Loistavat, avonaiset vaunut tulivat vastaan. Jo kaukaa tunsi hän hevoset ruhtinas Karavajefin hevosiksi. Kuski komenteli edellä ajavia syrjään ja punaliivinen lakeija katseli vastaantulevaa ylpeänä.
Vaunut lähestyivät jo niin, että Oolavi voi nähdä niissä istuvat. Hänen verensä kiehahti. Vaunussa istui neiti Iltamo, naureksien nuorelle ruhtinas Karavajefille. Sattumalta huomasi hän Oolavin, joka aikoi häntä tervehtiä. Neiti Iltamo huomasi sen ja käänsi päänsä pois, teeskennellen ei häntä huomanneensa… Hän häpesi Oolavia, joka kulki jalkaisin, eikä pukukaan ollut enää semmoinen kuin olisi pitänyt olla.
Oolavi näki ja tajusi sen kaiken. Hän ehti nähdä neiti Iltamon kaulassa sen helmikoristeen, jonka hän oli viimeisenä lahjana hänelle lahjoittanut. Viha ja harmi leimahti hänessä silloin ilmitulena. Hän päätti "näyttää". Hän laski kuinka hän ryöstön onnistuttua ostaa taas komeimmat vaunut, pakottaa huomatuimman kaunottaren kullalla rakastajattareksensa ja ajaa hänen kanssansa neiti Iltamon ohi heittäen häneen halveksivan katseen. Riemastuneena huudahti hän itseksensä:
— "Niin minä teen!… Minä näytän vielä, että sinun Karavajefisi on minun rinnallani keppikerjäläinen!…"
Hän kiihtyi, nautti voitostansa. Viha ja inho neiti Iltamoa kohtaan leimahti liekiksi. Hän sylkäisi ja mutisi halveksivasti:
— "Mokomakin pyrstösi kaupitsija!"
Hän alkoi laskea edelleen, mitä kaikkia hän miljoonillansa tekee. Hän puheli:
— "Miljoona ruplaa on yli kaksi ja puoli miljoonaa markkaa… Puolitoista miljoonaa riittää korvaamaan vaillingin. Ja miljoona jää…"
Joku rentun näköinen vastaantulija, puolijuopunut, töytäsi häntä vastaan. Oolavi sysäsi hänet syrjään, ärähtäen jonkun kiukkuisensanan. Sysätty hölmistyi aluksi ja huudahti:
— "Herra isä!… Mikä se oli?…"
Mutta selvittyänsä alkoi hän kiukutella nopeasti poistuvan Oolavin jälkeen, huudahtaen:
— "Mitä varten sinä tyrkkäsit?… Hei, sinä puupää!…Katupatsas!… Kuuletkos sinä?…"
Kun Oolavi ei kuullut, käveli mies hänen jäljestänsä, haukkuen:
— "Maltahan, piru!… Kulkee kuin ummessa silmin ja astua pamahtaa vastaan ja… koiranpenikka… tyrkkää vielä ihmistä… Eh, sinä toljake… kuuletko, katumittari… Minä sinulle näytän!" — lopetti hän huutaen ja heristellen poistuvalle Oolaville nyrkkiänsä. Sitä tehdessään tölmäsi mies vastaantulijaa vastaan, joka alkoi kirkua:
— "Paholaisen retkale!… Piruako sinä kadulla saarnaat ja tyrkit!"
Mies puolustautui, huutaen:
— "Missäs minun pitäisi tyrkkiä?… Häh! Kotiinko minun pitäisi mennä tyrkkimään?…"
— "Opetan minä sinut, katurosvo", — uhkaili toinen.
— "Koitappas opettaa!… Entä oikeus missä on?… Ja entä poliisi!… Opetan!… Entä missä minua tyrkättiin?… Kadulla!… Jumaliste kadulla…"
Miehet ryhtyivät riitelemään. Suuri väkijoukko kokoontui sitä kuuntelemaan, ja ottamaan osaa. Yksi puolusti yhtä, toinen toista puolta. Syntyi yleinen rähinä, jonka keskeltä kuuluivat kovimpina kahden päähenkilön haukkusanat. Mutta Oolavi ei huomannut mitään. Hän riensi edelleen kiihkoisena ja jatkoi laskuansa:
— "Vaillingin minä täytän ensimäiseksi… Ja konnahan minä olisinkin, jos en täyttäisi… Ihan penniä myöten täytän… isän ei pidä saada vihiäkään asiasta…"
Taas töytäsi hän vastaantulijaa, erästä repaleista työmiestä vastaan.
— "Piru!" — ärähti hän ja viskasi tulijan kumoon tiepuoleen kiirehtien edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut. Loukattu hyppäsi pystyyn hölmistyneenä ympärilleen katsellen, kuin olisi hän pilvestä pudonnut. Hämmästyneenä huudahti hän:
— "Jumala ja pyhät siunatkoot!… Tuuliaispäähän se ryöpäytti?…"
Eräs vaimo selitti hänelle:
— "Mikä tuuliaispää!… Mies sinut viskasi… tuo ihminen, joka tuolla mennä hanttuuttaa… se siellä…"
Loukattu älysi asian, raivostui ja huusi poistuvalle Oolaville:
— "Eh, sinä katupölkky!… Eikö sinulla ole silmiä päässä kun tölmäät kohti?… Kuuletko sinä?… Sinä olet hyvin rosvonnäköinen… Kuuletko, retkale!… Eh, sinä… Ei se roikale kuule",— lopetti hän viitaten kädellään kuin sanoaksensa: ei maksa vaivaa huutaa. Tuntemattomalle ohikulkijalle hän selitti ohimennen:
— "Hän on hyvin rosvon näköinen… Ivan Petrovits, joka varastiPopofin rahat, tyrkkii ihmisiä aivan samalla tavalla."
Oolavi laski laskujansa, puhellen:
— "Miljoona markkaa jää, jää vähän ylikin… Niillä minä elän ja näytän sille suullaan elävälle harakalle, Iltamolle… Luulee olevansa parempikin… räkättirastas!"
Kun hän tuli asuntoonsa, odotti häntä siellä hänen entinen lakeijansa, vaatien viime saatavaansa, muutamaa kymmentä ruplaa, jonka hän sanoi unohtaneensa periä.
— "Mitä saatavia!" — tiuskasi Oolavi. Lakeija selitteli:
— "A siellä, muistattehan kun oltiin… Krestoswkissa… me joimme Pjotr Antonovitshin, kuskin kanssa pullon viiniä… Se on kolme ruplaa…"
Oolavi kuohahti ja tiuskasi:
— "Kuka sinun käski juomaan?"
Lakeija tekeytyi hämmästyneeksi ja selitti:
— "Kuinka, kuka?… Siunaa ja varjele, kuka!… Entä miten monta tuntia me odotimme?… Hyvästi kuusi tuntia, ilman ryyppyä. Ja sitten neiti… mikä hänen nimensä on: Iltamo vai mikä… Setshuhonka… hän odotutti neljä tuntia… No vannon Teille että neljä tuntia ja vielä minuutteja lisäksi… Silloin meni kaksi ruplaa kopeikkoinensa…"
Oolavi koetti hillitä itseänsä. Lakeijan vaatimus tuntui hänestä hävyttömältä samoin kuin käytöskin. Lakeija laski edelleen ja selitti:
— "Orlofillakin annetaan aina lakeijalle ja kuskille talon puolesta… Samaten ruhtinas Bjäsemskilla… parooni Meiendarfilla… Lihatshofilla… Joka paikassa annetaan talon puolesta…"
Oolavi olisi heittänyt hänelle puuttuvat ruplat, mutta hänen rahansa olivat jo liian vähissä. Hän kärsi alennuksestansa, jota kärsimystä vähensi lakeijan hävyttömyys, röyhkeä käytös. Se sai hänet nousemaan vielä yleväksi, semmoiseksi, joka halveksii ihmisiä, ei välitä lakeijanlaisten puheista, ei viitsi niihin vastatakaan. Lakeija jatkoi odotuksesta jo närkästyneenä ja samalla rohkaistuneena:
— "Kuinka voikaan kysyä: 'kuka käski'… Tietysti tapa käski…Ja ajatelkaa, mitä olisivat teistä ajatelleet Lihatshofien jaJeliseijefien lakeijat, jos me olisimme istuneet kuivin suin!…Siunaa ja varjele semmoisesta!… Lakeijan täytyy osata pitää ylläherrasväkensä rikkautta… Muutenhan hän ei lakeija olisikaan…"
Oolavi oli vaiti. Mies jatkoi hetkisen odotettuansa:
— "Vot, ottakaa Bobrofit… Hän kun teki konkurssin, niin haukkui ensimäisenä lakeijansa. Sanoi: 'Sinä — sanoi — puupää et osannut käyttäytyä… ihmiset pankissa luulivat sinua kerjäläisen lakeijaksi ja pankki katkaisi luoton'… No, siin' on Teille kuka käski!… Ollapa että hänenkin lakeijansa oli osannut käyttäytyä, niin ei olisi kukaan saanut tietää, että talossa on rotta ainoana omaisuutena… Ja pankki olisi antanut rahaa paljonko vain ilkeät tahtoa…"
Syntyi pieni vaiti-olo. Oolavia ärsytti miehen kavaluus ja siihen sekottunut hävyttömyys ja röyhkeys. Kun vastausta ei kuulunut, kysyi lakeija röyhkeästi:
— "No mitä?… Tuleeko rahat?… Minulla ei ole aikaa…"
Oolavi nousi ylös, osotti ovea ja käski lyhyesti:
— "Heti ulos!"
Lakeijan silmissä leimahti röyhkeä, alhainen katse, tavallinen semmoisina hetkinä ihmisessä, joka on ikänsä ollut siinä nöyrän koiran asemassa, missä lakeijat ovat. Rehennellen, uhitellen ilkkui hän:
— "Vai ulos!… Eh, sinä!… Vai ulos!… Katsohan!… Mistä viskasikin mokoman herran tänne… kerjäläisen!…"
Oolavi ärtyi. Hän oli tottunut käskemään, eikä häntä ollut palvelija vielä raa'asti kohdellut. Hän säilytti toki ylemmyytensä, ei antautunut keskustelemaan, vaan kysyi jyrkästi, kuivasti, käskevästi:
— "Menetkö hyvällä ja heti, vai odotatko kyytiä?"
— "Maksa rahat, niin menen", — ärjäsi lakeija raakana.
Oolavin veri kiehui kuumana. Silmissä leimusi viha ja ylenkatse…Sormet koukistuivat jo valmiiksi. Mutta hän hillitsi vielä mieltänsä.Lakeija tuntui liian arvottomalta. Syntyi pieni äänettömyys. Lakeijajupisi jotain loukkaavaa. Oolavi raivostui. Jalkaa polkien ärjäsi hän:
— "Ulos, ja paikalla!"
— "Suus kiini, suomalainen koirannaama!… Nälkimys… Eh, sinä rahaton mieron kiertäjä", — huusi lakeija ilkkuen. Hänen silmissänsä välähteli alhainen, ilkeä katse. Ääni oli raaka, käytös rehentelevä. Oolavin kädet olivat tuliset, veri kiehui suonissa… Kädet jo valmiiksi jännitettyinä astui hän rotevan lakeijan eteen ja tiuskasi:
— "Lähdetkö sinä, koira, omine jalkoinesi, vai odotatko kyytiä?"
— "Maksa rahat!… Muuten en lähde… Tshuhna… Vai sinä heität…Äitisi viettelijä… Tomppeli", — ilkkui lakeija riettaana.
Oolavin käsi nousi iskuun. Lakeija tapaili tuolia kähisten:
— "Näytän minä sinulle… koiranpentu…"
Mutta lause katkesi. Oolavi tempasi häntä ryntäistä molemmin käsin, nosti korkealle ilmaan ja paiskasi hänet sieltä päänsä yli sohvaan seljällensä. Kuului rusahdus. Sohva oli musertunut kappaleiksi, jalat irtautuneet, selkämäpuut taittuneet. Sekasorron keskeltä näkyivät lakeijan kauhistuneet kasvot ja pelokkaina kiiluvat silmät, ja kuului hiljainen ähkyminen.
Oolavi heitti takin hartioillensa ja läksi ulos, lakeijan vielä kömpiessä ylös sohvan sirpaleiden ja räsyjen seasta. Kadulle tultuansa vannoi hän kiihtyneenä:
— "Piiskaa te tarvitsette, ihmis-elukat… Ei teissä ole muuta ihmistä, kuin paljas nahka… ja sekin likainen… Pommeilla teidät pitäisi hävittää sukupuuttoon."
Puoli tuntia myöhemmin istahti hän pöydän ääreen Hiiden Myllyssä.Tarjooja riensi hänen luoksensa ja kysyi kumarrellen:
— "Mitä suvaitsette käskeä?"
— "Viinaa pöytään ja paras tanssijatar polvelle", — komensi Oolavi.
— "Siinä paikassa!" — lupasi viinuri juosten käskyä täyttämään. Odotellessansa ajatteli Oolavi taas äskeisiä tapauksia, muisteli lakeijaa ja muita, jotka olivat hänelle selkänsä kääntäneet. Alussa täytti taas katkeruus hänen mielensä. Mutta se meni pian ohi ja sijalle tuli taas ihmisviha ja inho. Kaikki ihmiset kuvastuivat hänelle alhaisina eläiminä, inhottavina syöpäläisinä. Niitä ajatellessa kävi puistatus hänen ruumiinsa läpi ja hän mutisi halveksuen:
— "Kaikkialta muualta voi vielä elukka pois päästä, mutta ihmisnahka on sille se pussi, josta se, ei koskaan pääse…"
Mutta kotona morsian itki ja neuloi.
Jo meni ohi sadekuurojenkin aika. Elämän tai vasta peittivät harmaat pilvet. Kaikki uhkasi synketä yöksi…
Oli harmaa kesäpäivä.
Sakea sumu peitti maita. Kauranripsillä riippuivat pienet vesipisarat maahan herahtamaisillansa. Heinikko oli kostea, metsä märkä. Vesihelmi koristi joka havua ja kimmelsi joka lehdellä. Hyttynen oli kadonnut surinamailtansa ja pikku lintu piti sadetta oksan alla varvullansa.
Kaikki osotti, että oli tullut sadetten ja surujen aika.
Martva istui huoneessansa, kerien sukkalankaa. Kerinpuut pyörivät hitaasti kerinnakassa. Kerijä ei kerinyt työn vuoksi, vaan ikäänkuin sumuisen päivänsä kuluksi, tai omien huoliensa pois menoksi. Työ sujui hitaasti. Katse oli tehtävää vailla, harhaili milloin siellä, milloin täällä, kuin erehtynyt tuulenhengähdys kuumimman kesäpäivän rasvatyvenessä haihatellessansa. Huoneessa häilähteli surun suortuva kaikkialla, häilähteli kuin äsken hautaan viedyn muisto.
Kerijän mieli näytti olevan sumuista päivääkin harmaampi. Joskus hidastui keriminen, joskus aivan taukosi, katkesi vaistomaisesti kerijän sitä huomaamatta. Raukeat kädet eivät näyttäneet jaksavan kerää pidellä.
Viimein olivat kädet vaipuneet helmaan, pidellen kerää, käden sitä tuntematta. Surullinen kerijä istui kauvan huomaamatta, että työ oli tauonnut. Mutta äkkiä hän taas havahtui, alkoi keriä, ja ikään kuin pitääksensä mieltänsä virkeänä lauloi kerinnän tahdissa laulua "Kuoleman maille morsian lähti". Hän lauloi:
"Etäällä kirkonkello soi ja hautaa umpeen luodaan. Jo sammui onnen iltakoi ja murheen maljaa juodaan.
Ja neito itkee armastaanja neuloo rauhatonna.Valkoista pikku-lintuaanhän hoitaa onnetonna.
Hän hoitaa sitä hellienkuin akkunalla kukkaa,kun armastansa itkienyöt päivät neuloo sukkaa.
Näin kuuluu vanha ennustus:'Sen valkolinnun hurmehääonnes' on ja rauhotus,kun mieltä painaa murhe.'
Ja neito taruun luottaenniin monta herran aikaaarmastaan surren, vuottaenodottaa onnen taikaa."
Vyyhti oli sotkeutunut… Laulu katkesi… Sen sävel oli surullinen, väre vielä surullisempi… Kissan makuuvirsi säesti sitä hiljaisella hyrinällä… Martva kumartui, selvitti vyyhden sotkeutuman, pujottaen kerän rihmojen lomitse… Kerinpuut pyörivät taas ja laulu jatkui:
"Vaan kirkonkello viestin tuo:'Jo sammui onnen tähti:ei palaa sulhanen sun luo,hän maailmalle lähti'.
Nyt neyle helmaan unhottuu; maa kirkkomaaksi muuttuu. Taivaalle jää vain kylmä kuu; sielt' onnentähdet puuttuu."
Vyyhti oli loppunut… Martva laski kerän helmaansa, istui ja ajatteli… Mutta ajatus ei jaksanut maasta nousta… Silmä oli surua täynnä, mielessä kivipaino. Hän oli entisestään paljon muuttunut. Poissa olivat kasvojen paraat korut: ilo ja onni, sekä lapsen viaton mieli ja avoin silmien sulo-aarre… Kutri ei ilakoinut otsalla iloisena… Se värisi siinä suruisena, kuin kaihoisin sävel viulunkielessä, murhe lapsen mielessä…
Hän istui kauvan ääneti, kuin olisi halunnut surra mielensä huolista tyhjäksi… Viimein huokasi hän raskaasti, siirsi kerinnakan loitommaksi, otti sukan neyleensä, solmisi langan ja alkoi neuloa… Hitaasti sujui työ. Verkkaan solmiutui silmä silmän lisäksi… Katse ei seurannut työn mukana ja ajatus oli muilla mailla.
Neuloessansa hyräili hän laulunsa jatkoa:
"Vaan kirkonkello kumisee nyt valko-kaupungissa. Ja pyhät virret humisee, on ranta kukkaisissa.
Siell' asuu Neitsyt Jumalanjaellen siunausta.Hän hoitaa terveeks' sairahan,ken kaipaa lohdutusta.
Ja neito valkokaupunkiinnyt lintuinensa soutaa,Kipuihin syämen polttaviinhän rauhaa sieltä noutaa.
Käy kulku virtaa myötäiseen.Ei huoli airoin soutaa,kun vene soluu hiljalleen,levälleen airot joutaa.
Ja neito uhraa lintuistaannyt valkokaupungissahartaasti, hiljaa polvillaanrukoillen temppelissä.
Ja sydän-raukka rauhan saa:Toteutuu taru vanha,käy kukkaiseksi kirkkomaa.On neito hurskas nunna."
Mieli värähti… Käsi raukesi… Laulu oli kertonut laulajan oman tarinan… Neyle solahti helmaan ja käsi sen mukana… Neuloja mietti laulunsa sanoja, eikä jaksanut ymmärtää niitä… Ajatus oli herpautunut, raukea, kuin helmassa olevat kädet… Hän ei tuntenut muuta kuin suuren elämäntuskan, joka repi ja poltti häntä… Harmaa sumu katseli häntä akkunasta… Kissan univirsi hyrisi kuin etäinen ruumislaulu ja koko elämä tuntui olevan paareille pantu… Se oli peitetty ruumisliinoilla… Arkku oli jo valmiiksi tuotu, tie havutettu ja hautausmaalla odotti kuoleman hiekkasyli: avoin hauta… Ei näkynyt kukkia, ei ystävän viimeistä oikeaa seppelettä: kyyneltä silmäkulmassa.
Hän istui kauvan. Ajatus raukesi kokonansa. Mieli muuttui harmaaksi sumuksi… Jo herahti vesi silmännurkkaan… Hän painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti… Hento ruumis vavahteli… itkunpuuskat syöksyivät suusta, toinen toisensa jäljestä… Silmä vuoti polttavia vesiänsä… Poski kuumeni… Povi täyttyi mielen katkeruudella… Koko olemus oli repaleina.
Kun hän oli kyllänsä itkenyt, nousi hän, kuivasi silmänsä, jotka olivat täynnä tuskaista katsetta, korjasi hiuksensa ja istui rauhottuaksensa. Poski oli itkusta punainen. Katkerat itkunnikahdukset nousivat kurkkuun, ensin tiheämmin, sitten yhä heikoten ja harventuen. Kun ne alkoivat lakata, yritti hän neuloa, kuin antaaksensa kädelle ajankuluketta.
Mutta ei ottanut työ sujuaksensa. Sukkapuikot liikkuivat hetken kömpelösti… herkesivät sitten kokonansa, kuin uneen uupuvan puhelu… Neyle solahti taas helmaan, vieden kädet mukanansa ja ajatus lähti niille maille, missä eivät soi iloiset kellot.
Äiti astui silloin huoneeseen, näki tyttärensä surun, arvasi osan sen syystä ja alkoi häntä lohdutella, kysyen:
— "Kirjoittiko Oolavi, koska hän palaa?" Martva salasi mielensä surut ja vastasi katse työssä kiinni:
— "Ei hän vielä tiedä… Hänellä on vielä lukuja kesken, mutta kyllä hän kirjoittaa kohta palaavansa…"
Äiti rauhottui. Hän uskoi kaikkien surujen syynä olevan ikävän, sulhasen kaipuun. Hän lohdutteli edelleen:
— "Älä ole ikävissäsi, lapseni… Se on sinullekin onneksi, että hän lukee ja tutkii… Tietysti hän tekeekin työtä sinun iloksesi ja sentähden viipyy…"
Ja niin uskoi ja toivoi Martvakin. Oolavin jokaisesta kirjeestä huokui se vakuutus, vaikka aina ja aina vain yhä enemmän ohimennen. Mutta hän uskoi sen lyhyyden johtuvan työn paljoudesta. Raukealla äänellä myönsi hän:
— "Niin… Kyllä hän aina niin kirjoittaa…" Äiti asetteli pöytäliinaa paremmin paikoillensa ja vakuutteli sitä tehdessänsä:
— "Hän tulee oppineena luoksesi… Älä anna nyt, Martva-rukka, ikävän täyttää mieltäsi!… Onnesi on sitä suurempi, mitä kauvemmin saat odottaa…"
Äärettömän katkera ajatus täytti Martvan mielen: Hän tiesi, että hän ei voi enää kauvan odottaa, ennen kuin jo tulee häpeä ilmi. Hän tiesi olevansa äidiksi tulossa.
Vesi tulvasi väkisin silmiin. Sitä salataksensa nousi hän ja poistui huoneesta, silmät äidistä pois päin käännettyinä, mielen täysi katkerimpia suruja mukana.
Niin katkeraa oli Litvan helmelle elämän jalo onni: äidiksi tulo.
Mutta Ranniston talon päällä luikerteli inhottava käärme: Harhaman elämä.
* * * * *
Ensimäinen kuhilas koristi taas Ranniston peltoa, pärevalo tupaa, lyhde seinää, havu ja tähkä lattiaa. Luonto odotti keväisen lempensä hedelmää, kesäisen työnsä tulosta: uuden elämän siementä. Linnun lemmensato oli jo hajautunut maailmalle. Touko-vilja ja hedelmäpuu viimeistelivät elämäntyötänsä ja talon — isäntä odotteli rauhallisena koko elämänsä suurta viljasatoa: elämänsä ja työnsä tulosta, hänelle uskotun leiviskän takaisin elämälle jättämistä.
Martva istui huoneessansa yksin, poski kyynelten ilonpitoalana, helma niiden sateen kokoajana. Kun hän oli silmänsä kuiviksi itkenyt, ja rauhottunut, minkä voi, ilmestyi ovelle pastori Aamusto, joka oli talossa vieraana, ja lausui:
— "Martva! — Hyvää iltaa. — Saanko minä tulla puhelemaan kerallasi?"
Martva nyökäytti päätään surullisesti ja vastasi:
— "Pastori on niin hyvä!"
Sen sanottuansa hän nousi, jätti sohvan tulijalle ja itse istahti sen pääpuoleen pehmeälle jakkaralle. Nuori pappi alkoi puhua hänelle:
— "Näytät surulliselta, Martva… Oletko sairas?"
— "En, pastori… en aivan sairas… Joskus vain voin pahoin", — tapaili Martva sanojaan, raukealla äänellä puhuen.
Nuori pappi piti luonnollisena ne surut, joista oli puhunut. Hän uskoi niiden olevan morsiamen armaita ikäviä. Mutta niissä oli niin paljon liikuttavaa, osan-ottoa herättävää, että hän ei hennonnut olla niistä mainitsematta. Hän olisi halunnut niitä hälventää. Hienosti, todellisen Jumalan palvelijan hellyydellä, huomautti hän:
— "Ei pidä antaa ikävän suruksi muuttua, eikä mielen painua maahan…"
Martvan kurkkuun nousi karvas itku. Hän koetti sitä pidätellä ja salata, mutta se ei onnistunut. Itku pääsi väkisin, veti kertomaan sitä, mitä sanat peittelivät. Nuori pappi suli säälistä. Hän koetti viihdytellä:
— "Älä anna mielen painua… Koeta olla iloinen ja puhua huolistasi muille! Se helpottaa… ikäänkuin jakaa osan ikävääsi muiden kannettavaksi…"
Martva kuivasi silmänsä, pidätti itkunsa ja olisi halunnut puhua, mutta suu ei ottanut totellaksensa. Valmiiksi ajateltu sana painui aina alas. Niin oli jo sadasti tapahtunut, kun hän oli aikonut kertoa tilansa vanhemmillensa. Selittämätön häpeäntunne riisti aina sanat kieleltä takaisin. Hän tunsi olevansa alasti isänsä ja äitinsä edessä ja siksi hän lymysi.
Kun puhelu jatkui, lausui Martva varovasti:
— "Se rauhattomuus, josta Teille kerran puhuin, valtaa usein minut… Ei se ole yksistään ikävää…"
Nuori pappi katseli hänen itkusta punehtuneita kasvojansa, suli säälistä ja lohdutteli, kuin isä tytärtänsä. Hän selitti:
— "Älä ole siitä huolissasi, Martva, vaan iloitse siitä, sillä se suru on elämän jalointa: Se on elämän tuskaa, yleistä maailmantuskaa, joka on ihmishengen korkeinta runoutta ja sen puhdistavaa, jalostavaa tulta…"
Martva katsoi eteensä hajanaisena, käsitti papin sanat himmeästi ja myönnytteli jotain sanoaksensa:
— "Niin, pastori… Ehkä se on sitä… maailmantuskaa…"
Ja todellakin ilmestyi huoneeseen, puhujien sielun eteen ihmeenihana, iki-puhdas ja -jalo maailman tuska, tulikukassansa hohtava tyttö, kädessä yleisen elämäntuskan vertauskuva, se tulikuuma kiekko, josta hohtaa tuska kuin kuumuus ahjosta otetusta raudasta, polttaa poroksi pahan, ilkeän ja aistillisen ja kirkastaa ihmishengen suureksi ja jaloksi. Mutta nyt oli se tulikukka tavallista kuumempi. Se uhkasi hohteellaan polttaa onnettoman naisen kokonaan poroksi.
Nuori pappi tuli murheelliseksi. Tuskaisena jatkoi hän selitystänsä:
— "Elämäntuska on ihmishengen jaloimpia tunnuksia ja se on myös ihmisen jumalallisen alkuperän merkki ja siitä johtunut. Sillä oletko huomannut eläinkunnan tuntevan elämäntuskaa?"
Martva katsoi häneen suurilla, kauniilla silmillänsä, ajatteli ja vastasi, täysin käsittämättä, mitä puhui:
— "Todellakin!… Minä en ole huomannut eläinten surevan…"
Hän huokasi, kadehti eläintä. Pastori innostui selittäen:
— "Se johtuu siitä, että niillä ei ole mitä kaivata, koska niiden henki ei ole Jumalasta. Ne ovat itse, mitä ovat: kaikki on niillä itsessänsä, kuten muullakin luonnolla. Mutta niin kuin oikea lapsi kaipaa äitiänsä, koska sen elämä on siitä, niin ikävöi ihmishenki Jumalaa, koska se on siitä lähtenyt… Ja sinä huomaat ihmisissäkin eron: Ne ihmishenget, jotka ovat korkeampia, tuntevat elämäntuskan syvimmin, sillä ne kykenevät tajuamaan oman korkean alkuperänsä ja niillä on lahjat ikävöidä sen ylevyyttä ja puhtautta. Toiset ovat miltei kokonaan tyytyväisiä omaan itseensä, kuten on laita eläinmaailmassa…"
Elämäntuska pukeutui Martvan silmien edessä yhä hohtavampiin tulikukkiin. Sen kiekko hohti tulikuumalta, sen haju ja kauneus huokui tulista runoa. Se poltti häntä. Mutta kumminkin oli se tulikoristeissansa nyt samalla kaunis, jalo ja ihailtava. Se houkutteli kuumuudellansakin, kuin morsian sielunsa puhtaudella. Martvan posket hehkuivat. Hän myönteli:
— "Niin, pastori… Kyllä kai ikävässä ja tuskassa on jaloa ja puhdasta."
Hän oli niillä sanoilla sitonut uuden tulikukan, iki-ihanan elämäntuskan rintaan… sen tytön rintaan, joka hohti huoneessa, polttavissa helyissänsä koreillen. Elämäntuskan tulijuomakin oli hänelle nyt jo virkistävää, sen tulikukan polttava hohto oli hänelle vilvotus. Niin suuri oli hänen tuskansa. Pastori Aamusto ihastui, kun näki taas Martvan sielun ylevyyden. Hän kiitti sydämessänsä Jumalaa ja lausui Martvalle:
— "Sinä puhut oikein… Elämäntuska on elämän jalointa. Elämän-ilossa on aina jotain korkealle ihmishengelle tuiki vierasta. Ilo voi olla puhdasta ja viatonta, mutta se ei voi koskaan olla jaloa ja korkeaa. Onhan lapsen ja nuoren karitsan ilo kyllä puhdas, mutta siinä ei ole mitään ylhäistä…"
Martva katsoi häneen surullisena. Molempien sekä sanoista että katseista huokui tulikuumaa, jaloa runoa: elämäntuskaa. Puheen lomassa huomautti Martva surullisena:
— "Niin, hyvä pastori!… Kyllä elämässä on tuskaa… Olen joskus viimeaikoina etsinyt kirjallisuudesta jotain hetken iloa, mutta olen huomannut, että kaikessa hyvässä onkin jotain hyvin surullista ja polttavaa… Tuntuu kuin olisi kirjallisuuden paras osa oikea tuskanlähde…"
— "Se on totta", — tarttui pastori, huokasi ja jatkoi:
— "Jokaisessa jalossa, korkeassa hengessä on elämän tuskaruno sävelenä. Se on Faustissa, Kadotetussa paratiisissa, Danten runoissa ja kaikessa suuressa. Se elämäntuska huokuu jo koko antikisen maailman jalosta kirjallisuudesta. Niin kaipaa ja ikävöi ihmishenki alkulähdettänsä Jumalaa."
Martvalle alkoi oma tuskansa kirkastua tulirunoksi, josta hänen henkensä nautti ja joi jaloutta. Maailmantuska seisoi hänen edessänsä tulityttönä, ojentaen hänelle polttavimpaa kukkastansa. Mieli rauhottui hiukan. Henki nousi maasta korkeuteen. Nuori pappi jatkoi:
— "Samoin on taiteessa: Suurten maalaajien tauluja katsoessasi huomaat niiden runona olevan äärettömän hienona väräjävän tuskan. Samoin huomaat musiikissa. Ilo on taiteessakin kuten kirjallisuudessa jotain rahvasmaista, vulgaire'ia. Raamattu on kokonansa hienointa tuskanrunoa. Ja jos tarkastat Jeesusta, huomaat, että Hän oli suurin Getsemanessa, kun elämäntuska muutti hänen hikensä veripisaroiksi. Hänen jäähyväispuheensa ovat jo täynnä ihmishengen korkeinta, runollisinta elämäntuskaa, joka huokuu niiden jokaisesta sanasta…"
Ja yhä ihanampana kuvastui Martvalle elämäntuska, ihmishengen suuri kiirastuli. Hän alkoi tajuta sen suuruuden, kauneuden ja runollisuuden. Hän unohti hetkeksi osan omista suruistansa ja nautti yleistuskasta, sen jaloudesta. Muistellen entisiä iloisia päiviänsä, kysyi hän:
— "Te pastori puhutte hyvin kauniisti… Onko sitten ilo mielestänne aivan väärää?"
Nuori pappi vastasi kerkeästi:
— "Ei oikea ilo. Mutta se on elämän kuonaa ja vaahtoa. Kuten kuonakin on oikeaa jakuonaksipuhdasta, niin voi ilokin olla oikeaa ja synnitöntä. Mutta se on tuskan rinnalla sama kuin rekilaulu jalon runon, kehittymätön ihminen korkean hengen rinnalla. Tuskan lahjaa ei ole Jumala antanut muille kuin ihmisille ja suurimmat tuskan lahjat Hän on antanut ainoastaan valituille. Jos siis tunnet elämäntuskan, älä siitä masennu, vaan kiitä Jumalaa Hänen korkeimmasta lahjastansa: suuresta ylevästä sielustasi, joka kykenee tajuamaan yleisen tuskan."
Martva huokasi helpotuksesta. Hän nautti jo hetkisen tuskastansa.Ajatuksissansa, katse hajalla, kuiskasi hän:
— "Kiitos, pastori, ylevistä sanoistanne!"
Maailmantuska hohti koruissansa, huokuen tulikuumaa kauneuttansa.Pastori Aamusto jatkoi sitä ihaillen:
— "Sinä et näe ylevän ihmishengen etsivän lohdutusta iloista, vaan yksinäisyydestä ja tuskasta. He nauttivat siitä. Jokapäiväiselle ihmisille kelpaa sen sijaan ilokin, vaikka ei tosin aina, ja loppuun asti: lopultakin kyllästyy rahvasmainenkin henki siihen ja saa nautintonsa elämäntuskasta, Jumalan kaipuusta…"
Sanoillansa hän ripusteli yhä uusia tulikukkia ja tulisia runohelmiä maailmantuskana hymyilevän tytön koristukseksi. Martvan posket hehkuivat jo sitä tuskan polttavaa punaa. Elämäntuskan tuliruno jalostui hänelle jalostumistansa. Nuori pappi lopetti:
— "Elämäntuska on ihmishengen korkein nautinto jo silloinkin kun se ilmenee kirjallisuudessa, taiteessa, ja musiikissa. Sillä harvoin nauttii ihminen iloisista rekilauluista, mutta surullinen kansanlaulu on hänelle aina nautinto. Vielä suurempi täytyy sen nautinnon olla silloin, kun se tuska ilmenee meissä itsessämme…"
Sanoillansa hän loihti Martvan tuskat uusiksi, ikäänkuin avasi niiden kuoren ja osotti sisällä piilelevän jalon iki-ihanan helmen, jota Martva nyt ihaili kuin neito kauneuttansa, tyttönen kutrejansa. Hän rauhottui toistaiseksi. Tuskansa hän sammutti tuskalla, kuin polttavan savun tulella.
Rannisto itse astui huoneeseen rauhallisena. Hän ei vieläkään osannut edes aavistaa, että hän oli kerjäläinen, ja että hänen talossansa ei ollut enää muuta rikkautta kuin suunnaton määrä salaista, jaloa, suurta elämäntuskaa.
Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta.
Oli suruiset läksiäiset.
Aurinko suri taivaalla, kukka maassa, lintu oksalla… Paratiisissa soivat suruiset poislähtökellot ja ihmishengen onnenkehto heilahteli viimeisiä kertojansa…
Jo laitettiin ihmis-onnen hautajaisia… Jo kaivettiin sille hautaa… Jo sahattiin lautoja sen ruumisarkuksi… Jo siroteltiin kalmanhavuja lattialle… Jo tuoksuivat tuonenkukat… Sirkka väsähti sirisemästä, lintu istui suruisena, ikävä silmän, kaiho siivenkoristeena, ja päivänpaiste riippui puun oksilla, riippui niin kuin ruumisliina…
Saha sahasi, lauta valmistui… Poislähtökello löi jo ensikumahduksensa… Se kumahdus levitti kellon täyden suruja…Onnenkäki kyni sulkiansa… Se kyni niitä surullisena… Se valmistautui kukkumaan viime kukuntaansa… Jo itki kukka kedolla, sammal suolla, kanerva kankaalla… Päivä kelmeni, suru sukeutui onnenkukista ja koivu itki jo korunsa: onnenkäen poismenoa…
Kaikki suri ihmis-onnen katoamista… Koko luonto kärsi ihmiskohtalosta… Ruusu kasvoi jo oasta ja ohdake iti nisun seassa…
Kuolinkello kumahti taas kerran… Käki kukahti sen säveleen lopuksi… Onni oli jo ijäksi nukahtamaisillansa… Kaikki vaikeni uudellensa… Tyhjä oli iloista käenkin kieli…
Mutta elämänpuu hohti punaisissa kukissansa… Joka kukan vierellä kypsyi ihanin omena… Joka omenalle lauloi kaunis onnenlintu… Se lauloi parasta säveltä… Sävel vieri kauniina säteenä… Omena kasvoi suudelmana… Kukka tuoksui oksan päässä… Hedelmä kutsui herkullansa, ja päivän paiste viskautui elämänpuun ylitse, niinkuin komein runohuntu…
Se puu hohti morsiamena ihmis-onnen hautajaisissa…
Lapio heilui kaivajan kädessä… Hauta valmistui…
Arkkulaudat olivat valmiit… Päivänpaiste oli suruisimmillansa, linnun mieli kaihoisimmallansa… Enkelit ompelivat ihmis-onnenruumisliinaa…
Elämänpuun alla seisoi Martva, suruun aivan menehtyneenä… Kyynel oli nyt silmän sulona, suru posken kauneutena… Elämä oli epätoivoa täynnä, povi tuskaa ja mieli onnettomimman ajatuksia…
Yhä hiljeni, yhä heikkeni onnen-ääni… Enkeli ompeli ruumisliinaa entistänsä ahkerammin… Ompelus joutui… Kuoleman neula vilisi ja musta säije juoksi nopeasti neulan jäljestä…
Kaikki joutui, kaikki kypsyi…
Jo soi suuren onnen ruumiskello… Se loi ensimäisen lyöntinsä… Jo kuului ruumis-arkulta kuoleman vasarankopse… Jo naulattiin lautoja arkuksi… Enkeli ompeli yhä ahkerampana… Yhä vehreämpänä tuoksui tuonen havu… Ihmis-onnella oli jo manantie edessä…
Käki kukahti haikean: "kuk-kuu!"… Sirkka sirahti… Martva vavahti… Hän näki, että hänen onnensa maahanpanijaiset olivat oitis oven edessä… Hän hätäytyi… Murheet eivät enää mahtuneet mieleen, eivät silmiin kyynelvedet… Itkuna tyhjensi mieli surujansa… Kyynelinä vuotivat silmistä polttavat tuskan vedet…
Mutta elämänpuu hohti yhä ihanampana… Sen oksien piiloissa lymyili rietas Harhaman elämän käärme…
Jo oli valmis ihmis-onnen ruumisliina… Enkeli, joka oli ommellut, huokasi surullisena… Jo lakkasi Tuonelan vasaran kopse… Jo oli valmis ihmis-onnen ruumis-arkku… Syntyi kuoleman suuri rauha… Onni itki Manan maille lähtöänsä… Kaikki suli surusta… Ei päässyt käen kieleltä kukunta…
Taas kumahti kuoleman kello… Se ilmotti että paratiisista poislähtöhetki oli tulossa… Arkana lymyytyi Martva elämänpuun alle… Kauhun lyömänä kyyristyi hän piiloon, peljäten kuulevansa sen äänen, joka ilmottaa hänelle, että nyt on katkennut onnenrihma… Sydän vuoti verta, silmä kyyneliä ja elämänvirtenä värisi itku…
Jo läheni suuri ääni…
Taivaalta kuului etäinen ruumislaulu… Enkelit veisasivat siellä ihmis-onnen kuolinvirttä… Martva painui maan tasalle… Mieli oli maatakin matalammalla… Tuska repi häntä… Itku oli hänet jo aivan läkähdyttää…
— "Oi minua onnetonta!" — huokasi hän tuskiinsa menehtyneenä…
Jo alkoi kuulua outo ääni… Jumala kutsui erehtynyttä… Hän kutsui sitä lähettääksensä hänet puhdistumaan tuskantulessa, kokemaan onnettomuutta erämaassa… Onneton Martva vapisi… Hän etsi itsellensä maankoloa… Silmä tyhjensi kyyneliänsä, mieli itkuna apeitansa…
Tuska jatkui, itku yltyi… Jo tuotiin ruumis-arkku nähtäväksi… Jo olivat liinat valmiiksi levitettyinä… Jo huiskivat Manalan huivit… Jo laskettiin onnea mustille ruumisliinoillensa… Martva väänteli tuskan tulipitimessä…
Yhä yltyi itku, yhä apeni mieli… Enkelien ruumislaulu läheni lähenemistänsä… Paratiisin lähtökellot alkoivat kovemmin soida…Onnenkäki kukkui kuolinkukuntaansa…
Tuskissansa vaikeroitsi Martva:
"Nyt sorrun aivan tässä… Ei mulla elämässä nyt mitään olla voi… Voi raukka mihin vaivaan ma jouduin… Isä taivaan nyt minut hylkäs', oi!"
Lähtökellojen soitto koveni… Enkelien surulaulun hyminä likeni… Se likeni kuin uhkaava Jumalan ääni… Käki kukkui hartaampana…Paratiisi oli tuskaa tulvillansa… Yhä murtuneempana vaikersi Martva elämänpuun alla:
"En enää jaksa kestää, en kyyneleitäin estää… ne viljoin vuotaa saa… Jos kuljen vaikka kunne, niin suuri tuskantunne jo siellä odottaa."
Jo vaikeni onnenkäen kukunta… Se hävisi pois lähtökellojen yhä yltyvään kuminaan… Enkelilaulu koveni… Sen hyminä täytti jo etäisen taivaan… Se läheni, niinkuin pauhaava sävelmeri… Kellojen kumina koveni sitä mukaa… Koko paratiisi oli jo kuoleman säveltä täynnä… Jo paloivat tuskantulet… Jo kukkivat sen tuliset kukat… Tuskainen ihmishenki vetäytyi pieneksi madoksi… Revittynä, rikkilyötynä hätäili Martva elämänpuun alla… Turhaan etsi hän turvaa… Suuri ääni läheni lähenemistänsä… Säveltenpauhina masensi mielen, painoi sen maan mustan mullan alle… Tuskan repimänä valitti onneton Martva:
"Ah, suuri kuolo, auta!Tee mulle kylmä hauta!Sä yksin auttaa voit…Oi, tuskieni tuojaSa maan ja taivaan Luoja,miks minut vaivaan loit!"
Tuskan tulikukka kukki yhä kauniimpana… Ihmis-onnen kehto oli jo kylmille jätetty… Jo laskettiin onnea arkkuunsa… Jo kannettiin arkkua hautaan… Jo luotiin hauta umpeen… Taivaalta laskeutui Jumalan henki… Se pysähtyi korkealle Martvan päälle… Se etsi erehtynyttä… Rangaistuksella pakoitti se sitä takaisin hyvän tielle, pelastaen sen siten turmiosta… Vanhurskaana tuomarina kysyi Se korkeudesta:
— "Martva!… Missä olet sinä, Martva?" Yhä tuskaisempana painautui onneton Martva lymyynsä… Yhä katkerampana vuoti kyynel… Entistä onnettomampana vaikeroi hän tuskissansa:
"En tiedä, raukka, missä mä lienen… Kyynelissä mä kylven päivät, yöt… Tuskaani nyt mä näännyn… Jos minne, kurja, käännyn, Sa mua siellä lyöt…"
Arkun kantta naulattiin jo kiinni… Jo vietiin onnea hautaan… Jo oli onnenkehto aivan tyhjä… Armotonna tiedusti Jumalan ääni:
"Mitäs olet tehnyt, Martva, koska tuskaa tunnet? Vastaa, miksi pelkäät Minua?"
Tulinen tuskan kukka hohti kädessä… Kukka poltti kättä, kyynel poskea… Taivas pauhasi suru laulun hyminänä… Tuskankellot soivat entistä kovemmin… Menehtyneenä valitti onneton neito:
"Mä petyin… Tuskissani nyt huudan apuasi… En luokses tulla voi, sill' olen alastonna… Ah, ällös armotonna, nyt mua kutsu, oi!"
Surulaulu säesti palavinta rukousta… Suurena selitti Jumalan armo hänelle:
— "Jos ihminen ei riko käskyjäni, on silloin paratiisi kaikkialla… Ken rikkoo ne, hän sillä teollansa joitseparatiisin kadottaa… Enyksityistävarten laeistani voi tehdä pienintäkään poikkeusta… Lajinsa laista ei voi kukka päästä, vaan sortuu sitä yrittäessänsä. Niin lakini on äärimäinen oikeus. Siis poikkeus niistä olisiitsellesise lupa, joka sinut turmaan päästää… Siis ei voi olla muuta sovitusta kuin se joka riippuu sinun tahdostasi: Minun säätämääni uomaan palaaminen…"
Suuri ääni masensi onnettoman Martvan mielen… Enkeli seppelöi hänet tuskansa tuliseppeleillä… Hyvän ja pahan valtalaulut hymisivät jo mahtavina… Ne taistelivat keskenänsä… Tulinen seppele alkoi jo polttaa pahaa poroksi… Tomuksi ja tuhaksi lyötynä, itkien ja vaikeroiden valitti Martva:
"Ma tunnen suuret syyni… Ah, voi! Ah, kaikki tyyni nyt mua runtelee… Edessäs maahan vaivun ja tahtos alle taivun… Tee, Luoja, tahtos, tee!"
Onni oli jo haudattu, poismenotie kalmanhavuilla havutettu…Jumalan vanhurskaus pysyi järkkymättömänä… Se ei jättänytrikosta rankaisematta… Ei tehnyt se poikkeusta yhden tähden…Järkkymättömänä lausui se:
"Pois täytyy sinun Martva täältä mennä…Säitseparatiisin itseltäsioot hävittänyt erhetyksilläsi…Nyt poistu raunioiltakin jo pois!…"
Ruusu oli muuttunut jo orjantappuraksi… Ohdake odotti kaikkialla… Suuri erämaa avautui… kuoleman viikate välkkyi… Tuskan laulujen pauhatessa valitti Martva maassa polvillansa:
"Jos poistun vaikka minne, niin, ah voi, myöskin sinne vien vihas matkassain! Ei missään mulla rauhaa, Sun äänes aina pauhaa… Voi tuskaa sielussain!…"
Taivaalta laskeutui Cherubim-enkeli kaunis miekka kädessä… Hän osotti Martvalle erämaata… Sen takaa näkyi valta-istuin, jolla istui Jeesus orjantappurakruunu päässä… Sitä osoittaen lausui Cherubim lempeästi Martvalle:
— "Nyt lähde, Martva, täältä vaeltamaan okaista tietä myöden Hänen luokseen!…"
Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat voimakkaampina… Ukkosena raivosivat suuret voimat… Tuskanhuudot ja riemulaulut vyöryivät vastatusten… Raivoisina taistelivat ne tiestä korkeudessa… Haivenena hävisi siihen taisteluun ihmishenki… Hätäytyneenä, epätoivoisena vaikeroi paratiisista poistuva Martva:
"Oi minne joutunenkaan! Jos kunne katselenkaan, siell' on vain erämaa… Mä kyyneleistä kastun… Jos minne jalkain astun, niin oas haavoittaa."
Yhä valtavampina pauhasivat hyvän ja pahan sotalaulut… Taivas ja maa pakahtui säveliinsä… Hartaana veisasivat Cherubimin mahtavat joukot:
"Kaikki voipa olet sinä, Jumala!Tue sinä häntä!Tee hänelle erämaa ruusuiseksi!Kitke sieltä orjantappurat,kitke ne omaksi kruunuksesi!Sillä sinä olet hyvä ja laupias!Auta häntä, Jumala, auta!"
Kuoleman kellot kumisivat… Ihmis-onni oli haudattu… Sen kehto, paratiisi, oli kylmille jäänyt… Vaivoissansa valitti Martva yksinänsä erämaassa:
"Oi, enkeli, mi kulki mun vierelläin, ja sulki nyt paratiisin! Missä on apu? Kyynelissä on ainut lohdutus."
Välkkyvät miekat käsissänsä veisasivat Cherubimin joukot:
"Sinun tahtosi, Jumala, on tapahtunut!Sinä olet vanhurskas.Siksi emme tekojasi tutki.Mutta sinä olet myöshyvä…Armahda siis Martvaa!Johda hänet kadotettuun paratiisiin takaisin!Suuri olet Sinä, Jumala!Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"
Paratiisin raunioilla leijaili kuoleman kolea hiljaisuus… Enkeli Mikael suri siellä ihmishengen kohtaloa… Kaikkeus kohahti… Kirkas tuli välähti… Perkele ilmestyi Mikaelin eteen ja osottaen Jeesusta lausui ylpeänä:
— "Herrasi kirosi maan orjantappuraiseksi… Katso:HänenPoikansa kantaa hänen kirokasvistansa tehtyä kruunua…"
Hän pysähtyi ja lopetti ilkkuvana:
— "Hän kirosi siis orjantappuroiden piikitHäntä Itseänsähaavoittamaan… Hän teki senminuntahdostani… Niin voittaa minun henkenipaha…"
Mutta silloin kävi pauhu: Taivaan enkelit veisasivat Jeesuksen ylösnousemisen kunniaksi… Taivas kirkastui… Kaunis pilvi vei Jeesusta ylös taivaaseen.
Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas.
Jo olivat elämän loppiaisjuhlat. Hengen jalous sanoi jäähyväisiänsä.Se jätti sielun autioksi, huonojen henkien lymyksi.
Oli ilta jo.
Hämärä peitti metsät harsoihinsa. Syyskesän kuutamo levitteli kelmeitä hopeoitansa vesien välkkeeksi ja uitteli kuun kuvaista joka järven pohjassa. Kaikki oli autiota kuin järven yksin jäänyt ranta vesi, jota ei enää korista onkijan ruuhi. Hämärä tiheni. Se kutoi verkonsilmän silmän lisäksi. Syysrunous tuulahti. Yö oli salaperäinen, metsä kaihoisa, ja varjoissa ripsehtivät öiset metsänhenget arkoina, vältellen ihmissilmää.
Eräästä puistoteatterista oli öinen väki poistunut. Jäljelle oli jäänyt ainoastaan kepein kuona, myöhäisimmät, varsinaiset yksityishuoneiden asukkaat, huvipaikan kotiutuneimmat yököt. Salissa soitteli vielä orkesteri yhä harvenevalle joukolle. Eräässä suljetussa yksityishuoneessa istuivat Oolavi, Harteva, Horsma, Voima ja Ilanne sekä kolme heihin liittoutunutta venäläistä. Kaikki olivat hurjalla päällä, eikä Oolavi enää ollut johdettavana: Selvästi voi nähdä, että hän oli kohonnut Hartevan rinnalle, milteipä hänen sijallensa, joukon ensimäiseksi, sen sieluksi. Viini ja samppanja virtasi. Kalliit sikarit levittivät hyvänhajuista savua. Kuului uhmailuja, ja villiytynyt luonto puhkesi räikeäksi, renttuilevaksi ylvästelyksi.
— "Siis se on päätetty, että huomenna me tulemme miljoneereiksi…Joka ei jänistä, hän koskettakoon tikarillansa tuohon", — lopettiOolavi keskustelun suunnitellusta pankinryöstöstä, ojentaen samallakirkkaaksi hiotun tikarinsa.
Seitsemän tikaria koski hänen ojennettua tikarinsa terää. Kuului uhkarohkeita huudahduksia. Silmät paloivat. Katseet leimusivat villeinä. Jokaista huumasi viini ja kulta ja ahdisti entisen huonon elämän tulos: heidän nykyinen tilansa. Kyselyt ja aprikoimiset tukehtuivat ja ihminen vaani saalistansa kuin nälkäinen peto.
— "Hyvä!… Ja nyt lasit täyteen ja pohja pystyyn!" - huudahtiOolavi, heti kun vala oli vannottu.
Hän kulautti lasinsa pohjaan ja käveli reippaana huoneessa. Jostain läheisestä huoneesta kuului pianon soittoa, huolettoman kylälaulun rimputusta. Oolavi alkoi laulaa sen säestyksellä rehentelevänä, uhmaavia liikkeitä tehden. Hän lauloi:
"Kaks' on mulla ystävää: viini sekä puukko. Niillä huoli häviää, lähtee tytön suukko. En mä sure. Hirttonuora mulle on kuin kaunis huora, joka mua käsin kaulaa, muka hirttääkseen, ja laulaa sekä tanssii… Hih… Hei!… Hih!"
— "Hih!" — hihkasi koko joukko, sekä kertasi villinä:
"joka mua käsin kaulaa, muka hirttääkseen, ja laulaa sekä tanssii… Hih!… Hei!… Hih!"
Joku joukosta tanssi laulun sanojen mukaan muutamia askeleita venäläistä villiä kansallistanssia "prissakkaa". Juominki yltyi. Mielet hurjistuivat. Viini huuhteli alas kuoleman ajatuksia. Kun ne häilähtivät liekkiin, sammutettiin ne oitis juomalla. Oolavi kävi yhä hurjemmaksi. Tuukkalan koski ei ollut hänelle turhaan hurjia kehtolaulujansa laulanut. Hän kulki nyt tietänsä kuin nälkäinen hyeena, joka harja pystyssä syöksyy nopsana pakenevan saaliin jäljestä, sivulleen katsomatta, mitään ajattelematta. Oma häpeä ja häviö sekä Ranniston ja Tuukkalan kohtalo ajoivat häntä, seurasivat häntä pedonjuoksussa kintereillä, ruoska kädessä. Hän syöksyi sitä kujaa pitkin, jossa epätoivo ja kauhu iskevät armottomasti joka askeleella tuliruoskallansa.
Viinin yhä virratessa alkoivat hänessä katkeilla poikki ihmisyyden viimeiset arimmat jalouden kielet. Reuhatessansa löi hän erästä venäläistä olalle ja kysyi räyhäten:
— "Kuule, Vaanja!… Onko sulia ollut monta henttua?"
— "Ei kuin yksi kerrallaan, mutta monta päivässä", — pöyhkeiliVaanja vastaukseksi. Oolavi kiitti häntä renttuillen:
— "No, se on hyvä!… Se on oikein, että monta päivässä…"
Hän matki liikkeillänsä venäläistä tanssia ja lauloi:
"Kihlasormus mulla ei sormessa vaan loista, vaikk' on mulla helluja nyt jo viisitoista."
Riemastunut joukko kertasi taas kovalla äänellä:
"vaikk' on mulla helluja nyt jo viisitoista."
Vaanja kertasi säkeet vielä uudelleen, yksin renttuillen käsi Oolavin kaulassa. Ne kerrattuansa hän retusi:
— "Kuule, Oolavi… A, Oolavi?"
— "No?… Kysy loppuun!" — komensi Oolavi. Toisista kinasteli pari keskenänsä jostain, toiset seurasivat Oolavin ja Vaanjan puhetta. Vaanja tiedusteli rähinän seasta:
— "Onko sulla vakituinen hellu?… Rakastajatar, tarkotan… Minulla on oma vakituinen rakastajatar ja hyvä, vaikka ei pitkä-ikäinen."
Seurue oli kuullut kysymyksen ja yhtyi siihen, huutaen:
— "Onko sinulla Oolavi vakituinen rakastajatar?"
Silloin Oolavi alkoi polkea jalkoihinsa loppuakin siitä jalosta ihmisestä, joka vielä nosti hänessä päätänsä. Martvan nimi poltti vielä hänen huuliaan tämmöisessä tilaisuudessa… Se nousi niille… kirpeli… pisteli neulateränä hänen olemuksensa jaloimpia kohtia… Siinä nimessä oli sittenkin vielä pyhää… jaloa… puhdasta. Hän epäröi sitä mainita. Huulet hehkuivat tulisina. Räyhäävä joukko uudisti:
— "A, Oolavi!… Onko sulla vakituinen hellu?… Hei, onko?"
Oolavi kaatoi lasinsa täyteen… Martvan kuva häilähteli hänen edessänsä… Se häilähteli puhtaan lapsuus-ajan Martvan kuvana, poskipuhtaana, pieni rukouskirja kädessä ja hernekukka tukassa.
Peitelläksensä syyn, miksi ei vastaa, sytytti hän sikarin, kuin viivyttäisi se muka vastausta. Joukko tiukkasi edelleen:
— "Jos ei sinulla ole vakituista rakastajatarta, niin se pitää ottaa… Joko kutsun viinurin ja käsken tuoda vakituisen tytön?…"
— "Sano suoraan, jos ei ole!… Hih!" — hihkui Vaanja.
Martvan avuttomat silmät vilahtivat Oolaville. Katkera pala nousi vielä kurkkuun. Rähinä yltyi huudoksi. Joukko piiritti Oolavin ja tiukkasi yhä:
— "Sano onko sinulla rakastajatar, vai pitääkö hankkia…"
— "Huutakaa viinuri ja käskekää tuoda tyttö!… Viinuri…Ihminen!… Hei, ihminen!"
— "Ei sillä ole rakastajatarta… se on vielä lapsi… Mene, Yrjö, hae sille tyttö!" — viisasteli Horsma.
Sana "lapsi" koski Oolaviin. Hän ei tahtonut olla "lapsi"… Harmiansa salataksensa tekeytyi hän huolettomaksi. Joukko ei hellittänyt, vaan tenäsi yhä ivaillen:
— "Oletko sinä noin suureksi iljennyt kasvaa, ilman vakituista rakastajatarta!… Oi-joi, Oolavi!… Suuri lapsi!…"
Oolavin miehentunteet ärtyivät ja loppumattomiin kertautui hänelle ivailu:
— "Oolavi!"
— "Aa, sinä, Oolavi…"
— "Suureksi mieheksi ilman omaa henttua!"
— "Hei, Oolavi!… Eikö sinulla todellakaan ole ominaista kultaa?"
Se pisti Oolavia. Luulo, että häntä ivataan niin arassa asiassa, olisi saanut hänet tällä hetkellä valehtelemaankin. Sitä alhaista sieluntilaa kehitti hänessä myös päihtymys, huumaus ja kuoleman kanssa leikkiminen. Hän oli valmis häpäisemään kaikkein pyhimpänsäkin. Joukko ivaili edelleen. Hän ärtyi.
Ja silloin polki hän lokaan jalojen tunteittensa viimeiset rippeet, muuttui elukaksi, kulautti lasinsa pohjaan ja ylvästeli:
— "Jos olisi rahaa niinkuin rakastajattaria, niin miljoneeria olisimme, ennen kun ehdimme huomenna rikastua… Tällä pojalla on henttu joka itkee, ja semmoinen henttu onkin, joita ei joka oksalta oteta!"
Hänet keskeyttivät riemuitsemisen huudot:
— "Hurrataan sitten Oolaville… Hällä on henttu!… Hurrataan!…"
— "Hurrataan!"
— "Hurrataan Oolaville!… Hurrataan!… Hurraa!"
— "Huraa!… Huraa!… Huraa!" — kaikui huuto. Vaanja jatkoi:
— "Onko sulia hyvä henttu?"
— "No on semmoinen, että sen joka sormi vastaa viittä tavallista tyttöä kaikkine hynttyinensä", — ylpeili Oolavi, karvaan palan noustessa kurkkuun ja Martvan nimen polttaessa hänen huuliansa. Hän toivoi, ettei sitä kukaan kysy. Sitä estääksensä hän renttuili, laulaen sen muaksi:
"Kullallani, joka on kaunis ja komiasta linnasta tuotu, on aitta rikas tavarasta ja suukkoihin huuli luotu."
— "Hei!" — hihkaisi hän laulunsa lopussa. Koko joukko toisti hihkaisun. Jotkut matkivat prissakkaa: Vaanja kertasi Oolavin viimeisen laulun ja toiset toistivat sen kaksi viimeistä säettä:
"On aitta rikas tavarasta ja suukkoihin huuli luotu."
Oolavi yritti kääntää puheen toisaalle, mutta Vaanja ehti ennen kysyä:
— "Eh, Oolavi! Missä sinun henttusi asuu?"
— "Sinä olet nuorukainen, kun sinulla on ominainen hilsu!… Mikä sen nimi on?" — yhtyi koko joukko. Kysymys satoi kysymyksen perästä. Yhtenä rähinänä kuului:
— "Missä sinun kultasi asuu?"
— "Mikä sen nimi on?"
— "Hei, Oolavi!… Sano tytön nimi!"
Oolavi yritti sivuuttaa kysymyksen laululla ja retuamisella, muttaHarteva astui hänen eteensä ja tiedusteli tärkeän näköisenä:
— "Oolavi!… Sano sinä tyttösi nimi… Jos sattuu ylihuomenna leskeksi jäämään, niin minä korjaan hänet kelkkaani… Minulla ei nyt olekaan muita…"
— "Ei tämän pojan tyttö jää leskeksi, ennen kuin on miljoonilla linna rakennettu", — kierteli Oolavi reuhaamisella. Nimi ei tahtonut huulelta irtautua. Hän tuskastui ja toiset alkoivat taas härnätä. Sateli kiusotteluja:
— "Se on mustasukkainen…"
— "Ei Oolavilla olekaan henttua… Se pöyhisti turhaa!" - ivailiHorsma.
— "Menkää hakemaan viinuria!" — ilveili joku. Oolavi joi. Rähinä jatkui. Sekaisin tulvi ivailuja:
— "Oolavi on rakastellut ainoastaan pitkän matkan päästä…"
— "Oletko sinä rakastajatartasi nähnytkään?" — kyseli Harteva.Vaima vastasi Oolavin puolesta, ivaten:
— "On Oolavi nähnyt: Kirkossa käydessään on tiepuolesta katsellut, kun tyttö ohi häilähti…"
Koko joukko nauroi sukkeluudelle. Oolavi joi ja päihtyi. Hän ei enää välittänyt härnäilemisistäkään. Kohottautuen muun joukon yläpuolelle antoi hän niiden jatkaa, tekeytyen välinpitämättömäksi. Sukkeluudet muuttuivat sekavaksi humuksi. Moni tuskin tiesi, mitä suustansa päästi. Joku lauloi välillä huonon kapakkalaulun, toinen hihkaisi sille. Harteva jatkoi kyselyänsä:
— "Onko se Iltamo sinun rakastajattaresi?"
— "Eeeei!" — vastasi Oolavi ylvästellen: "En minä semmoisesta katuharakasta huoli, joka ei osaa muuta, kuin omaa pyrstöään sukia… Se oli minulla, mutta minä annoin sille lähtöpassit näppiin ja sanoin että: vhiu."
— "Vhiu!" — vihelsi koko joukko, matkien Oolavin ylvästelevää liikettä.
— "Annoitko sinä Iltamolle passit pussiin!" — ihmetteli Horsma.
— "Älä lemmolla!" — ihailivat toiset.
Oolavi pöyhistyi. Hän huomasi nousseensa toisten silmissä sankariksi ja kerskui:
— "Ne semmoiset, kuin Iltamo, ovat minulle ainoastaan väliaikaisia… Minä muutan niitä, kuin paitaa päältä…"
Joukko oli ihastunut. Kateisia ääniä kuului:
— "Vai annoit sinä Iltamolle erokirjan?"
— "Annoin, että hei vaan!" — kerskui Oolavi.
— "Hei!" — hihkaisi joukko.
— "Entä ketäs sinä nyt rakastat?" — tiukattiin taas. Oolavi oli jo eläimeksi huumautunut. Hän ylpeili:
— "Rikkaan Ranniston tyttö itkee tämän pojan menoa, jos niiksi tulisi!"
— "Martvako?… Ranniston Martvako?… Se herran enkelikö… Jo nyt taisit vihdoin panna liikoja paljon lisäksi!" - huusivat suomalaiset. Oolavi riemuitsi kuin kuningas valtakunnastaan.
— "Se jumalinen Martvako?… Älä lemmolla!" — ihmetteli Hartevakin, kysyen: "Ja ihanko kokonaan on sinun?"
— "No enemmän kuin vihille mennessä", — kerskui viinin ja hurjuuden eläimellistyttämä Oolavi. Nyt oli hän jo astunut inhoittavimpaan rapaan, vieden Martvan elukkajoukon eteen.
Mutta eläimellinen joukko ihaili häntä. Se joi hänen maljojansa, ylisti hänen sukupuolisankaruuttansa. Hän itse päihtyi siitä ja nautti siitä oman tuntonsa äänen sammuttimeksi.
Mutta kun melu hetkeksi hiljeni, kun hurjat mielet väsyivät, nousi katkera ajatus sielusta. Hän näki Martvan kuvan häilähtävän. Rintaa poltti outo tuli. Ihmisyys nosteli vielä päätänsä, joskus heikommin joskus katkerammin. Toverijoukko huomasi sen ja alkoi siitä leikkiä laskea. Oolavi hurjistui silloin. Hän lähti rehennellen ulos ja palasi hetken kuluttua mukanansa joukko mustalaistyttöjä, jotka lauloivat ja tanssivat kesäteatterissa sen vetovoimaisimpina taiteilijoina.
* * * * *
Aamuruskon heikko, ensi puna varastautui jo taivaan rannalle, kun Oolavi palasi asuntoonsa levähtämään. Päihtymys ja epätoivonsyyttämät hurjuus liekehti hänen silmissänsä. Hän ei halunnut mitään ajatella. Sokeana, riemastuneena antoi hän virran viedä venettänsä putoukseen, kuten muinoin Tuukkalan koskeen. Pelastus näytti olevan nyt tulossa. Ja se riemu tukahdutti kaikki muut tunteet hänessä. Se tukahdutti nyt kuoleman ajatuksenkin. Hän uskoi sen pelastuksenvarmaksi ja riemuitsi siitä, laskien taas, miten hän rahat käyttää ja minä päivänä hän kotiinsa palaa.
Kiihkeästi edestakaisin kävellen järjesteli hän:
— "Viisainta on panna rahat menemään rautateitse, kätkettynä semmoiseen tavaraan, jota ei tullata…"
Hän muisti, että semmoinen tavaralähetys oli hänellä jo valmiina.Innostuneena jatkoi hän:
— "Kas kun minä en sitä äsken muistanut… Itse istun sitten junassa hyvin huolettomana… Vieläpä tiedustan poliisilta jotain asiaa, jos niitä satun näkemään asemalla… Silloin en herätä epäluuloa…"
Ja kun kaikki oli järjestetty, jatkoi hän:
— "Heti kun olen pankissa täyttänyt vaillingit, matkustan kotiin…Miltähän nyt koti näyttää…"
Hän pysähtyi äkkiä. Koti oli loihdittu hänen silmiensä eteen. Kertomus tuhlaajapojasta johtui mieleen, kuin loihdittuna… Hän hätäytyi heti. Jalat herposivat ja hän vaipui nojatuoliin istumaan. Päihtymys selvisi muutamassa silmänräpäyksessä, jättäen jäljelle oudon, ilkeän tunteen.
Ja hänen siinä istuessansa tylsistyivät ajatukset, selvisivät ja taas tylsistyivät. Hän muisti Martvan ja sen mitä oli tänä iltana puhunut.
Ja silloin hän sai ikäänkuin halvauksen. Hän tunsi mielensä sanomattoman katkeraksi itseänsä ja kaikkia kohtaan. Kun sitten ajatukset taas alkoivat elpyä, vähä kerrallansa, kuin valkeneva päivä, seisoi hänen edessänsä Martva, ensin hämäränä, sitten aina selvempänä, kirkkaampana… Hän muisti koko hänen kanssansa elämänsä elämän, pikku lapsesta lähtien. Jokainen sana, jokainen leikki… kirkkomatka… soutelut… laulut ja kaikki valkenivat ja kirkastuivat. Martva seisoi hänen edessänsä, ensin pikku lapsena, sitten tyttösenä, jota hän nosteli aitojen yli… Tyttösestä hän kasvoi armaaksi tytöksi, jota kaikki ihailivat ja jumaloivat… Oolavin hätä yltyi. Silmästä herahti kyynel. Hän näki Martvan veneessänsä, kun tyttönen lauloi "Litvan laulua"… kiikussa, kun laulettiin Mirjan tarua, ja veneessänsä, kun hän laski Tuukkalan koskea… Hellimmät kielet soivat taas Oolavissa… Hän vapisi ja itki kuin lapsi… Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin hän suuteli Martvan puhdasta kättä pihlajan alla häätanssista lämminneenä… Sen jälkeiset illat soluivat runoina hänen ohitsensa… Hän muisteli kohtauksensa Pietarissa… baletissa ja Cabat'ssa… Kylmä hiki vuoti hänen ihoansa pitkin ja hän värisi… Martva katsoi häneen avuttomana, rukoilevana.
Häneltä pääsi haikea pitkä valitus. Hän alkoi hädissänsä ajatella kotiinsa palaamista semmoisena kuin oli, luopuen pankin ryöstöstä… Tuhlaajapojan iki-ihana kertomus kirkastui hänelle…
Mutta silloin muisti hän taas, että sekä Ranniston että Tuukkalan talojen täytyi hävitä, jos hän semmoisena palaisi… Hän näki isänsä, äitinsä, Martvan ja Ranniston, niiden tuskan ja epätoivon. Kauhu valtasi hänet kokonansa. Ajatukset tylsistyivät taas. Hiki valui virtana. Suuri elämän ristiriita repi häntä armottomin käsin.
Niin taisteli hän kauvan elämän hirmuisimmassa pimeydessä, epätoivo tulisena vuorena hartioilla. Hän koetti tehdä tiliä elämästänsä, eikä jaksanut. Ajatukset kääntyivät taas Martvaan. Hän muisti myös; ne illat, joina oli lukenut hänen kanssansa Harhaman saastaista kirjaa.
Viimein nousi hänessä uusi kysymys. Hän mietti:
— "Miten minä olen tähän tilaan joutunut?"
Eikä hän jaksanut sitä käsittää. Hän tutki ja tutki, mietti ja järkeili, mutta alussa turhaan.
Ja taas muisti hän tuhlaajapojan ja Martvan. Elämän inho täytti hänet ja hän halusi paeta koko elämää. Hän alkoi taas tutkia, mitä teitä hän oli nykyiseen tilaansa vajonnut, muisteli pienimmätkin tapahtumat, mietti niitä lopulta, ei itse asian selvyyden takia, vaan ikäänkuin saadaksensa ajatuksille jotain tehtävää, joka viihdyttelisi niitä, sammuttaisi niiden palon.
Silloin osui hänen silmiinsä Harhaman kirja. Salamannopeana iski häneen muisto, kuinka hän oli matkansa alkanut aivan sen kirjan sysäämänä ja kulkenut sen johtamana. Hän kauhistui, sieppasi kirjan pöydältä, ja paiskasi sen nurkkaan, kuin olisi se ollut tulikuuma kivi, tai inhottava, myrkyllinen käärme. Hänen vihansa leimahti sitä kohtaan. Hän syöksyi seisaallensa, polki riettaan kirjan jalkojensa alle, tallasi sitä ja raivosi epätoivoisena:
— "Sinä alhainen rietastelija!… Sinä kirjailijanarri, joka ostat jokapäiväistä leipääsi pääsi tyhjällä sisuksella… tietämättömyydelläsi ja elämäsi loalla…"
Hän käveli hetken kiihtyneenä huoneessansa. Silmiin sattui silloin pari muuta, oivallista romaania. Hänen vihansa kääntyi silloin niihinkin. Raivostuneena paiskasi hän ne lattialle nurkkaan ja huusi:
— "Samaa tietä, te kaikki, jotka jaatte aivoistanne sitä, jota ette ole niihin koonneet muualla kuin äidinne kohdussa…"
Hän muisti parooni Geldnersin puheet kaunokirjallisuudesta, potkaisi kirjoja ja raivosi:
— "Sinne vain yhteen joukkoon, sillä samoja Gamalieleja te olette kaikki…"
Hän paiskasi viimeisenkin kirjan sinne ja huusi: — "Kun ette ole koulun penkillä malttaneet istua, viisastukaa nyt nurkassa…"
Epätoivo pimensi hänen ajatuksensa niin, ettei hän enää jaksanut erottaa syyttömiä syyllisestä, eloa akanoista. Harhaman kirja oli siten tullut oikeiden kirjailijoiden kiroukseksi. Se oli saanut epätoivoon joutuneen kitkemään nisut ohdakkeen mukana.
Kun voimat olivat rauenneet, istui hän taas tylsänä kauvan, ja tarkasteli elämäänsä. Hän huomasi, että hänen uskonsa Jumalaan oli kokonaan järkkynyt. Nyt se usko kajasti enää lapsuus-ajan ihanana muistona, nousi niistä ajoista, kuin aurinko veden selkien takaa kesän kirkkaimman päivän aamupunasta. Koti kuvastui hänelle armaana. Martva heräsi juuri unesta, hieroi kauniita silmiänsä, ihaili aamuaurinkoa, ja karjan kellot soivat hiljaa läheisessä koivikossa. Hän suli, särkyi ja repeili ja värisi… Ja kun hän oli kauvan istunut ja kärsinyt, heräsi hänessä sanomaton halu mennä isänsä luo kotiin, kertoa hänelle kaikki ja kaivaa menetetyt miljoonat takaisin Hallanselän rimpisuosta.
Niissä ajatuksissa nukkui hän auringon reunan jo noustessa taivaanrannan alta.
Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi.
Oli yöaika. Kelmeä kuu vartioitsi taivaan tähtirikkauksia… Synkkä korpi kohisi. Korppiparvet huusivat ja etäältä kuului kosken kamala kohina…
Synkkänä kulki Oolavi elämänpolkuansa myöten. Se polku alkoi jo pimetä ja tienhaaroiksi hajota… Hän ei tiennyt enää, minkä tienhaaroista valita… Jo valitsi hän umpimähkään… Jo kulki hän tien varassa… Polku pimeni pimenemistänsä… Se kapeni kapenemistansa… Yhä uudet ja uudet tienhaarat ottivat siitä eronsa…
Taivaalle alkoi kohota mustia pilviä… Ne peittivät jo kelmeää kuuta… Valo väheni… Jo alkoi kulkija väsyä… Jo huomasi hän vaeltavansa pimeydessä… Yhä pimeni… yhä synkkeni korpi… yhä hupeni polku kulkijan jalan alta… Jo raukaisi jalkaa… Jo painoi matkan vaiva hartioita…