Mutta Oolavi veti käden likemmä poveansa, ja naisen käden mukana. Hän oli kuuma: Nuoren naisen lämmin hengitys huumasi häntä.
— "No… no… no no!… Ei saa… ei saa… ei… ei… ei", — kiirehti neiti Iltamo, paeten pois käsistä. Hän ei pahastunut. Hän vain pakeni suuteloa, jota odotti, mutta säästi vielä toistaiseksi.
— "Istukaa… istukaa nyt rauhallisena… Pois… pois… pois… pois!" — ailakoi hän, paeten Oolavia, joka yritti tavottaa häntä kiinni.
— "No, istukaa nyt!" — komensi hän taas lämmöstä punehtuneena, jalkaa polkien ja kasvoilla vallaton hymy. Oolavi unohti kullan ja kaiken, ja nuori nainen nautti vallastansa.
Kun kohtaus oli mennyt ohi ja puhelu jatkui, kysyi neiti Iltamo:
— "Oletteko ollut kävelyllä tänään?"
— "En…"
— "Minä olin kävelyllä", — katkaisi neiti Iltamo vastauksen, jatkaen: "Ai kun siellä on Burnsin jalo kivimyymälän ikkunassa kaunis helminauha… Se on niin ihana… niin ihmeen ihana, että minä aivan nautin siitä… Pidättekö Te jalokivistä?"
— "Kyllä, jos…"
— "No mitä 'jos'?" kiirehti kysyjä. Oolavi selitti:
— "Jos niille on kaunis sormi tai korvanlehti… tai rinta… KutenTeillä…"
Neiti Iltamosta helähti ilo ja naurahdus, kuin välke jalokivestä. Hän jatkoi:
— "En minä pidä jalokivistä erityisesti… Kun nyt lahjaksi saa, niin sitten… Mutta se kaulakoriste siellä Burnsin akkunassa on niin loistava… se on niin ihmeen loistava, että minä aivan tuntikauden ihailin sitä… Ensiksi täällä noin on pienempiä helmiä… sitten tässä rinnan kohdalla on kaunis… kaunis… kaunis timantti… Se palaa niin kirkkaasti, että sitä ei voi olla ihailematta… Ettekö ole nähnyt sitä?"
— "En", — yritti Oolavi.
— "Ette vielä… Teidän pitää käydä sitä katsomassa… Tiedättehän Te missä on Burnsin myymälä?" — keskeytti neiti Iltamo, yhä kietoen huumautunutta miestä.
— "Kyllä", — ehti Oolavi myöntää, kun puhuja jo jatkoi:
— "Se on aivan keskimäisenä akkunassa… Ai! Oletteko Te kuullut, että neiti Boileau on saanut ihailijaltansa lahjaksi rintaneulan, jonka suurin jalokivi maksaa viisikymmentä tuhatta ruplaa?"
— "Minä olen kuullut mainittavan", — myönsi Oolavi. Hän ei käsittänyt neiti Iltamon puhuvan tarkotuksella, sillä hän ei etsinyt hänessä tarkotuksia, vaan mielitekoja, joita täyttämällä voisi ansaita ystävyyttä… kauniin silmäyksen… kädenpuristuksen… suudelman… Hän oli kuin poika, joka odottaa luistinradalla, milloin irtautuisi luistin tytön jalasta, saisi tehdä palveluksen.
Puheen lomassa kysäisi neiti Iltamo Oolavilta:
— "Lahjottaisitteko Te neiti Boileaulle jalokiviä?"
Oolavi kohautti olkapäitänsä. Neiti Iltamo uskoi olevan syytä ymmärtää se kieltäytymiseksi. Hän antoi puheensa edelleen helistä:
— "Eikö totta, että ei hänelle maksa ostaa… Hän on semmoinen, joka ottaa lahjoja kaikilta… Jos minä kerran ottaisin lahjoja joltain, niin minä olisin sille aina uskollinen ja rakastaisin… Minä en ottaisi lahjoja semmoiselta, josta en pidä… en, en vaikka mikä…Kelle Te ostaisitte lahjoja, jos ostaisitte?"
— "Kauneimmalle", — oli mairitteleva vastaus.
— "Siis ei minulle… Se onkin oikein, että ostatte kauneimmalle, ettekä minulle", — hymyili neiti Iltamo viuhkansa takaa. Jokainen sana tuli sulona, jokainen silmäys sytytteli ja poltti Oolavia. Neiti Iltamon odottaessa sanojensa ja silmäyksiensä tenhoa, lausui Oolavi:
— "Vaatimattomuus lisää vain kauneuttanne… Mutta todellinen helmihän on aina vaatimaton… Ainoastaan lasisirut komeilevat kiillollansa…"
Molemmat katsoivat toisiinsa, kietoivat toisiansa kaikella sillä, mitä silmä voi antaa. Hymy ja nauru ja kaikki muu oli lemmen palveluksessa. Neiti Iltamo kysyi:
— "Tiedättekö kenelle minä ostaisin lahjan, jos olisin mies?"
Ja kun Oolavi ei sitä tiennyt, selitti hän: — "Minä ostaisin neiti Bjeloselskajalle… Hän on hyvin herttainen ja hyvä… On sääli, että semmoinen hyvä neiti ei saa lahjoja… Onhan Teistäkin se sääli?"
Oolavi myönsi. Mutta samalla hän huomasi myös, että se on väärin, jos ei hän osta kaulakoristetta neiti Iltamolle, joka nyt oli tavallista herttaisempi. Ja kun hän lähti pois ja nuori nainen vakuutti häntä ikävöineensä, ja hymyily ja ystävälliset silmäykset kietoivat häntä, syntyi hänen päätöksensä ikäänkuin naisen sulouden kehkeyttämänä: Hän meni suoraan Burnsin akkunan eteen katsomaan kysymyksessä olevaa kaulakoristetta. Ja entistä kiihkoisampana odotti hän nyt Ranniston rahoja, jotka hän jo oli valtakirjan nojalla pankista Pietariin tilannut.
Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota.
Suuri, loistava pankkihuone vilisi väkeä täynnä. Monet kymmenet kirjurit pitivät kirjaa rahasta, seurasivat sen retkiä, merkitsivät kirjoihinsa, missä kulta milloinkin matkusti. Yhdet kantoivat kultaa pankkiin, koska tiesivät sen siellä saavan rauhassa imeä omistajillensa ihmiskunnan rikkauksia, kasvaa ja lisääntyä siitä kuin lumivyöry, joka ottaa matkalla aina uutta entisensä lisäksi.
Toiset taas noutivat sieltä vierasta kultaa, vieritelläksensä sitä ikäänkuin lumipallona, ei huviksensa, eikä kullan itsensä vuoksi, vaan saadaksensa sillä imetyksi itsellensä muiden työtä ja hikeä. Kulta oli heille palkattu palvelija, kuten muinaisten ritarien asestetut joukot. Sillä nujersivat he vastustajiansa, anastivat toisten vaivan-näön hedelmät ja pitivät kurissa niitä, jotka niskottelivat kullan valtaa ja käskyjä vastaan.
Ja se, joka oli kultaa palvelukseensa saanut, istui useimmiten itse kädet irralla työstä. Hän lähetti vain palvelijansa, kullan, kierimään, kuleksimaan ryöstöretkillä, käski olemaan armoton ja ohjaili sen kulkua, kuin muinen ritari rosvojoukkonsa retkeilyjä. Kulta kieri, kokosi tiellä itseensä mitä voi: ryösti, mitä oli saatavana, ja toi saaliin herrallensa, joka sillä saaliilla maksoi pankkiin kullan vuokran, ryövärijoukkonsa palkan, ja piti lopun omanansa.
Ihmistyö oli muutettu säästöstä anastajaksi, joka ryösti eniten niille, jotka eivät olleet työtä tehneet. Kullassa oli työkenotekoisesti voittanut luonnonlainkin: se kantoi ijankaikkista satoa ilman työtä ja vaivaa, kuten pelto, joka kerran perattuna kasvaisi työttä ijäisesti, tuoden joka vuosi aina vain runsaamman sadon, mutta jakaen sen umpimähkään ovelimmalle.
Kassan edessä seisoi Oolavi lukien setelipinoa. Hän oli nyt nostanut Ranniston talon talletukset, kaikkityyni yhdellä kertaa. Rahoja lukiessa vapisivat sormet hermostuneesti. Setelit polttivat niitä alussa. Mutta rahastonhoitajan kohteliaat puheet ja ja kumarrukset nostivat hänessä hetkisen kuluttua taas rahamiehen ylpeyden hereille. Hän nautti, kun huomasi, että häntä pidettiin raharuhtinaana, kumarrettiin. Hän käyttäytyi sen rohkaisemana kohta kuin konsanaan rahaylimys, sillä hän tiesi sen kuuluvan tapaan.
Kun hän kokoili setelitukkujansa, lähestyi häntä parooni Geldners ja tervehti tavallista tuttavallisemmin. Oolaville se teki hyvää. Hän ei kiirehtinyt rahatukkujensa kätkemistä. Hän halusi niitä näyttää. Turhamaisuus sekottui liikelaskelmiin.
— "Kuinka ovat nyt asiat, parooni? Onko päätös valtion tehtaiden perustamisesta Sornovoon jo tulossa?" — tiedusteli hän kylmäverisen näköisenä.
— "Niin vakuutetaan… Kaikkein korkein vahvistus pitäisi enää puuttua ja se tuskin tulee ehdotuksen vastainen", — vakuutti parooni Geldners.
Oolavi huokasi helpotuksesta. Miljoonat välähtivät hänelle. Mutta ilo oli lyhyt-aikainen. Parooni selitti edelleen:
— "On kait nyt viisaampi antaa hintojen laskea mahdollisen paljon ja niiden alimmillaan ollessa ostaa osakkeita, mikä voidaan. Heti kun vahvistus on saatu, nousevat hinnat, kuten Teille jo sanoin, paljon yli nimellis-arvonkin… Aina kolmen-, neljänkymmenen prosentin voitto on silloin taattu…"
Oolaville se houkutteleva käänne oli epämieluinen yllätys. Hän uudisti nopeasti laskunsa, jonka oli tuhannesti laskenut. Hän huomasi, että jos osakkeiden hinta laskisi nykyisestänsä yli kymmenen prosenttia, menisivät kaikki Ranniston rahat lisämaksuina. Uusien osakkeiden ostosta ei olisi kysymystäkään. Kylmä hiki nousi hänen ihoonsa. Ranniston talon kohtalo näyttäytyi synkkänä aaveena. Mielenliikutustansa salaten tiedusteli hän:
— "Ja koska tapahtuu esittely korkeimmassa paikassa?"
— "Sehän on vaikea sanoa… Mutta piakkoin pitäisi tapahtua, jollei valmisteluissa huomata puutteellisuuksia", — vastasi parooni kuivasti.
Oolavi kävi miettiväksi. Hartioita painoi Tuukkalan ja Ranniston talojen onnettomuus. Omatunto ei ollut vielä aivan kuuro eikä mykkä. Hän tiedusteli edelleen:
— "Ja miten paljon luulette hintojen laskevan?"
Parooni Geldners vastasi huolimattomasti:
— "Vaikea on sanoa… Noin viisi prosenttia, riippuen siitä miten ilmaantuu ostajia."
Se oli vielä Oolaville toivon säde. Ranniston rahat riittäisivät hänelle silloin ja pelastus olisi varma. Ja kun hän sitä ajatteli, ja muisti rouva Sidneyn ennustuksen, muuttui kaikki hänelle taas varmaksi ja valoisaksi. Miljoonat odottivat jo oven takana. Hänen tarvitsi vain avata ovi, kumartua ja ottaa. Erilaiset, aivan vastakkaiset ajatukset risteilivät hänessä siten nopeasti toinen toistansa seuraten: Masennusta seurasi odottamaton riemuntunne, kun joku toivonkipinä välähti. Ja kun se kipinä sammui, synkkeni kaikki pimeäksi yöksi. Väsyneet sielunvoimat eivät jaksaneet enää mihinkään pysyvästi kiintyä, vaan oli kaikki jo tuuliajolla.
Kun hän tuli kadulle, jossa hevoset odottivat, ajoi neiti Iltamo juuri ohi, käski pysähdyttää hevosensa ja viittasi Oolavia luoksensa. Ilosta hohtaen kertoi hän onnestansa, selittäen:
— "Te tietysti ette ole kuullut pienestä tapauksesta… semmoisesta tavallisestaevénemen'ista, joka sattui minun osakseni… Minä en siitä muille viitsisi puhuakaan, mutta Teille minä kerron…"
Sanat hivelivät Oolavia, eivät kerrottavan asian tähden, mutta sen vuoksi, että neiti Iltamo sen kertoiainoastaanhänelle. Hän kiitti ja selitti:
— "Olen Teille erittäin kiitollinen… Minun mieltänihän kiinnittää jokainen Teidän asianne…"
— "Niin, no… Tämä on semmoinen vähäpätöinen… Minä sain eilen suuriruhtinaalta kirjeen, jossa hän kiittää minua ja lausuu korkean tyytyväisyytensä taiteeseeni… Semmoisen kirjeen, niin kuin tiedätte… ei yksityisen, vaan… no tiedättehän Te… Jos tahdotte joskus poiketa luokseni, niin minä sen annan lukeaksenne… Muille minä en olisi viitsinyt siitä puhuakaan…"
Oolavi kiitti kunniasta. Neiti Iltamo nyökäytti hänelle jäähyväisensä, heitti hymynsä ja ajoi edelleen. Hetken ajan seisoi Oolavi ja mietti. Neiti Iltamo kaunistui hänen mielestänsä päivä päivältä. Hymyily tuli armaammaksi, käytös ja kaikki kiehtovammaksi. Hänessä oli lapsellista armautta ja kepeyttä ja samalla naisen viehätystä, tottumusta ja tietoisuutta. Nyt oli hän tahtonut jakaa onnensa Oolaville, ja Oolavista oli väärin, epäkohteliasta ja vastoin hyvää tapaa, jos hän menisi nyt neiti Iltamoa tapaamaan ilman haluttua lahjaa. Hän käski ajurinsa ajaa Burnsin jalokivikauppaan.
Mutta kun hän siellä maksoi helminauhasta kaksikymmentä tuhatta ruplaa, poltti joku outo tuli hänen sormiansa. Hän muisti Martvaa ja hätäytyi. Ja kun ilta tuli ja hän istui yksin kotonaan, valtasi hänet taas katkera epätoivo. Hän ajatteli taas Martvaa, jonka kuva ilmestyi hänelle. Mutta hän ei ajatellut häntä enää entisillä tunteilla. Hän ei kaivannut häntä. Hän kärsi hänen tähtensä. Hän kärsi, koska huomasi tehneensä hänelle vääryyttä ja näki hänet onnettomana. Mutta samalla hän syytti Martvaa, näki hänet nyt tiellänsä, hänen ja neiti Iltamon välillä. Hän muisteli häntä niillä tunteilla, joita tunnetaan katsellessa naista, jonka ruumiissa ja hengessä tuntee olevan aistillisuuden tahran, ja rinnalla on toinen, jonka uskoo olevan puhtaan. Neiti Iltamo oli nyt sinä puhtaana, himoittavana. Ja kun nyt epätoivo taas rasitti häntä, oli neiti Iltamo hänelle samaa kuin päihdyttävä viini sille, joka on rappiotilaan joutumaisillansa. Hän kaipasi hänen seuraansa kuin onneton viinaa, ja sitä kaipuuta viritti hänessä aistillinen tunne. Siveellinen tarmo oli tukahtunut aistielämän, kullanhimon, ajoittaisen epätoivon ja niistä johtuneen henkisen sekasorron savuihin. Illasta ei tullut loppua. Yö uhkasi tuoda mukanansa tuskia, eikä unta. Ja kun aurinko painautui kevät-öiselle levollensa punaisina palavien iltaruskoisten uutimiensa taakse, pukeutui hän ja lähti vilvottelemaan itseänsä kuumimpaan Hiiden myllyyn, sammuttamaan paloansa sen löylykuumissa aistillisissa saunoissa.
Mutta ei sielläkään ottanut ilo maistuaksensa. Aivot tekivät omaa työtänsä: Väliin laski hän kuviteltuja voittojansa, teki suunnitelmiansa ja tutki povaaja Sidneyn ennustuksia, joskus ajatteli taas neiti Iltamoa ja sitä vaikutusta, jonka häneen tekisi helminauha. Väliin taas muistui mieleen Tuukkala, joka oli hautaan vajoamassa, ja Martva, joka odotti häntä, sekä Ranniston rahat, joiden varassa nyt oli elämä tai kuolema.
Kun hän niissä ajatuksissa istui, löi käsi häntä olkapäähän ja tuttu ääni lausui:
— "Oolavi!…"
"No sepä oli sattuma!" — huudahti Oolavi tunnettuansa puhuttelijan.
Loistavasti puettu pariisilainen naikkonen kiemaili Hartevan rinnalla pidellen häntä käsivarresta kiinni.
— "Rakastajattareni!" — esitteli Harteva hänet Oolaville.
Loistava mässäys alkoi. Hartevalla näytti olevan rahaa aivan loppumattomiin. Samppanja vaahtosi, kallein viini vuoti virtana ja notkeaselkäiset tarjoojat kumartelivat ja tarjoilivat kilvan palvelustansa, pitäen visusti silmällä, ettei Hartevan eikä Oolavin tarvitsisi itse mitään tehdä, ei edes raapaista tulta sikariinsa, ja ettei tytöltä mitään puuttuisi. He tiesivät miesten olevan hyvän saaliin heillekin.
Vanhoista asioista puhuessa ihmetteli Oolavi Hartevan äkkipikaista rikastumista. Päihtynyt Harteva, joka luotti Oolaviin, kerskaili vastaukseksi salaperäisenä:
— "Maailmassa ei ole mitään niin helppo saada kuin rahaa… Maatilaa ja tehdasta ei mies hevillä selkäänsä nosta, mutta raha… se on kepeä kantaa ja helppo ottaa…"
Hän näytteli viisisata-ruplaisiansa ja viidentuhannen ruplanarvoisia pankki-osakkeitansa, ylvästellen:
— "Nämä ovat ainoastaan taskurahoja… Miehen, näes, pitää aina kulkea kultakuorma seljässä, että pääsisi korkeankin muurin yli, jos niiksi niin kuin sattuisi."
Äärimäisen hädän uhatessa huomaa ihminen pienetkin pelastuksen mahdollisuudet, huomaa olemattomankin. Niin oli Oolavin laita nyt. Lakkaamaton pelko oli häneen juurruttanut vaistomaisen aavistuksen uhkaavasta, lähestyvästä vaarasta. Hän varustautui sitä varten. Nytkin, kun hän kuuli Hartevan kerskaavan rahan saannin helppoudella, oli se hänelle ikäänkuin ilmotus, että jossain on löydetty rikas kultamaa, josta jokainen saa rikkautta ammentaa. Harteva kohosi hänen silmissänsä sankariksi, viisaaksi ja voimakkaaksi, jonka yhteyteen maksaa vaivan lyöttäytyä. Erotessansa pyysi hän häntä tulemaan luoksensa, kun sattuisi aikaa olemaan.
* * * * *
Huominen päivä alkoi jo iltaansa lähetä… Keväinen iltahämärä levittäytyi jo valoisan yön ja päivän välille… Jo laskeutui punertava aurinko öiselle vuoteellensa…
Oolavin suljetut vaunut kiitivät pitkin Pietarin ajelukatua… Niissä istui Oolavi itse ja neiti Iltamo… Nuoren naisen kaulaa koristi kallis jalokivikoriste. Hän oli nyt onnellinen ja maksoi lahjan palavilla, hellillä silmäyksillä…
Joskus katsahti Oolavi häneen… Silmäykset kohtasivat toisensa ja Oolavi oli ylpeä lahjoistansa. Hän piti aivan luonnollisena asiana, että hän sillä oli neiti Iltamon rakkauden ikäänkuin ostanut. Se luulo rohkaisi häntä ja poisti epäilyt. Vieläpä hän piti nyt velvollisuutenansakin olla jo enemmän kuin pelkkä ihailija. Hän uskoi, että neiti Iltamolla oli oikeus häneltävaatiajo muutakin kuin ihailua.
Vaunut kiitivät yhä hurjemmin. Oolavi huumaantui nuoren naisen silmäyksestä ja lämmöstä. Äkkiä kysyi neiti Iltamo:
— "Minnekä me nyt ajamme?… Emmekö palaa kohta kotiin?…"
— "Emme palaa nyt kotiin", — vastasi Oolavi, leikitellen kuin lapselle, joka on hänen vallassansa. Neiti Iltamo huomasi äänen sävystä paljon, tekeytyi avuttomaksi… miehen armoille jättäytyneeksi… petettäväksi muka, ja kysyi:
— "Minnekäs me sitten ajamme?"
Oolavi kietaisi käsivartensa hänen vyötäisillensä, veti hänet hiljaa puoleensa, suuteli nopeasti hänen poskeansa ja lausui kuten lapselle:
— "Me menemme nyt sinne, minne ajuri ajaa."
— "Hys… hys… hys… hys!" — varotteli nuori nainen naurahtaen ja vetäen verhon vaunun akkunalasin eteen.
* * * * *
Kesä valmisti jo tuliaisjuhlaansa. Kaikki kevään voimat raatoivat sitä laitettaessa.
Nevan aallot pitivät kevät-iloa. Aalto riensi kilpaa aallon perästä läikähdellen vesikisana, kuin vilkas kalojen pulina kutuajan kestäessä. Lehti pääsi hiirenkorvalle, nurmi ruohonpäiseksi, touko oraalle ja kalastaja tilkitsi alustansa, tai asetteli mertaansa havu-turoon, jossa kuteva särki vilisi hopeana. Kaikkialla kiehui ja kihisi elämä. Hyönteinen lähti kotelostansa. Vene ja kuutti heittivät talvitelansa ja halkoivat aaltoja. Kaikki syöksyi käsin elämään kiinni. Masentuneen näköisenä laskeutui Oolavi pörssin kiviportaita alas. Hän oli nyt pannut peliin Ranniston rahat. Sornovon osakkeet olivat laskeneet. Panoksia oli sen tähden täytynyt lisätä, ja päätös valtion tehtaiden perustamisesta ja rautatienrakentamisesta viipyi yhä. Hän oli jo ajatellut muuttaa rahaksi osakkeensa, pelastaaksensa, mitä vielä voi, mutta hänellä oli niitä niin suuri määrä, että niiden myytäväksi tarjoaminen olisi polkenut hinnat kerrassaan alas. Umpikuja kohtasi jo joka taholla.
Hän yritti aina uudestaan, epätoivoisena, kuumeisena, toivoen onnen viimeinkin valkenevan. Ennustus houkutteli häntä. Epätoivo pakotti hänet uskaltamaan kaikkensa. Hän ei ollut enää vapaa ihminen: Sisällisesti sääteli hänen tekojansa hänen sieluntilansa, entiset tekonsa, joista hänen sielun tilansa oli johtunut. Ulkonaisesti riippui hänen kohtalonsa kokonaan niistä yhteiskunnallisista ja taloudellisista voimista ja liikkeistä, joiden pyörteisiin hän oli joutunut ja joita hän ei voinut hallita enempää kuin kuiva lehtimyrskyn voimaa.
Nyt näytti kaikki menneeltä. Rahoja olisi tarvittu, mutta niitä ei ollut. Sysimusta tulevaisuus levitteli hänelle jo syliänsä. Pohjaton kurimus mieli Tuukkalaa, jopa Rannistoakin. Hän hätäytyi. Polvet alkoivat vapista ja kädet kylmenivät.
Mutta hädässä vilahtaa aina ihmiselle joku harhanäkö oljenkortena. Niin nytkin: Ajatellessansa Ranniston kohtaloa, muisti hän, että hän ei ollut käyttänyt vielä sen luottoa, jolla hän voisi saada satoja tuhansia ja johon hänellä oli täysi valtuus. Hän huokasi helpotuksesta. Hänen tilansa oli semmoinen, jolloin kaikki siveellinen arvostelu on tukehtunut hädän katkeriin savuihin. Hän näki kirkkaan salaman, riemastui siitä ja sieppasi sen kouraansa, ajattelematta, että sen tuli on polttava käden poroksi.
Reippaana, kuumeisena istahti hän vaunuihinsa ja lahti järjestämään asiaa. Parin päivän kuluttua nosti hän Ranniston nimessä neljäsataatuhatta markkaa pankista. Hän tarvitsikin ne miltei kaikki, kun sillä välin olivat Sornovon osakkeet taas laskeneet. Pienen ylijäämän tarvitsi hän jo yksityis-elämäänsä. Kahden talon omaisuus kieriksi nyt pelipöydällä kullan kanssa ja hän odotti, miksi se hänen kohtalonsa säätäisi.
Se odotus oli hänelle nyt kuin tuli, jossa hän paloi ja kitui. Yksin ollessansa ei hän saanut rauhaa. Ulkonaisesti salasi hän asiansa ja sieluntilansa muilta. Se salailu kysyi voimia ja uuvutti häntä edelleen. Hän nääntyi ja raukesi ja valmistui siten sitä hetkeä varten, jolloin hän juuri olisi tarvinnut kaikki voimansa, jos mieli vielä pelastua.
Oli taas iltapäivä. Oolavi istui yksinänsä, kokonansa menehtyneenä. Aika tuntui kokonaan pysähtyneen. Hän kaipasi jotain ystävää, ystävän seuraa. Ja hänellä olikin se ainainen ystävä, jonka luona hän oli viime aikoina tottunut hautaamaan tuskansa ja pelkonsa elämän kepeiden, haihtuvien höyryjen alle.
Hän pukeutui ja lähti neiti Iltamon luo.
Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen.
Jo tuli tiehaara elämän tiellä. Kulta kilahti maljassa erojaisiksi…Se kilahdus oli samalla ystävien erokello.
Oli kevään kauneimmilleen puhkeamis-aika. Aurinko souteli taivaan yksinvaltiaana. Kuut ja tähdet olivat sen korkeilta tanhuilta kokonaan pois ajetut. Lehti oli pehmeimmillään, sen haju tuoreimmillaan. Pesässänsä hautoi pikkulinnun emo, lemmen hedelmät pienen siipitypykän alla. Muurahainen ahersi kekonsa rakennustöissä. Valo vilisi, nurmella nousi ruoho ja kevät kaipaili parasta helyänsä: käkeä.
Pietarin viimeisetkin myöhästyneet elämänsä huviksi eläjät olivat jo muuttopuuhissa kesäisiin kuhertelupesiinsä. Komeat valjakot olivat harvinaisempia, talviteatterit tyhjiä ja päivä alkoi hellittää valoansa painavasti, paahtaen katukiviä.
Parooni Geldnersin loistavassa salongissa istui neiti Iltamo ja pari kolme muuta vastaan-otolle tullutta. Hän kuten muutkin oli tullut jäähyväisillensä. Huone välkkyi kullasta, valosta ja kalliista sèvresisiläisestä porsliinista. Mosaikkipöydät ja kalliit maalaukset kilpailivat keskenänsä kalleudessa ja loisteessa, ja taiteelliset kattomaalaukset sekä venetsialaiset peilit kuvastuivat permannon kiillotetussa parkettimosaikissa himmeinä kuin ranta ja taivaan sinijärven vesityvenessä.
Neiti Iltamo keskusteli juuri parooni Geldnersin kanssa vilkkaana, kepeänä. Puhe helisi häneltä kuin nauru, joka ei tahdo huulella pysyä. Puheen lomassa kysäisi hän:
— "Kuinka Te, parooni, lopetatte talvisesongin… talvikauden, tai talvivieton… miksi sitä nyt sanoisin?… Tietysti olette hyvin iloinen, kun alkaa kesänvietto…"
— "No, en aivan iloinen," — yritti parooni ylevänkohteliaana.
— "Oo!… Kuinka niin, parooni?" — keskeytti vilkas kysyjä vastauksen.
— "Ensiksi hajoo hieno seura… Tekin, neiti Iltamo, ilmoititte sen surullisen uutisen, että matkustatte toisaanne kuin me…"
— "Kiitos kohteliaisuudesta!… Toisaanne päin!" — iloitsi neitiIltamo jatkaen: "Mutta eihän se ole mitään… Ja entäs toiseksi?"
— "Toiseksi" — naurahti parooni Geldners huolettomasti, —"tapahtui lopettajaisiksi pieni vahinko: Joku miljoona menee pörssissä…"
— "Oi… voi, parooni!" — huudahti neiti Iltamo osan-otolla, jossa ilo helisi pääsäveleenä, jatkaen: "Mutta minkätähden se menee… se miljoona?…"
Parooni Geldners heittäytyi huolettomaan asemaan ikään kuin osottaaksensa, että asia oli niin vähäpätöinen, ettei siitä maksanut vaivaa puhua. Uudistettuun kysymykseen vastasi hän:
— "Minä olin ostanut suuremman määrän Sornovon kaivosten osakkeita, ja eilen on hyljätty ehdotus, että Sornovoon perustettaisiin valtion suuret tehtaat… Ne on päätetty perustaa kilpailevan kaivoksen läheisyyteen, ja Sornovon osakkeet silloin luonnollisesti häviävät miltei arvottomiksi…"
— "Luonnollisesti", — huudahti neiti Iltamo, kuin olisi asia hänelle ollut päivän selvä. — "Mutta", — lisäsi hän — "voihan Sornovoon perustaa toisen tehtaan… esimerkiksi semmoisen kuin on Suomessa Turhakosken tehdas… Se kuuluu tuottavan hyvin suuria voittoja…"
Parooni naurahti ja myönsi kohteliaana:
— "Kyllä sen voi perustaa, mutta se on ajan kysymys… Muuten — Suomesta kun mainitsitte — juohtuu mieleeni, että Teidän maanmiehenne herra Tuukkala menetti myös Sornovon osakkeissa yli miljoonan… ehkä yli puolitoistakin miljoonaa markkaa teidän suomalaisten rahassa!"
Neiti Iltamo hämmästyi kuin olisi taivas äkkiä sävähtänyt hänen edessänsä salamanpunaiseksi. Hän oudosteli kuin pieni lapsi, jonka kasvoja koristaa lapsellinen hämi, hänen seisoessaan kainona helma kukkia täynnä ja sormi suussa vierasten edessä, joita hän vierastaa.
— "Onko herra Tuukkala menettänyt yli miljoonan?" - huudahti hän vihdoin salaillen mielensä kipeitä ja löyhytellen kuumeisia kasvojansa, joihin veri uhkasi tulvia aivan pakaten. Parooni vastasi kysymykseen myöntävästi. Neiti Iltamo koetti antaa mielellensä perhon siivet; samalla koetti hän urkkia onnettomuuden suuruutta. Hän lausui kysyvästi:
— "Mutta jäihän hänelle vielä toinen miljoona?… Ai-jai, kun täällä on kuuma!… Eikö totta, että hänelle jäi vielä toinen miljoona?"
— "Kerrotaan, että ei olisi mitään jäänyt… Luultavasti on hän menettänyt toisaalla muun omaisuutensa", — vastasi parooni kuivasti.
— "Ai… jai!" — pääsi neiti Iltamolta. Hän näytti hätääntyneeltä lapselta.
Mutta kun veri alkoi kylmetä ohimoissa, sai hän osan henkisiä voimiansa takaisin ja alkoi laskea onnettomuuden suuruutta. Kuvitellut palatsit ja miljoonat häipyivät hänen mielikuvistansa, sijalle jäivät rauniot, jotka nyt kuvastuivat hänelle todellista kamalampina. Oolavin hän näki jo repaleena ja häpeili häntä, ei olisi halunnut hänestä enää puhuakaan, ujosteli sitäkin, että oli samaa kansallisuutta. Kepeät tunteet, joilla hän Oolavia rakasti, oli tuuli puhaltanut vastakkaisiksi. Hänen kevyt, herkkä sielunsa lainehti kuin sumu tuulen käsissä.
Kun hän vielä istui kuin puusta pudonneena, saapui nuori upseeri, ruhtinas Karavajef, ja kiitti talvisista lauluista. Hän liittäytyi koko sielullansa sen syliin. Oolavi Tuukkala oli hänelle nyt kuollut. Hän oli kuin leski, joka hakee kenen seurassa keventää surunsa, unohtaa kuolleen miehensä. Hän alkoi siitä, mistä tyttö alkaa nais-uransa: pikku kainoudesta… arastelemisesta… pakenemisesta ja likenemisestä sekaisin. Ja hän oli onnellinen, kun nuori ruhtinas hänen poislähtiessänsä pyysi saada tarjota vaununsa häntä kotiin viemään, sillä aikaa kun hän vielä talossa viipyisi.
Kun hän tuli kotiinsa, odotti siellä Oolavin kirje, jossa tämä ilmoitti tulevansa häntä tapaamaan vielä samana iltana. Hän luki sen nopeasti, tuijotti pitkän aikaa eteensä tylsänä ja hengitti hermostuneesti. Sitten hyppäsi hän ylös kuin säikähtynyt, rutisti kirjeen kädessänsä pieneksi paperipalloksi… syöksähti kaksi askelta eteenpäin hurjistuneen näköisenä… pysähtyi siinä vavahtaen kuin maahan lyötynä. Hän oli näkevinänsä edessänsä Oolavin, joka oli hänet pettänyt… vienyt häpeään… Hän raivostui ja huudahti hurjistuneena:
— "Oh!… Sinä petit!… Oh!"
Hän näki itsensä jo naurettuna… toisten ivailemana… Hän muisteli niiden loistavia rakastajia, neiti Boileaun ja muiden… Hän tuli katkeraksi. Epätoivo valtasi hänet… Hän syöksähti taas askeleen eteenpäin, nopeasti, ja pysähtyi kuin salaman iskemänä…jännittyneenä… Hän vapisi hysteerisesti… katsoi eteensä silmissä hurja viha ja viskasi paperipallon kiukkuisena lattialle.
Nopeasti, kiihkonsa vallassa, tarttui hän sitten kynään ja kirjoitti kuumeisena vastauksen:
'Hyvä herra Tuukkala.
En voi Teitä tänään ottaa vastaan, sillä olen luvannut mennä vieraiksi. Myös täytyy minun käydä jäähyväisillä ruhtinas Karavajefilla ja huomenna matkustan minä jo pois Pietarista.
Katri Iltamo.'
Hän sulki kirjeen ja lähetti palvelijan viemään sitä heti Oolaville. Kun palvelija oli lähtenyt, istui hän kauvan aikaa raivostuneen, epätoivoisen näköisenä. Hengitys tuli kuumeisemmaksi, posket palavammiksi. Mutta sitten huomasi hän pöydällä Oolavin viimeiset kukat. Moni eletty hetki muistui silloin mieleen. Hän heltyi, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti, kuten leski miestänsä. Nyyhkytykset ja nikotukset seurasivat toinen toistansa, tukahduttivat toisiansa, ja hento vartalo nytkähteli niiden tempomana.
Hänkin oli juonut siemauksen yleisestä elämän maljasta.
* * * * *
Kuoleman kellot olivat jo tauonneet soimasta. Mennyttä elämää, sen erehdyksiä, iloja ja suruja varustauduttiin kantamaan pois ruumispaareilla.
Iltapäivän päivänpaiste levittäytyi akkunan kuvana Oolavin huoneen parkettilattialle. Huone tuntui olevan täynnä elämän tomuja, rikki lyödyn elämän pölyjä. Koko entinen elämä oli pantu paareille, laskettu arkkuun ja kannettu pois hautaan. Sen muisto, kalmanhaju ja suru sen poismenosta tuulahtelivat huoneessa ikäänkuin hautajaisten jälkeisenä suruna, kaihona ja katkeruutena. Kuolinvaatteet olivat nurkkaan mytyksi viskattuina ja huone ei ollut vielä puhdistettu kalmanhavuista.
Oolavi itse istui kokoon kutistuneena, rikki lyötynä, kyynäspäät polviin nojattuina ja pää puristettuna käsien väliin. Ohimot olivat tulikuumat. Aivoissa jyskytti ja survoi, kuin olisi hänellä ollut ankara päänkivistys, joka on saatu uunihäästä. Polvet herposivat, hartiat kutistuivat kokoon ja tuon-tuostakin röyhtäytyi kurkkuun katkera pala, karvas maku.
Hän ei yrittänytkään mitään ajatella, sillä aivot olivat kuin tulehtuneet, ikäänkuin punaisiksi asti pöhöttyneet. Hänen elämänsä raunioista savusi yhä katkerampaa uutta häkää. Se häkä tuprahteli jokaisen turpeen alta ja ahtautui hänen sieluunsa, eikä hän voinut muuta tehdä, kuin niellä sitä ja läkähtyä siihen.
Väliin taas viilsi aivoja vihlova, repäisevä ajatus: Hän näki Tuukkalan ja Ranniston talojen vajoavan maan alle. Maa nieli niitä nielemällä aivan… Salvaimet rutisivat… Lattian vuoliaiset taittuivat seinien vääntyessä ja paukahtelivat poikki… Pihtipielet halkeilivat ja katon-alaiset, räystäskourut ja harjahirret sortuivat ja katkeilivat yhdessä rymäkässä räiskähdellen ja paukahdellen katketessansa. Epätoivoisina katselivat isä ja Rannisto talojensa häviötä.
Se ajatus oli niin rikkirepivä, että se kerrassaan ikäänkuin repäisi aivot aivan repaleiksi… Hän tylsistyi silloin taas, ei jaksanut mitään ajatella. Elämä astui hänen eteensä kivikovana, otti hänet rautapihteihin ja piteli niissä, kuin heikkoa haiventa.
Hän yritti ajatella, mutta aivojen palo tukahdutti kaiken. Väliin tylsistyi hän kokonansa, ei tajunnut edes mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut. Väliin sai hän kiinni jonkun yksityiskohdan: tajusi äitinsä, isänsä, Martvan tai Ranniston tuskan: Niille paljastuu asia ja hän oli jo kuulevinansa hirvittävän, vihlovan kirkaisun, hätähuudon, jonka tuska oli niin terävä, että se oli hänet halki leikata. Silloin hän alkoi vapista, hiota ja joko kylmetä tai kuumeta.
Hän nousi kävelläksensä ja koetti tointua. Silloin tuotiin hänelle neiti Iltamon kirje. Kun hän oli sen lukenut, pääsi häneltä katkera, ilkkuva, mielipuolimainen nauru. Hän arvasi kaiken ilman sanoja. Ynseänä viskasi hän kirjeen pöydälle, istahti synkkänä ja alkoi taas miettiä.
Sattumalta osui hänen käteensä silloin Harhaman kirja. Tuulenhenkäys puhalsi siitä auki sivun, jossa Harhama kertoi pankinryöstöstänsä. Hän säpsähti. Tuntui kuin olisi joku outo ääni, avun- tai hätähuuto kuulunut jostain yht'äkkiä ja hän säikähtänyt sitä ja alkanut ihmeissänsä kuunnella. Hän istui hetken ajan aivan henkeänsä pidättäen ja kuunteli.
Sitten alkoi hän oudostella, mitä hän kuunteli ja ajatteli. Vasta pitkän kummeksimisen perästä selvisi hänelle, mistä hänen oudostelunsa johtui: Hän huomasi Harhaman kirjan kädessänsä ja siitä kertomuksen Harhaman tekemästä pakkoluovutuksesta.
Joku salainen vainu sitoi hänen ajatuksiansa siihen asiaan. Alussa ei hän huomannut siinä ajatuksien kiintymisessä mitään outoa. Mutta kun se jatkui, kun hän ei viimein siitä asiasta päässyt irti, vaan unohti sitä ajatellessansa osaksi onnettomuutensakin, alkoi hän sitä miettiä.
Ja silloin hänelle välähti ikäänkuin salamana ajatus, että pelastus voisi ehkä olla saatavana. Pakkoluovutus valkeni hänelle valkenemistansa. Sitä mukaa tuli hengitys helpommaksi, nopeammaksi. Se kiihtyi riemusta.
Ja keskellä hänen iloansa sävähti hänen silmissänsä kirkkain toivon salama. Hän muisti oitis Hartevan ja arvasi, mistä tuo oli rikkaudet saanut.
Hän hypähti ylös, viskasi kirjan pöydälle ja käveli puoli-juosten edestakaisin huoneessansa. Hän mietti ja laski ja riemastui. Hän käveli huoneessa edestakaisin kiihkonsa vallassa, lopulta milt'ei juosten, hieroi käsiänsä ilosta ja puheli itseksensä.
Ja kun hän oli joutunut kiihkoisen sairaloisen riemunsa valtaan, juohtui hänen mieleensä, kuinka kaikki entiset tutut olivat hänelle kääntäneet selkänsä heti, kun olivat saaneet tiedon hänen onnettomuudestansa. Kuvaamaton katkeruus täytti silloin hänen sielunsa. Hänen kuumeinen tilansa siitä yltyi. Katkeruus alkoi muuttua vihaksi.
Yllä kiihkoisempana juoksi hän huoneessansa. Viha yltyi. Se muuttui joskus niiden halveksimiseksi, jotka nyt olivat hänestä luopuneet kuin kolerasairaasta. Hän himoitsi kostaa niille. Tai oikeammin: hän vaistomaisesti, kuten aina tapahtuu, kaunisteli, puolusteli aikomuksiansa: puki ne koston pukuihin.
— "Te olette näkevä", — vannoi hän raivoissansa.
Neiti Iltamon kirje pisti hänen silmiinsä. Raivostuneena repäisi hän sen palasiksi, paiskasi palaset lattialle ja mutisi:
— "Sinäkin kirottu letukka… kirjavahöyheninen, tyhmä harakka, jolla ei ole muuta älyä kuin se mikä on pyrstössä!…"
Hän muisti Iltamolle antamansa lahjat, raivostui, polki jalkaa lattiaan ja huusi häntä inhoten:
— "Pyrstö sinulla on eikä mitään muuta!… Pyrstön heilutteleminen ja näytteleminen on sinunlaistesi harakoiden ainoa elämäntehtävä!"
Ja siitä kääntyi hänen vihansa taas kaikkiin ihmisiin. Hän halusi kostaa. Ilmiliekkinä leimahteleva viha antoi hänelle voimia. Hän muuttui pedoksi, joka varustautuu heittäytymään ärsyttäjänsä kimppuun… Ja taas ja aina taas hän oli näkevinänsä neiti Iltamon heilahtelevan sinä ärsyttäjänä: ilkkuvana harakkana. Hän ärtyi. Hänen vihallansa ja sairaloisella kiihkollansa ei ollut enää rajoja, ei suuntaa. Hän syöksyi kaikkeen umpimähkään.
Hän pukeutui nopeasti ja läksi tapaamaan Hartevaa. Mennessänsä hän laski, että hän tulisi hänen luoksensa ikäänkuin sattumalta ja sitten johtaisi puheen hyvin varovasti asiaan.
Haudantakaisia lauluja.
Kamala kulkija vaelsi kuoleman pimeillä mailla. Kolkko kaiku kumisi synkässä pimeydessä.
Oli pimeä Manala. Siellä asuivat vainajat, huoneena kolkko hauta, ilona kalmiston rauha, pimeys silmän valona, vilu vaatteena ja eväänä omantunnon ääni: elävien mailla kulkiessa töillä ja tekemättä jättämisillä koottu haudantakaisten päivien vara.
Suuren kalmiston syvyydessä, maan alla kulki Perkele synkkiä polkujansa myöten. Maan multa oli hänelle sumua… Tie avautui hänen edessänsä siihen kuin savuinen holvi… Hän kulki haudasta hautaan, tarkastellen niissä asuvien elämää ja mitä on kelläkin eväänä omassatunnossa…
Pimeys oli synkimmillänsä. Suuri kulkija kulki, kasvon-eleet kivikovina… Joukko kalman-enkeleitä kulki hänen edellänsä, luut lihattomina, silmäreijissä silmänä tuikkava kamala valo… He olivat eläviä luurankoja… Henki oli luiden ytimissä, sielu toimi luun sisässä, itse luussa… Toinen joukko kulki herransa jäljessä… Ne veisasivat herrallensa ylistystä.
Luinen joukko kulki edelleen, kuoleman kamalaa tietä käyden… Etumaisilla kulkijoilla oli pääkallo lyhtynä kädessä… Kamala valo tuikki luisesta lyhdystä… Pelottavia olivat luiset enkelihaamut: Nivel kitkui astuessa… leukaluu vapisi… luun saumat natisivat pääluussa hiljaa, ainoastaan kuolleen korvaan kuultavasti…Pääenkelit kulkivat taaimpana, herraansa seuraten, sen käskyjä odotellen. Edimmäisinä edellä kulkivat pilkkopimeässä enkelien suuret laumat, soittaen herrallensa ylistysvirttä, säestykseksi taaimmaisten laulun sekaan.
Jo olivat edessä Manalan kamalat salat… Kaikki vaikeni…Huomaamatta aukenivat synkkien hautojen ovet.
Perkele pysähtyi haudan oven eteen ja katsahti sisälle… Siellä asui kuollut, joka oli kieltänyt ja kironnut Jumalan, kun vaelsi elävänä maailmassa… Se teko oli hänen omassatunnossansa eväänä Manalan maille tullut… Se eväs oli nyt muuttunut tuleksi, joka paloi luiden ytimissä… Se poltti luita, vaan ei luu kulunut, ei sammunut sitä polttava tuli… Perkeleen ilmestyessä vetäytyi kuollut kauhusta haudan nurkkaan… Luut tärisivät pelosta… Hirmukauhu tuikutti silmäreijästä tulena… Hän pelkäsi Perkelettä… vieroi sitä kuin ilkeintä petoa… pyrki siitä irti ja ikävöi yhteyteen Jumalan kanssa…
Henki ei päässyt irti Alkulähteestänsä… Se ikävöi Siihen takaisin… Se katui Siitä eroansa ja puhdistui tuskan tulessa, päästäksensä takaisin Siihen josta oli kotoisin… Se pyrkimys ja katumus olivat se hirmuinen tuli, joka paloi luiden ytimiä polttamassa.
Perkele huomautti enkeleillensä kylmästi:
— "Hän ei vieläkään suostu minuun… Hän pyrkii Jehovan orjaksi takaisin…"
— "Mutta kun hän on huomannut sen turhaksi ja kyllänsä kitunut, väsyy ja kääntyy hän sinuun", — vakuutti Piru hänelle.
Kylmä kalmanviima löyhähti. Perkele lausui ylpeänä:
— "Palvelijani Harhama on tuhannen kertaa kauvempana Jehovasta, kuin tuo kurja kuollut tuossa: Hän onkironnutkinJehovan… Siksi on hänen omassatunnossansa oleva evästä siksi paljon, että häneijaksa sitä kuluttaa ja kestää täällä… Hänen täytyy raueta minuun."
Hänen äänensä kulki kauhuna hautausmaan holveja pitkin… Se kierteli haudasta hautaan… Kauhistuneet vainajat värisivät kuin tulipitimissä.
Kamala kulkue kulki edelleen… Sivulla avautui synkkä hauta. Siinä asui kuollut, joka oli vanhempansa unohtanut, tuottanut häpeää niille… Siksi oli hän joutunut kelvottomana pois Jumalasta… Se oli eväänä hänen omassatunnossansa… Se tieto ja ikävä takaisin Jumalaan olivat muuttuneet ilkeiksi kuoleman rotiksi… Ne rotat nakertelivat hänen luitansa, purivat niitä yöt ja päivät… Hirmustuneena kyyristyi onneton kokoon Perkeleen häntä katsellessa… Rottalauma vikisi ilosta ja järsi hänen luitansa juoksennellen niitä pitkin ja poikki…
— "Hänkin kestää vielä", — lausui Perkele kovana. Kehno lohdutti häntä, vakuuttaen:
— "Mutta jos hän kestää nyt, on hän myöhemmin väsyvä. Ja sinun valittusi Harhama ei ole kestävä, sillä hän on vanhempansa unohtanut ja syvimmin häväissyt niitä… Hän on tehnyt äidistänsä katalan varkaan äidin."
Edellä kulkevat luurankoenkelit veisailivat Perkeleelle ylistysvirttä… Ne tunnustivat hänen voi maansa ihmisessä… Kuolleet kyyristyivät hautahuoneissansa… Inho kulki luita pitkin, kun kuulivat Perkeleen tulevan… Riemulaulu täytti huudot pauhullansa.
Matka jatkui… Se kävi haudasta hautaan… Vainajat värisivät, pirunviima kulki Perkeleen edellä.
Taas avautui haudan ovi… Siinä huoneessa asui varas. Omantunnon-tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet mustiksi käärmeiksi… Ne söivät häntä… matelivat ristiin-rastiin, luita pitkin ja poikin… kihisivät ilkeästi… kietoutuivat kaulaan, sekä sääriluiden ympärille… luikahtelivat sisälmyksissä kylminä ja inhottavina, eivätkä saaneet koskaan kylläänsä hänestä…
Vaan yhä kesti onneton kipunsa… Henki ei eronnut Jumalasta… Se ei päässyt irti, ei siis voinut antautua Perkeleelle, että olisi omatunto rauhan saanut, lakanneet sen soimaukset, jotka nyt käärmeinä aterioivat hänessä… Kylmä, ylevä harmi ja kiukku säteili Perkeleen kasvon-eleistä, kun hän näki, miten on vaikea ihmishengelle päästä pois Jumalastansa, oman itsensä ytimestä… Viha leimusi hänen silmäyksistänsä… Paholainen lohdutti häntä:
— "Aika tulee jolloin hänen voimansa lakkaavat ja silloin nukahtaa hänen henkensä sinuun…"
— "Se aika on tuleva", — ylpeili Perkele kovana. Onneton kiemurteli tuskansa käsissä… Perkeleen kauhu kutisti hänet kyttyräksi. Piru selitti herrallensa:
— "Ja jos tämä, joka on puutteessa toiselta ottanut, ei voi kestää, niin miten voisi sen tehdä valittuni Harhama, joka on varastanut varastaaksensa, ilman pakkoa siihen… Hänen rikoksensa Jehovaa vastaan on tuhannen kertaa suurempi kuin tämän… Ijankaikkisuus on liian lyhyt aika sitä sovittaa…"
Hirmuhuudot kuuluivat maan sisästä… Henget huusivat Jumalan apua…Inhoten pakenivat ne Perkelettä, tuntiessaan hänen suuren tulonsa…Pauhaava riemulaulu vaimensi tuskanhuudot tuskin korvaan kuuluviksi…
Kulku jatkui haudasta hautaan… Kaikki kolkkoni kolkommaksi… Manalan tulet tuikuttivat… Pelokkaina odottivat henget maakammioissansa… Eikä ollut missään pakotietä, ei lymyä, ei ovea kiinni panna.
Pimeässä kammiossa värjötteli huorin tehnyt… Hän oli sillä teollansa Jumalasta pois eronnut… Nyt oli hän onneton Manalan asukas… Hänen omantuntonsa tuomiset: tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet inhottaviksi syöpäläisiksi… Ne söivät häntä yöt ja päivät… Haisevina matelivat ne sisälmyksissäkin… sydämessä… suonissa… suussa ja kaikkialla… Likana tippui koko olemus… Tuskan ja inhon käsissä kärsi onneton, kun ei herennyt henki pyrkimästä Jumalaan takaisin… Ei antautunut se levollisena Perkeleen omaksi, vaipuaksensa sen tarjoomiin nautinnoihin… Hän oli huorinteon herkuista jo kyllänsä saanut.
— "Hän kestää, mutta minulla riittää myös ijankaikkisuutta. Minun henkeni on häneen siksi syvälle syöpynyt, ettei hän voi siitä puhdistua ennen voimiensa riutumista", — lausui Perkele, kivikovana, jumalallisen kylmä sävy kasvoillansa. Enkelit veisasivat hänelle:
"Elämässä sinun työsi alkaa, mutta manalassa jatkuu se. On ihmis-ikä tuiki lyhyt sitä tehdä. Se on arka hetki vain, hetki jolloin siemenesi tuskin ehtii maahan päästä juurin kiinni. Täällä vasta jatkuu työsi. Tääll' ei aika lopu koskaan. Ihmishenki täällä sulle puhdistuu, karaistuu ja vapautuu Jehovasta kokonaan."
Laulu vyöryi pimeässä… Kaiku eksyi sokkeloihin… Avuttomina värjöttivät kuoleman kotien asukkaat… Horna selitti herrallensa:
— "Ja valittusi Harhama on tehnyt huorin enemmän kuin tuhat muuta.Hänen on turha yrittääkään päästä Jehovaan takaisin…"
Perkele lausui ylpeänä:
— "Hänen on täytynyt totella minun tahtoani…"
Pimeys oli pakahtua lauluun. Enkelit veisasivat
"Niinkuin kirkas aamunkoi valkenee sun valtasi. Kaikki voimat sulle raataa, joka puro sinuun virtaa, kaikki tuulet puhaltavat ijät kaiket sinuun päin. Voimakas sa oot ja suuri."
Maanraot olivat säveltä, haudat hirmua täynnä… Kuolleet värisivät kuin avuton uhri pedon edessä… Kaikkialla hohottivat haudat auki… Kaikkialle tunki Perkeleen tulinen katse.
Perkele pysähtyi synkeimmän haudan ovelle… Siellä asui murhaaja, omantunnon soimaukset ijankaikkisuuden varana… Ne ja Jumalaan ikävöiminen olivat muuttuneet murhatun hahmoksi ja sen veren-ääneksi… Haamu puristi häntä joka hetki tulisin kourin… Veren ääni tunkeutui tulena luiden ytimien sisälle… Se huusi kostoa hänelle… Se soimasi häntä… vaati häneltä elämäänsä takaisin… Onneton kiemurteli tulisissa pitimissänsä, Alkulähdettänsä ikävöiden…
— "Turhaa taistelua!… Minuun hänen täytyy raueta!" - lausuiPerkele jääkylmänä.
— "Sinussa on hänelle lepo… Sen on hän viimeinkin huomaava", — vakuuttivat enkelit.
Perkele jatkoi:
— "Hän on tappanut vihamiehensä. Mutta palvelijani Harhama on murhannut oman lapsensa, jättämällä sen hoidotta mieron varaan…"
— "Sinun henkesi on hänessä ilmestynyt kirkkaimpana", — riemuitsivat enkelit. Ylistyslaulu kierteli käytäviä, mateli hautojen läpi, pujotellen niissä, kuin suuri, ilkeä musta käärme.
Ylistyslaulu pauhasi… Pimeät haudat kumisivat… Kuoleman maa oli hirmua tulvillansa…
Perkele seisoi jo uuden haudan ovella… Siellä asusti valehtelija… Hänen omantuntonsa soimaukset ja niistä johtunut halu palata takaisin ihmishengen Alkulähteen yhteyteen, olivat muuttuneet ilkeiksi pieniksi kuoleman hiiriksi… Ne olivat aivan verisiä… Koko hauta oli niitä täynnä… Niitä kihisi kaikkialla… Ne rakentelivat pesiänsä haudan asujan sisälmyksiin… kuhertelivat siellä… tappelivat suupaloista… järsivät luita… rypivät veressä ja juoksentelivat suonien sisässä… Inho ja kauhu olivat onnettoman ainaiset huonetoverit kuoleman hautahuoneessa asumassa.
Perkele osoitti näkyä, ja lausui armotonna kuin jumala:
— "Hän on valehdellut erehdyksessä. Ja kumminkin on noin kaukana Jehovasta… Mutta valittuni Harhaman koko elämä on olluttietoistavalhetta ja petosta."
— "Siksi on hänen yrityksensä palata Jehovaan turhaan raukeava", — lisäsi Horna.
Kuolon kauhut lisääntyivät… Etäältä kuului kamala huuto… Nääntyneet parkuivat apua… Huuto kierteli pimeydessä… Kuolleet vapisivat… Kaiku kolisi kammioissa…
Perkeleen eteen tupsahti pimeä maaluola… Siinä asui Manalan asukas, joka oli himoinnut naapurinsa omaisuutta… Omantunnon tuskat ja jumalankaipuu olivat siittäneet ilkeitä ruumistoukkia… Ne söivät häntä ulkoa ja sisältä… laskivat munansa häneen… sikisivät hänessä… kuolivat häneen, mädäten hänessä toistensa ateriaksi… Koko hänen olemuksensa kiehui niitä täpösen-täynnä.
— "Hänkin toivoo vielä, että minun henkeni hänestä häviää ja hän pääsee Jehovaan takaisin…" lausui Perkele, nauttien kuolleen kauhusta. Kun enkelit olivat sen toivon turhaksi todistaneet, lisäsi Perkele, kasvoilla kova sävy:
— "Hän on himoinnut ainoastaan naapurinsa maapalaa ja vaimoa, mutta palvelijani Harhama on himoinnut koko maailmaa, sen rikkautta ja seppeleitä… Hänen hengessänsä on minun valtani perus syvimmälle laskettuna…"
Pimeys kohahti… Kaiku hiljeni… Piru todisti herrallensa:
— "Helpompi on ihmisen nostaa vuoret maasta, kuin Jehovan kohottaa sinun valtasi peruskiveä pois Harhaman hengestä."
Kamala kuolleitten huuto seurasi puhetta… Enkelien laulu pauhasi…Ne lauloivat:
"Jos ken voisi kaikkeuden kantaa sijoiltansa pois, ei se voisi Harhamasta sinun valtas perustusta nostaa pois ja hävittää. Se on kivi: Kuka siihen koskee, taikka sitä kiertää, jalkans' aina siihen loukkaa."
Laulun pauhatessa astui Perkele Manala-temppeliin… Se temppeli avautui hänen edessänsä… Siellä asuvat enkelit, jotka käyvät Manalassa kuiskailemassa sinne saapuneille vietteleviä sanoja… He käyvät johtamassa heitä Perkeleen poluille… saarnaamassa hänen oppejansa… lupaamalla vapahdusta hänessä… Luut ovat heillä lihattomia… He ovat eläviä luurankoja, hirvittäviä Manalan pahoja peikkoja… Heissä ei voi lihaa olla, sillä silloin heidät tunnettaisiin, kun he käyvät vainajien asunnoissa…
Manala-temppeli on pimeyttä tulvaten täynnä… Holvit ovat peikkojen pimeitä asunnoita… Luola liittyy luolan perään, aina loppumattomiin… Holvaukset ovat mustinta maata, kannattimet multaläjiä, joissa mustimmat käärmeet pesivät… Kalmanhaju täyttää ilman… Luolissa hiipivät luurangot askareillansa… Niiden silmäreijissä tuikkava tuli on temppelin valona… Minne katsoo taikka kulkee, siellä hääräävät kamalat olennot ja tuikuttavat oudot silmätulet, kuin kipinä syvältä maan alta, kun se tuikkaa pienen reijän läpi…
Perkeleen ilmestyessä temppeliin sävähtivät punaiset salamat, jääden tuliksi holveihin, yksi sinne toinen tänne… Pimeys oli nyt salamilla siroteltu… Ne liekehtivät kuin lamput ja valaisivat luolat himmeällä valolla… Enkelijoukko veisasi herransa ylistystä… Tuhansista luolista tulvi säveltä hänelle… Tuhannet polvistuivat hänen edessänsä…
Perkeleen pään päällä leijaili tulinen kruunu… Korpit koikkuivat luolien perällä… Ne koikkuivat kamalasti… Suuri käärme kiemurteli Perkeleen jalkojen edessä.
Ylistyslaulun vaiettua puhui hän enkeleillensä:
— "Palvelijani Harhaman hengen hedelmät tuleutuvat ihmisissä. Minä olen Teille näyttänyt, kuinka hänen henkensä on kokonaan minun henkeäni: Hän on rikkonut kaikki muut Jehovan käskyt."
Enkelit oudostuivat. Perkele selitti viisautta säteillen:
— "Hän on pyhittänyt lepopäivän työttömyydellänsä…"
Enkelit huokasivat helpotuksesta ja Piru oikaisi:
— "Silloin ei hän ole sitä vielä pyhittänyt…"
Ja heidän vielä riemuitessansa selitti Perkele voiton-ilon hänestä säteillessä:
"Hän on siinäkin palvellutminua: Hän on pyhittänyt sen laiskuudellansa, ja lisäksi: hän on sillä pyhittänytkaikkipäivät lepopäiviksi, vaikka Jehova käskee kuusi päivää työtä tekemään… Hän ei ole tehnyt työtä yhtenäkään päivänä…"
Hiisi lopetti hänen puheensa, lisäten siihen:
— "Hän on vastoin Jehovan käskyjä pyhittänyt koko elämänsä lepopäiväksi…"
Ilohuuto ja riemulaulu tulvi pauhuna multaluolista… Kaikki tunnusti Perkeleen voimaa ihmisessä. Perkele kysyi järkkymättömän kovana, voitonvarmana:
— "Voiko hänen hengestänsä silloin kypsyä hedelmä Jehovalle?…Voiko sekään enää tulla Jehovan orjaksi, johon on tarttunut Harhamasta minun puhdas henkeni?"
Enkelit vastasivat laululla:
"Ken maistaa hänen hengestänsä, hän saakin sinun henkeäsi puhtaimman siemauksen. Se lumous: sun henkesi, pois polttaa hengen Jehovan, ja ihmishengen kokonaan se huumaa sekä juovuttaa sun palvelijaksesi."
Perkele käveli ylpeänä kruununsa hohteen hänen hartioilleen valuessa.Pysähdyttyänsä hän lausui:
— "Ja semmoisen hedelmän olisi hän vienyt hautaansa, jos ei olisi kirjaansa kirjoittanut… Nyt elää hänen henkensä hänen kuoltuansakin todistamassa minun voimaani ja levittämässä minun henkeäni!…"
— "Se oli sinun tahtosi… Sinä et sallinut hänen viedä henkeäsi hyödyttömänä hautaan", — ylistivät enkelit.
Perkeleen vihjauksesta ilmestyi temppeliin Oolavin haamu… Harhaman elämä seisoi taas hänen vierellänsä inhottavana käärmeenä… Se välähytteli hänelle pankin kultakasoja ja setelipinoja… Salamana välähtelivät himontulet Oolavin silmistä… Kulta huikaisi häntä… onnettomuus ja epätoivo seisoivat takana ruoska kädessä… Perkele antoi hänen nähdä sen ruoskan.
— "Hän on minun palvelijani Harhaman hedelmä", — lausui Perkele kuivasti, lisäten:
— "Niin pysyy minun valtani ja ihmishenki minussa. Ihmishenkiei voiminusta erota, koska minä olen Eevan kautta tullut ihmishengen oleelliseksi osaksi… Te olette haudoissa nähneet, kuinka lujasti ihminen on minuun sidottu: sillä ei mikään voi hävittää oman olemuksensa perus-oliota, kuten vesi ei voi hävittää vetyänsä, tuhoamatta ja häviämättä samalla itsekin."
Kamala huuto kuului synkistä haudoista… Tuomitut huusivat apua… Enkelijoukot ylistävät herraansa mahtavalla hymnillä, joka sekottuu kuolleiden tuskanhuutoon.
Kun mies kulki jo oudoilla poluilla.
Taivaan sini tummeni ja pehmeni, kypsyen kesäisimmillensä. Auringosta aivan herui mehevin valo. Elämänhuolet olivat kutsuneet kiurun pois ilmasta. Peruna nousi taimelle. Mansikankukka kasvatti lempensä armosta hedelmää: pikku raakaletta. Puro lirisi jo vähävesisenä, itkien ja kaivaten kevät tulviensa suuria vesivaroja. Pihlaja pääsi kukkaansa, tytön poski kesähelteen punaansa, ja kevät antoi viime suuteloa täyteläisenä uhkuvalle kesälle.
Pienessä, matalassa kamarissa, kivitalon ullakkokerroksessa oli koolla seurue, johon kuului Oolavi, Harteva, Horsma, Voima ja Ilanne. Pöydällä oli pari viinipulloa ja korttipakka, sekä viisi pistoolia ja yhtä monta pommia. Jokaisen läsnäolijan kasvoista voi lukea, että sisällä riehui tuli, jonka paloa joko kiihdytettiin tai salattiin ulkonaisella huolettomuudella ja rehentelyllä. Väliin katkesi puhe kokonaan, ja viiltävässä hiljaisuudessa voi silloin kuulla akkunanruutua vasten lentelevän kärpäsen surinan.
Reippain oli Harteva, joka johti joukkoa. Selvästi voi huomata, että Oolavi oli väsyneen, riutuneen näköinen, vaikka hän salasi sitä huolettomilla eleillä, ylvästelyllä ja sukkeluuksilla.
Mutta kun viini oli alkanut tehtäväänsä tehdä, reipastuivat mielet, hurjat intohimot ja uhkarohkeus pääsivät valloillensa, ja elämä alkoi hyrskiä purona, sitten kevättulvana, vuolaana virtana, joka viskoi vesiänsä, aaltoa aallon perästä, kiiruhtaen, ikään kuin ottaaksensa kiinni koskea, joka pakenee edellä, kutsuen huumaavalla pauhullansa. Se virta nyhti Oolaviakin mukaansa, ensin hitaasti, kuten kevättulva rantapengertä, sitten nopeammin ja voimakkaammin, kunnes hän oli kokonansa sen vallassa.
Harteva piti vireillä joukon hyvää tuulta ja reippautta. Hän se myös laati suunnitelmat. Juoden lasinsa pohjaan, selitteli hän Oolaville:
— "Kumpiko sinun mielestäsi on oikeampaa ja jalompaa: ryövätä rehellisesti, vaiko nylkeä ihmisiä lain avulla kuin saastainen petoja sitten tekeytyä hurskaaksi?"
Siinä asiassa oli Oolavilla oma mielipiteensä, jonka hän oli muodostanut tekonsa ja aikomuksiensa puolustukseksi. Vähitellen oli se teennäinen mielipide muodostunut hänessä sairaloiseksi uskoksi. Hän piti jo ryöväystä kunniallisena, jopa sankaritekona.
Kun hän oli sen myöntänyt Hartevalle, jatkoi tämä:
— "Tietysti! Peli pitää olla reilu ja suora… Katso sitä parooni Geldnersiä: Hän ei tee työtä eikä saa rukoilemalla mannaa taivaasta, ja kumminkin vuotaa hänelle rahoja säkittäin päivässä. Eivätkö ne silloin ole varastettuja?"
— "Juo sinä, äläkä saivartele", keskeytti Horsma.
— "Anna Yrjön puhua, Yrjöhän on herra arvostelija!" - kehotti Voima.Harteva sytytti sikarinsa ja vakuutti:
— "Rehellinen ryöväys on aina kunniallista, ja se on miehen työtä… Ne semmoiset lain avulla varastelijat ovat ilkeitä saivaria, jotka häpeävät varkaan-ammattiansa, vaikka sitä joka päivä julkisesti harjottavat."
Oolavista tuntui Hartevan puhe aivan oikealta, vieläpä syvälliseltä totuudelta. Luonnollinen, vaistomainen halu saada oma tekonsa ja elämänsä oikeaksi todistelluksi, jommoinen halu aina syntyy alkavassa rikoksen tekijässä, himmensi taas oikeuskäsitteen hänessä. Hän myönsi Hartevalle:
— "Kyllä sinä olet oikeassa…"
— "Ainahan Yrjö on oikeassa", — innostui Voima.
— "Juo, Yrjö!" — kehottelivat toiset. Yrjö Harteva joi ja jatkoiOolaville:
— "Ne lain avulla varastajat veivät sinulta rahat ja kukkaron. No anna viedä! Me pojat otamme ne kauniisti niiltä takaisin… Ei kuin pommi vaan soimaan ja pistooli paukkumaan, niin kyllä omat pois lähtevät!"
Yleinen riemu ja nauru säestivät Hartevan puhetta. Horsma huomautti harmistuneena:
— "Sillä ne ovat Geldnersillä meidänkin isä-ukkojemme rahat…Kirotut veren-imijät!… Nyljette isä-ukon puille paljaille!"
Ja koko joukko oli uskovinansa, että veren-imijät olivat saattaneet heidät ja heidän isänsä häviöön. Voima tekeytyi raivostuneeksi ja vannoi kostoa. Oolavi joi vihaa ja innostui siitä. Hänelle valkeni nyt oman asiansa oikeus, ikäänkuin äkkiä täyteen tähtitulitukseensa leimahtava taivas. Silmät paloivat. Käsi piteli jo asetta huviksensa. Hän joi kulauksen viiniä ja ylvästeli:
— "Otetaan vain omat pois ja korko vielä omille… korko ja hyvä!Hei, pojat!"
— "Hei!" — hihkasivat toiset, tyhjentäen lasinsa ja lyöden ne pöytään.
— "Semmoinen repäisevä peli se pitää olla… Nyt sinä Oolavi alat jo saada täydet miehen höyryt", — kehui Harteva Oolavia.
Miehet hurjistuivat. Kulta ja viini menivät päähän ja tekivät ihmisestä pedon. Horsma löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi:
— "Korko pitää lähteä isä-ukonkin rahoille ja hyvä… Eläköön anarkismi!…"
Lasit kilisivät. Viini virtasi. Oolavi huumautui.
Hänelle oli nyt anarkismi uusi evankeliumi, josta hän etsi pelastusta. Se valkeni hänelle oikeaksi, jaloksi aatteeksi. Harteva teki selkoa suunnitelmista. Näyttäen pankkien tilikertomuksia, selitti hän:
— "Tämä pankki olisi helpoin puhdistaa, mutta kertomuksesta näkyy, että sen kassassa ei tavallisesti ole puhdistettavaa, kuin ainoastaan joku vaivainen sata tuhatta…"
— "Emme me sen takia viitsi… Yhdellä tiellä pitää ottaa mikä tarvitaan", — rehenteli Oolavi. Kulta poltti jo hänen sormiansa, mutta rehentelyn alla kyti vielä salainen epäröiminen, omantunnon ääni, jota hän rehentelyllä salasi ja tukahdutti.
— "Eikö sinulla ole rikkaampaa pankkia?" — viisasteli Horsma.
— "On minulla… Minulla ei ole mitään niin paljon kuin pankkeja",— kerskui Harteva. Oolavin epäröiminen hälveni vähä-vähältä.
— "Yrjö on pankki-pankkiiri… Sillä on kassassa kokonaisia pankkeja", — retusi Voima, lyöden Hartevaa olkapäälle.
Hurjistuneet mielet kiihtyivät. Reuhaaminen huumasi ja rohkaisiOolavia. Harteva ylpeili:
— "En minä viitsi kassassa pitää pikkurahoja ja rahapakkoja… Minä pidän siellä kokonaisia pankkeja, niin on kirjanpito helpompaa…"
Yleinen nauru ja hälinä palkitsi puhujaa. Lasit täyttyivät, kilisivät ja tyhjenivät. Eläköönhuudot kaikuivat anarkismille. Oolavi kulki kuohuvan vaahdon mukana, rohkaistuen jo, kuten muinoin Tuukkalankoskia laskiessansa. Ne mielenrohkeuden aarteet, joita koski oli häneen laulanut, alkoivat katkoa jo kytkyitänsä ja syöksyivät hillittömään vapauteen kuin peto, joka on häkkinsä murtanut ja riemusta kiljahdellen karkaa erämaan houkuttelevalle hietikolle, missä herkulliset antilopiparvet odottavat, kiljunnalle on tilaa ja pedon luonnolle työtä ja huumaavaa verijuomaa. Hän vetäisi tikarin poveltansa, viskasi sen Hartevan eteen pöydälle ja reuhasi:
— "No kun sinulla on kerran kassa, niin avaapas luotto. Siin' on miljoonan vekseli… Hyväksytäänkö?"
Harteva riemastui, nähdessänsä Oolavin hurjistuvan. Tikaria katsellen räyhäsi hän:
— "Kyllä semmoiset vekselit meidän pankissa aina rahasta käyvät…Ollappa vain enemmän!"
Toiset seurasivat Oolavin esimerkkiä. Hurja rohkeus muuttui päihtymykseksi, ruttomaiseksi kuoleman halveksimiseksi. Harteva laski tikarikasan ja selitti:
— "Siis neljä miljoonan vekseliä!… Ei ole paljon meidän rahoissa!…"
Ja tarkastellen pankkien kuukausitilejä, osoitti hän:
— "Tässä pankissa, niinkuin näkyy, on aina noin kuusi miljoonaa käteistä… Juodaan siis sen pankin malja!"
Maljat juotiin. Eläköön-huudot kaikuivat. Huoneusto oli semmoinen, että ei tarvinnut olla varova, koska sieltä ei melu muuanne kuulunut. Eikä seurue enää osannutkaan peljätä, ei kyennyt varovaisuuteen… Miljoonat menivät päähän viinin kanssa. Oolavista oli kaikki kirkasta ja varmaa.
Hetkeksi hiljeni sitten kerskailu. Miehet sopivat ensi tehtävistä: pankin huoneuston tarkastelemisesta, varovaisuustoimenpiteistä ja muista. Kun ne olivat suoritetut, alkoi juominki. Jokainen tiesi leikkivänsä kuoleman kanssa ja viini sai sammuttaa ne tunteet, jotka kuoleman ajatus joskus puhalsi ilmipaloksi. He joivat täysin siemauksin, kuten taisteluun lähtevä rykmentti, joka viinalla, soitolla ja huudoilla herättelee pedonluontoa, tappaa alakuloisuutta ihmisessä. Sen juomingin kestäessä selitteli Harteva Oolaville:
— "Miehen pitää aina pysytellä hyvissä rahoissa, sillä ilman rahaa ei mies ole mies…"
Oolavi oli sen kyllä jo huomannut. Hän muisti neiti Iltamon ja monet muut, ja mieli kuohahteli. Harteva jatkoi:
— "Mutta raha… se poika avaa kaikki neulan silmät suuriksi porteiksi ja selkosen-seljälleen… Kuule, Oolavi, kun sinulle sanon: Ei ole niin pientä tytön sydäntä, johon ei mies pääsisi, kun tulee vain aasina, jolla on kultakuorma seljässä…"
Toiset nauroivat. Harteva jatkoi viisasteluansa:
— "Ja mitä suurempana aasina vielä tuleekin, niin sitä väljemmästi ja komeammasti saa asua tytön sydämessä… Sillä tyttö tietää aina, että suuremmalta aasilta saa kuorman seljästä pois, helpommin kuin pienemmältä… Juo, Oolavi!… Oletko sinä koskaan pannut tytön rahasäkkiä kantavaa aasia rakastamaan?"
— "Olen ja komeasti", — kerskui Oolavi.
— "Ketä?… Kenen sydämen sinä olet pehmittänyt", — kyseli riemastunut joukko.
Hetkiseksi leimahti Oolavissa kerskailuhalu. Joku laulaa hoilotti kepeää laulua. Toiset tiedustelivat Oolavilta edelleen:
— "Kenen sydämen sinä olet solmuun vetänyt?"
Oolavi nautti siitä, että voi mainita huomatun naisen nimen ja samalla kostaa sille, osottaa että on hänet rahalla ostanut kuten porton. Viha ja kerskailuhalu sekottuivat hänessä. Hän unohti hetkeksi vihansakin neiti Iltamoa kohtaan ja hän lausui hänen nimensä ylpeänä, kerskahtaen. Joukko riemuitsi sitä kuullessansa:
— "Iltamonko!… Senkö korean harakan, joka niin somasti pyrstöänsä lekuttaa?…"
Oolavi lauloi jonkun kepeän kuplettilaulun, ylpeänä, hattu päässä reuhaten. Harteva kiitteli häntä, huudahdellen:
— "No semmoinen se pitää ottaa, kun kerran ottaa!… Peli pitää olla aina reilu!"
Oolavissa heräsivät turhamaiset miehen vaistot: naisillansa ylvästeleminen. Jalo ihminen paloi hänessä loppuun hetki-hetkeltä… Hän ylpeili Iltamosta, kerskui hänestä ja vihasi häntä samalla. Hälinä yltyi. Selvästi voi nähdä, että miehet huumasivat itseänsä keinotekoisesti, koska eläimellinen tila sammutti heitä ahdistavan tunteen.
Puhelu oli kääntynyt naisiin, rakastajattariin ja muihin. Joku miehistä lauloi, toiset väittelivät kovaäänisesti. Puheen seassa ylpeili Harteva:
— "Antaa vain rahan kiertää: Aikansa komentaa sillä naisia… naiset vievät sen kauppiaalle, kauppias pankkiin ja silloin se on taas jo kuin meidän taskussamme…"
Huumaantuneelle Oolaville kirkastui elämä yhä kirkkaammaksi, avautui kirkasvärisenä ulappana, jossa linnat kohoavat satusaarilla, linnoissa odottavat neidot, syli avoinna, huulella maukkain suudelma. Kulta kierisi kaikkialla. Hänen tarvitsee ainoastaan kurottautua, ottaa aarteesta ne avaimet, joilla avautuvat linnojen ovet ja ihmissydämet, neidon sylit, sen suuteloaarteet, ja jonka käskystä ilmestyvät loistavapukuiset palvelijat, kantaen maukkaimpia herkkuja ja huumaavimpia viinejä. Koko elämä totteli sitä avainta, jakoi sen käskystä onnea ja nautintoa, hiveli silmää taiteella, korvaa neidon laululla ja viulun sävel-antimilla, taivutti polvet hänen edessänsä ja peitti hänet ihailijoiden kateisilla katseilla kuin purppuraisimmalla kuningasvaipalla. Hänen edessänsä avautui nyt varma tie, keino, millä saa sen avaimen käsiinsä. Hän ihmetteli ja katui, että oli tähän asti sitä avainta, kultaa, etsinyt vaivaloisilla ja epävarmoilla poluilla, keinottelusta ja kotona pohjattomasta Hallanselästä. Kaikki huonot vaistot pääsivät hänessä valloillensa ja nostivat pedonharjaansa, syöksyen verenhimoisena elämän antimien kimppuun, mistään välittämättä, säälimättä, kuten tiikeri iskee kyntensä pieneen karitsaan.
* * * * *
Kesäinen ilta-aurinko punotti Pietarin tomujen läpi suurena, säteilevänä punakiekkona, ikäänkuin oman punansa paljouteen huikaistuneena, mehevänä tulipyöränä, jonka kajaste loimotti taivaanrannalla sen hohtavana iltapalona. Kuu kelmeni kirkkaalla korkeuden sinellä hopeanvalkeana, taivaan sineen haihtuvana pyöränä. Se tuskin erosi taustansa siniväristä, hukkui siihen kuin marmorikiekko valkeaan väriin.
Oolavi palasi asuntoonsa jalkaisin, päihtymyksestä auttavasti selvinneenä. Hän ei huomannut loistavaa avaruuden iltatulitusta, ei välittänyt vastaantulijoista. Hänen edessänsä loimahtelivat hänen elämänsä kuvitellut tulevaisuuden ulapat, rikkaina valosta, loistosta, iltapunaisina ja lämpiminä. Koko elämä avautui loistavana auringon mailleen menona. Kiihtynyt mielikuvitus nosteli linnoja joka niemeen ja hurjat himot etsivät irtipäässeenä petona aavan erämaan rikkaita maukkaita veriherkkuja. Hän janosi hurjuuksia, uhkarohkeita tekoja ja voimanäytteitä, kuten ennen Tuukkalan koskenkuohuja.