Yö synkkeni… Etäällä erämaassa vaelsi Oolavi, harteilla vuori…Taivaalta kuului suuri soiton pauhu. Suuri ääni huusi Oolaville:
— "Pois palaa aikanansa Isän luokse, kun kumminkaan et vuori hartioilla kauvaksi jaksa harhanteitä käydä… Ja rikoksien vuoritaakka voidaan pois heittää ainoastaan Luojan luona…"
Kun loppuivat kaikki entiset polut.
Oli suomalainen jouluyö. Kuu helisi taivaalla kirkkaana kylmänkellona.
Ensimäiset kirpelevät talven pakkaset olivat Pietarissa juuri alkaneet. Kaduilla loimottivat pienet nuotiotulet punaisina kylmänkukkina. Tiheä tähtikylvö koristi kuun taustaa, öisen taivaan kuperaa. Pakkanen kävi tähtien valossa yhä terävämmäksi, pisteleväksi. Linnunrata kohosi äärettömyyden huimaavan mahtavana taivaankaarena, jossa miljoonat auringot kiteilivät kipinäkirkkaina kylmän neulankärkinä. Luomisvoimat raatoivat. Varjot leikkelivät kaikkeudessa valoa, silpoivat sitä suunnattomina veitsinä ja koko äärettömyyden tähtipalo leimusi halki kaikkeuden yleisenä maailmanpalona, syöksyi raivolennossansa ratojansa pitkin ja pauhullansa veisasi kunniaa Jumalalle korkeudessa.
Eräs Pietarin yömaja alkoi täyttyä yövieraista. Sanottu yömaja oli yksi niistä pesistä, joihin vetäytyvät yöksi suurkaupungin likaviemärien eläjät, elämän pohjimaisen pohjan pimeät olennot, niin sanotut "paljasjalkaiset". Mataloiden huoneiden ummehtunut ilma löyhähteli aivan sakeana hajusta. Lattioita peitti paksu, tahmea likakerros. Ränsistyneet ovet ja siellä täällä seinällä roikkuva seinäpaperin jäännösten repale, sylkilätäköt ja kylmänkostea tunka lisäsivät kuvan kirjavaa viheliäisyyttä. Siihen sekottui vielä makuuhuoneen tavallinen ammoniakki mainen maku ja lokaisten, puhdistamattomien käymälöiden inhottava lemu. Pieni lamppu, joka riippui katosta, tuikutti tupakan savun ja höyryjen seasta himmeänä, ja jumalankuvan edessä palaa katkusi huono haiseva öljy, jonka vaivainen pikkuinen tuli kyti käryävässä lampunsydämessä. Risoja, pehkua ja paljaita puulavitsoja näkyi kaikkialla.
Puolipimeässä häämötti tämän viheliäisen asumuksen kurjimuksia nurkissa ja lavitsoilla. Ruokkoomattomat, parroittuneet kasvot ja pimeässä kiiluvat silmät antoivat monen ulkomuodolle aito-eläimellisen ilmeen, jota täydensi apinamaisesti irvistelevä suu, kyyristynyt ryhti ja kokoonvetäytyvät hartiat, sekä ylhäällä törröttävien olkapäiden väliseen kuoppaan painunut takkuinen pää.
Seassa näkyi myös nuoria, parrattomia kasvoja, mutta nekin kantoivat jonkunlaista eläimellisyyden leimaa. Katse oli joko röyhkeä tai sitten irstas ja mateleva, ryhti veltto, kasvot lihaiset, turtuneet ja likaiset, käynti retkahteleva, toisilla taas kissan-vikkelä. Jotkut lojuivat lavitsoilla, toiset juttelivat. Muutamat paikkailivat risojansa ja tappoivat niistä enimpiä syöpäläisiä. Kurjuuden kuvan väririkkautta lisäsivät paljaat ruumiin osat, hartiat, jopa arimmatkin, joita vilahteli kaikkialla. Useiden pukuna oli ainoastaan joku takki, josta reijät anastivat suurimman osan, palttinahousut ja kengänterä, jonka avonaisesta kärjestä näkyi likainen varvasrivi. Siellä täällä pamahti viinapullo auki, sen pohjaan kämmenellä annetusta iskusta.
Ihmisviheliäisyys ja kurjuus istui valta-istuimellansa.
Tässä maailmanviheliäisyyden temppelissä istui Oolavi puurahinreunalla, synkkänä, maahan tuijottaen. Häntä vainusi poliisi, joka oli sattumalta löytänyt hänen asuntonsa, jossa hän ryöstön edellisinä päivinä asui vuokrahuoneessa. Mutta hän oli asunut siellä väärällä nimellä, joten poliisi sai selvän hänen tuntomerkeistänsä, mutta ei nimestänsä eikä kotipaikastansa. Siten oli asia Tuukkalassa ja Ranniston talossa pysynyt salassa.
Itse hän oli ikäänkuin odottanut ihmettä, joka hänet vielä pelastaisi. Väliin suunnitteli hän uutta ryöstöä, joskus taas kotiin palaamista. Niistä ainaisista ajatuksista ja pelosta kehittyi hänen aivoissansa lopulta sairaloisuus. Ne tekivät työtä koneellisesti, yöt ja päivät laativat ryöstösuunnitelmia pienimpiä yksityiskohtia myöten, suunnittelevat rahojen käytön, järjestävät kotimatkan ja kuvittelivat kotiintulohetken.
Ja kun suunnitelma oli valmis, alkoivat ne sitä laajentaa. Ne lisäsivät ryöstetyn summan suuruutta, nostivat miljoonasta kahdeksi, siitä kolmeksi, kymmeneksi ja sadoiksi miljooniksi, jotka viimein kuvitelluilla voitoilla paisuivat miljaardeiksi. Hän osti niillä kaikki Suomen tehtaat, rakensi kaupungin Tuukkalan kosken rannalle, järjesteli sen kadut ja rakennukset ja puistot.
Kun kaikki oli suunnitelmassa valmista, tuntui suunnitelma taas liiotellulta ja hän alkoi taas alusta, pienemmästä, jopa lähti Hallanselältäkin, jonka hän kuvitteli muuttavansa lapio kädessä paratiisiksi, kehitti sen suunnitelman taas huippuunsa, nosti Hallanselästä miljaardeja, väsyi ja herposi.
Viimein ei hän kyennyt mihinkään. Viimeiset rahat loppuivat.Päivä päivältä halvensi hän yömajaansa, makasi yhden viikonneljänkymmenenkopeekan majassa, sitten aina vain huokeammassa.Nyt oli hän ensi kertaa täällä, missä yösija maksoi kaksi kopeekkaa.
Vähä kerrassaan oli hän rauennut tuskille, ei tuntenut epätoivoa, kuten turtunut liha ei tunne enää kipua. Aivot raatoivat aivan turvonneina kuin olisivat olleet kuumeen pöhetyttämät.
Hän oli laskenut koskensa loppuun asti, hypännyt viimein veneestänsäkin ja laskeutunut joen likaisimpiin rapakkovesiin, syvälle joen pohjalle.
Viime päivinä oli hän ollut turta kaikelle, tuskallekin. Hän ei ollut jaksanut ajatellakaan, antoi virran viedä jo kaikkea. Mutta tänä iltana oli hän vironnut, voi ajatella, vaikka katkerasti ja masentuneesta Hän muisti nyt olevan joulun aatto-illan. Ympäristö unohtui hetkeksi ja hän muisti ne aatto-illat, jolloin hän lapsena odotteli joulukuusen sytyttämistä, katseli, kuinka vanha palvelija kiinnitti joulukulkusia kirkkolänkien harjaan, voiteli rinnustimia, rahkeita ja kiillotti siloja. Hän muisti kuinka silloin jouluherkut tuoksuivat, leivostaikina nousi, joulukinkku kypsyi, kalja kuohui ja kakut paistuivat uunissa.
Silloin alkoivat hänessä soida hellimmät muistojen kellot. Hän nousi kuin lokaviemäristä auringon kirkkaaseen aamuvaloon, joka lainehti lintujen laulu meressä, käen kukunnan helistessä ilman kuivassa, kirkkaassa hopeanheleessä ja sen tippuessa hopea paloina koivunlatvasta alas sointuvimmalle kaikupaadelle.
Hän nojasi kyynärpäät polviinsa, kumartui käsiensä varaan, ja eli lapsuuden aatto-iltaa. Väki on tullut jo joulusaunasta. Tuvan lattialle on siroteltu puhtaita olkia ja laessa riippuvat rukiinkorret, tähkät jyviä täynnä… Isä avaa jo raamattunsa… Kauneimmat kulkuset soivat… Metsät tuntuvat olevan täynnä joulutulia, taivas enkeleitä, koskenranta joulu pukkeja… Kuusi palaa jo, hehkuu kynttilä tulissansa… Oksat nuokkuvat makeispainon tuudittamina… Mieli on iloa täynnä, tupa hartautta.
Jo on väkikin koolla… Isä lukee rukouksensa… Äiti silittelee poikansa hiuksia ja siunaa häntä… Hän katselee kuusta… ajattelee huomista kirkkomatkaa ja joulukirkon valaistusta… Väki tulee hartaana… Isä puhuu Jeesuksesta, Hänen syntymisestänsä… Hän elää ihanan kertomuksen mukana Betlehemin mailla… Siellä nukkuu hän paimenien keralla… Hän näkee suuren valon, kuulee enkelien kauniin laulun…
Hän vapisi ja murtui ja eli edelleen joulumuistoansa:
Isä on jo lopettanut selityksensä. Väki veisaa hartaana jouluvirttä… Jo saapuu joulupukki… Huone on täynnä valoa ja iloa… Lahjat jaetaan… Äiti suutelee lastansa, isä iloitsee pojastansa.
Niitä muisteli hän nyt. Hän muisteli joululahjoja, muisti, kuinka oli ajanut joulukirkkoon samassa reessä Martvan kanssa. Valaistu joulukirkko ilmestyi hänen eteensä. Pienet urut pillahtivat soimaan ja puukirkon holvissa hymisi ihana enkelilaulu.
Kirkkaat kyyneleet alkoivat silloin karpaloida Oolavin silmistä. Ne kierivät nopeina, kuumina pisaroina ja polttivat poskea. Voimat raukesivat. Hän vapisi ja kyyristyi kokoon ja koetti miettiä elämäänsä ja niitä teitä, joita hän oli kulkenut, mutta ajatukset eivät jaksaneet työtä tehdä. Hän tajusi viheliäisyytensä suuruuden, huomasi olevansa tuhlaajapojista suurin ja seisovansa alastomana maailman ja Jumalan edessä ja hänen edessänsä hohti tuli-omenaisena uusi joulukuusi: se puu,elämä, josta hän oli ottanut väärän, kielletyn hedelmän, oppiaksensa tuntemaan hyvän ja pahan erotuksen. Nyt tunsi hän sen eron: Hänen silmänsä olivat todellakin auenneet ja hän tunsi kuten Jumala hyvän ja pahan ja huomasi, että raamatunkertomus ei olekaan vanhaa tarua, vaan kaikkien aikojen elävä, järkkymätön elämänlaki.
Rikki lyötynä, ruhjottuna, epätoivoisena seisoi hän, kuuli Jumalan äänen, etsi lymyä ja kartti käärmettä, kun vastapäätä istuva kesken ikäänsä vanhettunut mies nykäisi häntä ja kysyi:
— "Oletko sinä uusi?"
Oolavi katsoi häneen tylsänä. Mies loukkautui ja uudisti kysymyksensä ärtyneenä, lisäten:
— "Etkö sinä kuule, kun kysytään?"
— "Mikä uusi?" — murahti Oolavi. Mies närkästyi Oolavin tietämättömyydestä ja kiukutteli:
— "Eh, sinä!… Mikä uusi!… Kuinka sinä et tiedä mitä kysytään?… Vai etkö ymmärrä, kun puhutaan selvää venäjänkieltä?… Jo on ihme!… Etkö sinä ymmärrä mikä on 'uusi'?"
Oolavia kiusasi likaisen, eläimennäköisen miehen tungettelevaisuus.Ikäänkuin hänestä erilleen päästäksensä murahti hän:
— "Ymmärrän!…"
— "No, kun ymmärrät, niin vastaa!… Entä tiedätkö minkä tähden minä arvasin että sinä olet 'uusi'?… Jumaliste, puhun sinulle, minä heti näin, että sinä olet 'uusi'… Ja tiedätkö mistä minä sen tiesin?" — tenäsi mies.
— "En tiedä", — ärähti Oolavi lyhyesti synkkänä ja maahan katsoen.Likainen mies riemastui ja jatkoi:
— "No siinä se on pulma, että et tiedä!… Mutta kuule! Kun ihminen ei tiedä, niin tiedätkö mitä silloin on tehtävä?… Silloin pitää kysyä… Siin' on sulle viisaus!… Kysyä sinun pitää… Ja eikö totta, että se on viisaus?"
— "Tietysti!" — myönsi Oolavi kuivasti. Miehen puhe valui hänen sieluunsa ikäänkuin saasta. Sanomaton inho täytti hänet. Mies yltyi, jatkaen:
— "No tietysti se on viisaus… Ja katsohan mistä minä tiesin, että sinä olet uusi."
Hän kumartui Oolavin puoleen tärkeän näköisenä, kuin olisi sanottava hyvin suuriarvoinen ja lausui:
— "Minä tunnen kaikki 'paljasjalkaiset', joka yö majassa, mutta sinua en tuntenut… Ja tiedätkö miksi en sinua tuntenut?… Et tiedä… Tietysti et tiedä… Sillä onkin hyvin vaikea tietää, miksi ihminen ei tunne toista ihmistä… Mutta kuulehan kun minä sanon miksi en sinua tuntenut: Siksi, että näen sinut täällä ensi kertaa… Tietysti siksi en tuntenut… Se on selvä kuin päivä… Mikä sinun nimesi on?"
— "Sergei", — vastasi Oolavi. Hän tunsi jo näiden majojen tavat ja tiesi, että niihin on mukaannuttava.
Huoneessa oli puhelu alkanut käydä isoääniseksi. Jotkut kertoivat toisillensa päivän seikkailujansa, toiset kinastelivat jostain asiasta. Likainen mies puheli Oolaville:
— "Minun nimeni taas on Stepan Mihailovitsh… se on Jumalan sanan mukaan Stepan Mihailovitsh… Mutta meikäläisten kesken minua sanotaan Mopsiksi… Ja tiedätkö, Sergei, minkätähden minua sanotaan Mopsiksi?… Sen tähden, että minun leukani on hyvin mopsikoiran kuonon näköinen… Eikö sinustakin minun leukani muistuta hyvin paljon mopsikoiran kuonoa?… Eh, Sergei!…"
Oolavi naurahti hiukan; miehen hullunkurinen naama ja liikkeet, sekä alku-ihmisen eleet ja tuttavallisuus masensivat hänen närkästyksensä. Hän vastasi kysymykseen myöntävästi. Mies sylkäisi ja jatkoi totisena:
— "Se merkitsee, että on oikea nimi sattunut… Tiedätkö, että meikäläisillä on Jumalan antama nimi ainoastaan poliisia varten, mutta keskuudessamme meidät ristitään aina tuntomerkkien mukaan…Otetaan esimerkiksi Stepan Stepanovitsh! Hänen nimensä on Stepan Potaattinenä, — tai ainoastaan, paljas Potaattinenä, — koska hänellä on nenänpää turvonnut punaiseksi perunaksi… Pjotr Aleksandrovitsh on Silli, koska hänen selkäpuolensa on samanlainen suora mötkäle kuin lihava silli… Sitten on Punapää… se joka poltti Orlofien huvilan ja nyt katuu linnassa… Alekseita sanotaan Takkuparraksi… Sergei Vladimirovitshia Arpinaamaksi… Nikolai on Lutikka… Aleksei on Pötky… Andrei; Lääppähuuli ja Andrei Andrejevitsh on Salakka… Tunnetko sinä Andrei Andrejevitshin eli Salakan…"
— "En tunne", — vastasi Oolavi käsiensä nojaan kumartuneena. StepanMihailovitsh jatkoi yleisen melun seasta:
— "Tietysti et tunne, kun olet 'uusi'… Ja tiedätkö miksi hän on Salakka?… No minä sinulle sanon: Siksi että hän ei koskaan 'tartu'… Poliisin nenän edestä livahtaa tipo-tiehensä kuin salakka… Ja miten ovelasti vielä livahtaa!… Aaa!… Sinä et tiedä miten ovelasti Andrei Andrejevitsh Salakka livahtaa… Ota esimerkiksi se kun hän varasti hopealusikat Petrofilta ja yritti 'tarttua'… Hän, Andrei Salakka tarkotan, meni silloin itse poliisille neuvomaan mihin päin hän muka näki miehen juoksevan… Ja poliisi mitä teki: Se kiitti Salakkaa ja lähti sinne päin juoksemaan… Siinä on sulle Salakka!… Entäs Jusupofilta varastaessa: Hän, se on Andrei, varasti, mutta minä 'tartuin'… Ja tiedätkö miksi 'tartuin'? Siksi että Andrei sanoi: 'Mopsi', sanoi, 'lähde sinä juoksemaan pakoon', sanoi, 'ja minä seison. Sinulla', sanoi Andrei Andrejevitsh, 'ei ole varastettua, niin joutavat ottaa kiinni!… näkevät vain sitten, että sinä et ole ollenkaan semmoisia joka varastaa… Minä taas, sanoi, sillä aikaa livistän'… Ja niin livistikin… Mutta minä 'tartuin.' Ja mikäs minun oli tarttuessa, kun olin syytön!… Eikö totta, että minä olin syytön?"
Oolavin sielussa välähtelivät yhä kauniit joulukuvat, jotka nyt hautautuivat elämän lokaan. Ne himmenivät vähä vähältänsä, ja yömajan saastainen ilma tunki niiden sijalle. Mopsin kertomus johti hänen ajatuksensa omaan ryöstöönsä ja aivot alkoivat taas tehdä sairaloista työtänsä, turtuivat, saivat tavallisen taudin-ilmiönsä, johon tarttui ympäristön saastainen ilma, kuin konsanaan rutto taudille alttiiseen ruumiiseen. Hän alkoi jo kiintyä Mopsin kertomukseen. Tämä joi pullosta kulauksen viinaa, tarjosi Oolaville ja kysyi:
— "Entä miten sinä tänne tulit?"
Oolavi joi ryypyn pullon suusta, ojensi pullon takaisin ja vastasi:
— "Mitenkäkö tulin?… Jalkaisin tietysti."
Mutta kysyjä oli tarkottanut toista. Hän oikaisi:
— "Tietysti et ajurilla, kun ovat kalliita… Siennoilta ottaa tänne kaksi riunaa… Se on jo oikeaa ryöstöä… Nehän vievät ihmisiltä nahan, kirotut ajurit, eikä esivalta estä… Johan seestää… Sen tähden sinäkin tulit jalkasin… Mutta minä tarkotin, että miten sinä tänne 'jouduit'. Tiedätkö, että tänne ei pääse, ennen kuin 'joutuu'?"
Oolavin mieleen nousi katkera pala. Hän oli tänä päivänä ajatellut juuri sitä kysymystä, jonka nyt Mopsi teki hänelle. Hän oli läkähtyä. Koti jouluinensa näyttäytyi taas, ilmestyen kuin kynttilöissänsä hohtava joulukuusi synkimmän korven keskellä vaeltajalle, joka on väsynyt, epätoivo täyttää mielen ja kuolema viikatteinensa näyttää kurkistelevan kuusien juurilta.
Kun Oolavi ei vastannut, jatkoi Mopsi selitystänsä:
— "Tänne, nääs, voi 'joutua' monta eri tietä myöten… EsimerkiksiPötky 'joutui' tänne siten, että pelasi rahansa yhtenä iltana…Mutta mitä varten niin oikopäätä joutua tänne?… Tyhmyyksiä!…Tyhmyyksiä, sanon sinulle, Sergei!… Eli mitä sinä ajattelet?Tietysti on tyhmyyttä sillä lailla kiirehtiä…"
Haudan synkkänä ajatteli Oolavi omia teitänsä. Mopsi kulautti viinaa ja ojensi pullon Oolaville kehottaen:
— "Juo!… Juo, Sergei, niin suru menee pois!… Elämä, Sergei, on silloin aina hyvä, kun suru menee pois, tai kun surua ei ollenkaan ole…"
Oolavi maistoi viinaa. Hänen rinnallensa istahti mies, jolla oli ainoastaan risaiset housut jalassa. Paitansa hän oli pessyt ja ripusti sen sängynpäähän kuivumaan. Mopsi jatkoi:
— "Mutta minä… Minä, Sergei, kuljin tänne säännöllisesti: se on säännöllistä tietä myöten… Ensiksi — siitä on kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja muutamia kuukausia — ensiksi minä aloin kirjoista…"
Oolavi tutki omaa tietänsä. Harhaman kirja muistui mieleen. Hän nieli katkeraa palaa. Mopsi kertoi historiaansa:
— "Minä luin romaaneja. Ajattelin, että miksi työtä tehdä, kun on kirjoja, joita lukemalla saa ajan kulumaan… Pjotr Ivanovitsh vainaja sanoi: 'Miksi', sanoi Pjotr, 'luet romaaneja?'… 'Kuinka miksi?' — kysyin minä… 'Lukisit', sanoi Pjotr, 'hyödyllisiä kirjoja, joista saisit oppia'… Mutta minä sanoin Pjotr Ivanovitshille: 'Hyödyllisiä kirjoja'… 'Mitä ajanrattoa on niistä kirjoista?' — kysyin…"
Hän kohotti ääntänsä ja antoi sanoillensa vakuuttavan painon, kun lisäsi:
— "Kaikki hyödyllinen on vaikeaa… jumalattoman vaikeaa, kuten esimerkiksi työnteko; 'hyödyllisen' kirjan lukeminenkin on siis vaikeaa… Esimerkiksi fysikan ja onhan niitä paljon… Mutta romaani, Sergei, romaani on kuin tyttö polvella… Sitä kun lukee, niin päivä soluu suloisesti, kuin vesilintu tyynessä vedessä… Ja nopeamminkin lentää, jos on semmoinen romaani, joka ei haukotuta… Jumaliste lentää nopeammin", — tenäsi hän, ikäänkuin joku olisi vastaan väittänyt.
Hän joi taas viinaa ja tarjosi Oolaville. Oolavi laski niitä mielialojansa, joita Harhaman kirja oli hänessä herättänyt, ja jotka sitten olivat johtaneet hänet pois Hallanselältä ja kotoa. Mopsi päihtyi ja jatkoi kovaäänisenä:
— "Romaanin jälkeen tulivat kortit… Oletko sinä, Sergei, romaaneja lukenut?…"
— "Olen", — murahti Oolavi lyhyesti, tulinen poltto rinnassa.
— "Tietysti olet, kerran olet täällä!… Kuinkas muuten!" — tarttuiMopsi ja jatkoi:
— "Korteista mentiin viinaan… Oletko sinä, Sergei, ollut Cabat'n ravintolassa?… Et ole ollut… Minä taas siellä aloin… Ah, mikä ravintola… Ihanuus… Kerrassaan ihanuus, sanon sinulle…"
Oolavi muisti Cabat'n ja Martvan. Häneltä pääsi katkera huokaus ja silmä kostui kyynelistä. Mopsi jatkoi: Muistaen että Cabat'n ihanuus ei ole enää häntä varten lisäsi hän välinpitämättömänä:
— "Vaikka, myönnettäköön, siellä ovat nyt hinnat pilatut… Ovat kahdeksan kertaa kalliimmat puotihintoja… No mitä varten mennä semmoiseen rahojansa menettämään? Tyhmyyttä!… Suurta tyhmyyttä, sanon sinulle, Sergei… Vähäpä siitä, että on komea, kun kerran hinnat ovat pilatut… 'Karhussa' ovat hinnat Jumalan sanan jälkeen, mutta Cahat'ssa pirun sanan…"
Lähellä oli syntynyt pieni tappelu viinapullosta. Mopsi huusi tappelijoille:
— "Sitäkö siellä tappelette… Äh te kanaljat… Kas niin!… Vedä kovemmin tukasta… Vedä paholaista!… Kas niin!… Potkaise!… Potkaise pahuusta!… Ah, sinä koirannaama!… Eh!…"
Tappelu asettui. Rähinä jatkui. Oolavi muisteli Harhaman kirjan kertomuksia ja näki nyt joutuneensa niiden uhriksi, siinä kerrottuihin oloihin. Mopsi jatkoi historiaansa:
— "Viinin jälkeen tulivat tytöt… Esimerkiksi Naatja… Ah, mikä hempukka se oli!… Onko sinulla, Sergei, ollut 'tyttö'?"
Martvan ihana kuva häilähti Oolavin sielussa. Hän huokasi raskaasti.Vuori painoi hartioita. Kertoja jatkoi:
— "Naatjan perästä tuli Maanja… no, hänestä minä en välittänyt… semmoinen pitkäpyrstö oli… Sitte seurasi… maltas nyt kuka seurasi… piru, kun en muista nimeä… pitkä hoikka kyyhkyläinen, hyvin ranskattaren näköinen… No, piru hänen nimestänsä… Hänen jälkeensä tuli Suura, joka nyt elää Stepan Petrovitshin kanssa…"
Ja kääntyen toisaanne, huusi hän eräälle miehelle:
— "Eh, Pavel!… Vieläkö Suura elää Stepan Petrovitshin kanssa?"
— "Elää", — kuului rähinän seasta kaukainen vastaus.
— "Elää, niin elää… Entä rakastaako vielä?" — tiedusteli Mopsi edelleen.
— "Hyvinkin rakastaa", — vakuutti mies.
— "Rakastaa!… Johan rakastaa!… Eilen tappelivat verille asti",— pisti eräs joukosta.
— "Miksi tappelivat?… Valehtelet… Tuhmuuksia puhut", — oikaisiMopsi. Mutta mies piti puolensa, selittäen:
— "Miksi sanot että tuhmuuksia ja että valehtelen?… Jumaliste tappelivat… Stepan Petrovitshilla oli pullo viinaa ja olisi, Stepan tarkotan, yksin juonut… A, Suura kun näki ilman jäävänsä, niin jumaliste, minkä elämän nosti!… Tukasta otti ja sanoi että… Stepanille sanoi että: 'Äh, sinä syöpäläispää… kirppupesän kantaja!'"
Mopsi ihmetteli, huudahtaen:
— "Katsohan mitä sanoi!… Eh, sitä Suuraa!… Mitkä käsivoimat sillä on!… Pään oli aina minultakin pois nyhtää, kun Lukkaan tarttui…"
Ja kääntäen puheensa tappeluun huudahti hän, kädellänsä viitaten:
— "No, joutivat tapella… Piru heistä!"
Ja Oolaviin kääntyen jatkoi hän kertomustaan nykytilaansa joutumisestaan, selittäen:
— "No sillä lailla loppuivat rahat ja minä 'jouduin' tänne… Mutta jos eivät olisi rahat loppuneet, niin minä en olisi 'joutunut' tänne koskaan… Jumaliste en olisi joutunut…"
Oolavi painui kokoon. Mopsi käänsi puheen äkkiä toiseen asiaan, kysyen Oolavilta:
— "Missä kaupungissa sinä olet 'istunut'?…"
— "Missä istunut?" — kysyi Oolavi mieli yö synkkänä. Mopsi oudostui ja kysyi:
— "Kuinka, missä?… Ihmeellistä!… Etkö sinä tiedä että tyrmässä 'istutaan'?… Vai etkö sinä vielä ole 'tarttunut'?… No luojan kiitos, että et ole tarttunut!… Sinä olet kuin Salakka, joka myös ei ole vielä 'istunut'… Mutta entä minä? Minä. Sergei, olen 'istunut' kahdeksassa kaupungissa… Ja kuule, mitä minä sanon: Älä koskaan varasta Räävelissä, sillä siellä on kaikista huonoin vankila!… Paras vankila on Riiassa… sitten seuraa Moskova ja Pietari tulee vasta viidennelle sijalle… Pskovissa onkin jo ihan ruokotonta…"
Oolavi synkkeni synkkenemistänsä. Hänelle selvisi ja kirkastui se elämänviheliäisyys, johon hän oli joutunut. Eräs joukosta tarttui puheeseen huomauttaen:
— "Sanot, että Riiassa on paras vankila… Mutta minä sanon, että vielä parempi on Odessassa… Kohtelu, tarkotan, ja ruoka… Se on aivan ihanuus…"
Mopsi innostui ja myönteli:
— "Tiedän minä sen… olen kuullut… Silli kertoi… Entäs Pötky! Hän sanoo, että Kijewin vankilassa on ruoka ja kohtelu vieläkin parempi kuin Odessassa… On, sanoo Pötky, ihan kuin herrasväessä… Ah, päästäpä sinne istumaan!… Mutta miten sinne pääset, jos Pietarissa varastat!… Kijewissä taas, pienessä kaupungissa, ei ole meikäläisille veljille työtä… Mitä siellä varastat?… Katukiviäkö?… Entä sinä, Sergei… se on: oletko sinä ovela varastamaan, kun et ole 'tarttunut'?" — lopetti hän Oolaviin kääntyen.
Oolavin mieli oli raskaampi myllynkiveä, mutta hän salasi sen. Hänen vierellänsä istuva alaston mies pelasti hänet vastaamasta, huomauttaen:
— "Kun ei kerran ole 'tarttunut', niin tietysti on ovela… Turhia kyselet… Ja näethän että hänellä on äsken kähvelletyt vaatteetkin, koska eivät ole vielä risaiset… Eh, sinä turhan kysyjä!…"
Eräässä nurkassa oli syntynyt taas nujakka. Joukko tasasi erästä saalista, vaatemyttyä, joka oli juuri tuotu. Siinä oli kaksi tusinaa ullakolta varastettuja puolikuivia naisten paitoja. Paitoja kiskottiin toistensa käsistä. Kuului rivoja haukkumasanoja ja kirouksia. Toiset antoivat neuvoja. Jotkut haukkuivat tappelijoita yörauhan häiritsemisestä… Pimeiltä lavitsoilta kömpi likaisia haamuja mellakkaan. Oli tulossa yleinen käsirysy.
Muutamien välityksellä saatiin riita sovituksi, mutta haukkumasanoja satoi vielä pitkän aikaa. Saaliista osansa saaneet tarkastelivat paitojansa ja alkoivat pukeutua niihin. Kohta liikuskeli miesjoukossa kaksikymmentä neljä naisten paitaan puettua miestä. Kuului ääniä:
— "Luojalle ja hänen pyhillensä kiitos, että sain puhtaan paidan!"
Joku sadatteli paljaita käsivarsiansa ja paidan helmaa katsellen:
— "Piru!… Ompelee hihavaatteen helmaan!… Kädet jäävät paljaiksi, mutta täällä helmassa, mikä määrä liikaa vaatetta roikkuu!"
Alkoi kuulua raakoja sukkeluuksia… Joku rämisytti pahaista harmonikkaa. Eräs juopunut lauloi sen säestyksellä… Haju ja kosteus oli kerrassaan läkähdyttävä. Oolavi kyyristyi hengessänsä aivan kokoon ja tylsistyi lopulta kaikelle.
* * * * *
Mopsi alkoi jo riisuutua. Hän riisuutui aivan alastomaksi, peittäytyäkseen semmoisena risaiseen peitteeseen, joka muutoin oli ylellisyystavara täällä.
Sitä tehdessään kysyi hän Oolavilta:
— "Oletko sinä, Sergei, sattunut olemaan yötä Sidnikofilla?…"
Oolavi vastasi kieltävästi. Mopsi jatkoi:
— "Minä taas tavallisesti siellä asustan… Siellä ovat kirput kylläisemmät kuin missään muualla… Ah, minkälaisia lihavia eläviä ne ovat siellä!… Ihan kuin porsaita… No sanon sinulle, Sergei, että niille ei kelpaisi ruoka vaikka tikulta suuhun panisi… Ah, miten ihania elukoita ne ovat!… Ihan rauhassa saa nukkua yönsä… Ja elämä on silloin aina ihana, kun kirput ovat kylläisiä, että saa nukkua… Entä täällä?… Naulan lihaa syövät ruumiista yhdessä yössä… Totisesti naulan!… Semmoisia nälkimyksiä, kuin tämän yömajan kirput ovat, ei saa Moskovastakaan, ei ostamallakaan… Sanon sinulle, Sergei, että ei missään ole kirput niin kylläisiä kuin Sidnikofilla…"
— "Älä valehtele! Lebetjefin kirput ovat lihavimmat pietarilaisista", — kuului silloin vastaväite ja vastustaja jatkoi: "Sidnikofilla!… Jo löysikin!… Kerskuja!…"
Mopsi loukkautui. Hän nousi istuillensa ja huudahteli:
— "Entä sinä… Oletko sinä nähnyt Sidnikofin kirppuja, kun äliset?… Eh sinä", — tenäsi hän pahastuneena.
— "Mörkö puhuu totta, kun sanoo että Lebetjefiläiset kirput ovat kylläisempiä", — kuului huomautuksia. Toiset olivat vastakkaista ajatusta.
— "Sidnikofilaiset ovat kylläisiä", — huudahti "Mörkö" halveksivasti. Mopsi loukkautui. Jotkut asettuivat hänen puolellensa. Syntyi yleinen väittely. Nukkuneet heräsivät. Äskeinen puhuja "Mörkö" piti puoliansa, inttäen:
— "Oletko nähnyt sidnikofilaisia kirppuja!… Kummallista!… Sinä 'Mopsi' loukkaat ihmistä… Kuinka en olisi nähnyt sidnikofilaisia, kun olen niitä ruokkinutkin… kunnia Sinulle, Jumala, että olen ruokkinut!…"
Väittely kiihtyi nopeasti. Viheliäisyyden majan kaikki asukkaat sekottuivat siihen asiantuntijoina, ensin ohimennen, jotain sanoaksensa, sitten vastaväitteiden kiihdyttäminä. Kaikkialla väiteltiin, kaksittain… joukottain… ensin tyynesti, hiljaa puhuen, sitten navakammin… Jokaisella oli oma kokemuksensa molemmista kirppusuvuista lebetjefiläisistä ja sidnikofilaisista… Mopsi närkästyi ja väitti Mörölle halveksivasti:
— "Ruokkinut!… Olet ruokkinut sidnikofilaisia!… Valehtelet… Millä sinä ruokit?… Ei ole miehessä mitään syötävää… ja sittenkin sanoo: 'Olen ruokkinut'!"
— "Jumaliste olen ruokkinut… Miksi sinä, Mopsi, loukkaat ihmistä?"— tarttui Mörkö hanakkana. Eräs huomautti melun seasta:
— "Todellakin!… Miksi sinä loukkaat 'Mörköä?' Mitä varten menet,Mopsi, sanomaan että hänellä ei ole millä ruokkia sidnikofilaisia?…Häpeä sinulle, Mopsi! Oletko itse lihavampi Mörköä, kun kerskut? Eh,sinä!"
Mopsi yritti puhua, mutta Mörkö ehti ennen. Hän kiukutteli, rähisten:
— "Entä sinä itse, suulastelija!… Millä sinä ruokit?… Eh, kanalja… Tikulla kaivelemalla saa luiden raoista lihaa etsiä… Ja hyvä jos sittenkään löytää… Entäs, onko kirpulla lapio, että saisi kaivetuksi likaan kuopan, jotta pääsisi sinussa lihaan käsiksi!… Eh, sinä!… Ja vielä ylpeilee, että: 'Millä sinä ruokit'… On Jumalan kiitos vielä kirppupoloiselle ateria."
Oolavi tyrmistyi kokonansa. Koko elämä haisi hänelle kuin ilkeä loka.Sisälle oli juuri tullut juopunut nuorehko mies, entinen ylioppilas.Kuultuansa kirppusodan olevan käynnissä, lauloi hän Faustistarenttuillen:
"Es war einmal ein König,Der hatt' einen grossen Floh."
[Eleli muinoin kuningas,joll' oli suuri kirppu.]
— "Herkeä siinä ulisemasta, retale!" — huudettiin hänelle yhdestä suusta. Melun seasta kuului yhä koveneva väittely. Hurjat eläimelliset mielet kiihtyivät Koko joukko oli kohta tappeluvalmis. Kuului väitteitä:
— "Piru!… Kehuu sidnikofilaisia, nälkimyksiä… Toissa yönäkin meitä oli siellä sata miestä ja yhden niistä söivät kirput…"
— "Tuki leipäkuoppasi!… Yhden söivät kirput!… Valehtelet", — väittivät sidnikofilaisten puolustajat kiihtyneinä. Siellä täällä kömpivät miehet jo lavitsoiltansa, valmistautuen käsirysyyn. Hurjat katseet välähtelivät puolipimeässä. Risaiset paidat ja paljas iho vilahtelivat kirjavanaan ja kaksikymmentäneljä puhtaisiin naisten paitoihin puettua miestä hääräili joukossa kuin munkit. Äskeinen lebetjefiläinen puhuja piti puoliansa täyttä kurkkua, melun säestyksellä huutaen:
— "Jumaliste söivät sidnikofilaiset nälkimykset yhden miehen verran!… Sillä jos olisi mitattu sata miestä iltasella ja aamusella uudestaan punnittu, niin jei bohu olisi joukko ollut yhtä miestä kepeämpi… Tai jos olisi kirput mitattu, niin miehen painon olisivat lisääntyneet!… Ja miten vielä purevat pahuukset!… Ihan on kuin pistettäisiin tulisilla neulankärjillä…"
— "Se on totta… Hän puhuu totta, mutta Mopsi valehtelee… Mopsi aina valehtelee", — melusivat lebetjefiläiset.
— "Heretkää!… Pirut… Katuroikaleet… Lebetjefille ei mene kunniallinen ihminen… Ainoastaan Riiassa on niin nälkäisiä kirppuja kuin siellä" — huusivat vastustajat sekaisin. Oolavi vetäytyi syrjään. Mörkö astui Mopsin eteen ja kähisi:
— "Mitä pahaa minä sinulle olen tehnyt, kun loukkasit: 'Minulla ei ole millä kirppua syöttää'?"
— "Korjaa luusi siitä!… Kirppua syöttää!… Piru!… Kelmi!…itse sinä olet kirppu… lebetjefiläinen nälkäinen kirppu sinä olet… Korjaa luusi, puhutaan sinulle!"
Mörkö raivostui. Silmät kiiluivat salamoina. Muutamassa nurkassa jo tapella natisti lebetjefiläinen ja sidnikofilainen. Toiset kinasivat yhä äännekkäämmin toisiansa haukkuen. Mörkö uhitteli Mopsia:
— "Ah, minkälainen herra!… Kirpun ruoka!… Mistä viskasikin tänne!… Eh, sinä sidnikofilainen rosvo!…"
— "Minäkö rosvo!… Sanotko vielä sen!… Sanotko, katuvaras?…Minäkö rosvo?" — kähisi Mopsi. Silmät välähtelivät petomaisina.Kynnet vetäytyivät sormista. Mörkö härnäytyi siitä ja ilkkui:
— "Sanon… sanon, että rosvo… Eilen siiat varastit…"— "Älä valehtele!" — huusivat Mopsin puoluelaiset sidnikofilaiset.
— "Itse varastit eilen Nasarofin piharengin akan hameen… Kelmi…Koirannaama!" — huusivat toiset.
Viheliäisyyden pesä oli huutoa täynnä. Siellä täällä läiskivät nyrkit.
— "Entä sinä… Mitäs sinä varastit!… Jos sanon poliisille, niin Siperia sinut perii… Jumal'avita sinut perii Siperia", — rähisivät Mörön puolustajat. Kaikki olivat tappeluvalmiita… Sormet käyristyivät haukankynsiksi… Eläimelliset katseet etsivät saalista… Eräs tappelupari haukkui toisiansa oven suussa… Toinen heistä soimasi vastatappelijaansa:
— "Katumaton!… Et ole Jumalaa rukoillut eläissäsi… Kymmeneen vuoteen et ole kirkossa ollut… Sidnikofilainen kirppu!…"
— "Entäs sinä!" — huusi loukattu jatkaen:
— "Sinä olet joka pyhä kirkossa… Mutta tiedän minä mitä varten:Taskuvarkaana sinä olet…"
— "Älä valehtele!… Suus kiinni!" — keskeytti sekava, yhä yltyvä rähinä. Puhuja huusi sen seasta:
— "Minäkö valehtelen!… Minäkö?… Kaikki pyhimykset tietävät, että viime pyhänäkin varastit vanhan akan taskusta kolme-ruplasen… Eh, sinä lebetjefilom!… Ja yölläkin vielä käyt rukoilemassa… pyhienkuvia varastat…"
— "Nyrkillä minä turpasi tilkitsen!" — huusi soimattu raivostuneena… Vastustaja yltyi siitä, uhitellen:
— "Koetappas!… Koetapas tilkitä!… Kirkon rosvo!… Ähä!… Entäs syksyllä, kun Mikael Ihmeittentekijän kirkosta varastit jalokiven Jumalan äidin kuvasta… Vai et 'rukoile' yöllä?… Päivälläkö sitten varastit?… Vai olisi vahti sinun sallinut päivällä sillä lailla rukoilla?… Retale… Kirkon rosvo… Lebetjefiläinen…"
Rähinä ja nujakka yhä yltyi. Mopsi jatkoi kinasteluaan Mörön kanssa.Molemmat olivat jo käsiksi käymäisillänsä.
Mörkö nosti jo nyrkkiänsä kiljuen:
— "Näytän minä sinulle, koiran henttu!"
— "Herkeä, Mörkö, herkeä!" — tyynnytteli joku. Mörkö yltyi entistä enemmän ja huusi:
— "Minä en herkeä… Mitä varten hän loukkaa ja sanoo että sidnikofilaiset kirput ovat kylläisempiä kuin lebetjefiläiset!… ja että minulla ei ole kirpun ruokaa… Opetan minä sinut kuontaloleuka… sinä tappurapää!…"
— "Koetappas… Yritäppäs!… Alotapas tappelu!… Koetapas opettaa, hamppuparta", — raivosi Mopsi puoluelaisinensa. Siellä täällä mäiskivät jo nyrkit ja kuului kirouksia. Mörkö raivostui ja vannoi:
— "Opetan minä teidät… Nyrkillä minä opetan teidät kaikki…"
Kaikki olivat toistensa kimppuun iskemässä. Mopsi astui Mörön eteen uhkaavana ja ärhenteli:
— "Sinäkö nyrkillä?… Sinäkö, sillirosvo… ketale!… Sinäkö?"
— "Minä opetan sinut, jos vain rupean", — huusi Mörkö hampaat irvellään.
— "Koetapas!… Uskallapas!" — rehenteli Mopsi.
Toiset säestivät hänen kehoituksiansa, Mörön puolustajat varustautuivat.
— "Uskallan!" — huusi Mörkö ja iski nyrkillä Mopsia.
Silloin syntyi yleinen tappelu. Kaikki syöksyivät toistensa kimppuun. Koko eläimellistynyt joukko väänsi yhtenä ainoana nujakkana… Kuului kirouksia ja rivoja haukkumasanoja… Niihin sekaantuivat kehotushuudot… Puurahit ryskivät… Seasta kuului myös hiljaista ähkymistä, äänetöntä tappelun puhinaa… Välistä kuului melun seasta kimakampi kirous, tai parahdus, kun joku oli puraissut vastustajaansa, tai repinyt silmiä… Jo vuoti vertakin… Risaisilla vaatteilla läiskittiin vastustajia… Uhittelut ja kerskailut sekaantuivat toisiinsa… Koko huone pyöri ja raatoi yhtenä myllynä.
Mutta tappelun kiihkeimmillään ollessa kuului huuto:
— "Poliisi!"
Se oli kuin salama, joka iski huoneeseen. Kuin nöyrät koirat vetäytyivät tappelijat sijoillensa lavitsoille, ja silmänräpäyksessä kuorsasi koko joukko mitä sikeimmässä ja raskaimmassa unessa. Ainoastaan Oolavi valvoi ja istui tylsänä, ajatuksettomana. Siellä täällä oli joku unesta muka heräämäisillänsä… Joku puhui unissansa. Kaikki näyttivät aikoja sitten nukkuneen mitä raskaimpaan uneen.
* * * * *
Poliisijoukko astui sisään ja alkoi tarkastus. Nyt vasta huomasiOolavi oman vaaransa ja vaani tilaisuutta huomaamatta poistuaksensa.Hän lohdutteli itseänsä sillä, että poliiseista ei kukaan häntätuntenut.
Mutta jo sisään tultuansa oli yksi niistä alkanut salavihkaa häntä tarkastella. Se oli sama poliisi, joka oli häntä kiinni-ottaessa ampunut. Hetken kuluttua kuiskasi hän jotain pristaville ja tämä antoi merkin. Oolavi nousi ja aikoi poistua. Silloin tarttuivat useat voimakkaat kädet häneen takaapäin ja hetkessä oli hän nujerrettu ja pantu raudat käsiin. Sen tehtyä kysyi pristavi hänen nimeänsä. Tylsänä lausui Oolavi jonkun väärän nimen. Pristavi lisäsi siihen:
— "Myöhemmin näemme onko oikea… Te suvaitsitte äskettäin pankin ryöstää… Suvaitkaapa nyt seurata meitä tekemään rahoista tiliä!"
Oli jo aamuyö, se aika, jolloin Litvan väki lähtee joulukirkkoon. Vankilan ovi sulkeutui ja Oolavi jäi sen taakse raudoissa istumaan. Hänen viimeisetkin voimansa herposivat, kun hän tajusi tilansa kauheuden, Kokoon kutistuneena ajatteli hän kulkemiansa teitä ja niitä voimia, jotka hänet olivat niille teille sysänneet. Hän muisti taas Harhaman kirjaa, joka oli hänelle levittänyt elämän kirjavat, huonot hedelmät houkutteleviin väreihin käärittyinä. Hän oli tarttunut sen antimiin, ottanut hyvän- ja pahantiedon kirjasta sen hedelmän ja todellakin hänen silmänsä olivat siitä avautuneet: hän tunsi nyt elämänsäkokemuksestahyvän ja pahan, tiesi pahan kauheuden ja hyvän ihanuuden. Raamatun ijankaikkinen totuus kirkasti itse itsensä. Se kohosi elämän erehdyksistä, loasta ja rikoksista kuin taivaalle vyöryvä valokirkas aurinko, joka valollansa huikaisee kaiken ja jonka voittokulkua ei mikään voima voi estää, eikä sen valoa millään olemattomaksi tehdä.
Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla.
Tuskanmalja ilmestyi taivaalle. Ihmishenki joi jalointa juomaansa.
Oli kylmä yö. Tähtitaivas oli sammuksissa. Kolea, kirpelevä tuuli tupruutteli lunta sakeana tuiskuna. Se tukkesi polut, tuiskusi ajo-tiet umpeen. Pakkanen pisteli. Tuiskulumi oli neulaterävän kylmää.
* * * * *
Sauna oli kylmä… Haikara suri sen harjalla… Kiuas oli nokimustia suruja täynnä…
Mutta Tuonelassa valmistettiin kehtoa pienen tulla… Lapsenrievut kuivuivat orsilla… Kapalovyö oli valmis… Haikara odotti sielläkin, Tuonen kylmillä mailla…
Yhä kylmeni… Yhä pimeni…
Sydän-yön seutuvilla käveli Martva yksinänsä hautausmaan ohi. Hän oli lähtenyt kävelylle, ei suotta aikojansa, mutta ei myös minkään asian tähden… Mieli oli ollut tuskaa täynnä, ajatukset polttavia, ja siksi oli hän lähtenyt ulos yöhön kuin kertoaksensa sille surujansa, pyytääksensä sitä jäähdyttämään hänen sielunsa hirmuista paloa…
Jokunen tähti tuikahti pilvenraosta… Korkealla taivaalla häämöitti tuskanmalja…
Ajatuksettomana oli Martva harhaillut, oli viipynyt kauvemmin kuin oli aikonut ja edennyt kauvas asunnostansa, sitä ollenkaan huomaamatta… Viimein tunsi hän jalkojensa herpoutuvan ja voimiensa väsyvän… Hän alkoi hoippuen kahlata takaisin kaupunkia kohti…
Surullinen haikara lensi saunan katolta pois… Se istahti hautausmaan aidalle… Pää oli kallellaan, siipi suojana vilua vastaan… Se suri ja katseli rikkaan Ranniston onnetonta tytärtä…
Tuskanmalja täyttyi ihmishengen juotavaksi… Se tuikutti pilvessä pienenä tähtenä… Martvan voimat väsyivät väsymistänsä… Jo laulahti haikara ensimäisen laulunsa… Se tervehti sillä pientä tulijaa… Surullinen oli laulu, kylmä haikaran povi…
Silloin vasta huomasi Martva, että hänen äitionnensa aika oli tulossa…
Hautausmaalla hiiviskelivät Tuonelan elottomat neidot… Niillä oli kalmanpaita päällä, sen kylmät, valkeat sukat jaloissa… Haikara jatkoi haikeata lauluansa… Tuskanmalja laskeutui alemma…
Tuonelan saunaa pestiin… Mutta jääkylmä oli saunankiuvas maanpäällä… Ei ollut valmis kapalovyö… eivät rievut puhtaiksi pestyt…
Martva hätäytyi… Se hätä joudutti sen hetken tuloa, jonka hän oli uskonut vielä olevan parin huomisen takana… Hätäytyneenä alkoi hän kiiruhtaa, mutta jalka ei ottanut enää totellaksensa… Kauhistuneena pysähtyi hän taivas-alla…
Jäinen tuuli puhalsi… Hautausmaalta vilkkuivat saunan-akkunan kylmät tulet… Jäisenä narahti saunan ovi… Sinä ovena oli nyt kalmiston veräjä…
Jo laskeutui tuskanmalja hänen huulillensa… Hän vapisi… Hän joi epätoivonsa maljoista katkerinta… Kädet hätäytyneinä ylösnostettuna supisi hän:
— "Voi, Herra Jumala!… Auta minua, Herra Jumala!… Auta minua ja säästä!"
Vilu veisasi suurta virttänsä… Äitiä palelsi… Pientä tulijaa odottivat kylmän liinat…
Hetki läheni…
Tuonelan neidot istahtivat jo hautakiville… Mieli oli apea, silmä eloton, käsi kylmä… Haikara lauloi, kuin surren armaintansa… Taivaalla suri enkeli. Se lausui Martvalle lohdutuksen:
— "Jumalan lähettämä malja onsinunonnesi… Se jalostaa henkesi… Juo siis rauhallisena!…"
Taas yritti Martva kahlata, mutta jalka tuskin nousi enää tiestä… Hätä yltyi… Se taas joudutti ajan tuloa… Hän hengitti hätäytyneenä… Eikä ollut lähellä ihmistä, ei ihmisasuntoa…
Hangella kukkivat ihanat elämäntuskan kukat… Ihmis-elämä lauloi suurta tuskanvirttä… Kuoleman kellot soivat korvissa… Sen risteillä koristettu kukkamaa puhui elämän mitättömyydestä, saarnasi elämän keskellä elämän katoavaisuutta…
Kulkija nääntyi jo hätäänsä… Hitaasti lyheni Martvan tuskan taival… Vaivaloisesti pääsi hän hautausmaan portin kohdalle…
Siitä ei hän jaksanut enää etemmä mennä… Hän näki, että malja ei mene pois, ellei hän sitä juo.
— "Voi… voi, minua onnetonta!" — huokasi hän ja hoiperteli hautausmaalle. Siellä lyyhistyi hän voimatonna hautaristin juurelle juomaan elämänsä tuskanmaljaa ja menetti hetkeksi tajunsa…
Surullisena katseli häntä lempeä haikara…
Se lauloi hänelle haikeimman laulunsa…
* * * * *
Tuonelan elottomat neidot huiskuttelivat liinojansa… Äänettöminä viittoivat he niillä toisillensa, kehottaen olemaan hiljaa, hiipimään hisahtamatta… Surullisina, vilusta väristen, kurkistelivat he ristien ja hautakumpujen takaa… He halusivat nähdä äidin, joka toi lapsensa suoraan Tuonelan kylmään, puhtaaseen kehtoon… He katselivat äitiä, joka nautti onnestansa yöllä jäisellä hautausmaalla… Kalman-vaalea sormi oli nostettu neitojen suulle, merkiksi että ei saa häiritä äidin ajan tuloa… Kuolema ja elämä kulkivat nyt käsi-kädessä…
Kuului ääni… Sitä säestivät Tuonelan kylmät pajupillit, jotka soivat syvällä mullan alla… Siellä laitettiin jo kätkyttä kuntoon… käärittiin kylmää kapalovyötä… siroteltiin tuonen havukukkia hietikolle, pienen tulijan tervehdykseksi…
Kaikki oli siellä jo valmista. Haikara istui korkeimman kalmankuusen latvassa… Sen laulu oli suruisinta säveltä, mieli vilua täynnä, eikä noussut siipi ilosta… Se kuljetti nyt Tuonelan pientä tulijaa…
* * * * *
Kun Martva tointui, oli lapsi jo viety Tuonen kehtoon… Hän istui hautakummulla, ristin juurella… Siinä ajatteli hän, mitä jaksoi enää ajatella… Hän joi maljansa pohjaan… Pää nojasi käsien varaan… Ruumis vapisi… Pakkanen kangisti polvia…
Kun hän silloin muisti Oolavia, pääsi häneltä katkera valitus:
— "Oolavi… Oolavi!… Voi, rakas Oolavi, miksi minulle tämän teit!"
Hän purskahti katkeraan itkuun ja kutistui nyyhkyttäväksi kyttyräksi…
Mutta yhä katkeroittui tuskan-malja… Se täyttyi juodessakin…
Kankeana, verisenä nousi hän sitten, kääri kuolleen lapsen liinaan, peitti lumeen ja lähti hoippumaan tielle… Ohi ajoi öinen matkustaja, näki hänet, korjasi rekeensä ja saatuaan osotteen, vei hänet asuntoonsa.
Hän oli tehnyt öisistä matkoista surullisimman.
* * * * *
Jo olivat valmiit Tuonelan pienet tuliaiset… Kapalovyö odotti…Tuututaulua hyräili Tuonen tyttö…
Lapsen paitoja ompelivat Tuonelan elottomat neidot… Paita on valkea, ompelijan sormi veretön…
Jo odottaa kylmä kätkyt tulijaansa… Hienoin hiekkamatto on kätkyen jalaksen alla… Havukukat koristavat hietikkoa… Tasaisesti heiluu kätkyt… Pehmyt on Tuonelan kätkyen jalaksen alusta…
Taivaassa surevat enkelit… Valkea taivaan haikara istuu siellä orrellansa… Se kertoo Martvan lapsen maailmaan tuloa, laulaa sen lyhyttä vaellusta… Surullinen on laulun sävel… Surullisempi sen lyhyen elämän tarinan sisältö… Näin kertoo haikara hangelle syntyneen satua:
— "Ensi itkuun on nukahtunut onneton ihmisten ilmoille tulija… Haudalta alkoi polku… Siinä päättyi myös vaellus… Hauta oli kehtona… kalmisto elämänmaana… kuolon syli äidin sylinä… lumi liinana… yösydän elämän ikänä."
Niin laulaa taivaan-haikara Martvan lemmen hedelmän tarua, synnittömänä eläneen elämän virttä…
Öiseen kalmistoon laskeutuu taivaasta enkeli… Hän on valkeampi lumen valkeutta… Puku on kesä-päivän kirkkautta… Vyö on kuutamon kylmää punetta… Siipi nousee taljallensa… Polvi taittuu… Se laskee jo haudan kylmälle lumelle… Siinä suree enkeli… Se viihdyttelee lumikehdossa nukkujata.
Korkealta hymisee enkelien ihana laulu… Hautausmaalla käärii enkeli pienen lumikehdossa eläjän taivaallisiin liinoihinsa… Hellästi nostaa hän sen syliinsä… Puhtaana värisee lapsen viaton sielu… Ei tunne ruumis kipua, ei henki itke erehdystänsä… Enkelit veisaavat hänelle:
"Tuskaton,synnitönoli sinun polkusi,kaunis kukka autuuden.Niinkuin lumi-kukkanenpuhkesit sa hangelle,viatonna, tahratonna.Lumipuhdas on sun tiesi.Etkä hairahtunut saaskeltakaan polultasi.Kirkas helmi pakkasen,kukka puhdas hankien,rauhallisna käy nyt vaanTuonen kehtoon nukkumaan!Vaan kun aamu valkenee,herätämme sinut taastaivaan iloon ijäiseen…"
Kylmä kukki… Se kukki ja koristi hautausmaata… Enkeli kohosi siivillensä… Pieni eläjä sylissä nousi se kohti taivaan korkeutta… Se vaali ja helli pientä lasta… Eikä värissyt enää vilusta poloinen… Hän oli päässyt ikuisen rauhan maille… Ei syyttänyt hän onnetonta äitiänsä… ei soimannut isäpoloista…
Tuonelan kujastensuussa avautuu havuveräjä. Vartija on nähnyt jo enkelin tulevan ja avaa hänelle veräjän… Tumma on havu veräjällä, tummempi kujasten kahden puolen… Tuonelan neidot kävelevät kuusikossa, valkeat liinat kädessä. Paljas on eloton jalka… Arastellen polkee se havuneulasille… Vaan ei pistä havuneula… Lempeä on Tuonelan havu…
Taivaalta kuuluu ihana soitto… Se ilmottaa Tuonelan neidoille, että enkeli on tulossa, tuomassa uutta asukasta Tuonelan rauhallisille maille… Veräjällä ottaa Tuonelan lempeä äiti pienen tulijan vastaan… Se sulkee hänet hellään syliinsä… Neidot laulavat kuusikossa tulijalle tervehdystä:
"Ällös pelkää, pienoinen! Tääll' on hyvä olla. Tuutusi, lapsonen, puhdas on. Armas tuutulaulusi jalo on ja ylevä. Kapalosi kaunis on, Hiekkamatolla sä saat Tuonen lasna leikitellä, havukukka kukkanasi. Rauhotu, pienoinen! Tääll' on rauha ijäinen."
Laulu viihdyttää tulijata… Kuusikon läpi kantaa hänet Tuonelan lempeä äiti… Se vie hänet Tuonen puhtaaseen hiekkatupaan… Jo laskee hän lyhyt-ikäisen kätkyen ikuiseen rauhaan. Ei sirahda sirkka, ei häiritse ääni pienen nukkujan unta…
Rauhaisata on lapsen olla Tuonelassa…
Kätkyt heilahtaa… Pieni Tuonelan tyttö soudattaa väsynyttä tulijata… Itse istuu hän lattialla hietikossa… Päivä kumottaa kummalla valolla… Musta havukukka kukkii akkunalla… Toiset Tuonelan elottomat lapset seisovat huoneessa… Uteliaina katselevat ne kehdon uutta heilujata… Kainoina ja äänettöminä ihailevat ne pikkuruista, eloton sormi sirosti suussa… Kehto heiluu kauniisti… Tuonelan äiti kokoaa kapalovöitä… Lapset alkavat laulaa kehtolaulua nukkuvalle… He laulavat hiljaa, surullisesti:
"Kehdossasi, armas, nuku herttaisinta unta! Unten ihanuuksiin huku! Puhdasta, kuin lunta, olkoot tuutu-unelmasi! Ällös olko huolissasi, vaikk' et, raukka, saanutkaan äidin rintaa maistaakaan!"
Pieni tyyntyy… Silmä ummistuu… Alkaa ikuinen uni…
Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä.
Oudot kellot kumisivat. Ihmis-elämän selitys oli synkimmillänsä.
Oli surullinen päivä.
Aaveet ripustelivat pahan enteitä orsille ja nuorille. Surullisina riippuivat ne enteet Ranniston talossa. Kaikkialla häilähti hieno surunsuortuva. Kissa kehräsi unisena. Päivä paistoi apeana kuin kaipaavan neidon katse. Laulussa värisi laulun kaunein sävy: suru ja tuska. Kaikki odotti, oli hiljaa, ja ihmismieli oli kuin herkin tuulenhenki. Pieninkin puhallus pani sen värisemään kuin vilusta.
Eikä kukaan tietänyt yleisen surun syytä, ei sitä edes ajatellutkaan. Äiti luuli sitä tyttärensä sulhon ikävöimiseksi, muut ehkä vain talven hienoksi runoksi, eikä elämä itse selittänyt itseänsä, ei sanonut luomiensa surujen syytä.
Kuoleman mailta kuului kehtolaulu… Pieni nukkui Tuonelassa… Äiti itki onnetonna maailmassa…
Martva oli jo palannut kotiin. Hän oli palannut sairaloisena, mutta ilmotti sairauden olevan vilustumisesta johtunutta ohimenevää pahoinvointia, eikä huolinut lääkärin avusta.
— "Kyllä se menee ohi ilman lääkäriäkin", — lausui hän isällensä, kun tämä aikoi lähteä lääkäriä hakemaan. Eikä huomannut isän korva, mikä tuska helisi onnettoman tyttären sanoissa.
Niin kulki hän kotonansa, kuin kaunis kuoleman nunna elävien joukossa. Kulki mieli maassa, katseessakin kantamus tuskaa.
Mutta voimat alkoivat vähetä ja nyt makasi hän sairasvuoteella raukeana, surullisena, kuoleman kukkana. Äiti istui hänen vuoteensa vierellä, hoiteli häntä ja luki itseksensä vanhaa hartauskirjaa. Avonaisten ovien läpi voi nähdä tupaan. Siellä vanha nainen loi kangasta. Luomapuut pyörivät, rihma kiertyi niille kehiltä ja vaimo veisasi surullista vanhaa virttä:
"Käy, sielun', ylhäisiä teitä ja etsi tuskaa korkeaa. Elämänturhuus kauvas heitä! Ei siitä henki rauhaa saa. On hengentuska Jumalasta, vaan kaikki muu on maailmasta."
Jalo elämäntuska ilmestyi Martvan silmien eteen korkeuteen. Sen tulihohteinen väri loisti jalona, puhtaana, iki-ihanana, mutta polttavana. Vaimo jatkoi lauluansa. Hän antoi tuskaiselle lääkkeeksi laulunsa suruja, veisaten:
"Kuin taivaan kaunis iltarusko päiväksi hiljaa jalostuu, niin tuskastakin kerran usko ja sielun rauha kirkastuu. Muu kaikki niin kuin sumu haihtuu, vaan tuska onneen, rauhaan vaihtuu."
Tuskankukkaset puhkesivat surullisen laulun sanoista. Ne puhkesivat polttavina, tulivärisinä… Martva tuli surullisemmaksi. Hän katseli tuskan kukkaa, joka punotti korkeudessa. Se jalostui hänen silmissänsä, kuten aamurusko, joka haalistuu, kelmenee ja sitten leviää taivaalle suureksi päivän kirkkaudeksi. Hetken hän nautti sen jaloista, tulikuumista väreistä, mutta se nautinto poltti häntä poroksi. Vaimo jatkoi:
"Siis nouse siihen korkeuteen, johonka tuska jalostaa! Yöt päivät pyri Jumaluuteen! Alhainen sulle on tää maa. Ei siiven kantomatkaa täällä oo kyllin sulle, tään maan päällä."
Martva pidätteli silmäänsä, ettei se purkaisi kirkkaita kyyneleitänsä. Korkeuteen katsellen muisteli hän paljoa… Hän muisteli entistä yhteyttänsä Jumalan kanssa… Hän muisteli, miten hän oli Hänestä aivan tietämättänsä pois solahtanut… Hänujostelinyt Jumalaa ja samalla ikävöi Häntä… Hän ajatteli nyt Häntä kuin armainta isän kotia… lapsuuden kulta-aikaa, kauneita morsiuspäiviä ja kaikkea mikä on elämässä jaloa ja suurta ja kaunista… Eikä hän tajunnut, miten Hän oli Hänestä pois valahtanut… Eikä hän oikeastaan ollut Hänestä poiskaan… Hän oli Häneen ainoastaan toisessa suhteessa kuin ennen… Hän oli tehnyt jotain, jota nyt peitteli Häneltä.
Hän katseli entistä hartaampana korkeuteen… Se oli jo täynnä tuskankukkia… Se punotti tulihohteisena kukkamaana… Kaikki oli siellä jaloa ja kaunista… Enkelit kulkivat valkopuvussa, surren, katsellen kukkamaata. Vaimo veisasi edelleen:
"On suurin nöyryys, inho maineen lennähdys sielun korkeuteen, niin kuin on hyrske meren laineen ranniston vuoreen, paluu veen takaisin veden alkujuureen: ulappain yhteyteen suureen."
Murhe painoi Martvan mieltä. Elämä hämärtyi, silmä sumeni. Hän katseli taas tuskankukkia, kuin äiti rakkaimman, autuaan lapsensa hautaa, kun ilta-aurinko valaa sille surullista punaansa… Hän oli niiden kukkien keskellä juuri huomaamaisillansa pienen lapsen autuaana hymyilemässä… Hän muisti hautausmaan… pakkasen…pienen vainajan… Hän oli juuri itkuun pillahtamaisillansa, mutta silloin huomasi äiti tyttärensä surun… Kyynel kierähti äidin silmästä. Hän salasi sen, kääntyi pois lapsestaan ja kuivasi kostean silmäkulmansa. Luomapuut pyörivät. Vaimo veisasi:
"Halveksi siksi, ihmishenki, mainetta sekä soimaajaa! Sa suuri oot, siis niiden renki et maailmassa olla saa. Maan runot siis ja maine heitä!… Käy suurna taivaan runoteitä."
Martva lakkasi hengittämästäkin… Tuskan tuli poltti häntä… Korkeudessa, tulisilla kukkamailla kävelivät enkelit… valkeat suruliinat hartioille heitettynä… Ne viittasivat liinoillansa häntä tulemaan sinne… Mielen täytti koti-ikävä… Talo oli tuskaa täynnä… Ruumis-arkku tuntui olevan tuvassa, jossa vaimo veisasi… Väki suri mustat kukat kädessä… Ei tohtinut kukaan hisahtaa, ei häiritä arkussa nukkuvan rauhaa.
Hetken pidätti hän henkeänsä, mutta sitten mursi sisällinen tuska tokeensa, kyynelvirta salpansa… Pieni lapsi hymyili kuoleman mailla tuskankukkien keskellä… Hän ei jaksanut enää kestää… Voima petti… Hän purskahti katkeraan itkuun ja kätki kasvonsa vuoteen tyynyyn, nyyhkyttäen siinä, tyynyyn itkuansa tukahuttaen…
— "Martva!… Rakas Martva!… Mikä sinulle nyt tuli?" - hätäili äiti, joka näki tyttärensä ensikertaa ääneensä itkevän.
— "Ai… jai… jai… jai!" — kuului hiljainen huokaus, tukahtuen tyynyyn sekin.
Äiti hätäytyi. Hän sulki oven, kuivasi kyyneleensä, yritti nostaaMartvaa tyynystä ja kyseli itkunsa seasta:
— "Mikä sinulle tuli?… Martva-kulta!… Älä itke, Martva-rukka!…Älä itke, rakkaani!"
— "Äiti-kulta!… Voi äiti-kulta!" — vaikeroi onneton tytär.
Tuvasta kuului taas surullinen veisuu. Äiti ja tytär itkivät yhdessä, surivat kilpaa. Kumpaakin polttivat toisensa kyyneleet… Äiti lohdutteli onnetonta, puheli hänelle ja silitteli hänen kutrejansa. Hän luuli kyyneliä morsiamen ikävästä johtuneiksi… Martva painoi kädellänsä tulikuumaa sydänalaansa… Koko hänen olemuksensa oli yhtenä katkeruutena… Hän kärsi kuin mato tulipitimissä… Hän oli takeena Jumalan suurella alasimella. Äiti tiedusti häneltä:
— "Lapsi-rukka!… Koskeeko sinuun?… Oletko sinä sairas?… Minä lähetän isää noutamaan…"
— "Ei… ei… ei… Ei minuun koske," — kuului itkuun tukehtuva vastaus. Elämäntuska hohti yhä tulisemmissa väreissänsä. Murtunut äiti lohdutteli:
— "Rauhotu nyt, lapseni!… Älä itke, armaani… Onko sinulla ikävä?"
Martvan vartalo nyähteli itkunkouristuksista. Hän vastasi valittaen:
— "Voi, hyvä äiti!… Voi, minun rakas kulta äitini… Voi minua onnetonta…"
— "Rauhotu!… Rauhotu!… Rauhotu!" — rukoili itkevä äiti.
— "Ei… jei… ei… jei… ei… Voi äiti-poloinen," — valitti Martva. Surullinen veisuu säesti valitusta. Elämäntuska hymyili nurkassa nuorena tyttönä, tulikukkiin puettuna… hypisteli kukkiansa… ujosteli… hohti tulikuumaa tuskaa kauneutenansa… Se poltti ihmistä hyväksi… puhdisti… kulutti pahaa… jalosti ja kirkasti…
Elämäntuska on tulista jaloin… Se on tuskista suloisin.
Vihdoin olivat polttavimmat kyyneltulvat itketyt. Mieli väsyi, raukesi tuskiinsa, kuin väsynyt uneen. Äiti kohenteli sairaan pään-alusta, asetteli sairaan peittoa ja lohdutteli:
— "Älä anna mielen masentua! Kesäksi tulee Oolavi kotiin ja silloin on kaikki taas ennallansa…"
Martva hymyili katkerasti, suuteli äitinsä kättä ja kiitti:
— "Kiitos, äiti-rukka!… Istu tänne vierelleni!… älä vaivaa itseäsi!"
Äiti istahti vuoteen vierelle. Syntyi äänettömyys. Martva katseli haaveillen korkeudessa punottavia tuskankukkia. Poski oli heleänpunainen itkusta ja sairaudesta. Suupielessä näkyi kaunis, katkera tuskanväre ja silmiä himmensi suru. Äiti tiedusteli taas:
— "Onko Oolavi nyt kirjoittanut?"
Martva ajatteli. Väsyneellä, välttelevällä äänellä vastasi hän lopuksi:
— "On hän kirjoittanut…"
Itse asiassa oli Oolavi jouluaattona kirjoittanut viimeisen kirjeensä. Siinä oli hän ilmoittanut matkustavansa muutamaksi viikoksi Saksaan lopettamaan siellä opintonsa jonkunlaisella opintomatkalla. Sitten oli hän hävinnyt. Martva ei ollut alussa sitä huomannutkaan. Hänellä oli kyllä omista suruistansa. Myöhemmin alkoi hän oudostella, kun ei kuullut hänestä mitään, ei tiennyt osotetta. Mutta se oudostelukin tukahtui taas tuskiin. Hän luuli Oolavin töiden olevan aiheena vaikenemiseen ja osaksi unohti hänet kokonansa, palaen yöt päivät suuren tuskansa ahjotulessa.
Äiti kysyi taas hellästi:
— "Joko hän kohta lupaa tulla?"
Tylsistyneenä, väsyneenä ja katkerana vastasi Martva:
— "Niin, äiti!… Kyllä kai hän kohta tulee… kun lopettaa lukunsa…"
Hän vaikeni. Kysymys johti mieleen koko elämän katkeruuden ja silloin alkoivat hänelle taas soida kamalat kellot: Hän muisti taas erehdyksensä ja lapsensa kuoleman, tuskiensa polttavimman tulen, sielunsa suuren salaisuuden, ja sen väliaidan, joka häntä Jumalasta eniten eroitti.
Kaikki kukat katosivat. Hänen eteensä ilmestyi lapsen haamu, kuten tuhannesti ennen, hänen salassa itkiessänsä. Hän tunsi olevansa polttorovioon putoamaisillansa… Lieska löi korkealle… Hän vapisi ja katsoi korkeuteen… Siellä näki hän lapsensa lumikinoksella värisemässä… Kasvot olivat tuskan vääntämät… Alaston ruumis vetäytyi pakkasen pihdeissä kyttyräksi, kuin tuliselle raudalle viskattu käärme… Hennot sormet jäätyivät… Hartiat vetäytyivät kokoon… kasvot pakahtuivat itkusta punaisiksi…
Martva vapisi… Kauhistuneena käänsi hän kasvonsa tyynyyn ja purskahti raivoisaan itkuun ja huokasi verisen-katkerana:
— "Oi, Oolavi!… Oolavi… Oolavi… Oolavi!…"
Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi.
Pääsiäiskellot soivat… Taivaalla paloi himmeä tuskantuli…
Suuri tuskankirkko julisti Jumalan kunniaa: Valtavuudellansa kertoi se Hänen kättensä voimaa… Mahtavana viskautui holvipaljous korkeuteen… Kaunis, jylhä pylväsmetsä kannatti sitä hartioillansa… Patsas seisoi soleana, holvi kupertui kauniina… Sen hämärässä, huimaavassa korkeudessa tuntui liitelevän aina sureva enkelijoukko… Pieneksi kutistui niiden holvien alla ihmishenki… Holvin kivipaljouteen kasattu paine tuntui uhkaavan paineellansa sen maan tomuksi rutistaa.
Suuret ovat Jumalan kätten työt, mahtavat ovat Hänen kirkkonsa holvit.
Jo synkkeni päivä pääsiäis-yöksi… Taivaalla sytytettiin tuskantulisoihtua… Maa ja taivas odotti ja huusi pelastustansa…
Suuri Tuskankirkko aaltoili väkeä täynnä… Ihmishenki etsi siellä tulijuomaa suuren tuskansa sammuttimeksi… Ihmisjoukon liikkuessa aaltoili koko Tuskankirkon kirkkoväki kuin lainehtiva tuskanmeri… Kaikki hukkui huminana kirkon puolipimeyteen… Se puolipimeä täytti kaiken… Se antoi kirkolle salaisen kauniin pyhyyden leiman… Haudantakaiset hämärät leijailivat kaikkialla… Kynttilät paloivat himmeästi… Aaveilta, taivaan toivioretkeläisiltä näyttivät niiden valossa armon anojat… Laulu hymisi, tuska humisi… Salaisuus peitti enkeleitä, verho Kaikkein pyhintä ja kuoleman salainen esirippu kätki kalman työkaluja…
Yö yhä pimeni… Kärsimyksen kellot soivat jo kumeasti… Jo loisti tuskantuli kirkkaalla valolla… Tuskankirkossa koveni tuskanhumina… Ihmishenki huusi vapahdusta pahasta, alhaisuudesta, halpuudesta, johon se oli erehtynyt, saaden sen olentonsa ikisairaudeksi… Korkeudessa, holvien puolipimeydessä leijailivat surevat enkelijoukot… Ne veisasivat siellä suurta suruvirttä…Parvekkeella soivat suuret urut… Valtaavalla soitolla säestivät ne ihanaa enkelilaulua… Siihen yhtyi ihmishengen suuri tuskanhuuto… Ihminen kärsi… valitti… janosi onnea… huusi hädissänsä…kiemurteli tuskansa tulessa…
Hänen päällänsä leijailivat armottomat elämän ja kuoleman voimat…
Tuskanhuudon pauhatessa saapui Martva kirkon ovensuuhun. Enkelit lauloivat… Urut soivat… Tuskaiset rukoilivat polvillansa… Pyhyys täytti ilman hämärällä… Kynttilät tuikuttivat kuin himmeät tuskantähdet… Hätäytyneenä, arkana lymysi Martva ovensuuhun…Siinä värisi hän avuttomana, niin kuin pieni linnunpoika… Hän pelkäsi ja ujosteli… Hän karttoi ja kaihtoi nyt ihmisiä ja Jumalaa…
Väki kohisi, laulu hymisi… Tuskankellot kumahtelivat yhä tiheämmin… Kirkon hämärissä leijaili himmeästi hohtava verimalja… Sitä nähdessä yltyi ihmishengen jano… Rukous muuttui palavaksi, hätä hirveäksi… Hetkeksi hiljentyi sitte tuskanhuuto… Holveista tulvi silloin ihana, ylhäinen puhdas enkelilaulu… Surevat enkelit veisasivat korkeudessa:
"Rauhotu, tuskainen! Tyynny, ihminen Nyt on se yö, jolloin lyö Hän rikki käärmeen pään… Jo Jeesus saapuu juomaan katkeran maljasi tään. Hän saapuu jo tuomaan vapahdusta ja rauhaa… kun aika on täytetty… Maa nyt hältä lohtunsa saa."
Kyyneleet vuotivat virtana… Ihmiset särkyivät tomuksi ja tuhaksi… Rukouksen kohina yltyi pauhinaksi… Yhä kiihkeämmin huusi ihmishenki tuskissansa… Monet vaikeroivat polvillansa… Itkun ja valitusten sekottamana kohisi yhtenä veisuuna rukous:
"Oi, Sinä suuri Luoja! Rauhan ja tuskan tuoja Sa olet yhtä-haavaa, siis tuskanmerta aavaa nyt tule asettamaan, oi, Herra taivaan, maan!"
Entistä hartaampana soi enkelilaulu… Yhä tuskaisempana huusi väki… Mutta ovensuussa laskeutui Martva polvillensa puolipimeyteen… Kyyneleet vuotivat silmistä… Hän peittäytyi ihmisiltä… Hän itki ja vapisi tuskissansa… Hän hajosi ja rukoili palavinta rukoustansa… Salassa vaikeroiden valitti hän tuskaisena:
"Nyt tuskanmeri aukee edessäin… Mutta raukee jo voimat kokonaan. Oi, älä ylönanna minua, mutta kanna minua kuolemaan!"
Yhä valtaavampana pauhasi rukouksen kohina. Entistä tuskaisempina veisasivat enkelit, rukoillen:
"Kaikkein-Korkein!Huuto surkeinSulle nyt jo maasta kaikuu…Kaikki tuskaa huutaa, raikuu…Täytetty siis aika on.Saavu nyt jo, Verraton!"
— "Saavu jo… saavu jo… saavu jo!" — kertasi valittava kaiku korkeissa kiviholveissa… Tuskantulet tuikuttivat himmeinä… Itku ja huokaukset hyrskivät meren maininkina ja alttarilla jatkoi kaunis kuoro kurjien valitusta ja harrasta enkelien rukousta:
"Saavu jo, Herra!Tuo jo pelastus!Lahjota vapahdus!Auta meitä, Jumala,auta meitä ja pelasta!"