Kysymyksessä olevana päivänä pysyivät tytöt hiljaa kotona aina iltaan saakka, käärivät sitten nuottivihkonsa kokoon ja aivan oikein lähtivät konserttikokeeseen. Isä oli päivällispöydässä tarkastellut heitä, käyden vähän hämilleen, sillä he eivät olleet enää mitään lapsia, vaan muhkeita ja ryhdikkäitä naisia. Eikä hän ollut huomannut heissä mitään erinomaista, kuin että he vaikean tehtävän takia vain jonkunlaisella jännityksellä odottivat tuota musikaalista iltaa.
Talo, josta hän oli vuokrannut liikehuoneensa, oli siihen aikaan muuten asumaton, ja Salander oli välistä aikonut ostaa tuon vanhan rakennuksen sekä uusia sen, mutta oli aina vaatimattomasti siitä luopunut. Sillä välin oli hän sinne sijoittanut asumaan yhden kirjanpitäjän sekä puotirengin, mutta he asuivat toisella puolen kuin missä puutarha oli. Salander lähti puheen alaisena iltana kenenkään huomaamatta konttoriinsa, sytytti sulettujen luukkujen takana valkean ja odotti niin kauan kuin arveli hetken tulleen. Sitten veti hän jalkaansa kummikengät ja kulki hiljaa kuutamoisen pihan yli puutarhan rautaristikkoportille. Varovasti kurkisteli hän tovin aikaa tuon sekavan rautaverkon läpi, kuitenkaan näkemättä tai kuulematta jälkeäkään ihmisistä. Niinpä avasi hän hiljaa ristikon ja astui puutarhaan, jossa kaikkialla kasvoi entisaikaan istutettuja hoikkia ja korkeita puita.
Suunnilleen keskikohdalla liritti niukkoja vesivarojaan hiekkakivestä tehty, delfiinein ja tritoonein koristama, rapistunut kaivolaitos. Kaivon edessä oli aukeampi, tuuheiden akasiain ympäröimä pyöreä kenttä, ja kun puut olivat vielä lehdettöminä, loisti täysikuu vapaasti kentälle samoinkuin siihen johtaville käytävillekin. Heti kaivon takana oli nuorten havupuiden muodostama tiheikkö. Martti Salander pujahti keskelle sitä; se kätki hänet täydellisesti. Siinä päätti hän odottaa, sillä siihen vuoden aikaan oli puistossa vain yksi lepopenkki, nimittäin puolipyöreä kivilaatta vastapäätä kaivoa.
Olikin jo aika vakoiluretkellä olevan isän ottaa itselleen paikka. Lyhyen hetken kuluttua kuuli hän häädettyjä mutta nopeita askelia ja hänen tyttäriensä tummat haahmot liukuivat kuin öiset varjot kaivon ohitse ja kävelivät rinnakkain, sanaakaan puhumatta, kaksi tai kolme kertaa kentän ympäri, kunnes he äkkiä pysähtyivät kaivosäiliön eteen. Salander ei voinut heitä tuntea, heillä kun oli harsot vedettynä syvälle kasvojen, kaulan ja leuan ylitse. He vetivät hansikkaat käsistään, täyttivät delfiinien alla kouransa vedellä ja ryyppäsivät sen ahnaasti suuhunsa. Värelihän ilmassa tosin huhtikuisen yön lenseys, mikä melkein läheni toukokuun lämmintä, joten tuo neitosten jano oli selitettävissä.
"Taivas, kun se polttaa, että noin täytyy sammuttaa!" ajatteli Martti Salander piilossaan; "luonnollisesti, onhan kummallakin kokonainen tulipalo sydämessään!"
He ottivat uudelleen vettä ja viillyttivät otsaansa, siirrettyään harsoa vähän syrjään.
"Niitä raukkoja!" ajatteli isä jälleen, "se on kylläkin tukala juttu!"
Nyt hän tunsikin äänestä nuoremman, Nettin, kun tämä hiljaa, mutta sentään kuuluvasti sanoi: "Oi, minä pelkään, Setti, että meidän onnemme aika on lopussa!"
"Minkätähden? Tuon ilkeän Leenanko takia?" vastasi vanhempi sisar, huoaten pakotetusti.
"Elä häntä sen vuoksi soimaa, onhan hänellä toki joitakin velvollisuuksia äitiämmekin kohtaan! Ja kerranhan sen kumminkin täytyi tapahtua ja nyt se on selvillä!"
"Nyt se todellakin on tai pian tulee, niin! Nyt juuri on kysymyksessä taisteleminen ja kärsiminen! Vai pitääkö meidän kevytmielisesti jättää rakastettumme, nuo taivaan ihmelahjat!"
"Ja voitko sinä niin keveästi erota noista maailman parhaista vanhemmista? Jospa vain äiti voisi pitää niistä poika poloisista! Mutta tiedänhän, että hän ei sitä tee, ei, ei!"
"Hänen on hyvä sanoa, hän kun kaikkia vertaa isään, joka kylläkin on miesten malli, jolle ei ken hyvänsä vertoja vedä! Ja sittenkin on hänkin ehkä ollut samassa määrin pikku hulivili kuin nuo meidänkin keltakiharaiset kultasemme! Ja eivätkö he nyt jo ole ahkeroita kuin mehiläiset, ennenkuin elämisen huoliakaan tuntevat? Minä luotan äidin hyvyyteen, joka ei koskaan tyyten sammu, ja vieläkin enemmän isän suurempaan vapaamielisyyteen! Olen äsken lukenut erään todellakin paikkansa pitävän totuuden, että ainoastaan mies voi sanan täydessä merkityksessä olla humaani, olla sitä kaikissa elämän tiloissa! Minä ainakin tunnen, että minä naisena en siihen kykene, enempää en tahdo sanoakaan!"
Salanderia tuo vanhimman lapsensa odottamaton puhe hämmästytti siihen määrään, että hänen täytyi tarttua muutamaan nuoreen kuuseen ja sai siten tiheikössä aikaan pientä rapinaa. Sisarukset vaikenivat hiirenhiljaisiksi, tirkistellen säikähtyneinä pimentoon. Kun ei mitään enempää seurannut, sanoi Setti: "Se oli tuuli tai lintu, jonka unestaan herätimme. Istukaamme!"
He kääntyivät kivipenkkiä kohti, mutta eivät ehtineet vielä sen luo, kun portti puiston perällä alkoi narista. Tytöt seisoivat kuin lumottuina ja näkivät kaksosherrain varpaillaan ja kuiskien lähenevän pitkin kuun valaisemaa käytävää. Kaivokentälle saavuttuaan levittivät he empimättä käsivartensa lemmittyjään syleilläkseen, mutta tulivat pysäytetyiksi.
"Seis, herrasemme!" torui Setti pidätetyllä, mutta käskevällä äänellä, "on sovittu, että teillä tällaisissa tilaisuuksissa tulee olla erilaiset hatut, jotta jokainen daami voi tuntea oman ritarinsa! Nyt te tulette päässänne hatut, jotka ovat aivan samanlaiset kuin kaksi munaa! Kumpi nyt on Isidor?"
"Ja kumpi Julian?" lisäsi Netti.
"Minä!" huusivat molemmat yhtaikaa, ilmeisestikin piloillaan.
"Katsokaammepas!" komensi Setti suuttuneena, "korvalehdet esiin!" Hän astui toisen luo ja tarttui tämän oikeaan korvaan, sillä aikaa kuin Netti samalla tavoin tunnusteli toisen vasenta korvaa.
"Ahaa!" sanoi Salander itsekseen, "munakokkeli ja tippaleipä!" ja jälleen täytyi hänen hillitä itseään, estyäkseen äänekkäällä naurulla itseään ilmaisemasta. "Eiköhän minun olisikin maksusta näyteltävä näitä kahta mestariteostani yhdessä armastelijainsa kanssa?"
Sillä välin olivat sisarukset onnellisesti löytäneet omansa, kohtaamatta sen enempää kiusantekoa noiden veitikkain puolelta. Kumpikin sai juhlallisen suukon ja sitten paikan lemmittynsä rinnalla siinä puolipyöreällä penkillä, jonka jälkeen kuuluivat tuikeat komentosanat: "Ei syleilyjä, eli me menemme tiehemme!"
Ensi alussa näkyi tuo pieni seurue parittaisin keskustelevan, jonka vuoksi Salander ei saanut yhdestäkään sanasta selkoa. Hän näki tyttöjen istuvan suorina ja liikkumattomina kuin kivikuvat, samalla kuin Isidorin ja Julianin täytyi, kummankin kiltisti omansa puoleen kumartuneena, tyytyä pelkästään silmillään hyväilemään heidän kuun valaisemia kasvojaan.
Herra Salander kummasteli uudelleen tyttöjä; he tuntuivat hänestä yhden ja saman mielettömyyden kahdelta ruumiillistuneelta ilmaukselta, mielettömyyden, joka nuo onnettomat oli vallannut. Jos nyt toisen kaksosista täytyisi kuolla tai hän muuten häviäisi, niin jakautuisivatkohan he ehkä silloin pelkästään kahtia vai riippuisivatkohan lopulta molemmat tuossa jälelle jääneessä osassa niinkuin äidit Salomonin tuomiossa, jolloin tuo heidän luulotellun intohimonsa kummitus heidät turmioon saattaisi?
Häntä hirvitti ajatellessaan, että sellaiset sielulliset häiriöt olivat tulleet noiden niin kukoistavien tyttöjen osaksi. Ja yhä he siinä vielä istuivat ja kuiskailivat hiljaa nuorukaistensa kanssa, jotka juuri nyt hypähtivät ylös, hämmästyneinä jostakin sanasta.
Setti yksin jatkoi puhetta ja niin kuuluvasti, että isä pensaikossa saattoi sen ymmärtää: "Niin, te kauniit veljekset! On tapahtunut sellaista, mikä meihin koskee kipeästi! Teidän rouva äitinne on, kuten varmasti tiedämme, julkisella torilla puhunut sellaista, josta meidän täytyy päättää, että meitä sisaruksia pidetään rikkaina tai sellaisina, joista tulee rikkaita ja siis kaikki rakkaus ja uskollisuus koskeekin vanhempaimme luultua varallisuutta!"
Veljekset kavahtivat taapäin ja seisoivat hämmästyneinä noiden ankaroiden tyttöjen edessä; sillä Nettikin kääntyi synkkänä, vaikkakin vienommin äänin, kaksospuoliskonsa puoleen, tosin enää tarkoin tietämättä oliko se oikea, heidän paikkansa kun olivat vaihtuneet. Sisaruksetkin olivat nimittäin nousseet ylös ja astuneet noiden häiriölle joutuneiden kaksosten keskelle, jotka sanoja tavotellen astelivat edestakaisin.
"Jaa, niin se on, me emme ole mitään markkinatavaraa!" sanoi Netti ja pyyhkäisi silmiään, koettaen katseillaan tavoittaa tuon sekaannuksen kautta hukkaan pujahtanutta Juliania. Tuo mieluisa korvalehtien kopeloiminen oli hetken vakavuuden takia käynyt mahdottomaksi.
Setti oli samassa asemassa, pysyen kuitenkin maltillisempana.
"Puhu sinä, Isidor, jos teillä on jotakin sanottavaa!" huudahti hän intohimoisessa unheessaan kovemmin kuin olisi tahtonutkaan. Ja heti itsensä rohkaisten sai tämä viimeinkin sanoiksi.
"Minkä me sille voimme, jos kunnon mammamme siitä iloitsee, että hänen pojillaan on rikkaat morsiamet? Onko se hänelle synniksi? Ja olisiko se meille itsellemmekään synniksi tietää lemmittyjemme olevan turvatut elämisen huolilta? Vaikka me toivomme ja luotamme siihen, että omin voiminkin kykenemme heidät niiltä suojaamaan! Ei, kallis Settini! Ei minulle ole välttämätöntä sinun perintöäsi rakastaa; mutta sinua rakastaa on minulle välttämätöntä, sen vannon sinulle! Jätä rahat ja hyvyydet, vanhemmat, koti, isänmaa, kaikki ja tule minun kanssani! Minäkään en halveksi tulla köyhyyden tai oman itseni tähden rakastetuksi, minäkin tahdon jättää siihen paikkaan kaikki kauniit toiveet ja kaiken mitä vanhemmiltani saanen ja vaeltaa sinun kanssasi aina maailman ääriin!"
Näin puhuessaan oli hän heittäytynyt vanhemman Salanderin neidin jalkoihin, jota näiden neljän henkilön kesken ei ennen ollut tapahtunut ja joka muutoinkaan ei ollut maassa tavallista. Samoin teki Julian ja piti Nettille vielä tulisemman puheen, jossa hän lupasi tahtovansa tulla, ei köyhäksi, vaan rikkaaksi, todistaakseen, ettei hänen tarvitse morsiamensa rikkautta katsella.
He pusersivat lujasti sisarusten käsiä ja peittivät ne suudelmilla, omista sanoistaan kyyneliin saakka liikutettuina. Kun nyt kumpikin sisar jälleen varmasti tunsi käsiään pitelevän puoliskonsa ja oli vieläkin suuremman liikutuksen vallassa, päättyi tuo koetuksista rikas hetki sillä, että nuorukaiset hypähtivät ylös ja vastustusta kohtaamatta syleilivät kaunokaisiaan, ja tämän ohella vaihdettiin niin tulisesti suukkosia, ettei mokomampaa ennen. Siinä huomasi, että nuorukaiset olivat kylläkin rivakasti ylöspäin kohonneet, voittaen pituudessa nuo ei suinkaan lyhyet naisensa.
Sen huomasi Martti Salanderkin, joka odottamatta seisoi kummankin parin keskellä ja olisi voinut siinä kenties vielä kauankin seisoa. Mutta hän laski kätensä kaksosten olkapäille ja sanoi: "Antakaahan nyt piisata jo tälle päivälle, nuoret herrat! Ja te kaunoiset naiset olkaa hyvät ja erotkaa heistä! Tässä seisoo isä, liika henkilö teistä, kuten näyttää!"
Nuo neljä armastelijaa kavahtivat kauas toisistaan, Setti ja Netti päästäen hämmästyksen huudon, mutta Isidor ja Julian piankin tointuen.
"Herra Salander, tämä kaikki käy kunniallisesti, me olemme kihloissa teidän tyttärienne kanssa!"
"Me olemme nimittäin kaikki täysi-ikäisiä, mikäli tiedämme!" sanoivat pojat hiukan röyhkeästi; Salander huomasi kumminkin hyvin, että se tapahtui paremmin avuttomuudesta kuin uhmasta.
"Se ilahuttaa minua", vastasi hän, "se jossakin määrin poistaa minulta vastuunalaisuuden, jos jotain tyhmyyksiä tapahtuisi. Sillä välin voin minä tulla avuksenne ja selvittää tuon jalon riitanne odotettavasta omaisuudesta sekä edeltäpäin lievittää lasteni huolta siitä, että kysymyksessä olisi halpamainen rahanaiminen, tekemällä yksinkertaisesti tyttäreni perinnöttömiksi, jos he edelleenkin pysyvät vanhempiensa halveksumisessa sekä sopimattomassa elämässään!"
Nuo sanat "perinnöttömäksi tekeminen" kulkivat yhteisenä vienona väristyksenä noiden neljän kihlatun läpi. Niiden tyly kaiku sai tytöt, jotka eivät sellaista olleet koskaan minään mahdollisena pitäneet, heti itkemään, heidän ensialuksi osaamatta mitään ajatella; ja mikäli kuun hämyisessä loisteessa saattoi huomata, nyykähtivät Weidelichin veljestenkin päät alas.
Kukaan ei puhunut aluksi sanaakaan. Salander käytti hiljaisuutta hyväkseen, lopettaakseen kohtauksen.
"Kerta kaikkiaan", sanoi hän tyynesti, "toivon minä molempien vanhempain nimessä, että tämä salainen seurustelu tulevaisuudessa lakkaa; se on jokaiselle parasta. Saanko minä saattaa nuoret herrat takaportille, jonka kautta he ovat tulleet, voidakseni ottaa avaimen haltuuni? Tyttäreni jättävät puutarhan tavallista tietä. Ottakaa jäähyväiset!"
Nuo itkevät tytöt valmistausivat tottelemaan käskyä; mutta kun he kohtauksen aikana olivat jälleen tuntomerkeistä eksyneet ja pojatkin seisoa jurrottivat siinä epävarmoina ja liikkumattomina, ojensi kumpikin kätensä väärälle henkilölle, tarjoten pamppailevin sydämin huuliaan suudeltavaksi. Pojat eivät kumminkaan mielineet jättää asiaa semmoisekseen, vaan muuttivat reippaasti aseman, vaihtoivat tyttöjä sekä käsiä ja syleilivät kumpikin omaansa, jonka jälkeen he hämmingistä lamautuneina seurasivat herra Salanderia, Settin ja Nettin vaipuessa surkumielisinä alas kivipenkille.
Kun heidän isänsä oli laskenut kaksoset pienestä muuriportista, kierauttanut avainta kaksi kertaa ja pistänyt sen taskuunsa, palasi hän takaisin kaivon luo.
"Niin, nyt mennään äidin luo", huusi hän tytöille, "hän on kotona huolissaan! Kello on jo sivu kymmenen!"
Hän kulki heidän edellään taloon ja konttoriin, jossa paloi vielä valkea. Sillä aikaa kuin tytöt siellä tointuivat kokemastaan säikäyksestä niin hyvin kuin mahdollista, mietti Martti isä puhetta, minkä hän heille pitäisi ja minkä hän tahtoikin pitää; mutta kuta kauemmin hän noita täysikypsyneitä neitosia katseli, sitä vaikeammalta tuntui hänestä voida puheilla paljokaan vaikuttaa. Hän tyytyi sen vuoksi viskaamaan heille muutamia pisteliäitä murusia, jättäen äidin huoleksi ydinosan välttämättömästä esitelmästä.
"Tämäkö se nyt on", sanoi hän heidän eteensä pysähtyen, "sitä suurta harvinaisuutta, jota te olette tavoitelleet? Aiotteko sillä hyvinkin loistaa? Kaksi miestä, joita te ette voi toisistaan eroittaa, jos on vähänkin hämärä! Sen nyt tosin voisi auttaa eräällä ehdolla naimasopimuksessa, nimittäin että heidän tulisi käyttää kummankin erilaista partaa, toinen esimerkiksi täysipartaa, toinen viiksiä. Mutta tarkemmin harkiten, heillähän valitettavasti ei vielä lainkaan ole minkäänlaista partaa eivätkä ylimalkaan saakaan koskaan sellaisia, jotka olisivat kyllin tiheät, jotta ne voisi tuntomerkeiksi muovailla!"
Pilkka ei tuottanut toivottua vaikutusta; se vain syvästi katkeroitti tyttöjä, niin että he uudelleen rupesivat itkemään, kerettyään jo huolellisesti silmänsä kuivata.
"Oi, rakas isä", nyyhkytti Setti, "ei siitä ole ikinä mitään hyötyä, eihän se ole meidän vallassamme! Niin kauan kun he pysyvät meille uskollisina, emme heitä hylkää!"
"Niinkö?"
"Niin, isä!" huudahti nyt Netti, "sillä kuinkapa me muuten voisimme todistaa valintamme oikeaksi kuin pysymällä heille lujasti uskollisina?"
"Siinä se on, se sitkeä harhaluulo!" ajatteli Salander.
"Ja mitä kihlattujemme nuoremmuuteen tulee", jatkoi vanhempi tytär jokseenkin miellyttävästi, "niin tarvitsevat he vaimoikseen ei ainoastaan helliä vaan myöskin äidillisiä naisia, jotka osaavat heitä ohjata! Heidän omalla äidillään ei ole niitä ominaisuuksia, joita vaadittaisiin reipasten nuorukaisten ohjaamiseen. Mutta me, Netti sen voi todistaa, olemme jo saavuttaneet jalostavan vaikutusvallan heihin nähden, he kuuntelevat meitä ja mieltyvät siihen mitä me sanomme."
Netti antoi vitkastelematta todistuksensa: "Se on totta mitä Setti sanoo, he ovat jo paljon säädyllisempiä, jopa sivistyneempiäkin kuin oppiessamme heitä tuntemaan!"
"Tuo herran nimessä kuulestaa joltakin, siinä voi jotain perää olla!" ajatteli edestakaisin asteleva herra isä; "mutta siinä tapauksessa niiden junkkarien on täytynyt olla kutakuinkin hillittömiä!" Ääneensä sanoi hän: "Tänään ei tästä jutusta tule sen valmiimpaa! Tulkaa, lähdetään!"
Hän sammutti valkean ja vei nuo ahdistetut neitoset huomaamatta kadulle. Äänetönnä asteli hän heidän rinnallaan; että hän ei ottanut iloisesti kuten muulloin lapsiaan kädestä, vaan sitävastoin kuului pari kolme kertaa huokaavan, alkoi heidän sydäntään taas likistää, kuta lähemmäs kotia he tulivat. Ja kun he astuivat huoneeseen, jossa äiti aivan yksinään istui pöydän ääressä ja kutoi sukkaa, tunsivat he kukoistavasta neitoijästään huolimatta syvästi hairahtuneensa. He eivät sentään yrittäneetkään makuuhuoneeseensa pujahtaa, vaan istuutuivat hiljaa seinän viereen ja katselivat surullisina lattiaan.
"Hyvää iltaa, eukko!" sanoi Salander, "siinä ovat linnut satimessa! He pyytävät sinulta anteeksi ja lupaavat toistaiseksi jättää kaiken enemmän ulos lentelemisen! Sillä he ovat olleet enemmän ajattelemattomia kuin kevytmielisiä ja joka tapauksessa enemmän kevytmielisiä kuin pahoja!"
"Sitä vielä puuttuisi, että sitä pitäisi sanoa enemmän pahuudeksi kuin kevytmielisyydeksi!" vastasi Maria Salander ylös katsomatta.
Tämän lyhyen sananvaihdon esineet eivät olleet sellaisiin sanoihin tottuneet eivätkä olisi koskaan uskoneet heille niin tehtävän. Turvattomina he siinä yhä vaieten istuivat.
"Jos teillä on vielä nälkä", sanoi äiti, "niin voitte mennä kyökkiin; täällä on aikaa sitten ruoka korjattu pöydältä. Vuoteen löydätte myöskin hyvin, olettehan jo tarpeeksi vanhoja!"
He nousivat ylös ja menivät peräkkäin kyökkiin, jossa he vain sytyttivät kynttilän ja ilman syömättä nousivat rappusia ylös makuuhuoneeseensa. Ullakossa heidän päällään makasi vuoteessaan hiirenhiljaa palveliatar, joka vähää ennen oli sinne hiipinyt.
Alhaalla kutoi huolestunut äiti edelleen, edes silmukkaakaan pudottamatta.
"Sinä olet siis todellakin tavannut heidät yhdessä?" kysyi hän mieheltään.
"Tietysti olen! Ensinnä marssivat kirkkaassa kuutamossa lapsemme esille ja sitten ne pahanpäiväiset Weidelichin nuoret; minä pistäysin piiloon kaivon takana olevaan pensaikkoon, näin kaikki mitä tapahtui ja kuulin melkein kaikki mitä puhuttiin. Heti alussa täytyy minun sanoa, että minä, lukuunottamatta sitä salakähmäisyyttä, jolla he ovat meitä pettäneet, en nähnyt enkä kuullut mitään, mikä ei olisi luvallista kunniallisille rakastuneille; melkeinpä väittäisin, etten nähnyt enkä kuullut edes kaikkea luvallistakaan, mikäli ainakin minä, luvallasi sanoen, meidän omasta käyttäytymisestämme muistan. Lapsilla näytti olevan merkillinen vaikutusvalta niihin lurjuksiin —"
"Suo anteeksi, Martti", keskeytti hänet Maria, "mutta sinä puhut nurinkurisesti ja narrimaisesti! Päinvastoinhan on totta, että niillä lurjuksilla on onneton vaikutusvalta lapsiimme!"
"Ei niin, Maria! Tämä tarkoittamasi pakkovalta on itsessään tytöissä, niissä nuorukaisissa se ei koskaan voisi olla; se on tuo harhaluulo, josta he kärsivät! Kuitenkin, annahan kun kerron edelleen!"
Hän kuvaili hänelle tapausten koko kulun niin tarkoin ja havainnollisesti kuin mahdollista, jolla aikaa äiti milloin epäilevän, milloin kummastuneen, mutta koko ajan suuttuneen näköisenä katsoi eteensä, pudisti päätään ja alkoi jälleen kutoa.
Äkkiä heitti hän sukan pöydälle.
"Minä en voi sille mitään! He ovat minua äitinä loukanneet; minä en ole tottunut, senjälkeen kuin sain lapsia, enkä kotoanikaan ole saanut tottumusta puhua visseistä asioista, joita ei saisi olla olemassakaan. Minä uskon nytkin vielä, että hyväluonteiset lapset menestyvät parhaiten, jos he näkevät kotiväen, nimittäin isän ja äidin elävän itsensä avoimesti ja nuhteettomasti, ilman siitä saarnaamatta. Ja nyt tämä kahden tyttären vuosikausien viekkaus juuri äitiä kohtaan!"
"Ei sinun pidä sitä yksistään siltä kannalta ottaa. Se on nyt herran nimessä kerta tapahtunut, uusi tapaus ihmiselämästä, mistäpäs ne tulisivat, jollei yhä uusia tapauksia esiintyisi? Ehkä viheliäinen huvinäytelmä, ehkä mieltäylentävä vakava draama!"
"Ja kuinka nyt on laita? Mitä on odotettavissa?"
"Kuten sanoin sinulle, he selittävät ei jättävänsä kaksosia, he ajattelevat tehdä heistä mitä tahtovat ja mikä hyvää on! Mutta että heidän seurustelunsa tähänastisessa muodossaan lakkaa, siitä minä olen jokseenkin varma. Sillä kun minä annoin kuulua sanat perinnöttömäksi tekemisestä, tunsin minä selvästi, että herrasväki nöyrtyi. Minun täytyi se tehdä, koska heidän puoleltaan jo puhuttiin täysi-ikäisyydestä."
Rouva Salander kävi tällöin kuolemankalpeaksi ja tavoitti kädellään sydänalaansa.
"Tehdä perinnöttömäksi!" toisti hän valittavalla äänellä, "voitko sinä sitten tehdä sen tuollaisen asian takia?"
"Oikeastaan ei se suinkaan ollut helppoa", vastasi Martti mahdollisimman vakavasti, "hyvä asianajaja voisi kumminkin sopimattoman käytöksenkin, jatkuvan vanhempien halveksimisen ja pettämisen, lasten kiittämättömyyden jo sellaisen sorvata esille niin, että keskinkertaisen terävänäköiset tuomarit sen kyllä hyväksyisivät perinnöttömäksi tekemisen syynä."
Maria Salander pani kutomakojeensa kokoon. Kyyneleitä vieri hänen poskilleen, hänen niistä piittaamatta.
"Niin pitkälle on siis jo tultu", sanoi hän, sammuttaessaan lamppua ja ottaessaan kynttilää maatamenoa varten, "niin pitkälle, että tässä talossa täytyy sellaisen sanan kaikua! Menettää kaksi lasta!"
Martti tuki ja ohjasi horjuvaa vaimoaan ja lohdutti häntä käydessään: "Oi, ajattelehan nyt toki, että minun täytyisi olla jo kuollut, kun testamentti avattaisiin ja sen kimppuun alettaisiin käydä! Jos minä sitten maanpovessa maatessani voittaisinkin oikeusjutun, niin voisittehan sinä ja poikasi Arnold antaa tytöille kaiken jälleen!"
Isidor ja Julian olivat hyvin säikähtyneinä ja noloina jääneet seisomaan pimeälle kadulle puutarhan muurin taakse ja sitten päättäneet palata takaisin lauluharjoituksiin, paremmin poissaoloaan peittääkseen. Kuultuaan harjoituksia vielä kestävän istuivat he tarjoiluhuoneeseen, missä väliaikaa pitävät laulajat virkisteleivät, ja he tekeysivät kuin olisivat he koko ajan olleet saapuvilla. Sitten vasta lähtivät he Varpuseen, jossa vanhempain kodissa oli heille kummallekin laitettu ja sisustettu pieni soma lukuhuone.
Vähitellen alkoivat he kyetä puhumaan illan tapauksesta, mutta eivät tulleet siitä hullua hurskaammiksi. Vallankin kaksi seikkaa tuosta tapauksesta kohosi heidän eteensä: Ennen isän tuloa heidän kihlattujensa moite ahneudesta johtuvan rakkauden takia, ja sitten ensimainitun uhkaus tyttärien perinnöttömäksi tekemisestä. Molemmat seikat olivat salaisessa suhteessa toisiinsa. Neidit eivät tahtoneet olla perinnön vuoksi rakastettuja ja isä evätä sen heiltä, jos he yleensä sallisivat itseään rakastettavan. Mutta voisiko ukko todellakin tehdä heidät perinnnöttömiksi? Tästä seikasta heillä alkavina notariuksina oli jonkinlaista kokemusta, oli selvillä sitä koskeva perintölain osa. Neuvottelun tulos oli kutakuinkin järkevä: He pitivät parempana mukautua herra Salanderin käskyyn ja lakkauttaa yhtymiset tyttöjen kanssa, estääkseen kysymystä missään tapauksessa kärjistymästä. He arvelivat, ettei tytöilläkään olisi mitään halua jouduttaa tuota epämääräistä vaaraa, ja etteivät he voisi yksistään täysi-ikäisyydestä elää, jos välit vanhempain kanssa rikkoutuisivat; ja he pelkäsivät morsiantensa äitiä vielä enemmän kuin isää.
Sitä vastoin päättivät he pitää yhteyttä kirjeellisesti yllä ja siten odottaa aikaa, joka heidän suunnitelmansa ja toiveensa kruunaisi. Molempien rakastettujensa uskollisuudestahan he olivat varmat, samoinkuin omastaankin ja kun he asian tätä puolta koskevaan keskusteluunsa sirottelivat joukon poikamaisia ja keveitä sanakukkasia, sai heidän keskustelunsa mitä kummallisimman sävyn. Ja kuitenkin olivat he tässäkin tosissaan, muutoinhan olisi täytynyt hullusti käydä, jolleivät tuollaiset nuoret veitikat olisi kyenneet olemaan kiitollisia sellaisen sisarusparin antautumisesta.
Kotona päättivät he vaieta asiasta, ettei mamma saisi aikaan uutta häiriötä.
Salanderin kotielämässä näytti avomielisyyden hyvä kotihengetär makaavan jossakin sairaana. Tukalata päivää odottaen olivat Setti ja Netti, jotka tuona onnettomana yönä eivät olleet nukkuneet, luvanneet toisilleen alistua lapsellisella nöyryydellä syvästi loukkautuneen äidin tuomioihin, mutta myöskin pysyä valinnalleen järkähtämättömän uskollisina.
Kun he aamulla ilmestyivät arkihuoneeseen, ei kukaan puhunut sanaakaan ja sittenkuin kun isä oli poistunut ja he olivat yksin äidin kanssa, pysyi tämä yhä vaiti asiasta, eipä antanut edes vähintäkään viittausta siitä, että tyttöjen olisi tunnustuksille ruvettava. Niin kului se päivä loppuun, samoin seuraava ja kaikki muutkin päivät. Äiti puolestaan ilmeisestikin hautasi tuon onnettoman jutun äänettömyyden yöhön, toivoen saavansa sen sillä tavoin raukeamaan. Isä tekeysi myöskin kuin olisi hän sen täysin unhoittanut, ja ainoastaan Leena kuiskasi heille kerran, ettei hän saanut siitä puhua, jollei mielinyt tulla poispannuksi.
Arnold kirjoitteli tavallisuuden mukaan kotiin, milloin vanhemmille, milloin sisarille. Isälle ja äidille osoitetut kirjeet luettiin julkisesti eikä yksikään sana niissä ilmaissut, että hän olisi tiennyt jotain äidin huolista, ja mitä hän sisarille kirjoitti, oli yhtä vilpitöntä ja veljellisen vapaata kuin konsanaan.
Ulos mennessään he eivät huomanneet vähintäkään merkkiä vartioimisesta; heiltä ei lainkaan kysytty, minne he aikoivat mennä, ja vielä vähemmin piti heitä kukaan silmällä. Takaisin palatessaan ei kukaan huolehtinut, missä he olivat olleet, jolleivät itse sitä sanoneet.
Niin elivät nämä komeat ja täyskypsyneet neitoset epävarmoina asiain kulusta ja harhailivat kuin varjot tietyksi tulleine kaksoissalaisuuksineen. He tunsivat olonsa sitä epämieluisemmaksi, kuta enemmän suhteet alkoivat levottua ja lujittua vanha sovinnollinen yhteys; sillä äiti teki aina sen vaikutuksen kuin voisi pimeys yhdestä ainoasta sanasta levittää jälleen huntunsa. Kerran päivällistä syötäessä istui Salander pöydässä yksin tyttöjen kanssa, äiti kun oli matkustanut erästä maalla kuollutta sukulaista maahan saattamaan. Salander veti taskustaan muutamia toimistosta tuomiaan yksityiskirjeitä ja tarkasti niitä lähemmin.
"Siinä on yksi Arnoldiltakin, mitähän se kirjoittaa?" sanoi hän ja laski avatun kirjeen pöydälle. Setti otti sen ja luki. Arnold kertoi välttävän hyvin päässeensä tohtoriksi, niin ja niin paljon menneen siihen rahaa ja miettineensä nyt käyttää hyväkseen lupaa matkustaa Lontooseen ja Pariisiin sekä käyttää siihen yhden vuoden.
"Se on minusta oikein kielitaidon vuoksi, jossa hän vielä on takapajulla", sanoi tuo entinen sekundaariopettaja, "muusta minä en niin paljoa välitäkään. Englannista puhuessaan on hänen opittava sanomaan dschury ja Pariisista kertoessaan schyri, enempää ei hän kerkeä, mitä lakitieteeseen tulee, puolessa vuodessa onkeensa ottaa."
Sillä välin oli Setti pannut kirjeen pois sitä päähän asti lukematta sekä piti nenäliinaa silmäinsä edessä. Samalla tavoin teki Nettikin, joka oli ottanut kirjeen ja samoin sitä silmäillyt.
"Mitä nyt? Mikä teillä on?" kysyi isä hämmästyneenä, "miksette lue loppuun?"
Hän otti itse kirjeen, etsi keskeytetyn kohdan ja luki ääneensä: "Nyt tervehdin minä myöskin sydämellisimmästi suloista siskopariani! Lyhyyden vuoksi olen minä, saadakseni tuon kalliin kaksoiskäsitteen pikemmin mielessäni esille, yhdistänyt nimet Setti ja Netti ja ajattelen ainoastaan Snettistä, joten he mielessäni esiintyvät. Mutta kuinka te voitte? Eikö tunnu ilmassa vielä mitään kihlauksen tapaista? Ettehän juuri enää ole mitään tytön tyllyköitä! Minulle se kyllä on hyvä, jos tapaan teidät vielä kiltisti kotona; sillä hittokos sen niin rantustelevista naisista voi tietää, mimmoisia lankoja he vielä velimiehelleen valitsevat!"
"Vai niin!" murisi isä hyväntahtoisesti, "olisinpa tiennyt mitä siinä on, niin olisi kirje pysynyt taskussani. Mutta pankaahan liinanne pois ja syökää soppaanne!"
Hänen puhetapansa lohdutti hiukan tyttöjä; olihan se sentään ystävällisintä, mitä he koko aikana olivat kuulleet, ja he söivät isän kanssa loppuun saakka.
Kun palvelustytöllä ei ollut enää tekemistä huoneessa ja Martti levollisesti lopetti viinilasiaan, joksi aikaa naiset talossa vallitsevan tavan mukaan jäivät vielä paikoilleen istumaan, aloitti hän jälleen ystävällisellä äänellä keskustelun.
"Koska tuohon ikävään, meitä kaikkia lumouksessaan pitävään juttuun tuli Arnoldin viattoman pilan takia kajotuksi, niin puhelkaamme siitä järjellisesti hiukan enemmän! Te käyttäytte hyvin arvokkaasti; me uskomme, äiti ja minä, että te todellakin vältätte seurustelua niiden nuorten miesten kanssa. Kuitenkaan emme tulevaisuuteen nähden tiedä mitään ja tokko te itsekään olette sen enemmän siitä selvillä? Ehkä, ajattelimme me, selvenevät he siitä vähitellen ja löytävät jälleen itsensä, ja ilmankin noita kahta kaksostähteä! Silloin tulee juoksupoika postista ja kertoo nähneensä neiditkin luukulla. Toivatko he kirjeitä? kysyn minä, ja hän sanoo: 'Ei, he noutivat kirjeitä, joita siellä heille oli.' Hyvä, minä tiedän jo mitä se on, vastasin minä. Oletteko siis yhteydessä heidän kanssaanposte restante?"
"Kyllä!" vastasivat molemmat tytöt yhtaikaa.
"Ja missä tarkoituksessa? Tulevaisuuteenko luottaen vai tarkoituksellako lopettaa ystävyys? Te näette, että minä osaan puhua samaan henkeen kuin mikä tuossa tunnetussa kirjevaihdossanne vallinnee! Ystävämme eivät luovu, niin kauan kuin he ovat varmoja kahdesta sydämestä, jotka eivät sitä heiltä vaadi!"
Tämän sanoi Netti ja Setti lisäsi: "Kuinka me todellakaan tahtoisimme toiveistamme luopua, menettää rakastettumme ja sen sijaan koko elämämme vaihettaa pilkkaaviin juorupuheisiin, jotka sitten vasta oikein alkaisivatkin?"
"Hyvä valtti!" sanoi isä, surkumielin ajatellen puolisoaan, joka aina yhtä kiinteän vastustuksen valtaamana mahdollisesti tällä samalla hetkellä istui hautajaispöydässä kaukaisessa suruhuoneessa.
"Lapsi kullat!" jatkoi hän hetkisen vaiettuaan, "kuinka kauan te sitten oikeastaan mielitte tuota luultua onneanne odottaa? Jospa minä vain sen tietäisin! Niin, kunpa te olisitte kahdenkymmenen ijässä, kuten sulhonne, ja nämä sen sijaan teidän ijässänne, niin se joltakin kuuluisi!"
"Aina tuota samaa!" huusivat tytöt yhdestä suusta, "olkaa toki kärsivällisiä, muutamassa vuodessa näytämme samanikäisiltä heidän kanssaan, he tulevat niin vanhoiksi kuin me ja me yhtä nuoriksi kuin he, kun vain ensin pääsemme yhteen! Heistä tulee miehiä! Muutoin saavat he heille sopivan aseman pikemmin kuin moni luuleekaan, ja silloin on tämä viheliäisyys lopussa!"
"Valtti!" huudahti isä nauraen, mutta kovin ihmeissään tyttäriensä puheista; "tuo kaikkihan kuulestaa siltä kuin eläisimme sankarien ajassa, jolloin miehet ja naiset pysyivät ikuisesti nuorina! Odottakaamme sitä, ja toivoakseni teidän ei tarvitse, jos tahtonne mukaan käy, kokea aikaa jolloin te todellakin tarvitsisitte sankarin voimia! Nyt lopetamme istunnon. Tänä iltana on minun mentävä erääseen vaalien takia pidettävään kokoukseen, josta en voi jäädä pois. Niin ollen olisi hyvä että te minun sijastani menisitte asemalle äitiä noutamaan. Tiedän, että se tekee hänelle hyvää, kun hän odottamatta tapaa teidät siellä!"
Tytöt lupasivat sen tehdä ja hiukan punastuivat salaisesta ilosta, minkä saamansa tehtävä heille tuotti.
Martti Salander meni liikkeeseensä, työskenteli siellä pari tuntia ja sitten vielä hyvän aikaa vaaliasioissa, katsellen läpi kirjeitä ja muita papereita sekä yhtä ja toista huomautellen.
Kysymyksessä oli erään Münsterburgin piirin Suurta Neuvostoa koskevien vaalien ehdokaslistan selvittely, entisten jäsenten arvosteleminen, eroavien korvaaminen ja uusien jäsenten ottaminen. Salander sai yhä vielä iloita siitä, että hän oli riippumaton ja vapaa kaikesta vaalikuumeesta, hän kun useista palveluksistaan ja moninkertaisista vaatimuksista huolimatta oli jäänyt syrjään muodollisista viroista ja arvonimistä.
Mutta nyt pakkasi hänestä salaa tuntumaan siltä, että hänen kuten monen muunkin, olisi hyödyllisintä esiintyä ja puhua ratkaisevassa paikassa, nimittäin lakiasäätävässä neuvostossa; sillä mitä se häntä auttoi, joskin hän vapaissa yhdistyksissä ja kokouksissa ajoikin läpi mielipiteensä tappioksi vastustajalleen, joka sitten kuitenkin istui virastossa ja sai siellä yksin päänsä pitää.
Mutta hän ei saanut, vaikka se onkin tavallista, ehdottaneeksi itseänsä, se on tuttavallisesti ilmaisseeksi toisille johtajille haluavansa tulla valituksi; ja ettei siltä näyttäisikään, otti hän julkisesti osaa tämänpäiväiseen kokoukseen, jota vastoin ne, jotka toivoivat tulevansa valituiksi tai tiesivät siten käyvän, jäivät pois. Eivät tosin kaikki, sillä muutamat tulivat kokoukseen vapaasti ja itsetietoisesti.
Neljän Tuulen salissa, joka oli eri puolueiden ja seurain kokouspaikkana, tapasi Salander kahden pitkän pöydän ympärillä sankat joukot kansalaisia, yhtä suurien miesjoukkojen seisoskellessa vielä ympäri seiniä ja keskenään puhellessa. Näiden joukossa kiertelivät kokoonkutsujat, neuvotellen tuolla ja täällä sekä kesytellen jotakin vastuksellisempaa poliittista kannunvalajaa. Salanderkin liittyi heihin. Hän oli etupäässä herättänyt sen ajatuksen, että molempain pääpuolueiden olisi sovinnollisesti otettava toisensa lukuun; hän itse kuului demokraatiseen puolueeseen, jonka valta joku aika sitten oli kansan keskuudessa alkanut horjua, ja siksipä pitikin hän yhtä viisaana kuin kohtuullisenakin, että vanhoille liberaaleille suotaisiin taas enemmän tilaa. Hän oli nimittäin alkanut suosia uudenaikaista vähemmistöedustusta, jota puolustivat ei ainoastaan valtiolliset ajattelijat vaan myöskin kaikenlaiset käytännön miehetkin, joita itseään se lähinnä saattoi hyödyttää, vaikkakaan he tähän saakka eivät olleet mitään muuta järjestelmää hyväksyneet.
Kun pöydät vähitellen yhä enemmän täyttyivät, antoi esimies merkin alkamiseen. Salander kohtasi, raivautuessaan yhä esille rientävien välitse eteenpäin, muutaman nuoren miehen, joka näytti hänestä tutulta ja joka hattuaan nostaen tervehti häntä kunnioittavasti, mihin hän kohteliaasti vastasi.
Hänen oli mentävä pitkin toisen pöydän sivua, päästäkseen paikalleen sen yläpäässä johtajien joukossa. Matkalla sinne kohtasi hän taasen tuon nuoren miehen, joka uudisti saman kohteliaisuuden ja nosti hattuaan, tällä kertaa kumartaen. Se ei näytä mielivän lainkaan panna hattuaan pois, ajatteli hän juuri, kun häneltä samalla putosi kuin suomukset silmistä; nehän olivat kaksoset! Kas vain, he osoittivat ottavansa osaa maansa asioihin; se on hyvä nuorille miehille ja todistaa heissä vakavaa mieltä! Jolleivät he pahempaa puuhaile, niin ei heidän laitansa niin huonosti olekaan!
Puolittain hajamielisenä näistä ajatuksistaan ja päivällä tyttöjen kanssa tapahtuneen keskustelun muisteluista pääsi hän vihdoinkin paikalleen, ja tilasi lasin viiniä, mikä tässä osassa salia oli arvokkaisuuden vuoksi juotava vain hyvin hitaasti, ikäänkuin huomaamatta.
Keskustelut alkoivat esimiehen pitämällä valtiollisella puheella ja äänten laskijain ynnä muiden toimimiesten vaalilla, jonka jälkeen alettiin ehdotuksia käsitellä. Perustana oli muutamia painettuja listoja, jotka sitä varten valitut esilukijat suullisesti esittivät, ja viisi kuusi nimeä ratkaistiin pian yksimielisesti. Mutta jo seitsemänteen nimeen tultaessa, kun esimies kysyi, tahdotaanko muita ehdotuksia tehdä, kaikui perältä voimakas ääni, joka huusi: "Minä ehdotan herra Martti Salanderia, kauppiasta Münsterburgista!"
Ja eräästä toisesta salinnurkasta huusi joku yhtä kuuluvasti:"Kannatetaan!"
"Jaa! Niinpä vain! Jo paljon afisioita!" ynnä muuta sentapaista mutinaa kuultiin pöydän ääressä, ja jokainen kääntyi katsomaan ehdotuksen tekijää.
Mutta esimies kilisti lasiaan ja lausui hiljaisuuden tultua: "Minä kysyisin kokoukselta, käymmekö nyt heti käsittelemään uutta ehdotusta vai menemmekö sitä ennen läpi esillä olevat ehdotukset, joista ilmeisestikin päästään pian ja yksimielisesti!"
"Minä pysyn ehdotuksessani!" huusi ensimäinen ääni ja toisesta nurkasta seurasi sitä heti äänekäs "kannatetaan!" Esimies julisti: "On ehdotettu vaalilistaan otettavaksi herra Martti Salanderia piirimme seitsemäntenä jäsenenä Suureen Neuvostoon! Pyydän ehdotuksen tekijöitä ilmoittamaan itsensä!"
"Notariuksen sijainen Isidor Weidelich!" kajahti entisestä paikasta vieläkin kuuluvammin, ja kannattajan nurkasta huusi toinen, selvästikin Julian veli: "Hyvä! hyvä!"
Kaikki kääntyivät taas katsomaan.
"Mikä Weidelich se on? Kuka hän on? Tuoko nuori mies tuolla?" kuului ääniä.
Esimies kilisti uudelleen ja huusi: "Joka haluaa, että nyt heti käytäisiin käsittelemään herra Isidor Weidelichin vaaliehdotusta, nostakoon kätensä!"
"Ylös!" huusi joukko nuoria miehiä, heiluttaen käsiään ilmassa, ja heitä seurasi hiukan epäröiden käsi toisensa jälkeen; kun se lakkasi, koetti esimies laskea ääniä. Käsiä oli viisikymmentäkuusi.
"Näyttää olevan enemmistö! Vai vaaditaanko vastaäänestystä?"
Kaksi tai kolme nostivat kätensä, mutta antoivat niiden jälleen laskeutua, nähdessään yksin jäävänsä.
"On siis päätetty heti ryhtyä herra Martti Salanderin vaaliehdokkuuteen. Siis joka äänestää, että hänet asetettaisiin lähinnä seuraavalle sijalle listalla ja tämän kokouksen nimessä suositeltaisiin kansalle vaalia varten, se suvaitkoon nostaa kätensä!"
Harvoja ja tuskin ollenkaan huomattavia poikkeuksia lukuun ottamatta kohosivat kaikki kädet hyväksyvän ääntensorinan kaikuessa, mikä osoitti, että Salanderin valinta näytti läsnäolevista kansalaisista itsestään selvältä asialta.
Hän, juuri valituksi tullut mies, oli harmin ja kiihtymyksen vallassa. Sydämensä salaisen toivomuksen, päästä viimeinkin hänelle hyvin sopivalle sijalle neuvostossa näki hän kaksosveljesten rohkean ja ripeän yrityksen kautta toteutuneeksi ja samalla äänestyksen keskeytetyksi puheenjohtajan epäkohteliaiden turhantarkkuuksien takia, yhteensattuma, joka ei voinut lainkaan miellyttää. Miettiessään, ettei hän sellaisissa oloissa voisi ryhtyä oman valintansa hyväksi puuhaamaan eikä neuvoston paikasta vallankaan kaksosille olla kiitollisuuden velassa, oli hän noiden hajanaisten tunteiden vallassa ollessaan lyönyt laimin oikean hetken ratkaisevan vastalauseen panoon ja oli niin levotonna ja neuvotonna, että hän koskematonna säilyneen lasinsa tyhjensi lyhyin siemauksin melkein pohjaan saakka, kun puheenjohtaja samalla vahvisti onnellisen tuloksen vissillä juhlallisuudella, tahtoen toimitusta jatkettavaksi. Hän kiitti tuosta arvokkaasta luottamuksesta, mutta selitti olevansa pakoitettu hylkäämään ehdokkuuden syistä, joita hän tässä ei voinut selvitellä, sekä pyysi hyvin varmoin sanoin uuden vaalin toimittamista. Nyt vasta esiintyi kaksi vanhempaa miestä, taivuttaakseen häntä peräytymään. Näille oli hän sydämessään todella kiitollinen, mutta päätöksessään pysyi hän lujana, ja niin ryhdyttiin jatkamaan toimitusta, kunnes se tavallisine välikohtauksineen ja odottamattomine asiankäänteineen soljui loppuun.
Puheenjohtajakin, jolla oli samoinkuin Salanderillakin salaisia toiveita, tuli uusia ehdokkaita asetettaessa Martin ehdotuksesta valituksi, jolla tämä levollisin mielin täytti kansalaisvelvollisuutensa, hän kun tunsi ensimainitun kunnon mieheksi.
Kotimatkalla oli hänellä voitettavanaan kovin ristiriitaisia tunteita. Hänelle laajempaa vaikutusta varten välttämätön virka, kuten hän uskoi, täytyi hänen sivuuttaa, koska hän ei voinut sitä ottaa vastaan niiden kädestä, jotka lahjoittivat sen hänelle kuin hihastaan pudistaen. Mitä olisi Maria rouva siihen sanonutkaan, jos olisi puhuttu, että Weidelichin veljekset olivat julkisesti häntä ehdottaneet! Ja sittenkin, niin harmissaan kuin hän olikin noille poikanulkeille, kuten hän heitä nimitti, tunsi hän vasten tahtoaankin hitusen suopeutta heitä ja heidän epäonnistunutta yritystään kohtaan. Sitten hävetti häntä, takertuessaan niin vähäpätöiseen ansaan, ollessaan ensi kertaa monivuotisen toimintansa jälkeen aivan neuvostotalon kynnyksellä sekä täytyessään tunnustaa, että häneltä puuttui tuota karskia häikäilemättömyyttä, mikä on välttämätöntä ripeään menestykseen poliittisella uralla.
Lopulta tuli hän tyytyväiseksi menettelyynsä, kun hän ajatteli seurauksia ja kaikkia suurempia vaatimuksia, mitkä häntä olisivat kohdanneet, jos hän kerta olisi astunut virkaelämän poluille. Ei, sanoi hän, tietoisuus siitä, että kaksi nuorukaista ovat minut kilvelle nostaneet, olisi seurannut minua kaikkialla, ja varmaankin olisivat he itsensä hyvin epämukavalla tavalla jalkoihini kietoneet! Ja mikä tänään ei tapahdu, voi onnellisemmalla hetkellä paremmin tapahtua!
Käytöksestään niitti hän myöskin kauniin palkan, kun hän kertoi kokemansa vaimolleen ja tämä häntä sen johdosta kovin ylisti. Hän oli tavannut tämän kotona tyytyväisellä ja lempeällä tuulella, hän kun oli tytärten vastaan tulon käsittänyt ja selittänyt parantumisen alotteeksi, jonka vuoksi hän viettikin iltaa ystävällisessä seurustelussa heidän kanssaan, minkä tytöt taasen maata mennessään selittivät omalla tavallaan.
Kaiken tämän tunteiden sekamelskan pääaiheuttajat, Julian ja Isidor, kävivät kokouksen jälkeen neuvottelemaan eräässä kaupungin oluttuvista.
"Huonosti meiltä onnistui toivomaamme appiukkoon nähden!" arveli heistä toinen.
"Mitä lemmittyjemme isäukkoon tulee, niin, luulen ma, ottaa hän huomioon tilaisuudessa osoittamamme hyvän tahdon, eikä hän pahakseen ole sitä missään tapauksessa ottanut!" vastasi toinen; "mutta muutoin on esiintymisemme täysin onnistunut, hänhän tuli valituksi aivan yksimielisesti!"
"Todellakin, niin kyllä, kuka olisi ajatellut, että me kaksi jo ensi kerralla valtiolliseen kokoukseen mennessämme tekisimme neuvosherran?"
"Sen minäkin sanon, että se on hyvä alku! Täytä ja juo! Sitä tulee meidän jatkaa! Jos me jatkuvalla menestyksellä politikoimme, niin tulee se olemaan meille hyvin edullista! Päällikköni sanoo tahtovansa vielä tänä vuonna luopua; minun täytyy nyt jo tehdä melkein kaikki työt!"
"Ja minun esimieheni ei tule enää valituksi, jahka hänen virka-aikansa päättyy, se on hyvin todennäköistä."
"Silloinpa sinä voit jo nyt valmistella maaperää piirissäsi! Juo pohjaan!"
"Sinun vuorosi täyttää! Kuulehan mitä minulla äsken juolahti mieleen, minä tahtoisin sitä tyystin harkittavaksi!"
"Laukaise pois!"
"Minä arvioin hyödylliseksi, ettemme menisi samaan puolueeseen, silloin voisimme paremmin omaksi hyväksemme toimia! Useinhan perheissä sattuu, että yksi veljistä on harmaa, toinen musta, kolmas punanen, ja kaikki menestyvät hyvin sellaisinaan; yksi hankkii ystäviä toiselle, puhumalla hänestä hyvää ja suosittelemalla häntä!"
"Se on selvää! Todellakin, kun ajattelee! Sinä taivaan talikynttilä! Mutta miten meidän on kakku jaettava? Onko sinulla määrättyä harrastusta, prinsiippiä?"
"Minullako? Ei vielä, sen hankimme myöhemmin kokemuksen kautta, jos se niin välttämätöntä on! Mutta nykyään on minulle samantekevää, mitä nuottia minä vihellän; ylimalkaan ei ole tarvis aina jaaritella, jollei kerta olla asiassa käsinä!"
"Maljasi!" —
"Kippis!"
"Katsos, näin juuri minä ajattelen! Ainoastaan yksi mutka on asiassa, nimen edullinen tai vähemmän edullinen kaiku! Nyt ovat demokraatit vallassa ja käyvät miehistä; vanhoja liberaaleja nimittävät he jo vanhoillisiksi. Konservatiivinen miellyttäisi enemmän korvaa, mutta yksinkertainen rahvas ei käytä sitä nimeä!"
"Siinä on jotain hassua! Jo tuo nimi vanha liberaali tai vanha vapaamielinen haiskahtaa yömyssyltä!"
"Ja sentäänkin, toiselta puolen alkaa käsite demokraati tuntua kovin kirpeältä! Ja notariuksella on pääasiallisesti kapitaalin kanssa tekemistä!"
"Niin kyllä, mutta sinä unhotat, että myöskin velkaantuneilla talonpojilla, velallisilla, konkurssitilassa olevilla ja kaikenkarvaisilla köyhillä ihmisillä on tekemistä notariuksen kanssa, sitähän sinulle ei tarvitse sanoa! Ja näitä on enemmistö notariuksen vaaleissa kuten muuallakin!"
"Totta sekin! Kuules nyt, koska hyvät ja huonot puolet käyvät kaikissa yksiin, niin ehdotan minä puolueet keskenämme arvalla jaettavaksi!"
"Neiti, arpamalja!"
Kun se tuotiin, tarttui Julian siihen ja pudisti sitä. "Kuinkas nyt menetellään? Minun mielipiteeni on, että jätämme kaikki pikku puolueet huomioon ottamatta ja pelaamme vain kahdesta pääleiristä!"
"Siis demokraati tai vanha liberaali! Siihen riittää yksi heitto; joka heittää useimmat silmät, siitä tulee se mitä edeltä päätetään, toinen ottaa toisen nimen."
"Siis voittajasta tulee demokraati, häviölle joutuneesta vanha liberaali! Käykö se?"
"Kyllä!"
"Juo ensin pohjaan, tahdin mukaan, kippis!"
"Sitte laukastaan, kippis!"
Julian pudisti uudelleen kolmea arpanappulaa ja kaatoi maljan pöydälle. Esissä oli kahdeksantoista silmää, kaikki kolme kuutosta.
"Se on siis valmis!" huusi Isidor.
"Ei, sinä heität myös, voithan sinäkin saada yhtä monta silmää ja sitten me ryypätään!" sanoi veli Julian.
Toinen heitti, mutta sai vain kolmetoista silmää. "Onneksesi, herra demokraati!" huudahti hän ja toinen, Julian, huusi: "Onneksesi, herra vanha liberaali, rahvaankielellä vanhoillikko!"
Nuo muutoin yksimieliset veljekset erosivat julkisuudessa vain sikäli kuin kumpikin harrasti käydä niissä kansalaispiireissä, jotka vastasivat kunkin puoluenimeä. Kun heillä oli vielä niukasti poliittista älyä ja ajatusvarasto vähäinen, tuntui heistä vaikealta päästä puheillaan huomatuiksi, mutta sen sijaan päättivät he läsnäolollaan ja puheenjohtajille omistetulla mielistelevällä tarkkaavaisuudella hankkia näiden suopeuden. Vähitellen osoittausivat he hyödyllisiksi esille tulevain pienempäin kirjoitustöiden avulla, joita he halukkaasti ottivat huoltaakseen, sekä samoin tiedonannoillaan vastapuolueen leiristä, kertoen näiden aikeista ja päätöksistä, hullunkurisista tai ikävistä tapauksista, mieskohtaisista rettelöistä ja sen semmoisista, joista he joka kerta viivyttelemättä toisilleen kuiskailivat. Tämän johdosta mainittiin heitä puoluelaistensa kesken sukkeliksi ja asioista hyvin selvillä oleviksi politikoiksi, he kun kertoivat uutisensa varovasti ja kuin sivumennen. Muutoin on luultavaa, että tämä viimemainittu piirre ei johtunut niinkään ilkeästä petturuudesta kuin siitä kevytmielisestä menettelystä, jota he olivat ottaneet puolue-elämän kanssa pelatakseen. Vielä muitakin, viattomampia kujeita harjoittivat he ahkerasti. Jos he menivät johonkin julkiseen kokoukseen, yhdistykseen taikkapa vain ravintolaan, pitivät he huolta siitä, että heiltä tuli ja meni kansliaansa kiireellisiä asiakirjeitä ja sähkösanomia tai että heitä persoonallisesti kutsuttiin ulos. Tälle kyllä naureskelivat kokeneet virkoihin pyrkijät, mutta varovasti ja suopeasti. He pitivät sitä jonakin perin kunnollisena, ikäänkuin valtiomiesmäisyytenä, eivätkä suinkaan kavaltaneet kansajoukon tietoon tuota heille tuttua salaisuutta.
Veljekset menestyivät mitä parhaiten ja voittivat kukin paikkakunnallaan päivä päivältä arvonantoa ja suosiota kansan kesken. Heidän varmat toiveensa esimiestensä virkoihin pääsemisestä eivät tosin täyttyneet. Toinen, joka oli aikonut luopua, tuli äkkiä kateelliseksi ja harkitsi toisin; se taas, jonka virka-aikansa loputtua piti tulla syrjäytetyksi, teki epätoivoisia ponnistuksia, kulkien mieskohtaisesti äänestäjäin kotona itseään suosittelemassa, niin että hän niukalla enemmistöllä tuli jälleen valituksi. Mutta hänen sijaisensa Julian, joka oli peittelemättä virkaan pyrkinyt, sai niin paljon ääniä, että hän niiden perusteella sai esiintyneiden ehdokasten joukossa lähimmän virkaan pääsyoikeuden.
Nuo kaksi nuorta miestä eivät asiain niin ollen kauemmin vitkastelleet ryhtyä puuhiin oman notariaattipiirinsä ulkopuolella sekä käyttää hyväkseen hankkimiaan ystävyyssuhteita, ja niinpä ei kovin kauan kestänytkään, ennenkuin kumpikin valittiin notariukseksi hyvinvoipiin ja varakkaisiin seutuihin, Isidor, vanha liberaali, pohjoiseen ja Julian, demokraati, itään Münsterburgista.
Varpusessa riemuittiin. Rouva Amalia Weidelich huudahti: "Kaksi maakirjuria poikina!" Ja Jaakko isä sanoi: "Niin, sinä olet saavuttanut sen, mitä kunniaan tulee! Mutta notariusten tulot eivät liene enää loistavat! Meidän on vielä edelleenkin uhrattava!"
"Oo, elä siitä huolehdi!" kiivastui äiti, "semmoiset pojat ne eivät kauaksi aikaa siihen asemaan jää!"
"Joka tapauksessa", jatkoi Jaakko Weidelich häiriytymättä, "tarvitsee kumpikin heti talon, vakavan asuinpaikan; sillä eihän maakirjurin virkatoimia täyttäen voi talonpoikaistaloissa vuokralla asua! Rahaa sekin maksaa!"
Pojat rauhoittivat isäänsä. Sievän talon tai vaikkapa kohtalaisen maatilan saamiseen ilmestyisi juuri heidän virkatoimissaan edullisia tilaisuuksia konkurssitilojen, perinnönmyyntien ja muiden omistaja-muutosten sattuessa, jolloin sukkela notarius, joka pitää silmänsä auki ja jotain uskaltaa, ennen kaikkia olisi tilaisuudessa eteensä katsomaan.
Isä Weidelich ei oikein ymmärtänyt sellaista asiankulkua; vanhoista, hänen aikuisistaan maakirjureista ei oltu sellaista kuultu; ei hän sentään itsekään ollut mikään voiton halveksija ja huomasi sen lopulta sitäkin paremmaksi, kun siihen soveltui raamatunlause: "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman!"
Tuo kunnon äiti ei kyennyt enää sanaakaan lausumaan, niin liikutettu, niin hämmästynyt hän oli, nähdessään poikansa istuvan omissa herrastaloissaan, asuen maalla kaukana toisistaan.
Sillä aikaa kuin nuo nuoret notariukset virkoihinsa astuessaan ja niitä hoitamaan ruvetessaan vielä toistaiseksi asuivat edeltäjäinsä taloissa, etsi kumpikin ympäri piiriään tilapäistä asuntoa. Siten esiintyi tilaisuus tutustuttaa itseään asukkaille ja hankkia ystäviä. Etteivät nykyisellä elämänurallaan enää vaihetuksiin joutuisi, olivat he ulkonaista olemustaan muuttaneet niin paljon kuin mahdollista. Julian oli leikkauttanut tuuhean tukkansa lyhyeksi ja kasvattanut sievät viikset, Isidor tasoittanut tukkansa pomadalla ja laittanut jakaukselle; lisäksi piti edellinen mustaa huopahattua, leveää kuin vaununpyörä, jälkimäisen hattu oli taasen kuin soppatalrikki.
Onni laittoi niin, että kumpikin sai lyhyessä ajassa tilaisuuden hankkia itselleen halvasta hinnasta kauniin maatilan ja entisen omistajan sijasta kirjoittaa ainoastaan oman nimensä maakirjoihin. Tämän jälkeen voivat he myydä niistä maata niin paljon, että he asuivat melkein verottomina. Julianin asunto oli idässä, suuressa Lindenberg'in kylässä; talot olivat laajalla alalla hajallaan ympäri vuoren juurta, mutta uusi kanslia kukkulallaan loisti valkoisena ympäristöön. Isidor oli hallintopaikakseen valinnut Unterlaubin seurakunnan ja hänen hankkimansa sievä maatalo sijaitsi samoin hauskalla, viheriän pyökkimetsikön keskestä kohoavalla kummulla, jota sanottiin "Soittolaksi." Kun Weidelichin vanhukset vissinä vuodenaikana kauniilla ilmalla nousivat Varpusen luona oleville kukkuloille, saattoivat he etäisyydessä nähdä molempien talojen valkoisten muurien ja akkunain laskevan auringon valossa kimmeltävän ja säkenöivän.
Mutta ei ainoastaan taivaan valo, vaan ihmistenkin suosio näytti kirkastavan noita onnellisia asumuksia ja niiden omistajia; sillä kun jälleen oli hitusen aikaa kulunut, kuoli Isidorin paikkakunnalla muuan vanha Suuren Neuvoston jäsen ja toinen Julianin piirissä asuva otti olojen pakosta eronsa. Vanhat liberaalit tahtoivat suruissaan vanhan asetoverinsa kadottamisesta koetella kerta nuorilla voimilla ja nostivat Soittolan nuoren notariuksen kilvelle; demokraatit idässä vetivät Lindenbergin Julianin esille jo hänen suuren hattunsakin vuoksi; sillä tämä hattu, joka oli kuin puhuva esikuva miehen mielenlaadusta, muodosti oivallisen vastakohdan Isidorin jakaukselle kammatulle tukalle ja sileälle naamalle sekä oli ylipäätään kuin taisteluvaatimus kaikille toisinajatteleville.
Heidät kutsuttiin tuon kaksisatahenkisen neuvoston seuraavaan kokoukseen ja kun vaalit oli hyväksytty, vietiin heidät sisälle saliin valaa tekemään; jo ennen istuntoa olivat he vahtimestarin opastuksella etsineet edeltäjäinsä paikat ja ottivat ne lyhyen alkutoimituksen jälkeen haltuunsa.
Kun he siinä nyt istuivat, yksi siellä, toinen täällä, oli kumpikin yhtä hiljaa ja kuitenkin tarkkaamattomina, niin että he tuskin tiesivät mitä juuri käsiteltiin. Kun uusia ehdotuksia jaettiin, syventyivät he selaillen niitä tutkimaan ja saivatkin käsiinsä langan, johon neuvottelu uudesta lakiehdotuksesta punoutui. Mutta jo ensi kertaa äänestettäessä, mikä tapahtui aamun kuluessa, olivat he poissa salista, he kun olivat seuranneet hyviä tuttaviaan, jotka olivat heille lehtereiltä viittoneet sekä livistäneet näiden kanssa aamiaiselle muutamaan ravintolaan. Äänestystä ei voitu puuttuvain jäsenten takia ylipäätään suorittaa ja niin täytyi lähettää vahtimestareita hakemaan poissa olevia lähellä olevista ravintoloista, jonka kuluessa neuvostohuoneessa istuva, vakavampi ja odotukseen enemmän tottunut osa senaattoreja kuunteli jotain kertomusta. Vahtimestarit asettausivat heille hyvin tuttujen hämäräin ja melun täyttämäin ravintolahuoneiden oville ja äänekkäällä huudolla pyysivät noita hyvin arvoisia herroja äänestykseen tulemaan. Meluten kohosi tuo nälkäinen seurue aamiaispöydästä ja, kaksosveljekset keskellään, työntyi se sankkana pilvenä kiiruusti noista ikivanhoista ovista ulos.
Isidor ja Julian pitivät tapausta lystikkäänä ja kasvot naurunvireessä tulivat he neuvostoon, puheenjohtajankorokkeella istuvan harmistuneen presidentin sanoessa vieressään istuvalle ensimäiselle varapresidentille: "Tämähän käy pian ollen kuin koulussa, kun poikia sisään ajetaan!"
Lakiehdotuksen käsittelyä jatkettiin, mutta se ei tahtonut luistaa, jonka vuoksi presidentti ehdotti istunnon keskeytettäväksi ja pidettäväksi iltapäiväistunto. Kokous hyväksyi sen ja hankki siten uuden hauskuttelutilaisuuden noille kahdelle nuorimmalle jäsenelle, jotka vaelsivat ravintolaan päivälliselle, kumpikin omain hengenheimolaistensa parvessa. Siellä he sulivat täydellisesti hetken tunnelmaan, unhoittaen korttien ja mustan kahvin ääressä syntyperänsä sekä vihkiytyen tasa-arvoisiksi toveriensa kanssa.
Kun kahden tunnin kuluttua palattiin neuvoston istuntoon, tunsivat he olevansa jo kuin kotonaan. He alkoivat tänä ensi päivänä jäljitellä vanhempien jäsenten ja monitoimisten miesten tapoja; niinpä Julian jätti penkkinsä istuakseen muutaman pöydän ääreen, joka kirjoitustarpeilla varustettuna seisoi keskellä salia. Ottamatta huomioonsa pöydällä olevia pieniä paperiliuskoja irroitti hän muutamasta parasta paperia sisältävästä kirjasta suuren arkin, avasi sen ja paperiveistä käyttämättä repäsi hän sen, kansliataituruuttaan näyttääkseen, vapaalla kädellä ja yhdellä vetäisyllä linjasuoraa keskeltä halki.
"Ratsch!" toisti naapurilleen herra presidentti, jonka korviin tuo karmea ääni otti, "tuosta tuhlarista minä en ikinä tekisi finanssiministeriä! Kuinka hän menetteleekään tuon kalliin paperin kanssa, joka ei hänelle mitään maksa!"
Mutta Julian jatkoi paperiliuskojen kahtia repimistä, kunnes hän sai sellaisen, johon sopi kirjoittaa, kastoi kynän musteeseen, katsahti miettivästi ylös kattoon ja alkoi sitten jotakin kirjoittaa, väliin vähäsen kuunnellen, voidakseen keskustelun kulkua seurata. Lopuksi käännähti hän puhujaan päin, nojautui tuolinselustaan, asetti jalkansa päällekkäin ja näytti, kynä korvan takana, kuuntelevan tarkasti, melkeinpä jännittyneenä. Sitten rupesi hän taas kirjoittamaan, kuivasi vihdoin, luki kirjoituksen, käänsi sen kokoon ja meni takaisin paikalleen.
Kohta sen jälkeen lähti Isidor pöydän luo, jossa hän otti arkin postipaperia ja kirjoitti liukkaalla kädellä kirjeen. Mutta allekirjoituksen laati hän hitaasti ja harkiten, kunnes hän yhtäkkiä pani kynän vikkelään liikkeeseen, pyöräytellen sitä ensin hetkisen ilmassa, sitten paperilla, raapustaen nimen ympärille sakean verkon vinkan-konkkeja. Lopuksi räiskäytti hän sinne keskeen taitavasti kolme pistettä, ylösrakennukseksi lehteriltä häntä katseleville ihmisille. Sitten taittoi hän kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kirjoitti osoitteen, ojensi kynänvarren ja viittasi vahtimestarille, joka seisoi tarkkaavaisena paikallaan. Palvelushaluisena riensi tämä varpaillaan käyden esiin, rinnassaan kolmella ketjulla kiinnitetty hopeinen kilpi, otti vastaan kirjeen, pisti siihen suulakan ja asetti pöytään kiinnitetyn painimen alle, painaen siihen pienemmän valtiovaakunan, jonka jälkeen hän vei sen ulos tai oikeastaan antoi raskaassa tammiovessa olevan luukulla varustetun aukon kautta ulkopuolella seisovalle juoksupojalle. Sillä välin lepäili Isidor nojatuolissa pöydän luona, kädet ristissä katsellen lehterillä olevaa yleisöä.
Puheenjohtaja sanoi vierustoverilleen: "Tahtoisinpa väittää, että tuo on varmasti tilannut itselleen puoli tusinaa Frankfurtin makkaroita, jotka hän tänä iltana aikoo viedä mukanaan kotiinsa!"
"Myöskin hän on voinut kirjoittaa puolisen miljoonaa frangia kiinnitystään vastaan", vastasi varapresidentti nauraen; "te ette muutoin näytä kovinkaan suosivan meidän uusinta neuvostonuorisoamme!"
"No, aina asiain mukaan! Jos he alkavat kaksosmaisesti ilveillä ja käyttäytyä kuin laskiaisteatterissa tai poikasten urheiluissa, niin täytyy minun tunnustaa — saanko pyytää teitä jättämään lisäehdotuksenne minulle kirjallisesti!" keskeytti presidentti puhelunsa, kun muuan puhuja juuri lopetti lausuntonsa ja istui alas; "kuka vielä tahtoo puheenvuoroa?"
Tämä iltapäiväistunto kesti niin kauan, että herrojen kansanedustajain täytyi heti sen päätyttyä rientää rautatieasemille kotiin ehtiäkseen. Sillä rautatieverkon laajettua ei enää sopinut viettää yötä pääkaupungissa, kun kerta saattoi tunnissa tai puolessa ehtiä kotiin ja aamulla yhtä pian tulla takaisin.
Etteivät mitään haitallisuuksia saisi aikaan, katsoivat Weidelichin veljekset olevan välttämätöntä neuvostotoveriensa kanssa palata omaan piiriinsä. Kuuluihan sitäpaitsi päiväjärjestykseen ottaa osaa kotiin palaavien keskusteluihin, vaikkapa sitten korvillaankin ja siten tavallaan kantaa päivän kuorma loppuun saakka.
Tänä iltana istuivat Varpusessa noiden nuorten suurneuvosten vanhemmat pöydässä äreinä, melkeinpä synkkinä. Ylpeinä tämänpäiväisestä tapauksesta, joka kruunasi kaikki heidän uhrautumisensa ja toiveensa, olivat he koko päivän odottaneet sitä hetkeä, jolloin pojat pääsisivät isää ja äitiä tapaamaan ja tervehtimään. Jo päivällisen aikana oli heillä valmiina mehuisat ruuat ja tavallista paremmat juomat ja kauan he turhaan odottelivat, ennenkuin ryhtyivät itse syömään. Tavallista useammin jättivät he toimensa ja juoksivat tielle, toivoen näkevänsä noiden nuorten arvonmiesten lähellä olevasta kaupungista tulevan. Mutta he eivät tulleet.
"Heillä ei ole aikaa", sanoi Jaakko Weidelich, "ovat kiireestä kantapäähän kiinni toimissaan".
Kun nuo kunnon ihmiset myöhään illalla vielä menivät ulos ja kuulivat etäällä illan hiljaisuudessa junien hurisevan ja viheltelevän, tiesivät he, etteivät enää näkisi poikiaan. Muori pyyhki silmiään, jota ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin ja silloinkin vain sipulia kuoriessa; hänen sydäntään likisti aivankuin pojat olisivat ainaiseksi kadonneet, vaeltaen tuntemattomiin maihin.
"Tulevathan he huomenna takaisin", sanoi Jaakko, "ja todennäköisesti myöskin ylihuomenna!"
"Kukapa tietää, muistavatko he sitten meitä! Sydäntäni puristaa kuin jos he eivät meille enää ollenkaan kuuluisi!"
Muori hiipi takaisin taloon, ettei kukaan huomaisi hänen mielimurheisuuttaan ja arvaisi syytä siihen, ja ukko painui myöskin jonkun hetken kuluttua sisään. He joivat yhdessä sitä parempaa viiniä, jota he olivat poikia varten valmiina pitäneet.
"Ja miksi heidän sitten tarvitsee joka päivä edestakaisin matkustaa kuin mitkähän älliöt?" toraili äiti, "kun he kerta niin mukavasti voisivat meidänkin luonamme yötä viettää eikä olisi pakko rahojaan menettää."
"Sitä sinä et ymmärrä! Onhan heidän toki käyminen katsomassa mitä kansliassa on tapahtunut; ja aamuaikaisella ennen lähtöään neuvovat he kirjureille työtä. Paremminhan se käy kuin jos ne pari tai kolme päivää saisivat yksinään elostaa! Mitä varten meillä on kaikki nuo rautatiet, joiden takia kunnat ja valtio ovat niin ylenmäärin velkaa tehneet? Se on nyt heidän hyväksi, he voivat koko päivän istua kunnollisesti täällä neuvostossa ja kuitenkin illoin aamuin työskennellä pari tuntia kotona! Sillä heillä on suuri vastuunalaisuus!"
Ei Martti Salanderinkaan kotona ollut päivä ilman huomattavia jälkiä jättämättä kulunut. Kun perhe istui päivällispöytään kokoontuneena, veti Salander taskustaan sanomalehden, joka oli yhdentoista aikana ilmestynyt. Hän silmäili vain tuoreimpia uutisia, joiden joukossa oli kertomus Suuren Neuvoston avaamisesta ynnä parista kolmesta alkutoimituksesta; molempien nuorten notariusten neuvostoon tuleminen oli myös mainittuna.
Salander, joka kyllä tunsi vaalien menon, ei ollut tullut sitä ajatelleeksi, että tänään oli istunto ja että Weidelichin veljekset ottivat siihen osaa. Hän tunsi itsensä omituisen hämmästyneeksi. Hänen tyttäriensä epämieluisat sulhot eivät olleet ainoastaan hänen kannattajinaan esiintyneet sekä olleet vähällä auttaa hänet itsensä korkeimpaan neuvostoon, vaan vieläpä istuivat he nyt itsekin siellä, hänen, vakaan ja kokeneen kansanystävän saadessa sanomalehdistä lukea mitä siellä tapahtui.
Hän ei voinut olla mielessään tuntematta hituisen inhimillistä kateutta.
"Mitä sanomalehdessä on, koska näytät niin vakavalta?" sanoi Maria rouva katsahtaen häneen, kun tytöt näyttivät isää varkain silmäilevän.
"Minäkö?" sanoi hän silmiään sanomalehdestä nostamatta, "eipä mitään erityisempää! Luen juuri tuossa, että herrat Weidelichit ovat tänään astuneet neuvostoon."
Vasta nyt silmäsi hän ylös, kun vaimonsa liikahti ikäänkuin säikähtyneenä. Kumpikin he huomasivat, että tyttöjen silmät omituisesti loistivat ja heidän huulensa nytkivät aivankuin olisivat he tahtoneet sanoa: ovatko he nyt kyllin vanhoja?
"Leena, soppa on liian suolaista, vie pois minun lautaseni!" huudahti äiti sisään tulevalle kyökkipiialle. Tämä otti lautasen sekä lusikan ja maistoi soppaa.
"En minä ymmärrä", vastasi hän, "varmastikaan minä en ole pannut tavallista enemmän suolaa!"
"Vaikka', se on vain liian suolaista! Muutoinkaan minä en voi syödä!"Ja rouva Salander pani ruokaliinansa pois sekä nousi ylös.
"Maria, älä joutavoitse, vaan syö pois! Vai etkö voi hyvin?" huudahti nyt Martti, nähdessään rouvan kalpenevan. Huolestuneena nousi hän ylös ja tytötkin kokonaan muuttunein kasvonilmein työnsivät tuolinsa taakse, rientäen äitiään auttamaan. Hän tointui kuitenkin äkkiä. "Istukaa vain ja syökää!" sanoi hän, "minä koetan myöskin mikäli voin."
Kun kaikki olivat jälleen istuneet ja rouva hiukan tyyntynyt, jatkoi hän keskustelua: "Minä näen, että te ette hellitä ja että asiat menevät menoaan. Jos teillä on jotakin sanomista, niin puhukaa vapaasti, minä en siihen enää sekaannu, vaan jätän asian isänne päätettäväksi!"
"Elä puhu niin!" sanoi Martti, "me emme saa eri henkilöinä lastemme edessä esiintyä! Kuinka asiat nykyään ovat", kääntyi hän tyttäriin, "kuinka on niiden nuorukaisten, kaksosten laita?"
Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Sitten rohkaisihe neiti Setti. "Rakkaat vanhemmat", sanoi hän alas luoduin silmin, Nettin istuessa hänen rinnallaan sykkivin sydämin, "se on nyt tapahtuva. Ensi sunnuntaina aikovat he tulla ja pyytää meitä. Me pyydämme teitä, ettette olisi vastaan!"
Jälleen vallitsi lyhyt äänettömyys. Sitten sanoi Salander: "Meidän puolestamme he saavat tulla! Siihen saakka saanevat vanhempanne kai vielä vähän harkita asiaa ja sittenkin pyytää tavallisen mietintöajan, mikäli se tarpeelliselta tuntuu."
"Oo, emmehän me lainkaan tahdo hätiköidä!" huudahti Netti.
"Hyvä on, syökää nyt vain, muutoinhan kaikki jäähtyy!" lopetti Salander ja jatkoi yksinään syömistä, tyttöjen ollessa jouten ja äidin, joka oli jälleen noussut pöydästä, puuhaillessa äänetönnä huoneessa.
Tytöt esiintyivät tästä hetkestä alkaen nöyrinä ja hyvin rakastettavina isää ja äitiä kohtaan. Joskin he olivat päättäneet pitää kiinni persoonallisesta oikeudestaan, niin osasivat he sentään oikein arvostella eroitusta vanhempainkodista tapahtuvan rauhallisen ja väkivaltaisen eron välillä. He olivat myöskin saaneet takaisin entisen hyvän omantuntonsa lakkauttamalla kohtaukset rakastettujensa kanssa ja rajoittamalla kirjevaihdon välttämättömimpään. Jonkinlaiseksi korvaukseksi tästä nousivat he väliin aamu- tai iltahetkinä vuorenkukkulalle, josta saattoi nähdä notariuksen talon Lindenbergissä sekä samoin Soittolassa. Kummallakin riippui kapeassa rihmassa kiikari ja sinne ylös ehdittyään tutkivat he loistavin silmin taivaanrannan sineä, joka vielä monin kerroin kaunisti heidän rakastettujensa siellä etäisyydessä häämöittävät kodit. Netti saattoi kiikarinsa avulla lukea akkunat Julianin talossa; sisko ei voinut samaa Isidorin talossa, se kun siihen aikaan päivästä oli varjossa. Sen sijaan näki hän Soittolasta kohoavan valkoisen savun sekä auringonsäteiden muodostaman juovakkeen kimmeltävän lammen pinnalla ja puiden välissä.
"Kuinka ihanaa onkaan", huudahti hän, "voidessani päivätä sinulle kirjeen: 'Soittolassa, Vapunpäivänä!'"
"'Lindenbergissä, 1 p. kesäk.' ei myöskään kuulu hullummalta!" arveli Netti ja kiikaroitsi edelleen; "kun te tulette meille kylään, niin syömme me ylhäällä kulmahuoneessa, katsohan, tuo viimeinen akkuna vasemmalla, sieltä varmaankin näkee laajalti ympäristöön! Se on mitä hauskin pikku sali, on hän minulle kirjoittanut."
Mutta nyt odottivat he ensi sunnuntaita vielä suuremmalla ikävällä kuin millä he maaseudulle katselivat, ja niinpä se vanhemmille saapuikin pikemmin kuin heille.
Rouva Salander oli sillä välin Martin kanssa keskustellessaan tullut siihen surulliseen vakaumukseen, että jatkuvaan vastustukseen ei ollut enää mitään järkevää perustetta; se tekisi vain nuo edessä olevat avioliitot maailman silmissä huomatummiksi, kun tytöt yksinkertaisesti livistäisivät tiehensä. Mutta hän ei aikonut olla läsnä uhrilampaan tavoin näkemässä noiden kavalain tyttärien riemua ja hänelle koitunutta rangaistusta; sen vuoksi päätti hän sinä päivänä käyttää hyväkseen erästä kauan luvattua kyläretkeä maalle ja siten poissaolollaan rangaista noita hänen mielipiteensä mukaan päättömästi hairahtuneita lapsiaan. Kun hän sentään oli miehelleen antanut myönnytyksen, että kosijat joka tapauksessa pyydettäisiin päivälliselle, piti hän itse huolta kunnollisen joskin kohtuullisen aterian valmistamisesta ja kaikista mieluimmin häntä tässä toimessa auttoi Leena, joka asian onnellisen päätöksen kautta toivoi omista synneistään täysin vapautuvansa. Hän palveli mielellään talossa eikä halunnut sitä koskaan jättää.