken muun. Tarjoilija tuli ja kysyi mitä he haluavat.
"Maria, käske sinä mitä haluat ja mikä lapsille on mieleen! Minä sitten luvallanne jälestä parannan, jos sinä olet kovin visu", sanoi Salander.
"Lämmintä soppaa ei taida olla nyt saatavana?" kysyi rouva tarjoilijalta.
"On kyllä", vastasi tämä, "konsertti-iltoina on meillä tarjona täydellinen illallinen".
"Sehän on juuri kuin meitä varten", arveli Salander, "silloinhan meidän ei tarvitse tässä päätämme sen pahemmin vaivata, eikö totta, Maria?"
"Minä olen hyvin tyytyväinen!" vastasi tämä iloisena siitä että pääsi enemmästä huolesta. Nopeasti laittoi tarjoilija pöydän kuntoon. Pian ilmestyi hän vadinkin kanssa, jossa höyrysi höysteikäs soppa.
"Pankaa se vain pöydälle!" sanoi Salander, "elkääkä pitäkö kiirettä muuhun ruokaan nähden, sillä me emme aio tässä hätäillä! Ei se silti teille vahingoksi ole!"
"Hyvä on!" sanoi tarjoilija ja jätti herrasväen yksikseen sopan ääreen. Kun Salander huomasi, kuinka hauskasti hänen vaimonsa nojasi tuolin selustaan ja aikoi juuri nousta lautasia täyttämään, pidätti hän häntä ja ammensi sen sijaan itse sopan, joka tuoksui kuin ambrosia. Ja kun he juuri tarttuivat lusikoihin, aloitti ulkona puutarhassa orkesteri repäisevän soittokappaleen, niin että lapset tuossa pasuunain ja vaskirumpujen jyminässä pistivät ensimäisen lusikallisen suuhunsa huumautuneina huikeasta nälästä ja sydämmenriemusta. Tuota aluksi puhjennutta räikkynää seurasi kuitenkin pian pianokappale, jota yleisö puutarhassa ääneti kuunteli; he siellä sisällä lusikoitsivat mistään piittaamatta edelleen, kunnes ulkoa sihahti "sch!", josta Maria rouva säikähti. Lapset nauroivat sille ja Salander sulki ikkunan.
"Syökää pois, älkääkä olko siitä millännekään!" kehoitti hän. Niin tapahtuikin ja hetkisen kuluttua istuivat lapset hyvin ravittuina ja tyytyväisinä kohtalaisen jälkiruuan ääressä. Jokainen heistä oli saanut lasin viiniä, mutta äiti oli juonut sitä kolme lasia ja isästä tuntui nyt kuin istuisi hän paratiisissa, kun häntä kohti loisti joka puolelta kukoistavia, keveästi punoittavia kasvoja iloisin silmin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet hänelle sanoa, että mitä onni onkaan, eikö se ole kuin jonkunlainen menehdyksistä pelastava yrtti.
Ainakin sanoi hän ajatuksissaan itselleen: tämä näkemäni on totta, eikä se mitä minä tiedän!
Lapset tulivat yhä iloisemmiksi; Arnold oli omia aikojaan siirtynyt aivan isänsä viereen ja sanoi äkkiä: "Mutta isä, etkö tiedä, että minä olen tänään jo nähnyt sinut, siellä kaivolla, jossa Weidelichin pojat nauroivat minulle, kun minulla on äiti eikä mammaa!"
Salander oli sitä seuraavien tapausten aikana unhottanut kokonaan tuon kohtauksen sekä pojan ulkomuodon; nyt hän muisti sen ja huudahti: "Totta tosiaankin! Missä minun ajatukseni ovatkaan! Kumpa olisin toki tiennyt, että minä olin niin lähellä omaa vertani!"
Kummastuneena katsahti Maria rouva miestään.
"Oletko sinä sitten jo jälkeen puolisten ollut täällä läheisyydessämme etkä ole meidän luoksemme tullut?" kysyi hän melkein huolestuneena. Salander tunsi nyt, että hänen onneton asemansa oli sittenkin todellisuutta, rohkaisi kuitenkin itsensä, koska sen nyt kerta niin täytyi olla eikä hän voinut tuota uutta onnettomuuttaan täällä ja tällä hetkellä ilmaista. Hän kuului niihin, jotka mieluummin haluaisivat vaieta sellaisesta kuin esimerkiksi erehdys, johon ovat itse syypäät eikä toisen ilkeys.
"Todellakin", sanoi hän, "olin minä jo kahden aikana matkalla teidän luoksenne! Varpusessa tapasin minä muutaman vanhan tuttavan, Möni Wighartin, joka raahasi minut väkipakolla 'Punaiseen mieheen', siellä sitten juolahti mieleemme mennä asemalta hakemaan minun matkatavaroitani, että sekin olisi tehtynä; sitten täytyi minun pitää huolta tullauttamisesta, johon minä sainkin tilaisuuden; sitten minä matkalla vaihdoin Englannin rahaa, jota minulla oli ja lisäksi muita pikku toimia, lyhyesti, sellaisiin kului aika ja ilta tuli. Mutta elä ota niin pahaksesi, se kävi itsestään kuin maailmanmeno".
Rouva oli jo aikaa tyyntynyt ja iloitsi mielessään, että tuo maailmanmeno oli niin sovittanut, ettei hänen miehensä tullut vierasten aikana ja ne siten joutuneet jälleennäkemisen epämieluisiksi todistajiksi.
Vasta yhtätoista käydessä lähtivät he paluumatkalle Kreuzhaldeen. Kuu oli sillävälin noussut ja sen kirkkaassa kuumotuksessa kulkivat he edelleen, lapset edellä, jotka pian isän mielihyväksi rupesivat raikkain äänin ja sointuisasti laulamaan. Rouva ei jättänyt miehensä käsivartta, hän kyseli, kertoi, jutteli ja antautui kokonaan nauttimaan suopeasta kohtalonkäänteestä.
Mutta kuta lähemmäs kotia he tulivat, sitä raskaammin alkoi miehen sydäntä jälleen likistää, sillä se silmänräpäys läheni, jolloin hänen täytyi vaimo parkansa temmata alas onnen taivaasta.
Ei, ei vielä tänään, sanoi hän itsekseen, hänen täytyy vielä tämä yö saada nukkua onnellisena ja surutonna, minkähän kyllä on ansainnut! Huomenna on taas uusi päivä!
Talo lepäsi kuunvalossa äänetönnä heidän edessään; he avasivat oven, lapset juoksivat taas edeltä sisään ja sytyttivät valkean ja huone kävi eloisaksi pitkästä ajasta tähän vuorokauden aikaan. Äiti huomasi sateenkaarikupposensa paperiin käärittynä makaavan lattialla, nosti sen muiden huomaamatta ylös ja teki jotain asiaa kaapille, pistääkseen sen hiljaisuudessa jälleen talteen. Hänelle teki onnessaan hyvää yhdistää tuon sievän esineen omistukseen ja äskeiseen tapaukseen hiukan taikauskoa, että se nimittäin vastakin tietäisi muka onnea, niin kauan kuin se hänen hallussaan olisi.
"Laittautukaa nyt levolle, lapset! Aamulla pitää teidän ajoissa nousta ylös ja hankkia einettä isälle ja meille itsellemme. Myöhemmin menen minä sitte itse ulos".
Näin sanoen hääti hän innostuneet lapset kamariin, jossa hänellä oli tapana heidän kanssaan nukkua. Isä tuli mukana nähdäkseen heidän huoneensa ja peitelläkseen heitä. Ei siellä näyttänyt sellaiselta kuin ihmisten luona, joilla juuri vastikään ei ole ollut enää mitään syötävää, vaan kaikki oli puhdasta ja hyvässä kunnossa, sitäkin enemmän viereisessä huoneessa, jossa rouva jo kuukausia sitten oli pitänyt miehelleen vuoteen valmiina.
"Jollet sinä olisi tänään tullut", sanoi hän leikillään, "niin olisin minä huomenna alkanut sinun vuoteestasi ja myynyt sen tarpeettomana, ymmärrättehän!"
"Täydellisesti! Kumpa olisit sen vain jo ennemmin tehnyt sen sijaan että olet sellaista nälänhätää kärsinyt! Mutta minun mielessäni on jo parikin kertaa ollut eräs kysymys", jatkoi hän, osoittaen avonaisesta akkunasta kuun valaisemaa ympäristöä. "Minne ovat näetkös joutuneet ne monet kauniit puut, jotka ennen seisoivat tässä talon ympärillä? Onko omistaja, senkin kollo, hakkauttanut ja myynyt ne? Nehän olivat ravintolaa pitäessä melkoisena pääomana."
"Häneltä on otettu maa pois tai oikeastaan hänet on pakoitettu luovuttamaan se rakennusalaksi, kun jotkut muut maanomistajat laittoivat sen kautta tarpeettoman kulkutien. Sellaisena se nyt on, kaikki varjokas vihreys on hävinnyt ja maanpinta muuttunut sora- ja kivipohjaksi; mutta rakennuspaikkoja ei kukaan tule ostamaan. Ja puiden mukana katosivat minun ansionikin!"
"No ne on miehiä, itse ilmanalankin ne tärvelevät! Mutta täytyy panna jo levolle. — Kuules, Maria!"
"Mitä, Martti?"
"Väitänpä, että olet unhottanut erään asian!"
"Minkä niin?"
"Vanhan saapaspihtini!"
"Täällä se on."
Hän veti sen esiin sängyn jalkopäästä.
Salander oli vihdoinkin rauennut uneen kaikkien edellisen päivän toimien ja mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin herätti hänet jo aamun sarastaessa raskas suru, joka ei lainkaan ollut uneen uupunut. Hän näki vierellään puolisonsa, joka uinui syvimmässä levossa, rauhaa ja tyytyväisyyttä kuvastavien kasvojen jokaisen piirteen tulkitessa sielun jaloutta. Ja tämän rauhan oli hän yhdellä sanalla perinjuurin sekaisin myllertävä; hetki oli auttamattomasti käsissä.
Tuo uusi onnettomuus tuntui hänestä todellisuudessa vasta nyt syntyneen, ja hän katui katkerasti, ettei hän eilen heti päätä suoraa paennut tai heti tuon onnettoman tiedon saatuaan kotiin rientänyt.
Vanhan kunnon ystävänsä opastuksella löydettyään Schadenmüller & Kumpp:in talon oli hän huomannut, että talon seinässä todellakin koreili kullatulle pohjalle maalattu Arnold von Winkelried, keihäitä käsivarressaan, sekä vieressä kirjoitus: "Pitäkää huolta vaimostani ja lapsistani!" Talo kuului herra Louis Wohlwendille, joka myöskin oli kuvan maalauttanut, mutta ei maksanut, kuten myöhemmin kävi selväksi.
Salander oli kiitellen sanonut hyvästit toverilleen, hän kun halusi mieluummin yksinään astua entisen ja luultavasti samalla nykyisenkin velkamiehensä eteen. Hän astui portaita ylös ja kohtasi heti ensi kerroksessa uudelleen nimikilven, jossa seisoi "Schadenmüller & Kumpp.", mutta sen vieressä oli myöskin Louis Wohlwendin nimikortti. Hän soitti, joku lapsutteli huonoissa tohveleissa ovea kohti ja kun se aukeni, seisoi hänen edessään renttumaiselta näyttävä nuori mies, kädessään liimapensseli, ja kysyi ketä hän halusi tavata.
"Onko herra liikkeen hoitaja kotona?" kysyi Salander puolestaan.
"Liike on tätä nykyä suljettuna, mutta herra Wohlwend on tavattavissa, kuten luulen; kenet minun on ilmoitettava, jos on kysymys puhuttelemisesta?" vastasi nuorukainen epäluuloisesti.
"Viekää minut vain suoraan sisään hänen luokseen, hän tuntee kyllä minut!" sanoi Salander hiukan tylysti, samalla kuin hän käänsi miehen ympäri ja työnsi häntä edellään.
Tämä kulki edellä tyhjään konttorihuoneeseen, pyysi odottamaan siinä ja lähti herra Wohlwendin kabinettiin. Salander silmäili sillä välin ympärilleen ja huomasi, että täällä oli juuri kääritty kokoon huolimattomasti autografeerattuja kiertokirjeitä, pistelty niitä kuoriin ja liimattu kiinni. Kului muuan minuutti, ennenkuin nuorukainen palasi ja pyysi häntä astumaan kabinettiin. Salander koputti pari kertaa ovelle, kunnes joku huusi: "Sisään!" Astuessaan huoneeseen näki hän leveän mahonkipuisen kirjoituspöydän ääressä istuvan muutaman suurilla kukilla kirjaeltuun yönuttuun puetun miehen, joka oli selin häneen päin ja näytti innokkaasti kirjoittavan, nousematta hänen sisään astuessaan pöydän äärestä.
"Herra Wohlwend!" sanoi Salander, tullakseen huomatuksi.
"Olen heti käytettävänänne", sanoi tämä yhä edelleen kirjoittaen, mutta katsahti sitten pikimmiltään ylös, kääntyi salamannopeasti jälleen pöytään päin, pyörähti vielä kerran tulijaa kohti ja heitti häneen kipenöivän silmäyksen, kuten tehdään veriviholliselleen ja silloinkin vain jos itse on syyllinen. Yhtä pian hän kuitenkin tointui, nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja pysähtyi ikäänkuin hän vasta nyt vähitellen olisi tuntenut vieraan.
"Enhän vain erehdy? Eikö se ole Martti Salander?" Martinkin täytyi tuota yönuttuun puettua miestä ensin vähän aikaa tirkistellä tunteakseen hänet, vaikkei tämän ulkomuodossa, perin vähäistä ränsistymistä lukuunottamatta, ollutkaan tapahtunut juuri sanottavaa muutosta, paitsi että hänen ennen sileillä kasvoillaan oli nyt viikset, jotka eivät näyttäneet olevan oikein omalla paikallaan ja joissa yksi karva törrötti yhtäälle, toinen toisaalle päin. Tämän takia näyttivät hänen kasvonsa siitä, joka hänet ensi kertaa viiksellisenä näki, äkikseltään tavattoman autioilta, kolkoilta ja lohduttomilta.
"Olen kyllä se!" sanoi Salander.
"No tuhattulimmaista, tervetuloa vain", sanoi toinen, ojentaen kätensä ja tutkivasti vilkuillen tuota epämieluista tulokasta, käyttäytyen pikemminkin kuin epäilevä velkoja eikä niinkuin huono velallinen, "siitä on pitkä aika kuin me olemme viimeksi toisiamme nähneet. Ja mikä onnentähti sinut on tänne johtanut?"
"Tämä!" vastasi Salander lyhyesti, loukkautuneena tuosta, luonnottomasta käytöksestä. Hän veti taskustaan pankkiosoituksen ja ojensi hänelle.
Wohlwend otti sen vastaan kahdella sormella kuin ravun, kohotti kulmakarvansa ylös ja luki paperin.
"Aha!" sanoi hän, "tuo Atlantin rannikko pankki Riossa. Tosiaankin, me olemme liikeyhteydessä sen kanssa!"
"Eikö siitä ehkä ole ilmoitusta saapunut?"
"Tosiaankin, minä muistelen jotain sellaista, mutta en ole tullut ajatelleeksi ketä se koskee. Liikkeemme on ripeästi kehittymällä valitettavasti laajentunut siinä määrin, että minä en yhdessä hetkessä voi siitä saada yleissilmäystä. Mainitulla pankilla on meiltä melkoinen määrä saatavaa kuitenkin, meillä on vastasaatavaa ja minun pitäisikin katsoa sitä kirjoista. Tuhattulimmaista, satakuusikymmentä tuhatta frangia! Sinä olet suurissa asioissa, ystäväni!"
"Niillä paikoin se on, mitä minä seitsemänä vuotena olen koonnut.Mutta olisi hyvä, jos sinä katsoisit kirjoista sitä asiaa!"
"Sitä en voi paikalla tehdä, Martti hyvä! Tiedä, että meillä nykyään on odottamaton pula, joka toivottavasti sentään on ohimenevää laatua."
"Kenellä meillä?"
"No, tietysti firmalla ja minulla, sen omistajalla! Ennen siihen kuului myös muuan Schadenmüller. Mutta asiaan palataksemme, kirjat ovat kansliassa, ja senhän käsität, etten minä nyt voi siitä selkoa ottaa!"
"Kirjoita sitten edes paperiin, että se on näytetty sinulle!"
"En minä kirjoita siihen mitään, ennenkuin asia on selvillä!"
Tällainen käytös suututti Salanderia, niin hyvin kuin hän hillitsikin itseään.
"Toistamiseen olet sinä nyt jo samanlaisessa suhteessa minuun etkä sinä näytä olevan milläsikään, saattaessasi minut tälläkin kertaa typötyhjäksi!" puhui hän, silmissään tuikea ilme. Mutta Wohlwend ei joutunut hämilleen.
"Pyydän, ei mitään loukkauksia!" sanoi hän ääntään koroittaen, "vielä minä en ole vararikkoinen! Enkä koskaan ole ollutkaan! Ja jos olisinkin, niin suojelee minua laki ja oikeus ja ennen kaikkea on oma taloni minun linnani!"
Salander vaipui hämmästyneenä ja melkein kuin uupuneena muutamaan plyysipäällystäiseen nojatuoliin. Wohlwend jatkoi leppeämmällä äänellä: "Vanha kunnon ystävä! Tee kuten minäkin, pidä pääsi pystyssä! Katsohan tänne, minä en ole jouten tänä pakollisena loma-aikanani, en huolehdi siitä, jota ei kerta voi välttää; minä antaudun harrastamaan tieteitä ja taiteita. Kas tässä, minä tutkin heraldikaa, talonpoikain puumerkkejä, ammattimerkkejä ynnä muita samaan alaan kuuluvia esineitä!" Pari vaakunakirjaa, jommoisia leimasinten ja lusikkain kaivertajat pitävät markkinoilla avonaisina edessään, oli kirjoituspöydällä, niiden vieressä sellainen värilaatikko, joita poikaset käyttävät piirustuksia värittäessään ynnä muutamia paperiliuskoja, joille oli perin lapsellisesti vaakunankuvia kopioitu. Myöskin muuan sekava asiakirja rehenteli siinä.
"Voisi sanoa tässä ilmenevän valtiollisen kulttuuri-kehityksen vanhojen säkeiden sekä uusien siihen liittyvän, sikäli kuin —"
Martti Salander ei kuunnellut pitemmälle hänen puhettaan; hän tarttui vain vielä koneellisesti muutamaan rasvaiseen ja aukinaiseen, mutta suullaan keskellä tuon liikemiehen ja mesenaatin pöytää olevaan kirjaan. Se oli erään lainakirjaston merkillä varustettu ikivanha rosvoromaani, mikä nähtävästikin oli tuon hassuttelijan varsinaisena luettavana hänen pakollisessa joutilaisuudessaan.
Hän otti brasilialaisen maksuosoituksensa tuon kunnon ystävänsä kädestä, talletti sen huolellisesti, keskeytti toisen puheen ja kysyi ainoastaan: "Oletko sinä naimisissa, Louis Wohlwend?"
"En! Kuinka niin?" vastasi tämä.
"Minä vain arvelin sitä tuon kauniin sananlaskun takia, mikä on talosi seinään maalatun Winkelriedin kuvan alla! Sinä kai yleensä olet leskein ja orpoin suojelija tai niiden, joista sellaisia voi tulla?"
"Sinä tiedät, että minä olen aina ollut ihanteellinen ja minä pidän sitä kiitettävänä tekona, että vapaiden kansalaisten asuinrakennuksia koristetaan ja kehoitetaan koristamaan historiallista tai siveellistä sisältöä olevilla mietelmillä."
Kun Wohlwend oli tämän sanonut, painoi Salander keskellä huonetta hatun päähänsä ja jätti talon sanaakaan enää lausumatta.
Hän kutsui ajurin ja ajoi kaupungin notariaattikansliaan. Notarius luki maksuosoituksen, jonka Salander asian valaistuaan hänelle antoi, työnsi silmälasit nenälleen ja sanoi: "Oletteko te itse herra Martti Salander? Niinkö? — Tämä on paha juttu! Konkurssitila tavanmukaisine aikamäärineen julistetaan virallisesti huomenna, joten teillä on vielä kyllä aikaa. Minä aion myös tänään vielä mennä itse sinne ja vaatimuksenne johdosta virallisesti häntä kuulustella."
"Minun nähdäkseni", väitti Salander, "on tärkeintä, että riolaiseen pankkiin menee mitä pikimmin protestivaatimus. Minä olen valmis suorittamaan sananlennätys-kustannukset!"
"Valitettavasti se ei ole heille enää tärkeintä, herra Salander!" vastasi notarius vakavalla osanotolla, "toissapäivänä saapui varma tieto, että Rio Janeirossa oleva Atlantin rannikkopankki on lakannut maksamasta ja eilen saatiin tietää lisäksi, että johtajat ovat hävinneet tiehensä ja henkilökunta hajonnut. Täkäläiset kauppahuoneet ovat jo pari viikkoa sitten saaneet huonoja tietoja, ja mikä pahinta, tuota hävinnyttä pankkia ja kaikkea mitä sen yhteyteen kuuluu, pidetään jo laajalle levinneenä rosvoliikkeenä. Minä pelkään, että suuri määrä sen haltuun uskottuja rahoja on hävinnyt kuin tina tuhkaan."
Salanderin täytyi ottaa pulpetista kiinni eikä hän puhunut mitään.
Notarius katsoi kelloaan.
"Minä lähden kanssanne oikeuden puheenjohtajan luo, siihen on vielä juuri aikaa; sillä kaikissa tapauksissa on tarpeellista teidän hankkia laillinen ulosottotuomio pankin omaisuudelle, mikä luultavasti korvannee teidän maksuosoituksenne."
"Minulla on ajuri tuolla alhaalla", sanoi Salander. He lähtivät ajamaan ja saivat toimeen haluamansa ulosmittauksen, jolla tuskin kuitenkaan oli sanottavaa arvoa.
Sellainen surullinen tieto oli odottamassa Maria Salanderin heräämistä, ja kun vahveneva ruskotus pilvettömällä taivaalla näytti elostuttavan hänen uinailevia kasvojaan kuin ihana unennäkö, lykkäsi mies taasen kevytmielisyytensä selvittelyn siksi kuin lapset olisi lähetetty ruokatavaroita ostamaan ja sitten taas siksi kuin eine olisi syöty. Hän ei tahtonut että hänen vaimonsa ensimäisenä aamuna heidän jälleen yhdyttyään seisoisi lieden äärellä kyyneleet silmissä.
Lapset lähtivät ja palasivat, rouva valmisti eineen ja nautti sen iloisena omaistensa parissa. Lapsetkin olivat niin iloissaan, että se tarttui isäänkin ja hänen surunsa uinahti vielä lyhyeksi aamuhetkeksi, vaikka kaikki tornikellot löivät jo seitsemää. Silloin juolahtivat hänen mieleensä myöskin lahjat, joita hän Englannissa oli anteliain mielin hankkinut. Heti avasi hän kirstunsa ja levitteli esille teräsvarusteisia nahkalippaita, erinomaisen sieviä kuvakirjoja, joiden englanninkielistä tekstiä hän aikoi heti käyttää hyväksi ensi-opetuksessa, hienoja liinoja ja pitsejä rouvalle ja tytöille, sekä kokonainen kasa erilaisia leivoksia, joita oli pistelty kaikkialle muiden tavaroiden lomaan.
Tuo kaikki tuotti mieluisaa hauskuutta ja antoi vakuutuksen kultaisen ajanjakson saapumisesta, mutta kannusti samalla rouvaa sellaista muutosta vastaavien velvollisuuksien täyttämiseen. Hän meni pukeutumaan, voidakseen lähteä tarpeellisille asioille, mikä seikka heti johti Martin mieleen sen, että häntä kohdanneen onnettomuuden täytyy olla jo kaupungilla tunnettuna; sillä toiselta puolen veli Wighart, joka kaikissa tapauksissa oli eilenkin tehnyt tavallisen iltakierroksensa muutamissa kahviloissa, oli tietystikin kertonut tuon uutisen kaikkine siihen kuuluvine seikkoineen, ja toiselta puolen ei myöskään viranomaisilla ollut mitään salaamisen syytä julkisessa konkurssiasiassa, johon liittyi siksi tavattomia seikkoja. Hänen tuli estää ettei tuo uutinen yllättäisi hänen vaimoansa suorastaan avonaisella kadulla. Kiiruusti antoi hän lapsille yhden kirjoista ja kourallisen englantilaisia biskettejä sekä neuvoi heitä menemään ulos ja asettumaan plataanin alle, minkä he heti tekivätkin.
"Kuules, Netti! isämme miellyttää minua hyvin, eikö sinuakin?" sanoi pikkuvanha Setti heidän ulos mennessään siskolleen, joka häntä jäljitellen ja vieläkin nokkelammin vastasi: "Oo, hyvin hän minua miellyttää! Ja minusta näyttää hän käyttäytyvän hyvin äitiämme kohtaan! Eikö sinustakin?"
Arnold, joka äänetönnä kulki perässä, kuuli nämä viisaat lausunnot ja ymmärsi niitä enemmän kuin siskot luulivatkaan; sillä hän tunsi mielessään salaista onnea siitä, että vanhemmat soveltuivat hyvin toisilleen ja uskoi sen mielellään, mutta ei sanonut siihen asiaan sanaakaan.
Isä oli jo sillä välin astunut makuuhuoneeseen, jossa Maria rouva oli juuri heittänyt päällysvaatteen ylleen ja alkoi sitä rinnan kohdalta napittaa.
"Maria", sanoi hän, "sinähän et ole minulle koskaan kirjoittanut siitä, että Louis Wohlwend on jälleen aloittanut liikkeen, vieläpä jonkunlaisen pankkiliikkeen?"
Rouva pysähtyi ja katsoi häntä suurin silmin: "Siitä minä en ole tiennyt enkä tiedä vieläkään kerrassaan mitään! Kuinka minä sen tietäisin, kun minä tässä erakonelämässäni en joudu ihmisten pariin?"
"Etkö ole kuullut Schadenmüller & Kumpp. nimisestäkään liikkeestä?" kysyi hän edelleen, yhä vieläkin vitkastellen.
"En siitäkään! Mikäs se sitten on?"
"Se on liike, johon minun, johon meidän koko säästömme osoitettiin, jonka minä olen Riossa puhtaalla rahalla maksanut. Odotas!"
Hän riensi erään avatun kirstun luo ja toi sieltä Brasiliassa päätetyn pääkirjan, voidakseen sen avulla valaista asiain kulkua.
Viimeksi käytetyllä lehdellä oli kauniisti piirretyin numeroin merkittynä viivottimella huolellisesti vedetyn viivan yläpuolelle tilinpäätös hänen omaisuudestaan, ja sen alla oli luettavana: "Yllä olevasta saldosta on vähennettävä aviovaimoni Maria N.N:n laillinen saatava minulle antamastaan omaisuudesta, minkä arvo tekee kaksikymmentäviisi tuhatta frangia."
Avatun kirjan asetti hän vieressä olevalle pienelle pöydälle ja laski sormensa tilinpäätöksen kohdalle.
"Kuten näet, on siinä kolmekymmentäkuusi contos de reisiä, vähän yli kaksisataa tuhatta frangia meidän rahassamme! Kaiken varalta olen minä siihen alle merkinnyt sinun osuutesi, kuten näet. Mutta koko summasta annoin minä kolme neljättä osaa eräälle arvossapidetylle pankkiliikkeelle Riossa ja sain vastaan maksuosoituksen Schadenmüller & Kumppaneille täällä, jossa minun piti saada haltuuni omaisuuteni puhtaana rahana. Mutta kutka muodostavatkaan tämän Schadenmüllerin kumppanuskunnan? Yksi ainoa mies, ja hänen nimensä on Louis Wohlwend, joka ei maksa mitään; sillä hän on taasen kerran konkurssissa, mikä tänään virallisesti julistetaan. Ja tänne on jo saapunut tieto, että myöskin tuo riolainen kauppahuone tai seurue olisi hävinnyt tietymättömiin! Vielä ei voi kukaan tietää, mihin rahat ovat joutuneet, ovatko ne jo Riossa joutuneet hunningolle vai onko Wohlwend niitä saanut haltuunsa."
Tämän kaiken sanoi hän kuivalla ja katkonaisella äänellä. Maria rouva, joka aluksi oli vain puolittain utelias, katsoi milloin kirjaan, milloin häntä silmiin, mikä hänelle olikin pääasia ja enimmän hänen huomiotaan herätti, kunnes hän lopulta tuli kuolon kalpeaksi; mitään sanomatta pani hän vapisevin käsin päällysvaatteensa viimeiset napit kiinni ja alkoi vasta sitten änkyttää yksittäisiä kysymyksiä ja vähitellen pääsi hän selville onnettomuudesta. Kärsivällisesti ja melkein nöyrästi mukautui Martti hänen sekaviin kysymyksiinsä ja toisti uudelleen samat selitykset, kunnes kaikki oli hänelle selvänä.
Vasta nyt puhkesi hän käsiään väännellen kuumiin kyyneliin, samalla kuin hän huudahti: "Voi mies parkani! Missä on seitsenvuotinen eromme ja murehtimisemme?"
Yhtäkkiä muuttui tuo tukehuttava itku intohimoiseksi vihanpurkaukseksi.
"Viimeisen nuoruuden aikamme on hän tehnyt tyhjäksi, se koira! Missä hän on, se iilimato? Eikö hänen selkäänsä voida suolata? Eikö häntä voida pusertaa kokoon, sitä kaikkea imevää sientä? Se kirottu maanvaiva! Vartokoonpa! Jollet sinä voi häntä taltuttaa, niin kasvatan minä pojan sitä varten, että hän kerran maksaa sille palkan! Nyt käsitänkin, miksi mieleeni hiipi aina jonkunlainen aavistus, nähdessäni sen sileänahkaisen näädän. Onko se mahdollista, että minä juuri hetki sitten olin vielä onnellinen ja terve kuin leivonen, ja nyt niin onneton, niin sairas!" Hän asteli epätoivon vallassa ympäri huonetta, avasi akkunan ja silmäsi ulos.
"Mikä ihana päivä!" huudahti hän; "mikä suloinen kesäilma meiltä on tärvelty! Siis se on niin, se on niin, se on niin!" lisäsi hän puoleksi laulavalla, katkeran tuskan värittämällä äänellä, sulki akkunan ja istuutui lattialle nurkkaan, nojaten päänsä käsiin.
Martti Salander hämmästyi, niin onnettomaksi kuin hän itsensä tunsikin, tuota rajua intohimoisuutta, jollaista hän ei vielä ollut vaimossaan nähnyt; hänet valtasi hellä sääli ja hänen onnistui kohoutua puolisonsa mielentilan ja samalla oman syyllisyytensä tunnon yläpuolelle. Hän astui hänen luokseen.
"Rakas Maria!" sanoi hän hellän vakavasti, "elä ole noin toivoton! Onhan se vain rahaa! Pitääkö sen olla ainoa ja paras, mitä me voimme omistaa tai menettää? Onhan meillä toinen toisemme ja lapsemme! Ja pitääkö tämän lohdutuksen yhtäkkiä olla tyhjä puheenparsi, niin pian kuin se koskee meitä eikä muita ihmisiä? Tule eläkä kyyristele siellä lattialla kuin lapsi, noin syvää surua eivät rahat eikä Wohlwend ansaitse! Todellakin näen minä sinun intohimoisesta käytöksestäsi, että sinä olet vielä tarpeeksi nuori huolimatta valituksestasi hukatuista vuosista, ja se tuntuu minusta yhtä suloiselta kuin ihana kesäilma tuolla ulkona; mutta nouse nyt toki, kuivaa kyyneleesi eläkä anna lasten mitään huomata, niin toinnut sinä siitä aivan itsestäsi! Sinä et ehken kuullut, että minä olen pelastanut osan omaisuudesta, minulla on se mukanani luotettavina papereina, joihin Wohlwendin ei tule mitään, ja niin minun asiani ovat paljon paremmin kuin seitsemän vuotta sitten, ja lisäksi olen nyt rikkaampi hyödyllisistä kokemuksista ja tiedoista. Tule, somista itseäsi, meidän tulee nyt lähteä ulos, minun virastoihin ja sinun ostoksille, ja puolisten jälkeen teemme lasten kanssa kunnollisen kävelyretken. Kun me vain käyttäydymme hyvin tyynesti, niin saatpa nähdä, että me vielä neuvon keksimme!"
Hän ojensi kätensä vaimolleen, joka siihen tarttuen nousi ylös. Siinä oli oikeastaan melkein lapsen hämillisyyttä, kun hän pikimmältään loi mieheensä katseen, samallakuin hänen kasvoilleen vilahti paremman mielen ja luottamuksen kipinä. Sillä hän huomasi miehensä olevan asemastaan selvillä ja kykenevän kehoittamaan ja rohkaisemaan häntä, puolisoaan; myöskin oli tuo hänen miehensä nöyrä alistuvaisuus, joka häntä oli eniten kiusannut, taitavasti ja huomaamatta taka-alalle siirtynyt. Puolessa tunnissa olivat he valmiit lähtemään yhdessä alas kaupunkiin. Settin täytyi lähteä äidin mukana, toiset lapset karkoitettiin sisälle koulukirjojensa ääreen. Kun Salander silmäili ympärilleen tuolla autiolla sorapeitteisellä pihalla ja harmistuen huomasi, kuinka entisten lisäksi vielä joukko tietä varjostaneita hedelmäpuitakin oli hävinnyt, pisti hänen silmäänsä myöskin ulko-oven päällä riippuva puutaulu, jossa oli kirjoitettuna: "Kreuzhalden pensionaatti ja ulkoravintola."
"Odottakaas", sanoi hän, "tuo taulu on otettava pois ja nyt heti!"
Tuolin avulla nosti hän laudan koukuistaan ja pisti sen oven taakse.
"Nyt olet vapautettu harmillisesta ravintolanpidosta!" sanoi hän; "ilmoitamme hetimiten sanomalehdessä, että se on suljettu".
Vapautuminen tuosta omituisesta pakonalaisuudesta odottaa vieraita, joita ei tullut ja joille hän ei ollut enää osannut mitään tarjota, jos niitä tuli, kevensi rouvan mieltä, samoinkuin myöskin rahat, joita hänellä vihdoinkin taas oli riittävästi taskussaan, antoivat hänen askeleilleen niiden entisen varmuuden; hänen kasvoiltaan ei vain kaikesta tyyneydestä huolimatta tahtonut hävitä vakava ilme, syystä että nuo tuskin neljäkolmatta tuntia sitten tapahtuneet muutokset olivat vasta nyt saaneet hänet sisimmässään horjumaan, kun hän ei voinut loppua aavistaa. Mutta tämä hiljainen epäilys lujitti vain hänen, tahtoaan säilyttämään ryhtinsä ja pysymään uskollisena huoltajana omaisilleen.
Puolisot erkanivat pian päättäen päivällisen aikana taas yhtyä. Martti Salander lähti notariuksen kansliaan. Lain mukainen julistus oli juuri ilmestynyt lehtiin. Notariusta oli Wohlwend kieltänyt kirjoittamasta Salanderin maksuosoituksen alle mitään selitystä, ja samassa tarkoituksessa oli hän lähettäessään "liiketuttavilleen" muutaman ilmanaikaisen kiertokirjeen, sivuuttanut tuon ystävänsä, jolta hän oli omaisuuden riistänyt.
Notariuksen neuvosta oli Martti aamupäivällä etsinyt käsiinsä muutaman etevän asianajajan ja valtuuttanut hänet asiaansa puolustamaan, samalla kuin tämä oli puolestaan jättänyt hänen tehtäväkseen hankkia oikeaksi todistetut otteet kirjoista ja kirjevaihdosta, jotka koskivat hänen yhteyttään Rio de Janeirossa olevan pankin kanssa. Joka tapauksessa tuli jutun selvittäminen kestämään kauvan. Asia on niin, arveli asianajaja, että se olisi vielä onnellinen tapaus, jos siinä olisi muodollinen petos kysymyksessä, jolloin vangitsemalla ja rikosta tutkimalla voisi päästä käsiksi piilotettuun saaliiseen, jota vastoin tavallisessa vararikossa saatava kaikissa tapauksissa oli mennyttä kalua.
Täten saattoi Martti Salander toistaiseksi tyyntyä ja hänellä oli nyt tarpeeksi loma-aikaa miettiäkseen, mihin hänen sillä välin tuli ryhtyä. Senvuoksi tunsi hän itsensä rohkaistuneeksi ja tavallaan tyytyväiseksi, syödessään päivällistä, jonka hänen vaimonsa oli valmistanut hyväksi ja ravitsevaksi, mutta ilman mitään komeutta. Viiniä ei ollut enää olemassa, sanoi rouva, miehensä saisi määrätä, mitä mahdollisesti olisi hankittava; tänään täytyisi heidän tyytyä raittiiseen veteen, ja jos he päivällisen jälkeen liikkuvat hiukan ulkona, arveli hän, niin Martti kyllä poikkeaisi heidän kanssaan johonkin, missä olisi juotavaa, vallankin sellaiseen kuin "Punaiseen mieheen."
Tämän vihjauksen teki hän hymyillen ja iloisesti; mutta ilman noita tämänpäiväisiä paljastuksia ei hän sitä kuitenkaan olisi tehnyt. Miehensä ymmärsi hänet hyvin ja vastasi viivyttelemättä, että hän oli täysin oikeassa, muistuttaessaan häntä siitä; hän kyllä toimittaa astiallisen tuota viiniä, joka kyllä tulee hänelle maistumaan. Tähän vältteliääseen keskusteluun oli rouva tyytyväinen, kun hän huomasi miehensä tunnustaneen pikku erehdyksensä mennä melkein kotiportin edessä vieraan kanssa ravintolaan. Sovitukseksi selitti hän muuten haluavansa päivällisen jälkeen retkeillä vähän aikaa ulkona luonnonhelmassa; hän ei ollut kertaakaan käynyt ylhäällä metsässä, ei silloinkaan kun hän vielä oli pitänyt palvelusväkeä.
He lähtivät siis joukolla ylös metsään, joka otti heidät vastaan kuulakoine varjoineen. Sellaisen kasvattimetsän ilma, jota Martti Salander ei pitkään aikaan ollut nauttinut, virkisti suuresti hänen mieltään; hänessä heräsi entinen opettaja ja hän alkoi rouvalle ja lapsille kertoa eroavaisuudesta lännen aarniometsien, joissa taistelu ja heikompien hävitys vallitsee, ja vanhan maailman raikasilmaisten metsien välillä, joita hoidetaan ja viljellään kuin puutarhoja. Ja hän osoitti heille, kuinka täälläkin saattoi vastakohtia tavata, kuinka tuolla valtion tai jonkun yhtiön omistaman metsän saattoi tuntea puhtaasta maaperästä sekä puhtaina ja kirkkaina säilyneistä puunrungoista, täällä taas jollekin huolimattomalle talonpojalle kuuluvan metsän risukoista, loiskasveista ja vaivaispuista. Myöskin tutkaili hän lapsilta, osasivatko he tuolla ja täällä kukoistavien kasvien nimiä mainita tai tunsivatko lintua, joka parhaillaan visersi. Mutta he eivät tienneet mitään ja hän sanoi rouvalle: "Siinäpä se juuri on; lapset ovat liiaksi yksinään!"
"Mutta ukkoseni", vastasi tämä, "lapsethan viettävät vuoden läpeensä satojen muiden joukossa, ja heidän koulusalissaan ovat kaikki seinät täynnä kuvia, niiden joukossa paljon lintujakin, jotka he tuntevat nimeltään! Mitä eläviin lintuihin tulee, niin olen minä tyttösenä juuri samanlaisen tietämättömyyden kautta kokenut jotakin, jota minä yhä vielä muistelen. Eräänä sunnuntai-iltana, laulutunnin jälkeen, kuljin minä aivan yksinäni muutaman kukkulan yli kotiin ja istuin hetkisen siellä ylhäällä. Vastapäätä oli toinen metsäinen kukkula, jonka puiden keskellä piilossa oleva, minulle tuntematon lintu lauloi niin kauniisti, niin kauniisti tyynen ilman ja hiljaisuuden halki, että se todellakin liikutti minun sydäntäni ja minä sain kyynelet silmiini. Minä kerroin siitä kotona ja olisin kovin mielelläni tahtonut tietää, mikä lintu se oli. Ihmiset arvailivat sinne ja tänne, muuan poika, joka osasi matkia useiden lintujen ääntä, koetti yhtä ja toista säveltä sekä mainitsi vastaavan laululinnun nimen; mutta mikään noista sävelistä ei ollut sellainen kuin minä olin kuullut. Nyt, niin monen vuoden kuluttua, kuulen minä tyyninä hetkinä vielä sen näkymättömän laulajan ja olen iloinen, että se on pysynyt minulta tuntemattomana ja minulle sillä tavoin jäi muistoon tuon iltahetken ihanuus."
"Sinä olet sen minulle jo kertonutkin", sanoi Salander nauraen, "ja se on kylläkin kaunista, siitä en tahdo kiistellä! Mutta jos se on olevinaan todistus luonnonesineiden tuntemusta vastaan, niin täytyy minun kutsua sinut järjestykseen, hyvä rouva jesuiitta ja salaisten asiain ilmoittaja!"
"Ole nyt, sinä kyllä tiedät, ettei se ollut tarkoituksena, sinä herra koulumestari!"
Leikkisä kiistely muuttui vakavaksi keskusteluksi kasvattavasta seurustelusta lasten kanssa, jossa asiassa tuo kelpo vaimo piti kaikella kunnialla puoltaan. Molemmat puolisot siinä keskustellessaan ja nähdessään lasten edellään juoksevan, unhoittivat nykyisyyden ja silmäilivät toivorikkaina tulevaisuuteen, joka tuntui heistä yhtä suloiselta kuin Maria rouvan tuntematon lintu.
Niin olivat he kulkeneet melkoisen matkan ja laskeusivat alas muutamaan metsälaaksoon, jonka halki virtasi kirkas vetinen kaunis puro, joka vyörytteli vesiään alas vuorenrinnettä kirjavain hietakasojen ja kiven mukulain yli. Muutamassa pyöreässä polvekkeessa valui sammaltuneiden paasien yli pienonen vesiputous, tullen esille suoraa muutamasta nuoresta pyökkimetsiköstä, ja Martti Salander tunsi heti tuon hänelle entuudestaan tutun viehättävän sopen.
"Tuonne meidän pitää asettua hetkiseksi", sanoi hän ja huusi lapsia, neuvoen heille tien. Maria rouvakin ihasteli laaksoa ja kiiruhti ketterästi alas jyrkkää ja kivistä polkua. Pitkään aikaan ei heillä ollut ollut tilaisuutta liikkua vapaassa luonnossa ilman muuta tarkoitusta kuin itse liikkuminen. Puron rannalle saavuttuaan oli heidän vielä kierrettävä muuan esiinpistävä suurehko kallionkielu, joka kätki parhaan varjoisan lepopaikan. Edellä juoksevat lapset pysähtyivät äkkiä sanattomina, ja kun vanhemmatkin ehtivät paikalle, näkivät he muutaman miehen, joka paljain jaloin, käärityin housunlahkein ja paidanhihoin seisoi vedessä ja haparoi kivien alta äyriäisiä. Kuivalla kivilaakalla puron rannalla oli kaksi kuollutta rautua muutaman astian vieressä, jollaisia onkimiehet kulettavat mukanaan, sekä avonainen kasvikotelo, jossa oli paperiin käärittyjä eväitä. Suojaisessa paikassa oli kylmään veteen pistettynä aloitettu viinipullo.
"Paikka on jo otettu", sanoi Salander puoliääneen, "menkäämme etemmäs!" Hän kulki eteenpäin, päästäkseen sille kapealle polulle, joka oli ravustajan ja hänen kamsujensa välissä, ja perhe seurasi hänen kantapäillään, rouva ensimmäisenä. Silloin ojensi purossa oleva mies itsenä suoraksi ja katsahti ympärilleen. Se oli herra Louis Wohlwend, joka näkyi täällä kaikessa hiljaisuudessa huvitteleivan.
Hämmästyksestä jäykistyneinä seistiin molemmin puolin, niin että puron laineet synnyttivät vaahdon tapaista Wohlwendin säärien ympärille ja Salanderin taakse jäi hänen perheensä tiheänä joukkona seisomaan. Kuten useimmiten tapahtuu, oli vääryyttä kärsinyt puoli enemmän hämillään kuin toinen, ja kun Wohlwend näki Salanderilaiset neuvottomina edessään, kohotti hän päänsä korkealle, vei kätensä hatunpartaaseen ja huusi: "Ah, terve teille!"
"Annatko sinä täällä audienseja?" sanoi Salander viimein paikaltaan liikahtamatta.
"Kuten tahdot!" vastasi Wohlwend; "minne tulisi minun tänään paeta muualle kuin luontoäidin rinnoille? Nyt on tavallaan minun kunniapäiväni, jolloin minä aloitan vuosisatamme marttyriuden liike-elämän, olemassa-olon taistelun uhrina! Tänään on nimeni virallisessa lehdessä, sen vuoksi täytyy minun olla poissa vaatimattomalta paikaltani kahvilassa ja siellä tapahtuvasta viattomasta pikku pelistä; sitä vaatii vallitseva tapa, kunnes juorupuheiden vedenpaisumus on kuivunut! Sinä tiedät, Martti ystävä, että minä olen aina suosinut jaloa ihanteellisuutta; se on minulle nyt hyväksi ja sallii minun etsiä lohdutusta täällä tarjoutuvien idyllisten olojen parissa! — Jahaa, rakkahin rouva! Hyvä rouva, sallikaa minun kaikella kunnioituksella tervehtiä teitä niin pitkän ajan —"
"Wohlwend, teidän ei sovi täällä puhua meidän kanssamme asioistanne; nämä ovat lapsiamme, joiden kuullen se ei käy laatuun! He eivät saa sellaista kuulla! Pyydän, Martti hyvä, jatkakaamme matkaamme!"
Tämän sanoi rouva Salander, samalla kuin hän pisti kätensä miehensä kainaloon. Martti kääntyi kuuliaisesti ja jatkoi vaieten matkaa; Maria astui hiukan syrjään ja työnsi lapset edelle, ja vasta kuin viimeinen oli ohi, seurasi hän itsekin enempää ympärilleen katsomatta. Hänen täytyi koota hameensa helmustat, päästäkseen hipaisematta Wohlwendin hujan hajan ajelehtivien tavarain välitse, joihin tämän sukat ja saappaatkin kuuluivat.
Tämä seisoi kuin kivettyneenä purossaan. Rouvan kasvoissa ja äänessä oli niiden kalvakasta tyyneydestä huolimatta sellainen halveksumisen läpitunkema ankaruus, että häntä alkoi peloittaa, että niitä on olemassa korkeampiakin voimia kuin konkurssipesän selvittelijä ja velkojain kokoukset. Hänestä ei enää tuntunut hauskalta vedessä; hän kahlasi ylös ja veti reippaasti kengät jalkaansa, ollakseen kaikkien tapausten varalta paremmassa asussa. Sitten poimi hän kokoon kolme neljä rapua, jotka olivat karanneet astiasta ja pyrkivät vettä kohti. Lopuksi hän, tointuakseen tuosta naurettavasta akkakohtauksesta, veti viinipullon vedestä ja istuutui sen ja eväskotelon kera kivilaakalle.
Mutta uudelleen keskeytti hän illallisensa. Kuinka se akka saattoikin sillä tavoin käyttäytyä, puhutella häntä suoraa Wohlwendiksi, ilman herra nimitystä, sinutella häntä kuin renkiä tai lumppujen kerääjää! Enimmän ajattelutti häntä se lasten kohta. Oliko hän sitten sanonut jotakin sopimatonta, jota eivät ne olisi saaneet kuulla? Mitä vielä! Hän oli päinvastoin puhunut kauniita, yleviä sanoja, joskaan ne nyt eivät pelkkää kultaakaan olleet! Jospa vain Salander olisi solvaissut, niin sille hän olisi vähän lakia selvittänyt; mutta se vaikeni viisaasti.
Wohlwendin idylli tuli rouvan takia peräti häirityksi, ja hän pani kamsunsa kokoon; kuitenkin lähti hän kulkemaan toista tietä kuin Salanderilaiset.
Nämä nousivat jälleen vuorelle eivätkä muutamiin minuutteihin puhuneet mitään, kunnes Martin täytyi ruveta nauramaan vaimonsa äskeisille sanoille.
"Sinä kohtelit häntä tuikeasti!" sanoi hän, "kuinka hiivatissa pälkähti sinun päähäsi ruveta puhuttelemaan häntä pelkästään Wohlwendiksi?"
"Minun tietääkseni puhutaan sillä tavoin kuritushuonevankien kanssa, eikä hän ole minun silmissäni hituistakaan parempi".
Hän näytti tuosta tapauksesta kuitenkin hiukkasen ilahtuneen; Marttikin nauroi uudelleen ajatellessaan, kuinka tuo konkurssintekijä sukkelasti karttoi kahviloita, tavatakseen sitten mestarinsa täällä metsän sydämessä. Hetkisen vaitiolon jälkeen, kun rouvakin sai tilaisuuden käydä hänen rinnalleen, ryhtyi hän taas juttelemaan.
"En tiedä, väliin minä sentään epäilen, etteikö hän sittenkin ole enemmän narri kuin pahanilkinen; tosin kyllä vaarallinen narri!"
Maria rouva vastasi ainoastaan keveästi huoaten, jolla hän katkaisi enemmät tutkistelut. Lapset juosta kirmasivat metsässä oikealla ja vasemmalla, mutta vanhemmat astelivat nyt pitemmän tovin vaieten toistensa rinnalla. Martti huomasi vihdoin muutaman korkeammalle johtavan tien. "Tästä päästään, jollen erehdy, hyvälle näköpaikalle. Jos haluat vielä niin pitkälle käydä, niin voimme tuon alhaalla olevan rotkon sijasta, jossa se vintiö meitä häiritsi, levähtää siellä ylhäällä vapaan taivaan alla ja minäkin samalla näen kappaleen kotimaatani."
"Mielelläni minä menen sinne ylös; ei se voi paljo kauempana olla, mehän olemmekin siellä ennen pari kertaa olleet."
He saapuivat muutamalle kukkulalle, josta todellakin aukeni laaja näköala itää ja pohjoista kohti, häipyen etäisyydessä mitä ihanimmin kuultavaan ilmanrannan sineen. Muutamien ryhmässä seisovien korkeiden kuusien alla otti heidät lepopenkki vastaan, ja heti istuttuaan etsivät heidän silmänsä kotiseutujaan noiden etäisyyteen pehmoisesti häipyvien ylänköjen ja niiden väliin hiipineiden kenttien keskestä, ja he luulivat näkevänsä siellä aurinkoisella rinteellä valkoisena välkkyvän kirkon tai koulutalon. Salander huusi lapset luokseen ja osoitti heille maaseutua. "Olen lukenut, että kouluissa on viime vuosina opetettu kotiseudun tuntemusta; kuinkas sen laita on? Mikä maamme osa tuolla on?"
He eivät tienneet vielä mitään; ainoastaan vanhempi tytöistä mainitsi lähimmän seudun, jossa he asuivat, Münsterburgin piirikunnan, ja tiesi myöskin, että niitä on olemassa kaksitoista sellaista piirikuntaa.
"Hyvä! Niitä nimitettiin ennen yläkihlakunniksi, sitä ennen voutikunniksi ja vieläkin aikaisemmin kreivikunniksi." Etusormen vedolla rajoittaen melkoisen osan näköpiiriä osoitti hän yhden sellaisen rajat. Historialliset muistot heräsivät ja liittyivät toisiinsa, kunnes niistä sukeusi nykyisyys, ja kaikki tuntui hänestä yhä enemmän valaisevan tuota silmäin edessä olevaa maata.
"Uusi maailma siellä meren takana", sanoi hän vaimolleen, kun lapset olivat jälleen tiehensä juosseet, "on kyllä kaunis ja hupainen niiden maiden ihmisille, joissa on jo loppuun eletty ja toivottu. Kaikki aletaan alusta, ihmiset ovat mistään piittaamattomia, ainoastaan tietymättömän tulevaisuuden tarjoamat seikkailut yhdistävät heitä; sillä heillä ei ole mitään yhteistä entisyyttä eikä mitään esivanhempien hautoja. Mutta niin kauan kuin voin, tahdon minä ottaa osaa, jos sen suinkin voin tehdä, kansamme kokonaiskehitykseen täällä vanhalla pohjalla, jossa kieleni on kaikunut puolentoista vuosituhannen kuluessa! Mielelläni minä en sentään lähtisi pois!"
"Taivaan nimessä, kuinka se johtui mieleesi?" huudahti Maria Salander säikähtyneenä.
"Minä vain arvelen niin, juuri siksi se johtui!" vastasi hän mahdollisimman tyynesti, salatakseen sitä, että hän juuri oli koettanut antaa ensimäisen viittauksen siitä päätöksestä, joka hänen mielessään oli alkanut häämöttää jo ennenkuin toinen ilta kotiinpaluun jälkeen oli ehtinyt saapua.
Viikko toisensa jälkeen kului ilman että Wohlwendin juttu edistyi siitä siihen; hän osasi suuria ja pieniä velkojiaan sillä tavoin uskotella ja hämmentää, että he eivät voineet mitään päättää, ja olikin jo otaksuttavissa, että vuosi kuluisi loppuun ilman ratkaisua. Hänen kirjoistaan kävi kyllä selville, että hän oli ollut liikeyhteydessä Atlantin rannikko pankin kanssa ja saanut pitkin aikaa arvolähetyksiä vekseleinä, joiden hän väitti aina tulleen suoritetuiksi. Rio de Janeirosta ei ollut, asian ollessa siellä sillä kannalla kuin edellä on mainittu, saatavissa mitään selitystä, ja Münsterburgissa kieltäytyi ei ainoastaan Wohlwend, vaan konkurssipesäkin tunnustamasta Salanderin vaatimuksia.
Asianajaja arveli olevan parasta hänen matkustaa kiiruusti takaisin Brasiliaan, tehdäkseen siellä itse paikalla voitavansa, ja siihen tarvittavat kustannuksethan eivät merkitsisi mitään noihin suuriin tappioihin nähden ja tilapäisten kauppayritysten avullahan ne voisivat tulla enemmänkin kuin korvatuiksi.
Nämä neuvot olivat omiaan vahvistamaan tuota jo herännyttä ajatusta lähteä uudelleen onneaan etsimään. Kun hän oli itselleen pelastuneesta omaisuutensa jäännöksestä eroittanut vaimonsa osuuden ja pannut sen varmalle talletukselle, saattoi hän ylijäämällä kauppasuhteiden nykyisellä kannalla ollen aloittaa liikeuransa siitä, missähän sen äsken oli keskeyttänyt. Hän uskoi saavansa menetetyn omaisuutensa takaisin paljon lyhemmässä ajassa sekä sitäpaitsi perheensä saavan tarpeellisen ylläpidon.
Niinpä valmistausi hän hiljaisuudessa kaikin puolin, saipa myöskin erityisiltä kauppahuoneilta hyviä tarjouksia, vuokrasi rouvalle ja lapsille, tai oikeastaan itselleen, vaatimattoman, mutta kunnollisen asunnon ja valmistautui lopulta paljastamaan asianlaidan kunnon Marialleen.
Vaikka asiat tällä kertaa olivat paljon paremmalla kannalla kuin ensi kertaa erottaessa, valtasi tämän sentään syvä suru. He istuivat vastapäätä makuuhuoneen akkunan ääressä, josta Maria kerrallisena aamuna oli epätoivossaan vedonnut silloiseen ihanaan aamuun.
"Istuessani silloin", sanoi hän hetkisen kuluttua puoliääneen, "lattialla tuolla nurkassa, sanoit sinä nuhdellen, ettei raha ole ainoa ja kallein, mitä ihmisen tulee haluta. Sinä olit oikeassa siihen määrään, että minä voisin nyt lausua samat sanat sinulle takaisin!"'
"Tässä ei ole sama tapaus!" vastasi Martti, "se ei ole samaa, että me olemme epätoivossa menetetyn omaisuuden takia tai että me luovumme menetettyä omaisuutta pontevasti takaisin voittamasta! Minä tunnen nyt kerta tien, pitääkö minun tahallani sitä välttää? Ajattele lapsiamme, Maria!"
"Ah, minä ajattelen juuri lapsiamme! Pitääkö niiden kaikin mokomin tulla rikkaiksi, voidakseen elää?"
"Maria! Sinähän olet saanut kokea, kuinka voi käydä, kun ei ole mitään!"
Tähän vastaamatta jatkoi tämä: "Katsos, kun me tuolla ylhäällä metsässä istuimme penkillä ja katselimme kotimaatamme, silloin ajattelin minä itsekseni, että kenties olisi parasta meille itsellemme ja lapsillemme jos sinä jälleen ottaisit haltuusi koulun tuolla maaseudulla ja väistyisit pahan maailman edestä! Pelastamallasi rahalla voisimme hyvin tulla toimeen ja vieläpä säästöönkin panna —"
Salanderia koski tämä puolison puhe hänen vanhaan opettajatuntoonsa, ilman että jälkimmäinen siitä mitään tiesi; hän oli todellakin paennut lippunsa luota. Mutta hän ei antanut tämän lopettaa puhettaan, vaan tarttui hänen käteensä melkein suonenvetoisesti: "Sen kyvynnäytöksen jälkeen, jota minä kauppatoimissani osoitin, käsitän minä sinun ajatuksesi vallan hyvin, se on huokeasti ymmärrettävissä! Mutta minä en voi! Ensinnäkään minulla tuskin on enää tarpeellista harjaantumusta ja tiedotkaan tuskin ovat säilyneet ja lisääntyneet, voidakseni niin ilman muuta opettajanvirkaan ryhtyä, ja kertauskurssiin olen minä sentään liian vanha! Sitävastoin tunnen minä itseni vielä kyllin nuoreksi, toimiakseni vapaana maailmassa, mihin intoni minut on ajanut. Lisäksi tarvitsen minä riippumattomuutta, jonka ainoastaan kohtalainen omaisuus suo; sillä liian suuri tekee sekin omistajansa orjaksi. Usko vain, että se vielä minulle varmasti onnistuu! Minä en tule niin kauan poissa olemaan, vieläpä kauppatoimeni suoritetaan osaksi täälläkin eikä odottamaton kotonakäyntikään hupaisine jälleennäkemisineen ole mikään mahdottomuus!"
"Ota sitten meidät mukaan!" sanoi Maria sortuneella äänellä.
"Pannakseniko teidät alttiiksi sairaudelle ja kuolemalle? Ja lisäksi se ei käy senkään vuoksi päinsä että lasten täytyy tässä maassa koulunsa käydä." Hän otti vaimoaan hellästi kädestä ja piti siitä niin kauan, kunnes tämä oli mukautunut hänen tahtoonsa.
Hän piti nyt aluksi huolta muuttamisesta uuteen asuntoon, joka oli asemaltaan sellainen, että Rouva Salander kaikissa tapauksissa saattoi hoitaa pientä kauppaa, jota hän Brasiliasta käsin erityisesti häntä varten aikoi ylläpitää. Tätä tarkoitusta varten oli alakerrassa varattuna varastohuone ynnä pieni konttorisuoja rouva prokuristia varten. Mies tahtoi myöskin heti alussa otettavaksi palvelustytön sekä kehoitti hankkimaan puotipojankin, niin pian kuin tarve vaatisi. Rouva vastusti kuitenkin heti jyrkästi kaikkia palvelusväen ottamisaikomuksia.
Kun kaikki muutkin asiat olivat järjestyksessä, saattoi tuo pieni perhe Martti Salanderia hyvissä ajoin asemalle. Herra Möni Wighartkin saapui täsmällisesti, hänellä kun oli tapana syödä ravintolassa lautasellinen voimakasta lihalientä, katsellen syyskesän hauskaa hyörinää. Hän lupasi pois matkustavalle pitää silmällä Wohlwendin konkurssijuttua ja tarkoin kertoa, mitä yleisön keskuudessa tapahtuisi ja puhuttaisiin.
Niin matkusti Martti jälleen Atlantin rannalle.