"Pyytääkö sinunkin lintuja?" kysyi isä toiselta tyttäreltään.
"Ei, hän kalastaa!" sanoi tämä.
"Jumalan kiitos, se minua vähän rohkaisee!" murisi Martti, "olenkin jo pitänyt niitä herroja liian tyhminä sellaisiinkin temppuihin! Tällä en sentään tahdo väittää, että jokaisen linnun- tai kalan pyydystäjän välttämättä täytyisi olla nero!"
Molemmat tyttäret hieman säpsähtivät noista isän kovista sanoista, jolloin äiti sen huomatessaan sanoi nuoremmalle: "Sinä voisit huolehtia meille sitten hyvää kahvia, ettei meidän tarvitse kovin kiirehtiä; sillä me aiomme jutella luonasi hyvän aikaa".
Kun kahvi oli nautittu, muodostui juttelu yleiseksi neuvotteluksi, johon molemmat maakirjurinrouvat ottivat järkevästi ja tyynin mielin osaa, sittenkuin he olivat ennättäneet tottua tähän kauan pelkäämäänsä kohtaukseen. Kuitenkin tämä oli noiden heistä huolehtivain vanhempain silmien edessä tapahtunut helpommin kuin he olivat luulleetkaan.
Martti ja Maria Salander harkitsivat lähinnä sitä, pitikö heidän ottaa tyttäret ilman muuta jälleen luokseen, vai oliko odotettava mitä aika mahdollisesti mukanaan toisi. Nuoret rouvat eivät oikeastaan eläneet huonosti tai kiusattuina miestensä kodissa; sadat naiset olisivat iloinneet, saadessaan vain viikonkaan kantaa noita kauniita vaatteita. Heidän onnettomuutensa oli, että he olivat kadottaneet rakkautensa kaksoisnotariuksiin ilman että nämä siitä tiesivät tai pitivät sitä huomiota ansaitsevana. Sillä he heti hyvin osoittivat sisällisen ihmisensä surullisen alastomuuden ja jäivät tyhjinä haamuina jälelle vaimojensa särkyneistä unelmamaailmoista.
Oli syytä epäillä, että nämä tyhjät haamutkin olisivat kohdelleet vaimojansa raa'asti ja pahoin, jolleivät nämä olisi olleet varakkaan miehen tyttäriä; taikka sitten sukelsi jälleen esille vanha epäilys, että he olivatkin alunpitäin olleet sydämettömien ja lisäksi kypsymättömien poikajunkkarien keinottelun esineinä, keinottelun, jonka uhriksi heidät sokea itsepäisyys oli langettanut. Mutta nyt päättivät he yksimielisesti ottaa kohtalonsa sellaisenaan ja sanoivat vain siitä iloitsevansa, ettei asiasta puhuttaisi mitään niinkauan kuin ei mitään pahempaa tapahtuisi. Ja kun vain yhteys vanhempain kodin kanssa sekä heidän molempain kesken oli entisellään, niin toivoivat he ajan voimaan luottaen oppivansa vähitellen kantamaan osansa, joka monille aviovaimoille ei ollut sen paremmaksi suotu.
Vanhemmat eivät edeltäpäin osanneet tätä vastaan mitään väittää. Nuoriin miehiin vaikuttamisesta ei voinut olla puhettakaan, koska nämä eivät voineet antaa sitä mitä heillä ei ollut, eikä asialla ollut sellaista puolta, johon olisi voinut tarttua. He rajoittuivat siis vahvistamaan noita idyllisissä unelmissaan niin onnettomasti pettyneitä lapsiaan tuossa heidän kunnioitettavassa päätöksessään harjoittaa kärsivällisyyttä sekä lupaamaan suojaa ja apua kaikkien onnettomuustapausten varalta. Ennen kaikkea he kuitenkin pyysivät, että tyttäret nyt ahkerammin kävisivät vanhempainsa luona, niin usein kuin mahdollista, yksinään ja yhdessä, miten vain sattuisi ja antamatta itseään pidättää. Sen he mielellään lupasivat ja päättivät myöskin tehdä niin sekä käydä jälleen toistensa luona niin usein kuin halua siihen olisi.
Tähän päättyi neuvottelu Julianin kotiintulon takia. Kummastuneena tervehti tämä seuruetta, jonka niin odottamatta tapasi, ja pahoili kovin, että juuri tänä päivänä oli tullut metsälle menneeksi. Pojalta, joka kantoi evässäkkiä ja metsästyslaukkua, otti hän nämä kamsut.
"Onneksi tuon minä ainakin jotain illallispöytään!" huudahti hän. "Onko sinulla vielä minullekin kulaus kahvia, rouva suurneuvoksetar? Niinpä niin, teitähän on siinä kolme, joten voitte meidät kaksi herraa kumoon äänestää! Täällä, sanon minä, on mitä paistaa, mikä onkin pian tapahtunut, jahka saalis on vain ensin kynitty. Aionpa taas itse käydä siihen toimeen!"
Hän tyhjensi metsästyslaukkunsa pöydälle ja yli kolmekymmentä lintupoloista nujerretuin kauloin ja sammunein pikku silmin, rastaita, peippoja, leivosia ja mitä ne kaikki lienevät olleetkaan, makasi siinä äänettömänä, kankeat jalat ojoina ja käyrät pikku kynnet löysinä siirottaen.
"Saattepa nähdä, mamma, että nämä maistuvat teistä kuin paras sokerileivos, jahka ne on saatu möyheiksi ja hyviksi! Mutta minä tahdon itse katsoa perään. Onkos kyökissä jotain rasvaa, rouva?"
"Pyydän, herra vävy, älkää hätäilkö!" sanoi rouva Salander, "me emme missään tapauksessa enää syö, mieheni ja minä, me olemme täysin kylläisiä ja aiomme vielä viimeisellä junalla mennä pois."
"Mutta, mestari Julian", työnsi Martti väliin, "ettekö sitten tiedä, että laululintujen metsästys on kielletty? Te Suuren Neuvoston jäsen?"
"Enhän minä, herra appiukko, ole metsästänyt, vaan virittänyt paulan ja siihen on sitten todellakin kutsumatta tullut pari peipposta. Muutoin ei kai mikään metsänvartia käyne minun kimppuuni!"
"Tasa-arvoisuutta lain edessä, eikö niin?" vastasi Salander Julianin puheeseen, joka ilmeisestikin tarkoitti, että hänen neuvoksen arvonsa suojelee häntä siitä.
"No, syököön kuka haluaa, minä paistan ne, sillä minulla on nälkä!" sanoi hän ja tyhjensi kahvikupin, jonka rouva oli hänelle tarjonnut. Sitten kahmusi hän linnut jaloista yhteen, aina viis kuus kahden sormen väliin ja lähti näitä riippuvia lintubuketteja kantaen huoneesta.
Kun appivanhemmat ja Setti vähän myöhemmin olivat poislähdössä ja menivät eteisen läpi, riensi hän kyökistä hyvästiä heittämään, edessään valkoinen esiliina ja toisessa kädessä veitsi sekä toisessa yksi noita paljaaksi kynittyjä lintusia. Verisiä sormiaan näyttäen pyysi hän anteeksi, ettei voinut paremmalla tavalla hyvästi sanoa kuin ojentamalla oikean kyynärpäänsä.
Lähtevät näkivät olevansa pakoitetut koskettamaan tuota koukistettua käsivartta sekä hiljaa sitä pudistamaan, sillä kädenpuristuksen korvatakseen.
Hänen vaimonsa, Netti rouva, oli hyvin hämillään eikä edelle kiirehtien ollut huomaavinaankaan tuota nuoren herkuttelijansa sopimattomuutta. Maria äiti ihmetteli itsekseen, kuinka nopeasti molemmat veljekset olivat raaistuneet, arvellen että heistä ajan oloon tulisi oikein tahditon ja tunteeton poroporvari pari.
Martti Salander harkitsi saamaansa vaikutusta toiselta kannalta. Netti tyttärelleen, joka aikoi saatella vanhempiaan ja sisartaan aina asemalle saakka, sanoi hän: "Onko sinun miehelläsi virassaan niin paljon aikaa, että hän voi kokonaisia päiviä uhrata tuollaisiin harrastuksiin?"
"Mitä siihen tulee", vastasi Netti, "niin on töiden paljous epätasaista; mutta totta puhuakseni en voi sanoa hänen lyövän tehtäviään laimin. Häneltä käy työnteko helposti, ilman pitkiä miettimisiä, ja sitten ei hän ole siitä milläänkään, saadessaan istua puolet yötä kansliassa, kun on tavallista enemmän työtä, ja kirjottaessaan yhtämittaa. Aivan äskettäin oli hän koko päivän poissa, Münsterburgissa, ja kun hän illalla puoli kymmenen aikana tuli kotiin, ei hän mennyt makuulle vaan kansliaan, vaikka hän näyttikin väsyneeltä. Kun kello löi kolme eikä häntä vieläkään ollut vuoteessaan, luulin minä hänen siellä alhaalla nukahtaneen; minä nousin ylös ja menin katsomaan, yksistään jo lampunkin takia, ettei mitään tavatonta tapahtuisi. Mutta hän istui vielä ja työskenteli. Hän oli itse laittanut kuntoon kokonaisen kasan kiinnekirjoja, maakirjojen otteita ja sen semmoisia, joiden valmistus muutoin on apulaisten tehtäviä, kirjoittanut kaiken siististi, vieläpä päällekirjoitukset huolellisesti fraktuuralla. Juuri oli hän taittamassa asiakirjoja kokoon ja merkitsemässä takasivuille noita kanslian omaisia titteleitä, kaikki hyvään järjestykseen. Tämän kaiken teki hän sen takia, etteivät kirjuri ja oppilas olleet työssään edistyneet ja että hän tahtoi jouduttaa töitä riittämiin asti eteenpäin. Hän ei ollut juuri hyvillään, että minä tulin sinne ja näin, kuinka hän oikeastaan teki sellaista työtä, jota varten hän palkkaa väkeä."
"Siinä on toki jonkinlaista hyväsydämisyyttä, siinä!" arveli Salander. "Entäs sinun Isidorisi, Setti, onko hänkin sellainen yötyöskentelijä?"
"Niin, kyllä hänkin toisinaan puuhailee kansliassa pitkät ajat", vastasi Isidorin rouva, "mutta en tiedä, tekeekö hän apulaisillekin kuuluvia töitä. Olen vain nähnyt, että hän tarkastaa kirjat läpi ja tekee muistiinpanoja."
Lindenbergin asemalla täytyi heidän erota. Vanhemmat nousivat heti Münsterburgiin menevään junaan, mutta Setti ja Netti jäivät vielä yhdessä odotussaliin, missä he alakuloisiksi käynein mielin hiljaa juttelivat, kunnes tuli Unterlaubiin menevä juna.
Eivät Martti ja Maria Salanderkaan olleet kotona ennen maatapanoa vastapäätä istuessaan ruusuisella mielellä. He olivat nyt vakuutettuja, että noiden kukoistavien tyttärien elämä oli käynyt autioksi ja että se nykyisellä kannalla säilyessään kävisi yhä lohduttomammaksi ja ikävämmäksi kuin loputon tihkusade.
Maria nojasi päätään käteensä ja katsoi ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.
"Onhan meillä vielä Arnold, joka toiveitamme ylläpitää", puhui hän yksikantaan, "mutta kuinka helposti nämäkin toiveet saattavat pettää!"
"Mutta eihän hän ole sitä varten olemassa, että me tällaista mahdollisuutta ajattelisimme", lausui Martti, "hän elää ja on ihmisten ilmoilla ja eläväthän tyttäretkin ja saavat hekin vielä paremmin elämästään iloita! Arnold saattaa nyt muutoin tulla piankin kotiin, jos haluaa; onneksi on hän pysynyt tervennä ja toivottavasti edelleenkin pysyy!"
"Tahtoisin hänen olevan jo kotona! Huomenna kirjoitan minä hänelle kirjeen!"
Pitennetyltä opintomatkalta palattuaan oli heidän poikansa aluksi liittynyt kauppaliikkeeseen, perinpohjin siihen perehtyäkseen ja harjaantuakseen. Ei kestänyt kauankaan, kun hän oli siksi selvillä asioista, että huomasi välttämättömäksi tai ainakin hyödylliseksi persoonallisesti matkustaa niihin maanosiin, joihin kauppahuoneen suhteet pääasiallisesti suuntausivat. Tässä kävivät hänen toiveensa yhteen isän kanssa, joka oli jo kauan kaivannut luotettavaa paikallisedustajaa, kun hän itse oli luopunut ajatuksesta tehdä ajoittaisin matkoja. Vuoden tai vähän toista oli Arnold oleskellut Brasiliassa ja oli hän valppaudellaan ja ripeydellään tehnyt jo hyviä palveluksia.
"Tuon tehtävänsä, laajentaa sikäläinen maatilamme sopivaksi istutusmaaksi", sanoi Salander, "on hän vallitseviin olosuhteisiin nähden suorittanut mahdollisimman hyvin, niin että meillä on nyt pitkäksi aikaa varma tukikohta, kuinka kauppasuhteet hyvänsä muuttukootkin. Johtajaksi on hän löytänyt muutaman toimeliaan ja uskollisen nuoren maanmiehemme, jonka me voimme ottaa tilapäisesti osakkaaksi, niin ettemme enää tarvitse mitään vieraita arentimiehiä. Ja mitä muihin toimiin tulee, niin on Arnold saamistani kirjeistä päättäen käyttäytynyt kaikkialla kauppatuttujen luona taitavasti ja viisaasti sekä jättänyt itsestään hyvän vaikutuksen. Onhan hänen tosin helpompi toimia kuin minun, jonka siirtomaissa täytyi käydä kulkukauppaa melkein tyhjin kourin. Mutta mikä minua ilahuttaa, on se, että meillä on poika ja liiketoveri, joka on kunnollisesti oppinut sekä nähnyt maailmaa maineen ja kansoineen. Ja kun hänestä lisäksi tulee riippumaton mies, tai hänhän on jo sitä, niin saa hän sanan kauneimmassa merkityksessä osakseen vaikutusalan, joka on meillekin kunniaksi!"
"Eläköön hän niinkuin hänen osakseen on määrätty", sanoi Maria, "eikä toisin, niin pysyy hän tyytyväisenä! Kunpa hän nyt aluksi olisi vain kotona!"
Kun he näin pojastaan puhumalla olivat hetkisen mieltään ilahuttaneet, palasi heidän surunsa tyttäristä taasen ennalleen, synnyttäen pitemmän äänettömyyden. Salander päätti synkät mietteensä lausumalla: "Erästä seikkaa minun on mahdoton selittää! Muistellessani nyt jälestäpäin, kuinka tytöt silloin öisessä puutarhassa, jossa minä heidän ja noiden kahden veitikan perille ensikerran pääsin, komentelivat poikiaan, että näiden täytyi käydä ja seisoa aina kuinka he tahtoivat; kuinka he sen jälkeen kielsivät näiltä seurustelun ja nämä tottelivat, — ja kun minä nyt näen, kuinka heillä ei enää ole vähintäkään vaikutusta, vaan ne vintiöt tekevät ja ovat tekemättä miten vain haluavat, vieläpä määräävät vaimoilleen puvut ja koristeetkin kuin itämaisille orjattarille ja nämä mukautuvat, samalla kun he eivät kuitenkaan enää rakasta ja kunnioita miehiään, niin täytyy minun yhä kysyä, kuinka tämä sopii yhteen ja kuinka se on mahdollista!"
"Eihän se harkitsemalla parane!" vastasi rouva Salander.
"Voisi sanoa, etteivät he kumminkaan puolin ole enää samoja ihmisiä, sen jälkeen kuin mielivaltaiset unelmat ovat haihtuneet. Toisella puolen on unelmien nuorukaisista tullut nuoria miehiä, jotka kääntävät raa'an puolensa esille ja jotka sitäpaitsi kuuluvat niihin, Jotka yhdestä poikamaisuuden ikäkaudesta siirtyvät toiseen; toisaalla taasen on tytöistä tullut aviovaimoja, unelmien kehräämä onni on hävinnyt ja jälelle jäänyt vain tavallinen siivous, joka estää heitä viheliäisyyttään vielä jokapäiväisellä riidalla ja toralla koristamasta; sillä luonnollisesti he hyvin tietävät, että se olisi ainoa tulos jokaisesta kokeesta saavuttaa heihin uudelleen vaikutusvaltaa. Onhan jo tuo entinen valta noihin nuoriin miehiin ollut sekin vain osa heidän mielikuvituselämäänsä. Mutta kaikki tämä on jo liiaksi sanottua! Me olemme tässä jonkun selittämättömän oikun, ilmiön kanssa tekemisissä, kuten sinä jo olet sanonutkin."
"Niin se lienee", vastasi mies alakuloisesti, "sellaista sattuu niin siveellisessä kuin fyysillisessäkin suhteessa! Taivas meitä armossaan varjelkoon!"
Seuraavana päivänä lähti Martti Salander ajoissa konttoriinsa, korjatakseen sen mitä eilen oli mahdollisesti tullut laiminlyödyksi. Kun hän oli tämän tehnyt sekä lukenut vasta tulleet kirjeet ja oli juuri aikeissa päivän sanomalehteä katsella, saatettiin sisälle muuan vieras, joka halusi häntä puhutella.
Muuan hyvin puettu, vierasmaalaiselta näyttävä mies seisoi suorana keskellä huonetta. Hänellä oli tatarimaisesti leikattu parta, pitkät, alasriippuvat ja kankeiksi suitut viikset ja vastaava leuan ympärys. Tukka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi, mutta silmäin ympärystät sen sijaan ryppyiset, mikä saattoi johtua yhtähyvin totutusta räpyttämisestä ja vilkuttamisesta kuin ijästäkin; kädessä oli hänellä kiveräpartainen huopahattu, jaloissa polviin ulottuvat kiiltosaappaat. Takki oli kiinni ja eräästä napinlävestä riippui paksu kultaketju, joka vaaksan matkan alempana pujahti toisesta lävestä takaisin sisälle.
Salander kysyi millä hän saattoi palvella.
"Vanha ystävä! Etkö tunne minua enää, Louis Wohlwendia?"
Salander tunsi äänen, vaikkei sillä ollutkaan kuin nimeksi sen entistä kaikua, mutta sen avulla selkeni hänelle kuitenkin erityisiä piirteitä noissa vanhentuneissa kasvoissa. Tänä hetkenä olisi hän ennen ajatellut kuolemaakin kuin Wohlwendia ja täytyi hänen miettiä, missä suhteessa hän oikeastaan oli tuohon mieheen. Hän tyytyi siis katselemaan tätä, sanomatta mitään ja tarttumatta tämän ojennettuun käteen. Wohlwend veti tuolin esille, istui siihen ja viittasi vanhaa ystäväänsä istumaan jälleen pulpettinsa ääreen.
"Minä huomaan", alkoi hän uudelleen puhua, "että minun olisi pitänyt ilmoittaa tuloni ja asiani, ettei olisi tarvinnut kompastua siihen vanhaan juttuun, joka näyttää vielä välejämme häiritsevän. Sinä olet tuon häviöön joutuneen Atlantin rannikkopankin maksuosoituksen takia antanut minua kerran syyttä vainota, mutta luonnollisesti mitään siitä kostumatta, sillä minä en voinut maksaa, mitä olin velkaa, siis vieläkin vähemmän, mitä en ollut velkaa. Minulla oli siihen aikaan tilaisuus erään kauppiaan puolesta tammisen astialautalähetyksen kera matkustaa Unkariin, jossa minä sitten kiertelin ympäri maata, toimin ilman voittoa hankkijana ja välittäjänä kaikilla mahdollisilla kauppa-aloilla, olin tekemisissä puiden, viinin, villojen, vieläpä sianharjastenkin kanssa. Sianharjasten takia jouduin minä Essekin seuduilla Draun varrella muutaman mahtavan siankasvattajan luo, joka mieltyi minuun. Hän kävi kauppaa myöskin muilla tuotteilla ja koetti saada minua kirjanpitäjäksi tai liikkeen johtajaksi ja minä jäinkin sinne. Kuten tiedät, olin minä yhä vielä naimaton, mutta sain nyt tilaisuuden mennä avioliittoon. Isännälläni oli kaksi tytärtä, kahdesta eri avioliitosta. Ensimäisestä avioliitosta oleva tuli vaimokseni, ja etteivät molempain perintösuhteet sekaantuisi, vaan kumpikin saisi, mitä hänelle oli tuleva, niin järjesti hän eläissään omaisuutensa ja pani kummankin osan varmalle talletukselle. Nyt hän on jo kuollut. Minä voin vaimoni tuloilla elää hyvin hänen kanssaan ja säännöllisesti taloutta hoitaen vuosittain vähän säästääkin. Kun jälkeen jäänyt maatila on edullisesti myyty, käy asemani ehkä vieläkin paremmaksi. Ensimäinen mihin päätin käydä käsiksi, oli luonnollisesti ryhtyä korvaamaan minun takiani kärsittyjä vahingoita, joita mahdollisesti ei muutoin oltu sovitettu; ensimäisenä on se koko summa, jonka sinä, vanha ystäväni Salander, ennen ensimäistä Brasilian matkaasi minulle takasit. Minä aion oleskella täällä pitempään. Luonnollisesti voin minä käyttää ainoastaan vaimoni vuosituloista jääneitä säästöjä ja on minun niissä rajoissa liikkuminen erityisiä maksuja suorittaessani. Lyhyesti, minä olen tullut panemaan asiaa alulle!"
Hän veti esiin lompakon ja asetti muutamia seteleitä Martti Salanderin pulpetille, jonka jälkeen hän jatkoi: "Tässä on viisituhatta frangia! Olehan hyvä ja merkitse ne kirjoihin ensimäisenä velanlyhennyksenä ja laske kohtuullinen korko koko kuluneelta ajalta sekä samoin laske, jos niin tarvitaan, vähittäinen kuoletusmaksu? Sillä minulla on kaksi poikaa, jotka nekin kasvatukseensa kysyvät menoja."
Nyt vasta olikin Martti Salander hämillään. Jos Wohlwendin halu maksaa oli todellinen, niin täytyi hänen, Salanderin, ottaa häntä kohtaan ystävällisempi käytös, eikä hän kuitenkaan tiennyt edes sitä, pitikö hänen ottaa rahat vastaan neuvottelematta asianajajansa kanssa. Mutta jos Wohlwend sittenkin on ollut syytön tuohon rannikkopankin juttuun, mikä kylläkin on hyvin mahdollista, niin seisoi hän nyt hyvine aikomuksineen ja itse asiassa jo alkuunpantuine suorituksineen kunnian miehenä hänen edessään eikä Salanderin niin ollen tarvinnut häntä tylysti pois työntää.
Hän otti senvuoksi nuo viisi seteliä käteensä, silitti ne tasaisiksi ja sanoi hiukan mietittyään: "Jos sinä tahdot hyvittää minulle sen takaussumman, niin on se minulle vain mieluista; menetetyksi luullun rahan voi aina kaksinkerroin hyvin käyttää! Koroksi minä ehdotan neljää sadalta, laskettuna kymmeneltä vuodelta, siis määrä-ajalta, jonka kuluttua velka vanhani, niin että me pääomalle ja kymmenen vuoden korolle saamme pyöreän summan, joka ei enää muutu, siinä tapauksessa että lyhennykset eivät jää suorittamatta! Nämä viisi tuhatta olisivat siis ensimäisenä maksueränä puheenalaiselle summalle!"
"Minä tunnen taasen vanhan kunnon ystäväni!" vastasi Louis Wohlwend rehellisellä äänellä. "Korkokanta ja aika ovat ystävän tavoin lasketut ja minä hyväksyn molemmat kiitollisuudella!"
"Minä kirjoitan sinulle väliaikaisen kuitin ja, koska se sinusta ehkä on mieluisampaa, pidän myöhemmin itse huolta tarkemmasta maksutodistuksesta, ettei minun tarvitse sitä kirjanpitäjälle uskoa."
"Aivan kuten tahdot! Kiitos vain vielä kerran!" vastasi Wohlwend, ojentaen hänelle tunteellisesti kätensä. "Katsos, nyt minä voin ilomielin pitää itseäni kotiinpalanneena, kun minä olen kotona vanhimman nuoruudenystäväni kanssa tehnyt rauhan!"
Tuon rauhallisen keskustelun kuluessa, joka toi hänelle odottamatta takaisin kauan sitten ansaitsemansa rahat, unhoitti Salander kaiken sen mitä hän Wohlwendin takia oli kärsinyt ja mitä hän jo itse oli hänestä puhunut. Hän pudisti ystävällisesti tämän kättä, kuten ainakin hyväsydäminen mies, jonka sydämeltä kivi putoaa jakun hän myöskin voi vanhasta vihankaunasta vapautua. Hän antoi tuon puolittain aasialaiselta näyttävän ja jonkunlaista itse ottamaansa helkkyvää saksanmurretta puhuvan Louisin olla oloissaan ja tämä jäikin sinne loruilemaan aina päivällisaikaan saakka, kyseli kaikkea, katseli tulevia ja meneviä liikehenkilöitä ja vaihteeksi taas ylisteli Salanderin onnea. Ja kun tämä keskeytti työnsä, lähteäkseen kotiin päivälliselle, tahtoi Wohlwend saattaa häntä kappaleen matkaa.
He tulivat muutaman hotellin luo, jossa herra Louis Wohlwend asui.Tämä pysähtyi portille ja pidätti Salanderia.
"Tee minulle se palvelus ja tule ainoastaan hetkiseksi sisälle! Minä haluaisin kovin mielelläni esittää sinulle perheeni, vaimoni, poikani ja kälyni!"
"Mutta sehän saattaa helposti toistekin tapahtua! Nyt minua odotetaan syömään!" pyyteli Salander anteeksi.
"Ymmärrähän nyt!" tiukkasi Wohlwend, "minun pitäisi huomenna aikaisin mennä heidän kanssaan Rigille, näyttääkseni heille hiukan ihanuuksiamme! Ja muutakinhan siihen väliin voi tulla! Vain hetkiseksi!"
Lyhentääkseen mitä nyt kerta ei voinut välttää, salli Salander työntää itsensä portaita ylös ja huomasi olevansa muutamassa salonkimaisessa huoneessa vastapäätä kahta muhkeaa naista, joiden kauneus oli erilainen, mutta muukalaismaisuus yhtäläinen, samoinkuin käytös ja matkapuvutkin.
"Tämä se nyt siis on vanha ystäväni Martti Salander!" ilmoitti hän heille, ja häneen kääntyen: "Tämä on vaimoni Alexandra Wohlwend, syntyjään Glavicz! Tämä hänen sisarensa neiti Myrrha Glavicz ja nämä poikani Georg ja Louis!"
Nämä tervehtivät häntä kunnioittavasti, joskin hiukan kömpelösti ja hän tarjosi heille kaikille kätensä sekä tiedusteli yhtä ja toista matkasta, jonka he olivat tehneet, ja sen semmoista. Silläaikaa oli Wohlwend pujahtanut ulos, mutta tuli kohta takaisin.
"No, vanha ystävä, sinä kunnioitat meitä nyt syömällä kanssamme! Minä lähetin palvelian kotiisi ilmoittamaan, että sinä olet meidän luonamme eikä missään hukassa!"
"Mutta, ystävä hyvä, se ei sittenkään käy laatuun!" arveli Salander vastaan ponnistellen. Se ei kuitenkaan auttanut mitään ja hän myöntyi.
Kesti neljännestunnin, ennenkuin soitettiin ruualle, eikä keskustelu tahtonut juuri luistaa, vallankaan kun Wohlwend ei jutteluun ottanut osaa. Mutta Salanderille ei tullut ikävä, kun hän teeskentelemättä katseli noita vieraita ihmisiä.
Kun vihdoinkin käytiin pöytään, sai hän taluttaa rouva Wohlwendin sisarta sekä istua hänen rinnalleen.
"Varo itseäsi!" sanoi Wohlwend piloillaan, "hänen suonissaan virtaa todennäköisesti helleeniläistä verta. Minun appi vainajani on aikoinaan tuonut hänen äitinsä Mustanmeren rannoilta ja heidän esi-isiensä pitäisi Tessaliasta tulleen sinne."
Martti silmäili tuota rinnallaan olevaa hiljaista naapuria, joka nyt oli vallan lähellä häntä. Hän näki pari loistavaa silmää, jotka ikäänkuin välinpitämättömässä surussa olivat kääntyneet häntä kohti, ja tumman tukkalaitteen alta näki hän juontuvan alas moitteettomat otsan ja nenän ääriviivat sekä täyteläisten huulten alla pyöristyvän mitä somimman leuan, kaikki kuin vanhan kreikkalaisen naisenpääreseptin mukaan.
Salander tunsi kutkuttavaa mielihyvää istuessaan tuon harvinaisen kauneuden lähellä ja kun Wohlwend oli tuottanut sampanjaa ja hän nauttinut sitä pari lasia, oli hänestä kuin hän olisi keksinyt uuden maanosan tai uuden prinsiipin, lyhyesti, löytänyt Kolumbuksen munan.
Pöydässä olleet vieraat olivat jo kaikki jättäneet ruokasalin ja useimmat heistä olivat ohimennessään heittäneet silmäyksen tuohon Martin rinnalla istuvaan kaunottareen. Nyt tuli muuan viinuri ja ehdotti sampanjan ääressä vielä istuvalle herrasväelle, että juomavehkeet kannettaisiin viereiseen huoneeseen, kun salissa taas parin tunnin perästä syötäisiin ja pöytä oli uudelleen katettava. Samalla nosti hän pullon jäähdytysastiasta ja katsoi sitä, mutta se oli tyhjä.
Tämä sekä pullon että viinurin töykeys herätti Salanderin hänen unelmaisesta tilastaan. Hän nousi ylös ja hylkäsi päättävästi Wohlwendin tyrkyttävän esityksen, että seurattaisiin viinurin ehdotusta.
"No niin, vanha ystävä!" sanoi Louis Wohlwend, "siis toisella kertaa! Minä toivon, että me opimme jälleen toisiamme ymmärtämään! Ystävyys ei ole mitään huonoimpia ihanteita, vallankin kun se on vanhaa lajia, kuten hyvä viini!"
Salanderista, joka taasen oli kokonaan valveilla, ei vertaus tosin ollut sattuva, hyvin vanhaa viiniä kun ei enää nykyään arvosteltu niin korkealle kuin ennen. Hän jätti kuitenkin muistutuksen tekemättä ja kiiruhti sanomaan hyvästi noille hänen ympärillään piirissä seisoville henkilöille. Viimeinen oli neiti Myrrha Glavicz, jolla oli suonissaan kreikkalaista verta ja joka seisoi hänen takanaan; hän etsi häntä väärältä paikalta, kääntyi sekaannuksessaan ympäri ja oli vähällä liukahtaa, ennenkuin oli tilaisuudessa tuolle vaiteliaalle naiselle kätensä ojentamaan ja lähtemään.
"Hän teki saman vaikutuksen kuin vanhan Hellaan sinisen taivaan äänettömyys!" ajatteli hän nopein askelin katuja pitkin kiiruhtaessaan.
"Kauneus on sentään, herra nähköön, ihana asia, oikein semmoinen klassillinen kauneus!" ja ajatuksissaan löi hän näppiä, niin että pari vastaantulijaa katsoi kummissaan hänen jälkeensä.
"Mikäs vieras se oli, jonka kanssa sinä olet hotellissa syönyt?" uteli Maria rouva, jonka luokse hän hetkiseksi pistäysi.
"Eikö sitä sinulle sanottu?" kysyi Martti hämillään.
"Pitäisihän se sinun tietää, kun kerta annoit ilmoittaa, ettet tulisi kotiin, vaan söisit siellä!"
"En minä suinkaan ole antanut ilmoittaa, vaan hän sen tietämättäni teki!"
"Kuka hän?"
"Jahaa! No, arvaa — Louis Wohlwend!"
"Sekö siellä? Ja sinä olet hänen kanssaan syönyt?"
Rouva Salander oli kankeana hämmästyksestä, mikä ei suinkaan ollut iloisinta laatua.
"Elä nyt niin kovin säikähdä! Ajattelehan, että hän tahtoo maksaa sen takaussumman korkoineen ja toi minulle aluksi viisituhatta frangia!"
"Toivoisin, että maa olisi hänet rahoineen niellyt! Jollei niillä rahoilla olisi syrjätarkoitusta, niin ei hän olisi niitä tuonut! Ja sitten sinä heti taasen olet ruvennut ystävyyteen hänen kanssaan?"
"Ei juuri sitäkään! Mutta elä nyt, Maria kulta, ole noin kummallinen! Minä siinä en voi nähdä mitään muuta kuin että hän tahtoo hyvittää sen vahingon, nyt kun hän voi."
"Voi sinua, ja minä kun en voi mitään muuta siinä huomata kuin että hän on tullut kolmannen kerran sinut puhdistamaan!"
"Se ei olisi hänelle enää tarpeellista! Eikä hän toki ole koskaan sellainen lurjus ollut, että hän, joka on rikkaissa naimisissa, pelkästä petkutuksen harrastuksesta maksaisi vanhan velan, voidakseen käyttää sitä syöttinä uuteen pyydystykseen. Ja sitten, eihän hän nyt toki vaimoineen ja lapsineen olisi sitä varten tänne tullut!"
"Taivasten tekijä! Vaimo ja lapsia! Ne mahtaa olla kaunista väkeä!"
"Kaunistako? Näkisitpä vain kerran, niin ihmettelisit! Rouva itse minusta tosin ei tuntunut erikoisen hienolta, vaan hän onkin sen takia huomattava, että hänellä on nuorempi sisar, eräs Myrrha neiti, jota minun täytyi katsella! Antigone, sanon minä, Nausikaa, kaunis Helena itse, sanoisin minä, jollei hän näyttäisi siksi liian hurskaalta!"
Vasta nyt huomasi Maria rouva selvemmin miehensä innostuksen, hänen keveän punastumisensa ja silmiensä loisteen. Tässä harvinaisessa vanhan miehen kauneudenihailussaan näytti hän niin herttaisen koomilliselta, että Marian täytyi sydämellisesti nauraa ja katsella häntä kasvavalla iloisuudella.
"Se on ihan totta!" huudahti mies vilpittömästi, luullen Marian nauravan sen takia, ettei hän uskonut häntä ja aavistamatta, että tämän ilonaihe oli jalompaa laatua. Ja kun Maria yhä lystikkäämpänä katseli häntä, lausui hän kärsimättömästi: "Oh, mitäs sitä kannattaakaan sinun kanssasi yrittää!" ja lähti tiehensä.
"Sitä kunnon Marttia!" ajatteli rouva tuolinselkämykseen nojaten ja kätensä hetkiseksi ristiin laskien, "hän ei muuksi muutu ennenkuin kuolee! Aina saa hän jonkun uuden pääsiäisjäniksen kierrokseensa, kun luulee sen jo olevaan lopussa! Nyt hän on jälleen tekemisissä kreikkalaiskauneuden kanssa, kuten hän sitä ennen vanhaan nimitti; piakkoin kai tulee kysymykseen Odysseia, jonka me jo kerran luimme läpi. No niin, hän on aina johonkin innostunut ja aina käsinä jossakin puuhassa ja silloinpa hänen ei tarvitse keilaa heittää!"
Tämän suosiollisen kuvauksen esine oli sillä välin jo matkalla liiketaloonsa, jonne hän astui toisen mielialan valtaamana kuin mitä oli ollut sinne äsken tullessaan. Vasta kadulla tuli hän ajatelleeksi vaimonsa herttaista käytöstä, josta vuosien ruosteen alta tämän sisäinen nuoruus siinä määrin herttaisemmin esiin kimmelsi, missä määrin tuo tapaus oli ollut laatuaan uusi.
Se vähäinen harmi, jota hän hänen naurunsa johdosta oli tuntenut, hävisi huomaamatta. "Kuka olisi ajatellut", tuumi hän itsekseen, "että tuo kunnon Maria, jonka minä niin hyvin tunnen, kykenisi tuollaisessa tapauksessa näyttämään niin soman herttaista mieltä! Koskaan en ole häntä sellaisena nähnyt! Tässä tapauksessa ei todellakaan voi sanoa, että ihminen yhä muuttuu kunnes hän kuolee! Aina kun vähimmin sitä ajattelee, esiintyy hän uudessa valossa! Todellakin, kun hän tässä suhteessa pysyy aina samana, niin ei voi sanoa hänen muuttuvan!"
Mutta kumpikaan ei muistanut mitään siitä keskustelusta, joka heillä eilen illalla ennen maatapanoaan oli ollut tyttäristään ja mitä he ihmiselämän oikullisista ja selittämättömistä ilmiöistä olivat lausuneet.
Martti Salander ei useampiin viikkoihin kuullut mitään uutta Louis Wohlwendista ja hänen perheestään ja vaikkakin hän toisinaan oli utelias tietämään, mitä tuo hänen omituinen ystävänsä vielä hyväksi lopuksi panisi toimeen, niin ajatteli hän sitä yhä vähemmän ja välinpitämättömämmin.
Eräänä iltana ilmoitti Maria rouva lähtevänsä tyttärien luo ja viettävänsä päivän kummankin luona. Molemmat miehet olivat nimittäin matkustaneet ampumajuhlaan Länsi-Sveitsiin eivätkä lähtisi sieltä ennenkuin olisivat saaneet pari hopeamaljaa ammutuksi, jota varten he suurin kustannuksin ja loppumattomalla ampumisella olivat harjoittautuneet. Heidän poissaoloaan halusivat heidän rouvansa käyttää talousesineiden, erittäinkin makuu- ja liinavaatteiden perinpohjaiseen tarkastukseen sekä saada äidin siinä toimessa neuvoillaan avustamaan. He arvelivat luonnollisesti tällä tavoin saavansa rauhassa viettää kokonaisen kesäpäivän äidin seurassa sekä järjestivät lisäksi niin, että kumpikin heistä olisi mukana toisensa kotona tapahtuvassa tarkastelussa ja neuvottelussa, joten he toivoivat saavansa hyvän tilaisuuden ei ainoastaan opettavaisiin huomioihin ja kärsittyjen vaurioiden vertailuun, vaan myöskin kolmen vuorokauden pituiseen mitä mieluisimpaan avomieliseen seurusteluun. Sillä ainakin yhden yön seudun tahtoi kumpikin tytär pitää luonaan tuon ikävöidyn vieraan.
Martin mielestä oli tämä kaikki oikein, paitsi mitä tuli vävypoikien kustannuksia kysyvään ampumaharrastukseen, josta itse asiassa näillä kummallakin oli kotonaan lasikaapissa rivi kiiltäviä maljakoita, ilman että he olisivat olleet mitään varmoja ampujia. Mutta kun asia nyt kerta oli sillä tavoin, niin soi hän noille kolmelle rouvalle tilaisuuden parin tai kolmen päivän yhdessäoloon, kehoittaen omaa vaimoaan viipymään lasten luona niin kauan kuin se oli huviksi ja hyödyksi sekä hänelle että heille. Olihan kummassakin paikassa ilma mahdollisimman puhdasta ja terveellistä.
Määrättynä päivänä saattoi hän puolisonsa asemalle, johon palvelustyttö oli jo kulettanut korin täynnä kaikenlaista hyvyyttä, jonka määränä oli noiden kolmen tilapäälesken yhdessä oloa osaltaan juhlallistuttaa.
Asemalta lähdettyään teki Salander pitemmän kävelyretken toistamiseen tai kokonaan uudesta rakennettujen korttelien kautta, etsiskellen katseillaan taloja, joiden rakentamiseen hän oli lainannut liikenevää kapitaalia. Mutta kun hän ei ollut mikään ahkerampi kaupunkikäyskentelijä, niin ei hän nyt enää voinut niitä löytää. Siinä kävellessään johtuivat hänen ajatuksensa vallalla olevaan arveluttavaan rakennuskuumeeseen, jota hän tosin itsekin avusti, sekä niihin puheisiin, joita oli jo käymässä välttämättä tapahtuvista rakennuskonkursseista. Tulkoonpa, ajatteli hän, onhan minulla ensimäinen kiinnitys ja sitäpaitsi: joka mukana häärää, se saa mukana seuraukset kärsiä. On parasta marssia ajan kanssa yhtärintaa, kyllä se kaikki taasen sovittaa. Ja mihin ryhtyisivät meidän käsityöläisemme, jollei edes olisi tuota vähää rakennustyötäkään.
Hän katseli tarkemmin muuatta kaunista taloa, jossa näytti olevan jo asukkaita, koska alakerrassa järjestettiin juuri kauppaliikettä tai tavaravarastoa ja muiden kerroksien ikkunoissa oli uutimet. Hänen siinä seisoessaan tuli talosta ulos Louis Wohlwend ja huomasi Martti Salanderin.
"Hei", huudahti hän, "siinähän sinä vanha ystäväni oletkin kuin kutsuttuna! Olin juuri aikeissa tulla sinua konttorista etsimään! Miten mielelläni veisinkään sinut heti ylös, sillä me asumme toistaiseksi tässä talossa, mutta naisväki ei ole vielä kunnossa ja he kähähtäisivät kuin kissat, jos minä herran sinne toisin!"
"Vai niin, sinä olet hankkinut asunnon ja aiot siis jäädä tänne?" sanoi Salander, vihdoinkin sanoiksi päästessään.
"On hyvin mahdollista, että me jäämme ainakin niin kauaksi kuin pojat on kouluutettu. Sillä sen minä olen saanut päähäni, että heidän on täällä käytävä koulu; pitäähän heidän toki pysyä sveitsiläisinä. Me olemme muutamia viikkoja matkustelleet ympäri, käyden Genfin järvelläkin. Lausannessa minä löysin yksityisen opiston, joka minua hyvin miellyttää. Siinä aion minä heitä käyttää vuoden verran ja sitten saavat he täällä tai muualla saksalaisessa Sveitsissä käydä läpi hyvän keskikoulun, gymnaasin tai realikoulun."
"Mitä heistä sitten pitäsi tulla?" kysyi Salander.
"Minun tahtoni on, ettei missään tapauksessa kauppiaita! Minä olen saanut siitä tarpeeni, koska kaikille ei ole suotu erään Martti Salanderin onnea!"
Tämä ei ottanut pahakseen puhetta, minkä hän oli saanut kuulla muiltakin, joille oli hullusti käynyt, vaan hymyili hyväntahtoisesti: "Siis aiot sinä poikia opiskelemaan?"
"Opiskelemaan, hm! Kyllä ja ei! Pelkään etteivät pojat ole siihen oikein tarpeeksi intelligenttejä. Mutta sentäänkin tuntuu minusta että he voisivat hallita teoloogisia opinnoita!"
"Teoloogisia? Niidenhän nykyään pitäisi olla suorastaan vaikeimpia ja vaativat ne päinvastoin mitä terävintä kykyä!"
"Ei niinkään kuten luulet!" vastasi Louis Wohlwend, etevämmyyden tunnolla silmiään vilkuttaen. Mutta kun kumpikaan ei oikeastaan tiennyt, kuinka toinen luuli tai tahtoi luulla, jättivät he tuon keskusteluaineen.
"Minne sinä menet?" kysyi Wohlwend.
"Toimistoon; minä vein vaimoni asemalle, hän matkusti muutamiksi päiviksi pois ja sitten minä olen vähän kävellyt. Lieneepä jo aika mennä!"
"Minä saatan sinua vielä vähän matkaa! Mutta apropos, mitäs sinä siihen sanot, että minä asun sinun talossasi?"
"Minunko talossani? Missä sitten? Eihän minulla ole mitään taloa!"
"Siinä josta äsken tulin ulos! Puhelin omistajan kanssa nykyisistä rakennusoloista ja sain luonnollisesti tietää, mistä hän on rahoja saanut. Se on siis yhtä hyvin sinun kuin hänenkin talo!"
"En käsitä kuinka! Vaikkapa tuon miehen täytyisikin se luovuttaa, niin joutuisi se ennen muille kuin minulle, siitä olen varma!"
"Kuka sen sanoo! Jos kauppahinta laskeutuu kolmannelta tai neljänneltä osaltaan, niin on talo sinun!"
"Mutta onko se talo sitten todellakin se, johon minä olen rahoja antanut? Mikä sen omistajan nimi on?"
"Mitä, etkö sinä omia talojasi tunne? Herran nimessä, Martti, sinähän olet suurellinen!" Tätä sanoessaan silmäsi Wohlwend pistävästi vanhaa ystäväänsä, joka sattui olemaan puolen askelta edellä eikä huomannut tuota ilkeää silmäystä.
Hän ei nähtävästi itsekään tiennyt, mikä hänessä herätti tuon pienen suuttumuksen kihauksen, Salanderin menestyskö vai hänen huoleton tyyneytensä. Hän oli jo ehtinyt tietoonsa onkia enemmänkin kuin mitä hän ilmaisi, jota vastoin Salander ei edes tiennyt, missä ne talot olivat, joihin hänellä oli kiinnitys. Ja sitä piti Wohlwend kuin persoonallisena loukkauksena. Eikä Salander edes kunnioittanut häntä uudestaan kysymällä talonomistajan nimeä, joka äsken oli jäänyt sanomatta.
Mutta tuskin oli hän tuon puoli askelta jouduttanut, kun ilkeä ilme hänen silmistään hävisi ja hän jutteli edelleen.
"Vanha ystäväni! Mitäs minun pitikään sanoa: niin, olen epätietoinen suhteestani sinun kaikkein armollisimpaasi. Mielelläni minä kuitenkin asiain nykyisellä kannalla ollen kävisin häntä tervehtimässä, vallankin kun minulla on naisväkeä, joka tarvitsisi sopivaa seuraa. Äitinsä aikaisen kuoleman takia eivät he ole päässeet osallisiksi hienommasta kasvatuksesta, vaikka tosin ovatkin opetusta saaneet kiertäviltä hengellisiltä tai maallisilta opettajilta, miten milloinkin on soveltunut. Mutta se ei paljon merkitse eikä siitä olisi mitään sanomistakaan, jos heillä korvaukseksi olisi seurustelutaitoa enemmän kuin mitä he kotioloissaan saattoivat omistaa — mutta siinäpä se juuri onkin. Näin ollen minun on heidät ennenpitkää saatava johdetuiksi johonkin perheeseen, jossa he voivat oppia jotakin, noin vain välttämättömintä —"
"Siinä tapauksessa koputat sinä väärälle ovelle", keskeytti hänet Salander, "minun vaimoni elää jokseenkin erilleen vetäyneenä eikä hän pidä edes sisäkköä. Pitkistä ajoista me olemme tulleet toimeen yhdellä vanhan puoleisella palveliattarella, joten voit siis käsittää, ettei meidän perheessämme ole naisille mitään opittavaa."
"Elähän sano! Rouvasi ei ole minulle suopea, sen minä kyllä tiedän, mutta siitä huolimatta minä sentään tunnen kaikkea kunnioitusta häntä kohtaan ja tiedän, että hän jo yksinäänkin kykenee mallikelpoista kotia hoitamaan — ymmärrähän tarkoitukseni! Enhän minä etsi loistoa ja mieluisaa seuraa naispolosilleni, vaan esikuvaa kaikessa toiminnassaan jalosta ja tyynestä naisesta —"
"Tuollaisella puheella sinä loukkaat Mariaa", keskeytti Salander uudelleen tuon tungettelijan, "hän ei voi sietää sellaista puhetta eikä hän ole vieläkään antanut anteeksi sille puhujalle, joka tyttäriemme häissä kaikkien kuullen nimitti häntä jalon naisen esikuvaksi!"
"Ahaa, nuo kuuluisat häät!" huudahti Wohlwend, "niistä minä Budapestin harjasmarkkinoilla ollessani luin sanomalehtiuutisen. Minä istuin aamiaisella edessäni silavapaistia ja seiteli erlauilaista, otin sanomalehden käteeni ja luin siitä umpimähkään: 'Kuuluisiin Kanaan, Camachan (jota minä en tunne) ja niin edespäin, häihin on verrattava niitä vapaassa Sveitsissä erään herra Martti Salanderin kahden tyttärensä miehelään mennessä toimeenpanemia häitä, joissa ei ainoastaan kestitetty suurta kansanjoukkoa vaan myöskin esitettiin valtiollisia näytelmiä ja allegorioita, kaikki vapaan taivaan alla!' Siitä sinun täytyy minulle vielä kertoa! Kuvailehan mielessäsi, kuinka se teki minut sähköiseksi ja kuinka minulla silavapaistista huolimatta tuli vesi suuhun!"
"Sitten toisella kertaa!" sanoi Salander, joka oli punastunut ja käynyt hämilleen sekä katsoi kelloaan, "nyt minun kumminkin täytyy mennä asioilleni, kello on pian yhdeksän!"
Mutta Wohlwend tarttui häntä takinnapista: "Vielä sana, vanha ystäväni! Sinä olet siis yksinäsi kotona? Me emme ole saaneet vielä kertaakaan oikein perinpohjin jutella, joten olisi hauska että sinä söisit tänään meidän kanssamme, jollei sinulla mitään muuta ole mielessäsi! Meillä tosin ei kaikki ole vielä täysin järjestyksessä eikä kyökin puolellakaan mitään ylellisyyksiä — vaan tiedänhän, että sinä suostut tulemaan! Meidän on oltava omien seinien sisällä, jos tahdomme häiriytymättä olla. Sinä lupaat tulla, eikö niin?"
Tämä Wohlwendin uusi tinkaaminen ei ollut Martille mieleen, vallankin kun hän muisti Maria rouvan vastenmielisyyden. Mutta se seikka, että hän kerta oli päättänyt syödä ulkona sekä oli utelias uudelleen näkemään sitä kaunotarta, jonka ylisteleminen hänen vaimossaan oli synnyttänyt niin herttaisen iloisuuden, muutti äkkiä hänen mielensä tai sitten verhosi hänen tietoisuutensa jonkunlaiseen sumupilveen, ja niin hän antoi lupauksensa, jonka jälkeen Wohlwend kiiruusti poistui ja Salander vihdoinkin pääsi työpaikkaansa lähtemään. Hän jäi muutamiksi hetkiksi työhön senkin jälkeen kuin hänen väkensä oli poistunut ja loi iloisin mielin silmäyksen liikkeensä kaikinpuoliseen tilaan. Missä vaikeuksia pyrki esiintymään, eivät ne johtuneet itsensä pettämisestä tai ajattelemattomasta menettelystä ja saattoi niitä kohdata tyynin mielin. Siinä päivällishetken hiljaisuudessa silmäili hän tutkivasti myöskin kirjoja samoinkuin persoonallisia muistiinpanojaankin tärkeämmistä tapauksista yleensä ja huomasi tyydytyksellä, minkä hän muutoinkin tiesi, että hänen kauppaliikkeensä ei kulkenut eteenpäin uhkarohkein harppauksin, vaan tasaisena, tyynenä virtana. Siinä luuli hän kiitollisin mielin huomaavansa itseään suosivaa onnea, jonka avulla hän oli aikaisempien onnettomuuksiensa jälkeen tavannut ainoastaan rehellisiä ja luotettavia liiketuttavia tai vieläpä itsekin näitä puoleensa vetänyt, jos hän nyt kerta tahtoi niin turhamainen olla ja sillä itseään ylistellä.
Nyt alkoi kirjoituspöydän yläpuolella oleva tukeva kello pärrätä, löi neljännestunnit ja sitten voimakkaasti yhden kerran, johtaen Salanderin mieleen mitä hän Louis Wohlwendille oli luvannut sekä samalla, että tämä hänen vanhin ystävänsä oli lähes ainoa ihminen, joka hänet oli onnettomuuteen saattanut, eikä vain yhden kerran. Hän säikähti ilmeisesti, sulki jälleen muistiinpanokirjat ja mietti epäröiden, eikö hän tekisi paremmin, jos seuraisi Maria vaimonsa tunteita eikä menisi sinne ja ylipäänsä kerrassaan katkaisisi välinsä tuon omituisen veitikan kanssa. Mutta ajatellessaan, kuinka Wohlwend sentään osoitti hyvää tahtoa ja kuinka hän oli jo ryhtynyt toimiin vapaehtoisesti korjatakseen entistä, tuntui hänestä kuitenkin mahdottomalta ja julmalta kohdella miestä sillä tavoin nyt, kun hän näytti pelastuneen ehkä enemmän mielettömän kuin huonon elämänsä hairauksista sekä päässeen lepoon.
Niinpä nousi hän tuolistaan, etsi apulaistensa hius- ja vaateharjat, joita nämä säilyttivät eräässä nurkassa, pesi kätensä ja somisteli itseään sikäli kuin hänen ijälleen soveltui naisten kanssa päivällisille mentäessä. Sitten soitti hän talossa asuvaa renkiä ja käski hänen sulkea konttorin sekä sanoa kirjanpitäjälle, että hän ei luultavasti enää iltapäivällä tule sinne.
Perille tultuaan kiipesi hän kolmet portaat ylös, kunnes löysi asunnon, jonka ovella oli nimikorttiL. Wohlwend-Glavicz. Joskin korkealla sijaitseva asunto todisti vaatimattomuutta, niin ilmaisi kortti omistajansa sittenkin kuuluvan niiden ryhmään, joilla on aina jotakin näperreltävänä kelpo nimensä ympärille. Martti pudisti päätään ja käsi jo kellon vetimessä epäröi hän viimeisen kerran. No, ei se pohjaltaan ole muuta kuin pientä turhamaisuutta, hänellä kun nyt on siihen hyvää aikaa! ajatteli hän ja nykäsi kelloa. —
Kului vähän aikaa, ennenkuin poika avasi oven ja ääneti kumartaen laski vieraan sisään. Eräässä huoneessa näkyi avoimien ovien kautta katettu pöytä, jonka ääressä toinen poikasista laski lautasella olevia manteleita. Kummallakin pojalla oli samantapaiset saappaat kuin isälläkin sekä pitkät, kellahkon väriset takit kuten herrasväkien palvelioilla. Samanlaista makua noudattaen oli hiukset sivelty pomadalla ja liimattu tasaiseksi ohimoille. Siten tekivät he vaikutuksen lapsista, joita vanhempansa eivät osaa pukea. Kun ei ketään vielä kuulunut, kysyi Salander sen nimeä, joka hänelle oli avannut oven, sillä hän oli sen unhoittanut.
"Georg!" vastasi tämä jälleen kumartaen, "ja tuo on Louis."
"Oikein! No, ja missä isänne on?"
"Tuolla sisällä hän istuu!" sanoi Georg ovea osoittaen. Martti koputti ja sieltä kuului kehoitus astumaan sisään.
"Ah, veli Salander!" huudahti Wohlwend, joka istui pienen pöydän ääressä ikkunan luona ja kirjoitti, mutta nousi nyt ylös ja kätensä ojentaen astui Salanderia vastaan, "tervetuloa luoksemme!"
"Täytyy pyytääkseni anteeksi myöhästymistäni", sanoi Salander, "minä unohduin kokonaan konttoriini, kunnes kello löi yksi!"
"Ei se mitään! Näet, että minäkin olin työssä; minä mies parka saan alituisesti olla vaimoni omaisuuden takia toimessa. Se on vähän hankala paikkakunta se siellä Unkarissa. Kälylläni on tosin oma asianajajansa, mutta senkin toimintaa täytyy minun yhä pitää silmällä. Minulla on tässä juuri käsillä hänen viimeinen laskunsa. Mutta katsotaanhan nyt, missä naiset viipyvät!"
Hän pani muutamia pöydällä olevia papereita kokoon ja sulki ne piironkiin.
"Katsohan vain tätä mööbeliä, kuinka hyvin se on maalattu!" sanoi hän, "puhdasta kuusipuuta ja näyttää pähkinäpuulta! Meillä on nimittäin kokonaan vuokrattu talous, vuoteet ja kaikki, kunnes toistaiseksi tänne jääminen on päätetty. Ruokakin meillä on tänään ravintolasta. Tosin me toimme keittäjän mukanamme, mutta hän ei osaa vielä selviytyä täkäläisten laitosten kanssa."
Muuan ovi aukeni ja sisään astui rouva Alexandra Wohlwend-Glavicz. Hän kävi kahisevassa silkissä ja oli suunnilleen miehensä kokoinen; kuitenkin näytti hän ottavan vaarin miehensä katseista, ikäänkuin peljäten tekevänsä jotain nurinkurisesti. Kasvot olivat hänellä hyvin muodostuneet, mutta ilmeettömät ja ryppyisemmät kuin mitä pian nelikymmenvuotiaalta, jonka ikäinen hän oli, olisi odottanut.
"Näetkös", kääntyi Wohlwend häneen, "täällä ei ole tapana suudella kädelle, jos joku herra tulee. Puristaa vain kättä ja siinä kaikki!"
Salander huojensi rouvalta tuon manööverin seuraamalla tuota juuri kuultua määräystä ja ojentamalla suorana seisoen kätensä.
"Hyvää päivää, herra valtioneuvos von Salander", sanoi rouva melkein raa'alla äänellä, "minua ilahuttaa, että te olette niin hyvä ja tulette meidän yksinkertaiselle päivällisellemme!"
Samassa hän Salanderin sijasta teki samanlaisen kumarruksen kuin äsken Georg poika.
"Ei niin!" huudahti Wohlwend nauraen, "ei sinun tarvitse enää mitään komplimangeja tehdä, jollei kättäsi kerta suudella!"
Rouva punastui vahvasti, huomatessaan sen pistävän silmäyksen, jonka miehensä naurustaan huolimatta häneen heitti. Sillä tämä on suutuksissaan vaimonsa ilmeisestikin opetelluista ja nurinkurisista tervehdyssanoista. Onneksi hänelle, kun hän siinä peloissaan seisoi, aukeni ovi uudelleen ja hänen sisarpuolensa astui esiin, kääntäen ja kiinnittäen heti itseensä Salanderin katseen. Hän oli todellakin kaunis ilmestys, yhtä kookas kuin sisarensakin, mutta hyvinkin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja valkoisessa puvussa, jota hän kantoi, esiintyi hänen vartalonsa moitteettomana. Puku oli yksinkertaista tekoa, ilman mitään röyhistyksiä ja huomattavimpana koristeena oli valkea pitsikaulus, jonka läpi hiukan pääsivät kuultamaan mitä kauniimmat olkapäät ja käsivarret, lisäten siten vain kauluksen somuutta. Vieno kainous ja hänen olemuksessaan komeasta ryhdistä huolimatta esiintyvä vaatimattomuus antoivat tälle kaikelle jonkinlaisen hienomman, kuunvaloa muistuttavan loisteen. Salanderia tervehtiessään hymyili hän vienosti, mikä oli enemmän syvän henkäyksen kuin muihin kohdistuvan naurun kaltaista, ja Salander demokraattisista tavoistaan huolimatta kumarsi, vetäsipä kätensäkin esiin selän takaa, jossa hän oli niitä pitänyt.
Nyt juoksivat pojatkin esiin ja ilmoittivat sopan olevan pöydällä.
"Menkäämme sitten, ennenkuin se jäähtyy!" kehoitti Wohlwend. "Se on ainoa, mitä keittäjä tänään on valmistanut, hyvää itävaltalais-unkarilaista soppaa. Herra suurneuvos, saanko pyytää sinua tarjoamaan kätesi vaimolleni ja menemään edellä, vasemmasta ovesta".
Martin oli rohkaistava mielensä, seuratakseen reippaasti käskyä. "Mistä hänellä lieneekin näitä lemmon temppuja?" ajatteli hän, "ennen tiesi hän hitot niistä, yhtä vähän kuin minäkään!"
Pöydässä hän joutui tänään istumaan luonnollisesti rouvan rinnalle, mutta sai sen sijaan vastapäätään istumaan ihanan helleeniläis-syntyisen Myrrhan.
Hänen ihmeekseen tarttui Wohlwend heti soppakauhaan ja pisti sen maljaan, sittenkun kyökkipiika, merkillinen ilmiö hänkin, oli ottanut kannen pois.
"Tämä kuuluu minun virkaani!" sanoi hän Salanderille, joka katsoi häneen, "saanko minä lautasen. Menettelemme vain yksinkertaisesti, kun meitä on näin vähän."
Rouva oli nähtävästikin häpeissään, kun häntä tällä tavoin hallittiin. Mutta miehensä ammensi lautasen toisensa jälkeen täyteen tuota kunnon tavaraa, ojensi kullekin osansa ja varoi sitä maahan läikäyttämästä.
Martti Salander seurasi kaikissa tilaisuuksissa, missä hän sopan kanssa joutui tekemisiin, omaa tottumustaan ryhtyä sitä viivyttelemättä nauttimaan, niin pian kuin sitä oli hänen lautasellaan. Kun nyt ammentaminen oli päättynyt, ei hän empinytkään kauempaa, vaan upotti lusikkansa liemeen ja vei sen huulilleen. Kun hän oli lusikan puolitiehen nostanut, sanoi isäntä, joka näytti tätä hetkeä vartoneen, odottamatta ja kuivalla äänellä: "Georg, lue rukous!"
Hämillään pysäytti Salander ilmassa häälyvän lusikan ja katsahti ylös. Kaikki pitivät käsiään ristissä edessään, jolla aikaa poika suoritti pöytärukouksen. Niinpä ei Salanderille jäänyt muuta neuvoksi, kuin antaa lusikkansa vaipua alas ja asettaa kätensä ainakin eteensä pöydälle. Häneltä puuttui sentään rohkeutta ristiä muiden mukana teeskennellen kätensä. Sillä välin saattoi hän vapaasti katsella Louis Wohlwendia, kuinka tämä vakavana katsoi alas eteensä ja tatarilaisten viiksien alla olivat hänen huulensa tiivisti yhteen näpistettyinä kuin olisi hänellä kielenkärjellään ollut viininloppu.
Kun rukous oli lopetettu, nautittiin soppa enemmittä esteittä, ja kun tavallisesti siinä toimessa puhutaan vähän, käytti Salander aikaa ajatellakseen tuota tapausta. Että lapsikkaassa perheessä käytetään pöytärukousta ja että Wohlwendkin, joka todennäköisesti appensa kotona oli tuohon tapaan tutustunut, teki sitä, se ei ollut hänestä niinkään outoa, vaan sen sijaan se tuntematon tarkoitus, jolla hän oli vilpittömän vieraansa sallinut lusikkaan tarttua, ennenkuin käskynsä antoi. Martti päätteli siis tästä, että sen oli täytynyt erikoisesti häntä tarkoittaa ja samallakuin hän salaista huvia tuntien huomasi siinä noita vanhoja oikkuja, ihmetytti häntä vain, miksi niitä nyt vielä käytettiin ja eikö Wohlwend itse huomannut loukkaavaa menettelyään. Niinkauan kuin hän tätä tunsikin tai luuli tuntevansa, ei hän kuitenkaan aavistanut, että tuo kunnon ystävä oli vähitellen täyttynyt eräänlaisella ilkeydellä, joka hänen itsensäkään tietämättä hyvän tilaisuuden houkuttelemana tihkui esiin siinäkin, missä hän sitä vähimmin halusi.
Wohlwendkin huomasi, ettei hänen vieraansa ollut aivan väliäpitämättä sivuuttanut tuota kohtausta hänen uusimmassa keksinnössään ja aloitti sen vuoksi pöytäkeskustelun seuraavasti: "Olet kenties hämmästyksissäsi tuosta tavastamme! Sinä tiedät, etten minä ole koskaan ollut tekopyhä enkä koskaan aio siksi tulla! Mutta näinä aikoina ja sellaisessa elämässä, jota minun täytyi aijemmin viettää, alati kierrellen ympäri mitä alhaisimmissa voitonpyyteissä ja hyödyttömästi itseään uuvuttaen, oppii jälleen yhä enemmän katseensa suuntaamaan ihmiskunnan vanhoihin ihanteisiin, voidakseen jotain pelastaa, jolleikaan itsensä, niin kuitenkin lastensa hyväksi, jotain, mihin nämä voivat kiinnittäytyä! Ymmärräthän!"
Salander huomasi, että naiset samoinkuin pojatkin katsoivat tarkkaavasti puhujaa ja kasvonilmeistä päättäen pitivät hänen sanojaan, jotka olivat heille uusia ja käsittämättömiä, jonakin suurina viisauksina. Hän ei senvuoksi tahtonut perheenpäätä vaikenemisellaan pulaan jättää.
"Olet aivan oikeassa!" vastasi hän. "Lukuun ottamatta kysymystä kotihartaudesta, olen minä ollut sitä mieltä, että nähdessämme mikä asema ristinuskolla on maailman historiassa ja nykyajan elämässä, meillä ei ylipäänsä ole oikeutta salata lapsiltamme sen sisältöä, sellaisena kuin se nyt kerta kaikkiaan esiintyy. Velvollisuutemme on varata heille tilaisuus vakaumuksensa vapaaseen kehittämiseen täysi-ikäisiksi joutuessaan; lisäksi täytyy heidän saada tietää, millä on ollut kestävyyttä aina heidän aikaansa saakka ja kuulla mitä uskonto itse itsestään sanoo eikä mitä muut siitä sanovat."
Kyökkipiika, pyöreä, luonnonruskea olento slovakkilaisen talonpoikaisnaisen puvussa, kantoi nyt esille pari kolme riittävää ruokalajia, joiden järjestys todisti vaatimatonta ja järkevää aistia, kaukana rehentelystä. Myöskin viini, jota Wohlwend tarjosi, oli maukasta, vaikkei suinkaan mitään kallista siebenbürgiläistä, sekä suoraa tynnyristä laskettua; mitään hienompia pulloja ei ollut näkyvissä.
"Tätä viiniä olen minä jo kerinnyt kotoa tuottaa. Juo vain kylliksesi, se maistuu yhä paremmalta eikä tee mitään huonoa vaikutusta", kehoitti Wohlwend.
Salanderia melkein hämmästytti tämä porvarillisen tukeva elämä, joka oli alkanut rukouksella, samallakuin vieraassa kansallispuvussa oleva palveliatar antoi sille jälleen jonkunmoisen ylhäisen sävyn.
Mutta Wohlwend jatkoi puheluaan.
"Sinä lausuit hyvin ajatuksesi, mitä tulee sinun kantaasi uskonnollisessa lastenkasvatuksessa! Mutta minä menisin askelta etemmäs ja sanoisin, että jos ensin olemme saaneet sen tälle kannalle, niin on meidän säilytettävä ihanteellinen maailmankatsomus myöskin meille vanhoille itsellemme tai on meidän se uudelleen omistettava. Emmehän siitä ainakaan mitään kärsi!"
"Jospa vain tietäisin mitä hän tarkoittaa!" ajatteli Salander eikä mietteissään ehtinyt kuulla kaikkia Wohlwendin sanoja, mutta pääsi taas suunnilleen jälille, kun tämä jatkoi: "Niin, ystäväni! Minä olen vakuutettu, että te välitöntä kansan tahtoa kunniakkaasti toteuttaessanne olette erään suuriarvoisen asian jättäneet huomioon ottamatta, sanoisinpa, peräti unhoittaneet? Uskonnon te olette jättäneet sivulle ja kirkon työntäneet tieltänne, sen sijaan että olisitte ottaneet papistonkin huomioonne. Se on kostava itsensä!"
"Kuka se sitten on mitään tehnyt uskonnolle tai papeille?" kysyi Salander, "minä ainakaan en siitä tiedä, koska en ole sellaisessa ollut mukana!"
"Siinä on tarpeeksi tekoa, kun menetellään ikäänkuin heitä ei olisikaan, ja se on suuri vahinko mahdollisuudelle perustaa uudenajan jumalanvaltakunta!"
Salander purskahti nauruun: "Perustaa uudenajan jumalanvaltakunta? Sinähän puhut jambeissa! Jatketaankin sitä sitten niin! Tiedätkö vielä, kuinka Schillerin Don Carlos päättyy? Etkö? 'Kardinaali, minä olen osani suorittanut, suorittakaa te omanne!' Niin on se kappale aina uudelleen päättyvä!"
"Minä en aio levätä, vaan koetan saattaa aatteeni oikean henkilön huostaan!" vastasi Wohlwend, jolle Salanderin sitaatti oli tarpeeton, hän kun ei ollut koskaan Schillerin Don Carlosta lukenut. "Minä voin kenties korvata monia laiminlyömisiä ja olla elämänehtoollani ehkä hyödyksi isänmaalleni!"
"Tämä käy yhä merkillisemmäksi!" ajatteli Salander, "hän panee toimeen teokraattisen liikkeen meidän demokraattisessa maassamme. Sen vuoksi me olemme kansanvallan perustaneetkin, että sitä vielä puuttuisi! Mutta tuo narrimaisuus, jota hän tällä kertaa näyttelee, on paljon suuremmoisempaa kuin hänen entiset päähänpistonsa; toivottavasti se tällä kertaa on konkurssin edellä, eikä itse konkurssitilassa, kun hän sen turviin pakenee! Mutta sitä se ei sittenkään ole, muutoin hän ei maksaisi vanhoja velkojaan! Lopultakin se on vain pelkkää ylpeyttä, hänellä kun on nyt toimeentulo; hänkin tahtoo näytellä omaa osaansa ja kun hänellä ei ole muuta tekemistä, on hän liittynyt johonkin lähetystointa harjoittavaan lahkoon ja näyttelee apostolia!"
Wohlwend piti sillä välin todellakin jonkunlaisen saarnan, jota Salander muuta ajatellessaan ei lainkaan kuullut. Tuo muutoin tyhjä sanahelinä oli vain omiaan Salanderin tarkkaavaisuutta yhä enemmän nukuttamaan ja puhujan kasvotkin häipyivät hänen ajatuksistaan, aivankuin sumukerros olisi heidän välilleen kohonnut. Päästäkseen selville, missä hän oikeastaan oli, silmäsi hän ylös ja näki vastapäätään Myrrha neidin jonka surumielisesti välkkyvät silmät katsoivat häneen ja jonka huulet aukenivat suloiseen hymyyn, kun Salanderin hämmästyneet piirteet samalla muuttivat hänen ilmeensä. Kun Salanderin lasi oli tyhjänä, tarttui Myrrha pulloon ja täytti sen, jonka jälkeen Salander otti pullon ja samoin tarjosi hänelle. Siinä toimessa antoi Salander lasinsa hiljaa kilahtaa Myrrhan lasiin, juoden hänen terveydekseen, jolloin hänen kasvoilleen valahti loiste nuorekkaasta onnentunteesta, saaden niiden rypyt eloisasti väräjämään sekä vaikuttaen melkein kuin jonkunlainen hyväntahtoinen hupsumaisuus. Wohlwend huomasi kohtauksen ja keskeytti puheensa.
"Seis!" sanoi hän, "meidän täytyy maljojen juontiin ottaa tilkka parempaa!"
Hän meni ulos ja toi nyt pullon tokayeria, jonka kullankellertävä kimmellys synnytti kohtuullisen Martti Salanderin sisällä hivelevän lämmönvirtauksen ja sai hänen suuhunsa iloisia sanoja, joskaan ei viisauden sanoja, sillä hänen puheensa oli tarkoitettu Myrrha Glavicz'in ihanille korville, ilman että hän tiesi, mitä ne kuulivat ja mikä niitä saattoi miellyttää ja kun, hänen omassa päässään häälyi jotakin kuin kynttilä ilmanhengessä, ei hänen sanojensakaan yhteys ja järkevyys ollut vallan tajuttavaa.
Sitä ei kuitenkaan huomattu, sillä Wohlwendin saarnan odottamaton loppu ja Salanderin iloinen käytös synnyttivät jonkunlaista hilpeyttä, niin että pojatkin kävivät äänekkäiksi. Siinä äänten sorinassa ja lasien kilinässä valtasi Martin äkkiä halu tuon kaunottaren takia kunnioittaa perhettä kutsumalla heidät ajeluretkelle. Hän otti lehden muistikirjastaan ja kirjotti niille ajurinpitäjille, joiden hevosia hän käytti tarpeisiinsa, sekä pyysi lähettämään vaunut. Louis Wohlwend tuli mielihyvilleen ja selitti juhlallisesti ottavansa kutsun vastaan sekä lähetti pojat viemään kirjelippua kaupunginlähetille, joita seisoi lähimmässä kadunkulmassa.
Puolessa tunnissa tuli ajuri, ajaen esille hyvät, avonaiset vaunut; toisen puolituntisen kuluttua olivat naiset valmiina ja hyvin arvokkaasti kulki seurue nuo kolme rappua alas, ja sattui siinä niin mukavasti, että talonomistaja, joka itse asiassa oli Salanderin velkamies, seisoi alhaalla oven luona ja tervehti heitä, ja niinpä sai Wohlwend, joka katseli ympärilleen kuin unkarilainen kylätuomari, tänään päällepäätteeksi tilaisuuden rehennellä kapitalistin ja suurkauppiaan ystävyydellä, ja suopeasti heilautti hän hattuaan.
Naisilla oli leveät sulkahatut ja kirjavat päällysvaatteet. Myrrhalla se oli punaisesta harsosilkistä valkoisen pukunsa päällä. Molemmat miehet olivat Louis pojan ottaneet keskelleen takaistuimelle ja Georg istui ajurin rinnalla pukilla. Vuokrahevosiksi olivat hevoset tarpeeksi raisut ja sirosti valjastetut ja niin ajeli Martti Salander huoletonna kaupungin läpi ja jokainen joka hänet tunsi, katsoi hänen jälkeensä, ilman että tämä itse sitä huomasi.
Eikä hän nähnyt Möni Wighartiakaan, joka seisoi eräällä paikalla, kainalossaan tuo vanha keppinsä ja puhalsi juuri merenvahalopista sikarinjäännöksen, pannakseen uuden tilalle, ja näytti hän siinä seisoessaan yhtä vähän vanhentuneelta ja rapistuneelta kuin keppinsäkään. Hänen luokseen oli pysähtynyt hetkiseksi juttelemaan Martin vanha asianajaja, joka oli ottanut hatun käteensä ja tuullutteli päätään, jonka ohuttukkaisuus oli hänelle hyödyksi näin lämpimänä päivänä. Kumpikin katsoi vaunujen jälkeen.
"Siinähän menee Martti Salander eikä meitä näekään!" sanoi Wighart, "mitähän väkeä hänellä on mukanaan?"
Kun asianajaja lornetin läpi katsottuaan oli ehtinyt nähdä takaistuimella vielä näkyvissä olevat herrat, vastasi hän: "Se voi olla vain hän — arvatkaas, kuka?"
"Minulla ei ole aavistustakaan! Olen ollut neljä viikkoa kylpemässä ja tulin vasta eilen illalla takaisin!"
"No, se ei ole kukaan muu kuin se entinen Schadenmüller & Kumpp.,Louis Wohlwend!"
"Mitä sanotte! Kuinka se on mahdollista? Minä olisin pitänyt heitä valepukuisena kiinalaisperheenä! Ja milloin se veitikka tänne on tullut?"
"Jo hyvän aikaa sitten tuli herra Salander kerran luokseni ja kertoi Wohlwendin ilmestyneen hänen luokseen sekä maksaneen lyhennystä ensimäisestä aiheuttamastaan vahingosta, tiedättehän, siitä nuoruuden aikuisesta takaussummasta, sekä luvanneen edelleenkin vuosittain sitä lyhennellä. Hän tiedusteli, sopiko hänen vaaraa pelkäämättä siihen suostua. Minä kehoitin häntä ottamaan, mitä hän suinkin voi saada. Siitä myöhemmästä ja suuremmasta jutusta vapautti hän hänet kokonaan. Minä en voinut hänelle mitään ohjeita antaa. Wohlwend on nyt kerta kaikkiaan sellainen vanha velho omine höperyyksineen. Hän on asettunut tänne asumaan ja kun hänelle lähetettiin verokaavake, ilmoitti hän kunnanhuoneella kaikki omaisuussuhteensa ja osoitti sääntöjen mukaisesti kaiken omaisuutensa olevan vaimon perintöä ja selitti tahtovansa empimättä maksaa siitä, mikä mahdollisesti ei ollut Unkarissa sekä siellä verotettu!"
"Ja nyt vie Salander hänet ajeluretkelle?"
"Taikka hän Salanderin, en niin tarkoin tiedä! Mutta joku kaunis naikkonen istui vaunuissa, mikäli minä siinä kiiruussa kerkesin nähdä!" lisäsi asianajaja, "kunhan vain ei paholainen rupeaisi lopuksi tällä tavoin hiiriä pyydystämään?"
"Ei mitään vaaraa! Martti mestari olisi toki ennen alkanut, jos hän kerta aikoisi sellaisiin kiviin kompastua! Mutta sittenkin on minulle tuo tapaus, Vahingonjauhajan takaisintulo, katkera kuin väriomena. Se kirottu veitikka kalmukkikuonoineen! Salanderin puujumala, kuten hän häntä kerran nimitti, on siis taasen esillä! Salanderille ei tosiaankaan olisi vahingoksi, vaikka hän vieläkin kerran saisi kohtalaisen läksytyksen; jo tuon ijankaikkisen hutiloimisensa takia sietäisi hänen saada pienonen nenäpiuvi! Ja kuitenkaan minä en sitä hänelle soisi, hän on sentään kunnon mies!"
"Varmasti niin!" sanoi asianajaja ja puristi hyvästiksi herraWighartin kättä.
Martti, joka sai tällaiset kiitokset, ajoi sillä välin Wohlwend-Glaviczin perheen kera muutamaan noin kahden tunnin päässä olevaan hauskaan ulkoravintolaan, joka hyvän kestityksensä, kauniin näköalansa ja varjoisain puistojensa takia oli hyvässä maineessa ja paljon käytetty. Siellä viettivät he iltapäivän, juoden kahvia ja tehden kävelyretkiä, joihin läheisen kuusimetsän puhtoiset jalkatiet houkuttelivat. Väliin käveli Salander yhdessä valkoisiin puetun Myrrhan kanssa vihreässä puolihämyssä ja kun tämä yksinään käveli, näki Salander hänen, yksinäisten auringonsäteiden hipaisemana, liikkuvan ja paljastavan synnynnäisen sulonsa, joka häneen palautui niin pian kuin hän oli tilaisuudessa vapautumaan puuttuvan kasvatuksen sijaan opetellusta maneeristaan.
Muuan tuttu taiteilija pysähtyi Salanderin rinnalle ja katsellen tuon kauniin olennon jälkeen kysyi, mistä hän oli onkeensa sellaisen kaunottaren saanut.
"Eikö totta, että siinä on kaunis nainen?" vastasi Salander teennäisellä välinpitämättömyydellä.
"Sitäpä minäkin! Tuollaista ei joka päivä näe! Katsokaahan toki, mimmoinen yksinkertainen sopusuhtaisuus, ilman komeilua, niin että tuskin tietää missä se oikeastaan piilee, sillä muoto ja liikkeet ovat sulaneet yhteen! Kuinka jalosti juoksevatkaan linjat niskasta olkapäiden ja käsivarsien yli selkään ja lanteilta alas! Mistä hän on peräisin?"
"Hän on tullut erään perheen mukana Unkarista, mutta hänen äitinsä pitäisi olla vanhaa kreikkalaista pohjaa, kotoisin Tessaliasta."
"Hyvin uskottavaa! Ja vielä siinäkin tapauksessa harvinaisuus!Toivotan paljon hauskuutta, herra Salander!"
Nuo taiteilijan ja tuntijan sanat synnyttivät omituisen kiihkon Martin olemuksessa; ne saivat hänen sydämensä kovemmin sykkimään ja silmänsä loistamaan, samalla kuin ne lamauttivat hänen askeleensa, niin että hänen oli pakko istahtaa muutamalle metsikössä olevalle penkille.
Mikä vahvistus hänen kauneudentunnolleen! Kuinka hänen uinuva halunsa elostuikaan saada vielä hetkinen vaeltaa totisen kauneuden loisteessa! Mutta lähestyvien äänien havauttamana ryhdisti hän itsensä. Ne olivat Wohlwendejä, jotka etsivät häntä. Muuttuneena kuin kummituksen nähnyt ja tuntien sydämessään hämmästyksen sekaista ihmettelyä elämän rikkaudesta ja samalla vakavasti itseään hilliten kulki hän heidän kanssaan takaisin puutarhaan, jonne oli illallinen tilattu. Siellä pysytteli hän vaiteliaana Myrrhan sivulla ja antoi Wohlwendin puhua. Tämä jakeli naisille ja pojilleen kaikenlaisia opetuksia sekä yllätti väliin Salanderin odottamattomalla: "Eikö olekin niin?", jonka ohessa hän tarkkaavasti tätä katseli.
Sillä välin kokoontui vielä muitakin vieraita, jotka tulivat ratsain tai vaunuilla ja halusivat nauttia kauniista illasta. Niiden joukossa oli sellaisia, jotka eivät Wohlwendia miellyttäneet, he kun nähtävästi olivat hänen vanhoja velkojiaan. He eivät tosin häntä tunteneet ja jos niin olisi ollutkin, niin ei siitä mitään olisi ollut, sillä siellä liikkui monta liikemiestä, jotka kerran tai useamminkin olivat saaneet maksaa, siitä silti häviämättä. Mutta se ei nyt kerta ollut hänelle mieluista, varsinkin huomatessaan herrojen alkavan ahkerasti silmäillä Myrrha neitiä, ja samasta syystä piti Salanderkin sopivana lähteä. He antoivat siis valjastaa ja ajoivat hämärän tullen pois.
Kun he saapuivat kaupunkiin, oli jo yö. Martti vei Wohlwendin perheen heidän omalle kadulleen ja lähti sitten jalan kotiin, astellen hitaasti, milloin allapäin, milloin katsellen korkeuteen, jossa katujen yllä vetäytyi näkyviin tähti siellä, toinen täällä ja yhtä vitkaan kuin tuo alhaalla käyskelevä mieskin. Vanha uskollinen Leena, joka oli häntä odottanut, avasi ovet ja oli iloissaan herran tulosta, saatuaan koko päivän olla yksin kotona.
"Oletteko te täällä tullut hyvin toimeen?" kysyi Salander, "luulenpa, että teillä on käynyt vähän vaikeaksi!"
"Minullako? Silloinpa te tunnette minua huonosti, herra suurneuvos! Minä olen täällä tehnyt mieleni mukaan. Päivälliseksi minulla oli paksu pannukakku ja salatilautanen kuin heinäkuorma, seassa lämmintä silavaa. Niin, herra suurneuvos, ja illalla minä keitin maitosoppaa leivän ja pippurin kanssa, aivan niinkuin äitivainajani ennen, mistä on jo pitkät ajat! Välillä olen minä puhdistanut kaikki messinkiset kyökkikalut sekä lisäksi hakenut kellarista itselleni ylimääräisen viinitilkan."
"Mitäpäs siinä!"
"Niin juuri, sitä viimevuotista viiniä, joka kesällä on niin poikaa janoon. Mutta oletteko sitten illallistakin syönyt, herra suurneuvos? Enkö minä saa laittaa teetä ja lisäksi jotain kylmää ruokaa?"
"En minä tarvitse yhtään mitään!"
"Yhteistunteen takia vain, sillä rouva siellä Soittolassa istuu varmaankin vielä lastensa seurassa ja nauttii illallista! Lapsi parat! Kuinkahan heidän lieneekin! Mutta eihän sitä juuri nuorina välitetä, ja minun aasin kun pitikin heitä avustaa! Onneksi sille, joka sen ajan on sivuuttanut, tarvitsematta enää levottomasta sydämestään kärsiä!"
Martti ei kuunnellut enää ja palvelia sai mennä vuoteeseensa, Vasta kun tämä oli mennyt huoneesta, tarkkasi hän sanoja: "Onnellinen se, jonka sydän ei ole enää levoton."
Mutta niistä piittaamatta tarttui hän kynttilään ja meni makuuhuoneeseen, jossa oli hiljaista kuin haudassa. Rouvan peilistä heijastui kynttilänliekki, joka hänen käynnistään ja ilmanhengestä levottomasti lepatti. Salander asettui peilin eteen ja alkoi kynttilää koholla pitäen itseään tarkastella; mutta hänet valtasi kammo ja hänestä oli aivankuin Maria olisi hänen olkapäänsä yli vakavin silmin häntä katsonut ja kalveten hävinnyt. Mutta levottomuudestaan harmistuneena meni hän vierashuoneeseen, jossa oli suurempi hiottu peili, ja asettui sen eteen.