Oolavi seurasi häntä ja sulki oven. Viulusta katkesi lemmen sävel…Lemmenlaulu muuttui, muuksi.
Jo kangasti taivaalla elämänturhuus.
Oli erämaa.
Sen autius ja tyhjyys leijaili taikka värjyi kaikkialla kuin kolkko aavemainen kuolon valta, joka Tuonen autioilla asuinmailla rutistaa kaiken haudan hiljaiseksi… Ei ollut ääntä, ei liikettä… Elämäntyhjyys oli ainoa oleva…
Keskellä sitä suurta autiutta istui Oolavi jylhimmän ikivuoren kukkuloilla… Hän eli taas henkimaailmassa yksinänsä. Masentuneena katseli hän elämäänsä.
Hän istui kauvan kivilohkareella. Niin kauvas kuin vain silmä jaksoi kantaa, ulottui suuri erämaa. Sen täytti elämänturhuus, kaiken katoavaisuus… Hän näki kaiken näkyväisen häviävän mitättömyytenä äärettömään kaikkeuteen… Olemattomaksi haihtui silloin oma ja koko elämä… Se huomio painoi mielen vuorenjuuria alemma… Hän lausui mietteissänsä:
— "Oi, suuri Henki! Kuinka suuri onkaan asuntosi, Kaikkeus!… Jos aatos rientäisi vuosimiljoonia, yötä päivää, hirmuisin vauhdin, etsien sen äärtä, niin ah! ei rahtuakaan sitä likemmäksi se ennättäisi!… Miten pikkuiseksi nyt itse kutistun, kun mietin tässä suuruuttasi sekä kaikkeutta ihmeineen!… Edessäni avautuu nyt erämaa… Sen rajat ulottuvat etemmä silmänkantamaani, mutta se onkin turhan pieni pälvi, jossa elämänturhuus, -häviö ja -tuska on ainoana elon-ilmiönä!… Ah, mikä pienuus, vähäpätöisyys!"
Hän mietti hetken kokoonpainuneena ja jatkoi sitten taaskin puhettaan:
— "Kaikkeuden kuollut ikiholvi nousee majesteetillisena yläpuolelle hurjimmankin ajatuksen, järjen ja mielikuvituksen pisintä kantomatkaa, kannattaen miljaardi-miljaardeja maailmoita… Se maailmoiden suuri paljous pauhaa kaikkeuden holvin kantamana, riippuen maan yläpuolla hirmuraskaana… ah, mikä pelottava hirmupaino!… Sen alla ihmisjoukot hääräilevät kuin pienet tomu- taikka hyttysparvet taistellen rikkaudesta ja kunniasta, jolla seppelöivätihmistä, sitä katoavaa kuplaa, joka kuolon hengähdyksen puhaltaessa salaman-nopeana haihtuu pois…"
Taas mietti hän, pää alas painuneena, ja jatkoi sitten epätoivoaan:
— "Niin haihtuu turhuutena kaikkeuteen jokainen ihmistyö ja -toimi… Sen vuoksi levittäytyy edessäni eloton erämaa… Mikä toivottomuus!… Jos kaikkeuden ihmeensuuri näky loi minut tomuun, niin armottomammasti masentaa toki tämä vastakohta: tämä ihmishengen tointen, ylettymäin ja taisteluiden turhuus, sekä pienuus äärettömän kaikkeuden rinnalla."
Pää painoi hänen hartioitaan, kun hän taas ajatteli elämää sekä yleistä ihmishengen pikkuisuutta. Hän jatkoi taaskin hiljaa mietteissään:
— "Voi, miten pieni kantomatka onkaan jaloimpainkin pyrinnöiden siivillä, kun ne vain ovatihmispyrinnöitä! Niin: jopa kerskuvimpain sanojenkinhenkijavaikutinon pieni, halpa mato, joka mataa maassa!… Äsken jumaloitsin kirjailijaa, luullen toki hänen kohonneen maasta. Mutta sitten Geldners paljasti minulle puheillaan, että se onkin pelkkä ihmissyöpäläinen, joka muiden lailla elää elääksensä!… Ja mikä pahempaa: Hän haalii hääräilylläänmainetta: halpaa korutavaraa… kokoilee sitä, niin kuin ilotyttö keräilee helmoihinsa koristeita, jotta silmä erottaisi hänet muista!… Oi, miten pieni olet, ihmishenki!"
Ja yhä synkemmäksi painui mieli. Hän mietti kaiken masentavaa vähäpätöisyyttä ja jatkoi aatteluaan:
— "Niin järkkyy nyt jo usko runouteen, sen korkeuteen, epä-itsekkyyteen… Nyt näen sen itsekkäämmäksi kuin minkään… Sen suuret sanat näyttäytyvät jo pöyhkeilynä… Ne kumisevat niinkuin tynnöri, joka tyhjimmillään ollen antaa kovimman äänen!… Siihenkö johti siis matka, jonka suurena, korkeana määränä oli totuuden löytäminen!… Pahin vielä on siinä toinen seikka: Totuus kokonaan himmenee ja haihtuu kaaokseksi, millä ei ole mitään omaa olemusta, vaan on se kuin kaikkein kepein tuuli: aamulla yksi, iltasella toinen… pohjoinen tänään — huomenna jo itä!… Ja joka maassa vielä eri suunta!… Nyt eksyn, kurja, kerrassaan… Oh, sinä kiusaajani! Missä olet sinä?… Miksi peittäydyt nyt?… Missä ovat lupauksesi?… Uskoinko liiaksi sinua, kun puhuit povessani?… Miksi et minulle tietä näytä nyt?"
Hän tuskin sai ne sanat lausutuksi, kun hänen edessään kukkulalla leimahti suuri kivi palamaan… Erämaa välähti valoisammaksi… Lieska loisti sen kirkkaana tulikukkana… Suurena, ylpeänä astui siitä Perkele Oolavin eteen ja lausui hänelle:
— "Sinä kutsuit… Miksi?… Onko sinulla jo nurkumista?"
Nyreänä, tyytymättömänä vastasi Oolavi:
— "On… paljon on… Sinä itse tiedät kuinka neuvostasi läksin maailmalle, totuuden hakuun… Mutta kun etsin sitä elämästä, löydänkin vain tyhjää: nyt jo vakuutetaan, ettei etsimääni totuutta ole edes olemassa!…"
Kylmänä järjen perikuvana huudahti suuri Perkele:
— "Ja mitä outoa nyt siinä huomaat?"
Katkerana vastasi Oolavi:
— "Ah, niinkö kysyt?… Muistatko, että kerran vakuutit: jos tutkin elämää, niin silmät aukenevat, minä opin näkemään, kuten Jumalakin näkee, hyvän ja pahan… Toisin sanoen: minä löydäntotuuden… jonka janoon näännyn…"
Kylmin, viisain elein lausui kiusaaja:
— "Jos sinulla on tyhjä arkku, eikö silloin ole totuus tämä: 'Sinun arkussasi ei ole mitään?'…"
Järki ja viisaus kruunasivat Perkelettä. Niillä lumosi ja masensi hänOolavin, joka lausui ajatellen:
— "Sen kyllä myönnän… Mutta tässä onkin nyt kysymys kaikkein syvimmästä…"
Ylevänä keskeytti Perkele:
— "Et voikaan sitä kieltää. Minun käskystäni kohotit arkunkantta,elämää… ja silloin näittotuuden, joka kuului: 'Tämä totuus-arkku onkin aivan tyhjä'… Siis toisin sanoen: mitään oleellista totuuttaei voiolla olemassa… Nyt tiedätsinäkinsen salaisuuden, jonka ennen tiesi ainoastaan Luoja, Hän, joka kerran tyhjän arkun antoi sinulle, vakuuttaen, että siinä muka olisi totuus, sekä varoittaen sen kantta avaamasta!…"
Katkeroittuneena huudahti kiusattava:
— "Sinä varmaan teet nyt pilaa asiasta!"
— "Minäkö pilaa!"—vastasi Perkele loukkaantuneena. — "Vakavassa asiassa!… En pilan vuoksi askeltakaan astu, vaan aina on täysi tosi toimillani… Tämä tulos ei myöskään ketään oudostuta. Se on vain vanha laulu… Jos ken uskoo arkussaan aarteen olevan ja arkunkannen avatessaan huomaa pettyneensä, niin hän katkeroittuu siitä huomiostaan… Mutta minä kysyn sinulta, kummanko nyt tahdot:uskonko, että tyhjä arkku on täysi, vaiko oikeantiedon, että se on typötyhjä?…"
Hän lopetti viisaana, kylmän järkevänä:
— "Näes, se tieto on oikea, siis se ontotuus, jota aina etsit…"
Ihmishenki paloi nyt Oolavissa oman suurkysymyksensä tulessa. Totuuden jano poltti häntä. Mutta samalla haihtui viimeinenkin vesitilkka. Kaikki sotkeutui ja himmeni hänelle. Hän lausui katkerana ajatuksissaan:
— "On ehkä hyvä edes tietää totuus… Vaan ah! Se tietäminen kauhistuttaa, jos sinä onkin aivan pelkkä tyhjyys. Nyt on jo kysymys, tokko olennaista totuutta enää onkaan olemassa…"
Yhä korkeampi, lumoava järki koristi Perkelettä. Hän selitti:
— "Se, mikä on, se on aina olemassa… Totuus, — jos se on — ei pala tulessakaan. Jos huomaat oikeaksi tämän lauseen:'Totuutta ei ole olemassa'— silloin se lause onkin etsimäsi totuus… Vai kuinka luulet?"
Oolavin voimat raukesivat. Hän oli saanut polttavaan totuudenjanoonsa tiedon, että ei ole juotavaa olemassakaan. Katkerana lausui hän:
— "Karvasta on silloin totuus, jos sinä totuutena onkin totuuden jyrkkä, selvä kieltäminen, totuuden selvä olemattomuus…"
Kylmänä, armottomana lausui Perkele:
— "Parempi toki on katkerakin totuus kuin väärä luulo, usko, että muka olematon on olemassa, siis tyhjä arkku täysi…"
Janoinen ihmishenki kärsi Oolavissa. Veden sijasta sai se tulta ja lausui synkkänä:
— "Ehkä!… Vaan jos ei ole muuta ottamista elämänpuusta kuin se karvas tieto, että otettavaa ei siinä ole mitään, niin silloin myös ei enää maksa vaivaa kättänsä siihen puuhun kohottaa…"
Jumalien kylmyydellä lausui siihen Perkele:
— "Kenen vika se on, jos siinä puussa ei ole otettavaa?… Elämänpuuta,elämääsinä luotitseosaltasi… Jos ei siis siinä puussa ole otettavaa, niin syytä itseäsi!… Egypti laittoiitselihapadat elämään, sen vuoksi ei sillä ollut syytä nurinaan, kun taaskin korvessa Israel vainvalitteli, ettei sillä ole leipää… lihapataa… Einapinalla, vaantyölläsaadaan elämänpuuhun herkut… Suotta valitat siis…"
Sen tulen sai siis veden asemesta janoinen henki. Alakuloisena huudahti kiusattava:
— "Niin… Totta on se… Siis täytyy kaikki itsestäni ottaa ja siitäkin jo jumalia kiittää!… Ah, onnentie on pitkä sekä raskas… Sen varrella on yksi juomapaikka: totuudenlähde, mutta se on — kuiva!… Sinun seurassasi olen vaeltanut nyt tähän asti: tänneerämaahan, missä ei ole minkäänlaista elämää, vain ihmismato mataa kaikkialla… Minä uskoin elämässä olevan suurta, pyhää, jaloa. Sen vuoksi lähdin sinun kerallasi. Mutta nyt jo suoraan vakuutetaan: totuutta, jota etsit, ei ole olemassa ja elämä on pelkkää rumaa täynnä!… Mikä masennus!… Yksin runouskin on pelkkää leipätyötä… ja vielä sitäkin pahempaa: typerää hassun maineen onkimista… sanoilla pöyhkeilyä, jopa myöskin pikkuista, naurettavaa hullutusta!… Ja sinä minut juuri runoudella, Harhamasi kurjalla kirjalla houkuttelit matkalle. Nyt uskoni jo järkkyy, mokomaan kurjaan runouteen… Niin laiha tulos matkastani on!"
Suuri pimeyden henki säpsähti hieman sitä kuullessaan. Hän luuli kiusattavan ihmishengen jo irtautuvan aseestansa, Harhaman kirjasta ja itsestänsä Harhamasta. Hän kysyi levottomana:
— "Onko totta, että on jo joku sinulle runoilijoita morkkaillut, se on: arvostellut niitä?"
— "Kyllä", — myönsi kiusattava henki hänelle. Ivallisena lausui siihen Perkele:
— "Ja sinä varmaan uskot maallikoita, jotka eivät korkeata runoutta edeskäsitä… Pieni ihmishenki vainnäykkii, nälvii suurta runoilijaa… Ja sinä uskot pikkuista, etsuurta!…"
— "Ei usko ole koskaan ohjattava… se kulkee omaa tietänsä", — huomautti kiusattava.
— "Niin tekee, jos on ohjaksissa hullu… Mutta viisas näyttää uskolletotuudenja oitis kääntyy usko väärältä polultansa oikealle… Vaan tule taaskin minun kerallani ja katso itse, kuinka suuri, jalo ja viisas onkaan runoilijan henki, niin hälvenevät hullut päähänpistot!"
Hetken empi Oolavi. Mutta jano poltti. Koskenlaskijan luonto veti.Hän lausui päättävästi:
— "Mieskulkee matkan loppuun, vaikka tietää sen turhaa olevan tahi harhaan vievän… Siis vienyt minua aivan matkan päähän."
* * * * *
Ja silloin Perkele vei kiusattavansa kauvaksi ikivanhaan runolinnaan. Se linna pesiytyi laakson rauhaan. Rappaukset, koko seinä peittyivät köynnöksiin, ja kaikkialla sai silmä nähdä vaatimattomuutta, paljasta luonnon runoutta, joka ei etsi kauneuttansa pöyhkeilyssä, vaan nöyrin mielin alistuu aina seuraamaan luonnon sekä ihmishengen ikuista, nöyrää, säädettyä työtä ja vaellusta, jonka ladut säätää ijäinen ihmeensuuri Luojan työ.
Oli aamupäivä. Runolinnan saliin saapui työntekoon neljä suurta miestä: kuuluisat ihmishenget Dante, Goethe, Milton ja Saulus Tarsolainen. Kukin heistä alotti suuren työnsä. Nöyrin mielin istuutuivat kaikki runoilijapöydän ääreen.
Oolaville lausui kiusaaja:
— "Mitä naurettavaa nyt heissä näet?"
Suuret henget ja niiden vaatimattomuus huumasi Oolavin. Hän huudahti ihastuksissaan:
— "Nämä miehet, sen myönnän, ovat hengen ruhtinaita!" Perkele, joka Oolavin äskeisen uskon runouden halpuudesta oli siten muuttanut runouden ihailuksi, uudeksi uskoksi, huudahti hänelle:
— "Siis näet, että on ohjas uskollekin…"
Saulus Tarsolainen ryhtyi jo työhön. Hän kirjoitti nöyrin mielin sanat:
"Non enim audemus nos adjungere vel conjungere cum quibusdam, quiseipsos commendant."[Sillä emmepä me rohkene meitämme lukea eli verrata niihin, jotka itseänsä, ylistävät.]
Yhä enemmän ihastuneena huudahti Oolavi:
— "Hän ei ole pöyhkeilijä kuten luulin…"
— "Erehdys on aina ihmisyyden merkki", — huomautti Perkele siihen.
Jo alkoi Dante suuren runotyönsä Divina Comedian. Nöyrin mielin kirjoitti hänkin työtä alkaessaan:
"O Muse, o alto ingegno, or m'aiutate!O mente che scrivesti cio, ch' io vidi,Qui si parrà la tua nobilitate.Io cominciai: Poeta, chè mi guidi,Guarda la mia virtu, s'ella é possentePrima che all' alto passo tu mi fidi.Tu dici, che di Silvio lo parente,Corruttibile ancora ad immortaleSecolo andò e fu sensibilmente…Perche se del venire io m'abbandono,Temo che la venuta non sia folle:Se' savio indenti m' ch' io non ragiono."
[Oi, Musa, oi korkea henki, nyt auta minua! Oi muisti, joka kirjoitat mitä minä näen, nyt koetaan tässä sinun etevyytesi. Minä aloin: Runoilija, koska minua johdat, katsahda kuntoni, onko se kykenevä sille korkealle matkalle, jonka minulle uskoit. Sinä sanoit, että isä Silvius on jo mätänemättömänä ollessaan astunut kuolemattomuuden maailmaan… Mutta jos minä sinne tulla uskaltaisin, eikö minun tuloni olisi tyhmyyttä: Sinä, viisas, opeta minulle, mitä en itse käsitä.]
Haltioissaan huudahti Oolavi:
— "Tunnustan, että olen erehtynyt, kun uskoin runoilijaa narrimaiseksi."
Perkele selitti hänelle jumalaisen viisauden eleet kasvoillansa:
— "Erehtyminen onkin ihmiselle annettu uskon vakaannuttajaksi."
Nyt Milton alkoi suuren runotyönsä. Suurena, siis myös vaatimattomana kirjoitti hän "Kadotetun paratiisin" alkuun miehekkäästi nöyrät sanat:
"O Spirit… What in me is dark,Illumine, what is low, raise and support,That to the height of this great argumentI may assert eternal ProvidenceAnd justify the ways of God to men."
[Oi henki… mikä minussa on pimeätä, se valaise; mikä matalaa, sitä kohota ja tue, jotta voisin tämän suuren tehtäväni mukaisesti vakuuttaa ijäistä Kaitselmusta ja oikeiksi osoittaa Herran tiet ihmisiin nähden.]
Oolavin ihastus lisääntyi. Suuri Goethe alkoi työnsä. Hän kirjoitti ylevänä, suurena, miehekkäänä Faustinsa alkuun sanat:
"Habe nun, ach! Philosophie,Juristerei und MedizinUnd, leider! auch TheologieDurchaus studiert, mit heissem Bemüh'n.Da steh' ich nun, ich armer ThorUnd bin so flug als nie zuvor…Und sehe, dass wir nichts wissen können."
[Olenpa nyt kauttaaltaan tutkistellut, ah! viisaustiedettä, laki- ja lääketiedettä sekä — valitettavasti! — jumaluus-oppiakin, kiihkeästi uurastaen. Tässä nyt seison, hupelo parka, ja olen yhtä viisas kuin ennenkin… ja näen, että me emme voi mitään tietää!]
Kylmällä voiton-ilolla lausui Perkele Oolaville:
— "Näetkö, kuinka runous jalostuttaa? Nyt katso: ryhti, käytös, kaikkityyni on heissä jaloutta… Etkä halpaa sanaa voi löytää heidän kirjoituksistansa…"
Mutta masentava tunne nousi Oolavin ihastuksestakin. Hän näki suurimpienkin ihmishenkien täytyvän itsensä pieniksi tunnustaa. Mietteissään lausui hän:
— "Jokainen heistä on suuri ihmishenki, sen nyt myönnän… Mutta eräs seikka silloin masentaa mieltä: Nämäsuurimmatkinovat pakotetut noin tunnustamaan,etteivät mitään tiedä!… siis suurinkin ihmishenki onpieni!… Ja minä janoansuurta!… Miten silloin voin luottaa niihin runoniekkoihin, joilta minun täytyy saada nykyajan tieto… Taas horjuu usko… Auta sinä nyt!"
Lumoavana selitti hänelle Perkele:
"Minä täytän pyyntösi. Itse tiedät, että jokainen uusi polvi elämässä — niin kasvi-, kuin myös eläinmaailmassa — on korkeampi edellistä… Samoin on nuori runoilijapolvi aina viisaampi vanhaa, koska sillä on peritty tietämys omansa lisänä. Sen ei tarvitse siis turhaan valitella tietonsa puutetta, kuten valittavat vanhan ajan suuret runoniekat… Sen vuoksi antavat he tyhmyydelle iloisin mielin skorpiooni-ruoskaa… Vaan tule, niin saat itse nähdä taas!…"
* * * * *
Nyt kiusaaja vei kiusattavan kanssansa uusimuotisimpaan, suureen runolinnaan. Ylpeänä nousi linnan uljas lautatorni korkeutta kohti. Suuri runolippu löi mahtavana ilmaa, kun tuuli sitä hulmautteli tangossa… Linnan pihaan saavuttuaan selitti Perkele taas Oolaville:
"Näet täällä toisenlaisen runolinnan. Ei täällä enää runoudesta puutu pienintä tavuakaan, kuten siellä vanhassa. Sadat runon vertauskuvat jo koristavat linnan ulkopuolta, ja runosali onkin täpötäynnä runouteen kuuluvata tavaraa: seppeleitä sekä symbooleja ja paljon muuta vertauskuvallista."
Sitä lausuessaan hän vei kiusattavansa runosaliin. Siellä oli koolla neljä nuorta runoilijaa: Kynästö, Runosto, Mustemala ja Kirjamo. Salin perällä seisoi jalustallaan Runotar, tarjoellen seppelettä, ja oven suussa, pikku jakkaralla värjötti Harhama, jolla oli seppeleenä pienoinen, kuivettunut vihtaraksi. Mutta hänet peitti Perkele kiusattavaltaan. Heidän sisään astuessaan kysäisi Mustemala:
— "Ketä ootte?"
Perkele(nöyränä):
"Runouden oomme kaksi ihailijaa…"
Runosto(ihmetellen, tovereilleen):
"Nyt ovat tyhmät viisaiksi jo tulleet…"
Kirjamo:
"Siis näet, että työmme sadon kantaa…"
Perkele(nöyrin elein):
"Kai halvat pyhiinvaeltajat saanee runouden aurinkoa ihaella?"
Kynästö(välinpitämättömästi):
"Ei helmiä oo sikain eteen tapa heitellä, mutta pyhiinvaeltaja jo kulkee toki kehityksen tiellä korkeutta kohti… siksi jää nyt sisään."
Perkele(kumartaen):
"Nöyrästi kiitän!"
Runosto:
"Mulla on nyt tässä pienoinen runo… pikku neron tuote…"
Kynästö(kohteliaasti huomauttaen):
"Me emme puhu enää yksikössä, vaikk' onkin puhe yhdestä. Yks hyvä onmonenhuonon arvoinen."
Runosto(anteeksi pyytäen):
"Ah, anteeks'! Unohdin aivan…Meillä— se on: mulla — on tässä lyhykäinen runoelma."
Mustemala:
"Suvaitkaa sillä meitä ilahuttaa!"
Runosto(lukee):
"Tämä kansa ei tiedä, mikä kulturi on. Sen pää ei siedä, kun on tottumaton, sitä suurta kulturijuomaa, tämä seikka, sä ystävä, huomaa. Mutta minäpä tiedän, mikä kulturi on. Sen häitä mä vietän, minä kuolematon… Me oomme sen kulturin kukka. Nyt vieköön tyhmyyden hukka!"
Kirjamo(ilostuneena):
"Mi lennokkuus ja paatos!"
Kynästö(haltioissaan):
"Entäs mikä poljennon pauhu!"
Mustemala:
"Loppusoinnun runsaus on jumalaista…"
Runosto:
"Kiitän teitä, herrat! On onnellista saada arvostelu niin pätevästä suusta kuulla!"
Kirjamo(ottaa runonsa):
"Meillä — (siis mulla) oisi tässä suuri uutuus."
Runosto(pyytäen lukemaan):
"Suvaitkaa! Esteettinen herkku aina hengellemme suurin himoruoka…"
Kirjamo(lukee):
"Ei Abrahamin, Iisakin, ei myöskään Jakobin Jumala enää maalimassa saa käydä kansaa haalimassa! Tien Hältä poikki näin mä lyön… Runoni painatan ja myön."
Runosto(haltioituen):
"Se oli mahtavaa, suuremmoista!"
Harhama(yksikseen, ihastuneena):
"Mä näen heissä oman kuvaiseni."
Kynästö(ihastuneena):
"Ei suuri keisar' Augustuskaan muinoin älynnyt veronlasku-ukaasissaan puhua sitenkoko maailmasta, vaan rajoittui häntunnettuun".
Mustemala:
"Mä, veli, sinua onnittelen voitostasi."
Oolavi(tuskaisena Perkeleelle):
"Tää lemmon meno mua tympäisee!"
Perkele(harmistuneena, itsekseen):
"On Jumala nuo lyönyt sokeudella…Minuasiten hän taas vahingoittaa: Pilaavat riettaat koko asiani… Hän panee ilveilijäks' alentumaan nää miehet, ett' ei kukaan enää heille antaisi mitään arvoa, ei panis ees huomiota heidän sanoihinsa!… (Oolaville): Odota aikaa… Tää on nuorten joukko. Näin aikanaan myös Dante, Goethe, Milton ja Saulus Tarsolainen elämöivät. Se kyllä menee aikanansa ohi…"
Mustemala(tärkeän näköisenä):
"Uus suunta ois nyt alkuun päästettävä… Niin että kulturi ei vanheneisi kansassa…"
Runosto(suurena):
"Oikein!… Minä ehdottaisin Pamphleti-suuntaa… Se on muotisuunta… ja muoti korkeinta on kulturia, kun kulturia on se kaikki, mikä on eellä ajastaan ja itsestänsä… ja muoti ennen syksyn alkamista jo tietää uuden talvikauden tarpeen."
Kynästö(arvokkaana):
"Mä yhdyn veljeen… Mutta mielestäni ois Jumala ja piru kynittävä samalla tiellä… Meidän aikanamme se menee kansaan…"
Kirjamo(viisaan eleillä):
"Niitä kyniessä voi hengenmiehellekin köniin antaa… Se kansaa naurattaa ja siksi on se jaloa, korkeata huumoria… Sanoisin: se on kirkkain, jaloin kruunu kultuurin päähän."
Runosto(arvokkaasti kumartaen):
"Oikein puhut, veli! Siis saakoon esteettistä rökitystä nyt pappi!… Se on hälle kunniaksi, kun kädestämme saapi taiteellista selkäänsä hutkimista."
Harhama(ihastuneena):
"Miten suurta!Jos nuo vain eivät ole itse minä.niin ainakin on heillä minun suuni…Ja henkeni on heissä…"
Kirjamo(ihastuneena):
"Miten Jalo runouden kuulu taideherkku on! Siis ryhtykäämme työhön."
Perkele(itsekseen, harmistuneena):
"Nyt ne riettaat minulle lemmon karhunpalvelusta tekevät tuolla lailla melutessaan… On ilveilijä ystävistä huonoin, kun kysymys on meistä jumalista ja niiden vakavista asioista…"
Kynästö:
"Myös tyhmyydelle antakaamme ruoskaa!Ja ken ei meille huuda eläköötä,hän saakoon oitis kelpo selkäsaunan…Niin neronprestigiäsuojellaan."
Oolavi:
"Tää inhottaa!"
Perkele(joukolle kiukuissaan):
"Nyt heretkää jo, riettaat!,Pilaatte muuten koko hökötyksen…"
Kaikki neljä:
"Kas sitä!"
Runosto:
"Mitä mukiset sa siinä?"
Kynästö:
"Vai sinä täällä alat isännöidä!Mitä sa tahdot?"
Perkele(rauhallisena):
"Pyydän huomauttaa, ett'ei oo Pirun kyniminen helppo…! Sen lemmon seljässä ei, nähkääs, herrat, oo höyheniä…"
Kynästö(suuttuneena):
"Sinä viisastelet… On hällä hyvää aikaa kasvatella selkäänsä oikein sankka höyhenikkö…"
Perkele(ilkeästi):
"Kai tehnee hän sen teidän mieliksenne."
Kirjamo(hiljaa Kynästölle):
"Mä myöskin tässä sitä ajattelin, ett'ei se pirun kyniminen ole helpointa työtä, kun on paljas iho riettaalla…"
Kynästö(lohdutellen):
"Mutta voihan siksi kasvaa tiheä höyhenpuku vietävälle…"
Kirjamo;
"Niin voi… niin kyllä voi."
Runosto(Perkeleelle):
"Et varmaan tiedä, ett' olet kulturin sä keskuudessa, kun sillä lailla äsken käyttäydyit…"
Perkele:
"En itsekään oo aivan kulturiton…"
Mustemala(uteliaana):
"Mitenkä? Ootko sinä sivistynyt? Siis toisin sanoin: ootko sepitellyt runoja?…"
Kirjamo(hämmästyen):
"Ootko sinä runoniekka?"
Perkele(häijyiltä eleillä):
"Ma oon kuin Tallimestariksi luotu… Ja jos en ole vielä hyvin suuri, oon toki kotitarverunoilija!"
Runosto(ihmetellen):
"Vai niin!… Vai lähtee sinultakin runoEi oisi luullut!"
Perkele(kerskaten):
"Ralli lähtee multa kuin liiste-liisto räkäpetäjästä, ja runoja ma renkutan kuin poika…"
Kynästö(ihmetellen):
"Ken uskois moista maantien kulkijasta!Et toki meitä valehella syötä?"
Runosto(Perkeleelle);
"Lausuppa meille joku runoistasi!"
Perkele:
"Kernaasti, vaikka viisi-, kuusitoista!"
Kirjamo:
"Hys, hiljaa! Runoravintoa saadaan!Siis nauttimaan nyt, herrat runoniekat!"
Kynästö(Perkeleelle):
"Suo anteeks', ettei tietty hännystakkiin runosi kunniaksi pukeutua!"
Runosto(Perkeleelle anteeksipyynnöksi):
"Me emme tienneet… Mutta hännystakin korvaamme ylevällä, ylpeällä katseella. Suvaitkaa nyt alkaa jo!"
Perkele(lausuu mahtavana):
"Ol' ennen muinoin maailmassa täi kylläinen ja nuori… Se eli niin kuin taivahassa, ei tiennyt mit' on huoli, vaan talonpojan verta naukkas ja parhaat palat siitä haukkas."
Runosto(tärkeän näköisenä, ajatellen):
"Tää runous on silminnähtävästi materialismi-idealismia…"
Perkele(lausuu juhlallisesti):
"Vaan häntä kova onni hosui…Ah, sääli kunnon täitä!Se runoilijan takkiin osui,sai syödä runonpäitä…Sai vatsanväänteet raukka siitä…Hän sitä muonaa vain ei kiitä…"
Kynästö(mietteissään):
"Tää runo tuottaa vatsanväänteet mulle."
Kirjamo(happamana):
"Mä myöskin, luulen, saan nyt mahataudin!"
Perkele(juhlallisesti):
"Vaan siellä sai hän myöskin maistaa pisaran runoverta ja kunniaa ja nälkää haistaa… Hän hullaantui. Ja kerta jo, äläs, runovehkeet osti, ja suuren runoporun nosti…"
Runosto(tyytymättömänä):
"Tää suunta, luulen, oisi hyljättävä…"
Mustemala(miettien);
"Kun ei tuo, lempo, meitä ivaileisi!"
Perkele(jatkaa juhlallisena):
"Niin nosti täi nyt viisaan päänsä, runoili, jotta paukkui. Söi kansaa, vuoroin syötäväänsä taas särpimikseen haukkui, jos kuka häntä kynsin hääti, hän sille haukkumisen sääti…
Hän kirpun seuraan päästä koitti: tää kehut hälle kantoi. Mut milloin häntä joku moitti hän tuolle ruoskaa antoi… Vaan jos ne minuun iskee hampaan, niin rikkaläjään riettaat kampaan."
Kynästö(vakavana):
"Mä näen mikä hän on miehiänsä."
Runosto(ylenkatseellisesti):
"Niin minä myös."
Kirjamo(ylpeästi):
"Ken tuota ei jo näe!Hän pitää meitä täällä pilkkanansa!"
Kynästö(Perkeleelle kiivaasti, jalkaa polkien):
"Sä meitä pidät täällä pilkkanasi!"
Perkele:
"Satiiri, tiedät, kuuluu runouteen."
Runosto(kiivaasti):
"Niin kuuluu, mutta se on kansaa varten…Ei koiranruoska sovi ihmiselle…"
Perkele:
"Ei sovi. Mutta kuulu runomiekka on kaksiteräinen, ja toinen terä itseensä runoilijaan haavan iskee… sen vuoksi ontuvatkin runojalat ja seppele on päässä repallansa…"
Runosto(kiihtyneenä):
"Tuo julkea!… Hän jatkaa ivailuaan!"
Kynästö(ärjäisten Perkeleelle):
"Jo ulos täältä!"
Mustemala(karjaisten);
"Oitis täältä ulos!"
Kirjamo(huutaen):
"Vie luusi täältä heti lemmon uuniin!"
Perkele:
"Poroksi siell' ei minun luuni pala!…"
Runosto(tappeluvalmiina):
"Hän jatkaa… Herrat, viskataanpas ulos se häpäisijä!… Käykää, herrat, kiinni!…"
Ja kaikki neljä miestä hyökkäsivät nyt Perkeleen kimppuun. Vaan tämä loitsi silloin otsaansa tulikuumat sarvet ja muutti vaippansakin tuliseksi. Kauhuissaan huudahtivat kaikki neljä:
"Hän onkin itse Piru Helvetistä!"
Perkele(ivallisesti):
"Nyt oisi aika minut ulos heittää…"
Runosto(vapisten):
"Oi, emme sulle pahaa tarkottaneet."
Perkele(rauhoitellen):
"Ei ollenkaan… Mä pidän tappelusta,ja sota on mun lempitoimiani…"
Hän käyskenteli hetken ylpeänä tulista vaippaa häilytellen. Sitten hän lausui taaskin kauhun iskemille:
"Ois' oiva tilaisuus nyt kyniäkin minulta höyhenpuku seljästäni… Myös pikku tappelukin mukiin menisi"
Kynästö(rukoillen):
"Oi, älä meitä tuolla tappelulla nyt pelottele!… Taikka oikeastaan me voisimmekin tapella, jos sinä heittäisit ensin päältäs pirunnahan ja sarvet päästäs."
Runosto(hätäillen Kynästölle):
"Ei se vielä riitä… Oi, pyydä häntä myöskin pirunluonto pois pulittamaan sisälmyksistänsä… niin sitten ehkä voimme neljään mieheen hänelle riittää!"
Kynästö(rukoillen):
"Hyvä Paholainen, jos väkiseltä tappelua hierot, niin heitä pois se paha pirunluonto!"
Perkele(viisaana):
"Se tehtävä ei mulle helpompata, kun osa minun pirunluontoani on sinun povehesi kätkettynä…"
Kaikki neljä(kauhuissaan):
"Sus siunatkoon!"
Perkele(poistuu Oolavin kanssa):
"Nyt ilman tappelua ma poistun seurastanne. Toki jätän mä itseäni teihin jokahiseen… niin että kyllä kynittävää riittää!"
Hän saapui nyt taas kiusattavinensa takaisin erämaahan. Oolaville hän selitti:
"Danten istuimelle käy kulku aina hullutusten kautta… Sä näithän miten paljon Harhamakin on hullutellut, mutta nyt jo istuu hän pikku runoilijan oppilaana. Ja oppilaasta itse mestariksi on runomaailmassa yksi askel, min pituuden saa aivan mielinmäärin jokainen määrätakin…"
Mietteissään lausui kiusattava siihen:
"Näin äsken suurta sielun jaloutta ja miehekästä itsetuntemista… Näin myöskin siitä aivan vastakohdan… En tiedä enää, mitä ajatella… Mun sieluni onkaikenepäilystä jo täpötäynnään… Todella en tiedä, mik' on nyt oikeaa ja mikä väärää… Kun siten kaikki synkkään usmaan peittyy, lie paras heittäytyä rennoksensa ja antaa tuulen purtta kuljettaa."
Hän vaipui mietteisiinsä suuren kiusaajan ivatessa ihmishengen parhaitakin pyrintöjä, ivaillessa niitä niiden oman mitättömyyden ja pikkumaisuuden kautta.
Kun pursi oli jo tuuliajolla.
Elämän autiot merenselät kuohuivat. Tuuli ajeli ulapalle eksyneen purjehtijan venettä.
Maa riisuutui jo lumivaipastansa. Siellä täällä avautui päivänrinteellä pieni pälvi, arkana kuin heräävän immen silmä. Metsän povessa soi jo lempi, kun oli alkanut kypsyä koivun-urpu, pehmitä herkuksi, josta sai suoni vereensä elämän halua ja voimaa. Ilma heleni, kevätlämpö laittoi soittimia ja koppelo kuherteli jo teeri-emolle.
Oolavin korskuva valjakko porhalsi kullan temppelin edustalle, suitsien suuraudat ja silojen kuveremelit vaahdosta valkeina. Nopsa lakeija kiirehti auttamaan isäntäänsä, kumarrellen joka avun-antonsa lisäksi. Huolettomana nousi Oolavi portaita ylös ja astui keltaisen kuolleen jumalan huoneeseen.
Martva oli jo matkustanut takaisin kotiinsa. Viime kohtauksen jälkeen, Cabat'in ravintolassa, olivat heidän välinsä muuttuneet, kuin taika olisi käskenyt niitä: Alussa molemmat katuivat sitä mitä oli tapahtunut. He huomasivat katkaisseensa hennon kauniin runokukan. Kukka kuihtui nyt: sen lehdet raukesivat ja veltostuivat pehmeiksi. Ne eivät välittäneet enää auringon valosulosta, eivät vedestä. Kumpikin tiesi olevansa syyllinen siihen mitä oli tapahtunut eikä halunnut sitä myöntää, ei puhuakaan siitä. Äänettöminä antoivat he kumpikin toisillensa sen selityksen, että: "sehän oli luonnollista". Se selitys oli heille viikunalehti, jolla he peittivät itsensä siltä ääneltä, joka soimasi kysellen: "Miksi alennuit ottamaanliastasen, joka oli otettava runomaljoista? Miksi poljit ihmishengen kulkemaan karjanlemmen teitä?" Syyllisyydentunne soimasi juuri siitä, että ihminen oli suuren elämäntehtävänsä täyttänyt luonnon vietin käskemänä eläimenä, eikä ylevänä ihmisenä.
Joskus he vieroivat toisiansa, mutta salasivat sen, peittivät sen syleilyillä ja teeskentelyillä. Martva itki salassa kerran kaksi, katui taas itkujansa eikä tajunnut, miksi itki ja miksi oli mieli joskus apea. Ja kun hän sitten lähti kotiinsa ja oli sanonut jäähyväiset Oolaville, tuntui hänestä kuin olisi hän päässyt sairaalasta terveenä pois, palaisi kotiin ja ikävöisi samalla sairaalaa, jonka hoitoon ja hellyyteen hän oli tottunut. Kaikki tapahtunut päättyi hänessä pieneen nautintoon, vapautuksen ja helpoituksen tunteeseen, kuten sairaus, joka erotessansa ikäänkuin lahjoittaa siitä tointujalle suloisen kevennyksen.
* * * * *
Kullan temppeli kohisi harrasta väkeä täynnä. Suuret kultapanokset kiersivät maljasta maljaan. Ihmishenki kulki kierivän kullan mukana, siihen syöpyneenä kuin kuume sairaan ruumiiseen. Kaikki muu tukehtui kultapalaan.
Väkijoukosta lähestyi Oolavia parooni Geldners ja tervehti häntä tuttavallisesti, mutta samalla ylevästi, arvonsa ja asemansa tuntien. Pari kuivaa sanaa vaihdettuaan tarttui hän asiaan, puhuen:
— "Teillä on suuri määrä huudettuna Sornovon hiilikaivosten osakkeita… Mitä aijotte niillä nyt tehdä?"
Oolaville oli kysymys odottamaton. Hän huomasi siitä, että pörssissä oli tapahtunut muutos. Oudostuen kysyi hän:
— "Kuinka niin?… Mistä johtuu kysymyksenne, parooni?"
Parooni Geldners teki pienen oudostusta kuvaavan liikkeen käsillänsä ja kysyi vastaukseksi:
— "Ettekö Te sitten vielä ole kuullut, että vast'ikään on löydetty suuria hiilikerroksia likeltä Siperian rautatietä?"
— "Kyllä muistelen aamulehdessä jotain sen tapaista lukeneeni… uutisen tai sähkösanoman", — vastaili Oolavi, äänessä se väre kuin muistelisi hän jotakin.
— "No niin!" — pisti siihen parooni Geldners merkitsevästi levittäen käsiänsä tavalla, joka kuvasi sanoja: "asia on siis selvä".
Oolavi ei käsittänyt. Tekeytyen välinpitämättömäksi, ettei osottaisi, että hän ei ymmärrä hintoihin vaikuttavia seikkoja, jommoisen hän nyt tajusi olevan kysymyksessä, kysyi hän:
— "Mutta, parooni, mitä yhteyttä sillä asialla on Sornovon hiilikaivosten kanssa?… Löydetyt hiilikerrokset eivät voi olla rikkaita sornovolaisia rikkaammat."
Parooni Geldners naurahti kuivasti huomattuansa että Oolavi oli vasta-alkaja. Mutta hän piti hänen rohkeudestansa ja sitä ystävyyttä lisäsi nyt vielä yhteinen asia, sillä hänelläkin oli suuri hiilikaivosten osakkeita. Kylmäverisenä selitti hän:
— "Uusi kaivos-alue on kaksi tuhatta virstaa likempänä teollisuuspaikkoja, joiden hiilitarpeen on tähän asti Sornovo tyydyttänyt… Kuljetus tulee uusista kaivoksista niin paljon huokeammaksi, että kilpailu käy vaikeaksi… sanon jo: mahdottomaksi."
Oolavi oli kuin puulla päähän lyöty. Tuukkalan häviö välähti hänen silmissänsä punasalamana. Kylmäveriseksi tekeytyen kysyi hän:
— "Ja entä sitten?"
Parooni Geldners puhalsi sikarin savun suustansa ja vastasi:
— "Ei muuta kuin luonnollinen seuraus: Sornovon osakkeet laskevat…"
Syntyi pieni leikkelevä äänettömyys. Oolavin ohimoita poltti niihin tulvannut kuuma veri. Kultakuume puhkaisi pesäkkeensä, joihin oli vetäytynyt, sekä alkoi hävittävän työnsä. Parooni Geldners jatkoi:
— "Ette kai aijo nyt ruveta osakkeitanne rahaksi muuttamaan?"
Kun Oolavi oli lausunut jonkun epäselvän sanan, selitti parooni:
— "Jos tällä hetkellä tarjottaisiin osakkeita myötäväksi, synnyttäisi se ehkä paniikin. Arkaluontoiset, varsinkin pikku-eläjät… kaikenlaiset pörssijänikset… alkaisivat seurata esimerkkiä, ja seurauksena olisi hintojen suunnaton aleneminen…"
Oolavi sytytti sikarin, huolettomana kuin olisi asia hänelle ja hänen rahoilleen pikkutapaus. Luuloteltu miehen kunnia ja henkinen hätäytyminen taistelivat hänessä julmaa taisteluansa. Hän ei tahtonut näyttäytyä araksi ja painoi hätänsä näkymättömäksi. Puhaltaen savua suustansa hän lausui kuivasti:
— "Se on kyllä totta… Jänikset aina pilaavat pörssin… Entä Te, parooni: mitä aijotte tehdä?"
— "Odottaa", — oli kuiva, lyövä vastaus.
Oolavi oli sisältä kuuma, päältä nähden kylmä. Hän tiesi, että häneivoisi odottaa, sillä hintojen laskiessa alle määrähinnan olisi hän tarvinnut uusia rahoja ja niitä ei ollut aina saatavissa. Tuukkalan luottokin oli tyyten käytetty. Hänen vielä miettiessään, jatkoi parooni Geldners:
— "Aijoin juuri kehoittaa Teitäkin ryhtymään pitämään hintoja pystyssä, se on: ei yrittämään nyt rahaksi muuttaa, vaan päinvastoin, mikäli mahdollista ostamaan tarjolla olevia osakkeita täydellä hinnalla… Se antaa toisille rohkeutta… Jäniksetkin saavat karhunnahan… Teillähän onkin yksinomaan ainoastaan Sornovon osakkeita?… Vai kuinka?"
— "Yksinomaan", — myönsi Oolavi, johon parooni Geldnersin kehoitukset putoilivat kuin joku ilkkuva sanatulva.
Parooni Geldners käveli pari askelta edestakaisin ja selitti miettivänä:
— "Tässä on yleensä vielä aikaista mitään päättääkään… Voi olla mahdollista että uusi hiililöytö on itsessään vähäarvoinen, mutta siitä on nostettu suuri huuto, ensiksi: jotta sen osakkeet menisivät kaupaksi, ja toiseksi: on mahdollista että sillä pyritään lyömään Sornovon osakkeiden hinta alas ja sitten kaikessa hiljaisuudessa aijotaan ostaa ne polkuhinnasta…"
Oolavilta pääsi helpoituksen huokaus. Äskeinen selitys tuntui hänestä jo tapahtuneelta pelastukselta. Hän oli siinä asemassa, jossa mies tarttuu viheliäisimpäänkin oljenkorteen. Parooni selitti edelleen:
— "Sornovon osakkeita on liikkeellä noin kolmenkymmenen miljoonan ruplan arvosta… Jos nyt onnistuisivat lyömään niiden hintaa kolmannen osan alas ja koota silloin kaikki käsiinsä, olisi heidän voittonsa kymmenen miljoonaa ruplaa…"
— "Sievä summa", — myönteli Oolavi, kykenemättä enää puhumaan muuta kuin kuivia huomautuksia, mutta salaten levottomuutensa, peittäen sen niillä lyhykäisillä kylmillä lauseillansa. Hän alkoi laskea, miettien: "Minun nimelläni on Sornovon osakkeita yli kahdenmiljoonan ruplan arvosta. Kuuden, seitsemän prosentin hinnan-alennus alle maksamani hinnan veisi Tuukkalan perikatoon…"
Hän hätäytyi ja yritti laskea edelleen, nopeasti, katkerasti miettien:
— "Jos olisin muutamaa päivää ennemmin muuttanut osakkeeni rahaksi, olisi vajaus ollut melkein täytetty. Nyt on taas kaikki sysimustaa… Hauta avautuu kotitalon alle."
Parooni Geldners pysyi kylmäverisenä. Hänelle oli muutama miljoona pikkuasia. Keskustelun jatkuessa selitti hän viisaana:
— "Tässä on vielä lisäksi eräs tärkeä kohta: Ministerineuvostossa on ollut vireillä kysymys perustaa Sornovon läheisyyteen valtion asetehdas ja suuri rautateiden konepaja, sekä rakentaa haararata etelään… Asiaa valmistetaan salaisuudessa ja on sen puolella vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla on Sornovon osakkeita… Kun tämä päätös on tehty, nousevat Sornovon osakkeet heti kaksikymmentäviisi prosenttia…"
Niistä sanoista valkeni Oolaville pelastus, joka hätäytyneessä sielussa kuvastui varmana. Kuumeisena tiedusteli hän:
— "Koska tämän päätöksen pitäisi tulla?"
Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja vastasi:
— "Vaikea sanoa… Huomenna… tai kuukauden kuluttua… Riippuu monesta seikasta… Minä muuten kerroin tämän teille salaisuutena… Ymmärrättehän, että siinä on paljon semmoista…"
Hän teki merkitsevän liikkeen käsillänsä.
— "Kyllä, kyllä!" — tarttui Oolavi, antaen ymmärtää, että hän tulisi vaikenemaan. Parooni Geldnersin sytyttäessä sikariansa tiedusteli hän kuumeisena:
— "Onko tämä päätös sitten varma?… Te, parooni, luultavasti tiedätte…"
— "Niin vakuutetaan…" — vakuutti Geldners jatkaen: "Ja minä puolestani pidän sitä varmana. Durnovolla, josta asia paljon riippuu, on miljoona Sornovon osakkeissa… Lihatshofilla on ihka sama määrä… Valkofilla en tiedä onko puoli miljoonaa… Siis on hyvät takeet", — lopetti hän kuivasti.
Toivo tulvasi silloin Oolavin kuumeiseen sieluun. Hänen edessänsä loistivat miljoonat ja avautuivat kultakentät, joita kirkas päivä valaisi, säteillen kullasta huikaisevalla valolla. Parooni Geldners — sen hän tiesi — tunsi vaikuttavien henkilöiden salaisuudet, kun oli itse niitä punomassa. Kaiken sen, mitä hän puhui, täytyi olla siis varmaa. Kun hän itse sen lisäksi uskalsi miljoonia sen varaan, mitä oli nyt puhunut, oli Oolavilla täysi syy rauhottua varmana siitä, että odotettu päätös oli tuova hänelle kultaa kantamuksittain.
Parooni Geldners oli poistunut, ja Oolavi istahti pörssin perälle, erilleen muista. Nyt ei hän taas ollut selvillä tilastansa. Äskeistä kuumeista ihastusta seurasi nyt taas epätoivo, epäselvyys ja tuska. Hän alkoi hiota. Hauta, joka mieli Tuukkalaa, ammotti hänelle väliin pelottavana maan kitana. Väliin taas huikaisivat hänen silmiänsä ne kultamaat, jotka olivat hänelle levittäytyneet parooni Geldnersin viime selityksestä. Hän epäröi kahden tulen välissä.
Ja viimein hänelle kävi kuten aina sille, joka on hädässä ja jolla on valittavana viimeiseksi keinoksi joko toivottomuus tai valoisaksi maalattu toivo. Hän valitsi valittavista paremman, turvautui siihen, koska se näytti olevan ainoa pelastus. Hän uskoi kultasumujen olevan kivikallioita, vuoria, joiden perustus ei petä. Geldners ja ne, joiden nimet tämä oli luetellut, olivat hänen mielestänsä varmoja takeita siitä, että sumu on kalliolujaa. Hän riemastui, sai voimansa takaisin ja alkoi pyrkiä kalliolle, jolla luuli kullan odottavan.
Laskujansa tehdessä hän toki muisti, että hänen kaikki rahansa olivat jo pelissä. Hän tiesi että jatkaessa, hintojen aletessa, tarvitaan rahaa, ja jos sitä ei ole, on kaikki kerrassaan mennyttä. Kylmä hiki nousi silloin hänen otsallensa. Hetken rauha hävisi taas tuulen viemänä. Perikato odotti Tuukkalaa, ja hän näki samalla oman turmionsa lähestyvän. Isä ja äiti ja Martva ilmestyivät hänen eteensä ja hän seisoi niiden edessä kuin viimeisellä tuomiolla. Katse ei uskaltanut enää maasta kohota ja häpeä painoi hartioita myllynkivenä.
Hädissänsä hapuili hän jotain pelastusta, tapaili yhtä ja toista. Ja silloin vilahtikin hänelle pelastus kuin elokuinen tähdenlento: Hän muisti, että Ranniston talolla oli yli puoli miljoonaa talletuksia ja hänellä täydellinen valtakirja. Muuta ei hän enää ajatellut, sillä oikean ja väärän raja-aidat olivat jo hänessä sortuneet. Hän ei kysynyt enää, oliko Ranniston rahojen nostaminen oikea vai väärä teko.
Ja kun hän oli päätöksensä tehnyt, rauhottui hän aluksi, melkeinpä nautti voitosta. Mutta vähän myöhemmin, kun ilta alkoi hämärtää, nousi hänen sielustansa joku sanomattoman karvas ja raskas ajatus. Hän masentui kokonansa ja kaipasi jotain ystävää, tai huvia. Hän ajatteli yhtä ja toista. Kaikki häntä tympäisi, kunnes muisti neiti Iltamon. Silloin huokasi hän helpotuksesta, pukeutui ja lähti hänen luoksensa, ikäänkuin häneltä turvaa hakemaan.
Kevät kylvi Pohjolassakin päiviänsä yhä tiheämpään. Hankia oli enää jäljellä repale siellä, riekale täällä. Jo aikoja olivat ilmestyneet kesän varmat tulonmerkit; Pojat löivät palloa, tytöt olivat noppasilla ja kiuru liritteli päiväkausin korkealla taivaan sineä vasten.
* * * * *
Neiti Iltamo puheli vastaanottohuoneessansa vanhanpuoleisen naisen kanssa. Puhe ei ottanut alussa sujuaksensa. Näkyi selvästi, että neiti Iltamo arkaili vierastansa, jonka silmät paloivat syvällä silmäkuoppien sisällä ja koko olemuksessa oli salaperäistä pelottamaan asti. Pöydällä olivat kortit levällänsä ja nainen povasi niistä, selitellen:
— "Teillä on sydämen suruja… Te ajattelette ristiveristä miestä…Tuota tuossa…"
Neiti Iltamon poskille nousi lämpö ja hieno, vallaton puna. Povaaja katsoi häneen tutkivasti ja huomasi oikein ennustaneensa. Lopun hän tiesi nyt ennustaa erehtymättä: Hän tiesi lemmenlaulujen olevan sanasta sanaan samoja, silloinkin kun ne ovat olevinansa uutta. Hän tiesi, että ruoho ei pääse väristänsä, tikka tavoistansa. Kortteja sakatessansa jatkoi hän puheluansa:
— "Ruhtinatar Bjeloselskajalla ja Teillä on aivan samanlaiset kortit… Hän uskoi kohtaloonsa ja nyt hän on onnellisissa naimisissa sen kanssa, jota ajatteli…"
Neiti Iltamo hengitti hermostuneen kuumeisesti. Povaaja näytti entistään salaperäisemmältä, viisaammalta: Se oli arvannut oikein hänen surunsa. Nyt levitti se taas korttejansa ja tarkasteli niitä. Neiti Iltamon posket paloivat tulena. Hän odotti, toivoi, että hänen korttinsa olisivat loppuun asti samat kuin ruhtinatar Bjeloselskajan. Povaaja selitti, kertasi sadasti laulamaansa rakkauden virttä:
— "Siinä on kyllä välillä ruutuverinen nainen… Tuo tuossa… Mikä on tuo nainen?" — oudosteli hän tutkivana. Mutta Iltamon silmien eteen ilmestyi Martvan kuva. Se kuva oli kaunis. Tulvavetenä täytti kateus hänen sielunsa… Mustasukkaisuus ja viha leimahtivat roihuna. Hän rakasti nyt Oolavia, ei rakkauden tähden, vaankostaaksensa… Hänen rakkautensa oli vihaa ja kateutta. Se ei sillä hetkellä ollut lempeäkään. Povaajan silmät paloivat. Ne tutkivat häntä aivan sielunsyitä myöten. Heittäen taas kortit levälleen, jatkoi hän:
— "Mutta se nainen menee pois… Noin: nyt se on jo täällä ja ristiverinen mies pysyy Teidän luonanne… Teillä on hyvät kortit…"
Neiti Iltamo nautti jo kostosta, ja sitä mukaa tunsi hän rakastavansa Oolavia aina vain enemmän ja enemmän. Kun povaaja sakasi kortteja, kysyi neiti Iltamo häneltä uteliaana, ääni kiihtymyksestä yhtenä nopeana herttaisena kellon helähdyksenä:
— "Menikö se kokonaan pois, se ruutuverinen nainen?"
Ennustaja pysäytti korttien kokoomisen ja selitti niitä näytellen:
— "Menee se pois… Täällä… noin se menee tuon mustaverisen miehen kanssa… Ja täällä ovat teidän kihlakorttinne… Tuosta alkaa jo häätie…"
Iloinen katse helähti neiti Iltamosta. Povaajan osottamat kortit olivat hänestä aivan selvät, vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänyt. Hän uskoi niihin kuin itseselviöön. Turhamielisyys kukki hänessä viattomana, kauniina kukkana.
Ennustaja levitti taas kortit. Neiti Iltamon sielu värisi uteliaisuudesta helvekepeänä. Turhaan koetti hän hymyllänsä salata sitä. Ennustaja ennusti:
— "Siinä on kyllä välillä esteitä ja pahoja silmiä…"
— "Voi… voi!" — pääsi neiti Iltamolta sievän naurahduksen mukana. Se naurahdus oli aijottu peittämään oikean: antamaan todelle leikin näennäinen sävy.
— "Mutta täällä taas jatkuu häätie ja tuo nainen häviää minne hävinneekin… Teidän pitää vain kiirehtiä kihloja", — jatkoi povaaja.
Ilo pääsi taas mielestä irti ja laskeutui harsona neiti Iltamon sieville kasvoille. Hän heittäytyi huolettomana leposohvan nojaa vasten, kuin iloitaksensa siinä kasvonsa koreiksi, hymyilläksensä silmänsä lisäsuloksi. Voiton-ilo koristi häntä kuin kutri, joka ilakoi immen otsalla.
Ennustaja aikoi jatkaa, kun ovikello äkkiä soi ja neiti Iltamo huudahti itseksensä:
— "Se on herra Tuukkala!"
Ja nopeasti ylös hypähtäen kiirehti hän povaajalle:
— "Kootkaa pois!… Kootkaa pois kortit!… joutuin… joutuin… joutuin. Ja ette saa sanoa, että povasitte!… Ettehän sano?… Kootkaa joutuin… Eikä saa vain sanoa…"
Nainen ei ehtinyt vastata, kun neiti Iltamo jo kiirehti itse avaamaan ovea. Eteisestä hän vielä pistäytyi takaisin ja vakuutti:
— "Ette vain saa sanoa, että povasitte!"
— "Tervetuloa", — huudahti hän jatkoksi Oolaville. Ja lain Oolavi häntä tervehtiessänsä lähestyi hymyillen, ikäänkuin suudellaksensa hänen otsaansa, vetäytyi hän varovasti pakoon, varottaen enemmän liikkeillä kuin kuiskailuilla, varottavasti suhisten:
— "Hys… hys… hys… hyys!… Vieraita on sisällä… Ei saa… ei saa… ei saa!…"
He astuivat sisälle ja neiti Iltamo esitteli:
— "Rouva… rouva… minä aina unohdan ihmisten nimet… rouvaSidney… Niinhän teidän nimenne on?…"
Oolavi tervehti ja lausui povaajalle:
— "Minä olen kuullut Teidän nimenne, mutta en muista missä…"
Mutta nopeasti, muistaen asian, kysyi hän:
— "Ettekö asu Italianskaja-kadulla?"
Kun nainen oli sen myöntänyt, jatkoi Oolavi:
— "No nyi minä muistan: Minulle on kerrottu, että Te tunnette salaiset tieteet… osaatte ennustaa ihmiskohtalon… Eräs tutuistani on ennustuksiinne luottaen pelannut ja voittanut suuren omaisuuden…"
Neiti Iltamo tekeytyi hämmästyneeksi ja huudahteli:
— "Ai, rouva Sidney!… Osaatteko Te ennustaa korteista!"
Kun rouva Sidney oli myöntänyt osaavansa, jatkoi neiti Iltamo ihmettelyänsä:
— "Ai, kun Te ette ole minulle siitä mitään puhunut… Minä en ollenkaan tiennyt, että Te osaatte povata… en voinut aavistaakaan…"
Ja tekeytyen pelokkaan näköiseksi vakuutti hän:
— "Mutta minä vain en uskaltaisi antaa ennustaa… en vaikka mikä!… Minä pelkään, että ennustetaan pahaa… Osaatteko Te, rouva Sidney, aivan oikein ennustaa… niin että tapahtuu mitä povaatte?"
Rouva Sidney myönsi osaavansa. Neiti Iltamo jatkoi iloansa, kehotellen:
— "Teidän, herra Tuukkala, pitää nyt povauttaa… Vai mitä?"
Oolavi naurahti. Hän halusi itsekin povauttaa, mutta ei rakkauden, vaan keinottelun tähden. Hän oli kerran jo etsinytkin rouva Sidneytä, saadaksensa häneltä tietoa kohtaloonsa.
Neiti Iltamo jatkoi kehotuksiansa:
— "Eihän siinä ole mitään peljättävää… Sehän on vain semmoista viatonta… Minäkin povauttaisin, jos olisin Teinä… Antakaa nyt rouva Sidneyn povata, niin minäkin näen… Minä en ole koskaan nähnyt povattavan…"
Ja kääntyen povaajaan, kysyi hän lapsen anovalla äänellä:
— "Pitäähän herra Tuukkalan povauttaa?… Vai mitä, rouva Sidney?…"
— "Nuoret herrat eivät saa koskaan kieltäytyä, kun neidit pyytävät",— vastasi povaaja.
Oolavi suostui välinpitämättömäksi tekeytyen. Rouva Sidney rivitteli taas korttejansa. Taika-usko nosti Oolavissa päätänsä, samoin kuin neiti Iltamossakin. Hän odotti ennustajalta jotain loihtusanaa, joka avaisi hänelle lukitut portit. Neiti Iltamo odotti omia tietojansa, tekeytyen vallattomaksi tytöksi, joka kuuntelee ennustuksia kuin rakastuneen puheita, tehdäksensä niistä pientä, herttaista pilaa.
— "Noin paljon rikkautta ja rahaa", — näytteli rouva Sidney.
Oolavi näytteli kilpaa toisten kanssa. Hehkuen kuin hiili, kun kuuli rikkaudesta puhuttavan, tekeytyi hän kylmäksi ja kysyi naurahtaen:
— "Mistähän ne mahtavat tulla?"
Rouva Sidney tarkasteli korttinsa ja vastasi:
— "Teillä on hyvä onni… Nuo ovat onnenkortteja. Mitä yritätte, se lopulta onnistuu… Tuossa on välillä ainoastaan neljä mustaa korttia, mutta sitten alkaa jo selvä rahatie… noin… Tämä kortti menee tuon pahansuovan naisen kanssa ja sitten on rahatie ihan esteetön."
Oolavin sielussa paloi taika-usko jo tulipalona. Yöt päivät oli hän viime aikoinakin palanut pelon ja kultakuumeen kynsissä. Sielu oli herkkä. Hän uskoi jokaisen sanan, joka ennusti kultaa tulevan. Koko elämä oli joutunut kullan varaan. Rouva Sidney heitti kortit hajalle ja vakuutti:
— "Rahatie yhä vain levenee… Teillä on erinomainen onni pelissä…"
Oolavin eteen avautui taivas, jolla kulta välkkyi tähtipalona ja hopea kieri kuuna. Hänen tarvitsi ainoastaan kurottaa ja ottaa. Geldnersin vakuutukset Sornovon kaivosten tulevaisuudesta vahvistuivat. Hän uskoi niihin voitavan ilman vaaraa sijoittaa Ranniston sadattuhannet. Mutta hän ei näyttänyt muille sieluansa, vaan pakotti kasvonsa valehtelemaan. Neiti Iltamon posket hehkuivat. Hän kysyi uteliaana, mutta ilo uteliaisuuden peitteenä:
— "Eikö herra Tuukkalasta ole korteissa muuta?"
Rouva Sidney tiesi, mitä oli ennustettava. Hän sekasi kortit ja jatkoi niitä levitellen:
— "Kaksi noista ajattelee Teitä… Toinen tuo ruutuverinen nainen tuossa, ja toinen ristiverinen… Mutta täällä menee ruutuverinen jo pois… Se on oikea, jolle ostatte ensimäisen lahjan…"
Samanlaisella ennustuksella oli hän monelle naiselle lahjan hankkinut…
Mutta neiti Iltamo hengähti ja katsahti Oolaviin salavihkaa. Hänen sielussansa välähti päätös salamannopeana, ikään kuin kipinä-kirkkaana sävähtäen: Hän päätti tulla ennustuksen ensimäisen lahjan saajaksi, eikä päästää toista siksi. Hän leperteli Oolaville:
— "Katsokaa nyt!… Eihän siinä ollut pahaa… Saitte tietää hyvin paljon uutta… aivan koko elämänne saitte tietää… Minäkin antaisin povata, mutta rouva Sidney on jo väsynyt…"
Rouva Sidney oli jo lähtenyt ja Oolavi jäi kahden-kesken neiti Iltamon kanssa. Nuori nainen heittäytyi köykäisenä sohvaansa ja ikäänkuin pukeutui siihen kuningattaren vaippaan, johon puettuna nainen hallitsee miestä aistillisen luonnon pukemana hallitsijattarena: Hän pukeutui viehkeyteensä, käytteli sen kaikkia muotoja: hymyä, liikahduksia, iloa ja mieliapeaa, näennäistä närkästystä, kainoutta ja sukkeluutta.
Puhellessansa leikitteli hän timanttisormuksensa kanssa, antaen sen viimein pudota lattialle. Oolavi kiirehti sitä ottamaan, neiti Iltamon valmiiksi kiitellessä. Kun Oolavi aikoi antaa hänelle sormuksen, ojensi neiti Iltamo sievän sormensa sormukseen. Toisen panemana ei sormus mennyt sormeen painamatta, ja kun Oolavi sitä asetteli, naurahti nuori nainen vallattomasti, moittivalla äänellä huomauttaen:
— "Ette osaa panna… Oi, ette osaa… ette osaa!…"
Oolavi huomasi äänen moittivan väreen olevan pienen sievän kiemahduksen. Katseet kohtasivat. Naurahdukset vaihtoivat huulta. Oolavilla oli nyt mieleisensä tehtävä, eikä hän kiirehtinyt… Hän olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä.
— "Ette osaa!" — huomautti taas vallaton, lämpöä hehkuva ääni.
— "Mutta tehtävä onkin niin miellyttävä, että hyvä on, etten osaa… saan kauvemman aikaa opetella", — huomautteli Oolavi… Nuori nainen nauroi ja antoi miehen opetella panemaan sormusta sormeen. Kuuma katse puheli verelle, suu korvalle. Hän kysyi:
— "Onko Teistä sitten hauskaa panna sormusta sormeen?"
— "OnTeidänsormeenne!" — vastasi Oolavi. Neiti Iltamo ei uskaltanut kysyä: "Eikös muiden sormeen sormuksen paneminen ole hauska?"
— "Kiitoksia!" — kiemaili, hän kun työ lähestyi loppuansa.