Aika riensi verkalleen tapausten yli tai paremminkin kuljetti niitä huomaamatta mukanaan, ja niinpä todellakin kolmen vuoden kuluttua Maria rouvakin istui konttorissaan ja merkitsi kirjaan kahvisäkkejä, jotka ajuri oli purkanut kuormasta ja jotka muuan tukeva työmies kantoi makasiiniin, jonka jälkeen hän meni jälleen noutamaan sikaarilähetystä; ne olivat uutta, pidettyä lajia, joita Martti Salander siirtomaista lähetti ja osaksi itse kasvatutti, ostettuaan juuri sitä varten maata. Palvelustyttökin ilmestyi kysymään rouvalta illallisenlaittoa; hän sai käskyn keittää maistiaisiksi Paraguay-teetä, jota herra Salander oli lähettänyt kokeeksi, ilmestyisikö sille ostajia. Tämän jälkeen toi muuan maakauppias rahat ostamastaan kahvisäkistä sekä tilasi uuden samanlaisen, samalla kuin muuan herra tuli pyytämään koetteeksi laatikollista sikaareja, joista hän oli kuullut.
Postiljooni toi rahalähetyksen ja vihdoin palasivat tytöt sekundaarikoulusta [jonkunlainen ylempi kansakoulu. Suom. muist.], jossa he kävivät ja vanhempi, Setti, lähetettiin heti viemään saapuneita rahoja pankkiin, jossa tuolla pienellä kauppahuoneella oli talletus konttokuranttitilillä. Tämän saman tytön, joka kävi kuudettatoista ikävuottaan, piti ensi pääsiäiseltä astua "kirjanpitäjänä" äidin rinnalle. Laskennonopettaja oli sanonut hänen suorittavan yhteenlaskuja kuin mikäkin kone.
Kun oli syksyaika, tuli aikaisin ilta; rouva Salander maksoi työmiehelleen päiväpalkan ja päästi hänet siksi päivää. Lopuksi tuli Arnold kotiin urheilupaikasta täsmällisen ryhdikkäänä, ja niin näki äiti kohta lapsensa vanhan lampun loisteessa ympärilleen kokoontuneina. Sitten nauttivat he iloisina yksinkertaisen illallisen, jonka palvelustyttö söi yhdessä heidän kanssaan, ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Setti, tuo tuleva kirjanpitäjä, viskasi esiin kiistakysymyksen, arvellen täytyvänsä tulevassa toimessaan käyttää silmälaseja.
"Niin, miksikäs ei!" huudahti palvelustyttö julmistuneena, "se olisi ikuinen vahinko sinun kasvoillesi, sinä näyttäisit kuin meidän vanha kunnankirjurimme siellä minun kotikylässäni!"
"Monet paremmissa ammateissa olevat naiset pitävät silmälaseja!" vastasi tyttö ylevällä tyyneydellä, ja Netti säesti häntä, lisäten että niiden tulisi olla siniset, se kun olisi kauniimpi.
"Ota punaiset silmälasit, niin silloin näet tulet Elsassista!" sanoi yhtäkkiä tuo tyynen-vaitelias Arnold. Äiti katsoi häntä suurin silmin, melkein säikähtyneenä.
"Milloin sinä, Arnold, olet alkanut sukkeluuksia laskettelemaan?"
Hämillään katsoi tämä äitiä, tietämättä mitä tämä tarkoitti ja mitä pahaa hän oli tehnyt.
Palvelustyttö nauroi. Arnold on oikeassa, väitti hän. Maria rouvakin tointui tuosta pienestä häiriöstä, johon hän oli joutunut huomatessaan pojankin sanoiksi puhkeavan. Vanhempain mielestä tuntuu se jo merkilliseltä, kun lapset ensikerran sananparsia käyttävät.
Joku soitti kelloa, yksi tytöistä juoksi ovelle ja toi sähkösanoman, joka tuli Baselista ja oli Martti Salanderin lähettämä: "Olen maassa. Tulen viimeisellä junalla Münsterburgiin. Elkää tulko noutamaan, kun minulla on tekemistä pakaasin kanssa ja otan vaunut."
Sanoman synnyttämän yhtä iloisen kuin vakavankin hämmästyksen ohi mentyä neuvoteltiin, pitikö isän käskyä totella vai eikö sittenkin olisi mentävä asemalle; äiti päätti, että oli jäätävä kotiin odottamaan, kun juna saattaisi tulla vasta yhdentoista aikaan yöllä ja isä selviytyisi nopeammin, kun ei hänen tarvitsisi koko perhettä tervehtiä siellä tungoksessa.
Siten voitti äiti aikaa, miettiäkseen ja selvitelläkseen syytä tuohon odottamattomaan sanomaan. Vasta kolme viikkoa sitten oli hän saanut Martilta viimeisen kirjeen, missä tämä tulkitsi tyytyväisyyttään taloudelliseen asemaansa, ilmoittaen voivansa ajatella jo kotimatkaa, joko sitten ainaiseksi tai, kuten hän oli ennen sanonut, vain lyhemmäksi aikaa erityisten kauppa-asiain tähden; mutta hän kertoi melkein luulevansa, ettei uusien matkojen tekeminen olisi enää tarpeen. Sen jälkeen seurasi kirjeessä katsaus valtiolliseen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen isänmaassa, mitä kohtaa Maria Salander oli vain päällisin puolin silmäillyt ja tarkemman lukemisen jättänyt joksikin hiljaisemmaksi hetkeksi. Hän kunnioitti, jopa pitikin miehensä kansallisesta vapaamielisyydestä ja hänen taipumuksestaan elää kokonaisuutta ja tulevaisuutta varten, kuten asianlaita tuon Louis Wohlwendin takia nyt jo lähes kymmenen vuotta oli ollutkin. Vaan hän puolestaan ei kaivannut mitään kokonaisuuden ja tulevaisuuden tarkastelua, vaan oli tyytyväinen ollessaan varattuna kunkin päivän ja elettävän hetken varalle.
Nyt haki hän tuon kirjeen esille, tutkiakseen eikö hän sittenkin ollut sivuuttanut jonkun kohdan, jossa olisi lupaus pian tapahtuvasta kotiintulosta, sekä myöskin voidakseen mahdollisimman hyvin yhtyä hänen sanoihinsa, jos hän tuohon edelliseen asiaan palaisi.
"Jos sinä", kirjoitti hän, "olet iloinen siitä, että me kohta taas olemme tyydyttävästi päässeet hyvälle pohjalle, niin et sinä saa sitä lukea minun erityisen taitoni ja pontevuuteni, vaan sen myötäisen onnen ansioksi, joka minua on seurannut. Olenhan minä tosin ahkeroinnutkin, kuten tietysti ihminen tekee, nähdessään lähellä olevan päämaalin edessään viittovan. Asiat, jotka teillä siellä kotona ovat toteutuneet, nimittäin tuo uusi perustuslaki, jonka tasavaltamme on saanut, nuo ehdottomat oikeudet, jotka kansa on levollisesti, ilman mitään häiriöitä itselleen ottanut, kaikkea sitä tahtoisin minä päästä vielä näkemään niiden kunniakkaassa valossa ja niistä mukana nauttimaan, kaikki se minulle huutaa: tule! missä viivyt? Ja nyt voin minä tulla riippumattomana miehenä, jolla on oma pohjansa ja jonka ei tarvitse muuta etsiä kuin tilaisuutta auttamiseen ja hyödyttämiseen! Ja mikä suuri hetki se onkaan, jolloin meidän vanha vapautemme ottaa tuon ison askeleen! Ympärillämme on maailma noiden suurten yhdistyneiden kansojen kautta sulkeutunut kuin neljän rautaseinän taakse; mutta samalla on tuon ottamamme siveellisen askeleen kautta auennut meille mitä syvin uuden vapauden ja vakaan elämän lähde, joka voi kestää äärimmäisessäkin hädässä ja joka lopulta voittaa maailman, olkoon sitten vaikka perikadossaankin! Sellainen itsenäisyyden, pelvottomuuden ja velvollisuuden tunto suojelee varmemmin kuin ampuma-aseet ja kallioseinät" ja niin edelleen.
Siinä ei tosin ollut mitään ilmoitettuna jo päätetystä matkasta. Halun on siis täytynyt jälkeenpäin yhtäkkiä herätä, kenties uusien houkuttelevien tietojen johdosta, joita Martti ei ole voinut kauemmin vastustaa.
Hän ilmestyikin sitten omaistensa luo vielä ennen yhtätoista, niin reippaana, iloisena ja lähes riehakkana, kuin olisi hän tullut seitsemää vuotta nuoremmaksi sen sijaan että hän oli tullut kolme vuotta vanhemmaksi ja ikäänkuin hänen sisään astuessaan olisi leyhähtänyt uutta elämää ennustava tuulenhenkäys. Kun Maria rouva syleili häntä, tunsi hän jonkinlaista kunnioituksen sekaista pelkoa niiden aatteiden voimaa kohtaan, joista kirjeessä puhuttiin ja jotka nyt olivat hänen miehensä valtameren yli kuljettaneet tänne hänen syliinsä.
"Halloo! Mitä suloisia tytön typyköitä, joihin tuskin uskaltanee kajotakaan!" huudahti hän, kun huomasi molemmat tytöt ja sanoistaan huolimatta sydämellisesti heitä suuteli.
"Sanotaan niitä tylleröiksikin!" huudahti Arnold, joka hänkin tahtoi tulla huomatuksi.
"Ahaa, Arnoldi, mokomakin mies, mitäs sinä siellä puhutkaan?"
"Tulet oikeaan aikaan ukkoseni!" sanoi äiti, joka ääneensä nauraen ja kovin mielihyvissään istuutui, "poikavekarasi täällä tänään jo toisen kerran pilapuheita päästelee! Hän näyttää koonneen kelvottomia sananparsia!"
"Kootkoon vain, kunhan hän vain ne hyvin sovittaa! Tule, Arnold, ja anna minulle oikein isänmaallinen tervehdys ja kädenlyönti! Katsotaanpas, miten sinä olet kasvanut? Eipä liikoja, kuitenkin noin parahiksi yhdentoista ikääsi! Ja kuinka koulunkäynnin laita on?"
Hän alkoi tutkailla vuoroin poikaa ja vuoroin tyttöjä, syöden samalla hänelle valmistettua illallista. Mutta lopulta hän huomasi opetustapaan ja asioihin nähden olevansa jälissä eikä senvuoksi osaavansa lapsilta aivan oikein kysellä.
Rouva Salander ei tämän huomatessaan viivytellyt enää tarjoamasta miehelleen valmiina pitämäänsä kotiintulijaista, nimittäin kuohuvaa viinimehukannua, jota juomaa oli saatavana juuri vieressä olevasta ravintolasta. Hän tiesi miehensä pitävän tuosta juomasta, mutta ei nähneen sitä enää kymmeneen vuoteen. Samalla kantoi palvelustyttö pöydälle lautasellisen paistettuja kastanjoita lapsille, jotta hekin siten tulivat osallisiksi tämän onnenyön muistosta. Yhden aikana korjasi Maria rouva ruokapöydän ja olisi sen jo ennemminkin tehnyt, jollei huomenna olisi ollut sunnuntai.
Valkeni sitten mitä ihanin syyspäivä, jonka aamuhetket Salander vietti omaistensa ystävällisessä seurassa. Kerran hän vain oli vaimoltaan kysymäisillään Wohlwendista, mutta vaikeni kesken ja sanoi itsekseen: "Ei, tänään minä en tahdo siitä puhua!"
Hän söi vielä perheensä kanssa päivällistä; sitten hän äkkiä selitti haluavansa tehdä nyt kunnollisen kävelyretken ulos ihmisten pariin, vapaaseen ilmaan, ja nähdä kuinka sitä käy hengittäminen. Yksinään hän tahtoi kävellä, vain omain ajatustensa parissa. Viime hetkessä harkitsi hän sentään toisin ja lupasi pojan tulla mukaan. Arnoldille ei tarvinnut sitä kahdesti sanoa ja arvokkaasti asteli hän isän rinnalla heidän kotoa lähtiessään.
Vuoden aika, jolloin huomasi ensimäisiä vaikutuksia viinikuurnien tuotteista, teki kadut eloisiksi. Salander teki poikineen laajan kierroksen kaupungin ympäristössä; kaikkialla kuului tanssimusiikkia, jota kohti nuoret miehet ja naiset rynnistelivät. Saattoi siellä nähdä joukon ampujiakin, jotka kivääreineen menivät viimeiseen sunnuntaiharjoitukseen, tai urheilijoita sauvat olalla ja rummunlyöjä edellään. Lisäksi kaikenlaista kansaa tiheänä joukkona vilisten, iloisina tai välinpitämättöminä, jotkut äreinä ja jotakin kiroillen; mutta uuden ajan tuulahduksia ja loistetta, innostuksen hehkua, tuota jonkunlaista juhlallista totisuutta, jota hän etsi, ei hän voinut huomata. Lauluja kaikui katuloilla ja kapakoissa; ne olivat noita vanhoja lauluja, joista ihmiset aivankuin ennenkin osasivat vain ensimäiset säkeet ja ehkä viimeisetkin; jos joku vielä esitti keskimmäisetkin, niin loilottivat muut ilman sanoja mukana. Muutamalla pölyisellä tiellä tappeli joukko juopuneita nuorukaisia, aivankuin ei olisi ollut olemassakaan mitään jalompaa asiain selvittelytapaa nuorille kansalaisille, jotka ovat tottuneet ajattelemaan laeista, joiden syntymistä heidänkin on äänillään avustettava. Joka sadannella askeleella kohtasi kerjäläisen, jolla oli milloin käsiharmonikka, milloin toinen takinhiha roikkui tyhjänä käden ollessa selän takana takin alla. Lyhyesti, kaikki oli niinkuin oli ennen vanhaankin syksyisenä sunnuntaina ollut, ja odotettavissa oli, etteivät jotkut noista maailman vapaimmista miehistä enää myöhemmin päivällä kykenisi omilla jaloillaan seisomaan.
Salander pudisti hiljaa päätään, katsellen tarkkaavasti ympärilleen. No niin, sanoi hän itsekseen, kaikkiin suuriin muutoksiin on vähitellen totuttava. Mutta olisinpa luullut, että sellainen todella tapahtunut muutos olisi jo maan jos taivaankin muodolleen muuttanut! Mutta lopultakin se on kansan synnynnäistä vaatimattomuutta, sen yksinkertaista tottumusta, joka ei helposti pukeudu vaativampiin muotoihin.
He saapuivat nyt muutaman suuremman huvittelupaikan eteen, joka näytti olevan täynnä kansalaisia; vahva mutta tasainen äänten sorina kuului sieltä yltyleensä, kuten ainakin kansa-leijonan ollessa tyynellä mielin. Salander kysyi pojaltaan, oliko hänellä jano ja kun tämä sen heti myönsi, meni isä hänen kanssaan sisälle, jossa oli suuri sali aivan täynnä nuorta ja vanhempaa miestä, joukossa jokunen nainenkin.
Vaivoin löysivät isä ja poika pienen, vielä tyhjänä olevan pöydän. Mutta tuskin he olivat istuneet ja saaneet vähän olutta kun tuli vielä kaksi henkilöä, jotka ilman muuta istuivat samaan pöytään ja tuottivat itselleen samoin olutta. Toinen oli nähtävästi eteläsaksalainen, toinen sveitsiläinen ja selvästikin Münsterburgin seutuvilta. Hänellä oli ranskalaiseen tapaan leikatut viikset ja leukaparta ja hattu työnnettynä niskaan. He jatkoivat vitkastelematta edelleen äänekästä keskusteluaan, piittaamatta kenestäkään.
"Kuten sanottu", arveli sveitsiläinen melkein raa'alla äänen sävyllä, "sinä tunnet minun! Minä olen mies, joka en salli kanssani leikiteltävän!"
"Kuka sinun kanssasi sitten tahtoo leikitellä? En ainakaan minä!" huomautti toinen sävyisästi.
"Minä en sano kuka, minä sanon sen vain ylimalkaan! Katsopas tätä kirjettä, jonka entinen mestarini St. Gallenista minulle lähetti! Milloin hyvänsä voin minä palata sinne, jos tahdon!"
Hän veti esille muutaman kirjeen ja antoi sen toverilleen, joka luki sen ja tunnusti sen olevan oivallisen kirjeen, sellaisia todistuksia ei vain jokainen voisi näyttää, mielittelevä kirje todellakin, tuhat soikoon!
"Sitä ei saa mielitteleväksi sanoa! Minä en tarvitse mitään kurjia imartelijoita, minä olen vapaa mies, riippumaton, ylpeä, jos niin tahdot, mutta kaikkea mielittelyä minä halveksin!"
"No no, enhän minä mielittele, kuinka minä sitä tekisin! Sehän on pelkkää totta!"
"Sitä se on! Mutta minä en mene sinne, minä en tahdo vielä pitkään aikaan itseäni sitoa, ja minä tiedän, että hän tahtoo minulle vain tytärtään tyrkyttää. Minä voisin kylläkin tarttua siihen asiaan, sillä täkäläisellä ruokamuijallanikin on tytär, joka kaikkialla häärää minun ympärilläni! Mutta minä en tahdo sitoa itseäni. Minä en tahdo vielä mestariksikaan päästä, vaikka hartioillani onkin jo kahdeksankolmatta ikävuotta! Silloinhan minun pitäisi olla narrina ja kiusata itseäni! Mutta mieluummin minä itse kiusaan mestareita!"
"Niinpä niin, kyllä sinä olet jäykkää miestä!"
"Kyllä maar, saat sen uskoa!"
"Minulla puolestani on valitettavasti vaimo ja lapsi ja paha kyllä olen mestarikin, niin se on, minä olen sidottu mies ja köyhä raukka!"
"Miksi sinä olet niin aikaisin nainut?"
"Sen tein, kun en halunnut enää kotiin palata; silloin ajattelin, että kun nait täällä ensimäisen tilaisuuden sattuessa, niin silloin olet tänne kiinnitetty!"
"Ahaa, jo käsitän, sinä olet mieluummin täällä Sveitsissä! Mutta ettehän te sentään kaikki voi tänne tuppautua, niin hyvin kuin meillä onkin asiat!"
"Niin, te sitä väkeä olette! Peijakas, minä olen sitä jo usein ajatellut. Ja sinun kengänrihmojasi ei kukaan kykene avaamaan!"
"Hm! sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä en ota imarteluja vastaan! Mutta kärpästen minä en todellakaan salli nenälläni kisailla!" Sveitsiläinen siveli kovin tyytyväisenä viiksiään ja kilisti saksalaisen kanssa: "Juo pohjaan, minä maksan vielä yhden lasin!"
Martti Salander kuunteli näitä halpamaista mieltä ja hillitöntä itserakkautta todistavia puheita ihmetellen, sanoen itsekseen: "Onpa se järjestänyt asiansa perin oivallisesti, tuo miehen vintiö, tuo nikkarin- tai suutarinsälli: Kuten muurahaiset pitävät lehtimatoja lypsylehminään, niin hänkin pitää erityistä imartelijaa, schwabilaista, kuten niitä sanotaan!"
Mutta hänen täytyi kuulla lisää. Sveitsiläinen työmies laski ilmoille sellaisen itseylistys-tulvauksen kuin ainoastaan huonosti kasvatetut ihmiset voivat tehdä, joilla sitäpaitsi on alhaiset ajatukset ja tunteet. Mutta jota enemmän hän kerskaili ja itseään silitteli, sitä nolommaksi kävi hänen saksalainen toverinsa tai ainakin teeskenteli siten. Sillä herra tiesi mimmoinen syy sillä ketulla oli mielistellä tuota tolvanaa.
Mutta jota nöyremmäksi hän osottausi, sitä ylimielisemmäksi tuli toinen.
"Sinä olet yksi viisaista", huudahti hän, "sinä osaat panna arvoa sille, että olet Sveitsissä ja sellaisen kansan keskuudessa kuin meidän! Katsopas minua! Kaikki teemme ja järjestämme me itse kuten tahdomme ja minä olen yksi heistä enkä kysele neuvoa Jumalalta enkä perkeleeltä! Tänään vielä menen minä muutamaan neuvotteluun pohtimaan eräästä oikeussäännöksestä, jossa on yli tuhat paragraafia, ja huomenna minä nukun, sillä se kestää myöhään. Mestari saa sen sijaan nousta itse ylös ja tehdä työtä! Mitäs sinä siitä arvelet?"
"Minähän sanon sen aina, että minä häpeän olla saksalainen!"
"No, sehän ei ole aivan pois suunnilta, vaikka ette te saksalaisetkaan ole mitään naukumaijanpoikia! Ota nyt vain tarkoin esimerkkiä meistä!"
Salander ei voinut enää pidättää itseään. Vihasta punaisena löi hän nyrkkinsä pöytään ja huusi saksalaiselle: "Pitäisi hävetä puhumasta tuolla tavoin sen jolla kerta on niin mahtava isänmaa! Ja te, herra maanmieheni", kääntyi hän münsterburgilaiseen, "saisitte hävetä sillä tavoin sortamasta muukalaista ja antamasta hänen itseänne kiittää ja ylistää! Kymmenen vuotta olen minä ollut Ameriikassa enkä ole missään kuullut niin itserakkaan houkkion ja kerskailijan puhuvan kuin mitä te olette! Kylläpä meidän laitamme on kauniisti, kun nuori väki jaarittelee kuin harakat ja vanhat kätilöt! Hyi saakeli!"
Hän oli mielettömässä suuttumuksessaan huutanut niin kovasti, että ympärillä olevissa pöydissä istuvat ihmiset kääntyivät ja rupesivat kuuntelemaan. Sveitsiläinen oli ensin ällistyneenä katsahtanut ylös; nyt nousi hän jo seisoalleen, ojensi kätensä ja huusi: "Kuka te olette, kuka teidän on käskenyt kuunnella ihmisten puheita?"
"Minä en ole kuunnellut! Te itse olette puheinenne tulleet tähän, jossa minä olin jo ennestään!"
"Te olette sittenkin salakuuntelija! Jollei teitä miellytä meidän keskustelumme, niin menkää etemmäs! Mutta te olette joka tapauksessa nuuskija ja kansan halveksija!"
Hän ravisti heidän välillään olevaa pientä pöytää, niin että lasit kilisivät, ympärillä seisovat tunkeusivat lähemmäs ja muutamat huusivat Salanderia osoittaen, mitä hän tahtoo.
"Solvauksia hän latelee, me olemme muka itserakkaita houkkia ja vanhoja lapsiakkoja, me nuori väki, kun me ylistämme vapautta ja isänmaata!"
Saksalainenkin kadotti hyvänsävyisyytensä ja alkoi meluta.
Salander silmäsi poikaansa, otti häntä kädestä ja tunkeusi äkkiä ihmisjoukon läpi ulos salista, annettuaan ensin voimakkaan sysäyksen pöydälle, jolla toinen työnsi häntä kylkeen. Hänen olisi haluttanut vakavalla puheella hillitä tuon kansaleijonan heränneitä intohimoja, mutta ottaen lapsensa huomioon piti hän parempana välttää enempiä kohtauksia, jottei tarvitsisi kokea sitä, että lapsensa nähden tulisi rääkätyksi ja nöyryytetyksi.
Harmissaan ja hämmentyneenä etsi hän lyhintä tietä kotiin, mutta ilostui tavatessaan herra Möni Wighartin, jota hän, kun vielä oli kyllin päivää, mielihyvällä seurasi muutamaan hiljaiseen ravintolaan saadakseen tilaisuuden tointua ja saadakseen pojalle hupaisemman lopun kävelyretkestä.
Mutta eräässä huoneennurkassa tapasivat he saman asianajajan, jonka haltuun Salander kerran oli asiansa uskonut. Tuo monitoiminen mies virkistelihe täällä lasin ääressä viikon työn jälkeen kuin mikähän rehellinen käsityöläismestari, ollen kuitenkin, odottamatta tavatessaan oikeudenkäynti-holhokkinsa, valmis keskustelemaan ja lasin ääressä neuvottelemaan tuosta Wohlwendin jutusta. Martti Salander lähetti sen vuoksi poikansa heti kotiin ilmoittamaan, että isä tulee tunnin tai parin kuluttua jälestä.
Neuvoteltavaa ei ollut valitettavasti paljon, kun asia oli yhä ennallaan. Riossa se oli vieläkin huonommin. Atlantin rannikkopankin vastuunalaisia henkilöitä oli ajettu jonkun aikaa takaa, mutta he olivat päässeet aina oikeaan aikaan livahtamaan valtiosta toiseen ja pysyttelivät vain sellaisilla paikoin, joista ei oltu ainoastaan antamatta ulos ketään, vaan joissa ei edes keltään takaa ajetulta otettu talteen häneltä tavattua omaisuutta, ja joissa siis ylimalkaan ei vallinnut mitään laillisuutta. Kerran tai pari kuulusteltiin heistä yhtä ja lähetettiin pöytäkirja kuulustelun hyödyttömistä tuloksista, jota vastoin asianomainen rahoineen, mitkä selvästikin olivat rannikkopankin kassasta peräisin, vapautettiin, ja tämä oli tapahtunut lisäksi englantilaisella alueella ja tullut maksamaan niin paljon, että Salander pelkäsi enää viskata vihkivesiastiaa pirun jälkeen, kuten hän sanoi.
Brasiliassa oli kuitenkin liikemiehiä, jotka arvelivat tuon Martin kuuluisan maksuosoituksen tulleen asetetuksi rehellisessä tarkoituksessa, kun rannikkopankin hoitajat eivät vielä silloin olleet mahdollisesti pakenemista ajatelleet. Mutta tästä seikasta ei ollut tiedossa mitään todistuksia.
Münsterburgissa oli Wohlwend pitkien keskustelujen jälkeen saanut velkamiehensä sovitetuksi muutamalla vaivaisella prosentilla, minkä yhteydessä Salanderin vaatimus ei lainkaan tullut huomioon. Merentakaisen pankin saatavaan, joka oli sen hyväksi lailliseen ulosottoon toimitettu, ei voitu kajota vapaehtoisen selityksen puutteessa, ja asianajajalla ei ollut näytettävänään muuta kuin tuo hämäräperäinen maksuosoitus, jota ei oltu hyväksytty. Sen jälkeen hävisi Wohlwend paikkakunnalta. Hänen talonsa oli rakennusmestarin täytynyt tappiota kärsien ottaa haltuunsa. Arnold von Winkelriedin kuvan maalaaja ei saanut kerrassaan mitään.
"Minä olen vakuutettu", sanoi asianajaja, "että hän jo kymmenen vuotta sitten juuri teidän takaamanne summan avulla, jonka te silloin heti saitte maksaa, vältti vararikon; ja niin minä uskon, että hän tälläkin kertaa teidän rahoillanne, jotka hän kaikki tai ainakin osan niistä sai kynsiinsä, pystyi joskin kurjasti, saamamiehensä sovittamaan; sillä luonnollisesti on hän itselleen pidättänyt leijonan-osan. Mutta sittenkin, en voi sille mitään, on hän juridillisesti katsoen mieltäkiinnittävä henkilö. Kun se järkähtämättömän kylmä ja vaikeneva käytös, jota hän tuota maksuosoitusta kohtaan aina osoitti, koskaan sanallakaan itseään pulaan saattamatta, minua hämmästytti, niin johtui mieleeni panna hänet muutaman jokseenkin harvinaisen kokeen alaiseksi. Minä tunnen erään hyvin kokeneen mielenvikaisten lääkärin, joka muutaman ulkomaalaisen parannuslaitoksen johtajana tutkii tekohulluja, joita oikeudenkäynnin aikana jätetään hänen haltuunsa, heidän tahtoessaan semmoisilla tempuilla tunnustusta välttää. Hänellä on tässä toimessa erinomainen harjaantumus ja säännöllisesti kahden vuorokauden, vieläpä kahden tunninkin kuluessa saattaa hän nämä lurjukset takaisin terveelle järjelle, sikäli kuin sitä heille yleensä on suotuna. Tosin hän ei itseään sido tutkintotuomarille määrättyihin rajoihin. Kun tuo puheenalainen mies siihen aikaan oleskeli muutamia päiviä täällä, kerroin minä hänelle Louis Wohlwendista ja hänen hullunkurisesta käytöksestään. Me sovimme niin, että hän menee muutaman tuohon merentakaiseen pankkiliikkeeseen osallisen vieraan henkilön asiamiehenä, joka muka on minunkin kanssani asiasta neuvotellut, Wohlwendin luokse sekä verukkeenaan joku tuota liikettä koskeva tiedustelu tekee havaintoja ja tutkii häntä Hänen onnistuikin miestämme toista tuntia sanoilla syöttää, mutta yhdestäkään varomattomasta sanasta ei hän saanut häntä kiinni. Niitä on olemassa, sanoi lääkäri, sellaisia ihmisiä, joilla on voimaa epämieluisa tosiasia niin sanoakseni häätää tietoisuudestaan siksi hyvin, että he, jos tahtovat, eivät puhu siitä edes unissaan saatikka sitten valveilla. Eivätkä he suinkaan ole mitään henkisesti vahvoja ihmisiä, päinvastoin sellaisia, joilta puuttuu kaikki tarve ajatustensa selvittelemiseen. Tämä puute yhtyy sitten säännöllisesti viekkauteen ja muodostuu hyödylliseksi kyvyksi. Ainoastaan luonnollisen kuoleman läheisyys voi toisinaan tuon lumouksen murtaa. Näihin näytti lääkärin mielestä Wohlwendkin kuuluvan, joskin merkillisenä toisintolajina. Keskustelun kuluessa ei hän ollut osoittanut mitään vauhkoa varovaisuutta, vaan jutellut aivan vapaasti, kuunnellut näköjään tarkkaavaisena ja tekeytynyt kuin etsisi hän hyvää neuvoa, pudistellut päätään ja lopuksi sanonut: 'Se on kovin sekava juttu! Minä neuvoisin teidän valtuuttajaanne tekemään kuten eräs toinenkin, herra Salander, ja itse matkustamaan Rioon; siellä voi vielä saada jotakin paremmin aikaan kuin täällä!' Siinä ohella oli hän puuhaillut muutaman vanhan pahvirasian kimpussa, jossa oli kasassa tusinan verran pölyn peittämiä, rikkirevittyjä perhosia ja koppakuoriaisia. Näitä vanhoja hyönteisiä toisistaan erotellessaan ja tuoreisiin korkinpalasiin kiinnittäessään, oli hän lopuksi matalasti huoaten huudahtanut: 'Niin, niin, herraseni, ilman tieteitä olisi useinkin mahdoton säilyttää enää elämänrohkeuttaan tässä maailman sekamelskassa! Ettekö te ole koskaan hyönteistiedettä harrastanut?'"
Miehet olivat vähän aikaa vaiti, ikäänkuin itsekseen miettien mitä toimenpiteitä edelleen voisi ajatella tuon vastuksellisen junkkarin harmilliseen, yhä jatkuvaan vastuksina-oloon nähden, junkkarin, joka voisi pistää itsensä piiloon, huomatessaan häntä ahdisteltavan.
Tällä välin hieroi Möni Wighart sormella nenäänsä, kunnes hän äkkiä huudahti: "Kuinkas ollakaan? Muistissani pyörii jotain tähän samaan asiaan kuuluvaa ja jonka tämänpäiväinen yllätys on palauttanut tajuntaani! Aivan oikein! Siitä ei ole kauankaan, kun minä eräältä täkäläiseltä puukauppiaalta kuulin, että hän oli syvällä Unkarissa nähnyt Louis Wohlwendin, joka oli ollut virkeä kuin kala ja naimisissa muutaman kauniin nuoren naisen kanssa sekä jo kahden pienokaisen isänä! Paikkakunnan nimeä en voi enää sanoa. Kysyin puukauppiaalta, oliko hän puhutellut tätä. Oli hän kylläkin puhutellut ja Wohlwend oli kertonut hänelle, kuinka hän tämän onnellisen naimiskaupan kautta oli saanut ei ainoastaan kaunista vaimoa vaan myöskin sievosen perinnön. Hän ei ollut kuitenkaan voinut kauemmin Wohlwendia puhutella, kun se oli tuota pikaa poistunut. Eräässä majatalossa lähemmin tuota asiaa tiedustellessaan olivat seudun asukkaat vakuuttaneet sen todeksi sekä kertoneet lisäksi Wohlwendin apen, muutaman sikakauppiaan, häiden edellä luvanneen yhdelle tyttäristään melkoisen omaisuuden, vieläpä laillisesti luovuttaneen sen tulevana perintönä sekä samalla sitoutuneen kuolemaansa saakka maksamaan Wohlwendille korot tuosta omaisuudesta. Muutamat kyllä kuuluvat epäilevän tuota juttua, koska appi ei suinkaan ole niin varakas, että hän joka tyttärelleen voisi sellaisen perinnön jakaa; toiset sitävastoin olivat viitanneet siihen, että tuo kysymyksen alainen nainen olisikin ensimäisestä avioliitosta ja saisi vain äitinsä osuuden, samalla kuin muuan kolmas puolue väitti, ettei hän lainkaan olisi sikakauppiaan oikea lapsi. Eräs ylhäinen nainen olisi muka hänet salaa maailmaan hankkinut ja jättänyt tuon miehen haltuun."
"Siis lyhyesti", puhkesi Martti Salander sanoiksi, "Louis Wohlwendini on ilman epäilystä siellä Itä-Euroopassa saanut kynittäväkseen jonkun sikakauppiaan!"
"Hm!" myhähti asianajaja, "minä sanoisin mieluummin, että se itämainen sikakauppias on saanut kynittäväkseen Louis mestarimme!"
"Kuinka niin?"
"No, kuinkako niin? Mitäpäs jos hän olisikin rosvoamansa rahat, nuo herra Salanderin kauniit contos de reis'it kaikessa hiljaisuudessa haalannut sinne Turkin rajalle ja tällä nokkelalla tavalla muuttanut vaimon perinnöksi? Ja mitäpäs jos tuo sikapohatta osaisikin siltä ketulta peijata sekä pääoman että korot ja päällisiksi vielä sen naikkosen hänen vastuksikseen jättäisi? Mikä minua vain hämmästyttää kaiken sen jälkeen mitä minä tuosta mielivikaisten lääkäristä kerroin, on se kielevyys, millä hän tuolle puukauppiaalle on asemansa ilmaissut. Hänen on täytynyt olla joko tavattoman avomielinen tai huomaamattaan varomaton! Se seikka, että tässä todennäköisesti on kaksi haukea saman toutaimen kimpussa, estää minua, herra Wighart, teitä nyt jo pyytämästä, että te hyväntahtoisesti tiedustelisitte tuolta kertojaltanne tarkkaa paikan ja henkilöiden nimien selvitystä. Minä tahdon vielä muutaman päivän miettiä noita oletuksiani ja pyydän sitten tulla teidän luoksenne, luonnollisesti herra valtuuttajani suostumuksella, mikäli hän yleensä enää tahtoo sellaisena itseään pitää! Mutta oikeastaan tässä olisi kysymyksessä suorastaan rikosasia ja viranomaisilla olisi syytä itsestään käydä asiaan käsiksi."
"Miettikää te vain, herra puolustajani!" vastasi Salander; "kaikitenkaan se ei ole haitaksi, jos me voimme ainakin pikkusen kiusata ja ahdistella sitä vahingonjauhajaa [Schadenmüller = vahingonjauhaja. Suom. muist.], sitä haukea!"
Nuo kolme miestä haastelivat vielä neljännestunnin ja lähtivät sitten toisilleen hyvästit heittäen pois. Martti Salander meni kotiin.
Vaikutus, jonka hän oli saanut retkestään uuden kansan keskuudessa sekä kohtauksesta sen suulastelijan kanssa, heräsi jälleen hänen siinä vanhan tähtitaivaan alla eteenpäin astellessaan, ja tuo hänen kiusallinen suhteensa vanhaan ystäväänsä Wohlwendiin, johon hän näytti olevan rautaketjuilla kytketty, lisäsi vielä enemmän sitä synkeätä mielialaa, joka hänet oli vallannut. Hän päätti kehoittaa asianajajaansa luopumaan enemmistä Wohlwendin ahdisteluista, jotta hän pikemmin pääsisi siitä miehestä eroon. Mutta tästä päätöksestä huolimatta oli hänellä, päästäkseen keveämmälle mielelle, tarpeeseen se ystävällisen valoisa asuinhuone, johon hän astui, ja nuo pöydän ympäri kokoontuneet lapset, jotka odottivat häntä. Puoliso, joka kerkesi pikimmältään nähdä hänen synkän katseensa, tuli jo liian myöhään osanottoaan ilmaisemaan.
Kun Martti kohta sen jälkeen meni asianajajansa luo, oli tämä jo itsestään luopunut ajatuksesta panna toimeen virallisia tiedusteluja Wohlwendin vaimonperinnön laadusta. Hän piti mahdottomana epämääräisen huhun ja pelkän arvelun nojalla ryhtyä vieraissa maissa sellaisiin toimenpiteisiin. "Jos me nyt heitämme ongen ulos", sanoi hän, "niin livahtaa hän meiltä tiehensä, mutta jos me pidämme sen salassa, niin voi se meitä joskus äkkiarvaamatta hyödyttää".
Martti ei viivytellyt ryhtyessään jälleen kauppahommiin, se on, niiden jatkamiseen kotona Münsterburgissa. Hän vuokrasi tarvittavat huoneet konttoria ja makasiinia varten, ja pian istui kirjurikin pulpetin ääressä ja oppipoika juoksenteli edestakaisin. Maria rouva pyysi hartaasti jättämään hänen haltuunsa sen pienen kotona olevan kaupan ja Martti suostui siihen mielihyvällä, hän kun aikoi sinne siirtää erityisiä tavaroita, joiden hoitaminen tuntui hänelle itselleen olevan liian vähäpätöistä ja vähän tuottavaa. Mutta kävikin niin, ettei tuo tarmokas nainen niin helposti suostunutkaan kaikkeen, vaan oli hän asioista selvillä yhtä hyvin kuin mikähän vanha ja kokenut kauppahuoneen johtaja. Hän ei halunnut paljon, mutta sen sijaan hyväksi tunnettua tavaraa, jolle hän tiesi varman ostajakunnan, joka lisääntyi lakkaamatta, mutta tasaisesti ja ilman tungosta, niin että hän saattoi vallan mukavasti pitää tavaravarastonsa täysinäisenä; lyhyesti, hänen liikkeensä oli yksi niitä, joita on tapa sanoa hiljaisiksi kultakaivoksiksi.
Hänen miehensä varoi häntä tässä toimessaan häiritsemästä ja antoi kernaasti hänen toistaiseksi hoitaa erityiset laskunsa, jotka hän oli tarkastanut ja huomannut niiden olevan hyvässä järjestyksessä. Tosin tämän täytyi tarkastaessaan noukkia eri meno- ja tuloerät kokoon sieltä täältä hänen vihkoistaan ja kirjasistaan, Marian levotonna seuratessa mukana mitä siitä lopuksi tulisi; tyytyväisenä tämä sitten nauroi, kun lopuksi kaikki viimeiseen frangiin saakka oli mustalla ja punaisella musteella oikealle paikalleen merkittynä bilansseineen ja jälkiosoitteineen.
Niin eleli Martti Salander omaisineen vanhalla pohjalla ja saattoi levollisesti katsahtaa ulos maailmaan ja tulevaisuuteen, mikäli se ihmiselle on mahdollista; sillä ken ei maailmaa ja aikaakin pyri yllättämään, sen jalkoihin vierivät ne itsestään.
Huolimatta pettymyksestään, joka silloin hänen sunnuntaillisella kävelyretkellään yleisön joukossa vaikutti häneen niin masentavasti, täytyi hänen toki uudelleen suunnata katseensa julkisiin asioihin ja sellaisinaan niihin lähemmin tutustua. Tuota uutta perustuslakia, jonka münsterburgilaiset olivat hyväksyneet, kiittivät muiden maiden etevimmät valtio- ja yhteiskuntakehityksen harrastajat jokseenkin tyydyttäväksi, sen avulla kun voisi saavuttaa mitä vain pontevasti tahtoisi; ja nuo yhtäläiset oikeudet, jotka oli voitu kansalle suoda kohtalaisessa, melkeinpä vaatimattomassa määrin, riittäisivät jo nykyisessä puustavin mukaan ymmärretyssä muodossaankin pitkin matkaa saamaan aikaan mitä suurimpia muutoksia, joita tuo sama kansa ei ollut osannut ajatellakaan. Näinä ensi vuosina olikin sitten lakiehdotusten ja äänestysten takia yhtä surinaa kuin mehiläiskeossa, ja Salander huomasi ihmeekseen, kuinka jossain puolihämärässä oluttuvassa pari ehdotuksen tekijää saattoi kiinteään ja valmiiseen muotoon laatia suunnitelman pienoselle, miljoonia kysyvälle laille tai kansanpäätökselle, ilman että kansan valitsema hallitus sai siihen sanaakaan sanoa. Sen lisäksi saivat nuo ylempäin ja alempain hallinto-, oikeus-, koulu- ja kunnallisten virkamiesten taajaväkiset ja lyhyin väliajoin uusiintuvat vaalit äänioikeutetun väestön lakkaamatta jaloilleen, ja kun Martti Salander ei lyönyt laimin mitään näistä velvollisuuksistaan, näki hän huomaamattaan joutuneensa virran keskelle. Paremmin oppiakseen kävi hän valtiollisissa kokouksissa, alkoi ottaa keskusteluihin osaa ja tehdä ehdotuksia, ja kun hänen riippumattomuutensa oli tunnettu ja sen vuoksi tiedettiin, ettei hän omia etujaan tavotellut, valittiin hänet kaikenlaisiin valiokuntiin, joiden tehtäviin hän kiitettävällä innolla antausi, vaikkakin niihin kuului maaseuduilla kierteleminen eikä hän ollut sellaiseen tottunut.
Tällä laajalla uralla joutui hän välittömään kansanjohtoon eli jonkinmoiseen näkymättömissä toimivaan hallitukseen, joka kiertäväin opettajain muodossa johti kansaa ja selitti sille sen itsehallinnon vaikeampia seikkoja.
Tosin oli asioita, jotka eivät hänelle itselleenkään olleet selvillä, jonka vuoksi hänen edeltäkäsin täytyi niihin kiiruusti tutustua tai puolustaa painettuja asiakirjoja kuulijain hyvään uskoon luottaen. Ei hän sentään antanut itseensä nähden sellaista usein tapahtua, jota vastoin hän sitä toisissa enemmänkin huomasi. Toisinaan oli hänet vallata synkkä aavistus, että nuo ylempiin, keskus- ja alempiin virastoihin pyrkivät henkilöt olisivat entisestään ylipäätään hiukan huonontuneet ja että nämä vaikutukset siirtyivät toisesta ryhmästä toiseen.
Mutta pian hän jälleen rohkaisi itsensä, luottaen tuohon kansan muodostamaan terveeseen ja hyötyisään maaperään, josta kyllä kasvaisi yhä uusi, korkea ja solakka laiho. Ja hän lupasi sitten, vaikkei hän enää ollutkaan mikään nuorukainen, pitää itseensä nähden sen varan, ettei hän koskaan tahallaan antautuisi halvaksi virantavoittelijaksi eikä puolestaan auttaisi tuota puheenalaista huonontumista.
Mutta uskollisena tuolle kunnioitettavalle päätökselleen joutui hän kerran vielä kokemaan samanlaista harmia kuin silloin ensimäisellä kävelyretkellä Brasiliasta paluunsa jälkeen. Sunnuntaina kuten silloinkin oli hän kerta kotipaikkakunnallaan saapuvilla muutamassa kokouksessa, jossa keskusteltiin eräästä elinkeinokysymyksestä, mikä on sama kaikissa sivistysvaltioissa ja osakseen saa samanlaisen puolueettoman ja puhtaasti asiallisen käsittelyn. Mutta täällä oli kysymyksessä muuan ei ainoastaan eriskummallinen vaan kokonaan mieletön laitos, joka oli siinnyt muutaman yksityisen päässä ja saanut paikkakunnalla osakseen jonkunverran mieltymystä. Martti Salanderin tuli ystäväinsä kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan esiintyä asian vastustajana. Ensin kuunteli hän ehdotuksen perustelua sekä edelleen joukon puheita, joissa kouliintumattomat, paraastaan nuoremmat miehet perusteellisten syiden sijasta yhä vain toistelivat ja kirkuivat sanoja: tasavalta, tasavaltainen, tasavaltalaisenarvo j.n.e. Sellainen tasavaltanimen paukuttaminen jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa oli häntä jo kauan suututtanut, vallankin kun hän itse isänmaahansa nähden oli rehellinen tasavaltalainen. Kun hän nyt otti sananvuoron, tunsi hän itsessään pakoitusta pitää sen johdosta puhe, vallankin kun läsnäolijat näyttivät hyvin tarvitsevan sellaista hyvää tarkoittavaa läksytystä.
"Hyvät kansalaiset!" aloitti hän mahdollisimman tyynesti, "ennenkuin esitän eroavat mielipiteeni tästä esillä olevasta asiasta, en voi olla kajoamatta tuohon minullekin kalliiseen sanaan tasavalta, jonka me tunnin kuluessa olemme varmaankin kolmattakymmentä kertaa kuulleet. Esi-isämme ovat pian kuusisataa vuotta sitten kuumissa taisteluissa perustaneet ja lujittaneet tämän tasavallan, koskaan silti suuhunsa ottamatta tuota sanaa, eivätkä vanhat liitto- ja maakirjatkaan siitä tiedä. Vasta myöhemmin ovat hallitsevien kaupunkien ylimykset ja porvarit sen itselleen ottaneet, antaakseen tuolla kauniilla sanalla antiikkisen loisteen maalliselle herruudelleen. Meillä on se nyt kielessämme, mutta ei väärinkäytöstä varten. Minusta melkein tuntuu, että se joka sitä aina suussaan pitää ja samalla rintoihinsa lyö, on ulkokultaisuuteen yhtä syyllinen kuin mikä fariseus tai tekopyhä tahansa! Kuitenkaan meillä ei nyt ole tämän asian kanssa tekemistä; ainoastaan siitä tahtoisin huomauttaa, arvoisat kansalaiset, että tasavaltalaisenkin täytyy ansaita kaikki tarpeensa ja ettei hänkään voi niitä pelkillä sanoilla lunastaa; luonnonlaeista ei tasavalta pysty äänestämään, kaitselmus suunnittelee maamiehelle hyödylliset vuodenaikojen säät yhtä hyvin tasavallalle sen hyväksymisestä tai hylkäämisestä huolimatta kuin kuningastenkin alammaisille ja itse kuninkaillekin, eikä maailmanliike piittaa niiden maiden eikä maanosien hallitusmuodosta, joiden läpi se kohisten ryntää. Tätä minä tahdoin huomauttaa, ennenkuin siirryn mielipiteitäni paljastamaan ja käyn tätä kysymystä asiallisemmin käsittelemään kuin mitä tähän saakka on ollut laita."
Tuo odottamaton saarna ei tehnyt hyvää. Jo ennemmin oli kuulunut murinaa ja nyt keskeytti muuan puhujan sekä vaati sananvuoroa: Näytti muka taasenkin olevan kiiru taantumukseen! Tuskin oli muuan vuosi kulunut, niin ei eräs oman paikkakunnan lapsi, eräs entinen kansakoululaitoksen jäsen, herra Martti Salander, joka nyt tosin riippuu kultaisessa ketjussa, voinut enää sietää sanaa tasavalta! Älköön asiain niin ollen muka vaadittako niitä, jotka tuota nimeä vielä tunnustavat, vakavassa kansankokouksessa kuuntelemaan sille vihamielisiä puheita. Jos muutoin joku haluaisi vielä puhua, niin ehdotettaisiin keskustelun lopettamista sekä äänestystä.
Salander, joka oli jäänyt seisomaan, tahtoi korotetulla äänellä jatkaa. Jotkut, jotka eivät olleet asiasta viisastuneet, kannattivat häntä, toiset, joille hänen puheensa sisältö oli niinikään ollut liian vaikeatajuinen, mutta joista se näytti halveksivalta, melusivat vastaan; syntyi sekamelska, jossa voitolle pääsivät ne, jotka hänet hyvin ymmärsivät, kuten Martti arveli, mutta jotka juuri olivat vihoissaan siitä, mitä hän oli tarkoittanut ja jotka eivät tahtoneet sitä sietää.
Häneltä riistettiin suunvuoro, vasta-ehdotusta ei tehty ja kysymyksessä oleva asia julistettiin päätetyksi. Tosin se sitten perästäpäin laajemman käsittelyn alaisena ollessaan hyljättiin. Martti Salander sitävastoin oli tänään tullut yhtä kokemusta rikkaammaksi. Hän jätti talon ja tuon arvoisan kylän ketään enää näkemättä ja huolimatta käyttää rautatietä, jolla hän oli tullut, lähti hän jalkapatikassa astelemaan muuatta polkua, joka suoraa niittyjen ja metsien halki vei Münsterburgiin.
Näin yksin kävellessään saattoi hän miettiä, missä määrin ei ainoastaan ylemmille valtiomiehille, vaan myöskin kansanmiehille oli tarkoituksenmukaista sortaa ihmisten siveellistä, avomielisyyttä. Kuitenkin kaikitenkin, ajatteli hän, olen minä iloinen, että tulin sen sanoneeksi! Jotakin siitä sentään voi seurata; ja jos he oman mielensä mukaan kirjoittavat minusta sanomalehtiin, niin sitten minä vasta äänekkäästi tahdonkin saarnata, ettei tasavallan nimi ole mikään kivi, jota kansalle sopii leipänä tarjota.
Tuo kunnon päätös kirkasti hänen jonkun verran ärtynyttä mieltään; reippain askelin kiipesi hän ylös niitä kukkuloita, jotka hänet vielä eroittivat kaupungista, ja pitkä keskikesän päivä teki hänelle mahdolliseksi ehtiä ennen auringonlaskua korkeimman kukkulan laelle, jossa häntä odotti harvinainen yllätys. Eräällä vasta niitetyllä, osaksi puiden ympäröimällä niityllä oli läheisen kartanon isäntä pannut pikku huvit toimeen. Hän oli asettanut puiden varjoon muutamia pitkiä pöytiä sekä niitylle suulleen käännetyn suuren ammeen. Tämän päällä istui kolme vaatimatonta soittoniekkaa, jotka vetelivät muuatta yksinkertaista tanssinsäveltä. Martti oli tuota tyynen ilman halki melkein ikävöiden kaikuvaa soittoa jo hetkisen kuunnellut; nyt huomasi hän joukon nuorta väkeä, jotka höllässä piirissä ja vapaina ryhminä, ilman melua tanssivat ammeen ympärillä illan kultaisessa rusotuksessa, niin että tanssijain pitentyneet varjot keinuilivat mukana kullan vihreällä kentällä.
Salander ilostui tuosta näystä.
"Kas siinä kuva kuin toisesta maailmasta!" ajatteli hän, "kuinka rauhallista ja perin hupaisaa! Mikähän seurue tämä mahtanee ollakaan? Useimmat ovat hyvin puettuja, jotkut komeastikin, toiset yksinkertaisemmin! Nuoria tyttöjä, nuoria poikia!"
Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun lähemmäs astuessaan tunsi omat tyttärensä, jotka nyt, kahdeksan- ja yhdeksäntoista vuotiaina, solakoina ja somina siinä keinuilivat itseään nuorempain poikain sivulla, jotka näyttivät yhtä somilta ja olivat jo yhtä pitkäkasvuiset kuin tytötkin.
Salander ei voinut olla silmin seuraamatta ensimäistä paria, Nettiä ja hänen poikaansa, sekä lähemmin tarkastelematta noita iloisen reippaita tanssijoita. Se oli, kuten sanottu, solakan notkea nuorukainen, jonka vaaleat ja aaltomaiset hiukset illan ruskotuksessa hulmusivat ja kimmelsivät.
Silmäillessään parin jälkeen kadotti hän sen näkyvistään ja etsi sen vuoksi toista tytärtään, Settiä, jonka hän myöskin oli etäämpää huomannut. Ja samassapa tämä keinuikin esiin, mutta, kuten hänestä tuntui, samallaisen pojan kanssa, sen saman kultakiharaisen kuin Nettikin.
"Niillä velhottarilla on kauniit taipumukset!" vilahti hänen mielessään, "nehän osaavat jo koko ovelasti poikia vaihtaa! Tuota täytyy toki hitusen tarkastaa!"
Hän antoi parin mennä edelleen ja seurasi sitä tarkoin katseellaan, jolla välin toisaalta tunkihe taas esiin Setti, rinnallaan yhä samanlainen keruubi, jonka kylkeen hän tällä kertaa kiinteämmin painausi, kun soitto samalla lakkasi.
"Oo, siinähän on isäkin! Oletko sinä etsinyt meitä ja saanut tietää, että me olemme täällä?" huudahti tytär riemastuneena.
"Mistäpäs minä sen tiesin? Minä tulin tänne aivan sattumalta! Mitkä huvit nämä on? Onko Settikin täällä?"
"On luonnollisesti, ja äitikin Arnoldin kanssa, he istuvat tuolla erään pöydän ääressä! Kun sinä olit sanonut palaavasi kotiin viimeisellä junalla kymmenen ajoissa, niin kehoitti hän meitä lähtemään vuorelle."
Salander oli aikeissa kysyä hänen tanssitoveristaan, kuka se nuori herra oikeastaan oli (joka juuri toista kertaa nosti hattuaan), kun sisko toverinsa kera tuli paikalle, niin että hän näki molemmat nämä rinnan seisomassa ja joutui yhä enemmän ihmeisiinsä.
"Nämä ovat Arnoldin koulutovereita, herrat Isidor ja JulianWeidelich", selitti vanhempi tytär.
"Ahaa, niinkö?" sanoi Salander, voimatta heti muistaa kohtausta Varpusen kaivolla, josta oli jo voinut kulua seitsemän tai kahdeksan vuotta. "Myöskinkö gymnasiossa?"
"Mutta ei samalla luokalla, sillä me olemme vähän nuoremmat!" sanoiJulian; "me joudumme yksiin ainoastaan laulutunneilla!"
"Siis kaksoiset epäilemättä! Ja mistä kotoisin?"
"Me asumme Varpusessa, ei kaukana Kreuzhaldesta!"
Nyt häämötti Salanderin mielessä kuin joku muisto; hän oli sielunsa silmillä näkemäisillään pari esiliinoilla varustettua pyöreää pojanvekaraa, joista todellakaan noissa hänen edessään seisovissa täyspitkissä nuorukaisissa ei ollut enää jälkeäkään huomattavissa.
"Ja kuinka voi äiti? Elääkö hän vielä?" kyseli hän edelleen.
"Hän on myöskin tuolla pöydässä ja on aivan terve!" kuului vastaus.
"Sepä hauskaa! Ja te nuoret miehet haluatte myöskin opiskella? Ja mitä, jos saa kysyä?"
"Sitä emme vielä tiedä! Ehkä lakitiedettä, toinen kenties lääketiedettä!" sanoi Julian; Isidor lisäsi: "Me voisimme lukea professoreiksikin, jos tahdomme, niille kun nykyään maksetaan niin hyvät palkat, sanoo mamma; ainoastaan tulisi meidän pysyä täällä."
"Hyvä on!" vastasi herra Salander; "nyt tulee meidän toki katsella missä äiti on! Tulkaa lapset!"
Tyttäret näyttivät hänelle tietä ja nuo lainkaan ujostelemattomat nuorukaiset seurasivat heidän kantapäillään, samalla kuin soittoniekat virittivät uuden tanssikappaleen.
Maria rouva oli hyvin iloinen, nähdessään odottamatta miehensä edessään. Hän istui vihreiden puiden siimeksessä yksinkertaisen porvarisväen seurassa, joka rauhallisesti virkistelihe siinä yksinkertaisten nautintoaineiden, miedon mutta terveellisen viinin, hyvänmakuisen maidon, talonpoikaisleivän ja silava- sekä kaalikukkojen ääressä. Hänen rinnallaan istui rouva Amalia Weidelich, yhtä pönäkkänä kuin konsanaan lipeäkattilan ääressä seisoessaan. Ilmeisestikin menestyivät hänen asiansa oivallisesti, sillä hän oli muhkeasti puettu, hänellä oli kirjavakukkainen hattu ja kultakello, jonka pitkät ketjut riippuivat rinnoilla. Hänen leveät kasvonsa loistivat vahvasti päivettyneinä, ja kevyt punoitus poskipäissä, täyteläisessä leuassa ja nenässä todisti vain muorin ahkeruudesta, muorin, jolla oli hallittavanaan talon täysi pesijättäriä ja silittäjiä ja joille runsaasti tarjoamastaan viinistä hän, kuten kohtuullistakin, otti itse etukäteen naukkuja.
Hän tervehti Martti Salanderia hyvin ystävällisesti ja perin vapaasti.
"Ajatelkaas", huudahti rouva Weidelich, "me emme ole lainkaan tienneet, että me vuosia sitten olemme kerta olleet naapureina! Nyt ne ovat meidän pojat koulussa!" Hän silmäsi ylpeydellä poikiaan ja haki sitten katseellaan hyväntahtoisesti Salanderin poikaa.
"Arnold on mennyt metsään kasveja etsimään", huomautti Salanderin rouva, "menkää tytöt kutsumaan häntä, jotta voisimme paluumatkaakin ajatella. Aurinko tuolla laskeutuu pian!"
"Eihän nyt niin kiirutta", vastasi rouva Weidelich, "onhan meillä miesväkeä tarpeeksi mukana! Niin, niin, herra Salander! Te olette urheasti yrittänyt ja nyt olette rikas mies, kuten uskon! Mutta eikö totta, että on ilahduttava asia, kun on hyviä lapsia, joiden hyväksi rikkauttaan voi käyttää? Hyvin, Jumalan kiitos, ovat meidänkin asiamme! Mutta kaiken ansiomme uhraamme me kahden poikamme ja heidän tulevaisuutensa hyväksi. Minä toivon, että he korvaavat sen ja tulevat niittämään kunniaa; sillä opetukseen ynnä muuhun tarpeelliseen nähden ei saa mitään puuttua! Me olisimme Varpuseen mielellämme rakentaneet uuden talon sen vanhan talonpoikaisrähjän sijalle! Mutta ei! sanoimme me, kyllä se meidän aikamme välttää ja sehän on vallan tietymätöntä, mihin pojat asettuvat asumaan ja rakentelemaan. Niinpä säästämme mieluummin rahoja ja tulemme niine hyvinemme toimeen!"
Hän yritti taas heittämään silmäyksen kaksosiinsa, mutta ei löytänytkään heitä, jonka vuoksi hänen silmänsä heti alkoivat heitä etsiä.
Molemmat Salanderin neidit eivät kauankaan etsineet metsästä Arnold veljeään, vaan pari kertaa häntä huudettuaan palasivat he etummaisten puiden siimekseen, missä he, kädet toistensa vyötäisillä, sisarusrakkauden tai tytärystävyyden esikuvina kävelivät edestakaisin, kaksoisten seuratessa heitä oikealla ja vasemmalla puolen.
Weidelichin muori huomasi tuon kulkueen.
"Katsokaahan toki!" sanoi hän liikutettuna, "kuinka armaasti nuoret tuolla käyskelevät! Heitä voisi luulla kahdeksi morsiuspariksi!"
"Niinpä vain, miksei!" arveli Salanderin rouva nauraen, "tytöt olisivat ainakin tarpeeksi vanhat pojilleen, eikä heidän kasvaakaan enää tarvitsisi!"
"Se ei mitään merkitse!" huudahti taasen toinen äiti; "minun vekaroistani tulee poikia kahden edestä!"
Maria rouvaa ei tämä sukkeluus miellyttänyt; kun hän sen vuoksi katsahti lapsiin ja huomasi heidän aikovan valssin alkaessa keinua jälleen tanssikentälle, kumpikin nojaten oman kaksosensa käsivarteen, nousi hän äkkiä ylös ja pidätti heidät.
"Mitä te aattelette, Setti ja Netti!" huusi hän tytöille varmalla äänellä, "ettäkö uudelleen alatte, vaikka aurinko on laskenut ja me heti lähdemme? Tulkaa vain heti ja kootkaa kapineenne!"
Tytöt jättivät poikansa kuuliaisesti ja ilman huomattavaa mielihaikeutta; mutta viimemainitut punastuivat ja kävivät hämilleen, mikä ei jäänyt rouvalta huomaamatta ja harmitti häntä; sillä hänestä ei näyttänyt soveliaalta, että poikavekarain tarvitsi punastua. Nämä nypilöivät hopeisia kellonperiään, seuraten naisiaan pöydän luo.
Äitinsä otti heidät vastaan loistavin katsein.
"Mitäs se nyt on olevinaan, te mokomat, että rupeatte tässä neitosten kanssa tanssimaan", huudahti hän heille, "ja missä vainenkin te olette sen taidon oppineet?"
"Ohoo, senhän sinä, mamma, kyllä tiedät, tanssikoulussa!"
"Vaiti! Kyllähän sen tiedän! Kiittäkää Jumalaa, että teillä on vanhemmat, jotka niin paljon teidän hyväksenne tekevät ja käyttävät kaiken minkä voivat! Isäkin työskentelee aamuvarhaisesta iltamyöhään; vuodesta toiseen näkee hän vaivaa, ostaa maata ja istuttaa ja hikoilee, ja talvisin on hänen tuotettava Ranskasta, jopa Algieristakin saakka! Hän näet sanoo, että silloin ne vasta kustannukset alkavat, kun te pääsette ylioppilaiksi, jolloin täytyy tuhansia olla varalla. Herra Salander, minä olen kuullut, että te voisitte milloin hyvänsä päästä neuvosherraksi, jos vain tahdotte. Niinpä niin, te olette kauppaherra, sehän on jotain sekin, ja jonkunlainen vapaa neuvosherra vielä lisäksi! Mutta pari niin lukenutta neuvosta, asianajajaa tai kirkkoherraa kuin nuo nulkit tuossa, ei toki sekään ole pois laidalta?"
Onnesta säteillen iski hän silmää pojilleen, jotka olivat pulloon jääneen viinin kaataneet laseihinsa, sammuttaen perusteellisesti janonsa.
"Juokaa ja syökää", kehoitti äiti, "ja olkoon se hyväksenne! Tilaanko vielä puolikkaan?"
Pojat kielsivät, he kun eivät vielä olleet siinä ijässä, jolloin on totuttu juomaan yli janontarpeen.
"No niinpä lähtekäämme sitten, soppa taitaa pian olla valmista ja maidostakin lienee isä pitänyt huolen. Sitten menee hän vielä ottamaan sunnuntainaukkunsa, ja se olkoon kernaasti hänelle suotuna! Tulkaa, liikkeelle, te vekarat! Lyönpä vetoa, ettette aio puolille öin tulla kotiin, kun kerran valkoista lakkia kannatte! Mutta odottakaas, odottakaashan vain! Kyllä teistä sellaiset etanankujeet karkoitetaan! Nyt sulkeudun minä kohteliaimmin herrasväen suosioon, arvoisa tuttavuutenne minua ilahduttaa, toivottavasti emme viime kertaa tapaa, ja neitien — hoi, pojat, ettekö aio kiittääkään hyvästä seurasta, siinäkö vain seisotte kuin puujumalat?"
Pojat vetäytyivät esille ujommin ja kömpelömmin kuin mitä heidän reippaan tanssinsa jälkeen olisi voinut odottaa, ojensivat tytöille kätensä ja toivottivat hyvää yötä. Vihdoinkin lähti sitten tuo onnellinen äiti poikineen tiehensä ja seurassa kävi nyt hiljaisemmaksi.
Martti Salander halusi vielä vähän levähtää, hänellä kun oli kolmen tunnin marssi takanaan; Arnold poika, joka juuri tuli saapuville kädessään aika pensas metsäkasveja, heitti ne pöydälle ruvetakseen niitä järjestämään, huomaten samalla jääneensä liian vähälle syönnille, jonka vuoksi hän sai isän kanssa syödä ylimääräisen sopan, kun äiti ja siskot sen sijaan olivat syöneet vain maitoa ja leipämurennusta.
Salander kysyi, kuinka he olivat joutuneet tuon Weidelichin perheen seuraan.
"Sitä tuskin itsekään tiedän!" sanoi Maria rouva, "me olimme juuri asettuneet tähän, kun samalla huomasimme olevamme heidän keskellään. Arnold näyttää tuntevan ne nuoret herrat!"
"Minä olen heiltä kerran leikilläni kysynyt", kertoi nyt Arnold, "tokko he vielä muistivat, kuinka he pikku poikina Varpusen kaivolla vesittivät erästä toista, kun tämä ei sanonut äitiään mammaksi. Tämä tuntui heistä kovin hauskalta ja epäilemättä ovat he sen kertoneet kotonaan, jossa luultavasti tuo tapaus on muistettu. Tänään ovat he, kuten huomasin, kuiskanneet äidilleen, että minä olen juuri sama poika ja että me kaikki olemme niitä samoja kreuzhaldelaisia, joista myöhemmin on niin paljon puhetta ollut."
"Sitten tuli rouva luoksemme", jatkoi äiti, "liittyi minuun eikä musikantti parkojen aljettua soittonsa saanut mitään rauhaa, ennenkuin hänen poikansa saivat tanssitaitoaan näyttää, mikä tietystikin oli kovin mieluinen asia noille meidän heilakoillemme tuossa!"
"Mutta he tanssivatkin jo aika hyvin!" huudahtivat Setti ja Netti, "ja ottavat nytkin vielä tanssitunteja!"
"Jumalan kiitos!" vastasi Maria rouva, "minä näen sentäänkin vielä, kuinka he silloin, kun me olimme nälissämme, ammottivat kitansa ja nielivät ne jäännökset, joita me niin hartaasti odotimme!"
"Oh, olivathan he lapsia silloin! Kyllä kai mekin olisimme hotkineet, jos vain suuhumme olisi pistetty voileipäsiä ja hunajaa!" arvelivat tytöt.
"Sellaiset kaksoset ovat kovin hankalat", sanoi isä, "minä en voi näitä lainkaan toisistaan eroittaa!"
"Oo, heilläpä on sentään tunnusmerkkinsä!" kiiruhti Netti lähes maltittomasti sanomaan; "Julianin vasen korvalehti on hiukkasen poimukas, noin niinkuin tippaleivän palanen, semmoinen hyvin maukas! Huomasin sen, kun hänen aallokas tukkansa leyhähteli."
"Sepä merkillistä!" innostui Setti, "toisen, Isidor hänen nimensä on, oikea korvalehti taasen on luullakseni aivankuin munakokkeli!"
"Tieteellisesti kovin ihmeellistä!" selitti veli veitikkamaisen kuivasti, "se on yksinkertaisesti joko jäännös jostakin hävinneestä muodosta tai sitten uuden, tulevan muodon alkio. Tutkituttakaa korvalehtenne, tytöt! Jos niistä samanlaista löytyy, niin pitäkää varanne, muutoin nuo kaksoset valitsevat teidät vaimoikseen, perustaakseen valikoimisteoriian mukaan uuden poimukorvaisten lajin! Tahi menkää mieluummin heti vapaehtoisesti naimisiin!"
Äiti, joka istui hänen rinnallaan, pisti kätensä hänen suunsa eteen, lausuen: "Vaiti, sinä kelvoton, jollet koulussa opi muuta kuin tuollaisia tyhmyyksiä lörpöttelemään!" Mutta isä sanoi nauraen: "Se oli oikein, Arnold! Ja nyt pitää meidänkin lähteä kotiin päin, muutoin tulee pimeä; nyt on näet uusikuu, mutta tähdet pilkkivät kauniisti, katsokaas toki, yksi toisensa jälkeen niitä syttyy!"
Weidelichin pojat kasvoivat edelleen ja varttuivat ruumiillisesti; he kulkivat hyvin ryhdikkäinä ja olivat nähtävästi kovin tyytyväisiä huomioon, minkä he yhdessä ollessaan herättivät. Eikä heillä ollut puutetta henkisistäkään lahjoista, muuta kuin ehkä kestävyyteen nähden, kun oli kysymyksessä aljettujen opintojen päättäminen. Ylemmille luokille päästyään, kun opintie päivä päivältä kävi yhä vaivaloisemmaksi, oli Julian ensimäinen, joka ei enää "tahtonut". Hän erosi ja meni muutaman notariuksen konttoriin. Isidor ponnisteli loppuun saakka, mutta ei ottanut enää osaa ylioppilastutkinnoihin, vaan kävi puolen vuoden ajan niin sanottuna kuuntelijana muutamilla lakitieteellisillä hienoilla ja siirtyi sitten hänkin erääseen notariaattikansliaan.
Kummallakin heistä oli säännöllisen kaunis käsiala, mikä muutoin ei ole tavallista sillä alalla oleville, joilla on muitakin toimia, ja kumpikin harrasti samalla tavoin kalligraafisen taituruuden oppimista. He osoittausivat hyvin kelvollisiksi toimissaan ja jokapäiväisen kokemuksen avulla omaksuivat he melkein kuin leikkiä lyöden tässä virastossa tarvittavan taidon.
Isä Weidelichiä ei sellainen asiainpäätös tahtonut miellyttää; hän kysyi, että tässäkö se nyt oli kaikki se loisto, jota muka oli tahdottu saavuttaa. Mamma sitävastoin oli perin tyytyväinen. "Poika-vekarat ovat viisaampia kuin me", hän sanoi, "he tietävät jo, minne he tähtäävät! Eivätkö he pysty kaikkeen mitä heidän tehtäväkseen annetaan? Miksi heidän pitäisi nuoret päänsä murtaa, kuten toiset narrit?"
Ja koska he nyt, sen sijaan että edelleenkin olisivat aiheuttaneet arvaamattomia kustannuksia, itsekin jo ansaitsivat rahaa, tyytyi isäkin ja pysyi edelleenkin hyvin tyytyväisenä, kun heidän esimiehensä koroittivat heidät, nuo tuskin parikymmenvuotiaat kaksoset, viransijaisikseen ja heillä siten oli lailliset todistukset vaalikelpoisuudestaan notariuksen virkoihin.
Tähän aikaan suunnilleen tuli eräs harvinainen lemmen ilmiö puheen alaiseksi Salanderin puolisoiden kesken.
Martti Salander luuli huomaavansa, että hänen kaksi tytärtään ja heidän äitinsä eivät enää olleet tuttavallisessa ja avomielisessä suhteessa toisiinsa, että tyttäret elivät omaa elämäänsä ja salakähmäisesti vetivät yhtä köyttä ja että äiti sitävastoin näytti kovin vakavalta, jollei huolestuneeltakin, jota hän ei aina osannut salata, vallankaan sen jälkeen kun hän ei enää puuhaillut kaupassaan. Sillä Salander, jonka pääliike yhä edelleen ilman erityisiä ponnistuksia oivallisesti menestyi, kenties juuri sen vuoksi, ettei hän konstaillut eikä keinotellut, ollen enemmän kansallisiin harrastuksiinsa ja velvollisuuksiinsa kiintyneenä: Salander ei voinut kauemmin nähdä Maria rouvan ilman tarvetta kauppatoimessa itseään vaivaavan. Hän oli sen vuoksi tuon haarakaupan luovuttanut hyvästä rahasummasta muutamalle toimeliaalle nuorelle kauppiaalle sekä päästänyt kunnon puolisonsa lepoon, mihin tämä pitemmittä puheitta suostuikin. Koko voiton, minkä hänen sievonen pääomansa tuotti, oli hän vastaväitteitä kuulematta muodostanut aikoja sitten lupaamakseen perinnöksi vaimolleen, jotta tämä hänestä ja hänen onnestaan sekä onnettomuudestaan riippumatta ynnä hänen kuoltuaan lapsistakin riippumatta saattaisi elää epävarmoinakin aikoina. Kun hän siis mietteineen ja huolineen, jotka häntä painostivat, ei enää voinut kauppapulpetin taa sukeltautua, olivat hänen kasvonsa paremmin miehensä huomattavissa ja tämä kysyi syytä hänen huoliinsa.
Jos tuo kunnon vaimo puhua aikoi, niin olisihan hän sen itsestäänkin tehnyt. Hän loi silmänsä alas, hieroi käsiään aivankuin niitä olisi palellut ja sanoi sitten: "Meille on pudonnut tiili päähän!"
"Tiili? Miltä katolta sitten?" kysyi Martti hämmästyneenä, koska hänen täytyi puolisonsa vakavuudesta päätellä jotain arveluttavaa, jopa vaarallistakin olevan kysymyksessä.
"Enhän minä kuitenkaan voi sitä kauemmin omana tietonani pitää!Tyttärillämme on mielitietty!"
"Yhteensäkö sama mielitietty?" kysyi mies hymyillen, hiukan keventyneenä, kun ei siitä sen kauheampaa tullutkaan.
Rouva pysyi järkkymättömän vakavana.
"Ei, erikseen, lyhyesti sanoen: he ovat kihloissa niiden kaksoskirjurien kanssa Varpusesta!"
"Niitä velhottaria! Kuinka se on tapahtunut, milloin, missä ja millä tavoin sitten? Pääsenpä todellakin myöhään asian perille! Onpa se kylläkin uutinen melkein kuin kattotiili, joskaan se ei samalla tavoin reikää päähän puhkaise!"
"Minun pääni se on tarpeeksi asti puhkaissut! Ajattelehan toki, kaksi tyttöä kahdenkymmenenviiden ja -kuuden vuoden ijässä tahtovat mennä naimisiin kaksikymmenvuotiasten kaksosten kanssa! Sehän on kuulumaton tapaus, molemmat, sekä ikä- että kaksosjuttu! Jos tässä edes olisi ikänaisia, jotka ottavat nuoria miehiä, useinhan sellaista tapahtuu, niin sille naurettaisiin, ja sillä hyvä! Mutta että tytöt, ikänsä kukoistuksessa ja toki nuoruutensa rajalla ollen tekevät sellaisen valinnan, untuvapeitteisille teikkareille, kaksi sisarusta kaksosille!"
"No, jonkunlainen romaanihan on sekin eikä juuri minullekaan mieluinen; mutta rakkaushan aina saa sellaisia kepposia aikaan; eikö sadastikin sanota, että se mitä todellisuudessa kokee on usein räikeämpää kuin kaikki se mitä mielessään kuvittelee?"
"Niinpä niin! Sitähän minäkin usein ajattelen! Ah, ukko kultani, varmaankin me olemme tehneet väärin, ettemme ole koskaan lähettäneet lapsia maailmalle emmekä antaneet niiden mitään ammatin tapaista oppia! Sinä sanoit, että kuka voi tyttärensä pitää kotona, sen tulee se tehdä ja kasvatuslaitoksista sinä et tahtonut mitään tietää, vielä vähemmän ammateista. Sitä sinä nimitit leivän riistämiseksi köyhempien suusta sekä nälistelemiseksi, jollei kysymyksessä olisi varmat kyvyt, joita tulisi käyttää. Sinä haaveilit vapaista kodin tyttäristä ja vapaista perheen emännistä, joiden ei tarvitsisi palveluksessa kuihtua, ja minä menestyksestämme hurmaantuneena olin kanssasi samaa mieltä, vaikka tiesinkin, kuinka hyvä se minullekin olisi ollut jos olisin joskus oppinut jotakin ammattia! Sinä et saa tästä pahastua, tarkoitukseni ei ole lainkaan soimata!"
"En minä sitä niin ymmärräkään, kultaseni, koska kyllä tiedän, kuinka hyvin sinä maailmassa tulet toimeen! Että he Kreuzhaldessa hakkasivat sinulta ne puut, ei ollut sinun paremmin kuin minunkaan syyni!"
"Jättäkäämme se; minä vain tahdon sanoa, että jollei tytöillä olisi ollut niin täydellistä joutilaisuutta ja vapautta, niin tuskinpa he olisivat yhdessä ehtineet kehittelemään tuota vastenmielistä seikkailua! Ja nyt, mihin meidän on ryhdyttävä tuohon kaksoskeitokseen nähden? Ja se pöyhkeä pesumuija sitten!"
"Oo, mitä häneen tulee, niin on hän kaikesta päättäen raaka möhkö; mutta hänessäkin löytyy äidinhyvyyden helmiä! Kuitenkaan kaikitenkaan en ole perillä, miten asiat oikeastaan ovat. Ovatko he sinulle mitään ilmaisseet?"
"Herra varjelkoon, hehän ovat täysi-ikäisiä! Muutoin he ehkä kylläkin olisivat ajoissa kääntyneet vanhempainsa puoleen, eikä, kuten uskon, kumpikaan heistä yksinään olisikaan meitä kohtaan ollut niin viekas ja piittaamaton, jollei tuo harmillinen kaksivaljakkoisuus olisi sitä surkeata juttua saanut ihan salaliitoksi muuttumaan —"
"Maria kulta", keskeytti Martti, "jättäkäämme tuo kysymys asian luvallisuudesta toistaiseksi rauhaan! Ethän sinä toki voi vakavasti väittää, etteivät kaksoset saisi naida, ja yhtä vähän, että kahdelta sisarukselta, joita nämä miellyttävät, olisi kielletty heitä ottamasta."
"Sitä minä en lainkaan väitä, minä vain sanon, että se ei minua tässä tapauksessa miellytä, että se ei ole sopivaa, että se minua huolestuttaa, syystä että se on vain sairaloinen oikku! Ajattelehan, että pari poika nulikkaa ovat tähystimiinsä saaneet meidän täysikasvuiset tyttäremme ja muodollisesti ne meiltä ryöstäneet, samalla kuin tyttö hupakot, tiedossaan tuo kaunis salaisuus, ovat luotaan torjuneet mitä parhaimpia naimatarjouksia! Ja me milloin iloitsimme heidän vaatimattomuudestaan, kun he elelivät kuin nunnat ja käyskelivät tummiin puettuina ja hunnutettuina, milloin sureksimme sitä, etteivät he tahtoneet iloisemmin nuoruudestaan nauttia! Todellakin, he ovat siitä tavallaan nauttineet — niin, mitäpä siitä salaisin, että nuoret tapaavat toisiaan milloin haluavat: kuutamoyöt, auringonnousut kesällä, pitkät kävelyretket keväällä, talvella luistinrata — vanha palveliattaremme on minulle kaiken tämän kertonut, vuosikausia vaiettuaan. Ja minkätähden? Sentähden että hän oli torilla riitaantunut Weidelichin muorin kanssa, joka oli häntä jo yliolkainsa kohdellut. Hän oli nimittäin lörpötellyt, että meidän tyttäremme olisivat ainakin puolen, miljoonan arvoisia kappale, että sitä kuulee kaikkialla sanottavan! Tämä lörpötys ja tunkeilu ei ollut Leenaa sentään miellyttänyt, hän antoi kaihtavan vastauksen, ettei hänellä ole tapana urkkia mitä herrasväki omistaa ja niin toisin, johon toinen vastasi, että palveliana hän kenties olikin oikeassa siinä, mutta hän, rouva Weidelich, oli muka siinä asemassa, että saattoi paremmin huolehtia, mimmoinen omaisuus noilla tai näillä ihmisillä oli. Hänen ei pitäisi olla kovin utelias, sanoi palvelijattaremme taas, sillä eivät kaikki päivät olleet vielä illassa. Jos joku pesumuija tahtoisi kylmää pesuvettä, niin voisi hän aina asettaa saaveja sateeseen, silloin kyllä saisi oivallista virutusvettä; mutta jos hän tahtoi miljoonan omaisuuden siepata, niin ei siihen aina riittäisikään, että tekaiseisi kaksoset sitä pyydystämään! Tämän jälkeen he olivat haukuskelleet toisiaan riittämiin asti ja Leena juoksi kotiin kovin tulistuneena sekä kertasi ja tunnusti minulle kaikki. Kun minä luonnollisesti luin hänelle lakia ja uhkasin panna hänet pois, kun hän niin kauan oli häpeällisesti meitä pettänyt, ilmaisi hän samalla, kuinka lapset olivat hänelle pyhästi luvanneet itse ensimäisen tilaisuuden sattuessa ilmaista asian vanhemmilleen, joten hän siis kokonaan pääsisi pelistä. Mutta minä olen tuosta torilla sattuneesta riidasta tullut siihen vakaumukseen, että se on noiden kaksosten äiti, joka on koko tämän viheliäisyyden alku ja juuri. Vaiennut olen minä näihin asti, koska minä häpesin, nähdessäni omien lasteni minua sillä tavoin vierovan!"
"Voitpa olla oikeassa siinä, Maria parka", vastasi miehensä synkin ilmein, "vaan olenhan minäkin saman kohtalon alainen. Mutta väittäisin minä sentään, ettei se ole mielenlaatu eikä huono luonne, joka tytöt on saanut noin omituisesti menettelemään, vaan tietoisuus koko sen asiaintilan omituisuudesta ja mahdottomuudesta, joksi heidän tuhma rakkausjuttunsa on muodostunut. Ennenkuin otan heidät puheisille, haluaisin vain tietää, minkälaatuista se tuon hauskan nelikön intiiminen seurustelu oikeastaan on; kai sinä ymmärrät minua?"
"Leena on minulle vannonut sen olevan aivan kunniallista laatua. Hän sanoo heidän näkevän toisiaan korkeintaan kerran kuukaudessa ja tyttöjen pitävän nuoria miehiään ankarasti säädyllisen, jopa ihan turhantarkan seurustelutavan rajoissa. Jollei, sanoo hän, varpushaukkana iskisi paikalle, niin tuskin huomaisikaan siinä kahden rakastavaisen parin olevan yhdessä. Tuo palvelevainen olento on näet useammat kerrat seurannut lapsia heidän yöllisillä retkillään sekä vartioinut heitä sillä aikaa kuin me mistään tietämättä nukuimme."
"Minun täytyy saada huomaamatta olla sellaisessa kohtauksessa saapuvilla ja luulen parhaaksi sitten asianhaarain mukaan astua heidän keskelleen ja saattaa asia päätökseen, kaikissa tapauksissa lähettää ne poikajunkkarit tiehensä ja ottaa tytöt heti mukaani kotiin."
"Jospa se olisi sillä tehty!" sanoi rouva Salander; "mutta minusta on kuitenkin mieluinen asia, että sinä niin reippaasti ryhdyt asiaan sekä pidät sitä sen arvoisena. Minä en kykene toimimaan; minun sydäntäni likistää puhua täysi-ikäisten tytärten kanssa asioista, joiden ei pitäisi tulla kysymykseenkään. Jos Arnoldimme olisi täällä, niin tietäisinpä mitä minulla olisi!"
"No, mitä niin?"
"Huimapäisenä ylioppilaana, jollainen hän on, antaisi hän varmasti minun puolestani kyytiä noille kirjureille ja karkottaisi sisartensa päästä kaikki hullut haaveet!"
"Ah, hyväseni, siinä sinä et ole oikeassa! Hullut mielijohteet ovat valitettavasti enemmän sydämen itsepintaisuutta kuin intohimon tulisuutta. Sitäpaitsihan hän ei tule takaisin enää ylioppilaana, vaan lakitieteen tohtorina, ja pelkäänpä, ettei hänellä sen lisäksi ole enää taipumusta sellaiseen."
Muutamien päivien mentyä ilmaantui Salanderille tilaisuus olemaan saapuvilla noiden kavalluksen uhriksi joutuneiden kuhertelijain lemmenkohtauksessa. Joku aika sitten oli Martti Salander pakoittanut tyttärensä luopumaan nunnamaisesta käytöksestään ja liittymään muutamaan laulukööriin, joka ajoittaisin harjoitti suurempia sävellyksiä, ja yhdessä erään suuren orkesterin kanssa antoi konsertteja muutamassa kaupungin kirkoista. Heillä oli hyvä ääni ja saattoivat oivallisesti laulaa. Olisi barbarimaista, sanoi hän, olla ottamatta osaa sellaisiin harjoituksiin, joiden kautta saattoi olla avullisena valmistamassa muille iloa sekä hankkia itselleen vanhuuden varalta kyvyn ymmärryksellä kuuntelemaan ja nauttimaan kun ei enää itse pystyisi osaa ottamaan.
Samaan aikaan liittyivät veljekset Isidor ja Juliankin kööriin.
Nyt oli Leena kuiskannut rouva Salanderille, että huomisessa konserttiharjoituksessa, joka kestäisi myöhään yöhön, saisivat neidit tehtävänsä melkoista aikaisemmin suoritetuksi ja että he olivat rakastettujensa kanssa sopineet kohtauksesta.
"Arvaapas, minne he menevät!" sanoi Maria miehelleen, ilmaistessaan hänelle tuon tiedon. "Sinä et arvaa sitä, ja kuitenkin he ovat siellä usein olleet: suuressa puutarhassa, joka on sinun liikehuoneustosi takana!"
"Niitä velhottaria! Kuinka he pääsevät sisään? Eivät kai he toki minulta kähmine talon ja konttorin avaimia ja päästäne niitä vieraita poika junkkareita joka paikkaan?"
"Varjelkoon! He ovat löytäneet sen vanhan ruostuneen avaimen, joka kuuluu pieneen takaporttiin siinä puutarhanmuurissa, mikä puistoa rajoittaa syrjäkadun puolelta. Tytöt menevät sinne ensin, kymmenen minuuttia myöhemmin lähtevät kaksoset harjotuksista."