Joka päivä sisälsivät nyt sanomalehdet uutisia jatkuvista tutkimuksista, joiden tulokset eivät olleet niin toistensa kaltaiset kuin ne olivat Weidelichin veljesten jutuissa olleet. Siten saavutti jokainen toisiin nähden vissin alkuperäisyyden, jommoista ei koskaan olisi voitu mahdollisena pitää.
Isidorin virkapiiriin kuului joukko maalaiskuntia, jotka tähän aikaan puuhailivat parannusta luottosuhteisiinsa. He muodostivat yhdyskuntia keskinäisesti taatakseen kiinnelainoja ja sen semmoisia, sanoivat sitten yhteisesti irti epäedullisimmat kiinnekirjat ja tarjosivat lainanantajille uusia velkakirjoja huokeammin korkokannoin. Kun samaan aikaan monet kapitalistit eivät enää pitäneet luotettavana sijoittaa rahojaan osakeyrityksiin, tarttuivat he jälleen mielellään maaomaisuuteen. Ja notarius oli koko liikkeen välittäjänä ja johtajana. Hän järjesti lainan toisensa jälkeen, otti rahat vastaan, lunasti irtisanotut kiinnekirjat, maksaen entiset saamamiehet kuitiksi ja toimittaen uusille uudet kiinnekirjat sekä pitäen pöytäkirjaa minkä miehestä lähti: kun tässä kaikessa oli miljoonia kysymyksessä, niin menetteli hän ehkä hyvinkin vaatimattomasti, kun hän noista haltuunsa joutuneista suurista summista käytti ainoastaan muutamia satoja tuhansia koetellakseen onneaan pörssikeinottelussa. Kun hän ainoastaan menetti, mikä oli oikein ja kohtuullista sellaiselle, joka ei mitään ajatellut ja jonka toimintaa ei järki johtanut, niin huomasi hän pian olevansa pakoitettu korvaamaan varkain hankitun rahamäärän toisella samanlaisella ja jatkoi tätä yhä ahkerammin. Hän laati vain miehekkäästi velkakirjoja ja pidätti niillä saadut rahat, ensin jonkunlaista valintaa noudattaen, sitten umpimähkään. Sitäpaitsi tämä kaikki vaati laajaa ja monipuolista huolenpitoa, ja niin kykeni hän pitemmän aikaa pidättämään ihmisiä kaikenlaisilla tyhjillä puheilla, vieläpä tukalimmassa tapauksessa jollakin uudella yrityksellä heidät torjumaan, aina siinä toivossa, että suuremmoinen onni hänet vihdoinkin yllättäisi ja saattaisi kaikki järjestykseen. Hän oli vielä niinkin rohkea, että möi ulkomaisiin pankkiliikkeisiin useita kuoletettuja velkakirjoja, merkitsemättä niihin kuoletusta ja antamatta niitä takaisin velkamiehille; pöytäkirjoista hän ne sentään poisti. Tällä tavoin keinotteli hän useammin kuin kerran samalla velkakirjalla toisenkin summan.
Näistä asioista hoiti hän kauan aikaa jokseenkin huolellisesti salaista kirjanpitoa, kunnes se samoinkuin koko huijaaminen paisui yli hänen voimiensa eikä hän siitä enää ollut selvillä.
Julianin menettely ei ollut niin monipuolista ja rohkeaa. Hän tyytyi siihen, että jokaisesta valmistettavanaan olevasta velkakirjasta teki omin käsin ja yön hiljaisuudessa kaksoiskappaleen tai parikin sellaista, joita hän sitten säilytti erikoisessa aarrearkussa. Niinpian kuin hän nyt tarvitsi rahaa, otti hän näistä yhden tai useamman esille ja piti vain silmällä, olivatko alkuperäiset kappaleet omistajistaan päättäen varmoissa käsissä. Mutta jos varastossa syntyi puute, niin valmisteli ja muovaili hän kaiken muotoisia velkakirjoja kokonaan omasta päästään ja piti vain siitä huolen, että asianomaiset henkilöt olivat hyvissä varoissa eivätkä rahamarkkinoilla ajelehtineet. Hän sälytti hyvinvoipien talonpoikien hartioille velkoja kaukana olevien koroillaan eläjien hyväksi, jotka eivät tästä salassa tapahtuvasta rikastuttamisestaan osanneet uneksiakaan. Kun erittäinkin nämä kokonaan todellista perustusta vailla olevat kiinnitykset näyttivät hyvin luotettavilta ja pankkivirkamiehet, nähdessään niissä olevat nimet, hyväksyivät ne, niin rajoittui Julian lopuksi kokonaan tähän hyötypuunsa mukavampaan haaraan, johon hän ripusti runsaasti hedelmiä; niitä hän sitten aina tarpeen mukaan poimi, voidakseen kuukauden viimeisenä päivänä peittää melkoiset pörssihäviönsä.
Hänkin piti tuosta sivuliikkeestään kirjaa, ensinnäkin ettei löisi laimin koronmaksuja pankkeihin, mikä ei olisi ollut viisasta, mutta sitten myöskin sen takia, että kykenisi hyvässä järjestyksessä maksamaan takaisin lainaamiaan rahasummia. Se oli juuri molemmissa veljeksissä inhimillisen ihanteellisuuden jäännöstä, että he harjoittivat vääryyttä edellyttäen Onnettaren avulla voivansa sen oikeaan aikaan hyvittää eikä suinkaan häviöön joutua. Se se heidän kevyttä mieltään piti vielä keikauksen jälkeenkin pystyssä sekä antoi heille tietoisuuden, etteivät he kuulu tavallisten halveksittujen syntisten joukkoon.
Noin viikko jälkeen paon sai Netti rouva Julianilta kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut matkalla johonkin portugalilaiseen satamaan. Osoite oli kirjoitettu väärennetyllä käsialalla.
"Hellästi rakastettu, kunnioitettava puolisoni!" kuului kirje. "Katkera kohtalo on minut temmannut sinun sivultasi (lienet saanut jo asiasta lähemmin kuulla!) ja pakoittanut minut jättämään sen pienen maarääsyn, jossa minä olen syntynyt ja nuoruuden kokemattomuudessani kompastunut yleiseen turmelukseen. Pakolaisena ja pannan alaisena riennän minä kohti parempia maailmoja, missä vapaa miehen henki saa täyden tilaisuuden kehitykseen ja jossa minä lyhyessä ajassa toivon sovittavani sen harha-askeleen, mihin poroporvarillinen ja rahanahnas kaupusmaailma minut vietteli. Minä voin sinulle, kallis puolisoni, pyhästi vakuuttaa, että tämä harha-askel oli pitkällistä marttyyriutta, että sen aiheutti taistelu olemassaolosta, jota heikompi minä toistaiseksi olen, niin, sanon juhlallisesti: toistaiseksi! Ja nyt, rakas vaimoni, niinkuin minä kerran olen luvannut ikuista uskollisuutta senkin tapauksen varalta, että vanhempasi tekisivät sinut perinnöttömäksi, niin luotan minä nyt sinunkin uskollisuuteesi ja toivon, että sinä säilytät sen minulle, nyt kun minä olen tehty isänmaahani nähden perinnöttömäksi! Niistä maista, joiden läpi minä tähän saakka olen myrskyn nopeudella matkustanut, en voi sinulle mitään mieltäkiinnittävää kertoa, kun en luonnollisesti ole ollut tilaisuudessa mitään huomioita tekemään. Mutta sieltä merien takaa toivon minä voivani sinulle perinpohjin kuvata sitä uutta maailmaa, joka minulle on aukeava, niin pian kuin olen päässyt tukevalle pohjalle. Siihen saakka minä en myöskään voi sinulle mitään osoitetta antaa. Sano arvoisille vanhemmillesi minulta sydämellisimmät terveiset sekä ole niin hyvä ja sano samoin minun vanhemmilleni ja pyydä heiltä minun puolestani anteeksi! Minun on nyt mahdoton heille kirjoittaa. Myöskin kälylleni Settille tuhansia terveisiä! Surkuttelen vain veli parkaani, jonka he sieppasivat kiinni! Minä luulen aavistaneeni, että hän tietämättään näytti minulle huonoa esimerkkiä. Mutta mitäpä siitä, vielä se meillekin aurinko nousee! Ja nyt jää hyvästi, rakkaani! Onnellisiin näkemiin, jahka olen sinulle sijan valmistanut! Uskollinen puolisosi J. W."
Illalla teetä juotaessa, kun kaikki olivat koolla, antoi Netti omaistensa lukea tuon kirjeen. Se vaikutti melkein hupaisesti, vallankin kun he näkivät tuon hyljätyn rouvan pysyvän niin tyynenä. Sillä hän oli nyt tilinsä lopullisesti päättänyt, toivomatta miehensä parantumisesta enää mitään. Maria rouva tunsi itsensä melkein tyytyväiseksi, mutta Setti sitävastoin oli yhä alakuloinen, syystä että hänen miehensä oleili mitä lähimmässä läheisyydessä, joskin vapautta vailla.
Siinä iltamyöhällä tuli vielä herra Möni Wighart nauttimaan kupin sitä kiitettyä teetä, jota Salander osasi hankkia. Viimemainittu ei ollut viimeaikoina seurustellut ihmisten kanssa ja näki sen vuoksi mielellään, että tuo osaaottava ja kuitenkin aina vaatimaton toveri tuli toisinaan hetkiseksi puhelemaan.
Maria rouva oli jo aikoja sitten antanut hänelle anteeksi sen kerrallisen kepposen, kun hän Martin ensi kertaa Brasiliasta palatessa oli houkutellut hänen ikävällä odotetun miehensä melkein kotikynnykseltä ravintolaan.
Hän haki heti Wighartia varten esille pullon.
Tämä huudahti teeskennellystä "Ohoo! Taidetaanpa pitää minua viinaveikkona!" ja kun Salander oli pullosta kaatanut hänen lasinsa reunoja myöten täyteen, lisäsi hän: "No, olkoon nyt yks' kerta!"
"Miksi minä vielä näin myöhällä tulen", jatkoi hän sitten, "niin siihen on syynä eräs hauska juttu, joka minun täytyy kertoa! Se hiukan huvittanee teitä! Tuo käpälämäkeen livistänyt mestari ja notarius Julian (anteeksi, Netti rouva!) esiintyy vielä joka päivä kelpo humoristina!"
"Humoristina?" huokasi Netti, "Voi hyvä Jumala!"
"Niin, kuulkaahan vain! Minä tulen juuri Neljästä Tuulesta, missä istui muutamia herroja, jotka ovat koko päivän olleet tekemisissä noiden Julianin asioiden kanssa. Vielä vähän ennen lähtöään talletti hän yleiseen Hätäapupankkiin muutaman sievosen uuden kiinnekirjan, joka oli kirjoitettu kymmenelle tuhannelle frangille sekä sai siitä pankissa kuusi tuhatta frangia. Velanottajana tuossa kiinnekirjassa on eräs vanha, rikas ja saita talonpoika, Agidiksi sanottu, jonka talo ja maa siis ovat kiinnityksessä, sekä lainanantajana hänen veljensä, eräs toinen vanha saituri ja tunnettu koronkiskuri, niin sanottu Nenäpuron tahkuri. Näiden veljesten välillä on sitten vuosikymmenien käynnissä perinnönriita, jonka he päätetyksi saatuaan alkavat aina alusta. He elävät kuin kissa ja koira ja pitävät toisiaan elämänsä kirouksena, ilman mitään syytä, kummallakin kun olisi tarpeeksi jo omassa itsessään. No hyvä, nuo vanhukset olivat tänään monen muun ohella kuulustelussa. Kun heidän vuoronsa tuli, näytettiin heille tuota kiinnekirjaa ja kysyttiin, oliko se oikea. Ensinnä otti sen käteensä oletettu velallinen, pantuaan ensin silmälasit nenälleen; muutoin ovat molemmat huonokuuloisia eivätkä ymmärrä läheskään tavallista puhetta. Tuskin oli talonomistaja tutkinut sen läpi ja saanut selville, että hän olisi vihatulle veljelleen velkaa kymmenen tuhatta frangia, niin joutui hän peloittavan vihan valtaan, ja repäsi paperin halki ylhäältä alas asti ja niin raivosta vapisevin käsin, että molemmat puoliskot olivat reunoistaan kuin sahanterät.
"Mutta tahkuri, joka luuli veljensä tärvelleen hänelle kuuluvan tärkeän asiakirjan, karkasi hänen kimppuunsa ja siinä tuokiossa hamuilivat heidän kyntensä kiinni toistensa kaulahuiveihin ja vanhuudesta voimattomilla nyrkeillään vasaroivat he toisiaan päähän. Kun heidät vaivalla oli eroitettu ja he seisoivat siinä läähättäen, huudettiin heidän korvaansa, kuinka asia oikeastaan oli. Mutta niin pian kuin he olivat kuulleet, että joku oli nostanut kuusi tuhatta frangia sillä velkakirjalla, joka hätäpäisin yhteen liitettynä makasi pöydällä, niin kävivät he mistään muusta huolimatta uudelleen toistensa kimppuun ja kynsivät tuossa tuokiossa toisiltaan leuat ja posket ja repivät rikki toistensa sieramet. Valtavan naurun kaikuessa, joka lopulta voitti virallisen vakavuuden, eroitettiin heidät taasen. Kaksi miestä tarttui luultua velanantajaa hartioista, painoi velkakirjan hänen nenänsä eteen ja vaatien hänen vastaamaan ainoastaan niin tai ei, kysyi häneltä, oliko hän nuo kymmenen tuhatta frangia itse tai jonkun toisen kautta antanut Lindenbergin notariukselle, että tämä antaisi ne Agidille, joka siinä hänen rinnallaan seisoi sekä sitä vastaan saanut ja joskus hallussaan pitänyt tätä samaa velkakirjaa?
"Tuskallisen harkinnan jälkeen, jonka kuluessa hänen nenästään tippui verta tuolle onnettomalle velkakirjalle, rääkäsi hän lopuksi: 'Ei, min' en tiedä siitä mitään! Antakaa minun mennä!'
"'Mutta minä tahdon tietää, kuka minun talollani on saanut kuusi tuhatta!' kirkui toinen, jolle asia ei vielä ollut selvillä. Hänet vietiin kuitenkin pitemmittä selityksittä ovelle, jossa muut todistajat odottivat. Heille annettiin heidän hattunsa ja keppinsä sekä laitettiin heidät menemään. Mutta tuskin olivat he päässeet kadulle, niin käytti tuo kirottu intohimo kauan kaipaamaansa tilaisuutta hyväkseen ja yllytti noita hullaantuneita saitureita uudelleen toistensa kimppuun. Niin juoksivat he toinen toista puolta katua eteenpäin, tietämättä minne ja kykenemättä mieltään malttamaan sekä syytelivät toisilleen kauheita häväistys- ja uhkaussanoja; se oli, herra nähköön, vastenmielinen esimerkki siitä, mihin kurja ahneus ja kateus voi kaksi ijäkästä veljestäkin saada. Minä tulin juuri siihen ja juoksin yleisön mukana noiden raivostuneiden perässä, kunnes he yhtäkkiä kävivät toistensa kimppuun, hosuen pitkillä orapihlajakepeillään, osaamatta kuitenkaan toisiinsa. Silloin tuli siihen poliisi ja vei nuo äijä poloiset poliisikamariin. Sen jälkeen minä menin Neljään Tuuleen, jossa kuulin koko jutun, kuten olen kertonut.
"Eikö se ole juonikas kepponen notariukselta, oikeinpa erinomainen päähänpisto, punoa hiuksistaan nuo rahanahnaat velivanhukset velallisena ja velanantajana yhteen samalle kiinnekirjalle? Paljon heillä tosin ei enää hiuksia ollutkaan ja päälle päätteeksi repivät he toisiltaan nekin harvat haituvat, joita pään ympärillä vielä riippui!"
"Ei se ollut mikään hauska päähänpisto", sanoi Netti; "minä muistan nyt, että hän jo kerran ennen valitti, kuinka hän oli lainanhakijoille tiedustellut rahoja noilta kummaltakin rikkaalta ahmatilta, mutta kuinka kumpikin oli hänet karkeasti luotaan työntänyt. Nyt hän on kumminkin mitään kysymättä käyttänyt juuri heitä hyväkseen!"
"Hän luultavasti tahtoi jo silloin vakoilla heitä. Nyt saa luonnollisesti Hätäapupankki kärsiä vahingon!" vastasi Salander. "Itse asiassa se sentään on surullisen lystikäs ilmiö!"
"Niin kyllä!" vastasi Maria rouva, "se on kaamean komeata kuten saattaa sanoa pimeässä yössä tulipalon nähdessään! Varjelkoon meitä taivas!"
Heidän siinä puhellessaan, kello oli jo sivu puolikymmenen, soitti joku kovasti ovikelloa. Hetkisen perästä toi Leena kirjeen, jonka vankilanpalvelija oli antanut. Johtaja oli sen antanut tälle jo jälkeen puolisten, mutta paljon työn takia oli tämä vasta nyt päässyt kotiinsa ja kuitenkin vielä tuonut kirjeen, kun vankina oleva Weidelich oli sitä pyytänyt.
Kirje oli todellakin Isidorin kädestä lähtenyt ja osoitettu Settille, joka säpsähti.
"Joko se mies meni?" kysyi Salander ja kun palvelia myönsi sen, arveli hän, että kun kerta oli kirje Julianiltakin, niin saattoi ottaa Isidorinkin kirjeen vastaan. Settin sopi lukea se ensin itsekseen, ennenkuin muille sen antoi. Asioita oli, arveli hän, ruvettava nyt katselemaan niiden omituisilta puolilta, muutoin niitä olisi tukala sivuuttaa.
"Minä sain tarpeeni Nettin saamasta kirjeentapaisesta", sanoi Setti, "enkä epäile, etteikö tämäkin epistola olisi samanarvoinen. Minä en halua sitä lukea, vaan lahjoitan sen teille! Lukekaa, minä menen nukkumaan!"
Hän nousi samassa ja aikoi mennä. Mutta isä pidätti häntä.
"Odotas!" sanoi hän, "sinun on myöskin kuultava se ja samoin herra Wighartin! Äiti lukekoon sen ääneen; jos siinä esiintyisi hänelle jotain vastenmielistä, niin voihan hän heti lakata!"
"Sinä vanha viisastelija!" hymyili Maria Salander; "anna tänne se kirje." Vaikka hänen miehensä oli jo monena vuonna tarvinnut lukiessaan silmälaseja, luki hän tuon kirjeen paljain silmin ja lamppuakaan lähemmäs pyytämättä.
"Rakas, kallis puolisoni! Vihdoinkin olen siinä mielentilassa, että voin täältä vankilasta käsin antaa itsestäni elonmerkkejä. Minä en tahdo nyt laajemmin kajota siihen, mitä minä tähän saakka olen kärsinyt. Jos Jumala suo, ei tulematta jää päivä, jolloin, jälleen saamme yhtyä ja jolloin tuttavallisessa juttelussa voimme tarpeeksi katsella kulunutta onnettomuuden aikaa. Olkoon se siis siksi! Nykyhetkeä varten vaivaisin minä sinua vain muutamilla pikku toivomuksilla, joiden toteutuminen olisi minulle tässä väliaikaisessa tilassani hyödyksi. Kun kuulustelujen kuohunta näyttää vähitellen asettuvan, jää minulle siksi paljon vapaata aikaa, että toimettomuus käy piinaavaksi. Niinpä olen minä miettinyt ruveta, tehdäkseni itsestäni tiliä kuin myöskin hyödyttääkseni mahdollisesti yhteiskuntaa, ruveta kirjoittamaan sosiali-pedagogista tutkimusta virkarikoksista ja niiden syistä valtio- ja kansanelämässä sekä viimemainittujen poistamisesta, katsottuna itsekokeneen kannalta. Valitettavasti minulta puuttuu hyviä kirjoitusvehkeitä, jollaisiin olen tottunut; ne mitä täällä saan, ovat viheliäistä lajia. Lähetä minulle sen vuoksi kirja valkoista, vahvaa, mutta hyvin kiillotettua paperia sekä edelleen yksi kotelo käyttämiäni kynänteriä, jotka sinä kyllä tunnet, ja pullo sinistä läkkiä sekä samoin punaista ynnä kaksi kynänvartta. Näitä kaikkia saat parhaiten I. G. Schwarz & Kumppanin kaupasta. Ruokaan nähden minulla toistaiseksi ei ole mitään hätää, kun vanhempani ovat taanneet minulle hoidon; sillä tiedäthän, että minut raahattiin aivan rahatonna pois. Kuitenkin vähäinen parannus olisi hyvin suotavaa, jonka takia alla oleva luettelo. Lopuksi puuttuu minulta sopivaa lukemista. Kirjoja on kyllä saatavana, mutta ne sopivat paremmin lapsille ja ojennuslaitosten hoidokeille. Hyvä maantieteellinen tai historiallinen kuvaus Pohjois- ja Etelä-Amerikan valtioista olisi tervetullut, samoin jokunen nidos Gerstäckeriä tai niin toisin. Myöskin minulta puuttuu yönuttu, jonka unhoitin. Sinä voisit ehkä kunnanesimiehen kautta toimituttaa sen Tuskulumistamme. Varmaankin se riippuu vielä oven takana, kuten aina ennenkin. Tee minulle siis se hyvätyö ja ota huomioosi seuraava luettelo nykyisistä toivomuksistani:
1. Yllämainitut kirjoitustarpeet;
2. Yötakki;
3. Eidamerjuustoa, 1 kappale, keskulaista kokoa;
4. Salamimakkaraa, isoa 1/2, pientä 1/1;
5. Astia syltättyjä väskynöitä;
6. Pullo konjakkia;
7. Kirjoja kuten yllä;
8. Pari tusinaa sikareja kokeeksi, keskulaisen väkeviä;
9. Hiusharjani, jotka unhoitin. Ehkä saatavana samalla kuin yötakkikin;
10. Yksi tai kaksi kaulahuivia. Muuttumatta sinun uskollinenIsidorisi.
J. K. Sopivaisuuden vuoksi luulen olevan syytä julistaa jo nyt eroavani Suuresta Neuvostosta. Kuitenkin tunnen tarvetta seurata asioita niin hyvin kuin mahdollista. Ehkä appiukko olisi niin hyvä ja toisinaan antaisi minulle tietoja tärkeimmistä keskusteluista ynnä toimittaisi minulle istuntokertomuksia."
"Kiitos luottamuksesta!" murisi Martti Salander. "Oletko sinä lopussa, Maria?"
"Kyllä, Jumalan kiitos!" vastasi tämä ja pani kirjeen pois. "Kuinka sinua, Setti, kirje miellyttää? Aiotko lähteä ostelemaan pyydettyjä tavaroita?"
Kirjeen lähettäjän puoliso sanoi, nenänpää huomattavasti kalpeana:"Minulla on vilu, minä menen vuoteeseen! Hyvää yötä jokaiselle!"
"No, veli Möni, eikö hänkin ole humoristi?" sanoi Martti, kun toinen tyttäristä oli poistunut.
Wighart oli pannut jo sikarinlopin pois. "Ei, siinä lakkaa jo pila!" sanoi hän ällistyneenä, "astia syltättyjä väskynöitä kukisti minut kokonaan!"
"Eidamerjuusto ja paperi tutkimuksia varten ei sekään ole hullumpaa, samoinkuin neuvoston keskustelut!" huokasi Salander. "Ei jälkiäkään häpeästä tai katumuksesta, pelkkää pöyhkeyttä vain! Minusta tuntuu aivankuin istuisimme ontolla maankamaralla!"
"Ei nyt heti niin epätoivoisesti!" tyynnytti äiti, "jos muutamain päät ovatkin onttoja, niin voi maa toki vielä vähän aikaa kestää! Mutta huomenna minä kuitenkin aion mennä Varpuseen katsomaan, kuinka vanhukset voivat! Ehkä se on paremmin paikallaan käydä siellä hitusen lohduttamassa!"
"Hyvin puhuttu, rouva!" sanoi Wighart. "Minä olin eilen taas kerta rauhantuomarin luona Punaisessa miehessä, hänellä on taas jaloa nuorta viiniä; mies on tosin jo valkea päästään, mutta yhä vielä hilpeä! Siellä minä kuulin, että rouva Weidelich oli joutunut vuoteen omaksi, kun toisen pojan pako tuli tiedoksi ja että ukko Weidelich kuljeksii kuin varjo pitkin seiniä. Mutta yhäti kuului hän olevan työssä, vieläpä nousevan tuntia aikaisemmin ylös ja menevän myöhemmin maata, aina äänetönnä, puuhaillen kaikkea mahdollista, ikäänkuin sillä onnettomuuden tahtoisi karkoittaa tai tapahtumattomaksi tehdä. Ja sen ohessa huolehtii hän vielä vaimostaan ja tämän hoidosta! Mutta nyt min' en tahdo teitä, hyvä herrasväki, enää kauemmin rasittaa! Pysykää terveinä ja rauhallista yötä! Mutta kuinkas siinä kirjeessä nyt olikaan, juolahtaa tässä vielä mieleeni. Katsotaanhan!"
Hän otti vielä auki olevan kirjeen ja luki.
"Aivan niin, siinähän se on! salamimakkaraa, suurta puoli, pientä kokonainen! Se kuuluu sentään hullunkuriselta! Hyvää yötä vielä kerran!"
Maria Salander kiipesi todellakin seuraavana päivänä jälkeen puolisten ylös Varpuseen, kulkien sitä tuttua tietä, jota hän oli kerran kulkenut, kun pikku Arnold häntä odotti. Hän tapasi ukko Weidelichin kasvitarhassaan, jossa tämä toimitti syysaskareita, siivosi kihveli kädessä tarpeetonta törkyä ja lakastuneita kasvinjäännöksiä sekä opasti paria kolmea työmiestä. Hän näytti tuossa lyhyessä ajassa tulleen kymmentä vuotta vanhemmaksi.
Kun rouva Salander penkkien välitse hitaasti läheni, työnsi hän lapion maahan ja tuli vanhaa hattuaan kohauttaen vastaan.
"Älkää antako itseänne häiritä! Minä tulin vain katsomaan kuinka te voitte ja kuinka rouvan laita on. Me olemme kuulleet, että hän on sairaana."
"Te olette kovin ystävällinen!" sanoi Jaakko Weidelich. "Valitettavasti makaa muori vuoteessa ja on huono! Hän sai halvauskohtauksen, kun kuultiin että Julian on karannut ja että hänkin on yhtä pitkällä kuin toinenkin. Ettekö kävisi hetkiseksi sisään — minä en osaa sanoa juuri mitään, hyvä rouva!"
"Mutta voihan hän toki puhua?"
"Ainoastaan hitaasti, hän on puolittain lamautunut enkä tiedä mitä tässä vielä tapahtuu!"
"Rouva parkaa! Minä haluaisin häntä sentään tervehtiä, jos se käy päinsä!"
Tuo huolien painama mies vei hänet taloon sekä johti asuinhuoneeseen, jossa noiden onnettomien poikien äiti makasi vuoteessa.
"Amalia, täällä on rouva Salander, hän on niin hyvä, että on tullut sinua tervehtimään!" Sairas lepäsi syvällä sini- ja valko-ruutuisten sänkyvaatteiden keskessä; Jaakko nykäsi pään alla olevia tyynyjä suoraan, että sairas saattoi paremmin ympärilleen katsoa. Maria istui tuolille, joka oli vuoteen vieressä valmiina. Hän tarttui sairaan toiseen käteen, jota tämä kykeni liikuttamaan, ja muutamin lohduttavin sanoin kysyi tuon koettelemusten uhrin vointia. Tämä käänsi silmänsä häntä kohti ja katsoi kummastuneena.
Hän ei sanonut muuta kuin: "Molemmat menetetty!"
Sitten vaikeni hän raskaasti hengittäen, kunnes hän oli koonnut muutamia sanoja lisää: "Minä en voi pitää ajatuksiani koossa, kun pojat kaukana toisistaan. Täällä toinen, tiedä missä, ja toinen merellä, ah, minä en näe kumpaakaan enää, ei koskaan!"
"Älkäämme niin sanoko, se menee kaikki ohi ja muuttuu jälleen hyväksi!" koetti Maria Salander lohduttaa vastoin omaa vakaumustaan; hän ei voinut toisin tehdä, sillä hän syvästi tunsi ja käsitti tuon avuttoman äidin kärsimykset; päinvastoin oli hänestä paha, ettei hän hyvästä tahdostaan huolimatta löytänyt parempia sanoja.
Mutta sairas liikutti kieltävästi päätään niin hyvin kuin voi.
"Ei, min' olen kuullut, luullakseni, että he ovat veijareita eivätkä tahdo tulla takaisin, ehkä kunniattomina, niin vintiö-, niin vintiömäisiä, ne pellavapäät. Ah, herra Jesus, he olivat niin rakkaat — ei, nytkin vielä —"
Pää vaipui sivulle ja hän sulki silmänsä.
"Hän on nyt vain väsynyt ja koettaa nukkua!" sanoi Jaakko Weidelich, nähdessään, että rouva Salander säikähti. Tämä nousi hiljaa ja meni hänen kanssaan ulos. Suuremmassa huoneessa tarjosi tuo itsekin väsynyt mies hänelle uudestaan tuolia; hän huomasi Weidelichin haluavan vielä jotakin puhua ja istui hänen rinnalleen penkille.
Marian kysymykseen, oliko hän onnettomuudesta jo paljonkin saanut vahinkoa kärsiä, vaimonsa tilaa lukuun ottamatta, vastasi hän, että kaikki, mitä hän oli koonnut, oli suurimmaksi osaksi, melkeinpä kokonaan menetettyä. Virantakaajana molemmille pojille oli hänen täytynyt takaussummat jo panna talletukselle. Niin pian kuin oikeudenkäynti oli ehtinyt vissille asteelle, vaadittaisiin ne ulos. Hänellä oli tosin vielä kanssatakaajat, mutta niiden tarvitsi maksaa vasta sitten, kun hän ei kykenisi enää mitään suorittamaan. Lisäksi nämä olivat sukulaisia, joiden soimauksia ja ylenkatsetta hän ei tahtonut kärsiä.
"En minä talostani joudu pois, mutta velkoja tulee paljon, joiden korot suorittaakseni minun täytyy tehdä työtä ne muutamat vuodet, jotka minulle vielä jäävät, jos minä yleensä tämän ajan ohi pääsen! Vaimoni minä kyllä menetän ja siitä koituu myöskin suuri häviö! Pahinta kuitenkin on, etten minä tiedä, kuinka pojat on sitten taas jaloilleen autettava, kun he ovat rangaistuksensa sovittaneet! Joko minä silloin vielä elän tai en, niin ei ole enää mitään jälellä; ja he ovat vielä yhä luonnollisia lapsia!"
"Sitä te ette saa niin vaikealta kannalta ottaa", sanoi Maria Salander, "he ovat yhä vielä tarpeeksi nuoria kunnialliseen työhön; ja jos elämä koskeekin kovasti, niin ei se ole heille vahingoksi! Kumpikin heistä on kirjoittanut vaimolleen; kirjeet tulivat sattumalta samana päivänä. Minä en haluaisi niitä teille näyttää, hyvä herra Weidelich, sillä kummastakaan kirjeestä ei huomaa mitään muuta kuin että he eivät ollenkaan tunne eivätkä käsitä todellista asemaansa! Minä en sanoisi sitä isälle, jollen ajattelisi, että se hiukan auttaa teitä katselemaan asioita niiden oikealta kannalta."
Mies paran kasvot kävivät jos mahdollista vieläkin kapeammiksi ja vapisevin silmäkulmin vastasi hän sivulle katsoen: "Niin se lienee, minä alan sen käsittää!"
Tuskan vallassa pysyi hän itseensä vaipuneena kuin ihminen, joka koettaa ottaa jäähyväisiä hänelle välttämättömästä käsityksestä.
"Me olemme tämän jutun alkaessa", sanoi hän sitten, "vaimoni ja minä, neuvotelleet ja miettineet, mistä pojat ovat tuon kelvottomuutensa perineet. Me olemme tosin rahvaan keskeltä, emmekä kumpikaan kykene isovanhempiamme ja heidän aikaansa kauemmas muistamaan; mitä heitä ennen on ollut, siitä me tiedämme yhtä vähän kuin pakanoista, joista me kaikki polveudumme. Mutta jos minun isoisäni aikana esimerkiksi olisi jotakin tapahtunut tai jotakin olisi rangaistu, niin olisi minun isäni sen tiennyt ja siitä puhunut, sillä hän puhui usein isovanhemmistaan. Ja niin on vaimonikin laita. Ainoastaan eräästä isoisänsä veljestä oli hänellä hämärä muisto, että se olisi kerran varastanut pienosen astian omenaviiniä, tosin armeliaisuudesta, sillä huonotapainen ajuri oli jättänyt sen auringonpaisteeseen ja itse istui varjossa kapakassa. Sen vuoksi kuuluu hän istuneen tyrmässä, nimittäin se isoeno."
"Sehän nyt ei kuulu mihinkään", sanoi Maria rouva hymyillen, vaikkei toinen suinkaan ollut tahtonut mitään leikkiä laskea. Hän nousi lähteäkseen. Jaakko ukko epäröi hetken ja ilmaisi sitten arasti, että hänellä oli vielä sydämellään jotakin, joka häntä painoi. Maria rouvan kehoituksesta jatkoi hän: "Minä luulen nimittäin, että lastemme avioliitot päättynevät nyt. Vaimoni ei tahtonut siitä mitään tietää, kun hän vielä saattoi puhua, ennen toisen pakoa. Mutta minä voin ja minun täytyykin se myöntää, jos nuoret rouvat vaativat eroa! En tiedä, kuinka se muutoin kävisi, varsinkin sen jälkeen mitä kuulin poikain kirjoittamista kirjeistä. Se painaisi minua hädässäni kaksinverroin, jos minun pitäisi nähdä omain lasteni tahtovan edelleenkin häpeällä kunnon perhettä rasittaa. Ei, elkää te luulko, rouva Salander, että minä sen askeleen pahakseni ottaisin ja etten minä osaisi sitä pitää täysin oikeutettuna! Tämä minun piti vielä saada sanotuksi ja pyydän myöskin, ettette minua ja vaimoani vihaa kaikkien niiden ikävyyksien tähden, joita meidän puoleltamme olette saaneet ja vieläkin saatte kokea!"
Maria Salander ojensi hänelle kätensä.
"Ei lainkaan se ole niin kuin te otaksutte!" sanoi hän. "Tyttäriemme on kyllä erottava noista onnettomista miehistään; he ovat saaneet paljon enemmän kärsiä kuin te tiedättekään, ja lisäksi ovat he vaienneet. Eivätkä he ole aikoneetkaan ottaa enää sitä tulevaisuudessa kärsiäkseen, emmekä mekään sitä sallisi. Mutta minä kiitän teitä omaisteni nimessä tuon kunnioitettavan mielipiteenne johdosta ja vakuutan teille, että me, hyvin tietäen kuinka paljon tyttäremmekin ovat hairahtuneet, säilytämme teidät ja kunnon vaimonne hyvässä muistossa ja annamme teille ystävällistä apua, mikäli tilaisuutta siihen ilmestyy. Minä olen tänään saanut silmätä syvälle, vuoteen luona tuolla, ja täällä, tässä huoneessa! Jääkää hyvästi ja auttakoon teitä Jumala!"
Uudelleen ojensi hän kostein silmin kätensä, jota Jaakko väristen puristi. Mutta mitään hän ei voinut vastata, kun hänen tottumaton puhekykynsä taas petti.
Miettiväisenä kulki Maria Salander kukkulalta alas; hän ajatteli, kuinka erilailla osat näiden kahden perheen välillä kaikessa surkeudessaan kuitenkin olivat jakautuneet, vaikka tyttäret noihin kevytmielisiin avioliittoihin silloiseen kypsyneempään ikäänsä nähden olivatkin suuremmat syylliset. Ja kukapa tiesi, eivätkö juuri ne rikkaiksi mainitut naimiset olleet noissa mielettömissä notariuksissa herättäneet halun tulla itsekin rikkaiksi. Sitten johtui hänen mieleensä se esivanhempainsa surullinen tutkistelu ynnä erään esi-isän omenaviinin varkaus.
"Se siinä vielä puuttui", ajatteli hän, "että noiden ihmisparkain piti ruveta selvittelemään, mistä he tuon pahan ovat perineet, isänkö vai äidin puolelta! Sitä minä en Martille kerro, muutoin hänkin rupeaa vielä menneitä tonkimaan ja liittää kasvatusopillisiin vaatimuksiinsa vielä yhden, mikä koskisi valinta-teoreettista kansanopetusta siveellisessä suhteessa, kuten hän sitä mahdollisesti nimittäisi! Ja se liikuttava piirre noissa toivottomissa vanhemmissa voisi ajan oloon antaa aihetta, herra tiesi vaikka minkälaiseen homunkulus-teokseen!"
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Julianilta oli kirje saapunut, toi sähkösanoma tiedon hänen vangitsemisestaan Lissabonissa, jossa hän rahoilla hyvin varustettuna oli herrastellut.
Kahdeksan päivää sen jälkeen tuotiin hänet kotiin mitä ankarimmin vartioituna ja käsiraudoissa, koska hän oli yrittänyt matkalla paeta. Hänen oikeusjuttunsa ehti piankin samalle tasalle kuin Isidorin, sillä jälkimäisen juttu vaati monipuolisempaa ja laajempaa käsittelyä kuin Julianin hullunkuriset ja yksinkertaiset petokset.
Vihdoinkin olivat syytöskirjat valmiit ja kun veljekset eivät kieltäneet mitään rikoksia, joihin he todella olivat syypäät, niin olisi senaatti voinut ratkaista molemmat jutut, jollei kummassakin olisi ollut vielä jälellä myöhemmin esiintyneitä petoksia, joita kumpikaan syytetty ei omaksunut ja joita ei vielä voitu selvittää. Vasta viime hetkessä päästiin sitten muutaman kauppa-apulaisen jälille, jota molemmat Weidelichit toisistaan tietämättä olivat käyttäneet moniin palveluksiin, uskoen ettei tämä tietäisi hänelle annettujen tehtäväin oikeasta laadusta. Mutta tämä oli veljesten omituisesta käytöksestä ja hänelle annettujen tehtäväin runsaudesta kohta oivaltanut asian oikean laidan tai oli sitten kyllin julkea väittääkseen, että hän oli sen oivaltanut. Hän oli sitten rahoja maksaessaan ja periessään harjoittanut heidän laskuunsa, mutta omaan taskuunsa, kohtuullisia yhteen- ja vähennyslaskuja, aina asiain mukaan. Tämä apulaissyöpäläinen vangittiin, kuulusteltiin ja asetettiin vastatusten kanssarikollistensa kanssa sekä todistettiinkin likipitäin syylliseksi. Mutta hän kielsi jyrkästi kaikki tyyni ja niin täytyi kaikki kolme juttua jättää vala-oikeudessa yhtärintaa käsiteltäväksi.
Ja niinpä eivät nuo kovanonnen veljekset eivätkä heidän omaisensa säästyneet ikävältä julkiselta näytelmältä. Sillä määrättynä päivänä kokoontui jo aikaisin paljon kansaa oikeustaloon, sen eteen ja lähellä oleviin ravintoloihin. Keskellä levotonna lainehtivaa kansanjoukkoa istuivat veljekset syytettyjen penkillä kuin merestä kohoavalla saarella. Tällä kertaa he eivät voineet, kuten Suuressa Neuvostossa, mennä pöydän luo kirjeitä kirjoittamaan ja palvelusvalmiin vahtimestarin sijasta seisoi täällä kummankin takana poliisisotilas.
Toisella saarella istuivat valamiehet, rehellisiä miehiä, joita kohtalo oli kaikilta maankulmilta esiin kuljetellut ja jotka esimiehekseen olivat kiiruussa nimittäneet joukostaan sen, jonka he asemansa takia katsoivat siihen toimeen pystyvimmäksi.
Jonkunlaisen kalliokorokkeen tuohon mereen muodosti tuomioistuin. Asiaan haastettujen todistajain luku oli niin suuri, että he vain pienemmissä joukoissa saivat tulla esille ja vauhkoin silmin katselivat heitä syytetyt. Kaikki ne olivat heille hyvin tuttuja maalaisia, joiden taloudellisen aseman he olisivat hävittäneet, jollei valtio olisi käynyt väliin. Myöskin joukko finanssimiehiä tuli sanomaan sanottavansa tuosta yli puolen miljoonan kohoavasta yhteisvahingosta.
Jutun käsittely kesti iltapäivään. Siitä otti suuremman osan laajojen syytöskirjain lukeminen ja jokaisen erityisen seikan varmentaminen kuin yleisten syyttäjäin sekä puolustajain pitkät puheet, kiisteltävänä kuin ei enää ollut muuta kuin se osa juttua, johon tuo apulaissyöpäläinen oli sotkeutunut. Mutta tämä sivujuttu ratkesi itsestään, ollen kuin laskukoe, joka samalla sai tuon suuren esimerkin laukeamaan aina viimeisiä frangeja myöten. Isidorin puolustaja käytti vielä tätäkin seikkaa hyväkseen, koettaen Weidelichin veljeksiä osoittaa jonkunlaisiksi järjestystä rakastaviksi miehiksi, jotka ainoastaan petollisen luottamusmiehensä kautta olivat perikadon partaalle joutuneet. Tätä vastaan huomautti yksi valtion asianajajista, etteikö edellinen vaatisi vielä kunniaseppelettäkin syytetyille? Oli vain hyvä, arveli hän, ettei valtion tarvinnut aivan yksinään tuota soppaa syödä, eli muutoin saataisiin kokea, että tuota jättiläispetkutusta katsottaisiin jonkunlaiseksi sosialipoliittiseksi tutkimuskokeeksi, tosin hiukan pitkälle menneeksi käytännölliseksi olojen parannusyritykseksi, jota olisi kohdeltava sillä arvonannolla ja lempeydellä, mikä on kohtuullista yhteiskunnallisen probleemin uhreille.
Tähän ivalliseen hyökkäykseen tarttui heti Julianin puolustaja täydellä vakavuudella ja kehittäen sitä edelleen johtui hän, lieventäviä tai kokonaan vapauttavia asianhaaroja hapuillessaan, julkisen opetuksen ja kansankasvatuksen valitettavaan puutteellisuuteen, jonka ansioksi koko onnettomuus oli luettava. Esillä olevassa tapauksessa olivat kyllä nuo toivorikkaat nuoret miehet saaneet käydä koulua, vieläpä korkeammissakin oppilaitoksissa. Hän ei tahtonut lähemmin tutkia näiden koulujen laatua, riitti jo se selvä tosiasia, että niiden vaikutus oli jäänyt toteutumatta. Ja niinpä hän ei huomannut muuta ulospääsyä kuin peräytymisen aina vanhempiin saakka, jotka oman, valtion laiminlyömän kasvatuksensa takia eivät olleet löytäneet keinoja antaakseen oikeaa pontta hyvälle tahdolleen sekä asiantuntemuksella ja tehtävästään tietoisina suojellaakseen poikiaan harhateistä ja niin edespäin.
Tuhlaajapojat tuijottivat tarkkaavina puhujaan, ikäänkuin heille olisi toivontähti alkanut pilkottaa. Oikeuden puheenjohtaja lopetti kuitenkin asiankäsittelyn ja piti valamiehille loppupuheen, selittäen heille pääkohdittain ne kysymykset, joihin heidän oli vastaukset annettava. Lopuksi hän ei malttanut olla torjumatta tuon opetuslaitosta rikoksien lähteenä pitävän advokaatin vääristeleviä hyökkäyksiä.
"Herrat valamiehet!" sanoi hän vakavalla äänellä, "satakunta vuotta sitten kirjoitti maassamme eräs kunnon mies köyhälle tietämättömälle kansalle kirjan, jonka te kaikki tunnette: sen nimi onLienhard ja Gertrud! Siitä lähtien vietti hän elämänsä väsymättömässä työssä, kärsien vaivoja ja väärinymmärrystä. Hänen työnsä kautta ja sen pohjalle on syntynyt meidän kansakoululaitoksemme. Yli puolen vuosisadan on valtiomme, aina kunnioittavasti kulkien tuon jalon miehen jälkiä, tätä laitosta lakkaamatta uudistellut ja parannellut. Useita miljoonia olemme me viidenkymmenen vuoden kuluessa uhranneet sen hyväksi; vuosikymmeniä olemme me kerskanneet sillä, että valtiomme menoarviossa muodostavat koululaitokselle tulevat menot suurimman erän; tätä nykyä ottavat nämä menot lähes puolet sanotusta jokavuotisesta menoarviosta, vaikkemme, kuten luulen, silti muitakaan valtion tehtäviä kohtuuttomasti laiminlyö! Sitä taakkaa, jonka kunnat ovat koulujen hyväksi hartioilleen sälyttäneet, ei ole luonnollisesti tähän luettu! Ja joka päivä tehdään uusia kansankasvatusta koskevia vaatimuksia ja kaikkia niitä punnitaan sekä mikäli mahdollista otetaan ne huomioon, jolleivät ne ole suorastaan takaperoisia. Ja nyt hyökätään meidän kimppuumme tällä tavoin."
"Herrat valamiehet! Näiden molempien syytettyjen kunnon vanhemmat ovat hekin lapsuudessaan olleet uuden ajan oppilaita, kuten luultavasti useimmat vanhemmasta väestämme; mutta jollei niin olisikaan, niin emme toki saa heitä oletetun tietämättömyytensä takia tehdä lastensa synneistä vastuunalaisiksi, yhtä vähän kuin silloisia laitoksiakaan! Sillä minä uskon, että oppimattoman maamiehen koti voi vielä tänäkin päivänä, kuten kaikkina aikoina, olla rehellisyyden ja velvollisuudentunnon kouluna! Puolustajan lausuntoihin nähden, hyvät herrat, lausun vakaumukseni, että te päätöstä harkitessanne panette niihin sen vähemmän huomiota, kun ne oikeastaan eivät asiaan kuuluneetkaan. Luulen, että sen tiedättekin, mutta katsoin sentään täytyväni puhua siitä tältä paikalta, koska se vastasi mieleeni, kuten viime aikoina on useinkin tapahtunut, sellaiselta kuin kiertelisi maatamme vanhan hysteerisen naiseläjän aave, kuten paha Jobin kirjassa!"
Puheenjohtaja oli vanha-liberaali ja sama herra joka kaksosten ensi kertaa Suuressa Neuvostossa esiintyessä johti puhetta. Sen takia tukahutettiin kiivaasti ne muutamat hyvähuudot? joita vastoin sopivaisuutta kuului sankasta kuulijajoukosta.
Valamiehet vetäytyivät erikseen. Vaikka olivatkin melkein poikkeuksetta yksimieliset langettavasta lausunnosta, tarvitsivat he sentään jonkun aikaa asian säännön mukaiseen käsittelyyn, ja yleisö, jolle tästä ilmoitettiin, poistui suurimmaksi osaksi.
Varpusessa oli tänä päivänä tavallistakin hiljaisempaa. Jaakko Weidelich etsi unhoitusta väsymättömässä työssä, puuhaillen milloin tallissa, milloin kasvitarhansa takimmaisissa sopukoissa, milloin taas varastohuoneissa. Lakkaamatta valvoi hän vaimoaan, joka oli tointunut sen verran, että kykeni ajoittaisin jättämään vuoteen ja istumaan nojatuolissa. Vaivalla oli miehensä salannut häneltä kaikki tiedot tuon surullisen jutun kulusta; hän ei tiennyt paenneen Julianin takaisin tuonnista eikä tämänpäiväisestä oikeudenkäynnistä ja näytti siltä kuin tapausten onnellinen unhoittaminen vähitellen auttaisi hänen voimakkaan luonteensa ennalleen.
Jälkeen puolisten kävi yhä hiljaisemmaksi. Melkein koko naapuriston oli uteliaisuus houkutellut kaupunkiin ja vieläpä Weidelichin rengitkin olivat työnsä äärestä karanneet nähdäkseen noiden mestariveljesten ahdinkoa. Levisi jo aikainen syksyn hämärä ja yhä vielä oli hiljaista, kunnes lehmät navetassa alkoivat juomista ammua. Weidelich meni ajamaan niitä kaivolle; se ei ollut enää se entinen pyssynpiipulla varustettu. Se ei ollut riittänyt enää laajentuneelle taloudelle, jonka vuoksi oli rakennettu rautainen kaivo kaksine metalliputkineen. Kirjava elukkalauma tungeksi tilavan altaan ympärillä ja joi mielihyvin kirkasta vuorivettä. Jaakko antoi heidän nauttia ja katsoi veden virtaamista tuollaisella raskasluontoisella hajamielisyydellä, joka tuokion pidättää katkerimpien hetkien kulkua. Tuon komean kaivon piti olla uuden talon edelläkävijä, mutta nyt se jäi sikseen.
Kun lehmät olivat kyllikseen juoneet, vei hän ne takaisin navettaan. Nuorin alkoi kirmailla ja karkasi muutamaan niittyyn. Jaakko etsi karjapiikaa, mutta se oli piilossa ladonoven takana, jossa hän hiljaa rupatteli muutaman naapurivaimon kanssa.
Sillä välin oli sairaalle talossa käynyt aika pitkäksi, kun ei enää ketään näkynyt eikä kuulunut. Hän raahausi asunhuoneesta, jossa hänen tuolinsa oli, makuuhuoneen puolittain avonaisen akkunan ääreen, nähdäkseen miehensä. Tämän akkunan alla nojaili juuri yksi rengeistä, joka vihdoinkin oli tullut takaisin ja hiipinyt rakennuksen taakse, huomaamatta työn ääreen laittautuakseen. Hänen vieressään seisoi jo innokkaasti jutellen palvelustyttö, joka naapurista oli sinne juosta hynttässyt.
He luulivat emännän olevan etummaisessa huoneessa ja puhuivat, vaikkeikaan kovin äänekkäästi, niin kumminkin siksi kuuluvasti, että sairas ymmärsi kaikki ja kuin yhdessä leimauksessa käsitti hän tapaukset, aivankuin hän pitkin aikaa olisi ne yksityiskohdittain tietoonsa saanut. Vapisevin käsin ikkunanpielistä kiinni pitäen kuunteli hän parempikuuloisella korvallaan.
"Siellä oli hitonmoinen tungos", sanoi renki, "aivan pää pään vieressä ja kuitenkin kuoleman hiljaisuus, kun tuomio julistettiin!"
"No minkälainen oli tuomio?" kysyi tyttö kärsimätönnä.
"Kummallekin kaksitoista vuotta kuritushuonetta, Lindenbergiläiselle ja Unterlaubilaiselle. Sitten siellä oli vielä joku pienempi kälmi, jonkunlainen toisten markkina-apulainen, joka sai neljä vuotta! Säälittää minua sentään vanhukset, en voi sille mitään!"
"Herrankiesus!" sanoi tyttö. "Kaksitoista vuotta! No miltä he näyttivät? Mitä tuumasivat?"
"Min' en voinut heitä nähdä, mutta eräs edessäni seisova sanoi, että he näyttivät viheliäisiltä, hän luuli heidän pyörtyneenkin. Mutta sitä minä en uskonut. Ihmiset nauroivat ja kiroilivat sekaisin."
Jaakko Weidelich tuli nurkan takaa esiin ja lähetti, rengiltä mitään tiedustelematta, heidät molemmat töihinsä. Itse hän puuhaili vielä vähäsen ladossa ja meni vihdoin, kun tuli täysi pimeä, sisälle tulta tekemään ja vaimoaan katsomaan. Nyt vasta tunsi hän likistystä väsyneessä sydämessään, tietäessään mitä tänään oli täytynyt tapahtua ja ettei se hänen vaimo raukaltaan voinut enää kauan salassa pysyä.
Nojatuolista ei hän häntä tavannut, siitä olivat tyynyt pudonneet lattialle. Säikähtyneenä meni hän toiseen huoneeseen, jossa sairas makasi ikkunan luona lattialla ja heikosti korisi.
"Voi hyvä Jumala! Mikä sinulla on, lapsi parka?" huudahti hän ja isoon itkuun purskahtaen kantoi hänet vuoteelle. Hän valaisi lampulla hänen kasvojaan. Kuolevan katse kääntyi viimeisen kerran hitaasti häntä kohti ja sammui sitten.
Lääkäri, jota Jaakko heti lähetti rengin hakemaan ja joka oli kymmenen minutin kuluttua paikalla, vahvisti poismenon.
Samoina hetkinä olivat vainajan pojat taasen kokonaan toistensa näköiset, kuten aikoinaan ennenkin, ja saattoivat kuritusvankilan virkamiehet pulaan, kun heitä kerittyinä, raakattuina ja vanginvaatteisiin puettuina oli vaikea toisistaan eroittaa, ja niin he siinä asussaan olivat puhuvina esimerkkeinä siitä, että oikeuden rautainen kellolaitos oli vielä vireessä ja teki tehtävänsä.
Kolmen päivän kuluttua toimitti Jaakko Weidelich vainajan hautaan. Hän oli viettänyt yönsä kuten aina ennenkin vuoteessaan, joka oli vainajan vuoteen vieressä; pitkät unettomat hetket kuluivat hänestä siedettävämmin sen kautta, että hän uskotteli vainajan kuulevan ne valittavat yksittäiset sanat, joita hän tälle voihkien puhui.
Viimeisenä aamuna ryhtyi hän vapisevalla kädellään siivoamaan parransänkeään, seisoen sen pienen peilin edessä, joka niin monet vuodet oli häntä siinä toimessa palvellut. Sisään painuneet posket, muotoaan muuttanut leuka ja varsinkin vaatimattoman poskiparran varominen tuotti hänelle suurta vaivaa, jota kurja elämä ei hänestä enää tuntunut ansaitsevan.
Silmänräpäyksen viivähti hänen mielessään ajatus, eikö hän tekisi paremmin antamalla veitsen kulkea syvemmin ja viiltää kurkun poikki, niin olisi hänkin täältä päässyt. Mutta hänen juurtunut velvollisuudentuntonsa ei sallinut tuon ajatuksen toista silmänräpäystä mielessä viivähtää ja levollisemmin raakasi hän edelleen.
Harvoista sukulaisista saapui vain pienempi osa maahanpanijaisiin; muut pyysivät anteeksi etteivät voineet tulla. Martti Salander, jolle leski oli asiasta ilmoittanut, silti nimenomaan häntä kutsumatta, oli mustiin puettuna niiden Jaakon tuttavapiiriin kuuluvien yksinkertaisten miesten joukossa, jotka eivät häneltä tätä palvelusta kieltäneet. Tämä seikka teki selvästikin hyvää tuolle miespoloiselle siinä suruhuoneen tuskallisessa hiljaisuudessa. Talon eteen sitä vastoin kokoontui ympäristöstä melkoinen joukko vakavaa väkeä, jotka seurasivat mustiin verhottua ruumisarkkua, kun sitä hautausmaalle kannettiin.
Se oli tuulinen päivä syksymyöhällä. Milloin paistoi aurinko niityille ja puutarhoihin, milloin lennätti tuuli pitkin taivasta kiitäviä pilviä, joiden varjot hiipivät tien yli, jota myöten surusaatto hitaasti kulki, edellä kahdeksan miehen kantama ruumiskirstu. Paarien ja kantajain päiden yli kiidätti tuuli puista riistämiään lakastuneita lehtiä, jotka kahisten ja kirmaten tanssivat tiellä saattueen edellä, aivankuin olisivat olleet eläviä olennoita ja kiiruhtaneet edeltäpäin ilmoittamaan sielun kotiintuloa.
Kalmistoon paistoi päivä ja kimalteli häikäisevästi niissä sadoissa lasi-, koru- ja läkkiseppeleissä, joilla harhaan joutunut makuaisti oli vainajien muistomerkit peittänyt, tehden sen samanlaisesta turhamaisuudesta, jolla se viikottaisin täyttää sanomalehdet ensin kuolinilmoituksilla, sitten osanoton kiitoksilla. Tämä kaikki olisi aikoinaan Amalia Weidelich poloisen mielestä ollut niinkuin sen ollakin piti; nyt oli hän sellaisesta hupsuudesta vapautunut ja kulki viimeisen matkansa paremmalla ja ylevämmällä tavalla.
Sillä aikaa kuin paarit kulkivat edelleen avonaisen haudan luo, astui surusaattue niin sanottuun rukoushuoneeseen, jossa pappi oli valmiina, pitääkseen tavanmukaisen puheen ja rukouksen. Hän oli käynyt ukko Weidelichin luona ja huomannut, ettei tämä kestäisi maan tavan mukaan olosuhteisiin sovitettua, tuomarillista ruumissaarnaa ja luopui sen vuoksi siitä aikomuksestaan.
Kun toimitus oli suoritettu, piti hän lakkia kasvojensa edessä ja seisoi paikallaan, osoitukseksi että kaikki oli lopussa.
Yksi toisensa jälkeen lähti ulos. Weidelich jäi väsyneenä penkkiinsä istumaan, kunnes rukoushuone oli tyhjä ja pappikin huomaamatta kadonnut. Silloin horjui hänkin ulos ja ovelle päästyään katsoi hautaa kohti. Saattajista ei ollut enää ketään näkyvissä.
Silloin astui Martti Salander hänen luokseen, otti häntä käsipuolesta ja vei haudalle, jossa haudankaivajat laskivat juuri hautaan yksinkertaista, valkoisesta kuusipuusta tehtyä kirstua, jommoisia aina viime aikoihin saakka käytettiin rikkaille ja köyhille, sekä alkoivat lapioida multaa alas.
Jaakko Weidelich alkoi avuttomasti itkeä ja sai tuskin lausutuksi sanat: "Lapsi parka!" mitkä häneltä pääsivät nyt toisen kerran sen jälkeen kuin hän löysi vaimonsa kuolleena. Ne olivat hänen nuoruudessaan käyttämiä sanoja, jotka nyt elämän lopulla jälleen muistoon havahtuivat, koska hän ei mitään hienompaakaan ilmaisutapaa kyennyt käyttämään.
Kun multa oli jälleen kasattu kirstun päälle ja haudankaivajat lapionlappeella sitä silittelivät ja taputtivat, esiintyäkseen taiteilijoina työssään, vei Salander tuon yksinäiseksi jääneen miehen pois ja saattoi häntä aina tämän asuntoon saakka, koska hän tiesi tämän nyt jäävän sinne ypö yksinään, jollei ottanut lukuun epäluottoisaksi käynyttä palvelusväkeä.
Salander istui hänen kanssaan hyvän tovin äänetönnä pöydän ääressä. Weidelich lepuutti itseään, vaipuen mietteisiinsä, kunnes hän kohotti päätään ja sanoi: "Nyt voi vaimoni huomenaamuna jäädä makaamaan, mutta minun täytyy ajoissa nousta jaloilleni ja haalia rahoja takuihin, jotka nyt ovat maksettavat. Illalla minä en enää istu omalla konnullani ja niin olen köyhä kuin yksi hiiristäni, lisäksi vielä korko- ja päivätyövelvollinen. Kovaa se on! Jäädä palkattomaksi työstään!"
Salander veti lompakkonsa esiin ja asetti pöydälle.
"Minä olen pitänyt huolta tästä asiasta!" sanoi hän. "Omaiseni ja minä, vaimoni ja tyttäreni nimittäin, päätimme, ettei teitä voi sellaiseen tilaan jättää, että meidän sopii ystävällisellä tavalla purkaa sukulaisuuden siteet, vaikkeivät ne olekaan tuottaneet kellekään siunausta. Niinpä menin minä eilen valtionkassaan ja maksoin teidän takauksenne, niin sanoakseni omassa nimessänne. Tässä ovat kuitit, ne tekevät molempien poikien puolesta seitsemänkymmentäkuusi tuhatta frangia. Eläkää ja toimikaa vain edelleen hyvällä terveydellä elkääkä olko siitä asiasta millännekään, ei siitä kukaan tule teitä vaivaamaan. Minä puolestani voin sen hyvin tehdä eikä minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka te joskus vielä olisitte sillä pojillenne hyödyksi. Kun he nyt kerta olivat vävyjäni, niin voin minäkin ottaa osaa takausmaksuun heidän puolestaan, vallankin kun se huojentaa heidän kunnon isänsä vanhuuden päiviä! Ottakaa kuitit ja pitäkää asia omana tietonanne; otaksukoot ihmiset, että minä olen lainannut teille rahat taloanne vastaan!"
Jaakko Weidelich oli käynyt niin punaiseksi kuin hänelle vielä suinkin oli mahdollista ja pitäessään noita kahta paperia kädessään uskoi hän tuskin silmiään. Epäselvästi ja häiriöissään tulkitsi hän kiitollisuuden tunteensa, johon sekaantui epäilystä siitä, voiko hän sellaista uhria vastaan ottaa. Mutta hän piti kuitit ja poistuessaan kuuli Salander vielä, kuinka Jaakonkin ääni kaikui jo varmemmin, hänen neuvoessaan töitä muutamalle työmiehelleen.
"Ohi on nyt sekin asia!" ajatteli Martti, ja kauppias hänessä lisäsi siihen, että eiköhän häntä mahdollisesti voitaisi pitää täydellä syyllä narrina, hän kun oli oikeastaan tehnyt lahjoituksen niille nuorille vankilassa oleville rikollisille, jotka perivät isänsä; ja kun he pääsevät jälleen vapaiksi, voi tämä olla jo kauan sitten kuollut.
"Mutta ei sittenkään!" puhui hänessä jälleen vanha Martti. "Niin se on oikein ja samalla paras selviytymistäpä pojista, kun he nyt kerta ovat onnistuneet minun elämänpiiriini tunkeutua! Niin, ne häät, ne kirotut häät! Heti aamulla täytyy tyttöjen avioerojuttu jättää asianajajan huostaan. Se asia on pian ratkaistu!"
Sillä aikaa kuin Martti Salander sai ajan sairauksista, jotka vaikein oirein tunkeusivat lopuksi hänenkin perhe-elämänsä piiriin, kärsiä harmia, surua ja epäilyksiä, oli hän melkein kokonaan kadottanut näkyvistään Louis Wohlwendin ja hänen perheensä. Tämä johtui tosin siitäkin, että Wohlwend oli usein matkoilla ja että hän, vietyään poikansa erääseen kasvatuslaitokseen Genfinjärven luona, puuhaili todellakin, kuten hän oli sanonut, jumalanvaltakunta-aatteidensa hyväksi. Hän kulki maallisten ja hengellisten mahtajain luona ja otti osaa mitä erilaisimpiin kokouksiin, raivatakseen tietä tuolle pyhälle asialle ja esiintyäkseen sen puolesta, mutta paria ikiliikkujan keksijää ja sen semmoista lukuunottamatta, tapasi hän vastakaikua hyvin vähän tai ei ollenkaan. Suurella vaivalla oli hän suunnitellut perustuslain, jossa lakiasäätävän ja toimeenpanevan vallan sekä oikeuslaitoksen esimiehyys oli varattu hyvälle Jumalalle ja jossa asiain välittömään johtoon tarvittavat varapresidentit valitsi kirkollinen synoodi, jonka toiminta kävi yhteen maallisen Suuren Neuvoston kanssa. Tähän synoodiin piti kuulua sekä maallikoita että hengellisiä. Kaikissa maallisissa ja hengellisissä virastoissa, erittäinkin oikeusvirastoissa, piti tärkeitä päätöksiä ja tuomioita tehtäessä jättää, jos äänet menivät tasan, lopullinen ratkaisu jumalalliselle presidentille arvanlyönnin kautta, mikä piti erikoista rukousjärjestystä noudattaen suoritettaman ja niin edespäin. Tämä Jumalan ratkaisuvalta tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, kun Wohlwend kysyttäessä selitti, että hänelle pitkälle menevässä suvaitsevaisuudessaan on aivan yhdentekevää, mimmoinen jumalakäsite perusteeksi asetetaan, persoonallinen transcendenttinen vai yleinen immanenttinenko, kolmiyhteinenkö vai ehdottomastiko yksipersoonainen; hän ajatteli vain aatteensa ihanteellista puolta.
Mutta tämä asian kummallisuus ei tuottanut hänelle niinkään paljon haittaa kuin täydellinen puute tosi uskonnollisesta tunteesta tai sen ymmärtämisestä, mitä hän sanalla uskonto ajatteli. Niinpä huomasikin jokainen, että Wohlwend, niinpian kuin hän oli suustaan työntänyt sanansa ikuisista ihanteista, oli jo ehtinyt koulusäkkinsä pohjalle ja että tämä säkki oli pienempi kuin vasta ripille päässeiden lasten. Ja hänen muinoinen koulumetoodinsa kysellä ensin toisilta miten hänen olisi edullisesti vastattava, jätti hänet kokonaan pulaan nyt, kun hän oli vanha ja teki itsensä vain naurunalaiseksi.
Kuitenkaan hän ei jättänyt asiaa rauhaan, vaan oli kuin ei olisi mitään huomaavinaan ja jatkoi kevyin mielin edelleen, käyttäen jokaista tilaisuutta hyväkseen, saadakseen profeetanmantteliaan levitellä — merkki siitä, kuten Salander oli oikein arvannutkin, että Wohlwend tahtoi harrastaa jotakin erikoista, käyttääkseen sitä taikapeitteenä, kuten kerran ennen vaakunatiedettä ja ravustusta.
Nyt, kun kesänaika oli ohi ja ensimäinen lumi satanut, oli hän enemmän kotosalla. Eräänä aamuna oli hän kahden rouva Alexandran kanssa ja johti keskustelun heidän yksityisasioihinsa. Kysymyksessä oli heidän suhteensa Martti Salanderiin, mikä näytti joutuneen unohduksiin, mutta jonka Wohlwend aikoi jälleen henkiin herättää. Mutta vielä hän ei ollut tehnyt käyntiyritystä vanhan ystävänsä kotiin, häntä kun ei oltu siihen kehoitettu eikä hän kutsumatta uskaltanut sinne ilmestyä, sillä talon emäntää pelkäsi hän kuin miekkaa. Salanderilla oli taasen noina kuluneina kuukausina ollut vieläkin vähemmän halua ja rohkeutta, yrittääkseen Wohlwendin perhettä tuomaan kotiinsa.
Wohlwend istui muutaman pienen ja soman, mutta heikkorakenteisen naisten kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli itselleen hankkinut, väliin kirjallisissa töissä puuhaillakseen. Pöydän keskiosassa, peililasisen oven takana oli käsikirjoitus hänen perustuslakiluonnokseensa. Puolittain vaimoonsa kääntyneenä, joka istui sohvalla, vastasi hän johonkin, mitä tämä juuri oli sanonut. "Etkö sinä sitten ikinä voi minua ymmärtää? Enhän minä tuota Salanderin vanhaa herraa ole Myrrhalla tarkoittanut! Hän katselee mielellään Myrrhaa ja kentiespä on rakastunutkin häneen, ja sillä minä todellakin tahdon häntä puoleemme vetää; mutta hänellä on poika, joka palaa kotiin ja perii hänen melkoisen kauppaliikkeensä. Tämä se menee Myrrhan kanssa naimisiin, jollei minun suunnitelmiani tärvellä; ja silloin toivon minä ei ainoastaan pääseväni hyödyllisiin suhteisiin, vaan myöskin maksavani tuon meitä halveksivan rouvan rangaistusta ansaitsevan ylpeyden."
Itsekseen mutisi hän vielä: "Hänen miehensä, tuo tekorehellinen ja ovela Martti veli, on toistaiseksi noiden mainioiden vävypoikiensa kautta saanut palkan niistä häistään!"
Rouva oli sillä välin alkanut uudelleen puhua ja hän huudahti: "Mitä sanot?"
"Minä sanon, ettei minun sisareni kanssa saa sillä tavoin menetellä. Ja tuon pilan takia sen vanhan herran kanssa joutui hän juorujen esineeksi ja kun poika tulee, niin on hänellä ehkä jo joku tiedossaan tai ei hän muutoin Myrrhaa tahdo. Katso vain mitä katsot, niin se kumminkin on!"
Wohlwend ravisti tahtomattaan pöytää, johon hän käsin nojasi.
Mutta Alexandra puhui vain kovemmin: "Hän ei ole älykkäimpiä eikä hänellä ole enää maailmassa, kuten näyttää, ketään muuta kuin minä, joka huolehtisi siitä, ettei hän —"
Tässä tuli hän yhtäkkiä keskeytetyksi. Louis Wohlwend oli vihastuneena noussut ylös ja pöytään nojatessaan tyrkännyt paikoiltaan sitä kannattavat, kierteisikisi sorvatut ja hoikat jalat. Tuo hieno kapine makasi surkeassa tilassa lattialla kaikkine kapineineen ja pienestä porsliinipullosta pulputti mustetta lattialle.
Samassa astui Myrrha huoneeseen ja alkoi hänkin säikähtyneenä vahinkoa surkutella. Wohlwend tointui pian ja Alexandrakin palasi nurkasta, johon hän oli paennut. Niin jäi keskustelu sillä kertaa siihen.
Mutta sen sijaan tuo sama kysymys sukeltausi esiin toisaalla. Salanderin huolet olivat asettuneet, yleisen pahan riehunta oli asettunut, ikävät sanomalehtiuutiset lakkasivat vähitellen ja hänen erikoinen osansa, noiden kahden notariuksen juttu, oli uinahtanut kuritusvankilan sovittavaan hiljaisuuteen. Tyttäriä koskeva lyhyt erojuttu oli ratkaistu ja heidän vanha-uusi elämänsä vanhempainkodissa järjestetty tyydyttävälle kannalle.
He asuivat yläkerrassa ja auttoivat äitiä taloustoimissa, mihin he yksinäisessä avioelämässään olivat tottuneet. Muutoin he elivät erilleen vetäytyneinä ja suhteellisesti tyytyväisinä, mikä ei estänyt äitiä hiljaisuudessa, mikäli isä saattoi huomata, tekemästä laskuja poikansa varaan, jonka avulla ehkä yksi ja toinen kunnon mies sukeltautuisi perheen näköpiiriin; sillä nyt vasta tytöt oikeastaan joltakin näyttivät, ikäänkuin he olisivat saaneet itselleen sisältöä. Arnoldin piti toistaiseksi asua siinä talossa, jossa Salanderin liikehuoneusto oli. Hän oli vihdoinkin ostanut sen, kun sen omistajat olivat kuolleet. Suuri puutarha oli päätetty uudelleen panna kuntoon, samoin rakennus korjata kaikkien asuttavaksi.
Kun näin oli myrskyjen jälkeen syntynyt tyyni ja tulevaisuus näytti jälleen kirkkaammalta ja onnekkaammalta, vapautui Martti Salanderinkin mieli painajaisistaan aina tuohon hänen nuorekkaan lemmenkaipuunsa synnyttämään painoon saakka. Ryhtyäkseen nuorentunein voimin monipuoliseen työhönsä kansan ja valtion hyväksi, oli hänelle, kuten hän vääjäämättä uskoi, välttämätöntä sydämen nuorentuminen sen kauniin, puhtaan taipumuksen kautta, joka myrskyn aikana oli näkymättömiin vetäytynyt, samoinkuin tuon taipumuksen ihmeellinen esinekin, mutta joka nyt jälleen levitti siipiään ja jonka silmät hämyisessä yössä hehkuivat. Tosin häntä tyttärien läsnäolo pidätti vielä kaikista arveluttavista askelista, niin että hän ainoastaan mielessään hautoi epämääräisiä suunnitelmia ja toiveita jälleennäkemisestä.
Silloin sattui muutamana talvisena iltapäivänä, kun hän aikoi tehdä kävelyretken kaupungin ulkopuolelle, että hän kohtasi neiti Myrrha Glaviczin, joka etukaupungissa näytti oikeasta suunnasta eksyneen ja sen takia tietä etsivän. Samettiin, turkiksiin ja huntuun kääriytyneenä laski hän hienon jalkansa varovaisesti ja arasti lumeen kuin eksyksiin joutunut hentonen lintu lämpimämmistä ilmanaloista.
Vasta kuin hän oli aivan lähellä, tunsi Salander tuon vartalon, jota hän mielihyvin oli katseillaan seurannut, ja näki kuinka hän hänen tervehtiessään syvästi punastui ja katsoi häneen suurin silmin ja rukoilevasti, aivankuin olisi hän rukoillut häneltä sääliä. Saatuaan tietää, minne hänen oli mentävä, saattoi Salander häntä kappaleen matkaa oikealle tielle ja koetti puhella hänen kanssaan, mutta saamatta nytkään aikaan säännöllistä keskustelua. Sillä itsekin oli hän melkein yhtä hämillään kuin nainenkin, joka erään talon eteen pysähtyen äkkiä sydämellisesti kiittäen ja uudelleen punastuen erosi hänestä sekä meni sisään.
Jatkaessaan kävelyään tunnittain, kunnes punertava hämy vähitellen peitti lumiset kentät, päätti hän ilmoittaa vaimolleen, että hän haluaa tuoda Wohlwendin naiset perheeseensä sekä sen ohessa hänelle avoimesti tunnustaa, kuinka hänelle on tarpeellista nähdä Myrrhan viatonta kauneutta ja kuinka hän sen avulla toivoo ajan sairauksista parantuvansa sekä jälleen voimistuvansa ja kuinka siinä kaikessa ei olisi mitään arveluttavaa eikä vaarallista. Lyhyesti, hän suunnitteli pitkän puheen, esittääkseen hulluutensa viisautena. Eivätkä tytötkään näyttäneet hänestä enää olevan esteenä, vaan päinvastoin nuorekkaina välittäjinä tuossa nuorentamistoimessa, sillä hehän vasta tekisivätkin mahdolliseksi sen autuaallisen seurustelun. Yhtäkaikki löi hänen sydämensä hieman levottomasti, kun hän kotiaan läheni; mutta levottomuus muuttui ihmettelyksi, kun hän näki kaikki akkunat ylhäältä alas asti valaistuina.
Eteisen lattialla oli kirstuja ja muuta pakaasia; ylhäällä riippuva kaunis lyhty, joka siihen oli vasta hankittu, valaisi portaita, joissa Maria rouva avainkimppuineen tuli miestään vastaan. Hän otti heti Marttia kaulasta ja huudahti: "Martti, missä sinä viivyttelet? Taas kerran on yksi tullut Brasiliasta! Arnold on kotona!"
"Nyt jo? Minä luulin, että vasta keväällä!" sanoi Salander hämmästyneenä.
"Hänhän käy päivä päivältä viisaammaksi ja onkin aikaisemmin astunut laivaan! Tule sisään! Setti ja Netti ovat haltioissaan, sillä hän on käyttäytynyt sydämellisesti heitä kohtaan eikä heidän tarvitse ollenkaan hävetä herra veljensä edessä. Kuulehan vain, kuinka he nauravat!"
He nauroivat todellakin, vaikka Arnold, isän astuessa huoneeseen, seisoi vallan vakavana. Hänellä oli isänsä nuorekas pää ja oli hän kasvanut tuumaa pitemmäksi, ollen samalla solakka kuin kuusi. Isän sydän ihastui tuosta näystä; mutta joku hienon herkkä korva olisi keskellä tuota sydämen riemua voinut kuulla heikon kirahduksen, kuin kuristetun kaniinin päästämän, sillä siellä erosi ilman muuta elämästä Martin pedanttinen lemmenharrastelu. Sillä tuo kukoistava poika seisoi kuin elävä kritiikki hänen edessään ja vaikutti hänen jaloon luonteeseensa, ilman että hän selvästi oli tietoinen tuosta sydämessään sattuneesta tapauksesta. Mutta he pudistivat toistensa käsiä ja Martti sanoi: "Minä luulin, että sinä tulisit vasta keväällä?"
"Niin minä aioinkin! Mutta maaliskuussahan minun täytyy kerta taas suorittaa sotapalvelusta, sillä pitempää lomaa he eivät minulle antane. Jos tahdon pitää nykyisen arvoasteeni, sanovat he, niin täytyy minun palvella, kun olen vielä nuori, sillä he eivät voi mitään vanhoja luutnantteja pattereissa käyttää Sitä ennen täytyy minun, toki saada parisen kuukautta viettää kotona!"
"Olet oikeassa!" vastasi Martti alakuloisesti. "Minä aioin aikanani myöskin vielä palvella ja olisi minusta ehkä tullut vähintäänkin kelpo poliisiupseeri; siitä minut esti se Wohlwendin juttu, kun minun yhtäkkiä täytyi matkustaa pois! Nyt minulla on toki poika tulessa, jos jotain tapahtuu!"
"Apropos Wohlwend", sanoi Arnold, "siitä asiasta minulla on uutisia! Minä en turhaan ottanut mukaani niitä asiakirjoja, jotka koskivat sinun juttuasi sen hajonneen Rion pankin kanssa. Vasta kolmisen kuukautta ennen poislähtöäni sain minä eräältä sinun hyvältä tuttavaltasi tietää, että muuan siihen seurueeseen kuulunut, vanha ja suureen puutteeseen joutunut mies oli ilmestynyt paikkakunnalle ja maannut sairaalassa. Hänet oli saatu ilmi ja useat henkilöt, jotka aikoinaan olivat joutuneet vahinkoa kärsimään, olivat oikeudessa häntä kuulusteluttaneet ja tuo häviöön joutunut pomo, jolla ei ollut enää mitään menetettävää, ilmaisi kaikki mitä tiesi. Luonnollisesti jätin minä sisään asiakirjasi, varustettuna tarkoituksenmukaisella otteella ja kertomuksella, sekä pyysin kuulustelua. Ja kas vain, hän tunnustikin sen kauniin johtokunnan selän takana pitäneensä Schadenmüller-Wohlwendin kanssa erikoista petkutustiliä, jonka hyväksi he tilaisuuden sattuessa olivat kumpikin puolellaan toimineet. Niinpä oli hän ilmoittanut Wohlwendille sinun rahojen jättämisestäsi sekä siitä saamastasi suuresta maksuosoituksesta sekä selittänyt hänelle, mitä hänen oli tehtävä. Mutta lopputapausten yllättämänä eivät he olleet voineet tuota siistiä tiliään selvittää ja niin sai Wohlwend yksin pitää saaliinsa, nimittäin sen mitä täällä Münsterburgissa ei maksettu ulos. Pöytäkirja hyvällä portugalin kielellä ja asianomaisesti todistettuna on minulla mukanani. Tuo puheenalainen mies kuoli sitten ja mitä muuta on tapahtunut, siitä minulla ei ole tietoja." Martti kuunteli hämmästyneenä ja sanoi lopuksi ainoastaan: "Siis kuitenkin!" Mutta sen sijaan että olisi tuota alkuaan luulemaansa ja nyt uudestaan varmistunutta seikkaa kauemmin mielessään kantamaan ruvennut, täytyi hänen hiljaisuudessa kiittää sitä suopeata kohtaloa, joka viime hetkessä varjeli häntä joutumasta häntä varten viritettyyn verkkoon, loukkaamasta uskollista vaimoaan ja esiintymästä pojalleen vanhuuden höperönä. Hän lupasi itsekseen parantua ja huokasi viimeisen kerran tämän asian takia sekä astui sitten omaistensa etupäässä ruokasaliin, jossa Maria rouva tyttäriensä kanssa oli kotiin palanneen kunniaksi valmistanut pöydän, jolle Leena todellisella ylpeydellä kantoi mitä mehuisimman paistin, jonka hän aikoja sitten oli sitä varten varannut.
"Olen iloinen saadessani nyt vihdoinkin olla kotona", sanoi Arnold Salander, kun isä täytti hänen lasiaan, "parasta sentään on kotimaassa!"
"Et sinä juuri tule minään onnellisena hetkenä", vastasi Martti isä; "etkö ole kuullut, mitä kaikkea viheliäisyyttä meillä täällä on tänä vuonna tapahtunut?"
"Minä olen sitä kyllä seurannut ja vieläpä omista lehdistämme", vastasi Arnold, "eikä se ollut mitään ylösrakentavaista! Mutta onhan maamme kerinnyt nähdä sellaistakin, mikä on ollut vieläkin vähemmän kaunista! Kunniakasten burgundilaissotien jälkeen oli kansa niin villiintynyttä, että täytyi hirttää jokainen, joka varasti senkään verran kuin mitä nuora maksoi. Niinhän kerrotaan yksin koulukirjoissammekin! Ja kuitenkin me olemme eläneet neljäsataa vuotta eteenpäin!"
"Onhan sitä sellaistakin ollut", sanoi isä, "mutta se oli kuitenkin hyvin sanottu, mitä sinä sanoit! Tulkaa Maria ja lapset, kilistäkäämme Arnoldin kanssa ja olkaamme iloiset, että hän pitää sitä siedettävämpänä kuin mitä me olemme toivoneetkaan!"
Iloisina pitkästä ajasta kilistivät he toistensa kanssa. Leena katsoi ovelta ja pyyhki etusormella silmiään. Maria rouva huusi hänet sisään ja tarjosi hänelle oman lasinsa. Leena tyhjensi sen urheasti ja juoksi sitten häpeissään pois. Arnold ryhtyi uudelleen puhumaan.
"Minä luulen", sanoi hän, "että se kävisi paljon siedettävämmäksi, jos meillä oltaisiin vähemmän itsetyytyväisiä eikä isänmaanrakkaus lakkaamatta vaihtelisi itseihailun kanssa! Minä olen, vaikka vielä nuori, nähnyt melkoisen paljon maailmaa ja oppinut pitämään arvossa sananlaskua:'C'est partout comme chez nous!'Jos me joudumme huonoille kulkuväylille, niin on meidän etsittävä ulospääsyä ja sillävälin lohdutettava itseämme kääntämällä nuo sanat päinvastoin: Meillä on asiat yhtä hyvin kuin muuallakin!"
Se oli sanottu kokonaan vanhan Martin mielen mukaan. Mutta sentäänkin se tuntui hänestä uudelta, sillä hän itsekin oli yleiseksi hyväksi pontevasti puuhatessaan ja hääriessään pitänyt monia seikkoja verrattomampina ja yksinomaisempina kuin ne olivatkaan.
Vielä hyvän aika istui tuo jälleen yhtynyt perhe yhdessä ja aivan yhtä onnellisena kuin sinäkin iltana, jolloin Martti oli saapunut ruokkimaan nälkäisiä lapsia ja heidän äitiään. Kevein mielin ja todellakin nuortuneena meni Martti levolle. Jonkun ajan kuluttua, kun Maria huomasi, ettei hän nukkunut, vaan tyytyväisenä jotakin mietiskeli, huudahti hän: "Kuules Martti, eikös Arnold sentään ilahutakin sinua, sillä sinä olet ensikerran unhottanut iltahuokauksesi, jolla sinä olet mieltäni yli puolen vuoden synkistänyt!"
"Sinä olet vain puoleksi jälillä!" vastasi Martti hitaasti; sitten päätti hän kuitenkin tunnustaa vaimolleen hairahduksensa, ettei heidän välillään olisi mitään hämäryyttä.
Hän kertoi siis hänelle koko historiansa Myrrha Glaviczin kanssa, kuvitellun lempensä tuskat ynnä sen viattoman tarkoituksen ja korkeammat siveelliset perusteet sekä puheen, jonka hän vaimoaan varten oli suunnitellut, aina siihen hetkeen saakka, jolloin pojan pelkkä näkeminen kerrassaan kukisti tuon ilmalinnan.
"No, mitäs sanot siihen?" kysyi tuo anteeksiantoa tarvitseva mies, kun vaimonsa vaikeni. Vasta sen jälkeen kuin Martti oli hetkisen levotonna vuoteellaan käännellyt, päästi Maria kirkkaan naurun ja vaikeni jälleen. Sitten nauroi hän uudelleen ja sanoi: "Minä nauran vain ilosta, että viimeinen meitä uhannut vaara on niin suopeasti syrjään vetäytynyt! Kiitä taivasta, mies, että poikasi tuli niin oikeaan aikaan, aivan minuutin päälle! Asiahan ei olisi minua liikuttanut, vaan sinua ja häntä sekä tyttäriä! Kuinka me olisimme heidän edessään menetelleet! Mutta tiedätkö, Martti, että koska sinä yksinkertaisesti poikamme odottamattoman tulon johdosta paranit, niin pitänee sinun saada hulluttelusi anteeksi sekä unohtumaan sen, mitä aioit minulle tehdä! Se on hyvä merkki, oikein kultainen merkki, jonka minä pidän mielessäni niinkauan kuin vielä elän! Ja nyt, nuku hyvin, mieheni, sinun historiassasi olikin jotain uinuttavaa!"
Niin meni Martti Salanderin myöhäinen lemmenkevät, jonka piti hänen poliittista työkykyään nuorentaa, suopeasti ja ilman enemmittä myrskyittä ohi.