Martti Salander ei ollut koskaan ihaillut ulkomuotoaan paremmin peilissä kuin kuvissakaan, joita hän ajan tavan mukaan oli tullut ottaneeksi. Hän kävi nyt viidettäkymmentä viidettä ikävuottaan eikä näyttänyt juuri sen vanhemmalta kuin useimmat ikätovereistaan, jotka kutakuinkin säilyvät, mutta ei myöskään niin nuorelta kuin ne jotkut onnelliset, jotka aina pysyvät neljänkymmenen kahden ikäisinä. Vaalea ja vielä täyteläinen, melkeinpä tuuhea tukka oli harmaantunut käin myöhäisen syksyn huurtamat tähkät, samoin myöskin käherä parta, joka sitä paitsi arvatenkin peitti useamman kuin yhden suonikkaan rypyn kaulassa ja alaleuassa, päättäen siitä mitä ylempänä kasvoilla oli näkyvissä, joskin vienommin vivahduksin. Henkevää nuorekkuutta ja hilpeää eloisuutta, jotka siitä huolimatta hänen kasvojaan ja silmiään elostuttivat, ei hän itse voinut ymmärtää eikä minään pitää, ja niin tuo öinen peilailu jäi tekemättä häneen mitään ilostuttavaa vaikutusta.
"Olkoonpa!" sanoi hän, pannen kynttilän nopeasti pois ja heittäytyen nojatuoliin, "olenhan sen tiennytkin, ja että minä vanhaksi mieheksi olen sellainen veitikka, sehän ei suorastaan kuulu siihen asiaan, joka mielessäni liikkuu. Vielä on minun puuhattava ja vaikutettava ja vielä tarvitsen minä rintani täyteen kevätilmaa, joka sydämen nuorentaa! — Uskottomuudesta, Maria kulta, tässä ei arkipäiväisessä tarkoituksessa ole puhettakaan! Paremmat miehet kuin minä ovat elämäänsä kaunistaneet ja laajentaneet naisten ystävyydellä, suhteilla, sanottakoon vaikka lemmellä; ja eikö hän jo edeltäpäin nauranut, ja miten hupaisesti nauroikin, kun minä ensi kerran puhuin tuosta kauniista Myrrhasta? Myrrha! Voineeko hän sietää minua ja voineeko tai tahtoneeko tajuta, mitä hän saattaa minulle olla? Tässä on pelissä kohtalo, joka päättyy niin tai näin! Minun asiani on ohjata sitä järkevästi. Se on pian ratkaistu, jollei käy toiveitteni mukaisesti — ja jos käy, niin pysyy polku tasaisena ja aurinkoisena eikä sillä kukaan kompastu!"
Hän vaipui suloisiin unelmiin, nauttien nuorekkaasta taipumuksestaan tuohon harvinaiseen olentoon ja kuvitellen seurusteluaan hänen kanssaan, mikä ihmisille tarjoaisi hauskan näytelmän, kaukana mistään pahennuksen synnyttämisestä. Ja epämääräisessä tulevaisuudessa näki hän Myrrhan elämän, vapautuneena niistä pelottavista siteistä, joihin Salander nyt oli vangittuna, kulkevan säännöllistä juoksua edelleen itsensä arvoisen miehen rinnalla.
Hänelle eivät hetkeksikään juolahtaneet mieleen onnettomat tyttärensä, joiden lemmenunelmia hän niin selvästi, joskin inhimillisesti osasi arvostella ja vielä vähemmän tuli hän ajatelleeksi eroitusta heidän ja oman ikänsä välillä sekä vieläkin vähemmän eroa omassa ja heidän silloisessa asemassaan. Ja yhäkin vähemmän oli hänellä aavistusta siitä kuinka selvästi nyt ilmeni etteivät tyttöpoloiset tuota ominaisuuttaan, kietoutua sellaisiin "fixa ideoihin", olleet perineet keltään muulta kuin omalta isältään, ja vihdoin kuinka tragikoomillisesti tämä seikka valaisi entisyyttä!
Ja edelleen jätti hän kokonaan huomioonottamatta, kuinka sellainen järkevän ikämiehen ihanteellinen lemmensuhde tärkeimpänä seikkanaan edellyttää harvinaisella hengellä varustettua naista, jota vastoin hänellä Myrrhan sisällisestä olemuksesta ei vielä ollut minkäänlaista käsitystä, ei edes kuviteltua. Ja tämä oli jälleen sitä arveluttavampaa, kun se johti siihen, että tässäkin tuli olemaan itsensä pettämisstä ja että tuo kaunis taipumus johtuikin aistillisesta hurmautumisesta.
Tästä kaikesta ei tuo kunnon Martti Salander nykyisessä sieluntilassaan ollut tietoinen, mutta yhtäkaikki se uinui hänessä ja painoi mieltä, jos hän mitä ajatteli. Sen vuoksi nukahti hän, vihdoin puolen yön tienoilla maata mennessään, sekavaan uneen, jonka kestäessä mielikuvitus ajelehti ärtyneenä ympäri kuin kummitteleva henki.
Aamulla heräsi hän raskain mielin ja sanoi huoaten: "Siinä sitä nyt ollaan! Intohimo! Intohimo! Ah, hyvä Jumala, että sen on pitänytkin minuun vielä tarttua!"
Ja niin piti hän tuota vanhan omantunnon aikaansaamaa meteliä myöhäisen lemmenkevään puhkeamisena sekä kärsi lemmentuskia kuin nuorukainen, mutta kuitenkin tuntien huolia kuin ainakin iäkäs isä, joka omaisistaan huolehtien panee levolle ja huoaten näkee päivän valkenevan.
Lisäksi hän lyhyessä ajassa ihmeekseen huomasi, kuinka hän ennen tuota onnetonta seikkailua oli tuntenut itsensä nuoreksi ja kuinka hänen nyt täytyi joka päivä ajatella ikäänsä, kun hänen sen sijaan ei vielä koskaan ollut tarvinnut sitä unhottaa. Eikä tämä johtunut kai yksistään tuosta kiusallisesta intohimosta, vaan että elämän meno oli yleensä sellainen.
Kesän tekivät hetki hetkeltä yhä meluisammaksi, voisi sanoa rikkaammaksi, lukemattomat suuremmat ja pienemmät juhlat, juhlien valmistukset, yhteismatkat, yhdistysten toimeenpanemat retket ja kaikenkarvaiset huvit, joita kesti aina syksyyn asti ja kaikilla ilmansuunnilla; oli kuin koko kansa olisi kaikkien mahdollisten tekosyiden nojalla ollut liikkeellä, kylittäin, kaupunkilaiset naapuruksittain, joukottain vanhukset, jotka olivat ehtineet viiden-, kuuden- ja seitsemänkymmenen vuoden ikään sekä koulukunnittain ja liehuvin lipuin lapset, joista jokunen joukko aina silloin tällöin leiriysi päiväpaisteeseen, kunnes opettajat tulivat oluttuvista, jonne he pikapäiten olivat pistäytyneet. Oloja tuntematon vieras olisi saattanut kysyä, että kuka tässä maassa oikeastaan, ravintolaväkeä ehkä lukuunottamatta, kesällä työtä teki, ajattelematta, että niitäkin oli vielä kylliksi, jotka kotiin jäivät ja siellä jotakin puuhasivat ja että niistäkin, jotka olivat liikkeellä, monet ennen ja jälkeen tekivät tarpeeksi työtä, voidakseen sitten itselleen iloa hankkia.
Jos kuitenkin muistettiin valituksia huonoista ajoista ja kansan yhä kasvavasta hädästä, niin eivät kotimaalaisetkaan käsittäneet, mistä he huveihinsa ottivat kaiken rahan. Mutta katolilaiset pyhiinvaeltajat, joita liikkui maallisten huviretkeilijäin joukossa, olisivat saattaneet heille opettaa, että ennen aikaan ja suorastaan juuri ahdinkojen aikana, vaeltelivat ja huvittelivat ihmiset vieläkin enemmän.
Martti Salander oli muutoin tähän juhla- ja retkeilyintoon liittänyt rehellisesti oman kortensa kaikkialla, missä saattoi levittää isänmaallisia, kansanvalistus- ja edistysaatteita; sitten alkoi tuo yhä lisääntyvä vauhti häntä huolettaa ja hän kehoitti kohtuuteen. Nyt, jolloin juhlimisinto korkeimmillaan kuohui, muutti hän jälleen mieltään. Hän ei tahtonut harmaantuvana vanhuksena uinua, vaan lemmekkään nuoruudenkaipuun kiihoittamana yhtyi hän juhliviin kansanjoukkoihin ja niin saattoi hänet nähdä siellä ja täällä vellovien lippujen takana, napinlävessään juhlamerkki, käsivarressaan silkkinauha tai ainakin alppiruusu hatussaan. Sillä tavoin luuli hän nauttivansa isänmaan kukoistuksesta uudessa nuoruudessa ja ajatuksissaan sijoitti hän sen, joka tämän uuden nuoruuden oli tuonut, juhlapöydässä rinnalleen kunniasijalle, unhoittaen ne huokaukset, joiden kera hän joka päivä levolle kävi.
"On sentään tosi lause", sanoi hän kerran itsekseen, "ainakin ihanteelliseen rakkauteen nähden, tuo siivekäs:l'amour est le vrai recommenceur!Se saa vanhan tasavallankin silmissäni hyppimään kuin kili!"
Ilta-aurinko, joka juuri tunki säteensä kysymyksessä olevaan juhlasaliin, synnytti heijastuksen muutaman hänen edessään olevan, punaisella viinillä vasta täytetyn suuren kunniamaljan kullatussa sisäpinnassa, ja tuo kullanhehku loisti kuvaamattoman tenhoisasti läpikuultavaan purppuranesteeseen.
Martti kiinnitti katseensa tuohon säkenöivään väriloistoon, joka selkeältä taivaalta yhtäkkiä tullen ikäänkuin leimuava lakka sinetöitsi hänen ajatuksensa. Maljasta lähtevä punertava kimmellys sivusi hänen hehkuvia kasvojaankin, minkä huomasi muuan häntä vastapäätä istuva miellyttävä nainen ja sanoi sen hänelle, kehoittaen häntä pysymään hiljaa, hän kun näytti siinä asennossaan niin kauniilta. Tyytyväisenä tästä imartelusta piti hän kasvojaan hetkisen aivan rauhassa, kunnes loiste alkoi värjyä, samoin viini maljassa. Sillä pitkä ja kapea pöytä sattui vavahtamaan pannen maljan sisällön liikkeeseen.
Pöydän vavahtelu johtui siitä, että pari sivilipukuista poliisiviranomaista, jotka vaativat muuatta juhlavierasta nousemaan pöydästä ja seuraamaan heitä, kävivät miehen kieltäytyessä häneen käsiksi ja pakoittivat hänet nousemaan, niinettä kevytrakenteinen pöytä sai sysäyksen. Kalveten totteli mies ja seurasi heitä alasluoduin silmin ja mahdollisimman salakähmää irroitellen mustasta puvustaan eri koristuksia, rusetteja, nauharuusuja ja hopeisia tai kullattuja embleemejä. Hän nimittäin ei ollut koristellut itseään ainoastaan sen päiväisen juhlan yleisillä merkeillä, vaan myöskin päivän kuluessa tekemiensä ystävyyssuhteiden johdosta vaihdetuilla erityisillä seuramerkeillä.
Ainoastaan jotkut huomasivat tapauksen; niinpä Salanderkin, jonka ohi miehen täytyi seuralaisineen kulkea ja hän kauhistui kovin, nähdessään kuinka tuo onneton ilon kunniamerkkejä irroitteli ja koetti varkain taskuihinsa työntää. Hänestä tuntui yhtä kamalalta, kuin jos korkealta upseerilta rykmentin rintaman edessä olisi riistetty miekka ja kunniamerkit.
Vasta miehen hävittyä levisi pöydässä huhu vangitsemisen syystä. Hän oli hyvin tunnettu ja suosittu juhlissa kävijä sekä erään kukoistavan liikkeen suurta luottamusta nauttiva isännöitsijä, aina pirteä ja iloinen, minne tulikin; ainoastaan viime aikoina oli hänen toisinaan huomattu milloin laulunrallatuksella kohoavaa huokausta tukehuttavan, milloin sormin pöytää rummuttavan tai lasia äänekkäästi kilistellen hajamielisyyttään peittävän. Sellaisia huomioita kerrottiin pöydässä, kun oli kuultu, että hänen ollessaan poissa kotoa oli päästy perille petoksista, joihin hän oli kietoutunut sekä samalla saatu selville, kuinka hän siirtolaisasiamiehiltä oli tiedustellut laivavuoroja. Kevytmielisyydessään ei hän ollut malttanut olla ennen pakoaan vielä pikimmältään ottamatta osaa juhlaan, ikäänkuin saadakseen siitä kauniin viimemuiston.
Häiriytynein mielin jätti Salander juhlan ja matkusti heti takaisin Münsterburgiin. Syötyään puolisonsa kanssa illallisen otti hän sanomalehden käteensä ja ensimäinen, minkä hän luki, oli uutinen erään itäisessä Sveitsissä asuvan virkamiehen tekemistä, ilmi tulleista kavalluksista; saman lehden lopussa oli tuoreimpana uutisena kertomus erään kassanhoitajan karkaamisesta maan länsiosassa.
"Mikäs onnettomuuksien päivä tämä sitten onkaan?" huudahti hän päätään pudistaen ja kertoi mitä hän itse oli juuri saanut juhlassa nähdä.
"Se ei todellakaan ole valaliiton hengen mukaista!" jatkoi hän, "mutta olen sentään iloinen, etteivät nämä surkeat tapaukset ole meidän kanttonissamme sattuneet!"
"Luehan loppuun!" vastasi Maria, "lisälehdessä on vielä jotain kaunista!"
Siitä lukikin Martti aivan oikein, että eräs aktuaari Schimmel oli tänään vangittu epäiltynä useihin petoksiin sekä lahjojen ottamiseen.
"Tämähän herran nimessä alkaa käydä kovin liki!" sanoi Salander, samalla kuin hän heitti lehden pois, "hänet minä olen puoltolauseellani auttanut virkaansa. Tosin minä olen katunut sitä, syystä että hän heti alkoi esiintyä suurisuisesti ja hävittömästi sekä isänmaallisuudellaan kerskaillen; epärehellisenä minä en häntä kuitenkaan pitänyt. Nyt muistan minä kuulleeni, kuinka sitä kummasteltiin, että hän söi julkisissa ravintoloissa eikä kotona vaimonsa ja lastensa luona, mikä hänelle oli muka liian huonoa! Siinä sitä nyt sitten ollaan!"
Näiden kolkkojen tuulenpuuskien jälkeen pysyi loppuviikko rauhassa sellaisilta harmillisuuksilta; muuan seitsemänsadan frangin kera kadonnut nuori mies, josta vielä lauantaina oli yksinäinen uutinen sanomalehdissä, ei herättänyt mitään huomiota. Sitä kiivaampana puhkesi myrsky uudelleen heti seuraavana maanantaina, kun pari liikettä johtajainsa väärinkäytösten ja epärehellisen johdon takia joutuivat kukistumisen partaalle, vetäen joukon muita samaan kadotukseen. Jos tässä oli syy rikasten ahneudessa, jotka jättivät omaisuutensa leikkikaluksi sellaisten siveellisesti kehnojen miesten näköjään onnekkaisiin käsiin, niin kohahti tiistaina ilmassa sellaisten lähtöpassin saaneiden sielujen konsortiumi, jotka esimiestensä kassojen avulla olivat harjoittaneet hyvin järjestettyä pörssikeinottelua. Keskiviikkona astui turmionpilvelle muuan rahastonhoitaja, joka tarkastusmiehillä oli joka vuosi luetuttanut saman kasan palasiksi sahattuja ja muka raharulliksi käärittyjä luudanvarsia. Torstaina oli erään liikkeenjohtajan vuoro, jolla oli ollut tapana joka viikko asettaa viheriälle pöydälle pieni salkku sekä salkulle nyrkkinsä, lausuen: "Hyvät herrat, tässä on kunniani sekä tarpeelliset todisteet!" Omistajat kaakertelivat ympärillä kuin rakastuneet ankat, kun kukaan ei uskaltanut vetää salkkua esiin nyrkin alta tai edes sanoa: "Sallikaahan nähdä!" sillä he olivat kuin taikauskoisia ja hän haritti nyrkistään kaksi sormea ulos aina kun joku osoitti lähentelemisen halua. Kun hän katosi jäljettömiin, jäi salkku pöydälle; se ei sisältänyt muuta kuin pitkän sarekkeen numeroita, jotka oli vuoron perään pyyhitty yli mustalla, sinisellä ja punaisella läkillä sekä lyijy- ja teräskynillä, aina ajan ja tilaisuuden mukaan. Perjantaina esiintyi muuan kunnanvaltuutettu, joka melkoisesta lehtikuusimetsästä saadut tulot oli lähetellyt kaiken maailman arpajaisiin ja viimeisen vähän viinana juonut. Lauantaina hukutti itsensä muuan seitsemän rikkaan orvon holhooja, jättäen holhokkinsa köyhiksi. Sunnuntaina oli taas lepopäivä.
Mutta maanantaina alkoi tanssi uudestaan ja niin jatkui se useita viikkoja edelleen, niin että usein kuuli palvelustyttöjen aamuisin sanomalehtiä hakiessaan sekä niitä kadulla silmäillessään, samoinkuin miestenkin aamulasiensa ääressä, huudahtelevan: "Taasen niillä on yksi! Taasen yksi!"
Heränneiden ja lisääntyvien epäluulojen johdosta ryhdyttiin yhä laajempiin tarkastuksiin ja erittäinkin saatettiin päivänvaloon pienonen ryhmä keskiarvoisia ja alempia virkamiehiä, joille kaikille oli ollut mahdotonta säilyttää haltuunsa uskottuja varoja ilman niihin kajoamatta. Ja tuo onneton tauti levisi kautta koko maan, uskonto- ja kielirajoista piittaamatta. Ainoastaan vuoristossa, jossa tavat olivat pysyneet yksinkertaisempina ja raha oli harvinaisempaa, ei siitä paljon kuultu.
Yhä uudestaan kummasteli ja mietti Martti Salander ja harkitsi tuon surullisen tosiasian mahdollisuutta ja sitä ettei tuo ajan pahe ollut pysähtynyt tasavallan rajoille, tasavallan, jonka henkistä ja siveellistä edistystä hän niin uskollisesti oli avustanut. Se oli kuitenkin jotakin toista kuin ne aineelliset liikekysymykset, joiden takia hän kerran oli sanonut ihmisille totuuden.
Hän tunsi sydämessään vilpitöntä huolta, mikä hänelle oli sen kautta hyödyksikin, että hän, jos tämä mielenahdistus maata mennessä huokaukseksi purkautui, saattoi vaimolleen sanoa syyn siihen, jos tämä sitä tiedusteli. Tosin tuo "kaunis intohimokin" painoi häntä salaa, mutta toistaiseksi se ei enää uskaltanut esille tulla.
Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kellot soivat ja sitten niiden vaiettua äkkiä tuli suloinen sunnuntaihiljaisuus, otti Maria Salander käteensä muutaman kirjan. Hän oli yksin kotona ja antautui unelmainsa valtaan, kuten hänen tapansa sellaisina hetkinä oli. Se oli hänelle kuin jos avonaisesta akkunasta olisi tulvannut raikasta ilmaa.
Nyt hän tosin ei kauan istunut yksinään. Hänen miehensä oli joku aika sitten poistanut käytännöstä tavan pitää ulko-ovia alituisesti suljettuina, sanoen sitä aristokraattiseksi ja kansaa epäileväksi tavaksi, huolimatta siitä, että lukemattomat maankiertäjät lisääntyvällä julkeudella hiiviskelivät taloihin ja tyhjentelivät ullakkokamareissa palvelustyttöjen säästökassoja. Lepopäivinä eivät varkaat sentään tavallisesti työskentele rakennusten pääosissa; ainoastaan alussa oli sellaiseenkin aikaan varastettu etehisestä Salanderin uusi sateenvarjo. Se mikä tänään häiritsi hänen puolisonsa sunnuntailepoa, oli kömpelö koputus ovelle. Kun Maria meni avaamaan, astui rouva Amalia Weidelich sisään. Hän piti molemmin käsin virsikirjaa, jonka ympärille maalaisvaimojen tapaan oli kääritty valkoinen ja siististi laskoksiin pantu nenäliina.
"Hyvää päivää, anoppirouva!" lausui hän, "ettehän pane pahaksenne."
"Kas, anoppi!" tervehti Maria rouva hämmästyneenä. "Joskus teitäkin näkee! Te olette varmaan myöhästynyt kirkosta?"
"Ei, minä tulin tarpeeksi aikaseen. Mutta kun minä viikolla en koskaan voi lähteä liikkeelle ja nyt vanhemmuuden sitäkin vähemmän, sanoin minä tiellä itselleni, että sinä voisit kerran jättää kirkon ja pistäytyä visiitille kunnioitettavan anoppikuoman luo! Muutoin minä aina käyn jossakin kaupungin kirkossa, missä aina on niin täysinäistä ja intresanttia ja ihmiset kiinnittelevät nimikorttejaan penkkeihin! Mutta tänään, ajattelin minä, voit sinä tehdä poikkeuksen, yksi kerta ei mitään haittaa, eivätkähän saarnat kuivu kuin kaivot, vaan virtaa sunnuntaisin siitä huolimatta, elämänvesi nimittäin! Mutta muutoin sitä todellakin tarvitsee, anoppi rakas! Tosin minä en aina oikein ymmärrä, mitä niissä tarkoitetaan, minä kun en juuri ole mikään oppinut, mutta minä teen sen kunniaksi pojilleni, jotka ovat sivistyneitä herroja. Kukaan ei silloin voi sanoa, ettei heidän mammaansa saa nähdä sivistyneessä jumalanpalveluksessa! Oikeastaan he eivät sitä ansaitse, mutta äiti on toki aina äiti! Ja kun sitten saarnaaja puhuu rakkaasta Jumalasta, jolla ei ole ruumista ja joka ei meitä persoonallisesti tunne, mutta että me kuitenkin saamme kerskata meitämme jumalan lapsiksi, niin annan minä sen olla olossaan ja rukoilen sen sijaan isämeidän sitä hartaammin, Sen minä aina ymmärrän paremmin, rakas rouva Salander, sillä minun laitani ei ole kuin hyvän Jumalamme, minulla on ruumis ja minä alan vainuta jalkojeni väsyvän."
"Istukaa siis, rouva hyvä, toki viimeinkin, tuossahan on vähän mukavampi ja pehmoisempi nojatuoli! Ettekö tahtoisi ottaa pois tuon muhkean hattunne? Kuka sen on valmistanut?"
Näillä sanoilla tukahutti Maria Salander itsessään sen katkeran tunteen, jonka kaksosten äidin odottamaton näkeminen oli hänessä herättänyt: hän päätteli rouvan kasvonilmeistä ja sanoista, ettei hän enää ollut niin hyväntuulinen kuin ennen. Tämä istuutui varoen huolellisesti vaatteitaan. "Hatunko?" sanoi hän, "sen on Merklin tehnyt, mutta se sattui tulemaan liian kaunis ja kallis eikä se sovi enää minulle! Minä en viitsi ottaa sitä pois, sillä siitä on minulle liiaksi vaivaa panna se taasen säntillisesti paikalleen!"
Hän katseli nyt vuorostaan hetkisen vasta-anoppiaan ja kiitti tämän ulkonäköä: "Teidän laitanne on hyvin, te pysytte yhä samanlaisena! Entäs kuinka herra voi? Onko hän kotona?"
"Mieheni meni varhain ulos; nyt lienee hän konttorissa, jossa hän viipyy tunnin tai pari. Kuinkas teidän miehenne, herra Weidelich, voi? Onhan hän kai toki terve?"
"Jumalan kiitos, kutakuinkin, työ pitää häntä pystyssä ja kuitenkin säästää hän liian vähän itseään ja valittaa siellä ja täällä haluttomuuttaan. Kullakinhan on osansa! Me emme esimerkiksi tiedä, kuinka poikiemme laita on; sitä varten minä suoraan sanoakseni tulinkin, saadakseni tietää, onko teillä lapsista enemmän tietoa ja mitä oikeastaan on tekeillä."
"Kuinka niin tekeillä?" kysyi Maria rouva puolittain säikähtyneenä.
"Niin, jotakin täytyy olla tekeillä tai jo tapahtunut. Poikamme, jotka valitettavasti eivät meistä enää paljoa piittaa, pistäytyvät vain toisiksi ilmoiksi ja pikimmältään luonamme. Ennen he tulivat toisinaan yhdessäkin, mutta nyt näyttävät he välttävän toisiaan ja jos he odottamatta kohtaavat meillä toisensa, niin loruilevat he hiukan jotakin, ja jompikumpi laittaa niin että pääsee lähtemään pois. Mutta jos toinen heistä ilmestyy yksinään, sellaisesta on nyt puoli vuotta tai enemmänkin, ja häneltä kysyy veljestään, niin saa aina kuulla: 'En tiedä, en ole nähnyt häntä! Näen häntä yleensä vähän!' Niin saa kuulla Isidorilta ja niin Julianilta! Ja kuitenkin ovat he aina täällä kaupungissa, jossa heillä on asioita, joka viikko saamme muutaman kerran kuulla, että heitä on nähty siellä tai siellä, niin pitäisihän heidän nyt toki toisiaankin kohdata eikä sanoa, etteivät toisistaan mitään tiedä. Niin tuumasimme me mieheni kanssa, että herra ja rouva Salander ovat tyttäriensä kautta paremmin asiasta selvillä. Mitään vaaraahan siinä ei lopultakaan liene, muutoinhan olisi meillekin siitä ilmoitettu! Sitten minä tänään tein oikein täysikäänteen ja tulin tänne teidän luoksenne!"
Rouva Salander oli ihmeissään ja pysyi hetkisen vaiti, miettien samalla, pitäisikö hänen vasta-anopilleen kertoa nuo osaksi samanlaiset kokemukset tyttäriin nähden. Voisihan se auttaa parempaan selvyyteen noita levottomia ihmisiä, ajatteli hän, jos he saisivat tiedon siitä, mikä heille selvästikin on aivan outoa.
"Tyttäremme", sanoi hän, "eivät ole meille tästä asiasta mitään ilmaisseet, nähtävästikin sen takia, että he eivät siitä tiedä. Viime aikoina me olemme heiltä kuulleet vain sattumoisin, että miehet ovat paljon poissa."
"Luonnollisesti, sen minä kyllä uskon!" yhtyi Amalia Weidelich. "Se ei ole mikään salaisuus, heillä kun on sellaisia toimia! Eivätkö rouvat muuta mitään tienneet?"
"Sillä kertaa en ainakaan voi sanoa heidän tästä seikasta tienneen!"
"Kuinka niin sillä kertaa ja tästä seikasta? Mutta tiesivätkö he toisella kertaa, ovatko puhuneet, he?"
Kun Maria ei voinut heti vastata, jatkoi toinen äiti jännittyneellä äänellä puhettaan: "Olkaa vain avomielinen elkääkä salatko mitään! Nähkääs, mekin olemme siitä puhuneet, etteihän vain siinä liene olemassa perheriitaa, eripuraisuutta puolisoiden välillä tai sen semmoista; että mahtavatko ne nuoret vaimot mukautua oloihin vai olisivatko ehkä tyytymättömiä ja tekisivät miehille kotonaolon tukalaksi? Ette saa siitä pahastua, anoppi hyvä, niitä on esimerkkejä, että kaksi sisarta, jotka on naitu samaan perheeseen, vetävät yhtä köyttä ja kernaasti liittyvät keskenään komplottiin, jos ovat tyytymättömiä ja jos kykenevät kääntämään kaikki ylösalaisin! Enhän minä tahdo tällä mitään sanoa, otaksun vain, että sekin voisi olla syynä!"
Uudelleen hetkisen mietittyään huomasi Maria Salander olevan ajan auttaa häntä muitta mutkitta oikeille jälille.
"Katsokaas, anoppi", sanoi hän niin tyynellä vakavuudella kuin sisällinen kiihtyneisyys suinkin salli, "kaikki ei varmastikaan ole niin kuin pitäisi, siinä te olette oikeassa! Tahdon nyt kertoa teille, että me jonkun aikaa sitten saimme tyttäriimme nähden kokea jotain samanlaista kuin te nyt poikiinne nähden. He eivät enää ollenkaan näyttäytyneet meidän luonamme, aivankuin he vartavasten olisivat vanhempainsa kotia välttäneet, ja kun se lopulta herätti meidän huomiotamme ja me sen takia päätämme vaivasimme, saimme me kuulla, että lapset olivat lakanneet keskenäänkin seurustelemasta ja pelkäsivät toisiaan tavata. Silloin me, mieheni ja minä, menimme heti tyttäriemme luo ja panimme heidät puheisille."
"No? Mitäs se oli?"
"Me tapasimme molemmat todellakin kotonaan ja hyvin surullisina, kummallakin oli ikävä vanhempiaan ja siskoaan, mutta eivät rohjenneet lähteä katsomaan niitä, joita mielellään olisivat tahtoneet nähdä. Me toimitimme heidät samana päivänä toistensa seuraan, ollen itse mukana, ja autoimme heitä tuosta pälkähästä niin hyvin kuin se saattoi käydä."
"Mutta mitä se sitten oli? Koskiko se minun poikiani?" uteli toinen anoppi kärsimätönnä.
"Koska te tahdotte sen tietää, niin täytyy minun sanoa; se ehkä auttaa erehdysten tai väärinymmärrysten tarpeelliseen selvittämiseen ynnä yleensä itsensä tuntemiseen. Tyttäreni ovat katuneet avioliittoaan ja sen vuoksi häpeilleet toisiaan, koska he yhdessä niin kauan ja itsepäisesti tuota luultua erehdystään puolustivat, ja meitä, koska me emme mielellämme olisi noita avioliittoja suvainneet!"
"Nii-inkö?" sanoi Weidelichin rouva ääntään venyttäen, tavattoman hämmästyneenä ja kalveten, sillä hänen äskeisistä loukkaavista puheistaan huolimatta kohtasi häntä tuo ilmoitus kuin salama selkeältä taivaalta. Hän tunsi sen kauniin rakennuksen horjuvan, jota hän elämänsä ajan oli suurin huolin ja taidoin pojilleen rakentanut. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli tuo suuri perintö, paljot rahat, ja toinen, ettei pojilla ollut edes lapsiakaan.
Toinnuttuaan jonkun verran säikäyksestään kysyi hän paremmin nolona kuin uhmailevana, mitä erinomaista syytä rouvilla sitten oli avioliittoaan katua ja niin perinjuurisin tempuin. Ilman pitempiä miettimisiä vastasi Maria rouva: "Niin, sepä se on ihmeellistä ja voi ajan mukana hävitä, sitä kun on opittava sietämään; he sanovat miehistään, että ne ovat tyhjiä, ettei niillä ole mitään sielua!"
Punastunein kasvoin ja ravistaen päätään niin kovasti, että hattu kaikkine kukkineen ja nauhoineen värisi, sekä unhoittaen väsyneet jalkansa karkasi rouva Weidelich nojatuolistaan ylös ja huusi kuolettavasti loukattuna: "Eikö mitään sielua? Minunko kahdella pojallani, joita minä olen sydämeni alla kantanut? Se on ilkeätä panettelua! Pyöreinä ja sievinä olen minä ne maailmaan tuonut kuni kaksi forellia, ilman virheen hiventäkään päästä niin jalkoihin, ja kummallekin minä olen samalla antanut sielun omasta kuolemattomasta sielustani, antanut niin paljon kuin sellaisissa pikku palleroissa sielulle tilaa saattoi olla, ja jälestäpäin se kyllä on kasvanut kuten pojat itsekin! Minne se sitten olisi mennyt? Olisiko heistä maakirjureita tullut? Ei mitään sielua! Ne kirotut hanhet! Siten he eivät saa minua kohtaan käyttäytyä! Oh!"
Hän oli niin vihassa, ettei hän voinut puhua enempää, vaan hänen täytyi istua. Maria Salander katui tekoaan ja kun rouva Weidelich nyt kalpeni, etsi hän väkimehupullon. Mutta toinen kieltäysi ottamasta tippoja ja pyysi ryypyn viiniä, jos sitä olisi, sillä hän tunsi itsensä todellakin heikoksi.
Rouva Salander meni vaieten kaapille, jossa semmoisia tarpeita oli aina varalla. Sillä aikaa syntyneen hiljaisuuden vallitessa kuului raskaita askelia portailta ja etehisestä ja heti sen jälkeen koputti joku kovin sormin ovea. Maria rouva riensi kaapilta katsomaan, kuka siellä oli, sillä kuten äsken rouvan kömpelösti koputtaessa, luuli hän nyt taas siellä jyskyttävän jonkun, joka ei halua tulla huoneeseen.
Mutta se oli ukko Weidelich, joka siellä seisoi sekavin ilmein ja Maria Salanderin avatessa ovea astui sisään epävarmoin askelin. Häiriössään otti hän hatun päästään vasta sitten kuin hän sanaa puhumatta oli istahtanut lähimmälle tuolille juuri kuin perin uupuneena.
"Antakaa anteeksi", sanoi hän vihdoin itseään toinnutellen, "minä tahdoin puhua herra Salanderin kanssa, eikö hän ole kotona? Mutta siinähän se on minun vaimonikin! Minä luulin sinun olevan kirkossa?"
"Entäs sinä, Jaakko? Kuinka sinä tänne tulit?" huudahti rouva, joka hänet nähdessään unhoitti omat vaikeutensa. Weidelichillä oli tavalliset pyhä vaatteet päällään, mutta tolkuttomalla kiiruulla puetut. Liivi oli väärin napitettu, kaulahuivia ei ollut ollenkaan ja kädessään piti hän arkihattuaan, jonka ympärillä kadonneen nauhan sijalla näkyi huovan läpi tunkeutuneen, työssä helmeilleen hien muodostama seppel. Rouva Salander huomasi kaiken tämän sekä lisäksi, että hänen kätensä hiljaa vapisivat. Arkana odottaen, mitä vielä tuleman piti, pysytteli hän vaieten syrjässä ja antoi appivanhusten puhua. Rouva Weidelich oli asettunut jaloilleen ja lähestynyt miestään, tarkastellen tämän huolimatonta ulkoasua.
"Mitäs tämä on?" huudahti hän, "kuinka sinä ilman kaulaliinatta voit ulos lähteä? Eikä edes paidankaulusta pannut nappiin! Ja sunnuntaina juoksennella ympäri kaupunkia tuo vanha hattu päässään, hyi hitto!"
Mutta kun hän paremmin ehti huomata miehensä kasvoilla kuvastuvan neuvottomuuden, värähti hän säikähdyksestä. Hän tiesi, ettei miehensä ilman aikojaan ollut joutunut tuohon tilaan, jossa hän ei ollut tätä vielä koskaan nähnyt.
"Mitä on tapahtunut, Jaakko?" kysyi hän kalpean pelon vallassa, hänestä kun se tuntematon, joka tuon muutoin niin tyynen miehen oli kotoa liikkeelle ajanut, tuntui kaksin kerroin peloittavalta.
Jaakko Weidelich yritti kuivata kosteaa otsaansa, mutta ei löytänyt takintaskusta minkäänlaista liinaa. Rouva katseli ympärilleen ja huomasi muutamalla pöydällä virsikirjansa nenäliinoineen. Hän irroitti sen ja kuivasi itse hänen otsansa ja ohimonsa. Weidelich otti liinan hänen kädestään ja sitten hän jonkun verran tointuneempana puhui: "Poikamme Isidor on kaupungissa — Jumalan nimessä täytyy minun se sanoa, hän on vangittuna, ankaran tutkinnon alaisena — he ovat eilen illalla tuoneet hänen."
Hiljaa huudahtaen tarttui Maria Salander lähellä olevaan akkunanpieleen; hän näki vain tyttärensä, Setti paran, jonka hyljättynä ja tuskaisena täytyi Soittolassa istua, kenties itsekin vangittuna tai ainakin vartioituna.
Mutta Isidorin äiti seisoi siinä ja tuijotti suu avoinna mieheensä.Hän ei käsittänyt, mitä tämä sanoi.
"Mitä hän sitten on mahtanut tehdä?" änkytti hän, "se lienee kaunis tyhmyys, saavat varoa itseään!"
"Ei se ole mikään pikku kepponen, eukko parka!" sanoi Jaakko Weidelich, joka nyt nousi ja koetti kävelemällä ja puhumalla mieltään keventää. "Yksi viranomaisista ilmestyi kotiimme heti kun sinä olit lähtenyt ja ilmoitti minulle onnettomuuden. Minähän olen Ulrikki serkkumme kanssa virkatakuussa kummallekin pojalle. Sen vuoksi kysyi tuo herra minun maksukykyäni ja kehoitti minua pitämään rahoja kaikkien mahdollisuuksien varalla; mutta ei ainoastaan sitä, hän tahtoi myöskin tietää, mitä minä siinä asiassa kykenisin tekemään, vaikkei hän sanonut siltä näyttävän, että siinä hyvätkään keinot auttaisivat, sillä Isidorimme asiat oli huomattu olevan pahassa epäjärjestyksessä. Minä en säikäyksessäni ja ahdistuksessani osannut muuta sanoa, kuin että minä teen minkä voin, jos se voi auttaa, ja juoksin tänne kysymään herra Salanderilta neuvoa, mitä olisi tehtävä pojan pelastamiseksi. Sillä minä en voi uskoa, että hän, kuinka sanoisin, että hän olisi sillä tavoin itsensä unhottanut! Hämmennyksissäni, minä en edes tarkemmin asiaa kuullut! En minä olisi ikinä uskonut, että sellaista minulle tapahtuisi!"
Yhtäkkiä päästi rouva kaikuvan naurun ja hapuili, ikäänkuin hän olisi liikkunut pimeässä huoneessa, kädet ojollaan vastikään jättämäänsä nojatuolia kohti. Siihen päästyään veti hän henkeään, päästi uudelleen ryöppyvän naurun ja huusi katkerasti miehelleen: "Mutta minuako se ei voikaan koskea? Minuako se ei vahingoltakaan, olenko minä ehkä sen ansainnutkin, niinkö? Omaa kohtaasi siinä vain ajattelet! Kaunis maailma, kaunis sunnuntai! Ensin saa kuulla, että pojilla ei ole sielua, sitten heidät vangitaan ja tehdään roistoiksi! Ah, ah, ah, tätä viheliäisyyttä!"
Hänen sanansa heikkenivät surkeaksi valitukseksi ja hän sai uuden pahoinvointikohtauksen. Jaakko Weidelich oli sillä välin uudelleen istunut ja käsiään polviin nojaten tirkisteli lattiaan.
Rouva Salander tarttui esillä olevaan pulloon, jossa oli vanhaa Xeresviiniä, ja kaatoi kummallekin masentuneelle puolisolle lasillisen, vaikka hänelle itselleenkin teki pahaa. Ja kuten Isidorin äiti omaan olemukseensa sulki molemmat pojat ja kykeni yksipuolisesti ainoastaan näitä ajattelemaan, niin ajatteli Maria Salanderkin molempia tyttäriään, heistä kumminkaan puhumatta, kun nuo ahdistuksissaan olevat vastavanhukset eivät voineet nyt huomiotaan nuoriin rouviin kääntää.
Amalia Weidelich otti hyvän kulauksen viiniä ja lasia pois pannessaan jätti hän sen tyhjän päälle, niin että se putosi lattiaan.
"Siis Isidor on vangittu", sanoi hän, "eikä voi enää mennä minne tahtoo! Tuoko hänelle edes kukaan ruokaa ja juomaa, kun hän tarvitsee ja kun on tavallinen aika, kuten juuri nytkin? Onkohan niillä siellä kunnollinen järjestys maakirjurille ja neuvosherralle? Mies poloiselle, joka ei tiedä, mitä nälkä ja jano on?"
"Mikäli minä muistan", huomautti rouva Salander, "voivat sellaiset vangit niinkauan kuin tutkintoa kestää ja heidät on tuomittu, saada omalla kustannuksellaan mitä haluavat ja mihin ovat tottuneet."
"Tuomittu? Sellaista sanaa minä en tahdo keltään kuulla! Kun kaiken karvaiset ilkiöt ja paholaiset, joiden kanssa hänellä on tekemistä, ovat kylväneet rikkaruohoja hänen asiohinsa, kun hän monastikaan ei edes tiedä, miten hänen asiansa ovat, niin selittää se varmaan koko jutun ja hänen vainoojansa tulevat saamaan huonon lopun! Mutta nyt on huolehdittava, ettei häneltä mitään puutu! Miksei hänen vaimonsa ole tullut mukaan, valvoakseen häntä ja ollakseen hänen läheisyydessään?"
"Hän lienee jäänyt kotia vartioimaan, siellä kun muutoin ei ole ketään!" sanoi Maria Salander kuivasti, hilliten harmintunteensa.
"Niinpä on sitten meidän huolehdittava, kuuletko sinä, mies! Meidän on mentävä sinne, tai mene sinä yksinäsi ja vie vähän rahoja, jos he ovat ne häneltä ryöstäneet! Minä juoksen sillä välin kotiin ja toimitan vähän ruokaa ja juomaa valmiiksi, kuuletko sinä?"
Ukko Weidelich ei todellakaan kuullut. Häntä painoi lähtemättä se ajatus, että epärehellisyyden ja rikoksellisuuden piti oman pojan muodossa häntä lähestyä ja että koko hänen vaatimattoman varallisuutensa, jonka hän pitkän ajan kuluessa karulla työllään oli hankkinut, piti savuksi haihtua ja hänen jäädä köyhemmäksi kuin mitä hän oli alkaessaan ollut, sillä Varpusessa olevan talon oli hän aikoinaan hankkinut isältään saamansa pienen perinnön avulla. Ja jos niin kävisi, niin voisiko hän vanhoilla päivillään alusta alkaa? Ei, vaikka se olisi Jumalankin tahto!
Kun hän siten pysyi omissa raskaissa ajatuksissaan eikä mitään vastannut, unhoitti rouvakin päätöksensä ja vaipui särkynein mielin omiin ajatuksiinsa.
Maria Salander käytti hiljaisuutta noutaakseen lasin raitista vettä ja asettuakseen sitten muutamaan nurkkaan, saadakseen hetkisen voimiaan koota, sekä samalla myöskin houkutellakseen tuon kovanonnen yllättämän avioparinkin hiukkasen lepäämään. Se onnistuikin hänelle, sillä melkein puoli tuntia kesti hiljaisuutta, jota häiritsivät vain voihkaukset ja huokaukset.
Ripeämmin askelin kuin tavallista tuli herra Salander sisälle. Maria rouva kiitti taivasta, kuullessaan hänen tulevan, mutta hämmästyi hänet nähdessään, sillä Martin kasvoilla kuvastui suru ja harmi.
"Tässäpä me olemmekin kaikin yhdessä!" sanoi hän huoneeseen pysähtyen, "nähtävästi tiedätte te jo tuon uutisen!"
"Niin on, valitettavasti!" mumisi Weidelichin ukko, joka Salanderin tulosta oli havahtunut ja noussut seisomaan. "Minä tulin ensiksi tänne, herra Salander, etsimään teiltä neuvoa, mitä olisi tehtävä. Toivottavasti ei asia ole niin huonosti, kuin miltä se ensi hämmekissä näyttää!"
"Se on tarpeeksi huonosti!" vastasi Salander, joka huomasi Weidelichin ja samoin rouvan masentuneen mielialan. Jälkimäinen oli ilmeisesti mistään piittaamatta jäänyt nojatuoliinsa istumaan, poiskäännetyin kasvoin ja Maria rouva, joka nurkastaan tuli esille, osoitti häntä miehelleen. Tämä koettikin sen vuoksi hellä varoen ajatuksiaan ilmaista, kun hän uudelleen otti sananvuoron.
"Se virkamies, joka oli teidän luonanne", jatkoi hän Weidelichiin kääntyen, "tuli minunkin luokseni toimistoon. Hän näyttää olevankin liian hätiköivä ja virkaintoinen mies; huomiotani herätti, ettei hän voinut antaa tarkempaa selitystä ja että hän ylipäänsä sunnuntaina sellaisissa asioissa juoksenteli. Minultakin halusi hän kuulla, mitä minä olisin halukas vävyni hyväksi tekemään, jotta voitaisiin syytteeseen pano jättää. Hyvä tarkoitus siinä on, mutta kuitenkaan se ei riittäisi edeltäpäin vapauttamaan. Minä läksin asianomaiseen paikkaan tarkemmin asiasta kuulemaan. Siinä ei ole kysymyksessä huolimattomuus ja sen semmoinen, joiden seuraukset olisivat vielä autettavissa. Isidor on väärinkäytöksissään mennyt niin pitkälle, että ilmitulo riippui joka hetki hiuskarvasta ja vihdoin viime viikolla se tapahtui. Kolme päivää kesti kansliassa kirjojen tarkastusta. Eilen oli sataviisikymmentä tuhatta käyty läpi eikä vieläkään kuulu olevan loppua tiedossa. Sentähden keskeytettiin toimitus Unterlaubissa ja siirrettiin Münsterburgiin."
"Voi Herra Jesus!" huudahti Weidelichin muori valittavasti. Jaakko ukko etsi jälleen tuoliaan. Kuulemansa luku kirkasti hänelle aseman kuin tulisoihtu. Myöskin Martti Salander tunsi itsensä lamautuneeksi, samoin Maria rouva, ja niin istuivat nuo neljä vanhusta vaieten, kukin siinä mihin oli sattunut vaipumaan.
Pitemmän äänettömyyden jälkeen alkoi Weidelichin rouva vaikeroida: "Jospa minä sittenkin olisin mennyt kirkkoon, niin olisin saanut olla vielä hetkisen mistään tietämättä! Se olisi ollut vielä hyvä hetki ja olisin tyytyväisenä voinut mennä kotiin!"
Muutaman minuutin kuluttua huudahti hän uudelleen: "Nyt se kumminkin on niinkuin on! Jaakko, menkäämme kotiin, että pääsemme oman katon alle!"
Kun hän samalla kohenteli itseään niin hyvin kuin voi, toinnuttausi hänen miehensäkin ja astui murtuneena Salanderin luo, joka samoin oli noussut.
"Mieleni on paha", puhui Weidelich vaivaloisesti, "että me olemme teille niin paljon ikävyyttä tuottaneet."
Ääni petti ja hän vaikeni. Martti ojensi hänelle kätensä; hän näki, kuinka tämä kärsi ja oman tukaluutensa unhoittaen lohdutti hän häntä, tosin sanoilla, joita saattoi epäillä: "Kuka voi tänään väittää olevansa varma yleisestä pahasta? Se on kuin kolera tai viinitäi! Jos joku katsoo teihin karsaasti, niin sopii teidän vain sanoa, että hänen on mentävä kotiinsa ja tarkasteltava, eikö tartuntaa jo sielläkin ole!"
Sillä välin puuhaili Amalia Weidelich hattunsa kimpussa, joka noissa tärisyttävissä kohtauksissa oli työntynyt sijaltaan eikä enää tahtonut oikeaan asettua. Hän koetti sitä peilin edessä asettaa suoraan ja kiinnittää paikoilleen ja Maria rouvakin tuli hänelle avuksi. Mutta äkkiä repäsi hän sen päästään ja selitti, ettei hän tahdo sitä enää panna päähänsä, vaan mennä ilman hatutta kotiin.
Niin lähti Weidelichin pariskunta menemään. Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun rouva tunsi itsensä niin heikoksi, että Jaakko ukon täytyi häntä käsivarresta taluttaa; vasemmassa kädessään kantoi hän tuota komean kirjavaa hattua kuin sankakoria. Hänen oma hikitäpläinen hattukulunsa lisäsi avioparin kummallista näköä, kun he siinä surkeina eteenpäin hoippuivat.
Heidän jälkeensä katsottiin, vastaantulijat pysähtyivät ja joku sanoi kuuluvasti toiselle: "Ovatpa nuo kaksi ottaneet kelpo aamiaisen!"
He kuulivat sen häpeätä kärsivän herkällä korvalla, mutta eivät katsoneet oikealle eikä vasemmalle. Muutamalla avaralla sillalla oli heidän vielä vaikeampi päästä kulkemaan; joukko kirkkoväkeä risteili molemmin puolin ja melkein kaikki katsoivat Jaakko Weidelichin vasemmassa kädessä riippuvaa hattua ja sitten rouvan pörröistä päätä.
"Anna, Jaakko, minulle se hattu!" sanoi viimemainittu, "ei sovi, että sinä sitä kannat."
Tämä antoi tuon muhkean muotiesineen pois, ja kun heidät juuri tungettiin käsipuita vasten, heitti rouva hatun virtaan eikä edes katsahtanutkaan sen jälkeen.
"Mitä sinä teet? Oletko hupsu?" murisi mies.
"Eteenpäin vain! Elä pysähdy! Minä olen saanut tarpeeksi komeudesta!" sanoi rouva.
Niin kulkivat he edelleen ja saivat tarpeeksi tilaa. Sillä lähimmät sillalla olijat, jotka olivat tuon heiton huomanneet, juoksivat kiiruusti vastakkaiselle puolelle nähdäkseen hatun uivan esiin sillan alta, ja kun muut huomasivat tämän juoksun, jatkui liike edelleen ja pitkin koko siltaa juoksivat kaikki kuin noidutut toiselle puolen ja kurkistelivat veteen. Siellä kulkikin hattu poloinen virtaa alas kuin silkillä liputettu ja kukilla seppelöity taloslaiva tai kuin uiva kukkapenkki. Mutta pian työnsi pari poikasta pelastusvenheen vesille, soutaen vinhasti tuon hauskan kulkuneuvon luo, saadakseen siitä hyvän saaliin tai ainakin sievosen juomarahan ansaitakseen, samalla kuin pitkin molempia rantoja kertyi yhä uusia katsojia.
Sillä välin nuo kaksoisveljesten surun painamat vanhemmat pääsivät huomaamatta pois ja kiipesivät ylös vanhaan Varpuseen.
"Ettet sinä hattua voi enää päähäsi panna", alkoi Weidelich, kun he olivat hetkisen hengähtäneet, "käsitän minä tavallani; mutta olisithan sinä voinut sen myydä! Minä pelkään olevan lähellä sen ajan, jolloin meidän täytyy pitää arvossa joka penniä!"
"Se on nyt kerta tapahtunut", huokasi Amalia, "minä tuskin tiesin, mitä tein. Muutoin on vielä paljon sellaista, jota minä voin myydä, takkeja, kello ja ketjut, jotka kumpikaan eivät enää sovi, koska ne vetävät ihmisten katseet minuun, ja sitten minä en voi rintasolkeakaan enää eteeni kiinnittää, sitä, jossa on molemmat pojat — ei, rintasolkea minä en voi myydä, vaikkei pojista enää mihinkään olekaan ja vaikka he ovat hukkaan joutuneet — ah, tätä onnetonta aikaa! Ei, minä tahdon säilyttää kuvan ja jättää siinä olevan kullankin paikoilleen, niinkauan kuin meillä vielä leivänkannikkaa on!"
Hän sanoi tämän silmät kyynelissä, nyyhkytysten keskeyttelemänä.Säikähtyneenä ja tuskaisena kehoitteli Jaakko häntä tyyntymään.
"Kuinka sinä voitkin noin puhua? Ja jolleikaan hän, joka nyt on vangittuna, olisi pelastettavissa, niin onhan meillä vielä Julian, joka, suokoon Jumala, ei toki sillä tavoin esiin sukeltane!"
"Sinä et tunne heitä niinkuin minä, joka heidät olen maailmaan saattanut! He ovat aina ja lakkaamatta ajatelleet, tahtoneet ja tehneet samalla tavoin ja kumpikin tiesi aina mitä toinen tahtoi. Ah, Herra minun Jumalani, nyt minä tiedänkin, miksi he ovat toisiaan vältelleet ja aina sanoneet, en tiedä, en ole häntä nähnyt! He tiesivät tarkoin kulkevansa samaa tietä ja tekevänsä samalla tavoin ja kun se oli pahaa ja vaarallista, kammoivat he toisiaan! Ajattelehan vain, Salanderin rouva, jolta minä tänä aamuna menin kysymään, tiesikö hän syytä siihen, kertoi minulle hyvin kuivasti, että heidän tyttärensä olivat tehneet samoin, he olivat välttäneet vanhempiaan ja toisiaan, ja tiedätkö miksi? Koska he olivat hävenneet toistensa ja vanhempainsa edessä, niin juuri, hävenneet!"
"Minkä tähden? Mitä he sitten ovat tehneet?"
"He ovat hävenneet sitä, että ovat meidän poikaimme kanssa menneet naimisiin! Kuinka selvästi minä nyt ymmärränkään poikamme, ne poloiset, jotka kaksoisveljinä pelkäsivät toisiaan, kun olivat pahaa tehneet eikä kumpikaan olisi sallinut toisen tulevan asiastaan puhumaan! Minusta tuntuu kuin kurkistaisin heidän sydämensä sisimpään!"
"Surkean onnen me olemme saaneet poikaimme kanssa jaettavaksi; elämämmehän käy sitä surullisemmaksi ja käsittämättömämmäksi, kuta kauemmin sitä kestää. Melkein soisin mieluummin, etten tietäisi mitään omasta elämästäni!"
"Se tahtoo kaikki maksettavaksi takaisin, kuten huomaan", vastasi rouva, "kuoleman vain ilmaiseksi antaa! Tuolla on vanha kotimme! Jumalan kiitos, ettemme sen tilalle ylimielisyydessämme uutta rakentaneet! Vaikka me molemmat olemme siinä aina olleet ahkeria ja työteliäitä emmekä koskaan työtä hävenneet. Kätkeytykäämme sinne vielä tänään huolellisesti ja pysykäämme siellä hiljaa sekä olkaamme aivankuin ijankaikkisesti olisi yhtä hiljaista ja salaperäistä. Palveliat eivät vielä voi mitään tietää! Mutta huomenna on maanantai, silloin heidän täytyy viikon varalle noutaa pesuja kaupungin eri kulmilta ja silloin he sen kyllä saavat kuulla, ja tiistaina tulevat minun pesijättäreni, neljä kappaletta — katkera viikko, tämä ensimäinen — tule, Jaakko, menkäämme sisään ja pysykäämme hiljaa! Ainakaan sitä ei huomaa hyvä Jumala, hän kun ei meitä persoonallisesti tunne, kuten pappi sanoo! On onni, ettei hän siis myöskään voi kysyä meiltä lapsiamme. Hän ei näet saisi silloin mitään jaloa nähtävää, kuten poikaveitikkamme rakastivat sanoa, jos toinen ei sattunut jotakin tietämään! Tule sisään!"
Oli kuin tuo vaimopoloinen olisi tuntenut tarvetta saada puhelemalla itsensä eloisaksi, näyttääkseen aviokumppaninsa edessä ryhdikkäältä. Saipa hän mielenmalttiakin, sillä etehisessä tarttui hän reippaasti päähänsä ja meni kenenkään huomaamatta ensin takahuoneeseen, ikäänkuin siellä pyhähatun riisuakseen.
Eivät Salanderitkaan tänään enää kotiaan jättäneet. Kun Weidelichit olivat poistuneet ja aviopari oli yksin, sanoi Martti: "Minulle on käynyt tänään merkillisesti! Minä leikkautin aamulla tukkani; vieressäni istui silloin muuan, jolta ajettiin partaa ja joka sitä tehtäessä katseli akkunasta kadulle, aina siihen suuntaan mihin parturi hänen kasvonsa juuri käänsi, milloin sinne, milloin tänne, niin että hänen silmänsä kääntyivät toisinaan taivaalle, toisinaan huoneen kattoon. Kun hän oli valmis, nousi hän ja kuivasi pyheliinalla kasvojaan sekä sanoi raakauksen aikana nähneensä jalkakäytävää ikkunan editse erikseen kulkeneen ei vähempää kuin neljä tuttavaa, joista jokaisella yksi sukulainen tätä nykyä istuu kuritushuoneessa. Se oli sentään jokseenkin vahva annos yhden ainoan raakauksen aikana! Ja kuitenkaan hän ei arvellut lähestulkoonkaan kaikkia ohikulkijoita nähneensä, parturi kun joka hetki nenänpäästä tai leuasta käänteli hänen päätään sivuille. Muutamia arveli hän mahdollisesti jääneen huomaamatta tai ei tunteneensa niitä, kun sininen rautalankaverkko akkunassa jonkunverran hämmensi muotoa. Minun täytyi kaiken viheliäisyyden uhallakin nauraa, ja nyt se on pikaisesti itsensä kostanut!"
"Jollei tämä tapahtuma olisi niin häpeällinen", vastasi Maria, "niin olisin minä iloinen siitä, että voimme ottaa tyttäret jälleen luoksemme, sillä siitä ei liene kysymystäkään, pääsevätkö he nyt erilleen vai ei!"
"Luonnollisesti! Se on, jolleivät he uuteen narrimaisuuteen lankea, nimittäin siihen, että katsoisivat pitävänsä puolisoidensa, joihin he kerran ovat vihityt, onnettomuuteen jouduttua pysyä heille maailman edessä uskollisina ja etsiä palkkansa tietoisuudesta, että ovat lujamielisesti laupeutta harjoittaneet. Onhan sellaisesta esimerkkejä!"
"Sinä unhotat, että siihen tarvittaisiin yhä vielä rakkauden kipinää, joka kuitenkin on kauan sitten sammunut!"
"Voit todellakin olla oikeassa! Sitä parempi! Mutta mehän puhumme jo molemmista herroista, vaikkei ole lainkaan sanottua, että mestari Julian, se lintumies, kulkisi veljensä teitä! Hän on voinut olla, jolleikaan kunnollisempi, niin varovaisempi, sukkelampi ja onnekkaampi!"
"Minä olen varma, että hän saavuttaa toisen ennenkuin ehkä luullaankaan. Miksikäpä hän juuri tässä seikassa toisesta eroaisi?"
"Sitä pahempi minulle!" sanoi Salander synkästi, "tai pikemminkin meille kaikille! Jos ainoastaan toinen niin kurjasti haaksirikkoutuu, niin ei se ole samaa, kuin jos molemmille niin kävisi; silloin vasta ne joutuisivat jokaisen hampaisiin nuo huomiota herättäneet kaksoishäät, jotka minä panin toimeen ja jotka minun saattoivat neuvostoon, kuten joka mies tietää, ja joista säilyy pilkallinen sananparsi vielä meidän jälkeemmekin; ja täten minä olen enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt valtiollista puoluesuuntaani, yleensä kansanasiaa! Ja tytöt jäävät kuin eläviksi muistomerkeiksi siitä mokomasta historiasta. Entäs sitten Arnold! Jo silloin puhuttiin ainoastaan salanderilaisista häistä; jos hän nyt vihdoinkin palaa kotiin, niin olenpa minä kiinnittänyt kauniin lisäkkeen hänen nimeensä, kun hän alkaa julkisuudessa esiintyä!"
"Sellaista pelkoa ei minulla sentään ole", vastasi Maria miettivästi; "ethän sinä toki ole niin heikolla pohjalla ja mitä Arnoldiin tulee, niin on hän aina saava sen hyvän nimen, jota hän tarvitseekin. Myönnän kyllä, että niin kovin kuin toivonkin hänen kotiintuloaan, minä sentään nyt säikähtäisin, jos hän joutuisi tänne keskelle tätä häväistysjuttua. Voi sentäänkin niitä kelvottomia roistoja!"
"Älkäämme tämän takia unhoittako Setti poloista, joka tälläkin hetkellä neuvotonna istuu surullisessa Soittolassa!" sanoi Salander, jonka ajatukset viimeisten sanojen johdosta suuntautuivat tyttären kohtaloon. "Minä lähtisin heti Unterlaubiin, jollen tietäisi, ettei siitä nyt ole mitään hyötyä. Luultavasti on hän iloinen saadessaan muutamia päiviä olla kenenkään häiritsemättä omain ajatustensa parissa. Oikeudellista apua hän ei vielä tarvitse, asema kun on yksinkertainen. Mukaan antamamme rahaperintö on luonnollisesti hävinnyt ja muuta myötäjäisomaisuutta he eivät voi häneltä ottaa. Niinpä ajattelen minä, että toistaiseksi lähetämme hänelle vain sähkösanoman, antaaksemme hänelle, jotain elonmerkkiä. Hän ilmoittakoon sitten, pitääkö hänet noutaa ja milloin. Kauan ei kestäne, ennenkuin hänen on lähdettävä, sillä joka tapauksessa on konkurssi varma ja ensimäinen, mikä tapahtuu, on pakkohuutokauppa, kiinteimistön myynti."
"Sitten saamme ruveta huolehtimaan tilasta", vastasi Maria rouva, "kun samalla kertaa saamme kahdet myötäjäiset majoittaa, joista yhdet täyttävät kutakuinkin yhden asuinhuoneen. Minä olen nähnyt siksi paljon vaivaa niistä rihkamista, etten niitä mielelläni hunningolle jättäisi. Mutta kirjoita nyt se sähkösanoma, että Leena saa sen kiiruusti viedä. Puolipäivä lähenee ja Setti voi sen saatuaan ehkä paremmin syödä. Todennäköisesti hänellä on taasen meidän takiamme itsesoimauksia."
"Minä aion mennä itse, että Leena saa olla kyökissä", sanoi Salander, "minä olen näistä kurjista tapauksista käynyt nälkäiseksi!"
"Jää vain kotiin!" huudahti Maria, "kyllä minäkin voin ruuan laiton lopettaa, jos niin tarvitaan. Jos sinä nyt menet postiin, niin voit kohdata joukon hyviä ystäviä ja muita armeliaita sieluja, jotka täynnä osanottoa alkavat sinulta udella ja silmiesi edessä sähköttävät edelleen sen mitä sinulta kuulevat!"
Salander hytkähti.
"Totisesti sinä olet oikeassa! He ovat nyt jo kaikki olleet aamuryypyillä ja joukossa on ollut niitä, jotka ovat jo saaneet tiedon asiasta. Ja muutamien ihmisten mielestä kannattaa aina tuommoisista muutamia satojatuhansia koskevista asioista sähkösanomia lähetellä!"
Hän otti siis kaavakkeen, kirjoitti siihen lakoonisin sanoin välttämättömimmän ja antoi sen vaimolleen.
Tämä luki sen, mietti hetkisen ja alkoi kirjoittaa uudelle kaavakkeelle. Ihmeissään luki Martti sen, kun se oli valmis. Maria ei ollut muuttanut mitään, varustanut vain siinä olevat lakoonisuudellaan tylysti vaikuttavat sanat asiaan kuuluvilla pienillä sidesanoilla.
"Ethän sinä ole siihen lisännyt muuta kuin pronomineja, artikkeleita, muutamia prepositsioneja ja sen semmoisia. Siten tulee sähkösanoma vain kolme kertaa kalliimmaksi!" sanoi hän, yhä vielä ihmeissään.
"Tiedän kyllä, että se on ehkä hupsua", selitti Maria vaatimattomasti, "mutta minusta tuntuu, että nuo pienet lisät lieventävät kirjoituksen, ympäröivät sen ikäänkuin pumpulilla, niin että Settistä on kuin kuulisi hän meidän suullisesti puhuvan, ja sen vuoksi minua ei taksa huoleta. Mutta jos tahdot, niin kirjoitan minä itse alle!"
"Merkillistä, kuinka oikeassa sinä olet!" puheli Salander, joka oli uudelleen lukenut nuo kolme neljä riviä. "Se tekee tosiaankin hienon ja sydämellisen vaikutuksen. Mistä hitosta sinä olet oppinut tuon ihmeen yksinkertaisen tyylitaidon? Ei, kyllä sinun täytyy panna oma nimesi sen alle, minun, vanhan pedantin, mieleeni tuo ei olisi juolahtanutkaan!"
Vähän myöhemmin ruokapöydässä istuessaan saivat he Settin vastauksen, jossa hän ilmoitti aikovansa jonkun päivän kuluttua jättää kotinsa, luvaten sitä ennen kuitenkin kirjeen lähettää. Se saapuikin maanantaina. Siinä kerrottiin lyhyesti häntä kohdanneesta säikäyksestä ja paikalle saapuneiden virka- ja ammattimiesten toimeenpanemista, vuorokauden kestäneistä tutkimuksista, joissa Isidorin täytyi kuulustelua varten olla saapuvilla. Alussa oli tämä näyttänyt uhmailevalta ja ylpeältä sekä muutoinkin tyhmästi käyttäytynyt. Mutta kun miehet, joiden joukossa oli hänen virkatovereitaan, joiden kanssa hän oli ollut sinut, äkkiä alkoivat häntä kuivasti teititellä, käskien hänen seisoa siinä tai siinä tai istua johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes häntä kutsuttaisiin, ja kun lopuksi poliisisotilas tuli näkyviin, jääden kanslianovelle, niin silloin oli hän huomannut olevansa hukassa ja itkien tunnustanut kaikki, mitä häneltä kysyttiin, sotkien kuitenkin sekaan valeita, joista hän myöskin joka kerta sai tarpeellisen ojennuksen. Kun häntä kirjojen ja asiakirjain mukana vietiin sitten pois, oli hän vaimolleen huutanut vain lyhyet hyvästit, lisäten, että hän valitettavasti oli nyt valtiovanki (ikäänkuin hän olisi jotain jalompaa ja hienompaa suorittanut) ja että hän toivoi pian olevansa takaisin kotona, jonka vuoksi rouvan tuli pitää kotona hyvää järjestystä! Muutamiin aikoihin ei hän, Setti, ollut enää saanut mitään tarverahoja, vaan oli hänen täytynyt jokaiseen eri tarpeeseen välttämättömät rahat pyytää kansliasta. Nyt oli kyökkiä ja hänen vaatekaappiaan lukuunottamatta kaikki lukittu sinetillä. Hänen rahaperinnöstään ei näkynyt jälkiäkään. Kuitenkin oli hänelle luvattu, että hänen tuomansa irtaimisto annettaisiin pois heti kuin oli määrätty konkurssipesän hoitaja. Niin kauaksi hän ei kuitenkaan haluaisi jäädä ja jos hänellä olisi vähän matkarahaa, niin palaisi hän vanhempainsa luvalla viipymättä sinne, josta hänen ei koskaan olisi pitänyt lähteäkään.
"Huomenna on tiistai", sanoi Salander, "minä aion hänet huomenna noutaa. Meidän pitää hänelle heti sähköttää, että hän panee välttämättömimmät tavaransa kokoon, ollakseen valmiina. Lieneekö hänellä enää koreja ja kirstujakaan? Lyön vetoa, että se mies on kaikki hutiloinut ja matkoilla hävittänyt!"
"Minä näin siellä vielä olevan hänen täältä viemänsä kirstut, ja korit", vastasi Maria, "miehillä oli matkoillaan mukana pienet käsikapsäkit."
"Aivan kuten tekee tuo suuri päivärahojen ahmija von Gauchlingen, joka vuodesta vuoteen huilaa ympäri maata, mukanaan yöpaita vanhassa nahkaisessa asiakirjasalkussa!"
"Muutoin minä haluaisin tulla mukaan", ryhtyi Maria taas puhumaan, "ja arvelen, että me rautatiestä piittaamatta voisimme ottaa vaunut, niin ei meidän Settin kanssa tarvitseisi jalan asemalle kävellä ja voisimme hänen tavaransa ottaa heti mukaan. Ei haittaa, jos he siellä näkevätkin, että hänellä on vielä jossakin koti. Ja tänne saavumme me juuri hämärissä, niin ettei ole kellään mitään töllistelemistä. Jotain kylmää ruokaa meidän on varalta otettava mukaan, sillä tiesi onko hänellä siellä mitään! Matkalla meidän sitten ei tarvitse ollenkaan pysähtyä."
"Minä olen kaikessa yhtä mieltä! Sinä, joka vastustit näitä kovanonnen avioliittoja, ajattelet nyt kaikkea mikä minunlaiseni mieleen ei lainkaan johtuisi!"
He panivat tuumansa toimeen, ollen menomatkalla peloissaan, missä tilassa he tyttärensä tapaisivat. Setti näytti jonkun verran laihtuneelta, kalvakalta ja väsyneeltä, mutta kuitenkin virkeämmältä kuin mitä vanhemmat olivat kuvitelleet. Tunto siitä, että oli vapautunut itse ansaitsemistaan onnettomista kahleista, oli kenties häntä itsensä tietämättä pitänyt tasapainossa.
Myöskään hän ei ollut yksinään Soittolassa, vaikka palvelustyttö ja kirjuri olivatkin lähteneet tiehensä. Kuten kotiin, jonka tuen äkillinen kuolema on murtanut, tulevat naapurittaret leskeä tukemaan ja lohduttamaan, niin oli tännekin joka päivä tullut Unterlaubista muutamia arvokkaita rouvia avustamaan ja huvittamaan hyljättyä maakirjurin rouvaa. Niinpä istui nytkin kaksi heistä sukkaa kutoen niillä kirstuilla, joita täyttämässä ja sulkemassa he olivat olleet apuna, sillä aikaa kuin Setti kokoili jälellä olevista ruokatavaroista viimeistä ateriaa, teetä, voileipää ja munakakkuja. Äidin mukanaan tuomat palat olivat lisäksi hyvin tervetulleet. Kun hevosia täytyi syöttää, lähetti Martti ajurin johonkin ravintolaan Unterlaubissa ja antoi hänelle samalla toimeksi lähettää sikäläinen kunnanesimies Soittolaan, jotta hän sulkisi ovet ja ottaisi avaimet viralliseen huostaansa.
Kylän rouvat ottivat osaa tuohon omituiseen tilapää-ateriaan ja sen päätyttyä estelyistä huolimatta puhdistivat käytetyt astiat ja laittoivat kyökissä kaikki järjestykseen. Sitten kaatoivat he virutusveden pois, puhdistivat rännin ja asettivat pienen kaislaluudan, joka oli vielä vallan uusi, siististi nurkkaan. Veden jäännöksellä he vihdoin sammuttivat liedessä kytevän hiiloksen.
Silloin saapui juuri kunnanesimieskin. Hän selitti virkasinetillä lukitsevansa vielä auki olevat huoneet ja säiliöt ja oli tuonut mukanaan siihen tarvittavat kapineet, sinettilakkaa, nuoraa ja leimasimen, vieläpä vahatangonkin, hän kun ei ollut tällaisissa toimituksissa tottunut kaikiste tarvittavaa kynttilää löytämään. Täällä oli tosin huoneessa pari kaunista kynttilänjalkaa, jotka rouva Salander kerran oli ostanut. Hän aikoi niistä ottaa toisen tai molemmatkin, koska ne kuuluivat rouvalle; sitten saisi panna sinetin ovelle. Mutta kunnanesimies selitti, että kynttiläjalkain oli jäätävä inventeeraukseen saakka, että paikkakunnalla oli jo tarpeeksi asti sekaannusta, kaikki omaisuussuhteet kun näyttivät horjuvan kuin maanjäristyksessä; monet pelkäsivät maansa mantunsa menettävän, tietämättä kuinka. Väestön sanoi hän olevan kovin kiihdyksissään ja jaarittelevan miljoonista, joita muka olisi hävinnyt.
"Sytyttäkäähän vahatankonne!" sanoi Salander ja ojensi hänelle tulitikun. Tämä ryhtyi toimeensa ja saapui niin tuon pienen seurueen kera askel askeleelta ulko-ovelle saakka. Martti väänsi oven lukkoon ja antoi avaimen kunnanesimiehelle. Tämän jälkeen ottivat he jäähyväiset noilta kahdelta rouvalta ja kiittivät heitä osoitetusta ystävällisyydestä ja osanotosta, niin että nämä pyyhkivät liikutettuina silmiään. Setti ei voinut itkeä; puoleksi lamautuneena kunnanesimiehen sanoista nousi hän vaivaloisesti vanhempainsa kanssa vaunuihin, jotka nopeasti lähtivät liikkeelle.
Nuo kolme jälelle jäänyttä henkilöä katsoivat hänen jälkeensä ja lähtivät sitten hitaasti takaisin kylään.
"Ne ovat varakasta väkeä", sanoi yksi rouvista, "herra voisi varmaankin korjata koko vahingon, jos tahtoisi; ja joka tapauksessa he ovat oikein-ajattelevaa väkeä!"
"Hän olisi hassu, jos frangiakaan antaisi!" vastasi kunnanesimies. "Minun mielestäni saisivat vahingon korvata oikeastaan ne, jotka sellaisen miehen ovat notariuksekseen valinneet ja riistäneet itselleen oikeuden siihen! Nyt saa valtiokassa kärsiä ja nyt ne vaalihuvit maksavat!"
Vaunuissa vallitsi noiden kolmen henkilön kesken hyvän aikaa äänettömyys, kunnes Salander alkoi surumielisesti puhua: "Tämmöistä se nyt on ollut se Soittolan kannelsointu! Lapsi parka! Ja minä kun ajattelin, kun se vävy hyväkäs metsänhakkautuksesta ja talonmyynnistä höpisi, että minä ottaisinkin sen häneltä haltuuni ja järjestäisin sen vanhuutemme hiljaiseksi turvapaikaksi. Nyt minä en ottaisi sitä, vaikka lahjaksi saisin, sillä mahdotontahan meidän olisi siellä asua!"
"Setti on nukahtanut", sanoi Maria hiljaa, "antakaamme hänen levätä!"
Hän oli todellakin nukahtanut äitinsä rinnalle, hän kun viimeksi kuluneina viitenä tai kuutena yönä ei luultavasti ollut paljonkaan silmiään ummistanut. Isä ja äiti pysyivät sentähden vaiti ja nojausivat suljettujen vaunujen perään, saadakseen sisällisesti katsella kaikkia noita surullisia tapauksia sekä samalla pikkuisen uinahtaa.
Oli jo kutakuinkin pimeä, kun vaununpyörät rämähtivät Münsterburgin katukivitykselle ja vanhemmat siitä heräsivät. Mutta Setti heräsi vasta kun vaunut äkkiä pysähtyivät talon eteen. Hän oli kuitenkin niin unipohmeloinen ja raukea, että isän täytyi häntä taluttaa ja vasta kuin uskollinen Leena kiiruhti esiin ja valaisi heille portaat, elpyi hän ja huudahti hymyillen: "Tässä minä nyt olen! Hyvää iltaa, Leena, ajatteles, kuinka iloinen minä olen! Ja sinä voit aina hyvin, kuten näen!"
"Siinähän tuo, Jumalan kiitos, vielä menee, Setti kulta! Kunhan vain kaikki lapset taasen pian ovat yhdessä, niin sitä pidetään vieläkin iloa ja paistetaan kastanjoita kuin ennenkin!"
Hän sanoi sen kuitenkin vähän alakuloisesti, aivankuin hänellä olisi ollut hiukan huono omatunto. Avattuaan herrasväelle asuinhuoneen oven vetäytyi hän itse pois.
Pöydän ääressä istui, päätään käsiinsä nojaten, Netti sisar Lindenbergistä. Myöskin hän näytti nukkuvan ja hänellä olikin siihen hyvä syy, hän kun myöskin oli viimeiset yöt viettänyt unettomin silmin ja oli iltapuoleen saapunut vanhempainsa kotiin jalkaisin ja luonnollisesti läpiväsyneenä. Hänen miestään Juliania ei näet ollut enää neljään päivään näkynyt ja häntä oli hävettänyt siitä puhua. Kirjuri, joka ei häneltä sitä seikkaa tiedustellut, teki mitä tahtoi ja palvelustyttö näytti epäluuloiselta. Mutta tänään oli hän sanomalehdestä lukenut uutisen Isidor langon keikauksesta ynnä lisäyksen, että huhuillaan erään toisenkin notariuksen joutuneen tutkimuksen esineeksi. Tosin siinä ei vielä ollut kysymyksessä Julian, vaan eräs toinen onnettomuustoveri, joka oli hänen haltuunsa uskottuja varoja käyttänyt omiin yrityksiinsä. Mutta Netti luonnollisesti ajatteli omaa miestään, samoinkuin sitä yleistä onnettomuutta, johon kotielämä ja koko perhe oli kietoutunut. Tuskassaan ei hän kyennyt muuta päättämään kuin rientää suoraa Münsterburgiin; junaa ei kulkenut useampiin tunteihin ja myöskin pelkäsi hän ihmisiä, joita olisi junassa, sekä samoin asemasillalla seisoskelevia. Niin teki hän pikaisen päätöksen ja suoritti jalkaisin tuon kolmituntisen taipaleen. Kuten myöhemmin ilmeni, eivät hänen aavistuksensa ja pelkonsa olleet perusteettomia. Julian ei tosin istunut vankina kuten Isidor, vaan oli hän, saatuaan ensimäisen tiedon Soittolan tapauksista, paennut maasta. Ja se kiihtymys, joka Isidorin virkapiirissä oli noussut niiden puolelta, jotka olivat saaneet vahingoita kärsiä tai joita ne uhkasivat, löysi jo voimakasta vastakaikua Lindenbergin alueella.
Kävi siis niin, että Salanderin vanhukset saivat samana iltana molemmat tyttärensä taas kattonsa alle. Heidän sisään astuessaan havahtui Netti unenhorroksestaan ja hoippui masentuneesti heitä kohti. Isä ja äiti syleilivät ja suutelivat häntä. Toisiaan vastapäätä jouduttuaan loivat tyttäret kuitenkin silmänsä alas ja ojensivat toisilleen vain kätensä, niistä sentään hellittämättä. Se kohtalonpaino, jonka he olivat päälleen sälyttäneet, kun he kaksoisnuorukaisia kerran korvalehdistä nykivät, oli äkkiä käynyt kaksinkertaiseksi ja uudelleen tunsivat he toistensa edessä häpeää.
Lindenbergistä tulleen siskon täytyi nyt selittää, miksi hän oli tullut ja hän kertoi sen.
"Hän on pudistanut tomun jaloistaan", sanoi isä; "täällä kaupungissa hän tuskin on! Mutta perusteellista työtä he ovat tehneet, ne pellavapäiset heittiöt!"
Äiti kehoitti keskeyttämään neuvottelut täksi päivää ja menemään levolle, sillä kukapa saattoi tietää, mitä tuleva päivä taas mukanaan toisi.
"Ensiksi", sanoi Salander, "on Nettin huomenna hyvissä ajoin mentävä takaisin Lindenbergiin ja jätettävä talo sekä kanslia asianomaisten virkamiesten haltuun. Minä lähden mukaan ja pidän huolta, että se tapahtuu säntillisesti, sillä siten me emme saa asioita hunningolle jättää!"
Aamulla matkusti hän sitten Nettin seurassa Lindenbergiin ja sinne kukkulalle päästyään sekä ympäristöä katseltuaan tunsi hän uudelleen voimakasta harmia, että tällaisen rauhan ja kauneuden keskellä saatettiin sillä tavoin riivautua ja julkeasti häiritä maailmaa ja elämää.
Mutta sisällä talossa oli tarjona lisää uutta ja hyvä oli, että Netti saapui ja lisäksi isänsä seurassa. Kansliassa isännöi jo joukko tutkijoita, kunnanesimies, piiripäällikkö, muuan oikeusviranomainen ja eräs toimitukseen kutsuttu notarius. He olivat panneet jo merkille, että hävinneen maakirjurin rouvakin oli lähtenyt salaa kotoaan, tietymätöntä minne. Hän tuli siis oikeaan aikaan, ollakseen läsnä kuulustelussa, jonka jälkeen häntä vaadittiin antamaan ilmi talossa löytyvä omaisuus sekä luvattiin hänen ottaa mukaansa tarpeellisimmat tavaransa. Sen hän tekikin, isänsä avulla ensin maksettuaan palvelian kuitiksi ja jätettyään kirjuripojan viranomaisten huomaan.
Martti Salander saattoi samana päivänä turvaan tämänkin tyttärensä kirstuineen ja lippaineen. Mutta tyttärien ennustus, että nuo kunnon pojat pian kasvaisivat miehiksi, joista paljon puhuttaisiin, oli harvinaisella tavalla käynyt toteen.