Viimein huomasi kulkija olevansa kokonansa eksyksissä… Polku oli hävinnyt… Se oli tienhaaroiksi hajonnut… Hän seisoi yksin synkänkorven keskellä, sauva ainoana neuvon-antajana, reunaton korpi tienä ja pimeys johtotulena…
Hän hätäytyi… Taivas musteni… Korppiparvet rääkkyivät kamalasti… Nyt huomasi hän että hänen polkunsa olivat korveksi muuttuneet… Hän oli tullut elämänsä Sinain korpeen… Kolkko oli se korpi, tietön oli se, valoton…
Etäältä kuului kumea ääni… Kulkija kauhistui… Hän istahti kivelle ja alkoi miettiä entistä elämäänsä ja ajatella nykyasemaansa… Kivitaakkana painoivat ne ajatukset mieltä maahan… Raskaana vuorena riippuivat ne korkeudessa, uhaten sieltä päälle pudota… Mieli ei noussut enää maan alta… Ajatus kulki jo kivikuorman painoisena…
Kävi kylmänkolkko tuulenhenki… Oolavi muisti silloin isänsä kotia… Hänelle leuhahti lauhkea saunan lämmin… Runollisena tuikutti öinen, valaistu akkuna… Uudin oli poissa ja akkunalla paloi Martvan lamppu…
Kolea tuuli puhalsi uudestaan… Se puhalsi korven kylmänä huoahduksena… Oolavi värähti vilusta… Hän tunsi jo korven kylmyyden… Masentuneena huudahti hän itseksensä:
— "Tännekö olen minä joutunut!"
Korpi huoahti kylmempänä… Korppi huusi… Huuhkaja huhuili…Synkkä ja kolkko on ihmiselämän Sinain korpi…
Yhä syvemmälle katsahti Oolavi nykyisyyteensä… Hän tutki tarkemmin elämänpolkujansa, jotka olivat hänet tänne johdattaneet… Kaikki pimeni silloin elämänsumuihin… Hänen kulkemansa polut alkoivat muuttua mustaksi käärmeeksi… Hän kauhistui… Polut muuttuivat muuttumistansa… Hän hikosi… Polut alkoivat jo madella matoina… Ne luikertelivat pelottavina, uhkaavina… Hän alkoi jo katsella turvapaikkaa itsellensä, mutta ei ollut semmoista ihmissilmän ylettymillä… Hän joutui epätoivoon… Sen valtaamana valitti hän katkerana:
— "Voi ihmistä, jonka polut loppuvat ja voimat ovat väsyneet!… Voi väsynyttä, jolla ei ole lepopaikkaa oman silmän ylettyvillä!…"
Vihlova huuto kulki pimeän korven läpi… Aave istahti jokaiseen pimeään piiloon… Huuhkaja herkesi huhuamasta… Korppi katkaisi rääkyntänsä… Manalan hiljaisuus hiipi maille…
Yhä mietti Oolavi elämäänsä… Yhä synkeämmäksi muuttui mieli…Astutut elämänpolut matelivat jo mustina käärmeinä… Ne sihisivät,purivat toinen toisiansa… Ne tapailivat jo Oolavin jalkoja…Vihaisina kihisivät ne kaikkialla… Kauhistuneena huudahti Oolavi:
— "Voi ihmistä, joka on elämänpolkunsa käärmeeksi kulkenut!…"
Hätähuuto kulki korvessa hirmuna… Sen kaiku kierteli vuoren kauhuna… Elämän korpikäärmeet kuhisivat jo joka kolossa… Joka lymystä kiilui musta madon silmä… Oolavi tajusi tilansa toivottomuuden… Kodin rauha muistui taas mieleen… Se tuikahti kuin suuri johtotuli elämän sumujen takaa… Hän hengitti hätäytyneesti… Yhä vihaisempina kihisivät Sinain korpikäärmeet… Hän yritti paeta kotiansa kohti, mutta tie oli mustilla käärmeillä siroteltu… Vihainen pilvi pauhasi korkealla… Korppi rääkkyi… Etäinen koski kohisi kamalasti… Hän yritti taas kotiinsa kääntyä, mutta yhä lisääntyivät käärmeet paluutiellä… Epätoivon rusentamana huudahti hän kauhuissaan:
— "Onneton on se, joka on paluutiensä käärmeillä kylvänyt!…"
Vihainen pilvi punotti… Yhä synkkeni Sinain korpi… Elämästä siinneet korvenkäärmeet uhkasivat jo onnetonta… Oolavin hätä oli hirmuisimmillansa… Mieli kulki jo kivien koloissa… Turhaan etsi se niistäkään lepoa ja lohdutusta: niissäkin lymysi elämästä siinnyt käärme… Koti oli enää ainoa rauhan satama… Kauhun kynsissä kiemurrellen huudahti hän hätäytyneenä:
— "Voi minua onnetonta!… Minun täytyy palata isäni luo vaikka käärmeen syömänäkin… Äidin hoitamana paranevat käärmeenkin puremat!…"
Silloin laskeutui Perkele hänen luoksensa… Se loihti kotitielleSinain vuoren… Vuori jylisi… Tuli suitsusi sen seinämistä…Pauhu kierteli luolissa… Huippua kruunasi musta pilvi, josta satoisalamoita… Jumala puhui pilvessä.
Mutta vuoren rinteellä seisoi Rannisto ja Tuukkala, kädessä laintaulu… Oolavi näki siinä taulussa oman tuomionsa… Hän oli varastanut Ranniston ja oman isänsä omaisuuden… Kauhuissaan katsoi hän Perkeleeseen… apua anoen heittäytyi hänen jalkoihinsa…
Silloin Perkele otti Oolavin retkellensä ja vei hänet korkealle vuorelle katselemaan maailman rikkauksia…
* * * * *
Kävi viima…
Hurjan aallon nopeudella vei Perkele Oolavia korkeutta kohti…Meteoorikruunu säteili hänen perässänsä… Komeimmat tähtilennot valaisivat heidän tietänsä… Heidän ympärillensä kohahti joukko enkeleitä… Jokaisen enkelin kädessä oli musta käärme… Aseet välkkyivät… Käärmeet puhalsivat suustansa kirkasta tulilieskaa, joka valaisi pimeyttä kuin kirkkaat salamatulet… Pauhinalla kulki loistava joukko tietänsä… Jokainen siiven-ote vei matkaa ajatuksen ylettymän pituuden…
Suuri kulku kävi läpi maailmoiden. Kuin valo meri vyöryi riemuinen enkelien lauma, joita johti suuri henki… Soiton pauhatessa kohisi se tietänsä pitkin pimeässä eetterissä… Edellä lensi miljoonainen lauma käärmeitä, joilla oli tulisiivet… Niiden kaksihaaraiset tulikielet hohtivat valaisten tietä… Kaikki välkkyi, kaikki hohti… Korkealta hymisi soitto sekä kaunis laulu, hymisi kuin etäinen ukkosilman pauhu… Siellä veisasivat toiset suuret enkelien parvet herransa kunniaksi, seuraten sen kulkua kaikkeuden halki.
Soitto pauhasi… Enkelilauma lensi aatteen nopeudella… Ei ollut tiellä päätä, eikä tienviittaa… Kirkkaimmat vielä tulisina hehkuvat auringot ja kuut ja tähdet vilisivät radoillansa aurinkoina tienvarrella, ilmestyen eteen ja taas jäljelle jääden nopeasti kuin sävähtävä valo…
Sammuneiden maailmoiden laumat tohahtelivat kulkijoiden ohi, mykkinä radoillansa syöksyen… Kaikkeus purki ihmepaljouksiansa kahdenpuolen tietä.
Jo oli tehty suuri kierto. Ylpeänä, suurena pysähtyi Perkele. Hän teki käänteen ja laskeutui Oolavin kanssa nopeasti alas… Hurjan ajatuksen nopeudella syöksyivät he Hallanselän rimpisuolle… Suo hyllyi veden varassa… Pohjaton meri näytti kannattavan sen leväpaljoutta… Sen pohjavedet itkivät ainaista kylmää kosteutta ja mudanhajua… Sitä osoittaen kysyi Perkele Oolavilta:
— "Tuon ääressäkö paastota nyt aijot?… Aijotko rimmen leväsammaleesta nyt hengellesi saada ravintoa?…"
Hän katsoi kiusattavaan ilkkuvasti… Suolla kurnuttivat ilkeät sammakot… Sen muta kurisi… Kaukaa kuului haikea huuto… Se huuto leikkeli erämaan tappavaa tyhjyyttä… Varis rääkäsi kerran käheästi, ja sitten syntyi vihlova äänettömyys…
Silloin täytti tuska Oolavin sielun… Suolla leijaili ijäinen nälkä ja hänen käsivartensa oli jo heikontunut. Se oli herpautunut nautinnoissa… Hänen henkensä oli tottunut elämän hedelmiin… Suon mudat eivät enää maistuneet hänelle… Katkerana huokasi hän:
— "Onneton on se, joka itsensä on totuttanut enempään kuin omasta käsivarresta lähtee!… Voi sitä, jonka täytyy elämän herkkujen luota palata suon mutien ääreen!…"
Yhä synkkeni epätoivoinen näky… Suo itki vettä, Oolavin sieluverta… Kavalana lausui Perkele hänelle:
— "Onnellinen on se, joka tietää mitä on suolla paaston pitäminen!… Hän tietää kiertää suonmutia…"
Sumu laski rimpisuolle… Kostea, kylmähkö viima puhalsi… Oolavi tajusi jo mitä on suonselällä paastoaminen… Mieli muuttui suonmudaksi… Epätoivo täytti koko olemuksen. Se täytti sen kuin kevättulva, joka vesillänsä paisuttaa puron äyräittensä ylikuohuvaksi…
Soitto soi sielun lumona… Perkele loihti Oolavin eteen kasan kiiltäviä kulta-avaimia… Hymyillen lausui hän kiusattavalle:
— "Siinä on sinulle taika-avain… Puhu sillä, niin kivet leiviksi tulevat!"
Kulta hohti, suo kurisi… Ei ollut vielä aivan Oolavin henki valmis… Se epäili… Illansuussa tehty päätös veti häntä isän syliin… Se kirkasti hänelle suuren anteeksiantamisen, värjäsi sen aamuarmaaksi auringoksi. Se purppuroi kultahohteellansa kaislaisen rannan, jossa onkija lauloi aamulauluansa, kun kylläinen, kaunis veden karja pulahteli veden pintaan, ottaen siinä aamukylvyn, hyljäten ongen herkut, ja hän itse jo meloo ruuhtaan kotirantaa kohti… Sen näki Oolavi… Koti kutsui vielä kerran… Pois oli julma Siinain vuori, joka äsken jylisi taipaleella… Perkele lausui silloin itseksensä:
— "Jehovan ansaa hän taas ikävöitsee… Ei hätää toki: epäilys ei lakkaa, ennen kun saapi täyden siemauksen minua taikka Häntä, Jehovaa… Ja hän on tulvillansa epäilystä…"
Hän vihjasi. Silloin ilmestyivät rimpisuolle raatajien joukot…Nääntyneinä muuttivat he suon mutaa ja levää leiväksi… Jokainen leipäpala oli ostettava otsan hiellä Häneltä, joka pilvellänsä kantaa kasville vettä ja auringollansa seuloo sille valoantimiansa.
Työ oli kova. Karvas hiki valui ryntäitä pitkin maahan, karpaloiden, kirvellen ruskettunutta ihoa… Syvään uurtuneet rypyt koristivat otsaa… Käynti oli raskas… Hartioita painoi kumara… Ei koskaan joutanut silmä levolle kukan kauneuteen, ei korva saanut siemausta niistä lauluantimista, joita sille jakeli lintuparvi. Ei ollut aikaa nauttia niistä… Täytyi kantaa yöt päivät otsanhiki-uhriansa Hänelle, joka sen uhrin kerran oli kaikille säätänyt.
Yhä ahkerammin raatoivat orjat… Yhä kuumempana valui otsanhiki…Oolavi huomasi sen olevan hänen oman, tulevan osansa… Mieli masentui… Epätoivo nousi kevättulvillensa… Perkele huomasi aikansa tulleen ja antoi muuttua näkynsä: Etäällä nousi nyt kuulu Harhasaari. Se kohosi linnoineen ihanan runolammin ulapasta, kohosi kauniina niin kuin käen kukkuminen, joka helähtää kuin hopeaisin helske koivukankaan kauneudesta, lintuparvien kevätlaulujen ja huilun sävelten seasta, kiitellen kaunista kaikua, joka tuo vuoren tervehdystä koivun latvassa kukkujalle… Siellä Harhasaaren lumomailla, runolinnoissa ja lammikoilla taikka metsissä lymyten eleli väki huoletonna… Sillä ei ollut siellä muuta työtä kuin elää elääkseen… viedä päivä aamustansa iltaruskovuoteellensa… saatellen sitä, niin kuin ihaninta morsianta… Jokaisen vyöllä kiilteli kultainen avain. Se oli kaunis taikasauva, jolla käskiessä puhkeaa raikkaimmat vesilähteet vuoren kylkeen, pulputen vettä janoisen eteen… totellen kuin vuori Mooseksen sauvaa… Sen avaimen käskystä muuttui karuin kangas ihanimmaksi Eedeniksi, levittäen viileän varjon lempiville… Herkut, viini, hedelmät ilmestyivät itsestänsä valmiiksi joka päivä ruoka-aikana ilman avaimen omistajantyötä, ikäänkuin niitä kasvaisi itsestänsä.
Sen kaiken antoi kulta… Se sitoi työhön suuret orjajoukot… Se sitoi ne kahleilla, joita ei näe ihmissilmä… Ilman vartijoita raatoivat ne kullan haltijan hyväksi… Sen puolesta kantoivat ne otsan hiki-uhriansa Hänelle, joka uhrin, rukouksen, hyväntyön ja nuhteettoman elämän on saapa jokaiseltaitseltänsä.
Korkeudesta hymisi lumolaulu… Aurinko valoi runovaloa… Se valo värjäsi Harhasaaren satulinnat lumoaviksi… Se kaunis näky huikaisi Oolavin hengen hohteellansa… Sielu suli tyyten hekkumoihin, värisi niille, herpautui, raukesi… Kultakuume syöpyi siihen taaskin… Sen nähtyänsä kuiskaili hänelle saattajansa taas:
— "Suo orjajoukon raataa edestäsi!…Kullallaitse avaa vuorenkiveen ne lähteet, joista onni pulppuaa… On otsanhiki avaimista huonoin, kun edessäsi on suo ja kova kivi ja niitä täytyy sillä leiväksi muuttaa."
Sanat lumosivat Oolavin… Hän valmistui… Kiusaaja vei hänet nyt korkealle vuorelle… Sen huipulta avautui Oolaville uusi Harhasaari: nyt oli saarena jo koko maailma: sen rikkaus… loisto, sen orjajoukot… kunnia ja viini… Kaikki antautui kulta-avaimille… Viini lorisi, kaunis tyttö tanssi… Huuli antoi mehevimmät suudelmansa, kun kulta-avain huuleen hiljaa koski… Se kulta käski oikeuden vaakaa… Ja kun se käski onnenpyörää, pysähtyi sen kulku oitis… Kuin nöyrä ratsu odotteli se käskijäänsä vain. Kavalana lausui Perkele:
— "Tuon kaiken saat, jos avaimeeni tartut…"
Oolavi oli jo valmis… Tuukkalan ja Ranniston ja Martvan pelastus sävähti häneen kulta-avaimesta.
Se sävähti kullan hohteena, joka ihanalla välkkeellänsä huikaisi silmän sokeaksi… Ja silloin hänen suuri kiusaajansa lausui hänelle kasvoilla jumalaiset, viisaat eleet, ja osottaen terävintä kirkonharjaa:
— "Suon, kivet, sekä kirkonharjan sinulle antanut on Hän joka hikeäsi kuin peto verta vaatii sekä imee… No… kirkonharjakin ehkä on lahja… Onhan se korkeahko istuimeksi… Vaan muista toki, pidä aina mielessäsi: Teräväsärmikäs on kirkon harja!… Se epämukava on istuimeksi, varsinkin kun sinne ei yllä huuli, joka herkullista suudelmata tarjoo… Ei siellä myöskään armas viinilähde lorise kauniin kukkapensaan alla… ei syli lämmin tarjoa sulojaan…"
Yhä toivottomampana kuvastui Oolaville Hallan selkä… Toisaalla loistivat maailman rikkaudet… Otsanhiki tuntui tehottomalta avaimelta, kulta kaikkivoivalta. Voiton ilo säteili Perkeleen silmistä. Korkealla vuorella seisten lausui hän kiusattavallensa:
— "Minun sortumattomana temppelinharjanani on tämä vuorenhuippu, jolla seisot… On edessäsi kaikki toivottava… Ja kaiken sen saat kulta-avaimella… Saatavaimenkinminulta, jos tahdot… Sen saat jos Hänen kirkonharjaltansa laskeudut pois ja lakkaat kulkemasta kapeaa tietä, joka Häneen vie… Siis nouse tänne minun vuorelleni, niin kaikki, mitä jaksaa silmä nähdä ja mitä jaksaa himo odottaakaan sinua odottaa jo ottajakseen… Myös Tuukkala ja Martva pelastuvat, jos tartut noihin kulta-avaimiini… Jos täällä Korkealla vuorellani kumarrut nyt vain minun edessäni, niin annan sinulle oitis koko maan…"
Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat taas korkeudessa… Sävelpilvet vyöryivät rajuina, toisiansa kumoon syösten… Sen pauhinassa laskeusi Oolavi Jumalan temppelinharjalta alas, nousi korkealle vuorelle ja laskeutui Perkeleen eteen polvillensa…
Yhä valtavampina pauhasivat suuret sotalaulut… Perkele nautti voitostansa… Meteorikruunu valoi hohdettansa vaipaksi hänen hartioillensa… Kirkkaat tulisoihdut leimusivat käärmeiden suusta kaksihaaraisina tulikielinä… Se sekottui ihmissoiton sävelpauhuun… Sen kantamana kohahti kaunis saattojoukko siivillensä. Kaiken hohtaessa kulki se suurten ihmistöiden ohi kiitäen pauhinalla paluutietänsä myöten… Perkele vei kiusattavan, antautuneen hengen voittokulkueessa maan päälle häntä siellä palvelemaan.
Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla.
Maailmoiden ikilento pauhasi radoillansa. Jokaista, ken niiltä poikkesi, kohtasi tulinen tutkain.
Oli suunniteltu ryöstöpäivä.
Väsyneenä, menehtyneenä heräsi Oolavi loistavasta unestansa kylmään, jäytävään todellisuuteen. Hän istui vuoteen reunalla tuskaisena, alakuloisena ja hikisenä. Aluksi ei hän muistanut mitään, eikä tajunnut mitään. Tylsänraukeat ajatukset kiintyivät sillanrakoon, tai johonkin vähäpätöiseen, kuten kärpäsen surinaan, lattialla olevaan rikkaan ja uunin peltien ränsistymään. Hän ei jaksanut ajatella senpäiväistä ryöstösuunnitelmaakaan, oli sen aivan unohtanut.
Juotuansa lasin vettä, istahti hän tuolille, nojasi kyynärpäät polviinsa ja kumartui käsiensä varaan. Illalliset mietteet alkoivat silloin selvetä, kirkastua kuin nouseva, surullinen aurinko. Hän muisti halunsa ja päätöksensä palata katuvana kotiin ja alkaa uudestaan Hallanselältä, josta oli pois lähtenyt, tullut elämää hakemaan. Hän punnitsi sitä päätöstä, virkistyi jo siitä hieman ja näki siinä pelastuksen.
Mutta sitä punnitessansa tuli hän taas ajatelleeksi kotiin saapumista. Hän kuvitteli, miten isä ja äiti ottaisivat hänet vastaan. Kaikki iloitsisivat… palvelijat keskeyttäisivät työnsä… kahvi kiehuisi… illalla lämpiäisi sauna… naapurit tulisivat tervehtimään…
Ja silloin johtui ajatus siihen hetkeen, jona kaikki paljastuisi… Hän alkoi vapista… Hän muisti, että Tuukkala menee velasta, ei jää Hallanselkääkään, mistä uudestaan alkaa… Kylmä pureva todellisuus nousi hänen eteensä kuin usva, joka nousee äkkiä suosta ja peittää kylmiin sumuihin aamuauringon, joka on juur'ikään noussut poutakirkkaana, heinä-ilmaa lupaavana. Jäävuori vyöryi sitä ajatellessa hartioille. Kylmä hiki vuoti virtana ja kädet herposivat.
Epätoivon rusentamana kutistui hän kokoon, tylsistyi uudelleen ja tuijotti lattiaan ajatuksettomana. Viimein alkoi hän taas hapuilla pelastusta, yritti jotain ajatella. Ajatukset tekivät aina saman kiertokulun, hajosivat ja tylsistyivät ja taas virkosivat hetkeksi. Hän hengitti raskaasti, muisti Martvaa, jonka raskaudesta hän ei tiennyt. Hän masentui yhä enemmän. Huone pimeni silmissä. Hän ei tuntenut enää aikaa, ei paikkaa.
Ja kun ajatukset taas alkoivat tehdä työtänsä hitaasti, muistuivat hänen mieleensä öiset unennäkönsä, kauhunsa ja ilonsa, jotka olivat johtuneet illallisista sekavista ajatuksista. Niistä johtuivat mietteet kultaan… kullasta päivän suureen tehtävään, ryöstöön… siitä Tuukkalan ja Ranniston pelastukseen… rahojen sijoituksiin ja kotiin paluuseen… Kymmenet kerrat kiersivät ajatukset saman tien. Hän ei laskenut itse ryöstöä, ei sen vaaroja, ei rikoksellisuutta, mutta tulosta. Hän lohdutteli itseänsä saaliilla ja uudella elämällä, itse ryöstö oli ainoastaan kuin joku tavallinen, luvallinen teko. Se ei häntä rasittanut. Häntä painosti ja masensi elämä yleensä, nykyinen tilansa ja tylsistynyt tunne ja vaistomainen tietoisuus elämänsä rikollisuudesta.
Uudestaan ja yhä uudestaan punnitsi hän sitten ryöstöä tai kotiinpaluuta tyhjin käsin. Viime mainittu aikomus loihti aina lopuksi hänen eteensä kuvan Tuukkalan onnettomuudesta ja Martvan perikadosta. Hän ihmetteli, miten hän oli välillä unohtanut Martvan milt'ei kokonaan ja vasta eilen ja nyt alkoi hänen tähtensä peljätä ja hävetä. Hän ei käsittänyt sitäkään. Onnettomuuden suuruus kirkastui yhä suuremmaksi: Se tukahdutti lopulta kaikki järkeilyt ja laskelmat. Pakkoluovutus kuvastui ainoana pelastavana oljenkortena. Jäytävä, jääkylmä todellisuus painoi häntä sille polulle, ja hän itse näki lopulta, että muu ei enää auttanut.
Ja kun ihminen on tehnyt viimeisen epätoivoisen päätöksensä, rauhottuu hän ja tylsistyy. Niin kävi Oolavinkin. Hän joi suuren lasillisen viiniä, pukeutui, otti aseensa ja pienen pommin ja läksi sovittuun paikkaan tapaamaan toisia.
* * * * *
Puoli-pilvinen päivä lähestyi jo puolipäivän tienotta. Taivaalla ajelehti vaaleita, kuivia pilven-häikäleitä. Varjot kulkivat maassa niiden kuvaisina. Tuon tuostakin solui pilvi auringon eteen salvaten tien sen valolta, solui ohi ja avasi taas pilvenraon valon tieksi. Tuuli ryöpäytteli joskus katupölystä pienen pilven ja viskasi sitä kulkijoiden silmille.
Eräässä kadunkulmassa odotteli Oolavi sovittua merkkiä vastapäätä olevasta pankista. Sitä varten oli yksi ja toinen siellä aina jollain asialla. Varrottiin hetkeä, jolloin väkeä olisi vähimmän. Hän ei huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ei pölyä, ei kulkijoita, ei valo- ja varjopilvien ainaista vuorottelua. Kaikki synkät ajatukset olivat haihtuneet. Hän ei muistellut Tuukkalaa, ei omaa tilaansa. Kaikki ajatukset olivat kiintyneet ryöstöön. Kuumeisesti laski hän tehtäväänsä ja pakoansa, järkeillen:
— "Ensin hyvin kylmäverisesti sisään… hiukan ylpeänä… Kun on hetki, silloin kuin peto… Ne toiset seisovat aseet ojona, minä ja Harteva kassaan… Eiköhän Harteva pelkää!… Tietysti se pelkää… voi pilata vielä asian!…"
Hän kiukustui jo Hartevalle siitä, että se muka arkailee ja pilaa asian. Kun se harmi oli mennyt, jatkoi hän taas suunnitelmaansa, järkeillen:
— "Sitten ei ole aikaa siekailla… Rahat hyvin joutuin talteen… Onkohan miten suuria setelitukkuja… Ja eivät suinkaan ole hajallaan, vaan käärittyinä…"
Hän johtui siitä muistelemaan omia rahatukkujansa. Niistä johtui ajatus hetkeksi pörssiin, parooni Geldnersiin ja muihin. Sitä tietä palasi hän taas aineeseensa, jatkaen:
— "Täytyy olla Hartevaa rohkeampi… Se pöyhkeilee aina, vaikka ei riittäisi minulle voimissa läheskään… Tietysti ei riitä… Ja tietysti se hätääntyy ja pilaa asian!…"
Ja taas hän raivostui Hartevalle, ollen varma, että tämä hätääntyy. Hän käveli kiihkoisena edestakaisin, soimasi Hartevaa ja muisteli monia tapauksia, joissa Harteva oli ollut tuhma ja arka. Parin minuutin ajan hän aivan vihasi häntä. Aivojen työ oli pelkkää sairaloisuutta ja kuumetta.
Kun hän oli hetken kiukutellut Hartevalle, jatkoi hän suunnitteluansa:
— "Poistuessa täytyy olla hyvin kylmäverinen… Ensiksi tätä katua… alussa, jos ei ole hätää, hitaasti… vasta ensi kulmassa nopeasti… Jokirannalla tulee metsä ja siellä ovat tiet jo tarkastetut…"
Hän innostui, käveli kuumeisena ja tuskitteli, kun ei jo merkkiä näkynyt… Sitten alkoi hän taas jatkaa pakosuunnitelmaansa, ajatellen:
— "Jos taas hätä tulee, niin silloin on paras olla rohkea… Jos sattuu, että ajavat takaa ja ovat kiinni saamaisillansa, silloin hyvin rutto käännös ja laukaus… Kun yksi kaatuu, säikähtävät toiset…"
Hän kiihtyi kiihtymistänsä. Korvat olivat jo lummessa, hän ei kuullut mitään. Hermot olivat tuliset, aivoissa riehui sairaloinen työ. Hän kertasi ajatuksensa uudestaan ja taas uudestaan, hätäili ja kiukutteli, kun sovittua merkkiä yhä ei näkynyt.
Mutta kun sovittu merkki vihdoin näkyi, herposivat hänen polvensa niin, että hän toin tuskin voi liikahtaa. Kädet vapisivat. Päähän tulvasi kuuma veri. Hän seisoi hetken tyrmistyneenä.
Katsahtaen eteensä huomasi hän Hartevan astuvan juuri sisään. Se rohkaisi häntä. Hän sai voimansa takaisin ja lähti pankkiin rauhallisen näköisenä, vaikka sisällisesti tulisena. Sisälle astuessansa ei hän voinut olla arasti ympärillensä katsahtamatta.
Kaikki oli hetken aikaa rauhallista. Ryöstäjät suorittelivat teennäisiä tehtäviänsä levollisina. Kukaan ei edes toiseensa katsahtanut. Oolavi järjesteli näön vuoksi papereitansa, varustautuen muka asiaansa toimittamaan.
Silloin kuului kuiva, käskevä komento:
— "Kädet ylös!"
Tyrmistyneet virkailijat kavahtivat kauhuissansa ylös ja nostivat kätensä pystyyn. Jokaisen rintaa kohti oli tähdätty pistooli, jonka hana nousi jo puoli lyöntiin.
Silloin pääsivät Oolavissa irti kaikki petomaisen ihmisen halut. Verenjanoisena eläimenä syöksyi hän kassaholviin, loikaten kaiteen yli yhdellä hyppäyksellä. Hän sysäsi Hartevankin tieltänsä kumoon ja hyökkäsi holviin kuin peto, joka syöksyy palavaan pesäänsä, pelastamaan pentujansa… Silmät kiiluivat… Raivoissansa ei hän jaksanut tarkastella missä rahat olivat… Hän kiskoi kassakaappien ovia auki… penkoi nopeasti papereita, huomaamatta edes mitä ne olivat… Hän sieppasi rahasäkin ja paiskasi sen taas pois, huomattuansa rahat kupariksi… Säkki halkesi… Sisältö levisi lattialle… Pankkihuoneessa oli haudanhiljaista… Hän sieppasi toisen säkin… siinä oli hopeaa ja sekin sai mennä… Hän penkoi salaman nopeudella, mitä käsiinsä sattui… töytäsi Hartevan syrjään ja etsi aarretta puoli sokeana… Väliin pääsi hänen huuliltansa raaka, hermostunut kirous.
Viimein löysi hän säkillisen kultaa… Sormet tulisina tarttui hän siihen… Mutta se oli liian vähän… Hän raivasi edelleen… viskoi papereita lattialle… syöksyi kaapilta kaapille… Hiki valui otsalta, mutta hän ei sitä huomannut.
Äkkiä sai hän käsiinsä setelivaraston ja alkoi ahdata sitä laukkuunsa ja poveensa… Hän ei tarkastellut mitään, ei ajatellut mitään… Pedon vimmoin sulloi hän täyteen kaikki säilönsä… Kun niihin eivät kaikki mahtuneet, kiirehti hän Hartevaa:
— "Ota nyt!… Ota sukkelaan!… Perhana!…"
Yhdellä harppauksella syöksyi hän sitte saaliinensa pois holvista, loikkasi kaiteen yli ja poistui Hartevan seuraamana, toisten jäädessä pariksi se kunniksi vielä vahtia pitämään. Heitä varten viskasi Oolavi ja Harteva sopimuksen mukaan kultasäkkejä oven suuhun, josta he voivat ne poistuessaan kiireesti mukaansa ottaa.
* * * * *
Viimeiset miehet lähtivät jo pankista ottaen mukaansa heille varatun rahataakan ja syöksyivät väkijoukkoon. Oolavi oli pääsemäisillänsä kadunkulmaan, jossa hän olisi voinut hävitä näkyvistä. Mutta silloin kuului huuto:
— "Tuolla menee yksi… Ottakaa kiinni!…"
Hänen jalkansa vavahtivat… Puristaen kaikki tahdonvoimansa tekeytyi hän rauhalliseksi… Hän tuskin kiirehti askeleitansa… ei katsonut taaksensa, ettei huomattaisi asian koskevan häntä. Takana yltyi huuto:
— "Ottakaa kiinni!… Ottakaa rosvo kiinni!…"
Hän kuuli juoksua ja hälinää… Väkijoukko läheni… Hän oli tulikuuma… Vihdoin pääsi hän kadunkulmaan… Siitä alkoi lyhyt poikkikatu… Hän huokasi helpotuksesta ja syöksyi raivoisassa juoksussa pakoon… Huuto yhä koveni takana… Katu, jota myöten hän juoksi, oli tyhjä… Raha taakka hiukan rasitti häntä, hidastutti juoksua, mutta hän ei luopunut siitä… Siinä oli hänen elämänsä.
Hän juoksi kuin peto… Joku kulkija sattui tulemaan portista hänen jalkoihinsa. Hän syöksyi suoraan, ja tielle sattunut pyörähti hänen jaloissansa kuin pöly tuuliaispään vihurissa… Hätäisesti vilkaisi hän taaksensa ja näki ensimäisten takaa-ajajien kääntyvän poikkikadulle, juuri kun hän oli siltä toiselle kadulle kääntymäisillänsä… Oikealta kuului huutoa ja lyhyt laukaus… Hän vilkaisi sinne ja näki poliisien juuri syöksyvän käsiksi Hartevaan, joka kaatui luodin lävistämänä.
Muuta ei hän tapauksesta tajunnut… Korvat menivät lumpeen, silmissä pimeni… Hän syöksyi eteenpäin yhä hurjempana… Pari kolme vastaantulijaa ei huomannut kiinnittää häneen huomiotansa, sillä he kiiruhtivat juosten katsomaan sitä huutavaa joukkoa, joka oli nujertanut haavotetulta Hartevalta aseen ja sitoi häntä… Hartevan kiinnijoutumisesta hän toivoi itsellensä pelastusta… luuli kiinni-ottajiensa kääntyvän sinne, tai ainakin pysähtyvän hetkeksi katselemaan… Sillä aikaa ehtisi hän metsän reunaan…
Sivullensa vilkaisematta syöksyi hän yhä nopeammin tietänsä… Mutta kiinni-ottajat eivät pysähtyneet… Hän kuuli taas niiden huudot… Pari vastaan tulijaa pysähtyi ja hämmästyneenä jo yritti sulkea tien… Nopeasti vetäisi hän aseensa ja yrittäjät kaikkosivat silloin kuin akanat tuulen tieltä.
Jo oli hän metsän reunaan pääsemäisillänsä… Takaa-ajajat jäivät askel askeleelta jäljelle, sillä hän oli verraton juoksija… Hän huomasi niiden äänen kuuluvan aina vain loitompaa… Pelastus oli hänestä varma… Hän uskalsi jo hengittää ja vilaista taaksensa… Kiinni-ottajat olivat lähes puolta kauvempana kuin lähtiessä…
Nyt oli hän varma pelastumisestansa ja kiirehti juoksuansa… Puuttui enää pari kolme askelta ja hän olisi ollut tiheäpensaisen metsän suojassa ja siellä hänellä oli kaikki valmiiksi suunniteltu… Satuloitu hevonen odotti ja pakotie oli viisaasti järjestetty…
Mutta silloin ilmestyi tielle hänen eteensä joukko harjoituksista palaavia sotamiehiä… Hän tyrmistyi, hätäytyi, oli menettää mielenmalttinsa… Takaa ajajat huusivat sotamiehille miesvoimalla:
— "Ottakaa rosvo kiinni!… Ottakaa kiinni rosvo!"
Sotamiehet käsittivät asian ja heti oli pakotie tukittu… Hetken epäröi Oolavi, silmänräpäyksen vain… Seuraavassa tuokiossa syöksyi hän oikealle, jonne kääntyi pieni polku… Alkoi uusi kilpajuoksu. Sotamiehillä ei ollut patruunia, joten ampumisesta ei ollut pelkoa… Takaa kuuluivat yhtenäiset kehotukset: "ottakaa kiinni!"… Vastaan tuli mies, sieppasi seipään ja aikoi tuketa tien… Oolavi ojensi aseensa… Kuului pamahdus ja mies kaatui hengetönnä tielle, Oolavin hypätessä hänen ylitsensä.
Taas jätti hän kiinni-ottajansa ja oli pääsemäisillänsä metsän suojiin, kun sieltä ilmestyi miesjoukko ja huudon kuultuansa tukkesi häneltä tien… Hän ei enää käsittänyt mitään… Sokeana kääntyihän polulta oikealle ja hyppi kivikkoa myöten eteenpäin… Ajajat seurasivat kintereillä. Hän oli jo kolmelta puolen saarrettu.
Äkkiä tuli joki eteen… Hän vilkaisi sivullensa ja huomasi olevansa piiritetty… Nopeasti viskasi hän kultasäkin jokeen ja syöksi itse perässä, alkaen voimakkailla vedoilla uida vastaiselle rannalle… Takaa-ajava joukko syöksi rantaan… Kuului sekava melu… Neuvoja annettiin, mutta kukaan ei voinut mitään tehdä.
Viimein saapuivat poliisit pistooleinensa. Hänen käskettiin henkensä uhalla pysähtyä… Oolavi ei totellut… Silloin pamahti laukaus ja luoti suhahti ilmassa… Silmänräpäyksessä painui Oolavi veden alle.
— "Sattui!" — kuului rannalta. Väki levähti… Poliisi lähti noutamaan venettä, jättäen vahdit paikkaa vartioimaan. Alempana pulahti virta.
— "Tuolla menee jo ruumis", — lausui joku rannalta.
Virta pulahti vielä kerran. Joku ihmetteli:
— "Kas miten nopeasti virta käy…"
Mutta pian räiskähti vesi vastaisella rannalla ja aalloista hyppäsi maalle Oolavi, joka oli itse painautunut veden alle. Väkijoukon voimatonna huutaessa hävisi hän metsään. Harteva oli kiinni-ottaessa kaatunut luodin lävistämänä ja kuollut tuntemattomana. Toiset olivat pelastuneet viskaamalla kadulle rahansa, joita kokoomaan takaa-ajajat pysähtyivät.
Kun hän oli jo turvaan päässyt, istahti hän puolikuoliaaksi uupuneena kivelle. Setelitukkokin oli hävinnyt virtaan. Mutta hän ei jaksanut enää surrakaan. Pää painui käsien väliin ja hän istui siinä myöhään yöhön asti kuin kuollut, joka kummittelee hautausmaalla.
Hän oli astunut Jumalan temppelin harjalta alas ja istui nyt toisen temppelin harjalla, sillä korkealla vuorella, johon näkyvät maailman houkuttelevat rikkaudet, kunnia ja valta, tarjoutuen otettaviksi. Hän istui siinä, elämä murskana edessä, sieramissa kuoleman ja veren haju, äärettömyyden kuperan ikään kuin painuessa littiöksi, joka laskeusi hänen hartioillensa ja musersi hänet hirmupainollansa mäsäksi. Hän vapisi ja hänen korvissansa alkoi kuulua hirvittävä tuskanhuuto: hänen äsken ampumansa miehen veren-ääni.
Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta.
Kesän kuolinkellot soivat. Puun oksilla riippuivat syysmurheet. Koivu kaipasi lehtiänsä, järvi alliansa ja rantaruohokko onkijan venettä. Poissa olivat metsän siivekkäät laulajat. Nurmi itki puroon kylmää syysvettä. Lehti mätäni, mielet kulkivat maassa ja seipään päässä suri yksinäinen harakka kesän poismenoa.
Oli tyyni, harmaa päivä. Mehevät pilvet riippuivat lähellä maata, liikkumattomina, sateeksi herahtamaisillansa. Kaikki tiukkui kosteutta ja sumua. Jokaisen urvun ja havun päässä herutteli vesipisara itseänsä irti pitämistänsä: imi kosteutta ja paisui siitä maahan tipahtamaisillensa. Niityllä tirskui vesi kulkijan jalkojen alla ja joka suonesta ja ojasta kuului surullinen vesilirinä.
Ranniston vierashuoneessa kehi tyttö rihmaa kehälle, talon emännän kutoessa sukkaa pöydän takana.
Martva istui yksin huoneessansa. Ovet olivat auki, joten hän voi nähdä vierashuoneeseen välillä olevan huoneen läpi. Tyttö lauloi kehiessänsä vanhaa surullista laulua, jonka nimi oli "Martva". Hän lauloi:
"Kuu kelmenee, on kylmä sääja miel' on murheinen.Vaan laulu kumma, vanha tääsyyt tietää murheen sen.
On illantyyni. Murheissaankuin neito kalpenevaSaimaasta katsoo kuvaistaankuu, päivä loisteleva.
Siell' asuu Martva äitineen, tuo kukka Saimaan rantain ja armain laulu rantaveen ja metsän kaiku puhtain."
Rihma katkesi, kehijän laulu rihman mukana… Rihman pää huulien välissä etsi tyttö sen toista päätä vyyhdestä solmitaksensa ne toisiinsa… Martva istui äänettömänä, kädet helmassa, ajatus omilla poluillansa… Hän kuuli laulun ja nautti sen suruista… Laulu oli hänelle tuttu, eikä häntä oudostuttanut, että sen nimi ja ajatus kuvasi häntä ja hänen surullista elämäntaruansa.
Tyttö sai rihman solmituksi ja jatkoi lauluansa kehinnän mukana:
"Vaan poika soutaa purressaan.Hän etsii Martva-rukkaa.Sen rantaan laskee. Riemuissaantuo hälle lemmenkukkaa.
On kukkaan Martva pettynyt…Vaan poika on jo poissa.Siks' on nyt silmä vettynyt,ja murhe illankoissa.
Vaan Saimaan aalto aukeneeja nostaa mustan purren.Ei Martvan elää mieli tee.Hän astuu purteen surren."
Martva kuuli taruansa… Sydän pakahtui tuskasta ja silmät kyyneleistä. Virtanaan vuotivat niiden liiat vedet itkun punaamalle poskelle… Hän kokosi ne entisistä kyyneleistä vesimärkään nenäliinaansa ja antoi mielen koota korvalla laulusta uusia suruja…uutta apeaa mieleen… kyyneleitä silmiin.
Kehijä jatkoi tarinaansa:
"Ja yksin Martva purressaan nyt laskee aallon alle. Jo saapuu raukka Tuonelaan, sen virran ulapalle.
Hän laskee virtaa. Rantaa senkoristaa musta lehto.Kumottaa päivä suruinen,kuin kirkas talvi-ehtoo.
Virrassa Tuskansaari onja saaren alttarillevie hiljaa vene airoton,laskeutuin lainehille.
Ja tuskantuli punottaasiell' aina astiassa,yöt päivät siellä Martva saasit' olla vaalimassa.
Ei oo hän enää onneton,vaan Tuonen nunna jalo,ja nunnapukunansa onkuun kylmä, kumma valo.
Ja tuskantuli hälle on nyt hoiva, joka riittää… Ah miten moni onneton huonomman kukan niittää!"
Laulu loppui. Kehä hurisi… Martva eli mustan murheen mailla… Oli kuin olisi hänen edessänsä kohonnut Tuskansaari Tuonenvirrasta… Siellä saarella oli alttari ja alttarilla paloi pieni punainen tuli, lepatti kuin kukkalehti runollisessa astiassansa… Ympärillä oli Tuonelan rauha… Virta solui mustana… Ohi laski pursi purrenperässä, tuoden Tuonelaan väkeä… Kaikilla oli rauha mielessä, puhdas Tuonen paita päällä… Kaikki ihmettelivät outoja oloja… mustaa lehtoa… Tuonelan lintuja… ikuista rauhaa… Ei risahtanut oksa, ei sirkka sirahtanut… Päivä paistoi kummasti, metsä oli surua täynnä ja valkopukuiset henget hiiviskelivät arkoina, kuin peljäten häiritsevänsä Tuonelan nukkuvien vieraiden rauhaa.
Ja silloin Martva nautti taas tuskastansa ja käsitti sen suuruuden, jalouden ja puhtauden. Kaikki elämän ilot muuttuivat hänelle arvottomiksi, rahvaan huviksi, joka hyrskii kuin likainen vaahtopuhtaan, jalon veden pinnalla, häviää, sulautuu veteen ja jättää mielen autioksi. Tuska oli ainoa joka pysyi, sillä se oli aina suuri ja jalo.
Silloin heräsi hänessä halu lähteä Tuonelaan hoitamaan tuskantulta sen ikirauhassa. Elämä oli hänelle nyt taakka, sen onni kylmää pettävää sumua. Hän muisteli taas "Litvan laulua" ja varmistui siinä uskossa, että se oli hänen kohtalonsa ennustus. Hän oli monesti ennenkin ajatellut, että ainoa tie säästää isä ja äiti surusta ja häpeästä oli se, että hän syöksyisi Tuukkalan koskeen, tapaturmaisesti muka. Hän oli jo suunnitellut miten hän sen tekee: Menee toisten kanssa rantaan, työntäisee Oolavin kepeän veneen veteen, astuu siihen näennäisesti leikillä, ja kun vene on jo menossa alkaa huutaa apua näön vuoksi.
Mutta aina oli hänet pidättänyt se ajatus, että sekin koskee hänen vanhempiinsa. Silloin oli hän miettinyt muuta keinoa, millä salata se mitä kohta tapahtuu, mutta ei löytänyt mitään. Oolaviltakin hän yhä salasi tilansa. Pari kertaa oli hän häntä kutsunut kiirehtimään tuloansa, mutta oli saanut kuivan vastauksen, että hän ei voi tulla, vieläpä huomautuksen, että hänellä on miehenä velvollisuuksia elämää kohtaan. Se oli masentanut hänen mielensä. Hän tuli araksi ja umpimieliseksi.
Naisen jaloin, suurin ja puhtain onni, äiteys, oli siten tullut hänelle suurimmaksi onnettomuudeksi. Hänen lempensä hedelmä nosti hänen hartioillensa kokonaisia vuoria, lisäten niitä joka päivä. Onneton tyttö rutistui uuden hirmupainon alla. Ja viattomasti uskoi hän edelleenkin kaiken, mitä Oolavi hänelle kirjoitti, luuli hänen tutkivan ja tekevän työtä, huomasi hänen kylmenneen hänelle ja kärsi tulisinta tuskaa ajatellessansa, että silloin kun Oolavi palaa, hänen täytyy avata hänelle suru, joka ehkä hänet tappaa. Jalo sielu ei syyttänyt toista, ei etsinyt itselleen rikostoveriakaan, vaan nosti senkin osan vielä omien hartioittensa painoksi.
Kun laulu oli loppunut, sulki hän oven ja itki katkerasti. Sydänalaansa painaen kutistui hän sohvalle ja tukahdutti itkunsa tyynyyn, heikon vartalon tuskasta värähdellessä. Mutta hän ei kärsinyt itkusta. Hän nautti siitä. Tuska oli hänelle nyt nautinto ja mielen hoiva.
* * * * *
Jo soivat suuren lumijuhlan tiu'ut. Talvi laitteli orsiansa, ripusteli niitä puiden oksille. Aamuisin peitti kuura maata, lätäkköä jääriite. Pilvet vaalenivat. Ilma seestyi ja kaivonvintti narahteli jo talvikuivasti.
Oli kirkas päivä. Ensimäinen härmälumi suli auringon noustessa. Taivaalla näkyi pari valkeaa pilvenhattaraa. Päivänpaiste liuotti heikon routariitteen pellon multapinnalta ja päästi vesilätäkön riitteestä.
Rannisto keskusteli pastori Aamuston keralla vierashuoneessansa. Martva istui huoneessansa, käsityö ajankuluna. Ovet olivat auki, joten hän voi seurata keskustelua.
Pastori Aamusto oli ryhtynyt puuhaamaan kuntaan vakinaista sairaanhoitajatarta, joka mahdollisesti osaisi tehdä kätilönkin tehtäviä. Rannisto lupasi hänelle apuansa. Nuori pappi selitteli siitä innostuneena:
— "Se hetki, jolloin kuoleva sanoo jäähyväiset kaikelle, on elämän suurin hetki. On raskasta, jos kuolevan täytyy silloin huomata, että hän on yksin ja hyljätty. Se puoli on minusta asiassa yhtä tärkeä kuin itse varsinainen asia, sairaan sairashoidollinen hoito…"
Rannisto ajatteli asiaa. Kuoleman vakavuus ilmestyi hänenkin eteensä, samoin Martvan. Se ikään kuin lihallistui, seisoi huoneessa terävä viikate olalla ja ruumisliinat kainalossa. Kuului kuolinlaulu ja oven takana odotti ruumis-arkku. Rannisto myönteli:
— "Se on totta… Kuolema on suuri… Minä kiitän Teitä, pastori, asian alkuun panosta…"
Martva oli itkuunsa pakahtua. Hän ajatteli Tuukkalan koskeen kuolemista. Sen kylmä syysvesi pani hänet värisemään.
Hetkisen mietittyänsä jatkoi Rannisto:
— "Minäkin olen sairaanhoitajattaren tehtävästä samaa mieltä kuin Te, ja siksi olisi mielestäni saatava henkilö, jota elähdyttäisi Jumalan henki… Ei nimittäin olisi lohduttavaa saada kuollessansakin kuulla puhuttavan pilkkasanoja kuolemasta ja Jumalasta… Jos sellaista henkilöä ei saada, olemme hyvää tehdessämme ehkä tuoneet kuolevan vuoteen viereen olennon, joka raa'alla pilkallansa syöksee kuolevan epätoivoon, katkeroittaen sen viimeiset hetket…"
Martva tunsi kuoleman kylmän henkäyksen, näki sen synkän, ankaran katseen. Hän ajatteli Tuukkalan kosken kiviä, mietti kuinka koski viskaa hänet niihin mäsäksi. Koko sielu oli katkeruutta täynnä. Vakavana seurasi hän keskustelua. Pastori Aamusto jatkoi:
— "Sitä estääkseen minä olen ajatellut järjestää asian niin, että lähetämme täältä sopivan naisen sairaanhoitajattaren kursseihin, jotka suoritettuansa hän palaa tänne ja saa toimen ilman valintaa…"
— "Se onkin nyt paras tie", — myönsi Rannisto. Nuori pappi selitteli asiata, edelleen puhuen:
— "Olisi erittäin tärkeä saada toimeen nainen, joka olisi saanut vaikkapa pienemmänkin niin sanotun ylemmän sivistyksen, mutta täällä ei tietääkseni sellaisia sopivia ole…"
Rannisto muisteli yhtä ja toista, ei löytänyt sopivaa ja myönsi:
— "En minäkään luule täällä olevan… ainakaan tunnettua ja muutoin sopivaa…"
Mutta Martvan silmissä välähti silloin toivon kipinä. Hän oli synnytystänsä salataksensa suunnitellut pois matkustamista, mutta ei ollut löytänyt sopivaa tekosyytä. Nyt se näytti ilmestyvän kuin taivaan lähettämänä pelastuksena. Hän huokasi helpotuksesta, hengitti kiihkeästi ja poskille nousi heleä, lämmin puna. Hän päätti pyrkiä kursseille ja siellä synnyttää salassa. Hän iloitsi siitä sattumasta kuin pieni lintu pesäpaikan löydöstä ja piti pastori Aamustoa Jumalan lähettämänä enkelinä.
* * * * *
Sairaanhoitajattaren kristillismielisyydestä johtui puhe uskonasioihin, ensin nykyiseen Jumalan kieltämiseen ja siitä niihin kysymyksiin, joita Jumalan ja Jeesuksen jumaluuden kieltäjät tuovat väitteittensä tueksi. Siitä puhuessa huomautti Rannisto muun ohessa:
— "Yksi asia, jota nykyään tehdään pilkan esineeksi, on Neitsyt Marian raskautuminen ilman avioliittoa… Moni käyttää sitä kertomusta todistuksena uskontoa vastaan… väittäen että se on petosta…"
Martva säpsähti, kun kuuli raskautta mainittavan. Jokainen vihjauskin siihen asiaan sai veren syöksymään hänen poskiinsa. Hänen tilansa oli samanlainen, kuin erehtyneen ihmisen, joka pelkää joka hetki ilmitulevansa, kehittää sillä pelolla itseensä tautimaisen luulon, joka panee hänet säikähtämään jokaista hiirenhisahdusta, luullen sen tarkoittavan häntä. Jännitettynä seurasi hän keskustelua, ei itsensä sen aiheen, vaan oman tilansa tähden. Pastori Aamusto selitti:
— "Kullakin ajalla on omat epäilijänsä. Ei meidän tarvitse niistä huolia, sillä eivät ne uskontoa voi hävittää…"
Hän innostui, lämpeni oitis ja jatkoi posket hehkuvina:
— "Minäkin olen sitä asiaa ajatellut, kun olen kuullut siitä puhuttavan. Ja minä olen tullut vakuutetuksi, että epäuskokin on ase Jumalan kädessä kuten kaikki muukin. Minä uskon, että se on hänen seulansa, jolla hän seuloo väärän pois sanastansa, esimerkiksi pakottamalla sen kautta ihmisiä syventymään Hänen sanaansa… sitä puolustaessa nimittäin… Sillä onhan mahdoton, että mikäänvoisinousta Häntä, Kaikkivaltiasta vastaan, jos sillä nousemisella ei olisi tarkotuksena hänen tahtonsa täyttäminen…"
Rannisto kuunteli hänen hehkuvaa puhettansa rauhallisena, kuten se joka seisoo järkkymättömällä kalliolla. Hän ihaili, mutta oudosteli samalla Aamuston uskon rohkeutta. Kun hän huomautti, että Neitsyt Marian neitsyyden kieltäminen kumoisi Jeesuksen olemuksen jumaluuden, väitti nuori Jumalan palvelija rohkeana:
— "Ei ollenkaan."
Syntyi pieni pysähdys. Martva katseli eteensä hajanaisena. Aluksi ei hän jaksanut muuta tehdä, kuin väsyneesti iloita kotoa poispääsystä. Se ilo virkisti häntä siksi paljon, että hän jaksoi seurata keskustelua. Ja ensi kertaa alkoi hän silloin ajatella sitä asiaa, miksi hänen äidiksi tulonsa oli rikollinen. Sitä ennen ei hän ollut sitä kysellyt. Hän oli myöntänyt sen rikollisuuden vaistomaisesti.
Kun Rannisto kummasteli nuoren papin uskon rohkeutta, selitti tämä:
— "Miten Jesus on tullut ihmislihaksi, se ei muuta asiaa, ei hävitä Hänen jumaluuttansa. Pääasia on se, että Hän onJumalanpoika, eikä tavallinen hurskas, muita parempi ihminen…"
Hänen henkensä nousi kuten alttarilla, kun hän puhui Jumalan nimessä.Martva oli tulipunainen itkusta ja oudosta häveliäisyyden tunteesta.
Aamusto selitti rohkeana:
— "Voi olla mahdollista, että Jeesuksen kuvaaminen neitseestäsyntyneeksi on johtunut siitä, että on ymmärretty väärin ennustus 'Neitsyt tulee raskaaksi'… Se on runollinen ennustus, eikä siinä ole sanottu, että hän tulee ilman miehen osaa neitseenä raskaaksi, vaan että hän synnyttää aviottoman ja jotain semmoista… Kenties on siihen vaikuttanut väärä usko, että Jumalan Poika ei voi si'itä luonnollisella tavalla ja siksi on mahdollisesti pantu myöhemmin neitsyt Marian suuhun sanat: 'en minä miehestä mitään tiedä'… Mutta meidän tulee huomata, että ne apostolit, jotka tästä kertovat, itse nöyrinä tunnustavat: 'Me ymmärrämme puolittain.' Voi olla myös lisäys myöhäisempi, minkä ehkä voi historia selittää…"
Martva peittäytyi kuin pikku lintu pesäänsä, ujostelen omaa tilaansa. Hän koetti saada selville, mikä hänen äiteydessänsä oli rikollista, semmoista, joka sai hänet pelkäämään ja häpeilemään sitä. Hän luuli sitte jo löytäneensä jonkun heikon selityksen, mutta se selitys haihtui oitis, ennen kun hän ehti sen täysin tajutakaan.
Rannisto kuunteli puhetta varovasti. Nuori pappi puolustautui, kuten se, joka uskoo, että hänen Jumalansa pysyy ja kirkastuu kaikissa vaiheissa. Hän selitti:
— "Se kysymys jää ijäksi ratkaisematta. Ei mikään tiede vei osottaa vääräksi sitä, että Jeesus sikisi ilman inhimillisen miehen apua, sillä ei mikään tiede voi todistaa mahdottomaksi esimerkiksi luonnonoikkujakaan, joita tapahtuu tuhkatiheään, koska Jumala sen sallii. Hän on ihmeitä tekevä Jumala ja siksi ei koskaan voidatodistaavääräksi kertomusta Neitsyt Marian neitsyellisestä äiteytymisestä. Se ei ole todistettu vääräksi silläkään, että historian avulla voitaisiin se todistaa myöhemmäksi evankeliumin lisäykseksi, sillä lisäys voi olla yhtä oikea muistotieto kuin alkuperäinenkin… Mutta minä painostan sitä, että se neitsyyden olettaminen ei ole tarpeellista… sitä ei edellytä Jeesuksen jumaluus, eikä se riipu siitä, eikä kaadu sen kanssa. Vaikka maa ilmat häviäisivät, niin Hänen jumaluutensa pysyy, sillä eihän jumaluusvoikaanriippua mistään ehdosta…"
Hän puhui vilkkaasti ja painosti sanojansa äänen painoilla ja hienoilla liikkeillä, Martva istui henkeänsä pidätellen, katse avuttomana, kuin olisi hänen aikansa tulossa. Hänessä oli jotain sanomattoman säälittävää, tuskallista, miltei hirvittävää hänen tuskansa suuruuden ja avuttomuuden ja runollisuuden kautta. Rannisto mietti pastori Aamuston sanoja, huomasi oikeaksi sen, että Jumala ei voi mistään ehdosta riippua ja myönsi sen, lausuen:
— "Se on totta, se mitä sanoitte."
Nuori pappi iloitsi, kuten oikea Jumalan palvelija iloitsee nähdessänsä Jumalansa pysyvän myrskyn pauhinassakin. Hän jatkoi:
— "Kyllä raamatussa voi olla inhimillistä erehdystä tai epäselvää. Sanoihan yksi apostoleista, Jakob, että 'Usko ilman lain töitä on kuollut'. Toinen taas, Paavali, sanoo: 'Me sen siksi pidämme, että ihminen tulee autuaaksi uskon kauttailmanlain töitä'. Nehän ovat sanasta sanaan ymmärrettyinä vastakkaisia… vaikka tosin perinnä on niin, että ihminen jokauskoo, täyttää myös lain, sillä lain jumalalliseksi uskominen ja semmoisena noudattaminenhan johtuu juuriuskosta…"
Hän käänsi puheen nopeasti toiseen kohtaan, kuin äkkiä jotain muistaen.
— "Ja lisäksi", — tokaisi hän — "meidän on huomattava, että Jeesus itse ei ole sanallakaan maininnut, että Hänet on synnyttänyt äiti, joka oli neitsyt… Minä itse uskon sen, mutta minä en pidä sitä edellytystä Hänelle ja Hänen jumaluudellensa välttämättömänä, vaan tunnustan nöyrästi apostolin lailla: 'Minä ymmärrän puolittain…'Kaikessa tapauksessa jää toinen samoin kuin toinenkin olettamus uskon asiaksi aivan maailman loppuun asti… Vieläpä on raamatussa tukikin sille olettamukselle, että Jumala on antanut Jeesuksen siinäkin menossa — sikiämisessä — 'löyttää' samaksi kuin me: Hänhän ennustettiin syntyväksiDavidinhuoneesta ja suvusta, jostaJosefoli…"
Martva lyyhistyi pimeän huoneensa sohvannurkkaan kokoon. Hätäytyneet silmät tuijottivat elottomina vierashuoneeseen. Rannisto oli hämmästynyt ja ihastunut. Hän lausui:
— "Minä näen, että Te, pastori, olette Jumalan palvelija, joka Hänen nimessänsä uskaltaa astua Pietarin tavoin vaikka kuohuvalle merelle."
Aamusto kiitti häntä avomielisesti sanoista ja jatkoi:
— "Meidän erehdyksemme ehkä on siinä, että me emme opetuslasten tavoin nöyrinä tunnusta ymmärtävämme puolittain, ja etsi täydellistä ymmärtämistä, vaan itserakkaina totuutta etsiessämme etsimmekin vainpuolustusta omillepuolittaisille ymmärtämisillemme. Nykyään ovat minun mielestäni useat papeistamme muuttumaisillansa asian-ajajiksi, jotka palkkaa vastaan puolustavat kirkon ajatusta, vaan eivät luota Häneen, joka on totuus myrskyissä."
Hän säteili ilosta, ihaillessansa Jeesusta. Onnellisena Hänen suuruudestansa ja jumaluudestansa todisti hän:
— "Jeesus Kristus pysyy kieltäjiensäkin edessä. Katsokaa niitä, jotka hänen jumaluuttansa ovat yrittäneet kieltää, kuten Renan ja moni muu. Jotain äärettömän hellää ja varovaa huokuu heistäkin. Jeesus on heidän kädessänsä kuin tulisin hiili, joka polttaa kättä ja jota tahtoisi, mutta ei voi pois viskata…"
Niin pulahtelivat hänestä sekaisin nöyryys ja jumalan-uskon lujuus, kirkkaina ja lujina kuplina. Koko hänen olemuksensa oli jumalallista jaloa runoutta, uskoa ja hengen ylevyyttä. Jumalan henki ikään kuin tuulahteli ja täytti huoneen, kuten ensimäisenä helluntaina. Martva värisi ja kärsi yksinänsä.
Rannisto kysyi, miten olisi silloin, jos toiselta puolen otaksuttaisiin ja osottautuisi todeksi se, että Maria tuli Josefin vaimoksi sidotuksi vasta raskautensa jälkeen, huomauttaen lopuksi:
— "Sehän olisi haureutta…"
Martva hätäytyi ja vapisi. Hän sotkeutui tuskallisiin ajatuksiinsa ja painautui kokoon. Isä tuntui heittäneen häntä kivellä. Silloin nuori pappi ikäänkuin selitti hänelle hänen rikoksensa ongelman. Hän lausui Rannistolle nopeasti:
— "Huoruutta olisi se neitsyt Marian ja Josefin puolelta ollut silloin, jos Jeesus olisi siinnyt kohtauksesta, jonka aihe oli irstaus, eikä äidiksi ja isäksi tulo…"
Martva kauhistui. Hän huomasi olevansa portto… Hän muisti ettei hän osannut ajatellakkaan äidiksi tuloa, koska ei sitä edes käsittänyt silloin kun hän erehtyi. Nyt hän käsitti, mikä oli hänen rikoksensa. Hän tajusi, että hänen tuskansa johtuivat siitä vaistomaisesta tiedosta, että hän oli alentunut alemma eläintä, portoksi, joka ei etsi äiteyttä, vaan irstautta. Se syyllisyydentunne oli syntynyt Luojan sääteestä, kuten aina ihminen tuntee sen halvan, alhaisen tai väärän teon jälkeen.
Hän oli nyt maahan lyöty. Katkera itku nousi kurkkuun. Hän tunsi seisovansa isänsä ja koko maailman edessä porttona,alastomana… Hän lymyytyi, itki ja särkyi tomuksi.
Mutta nuori pappi jatkoi puhettansa, luottaen Jumalaansa myrskyssäkin. Hän selitti Rannistolle:
— "Jumala on ääretön ja hänelle ei voi olla mitään siveetöntä. Hän säätää kaikkien maailmoiden luonnonlait ja siveellisyydet. Hän on ääretönkaikessa. Kukan ja karjan pakkosiveellisyys onHänestäsiveellistä, mutta se ei ole ihmisessä, samoin kuin toisen lajin luonnonpakko — tai siveellisyys — ei kelpaa toiselle… Jos me kerran emme voi karjan ja kasvien tekoja mitata sillä mitämeiltävaaditaan, miten voimme äärettömän Jumalan olemusta ja tekoja määritellä omillamme! Sitä kohtaa me ihmiset emme ole oikeutetut edes arvostelemaankaan, sillä me emme siihen kykene. Me tiedämme sen, että neitsyt Marian äiteys oli jaloin mitä voi olla ja silloin se oli jumalallinen ja siveä. Sillä jos ei se sitä olisi ollut, ei siitä syntynyt hedelmäkään inhimillisenä olisi voinut jalo ja puhdas olla. Mutta me emme myös Hänen teitänsä ja olemuksensa lakeja voi omiksemme omistaa, yhtä vähän kuin voimme puun tai eläimen elämänlakeja omaan ruumiiseemme sovittaa."
182 182 Hänen henkensä hehkui kuin aurinko, joka nousee selkäveden takaaja ihastuneena katselee aamun armautta. Hänen uskonsa ei järkkynyt minkään epäilyksen kiven edessä. Hän ei loukannut jalkaansa mihinkään kiveen, ei peljännyt astua syvimpäänkään aallon pohjaan. Rohkeana kulki hän tietänsä, riippuen aina kiinni siinä Jumalassa, joka ohjaa maailmoiden ikilentoa ja pysyy kaiken muun hävitessä ja vaihtuessa. Hän johtui puhumaan avioliitosta. Hän selitti, ettei sen solmiamismuoto tee avioliittoa oikeaksi tai vääräksi, vaan se, että se tunnustetaan siveelliseksi, jumalalliseksi, ja semmoisena alistetaan niiden solmiamismuotojenkin alaiseksi, jotka kulloinkin Jumala meille yhteisesti oikeiksi kirkastaa, kuten Hän kirkasti jonkun asian oikeaksi, lakina noudatettavaksi. Hän mainitsi, mitä Jeesus selittää huoruudeksi puhuessaan vaimon päälle katsomisesta, vaimonsa hylkäämisestä ja hyljätyn naimisesta, sekä lopetti:
— "Jumala muuttaa ja kehittää kasvi- ja eläinkunnan elämänlakeja jalostamalla olosuhteita, joissa ne kasvavat. Niin on avioliitonkin laita, mitä sen solmiamismuotoon tulee. Noan ja Abrahamin aikana ei ollut käytännössä meidän vihkimistapamme. Samoin voi se nytkin muuttua, kun Herra johtaa mieliämme. Mutta Hän ei jätäyksityisillekasveille vapautta mielivaltaisesti poiketa lajinsa elämänlaeista. Niin ei hän myöskään jätä yksityisille ihmisille vapaata mielivaltaa selittää aviopuolisoksensa kenen kulloinkin tahtoo. Jos sitä yritetään, niin Hän kyliä lyö erehtyneet seurauksilla takaisin oikealle tielle."
Tietämättänsä painoi hän Martvan yhä syvemmälle epätoivoon: Onneton tyttö kuuli nyt hänen suustansa tuomion, jonka mukaan hänen oli alistuttava yleisiä siveellisyyslakeja seuraamaan. Hänelle ei jäänyt enää toivon kipinääkään. Hän vetäytyi aivan sykkyrään, vapisi, värisi ja hätäytyi. Ei koskaan ollut hän ajatellut äiteyttänsä niin raskaana rikoksena Jumalaa kohtaan. Hän salasi sitä enemmän ihmisiltä, isältänsä ja äidiltänsä. Niin jalo ja puhdas oli hän vieläkin itse asiassa, että hänessä koskaan ei ollut vielä herännyt äärimäinen pelkääminen Jumalan edessä. Kumminkin oli hän vaistomaisesti vierottunut entisestä läheisestä suhteestaan Jumalaan. Se oli tapahtunut hänen huomaamattansa ja sittemmin yhä kehittynyt. Toisinaan oli Jumala taas unohtunut yleisen pelon, tuskan ja häpeän häntä joka hetki ahdistaessa ja painaessa. Nyt tuntui nuoren papin ääni ikäänkuin Jumalan ääneltä, joka kutsui Aadamia ja Eevaa paratiisissa. Hän hengitti hätäisesti, kauhuissansa. Silmät suurenivat päässä. Hän yritti hypätä ylös ja paeta, kuten jotain aavetta, mutta ei uskaltanut hievahtaa. Hätäytyneenä nosti hän vapisevat kätensä pystyyn, apua anovina, hermostuneina. Katse oli rukoileva. Kyyneleet karpaloivat silmistä kirkkaina ja satoivat helmaan. Hän tunsi elämän käärmeen kiertyvän ruumiinsa ympärille, rutistavan häntä, samalla kun Jumalan ääni kaikui korkeudessa ja Hänen katseensa tunki aivan hänen sisimpäänsä.
Niin istui hän kauvan, kärsi ja vapisi. Viimein loppuivat voimat ja hän painautui sohvaan ja itki katkerasti ja huokasi:
— "Voi hyvä Isä!"
* * * * *
Maatamenon aika tuli. Rannisto oli jo makuuhuoneessansa.
Silloin tuli Martva tapansa mukaan sanomaan hyvää yötä. Hän pani kätensä isänsä olkapäille, katsoi häneen rukoilevasti ja puhui:
— "Isä kulta… Minä kuulin, kun sinä puhuit pastorin kanssa sairaanhoitajattaresta…"
— "No, mitä sitten, lapseni?" — keskeytti Rannisto silitellen hänen tukkaansa. Martva jatkoi rukoilevasti:
— "Minusta ei ole kotona apua… Anna, isä kulta, minun mennä suorittamaan se kurssi… Voin olla sitten hyödyllinen muille!"
Isä silitteli tyttärensä korkeaa kaunista otsaa hellästi, suuteli sitä ja lausui rauhallisena:
— "Rakas lapsi! Tee mitä haluat… Jumala siunatkoon päätöksesi ja palkitkoon sydämesi jalon ajatuksen… minä olen iloinen siitä mitä pyydät."
Sanomaton rauha täytti hetkeksi Martvan olemuksen. Hän iloitsi isänsä lupauksesta kuin lapsi nukestansa. Nyt voi hän peittää naisen onnista suurimman, nimittäin äidin onnen, joka oli hänelle tullut elämän raskaimmaksi taakaksi. Vielä samana iltana hän kirjoitti kirjeen pastori Aamustolle ja ylihuomenna matkusti jo pois kotoansa.
Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä.
Synkkä, kolkko ihmishengen yö havahtui jo päivän-aikaiselta levoltansa… Se kokosi voimiansa… Kuin haukotteleva, heräävä yölintu räpytteli se mustia siipiänsä… Oli tullut sen uhkaava nousun-aika.
Oli iltapuoli, öisten petolintujen havahtumis-aika. Päivä painui jo hiljaa taivaan reunaviivalle, joka kaartain rajoitti autiota erämaata. Se hohti siinä tulipunaisena pallona, värjäillen erämaanverenväri seksi. Punavalo kihosi siitä ikäänkuin tiukkuva tuska. Se väritti aution maan katkerasti itkeväksi ikävän maaksi, jossa pois-ajettu ihmishenki kulkee suruisena, epätoivo hartiain painona… Rauhattomana, sortuneena vaelsi siellä nyt Oolavi paeten Jumalan ääntä.
Yö kohautteli jo mustia siipiänsä… Väsynyt pakolainen kuuli kaikkialta uuden äänen… Hän väsyi, etsi jotain lymypaikkaa…Hän näki ympärillään autiointa, tyhjintä, elotonta erämaata. Se erämaa uppoutui kylmään, surulliseen auringon punavaloon… Kuolonmaalta tuntui tulevan kylmä viima… Kalvas punavalo säteili kuin olisi itkuun pillahtamaisillaan… Kaiken yli leijaili hirvittävä hautamainen haamu… Kuoleman huhunnan lailla kutsui outo ääni…
Keskellä erämaata oli synkkä ja kolea vuori… Se oli täynnänsä pimeimpiä onkaloita ja aivan luoksepääsemättömiä synkimpiä kuiluja ja syvyyksiä, joilla kuolema istui orrellansa… Jylhyys oli maahan lyövä, pimeys pelottava… Syvyyksistä syöksyi ylös jyrkänteitä, kuiluja ja korkeuksia, joita rohkeinkin petolintu kauhulla kierteli… Peto pelkäsi sen syvänteitä. Se ei koskaan uskaltanut lymyytyä sen hirvittäviin onkaloihin, joista huokui kauhu ja pimeys.
Yön musta aave nosti jo päätänsä nähtäväksi… Suuri aave kutsui… Väsyneenä, kauhun iskemänä pakeni Oolavi ääntä… Hän kiirehti vuoren juurelle, paikkaan, jota peto pelkää… Hän kuuli äänen yhä lähestyvän… Yhä pelokkaampana pakeni hän sitä vuoren turviin… Ääni tuntui lähenevän… Se kieri jo aivan kintereillä… Se kutsui häntä… Kauhun valtaamana peittäytyi hän pimeimpään onkaloon… Hän ryömi siellä syvimpään soppeen, painautui kivivuoren rakoon, kuin arka mato… Yhä lähemmäksi lähestyi suuri ääni… Nyt se tuli jo ikivuoren kivisestä kalliosta… Ei ollut siis mitään piilopaikkaa, jossa ei ollut jo suuri ääni ennen hänen sinne tuloansa… Ihmishenki kärsi kuin mato vuoren raossa…
Taivaalta kuului pelottava pasuunan soitto… Tuhannet enkelit veisasivat sen säestyksellä… Ne tunnustivat Jumalan kaikkivaltaa ja Hänen kaikkialla läsnäoloansa… Pauhuna valui korkeudesta tunnustus:
"Ei kukaan voi sinua kiertää…Sinua ei voida mihinkään paeta…Sillä Sinä olet kaikkialla…Kivensyyssäkin sinä olet…"
Vuori vapisi… Sen syvyydet huokailivat tuskissansa… Jumalan silmä katsoi kivensyynkin sisään… Kuin vaivaisin mato vetäytyi Oolavi kuoleman pimeimpiin pesiin… Yhä uhkaavampana kuului ääni… Yhä valtaavampana pauhasi laulu… Enkelit todistivat:
"Sinä näet kaikki…Sinä näet olemattomankin ytimet…Sinä löydät jokaisen paenneen…Ei mitään voida sinulta peittää…"
— "Ei mitään… ei mitään… ei mitään", — kertasi valittava kaiku… Vuoren nivuset vääntyivät tuskasta… Sen onkalot huusivat… Sen kuilut valittivat kaikua täynnä… Sen huiput seisoivat hirmustuneina…
Synkkä yö nousi jo orreltansa… Taivaalle kohottautui musta kuoleman kuu… Tähdet tiukkuivat veritippoina taivaanlaessa… Soitto soi. Laulu pauhasi kuin suruinen ruumislaulu… Sen pauhatessa astui enkeli Mikael alas taivaasta… Suurena, ylevänä huusi hän Oolaville:
— "Missä olet sinä, Oolavi?… Miksi pakenet sinäVanhurskaanruoskaa?…"
Kivi valitti vaivoissansa… Senkin syihin tunkeutui suuri kysymys… Kivipaino painoi Oolavia… Musta kuunkehä katseli häntä kuin kuoleman silmä… Jumalan armoton käsi painoi häntä, litisti häntä kuin vuoren rako… Hän lymyytyi yhä syvemmälle… Yhä kovempana kuului enkelin kysymys…
Viimein päättyivät kaikki pakopolut… Ne päättyivät Jumalan pihteihin… Välttämättömyys oli nyt edessä… Sen huomasi Oolavi…Hän sai silloin uhmaavat voimansa takaisin… Koskenlaskijan uhmalla, mutta synkkänä ja mieli myllynkivenä astui hän enkelin eteen… Hän nousi kuin haamu pimeästä onkalosta ja vastasi enkelinpuheeseen:
— "Minä pelkäsin, siksi minä pakenin… Ja minä pelkäsin, koska olen pahaa tehnyt…"
— "Kuka sinulle ilmoitti, että olet pahaa tehnyt?" — kysyi enkeli häneltä.
Mykkänä kuunteli Oolavi kysymystä… Vuori valitti vaivojansa…Mustasta kuusta kihosi verinen väri… Silloin enkeli vastasi itseOolavin puolesta, selittäen hänelle samalla:
— "Sinuntyösisen sinulle ilmoittivat… Jos olisit hyvää tehnyt, silloin olisi iloinen katsantosi… Mutta sinä teit pahaa. Siksi pelkäät sinä nyt Häntä…"
Yö synkkeni… Ylhäällä lenteli rietas käärme… Syys-yötä synkempi oli Oolavilla mieli. Suruissaan lausui hän enkelille:
— "Hänen äänensä sen minulle ilmoittaa!… Minä tunnen sen äänen… Se kuuluu kaikkialta… Se tunkee syvälle minun luihini… Se polttaa minun luuni… Kuka sammuttaa ne?…"
Hyvän ja pahan riemulaulut soivat vuortenkin sisässä… Yö pimeni…Kauhu kurkisti kuun takaa… Järkkymättömänä lausui Mikael:
— "Ääni on Hänen äänensä… Mutta sinulle sinun omillateoillasiHän puhuu… Astu siis nyt tuomiolle!… Nyt on jo suuri oikeuspöytä valmis. Sinun työsi siellä istuu tuomarina… siksi on se vanhurskas ja puolueeton… Töittensä jälkeen tuomionsa saavat Häneltä kaikki elämässä erehtyneet…"
Rietas käärme riemuitsi pimeydessä… Jumalan käsi painoi Oolavin tomuksi… Sortuneena ja synkkänä valitti hän kohtaloaan puhuen:
— "Ah, kurja, minkä hirvittävän ruoskan nyt olen itselleni valmistanut!… Minuntyöniovat minun ruoskanani… Se ruoska kulkee siksi muassani, jos painun vaikka vuorten nivusiin…"
Mustasta kuunkehästä hikosi punainen veri… Veren-ääni huusi maan sisästä… Se valitti vuoren ytimissä… Oolavi huomasi murhamiehen merkin otsassansa… Suuri oikeuspöytä laittautui jo itsestänsä…Hänen elämänsä istui sen takana tuomarina… Se julisti hänelle suuren tuomionsa, sanellen sen polttavimmilla sanoilla:
— "Minä:työsi, olen tuomiosi… Mukanasi kuljen kaikkialla… Yöt päivät olen sinun taakkanasi… kun et voi riisua pois elämääsi… Jos minne menet, sinne leimanasi viet myös minut, oman elämäsi… Sen vuoksi kirottuna, rauhatonna on sinun kuljettava kaikkialla."
— "Nyt kyllä tunnen, että surkeuteni on suurempi kuin voin kantaa… Se on kuin raskas ikivuori, joka yöt päivät painaa minun harteitani alati kasvaen minun tuskistani…"
Yhä voimallisemmin huusi maasta veren-ääni… Kuu oli jo kamalan-verinen…
Suurena osotti Mikael tuomaria, sekä lausui tuomitulle:
— "Jos onkin tuomiosi kivikova, saat siitä syyttää omaa itseäsi, kun itse olet luonut tuomarisi… Vaan kaikki ei ole vielä menetetty: Käy Hänen luokseen!… Siellä taas armon saat…"
Synkkänä katsahti Oolavi sitä tietä, joka johtaa Luojan luo…Pelottavana pauhasi siellä Sinain vuori… Rietas käärme vartioitsi vielä tietä… Mieli vuoren painoisena vastasi hän enkelille:
— "Tie Hänen luokseen on liian pitkä ja välillä on, näet, suuri käärme, se vartioipi sinne vievää tietä…"
Korkeudesta soi silloin soitto… Enkelien joukot lauloivat soitonsäestyksellä:
"Kaikkivaltias olet Sinä, Jumala…Sinä olet rikoksissa rangaistus…Sinä olet lankeemuksessa sovitus…Sinä poljet rikki käärmeen pään…Sinä poistat käärmeen kääntyjän tieltä…Suuri olet sinä ja hyvä."
Sävel pauhasi… Yö lähti jo orreltansa… Tähdistä tippui verivalon asemasta… Suurena lausui Mikael Oolaville:
— "Nyt kuulit Luojan suuren lupauksen… Siis siihen luottaen palaa oitis Häneen!…"
Vuoret huusivat, maa valitti… Etäällä pauhasi meren aalto…Sortuneena, taakkansa raskauden tuntien lausui Oolavi enkelille:
— "Kun jalka raukeaa ja hartioilla on rikoksia hirvittävä vuori, on silloin turhaa paluutielle lähtö… Voi, Luoja asuu liian korkealla: Tään vuoritaakan kanssa sitä matkaa ei jaksa ihmishenki koskaan käydä… Siis: miksi yrittääkään turhaa työtä!…"
Pauhinaksi räjähti silloin pahan voittolaulu… Pimeys vapisi… Veren-ääni sekottui laulun säveliin. Erämaa synkkeni… Kauhu kulki korkeudessa… Ohdake nousi kaikkialla, kummitusten kylvämänä… Synkät sanat lausuttuansa lähti Oolavi epätoivoisena omalle tielleen… Hän lähti pois Luojan luota. Surkeuttansa kantaen poistui hän kuolon kolkkoon erämaahan… Yö nousi siivillensä… Kuu valoi kelmeätä verivaloa.
Vaan silloin pimeästä korkeudesta laskeusi suuri pimeyden henki…Riemuisena, täynnänsä voimaa sekä ylpeyttä lausui hän Mikaelille:
"Hän lähtiminuntoimestanipoissinun Jehovasi orjuudesta… SeKain ei ollut ensimäinen… Ei saa hän jäädä myöskään viimeiseksi…Siis pääni onkin rikki polkematta."
Kuivan, hämärän erämaan pimeydessä valitti ihmishenki surkeuttansa.Sitä osottaen lausui Mikael Perkeleelle:
— "Vaan katso kuinka onnetonna hän poistuu Luojan luota pahan erämaahan: Hänellä on raskas vuori hartioilla."