Sävelten pauhu täytti hämäryyden… masensi pahan… nosti ihmismieltä, lisäsi tuskaa… Kirkon hämärästä nousi Martva polviltansa… Hän aikoi mennä alttarin luo… Salassa lähti hän pujottelemaan ihmismeren lomitse… Tuskaisena katseli hän ympärillensä… Hän hiiviskeli väen lomitse, kuin arka Tuonelan neito, joka on eksynyt elävien maille ja välttelee niiden katsetta… Hänen jokainen hermonsa värisi… Hän pelkäsi ihmisiä, kuin lapsi kuoleman väkeä… Arkana lintusena syöksähteli hän tuskissansa rukoilevien ohi.
Mutta silloin kiemahti hänen taaksensa rietas Harhaman elämän siittämä käärme… Suuri kohahdus kulki kirkon halki… Martva ei nähnyt rietasta matoa semmoisena, kuin se oli… Hän tajusi sen omana rikoksenansa… Hän hätäytyi, alkoi ujostella, häpeillä… Nopeasti koki hän jouduttautua alttarin luo, pois väen silmäyksistä… Hänen katseensa oli epätoivoinen, hänen hengityksensä oli hätäytynyt…Peljästyneenä katseli hän tietä… Rietas käärme kulki yhä hänen takanansa…
Taas kuohui tuska laulun hyminässä… Väki, joka huusi vapahdusta, näki Martvan, sekä riettaan käärmeen… Kaikki mykistyivät inhosta ja kauhusta… Syntyi hetkisen hiljaisuus… Sitten kuohahti kaikki taas kohinaksi… Väkijoukko alkoi paeta rietasta näkyä… Aaltoellen syöksyi kaikki pois tieltä, karttaen onnetonta Martvaa… Kauhuisat katseet tuijottivat häneen… Se kauhu, tuska, kohina ja joukon pois tieltä väistyminen sekottautui enkelien suureen laulun pauhinaan… Kuolo tuntui kulkevan väen läpi… Se kulki peljättävänä, kalmanliina hartioilla…
Jo hajosi Joukko kahtia tielle… Jo huomasi Martva kuinka häntä väki pakeni… Säikähdellen, vavahdellen yritteli hän ottaa askeleen milloin sinne, milloin tänne… Hädän valtaamana syöksähteli hän alttaria kohti hiukset hajalla, katse apua anovana… Tuskissaan, kauhuissansa vaipui hän siellä polvillensa pimeimpään holviin permannolle… Maahan lyötynä, epätoivoisena vaikeroitsi hän:
"Oi, väki kauhuissansa jo mua karttaa!… Konsa mä haudan rauhan saan… Nyt loppua jo alan… Ma, raukka, aivan palan… Voi tuskaa tämän maan!"
Hänen rukouksensa värisi kuin tuskansuortuvan varassa… Hänen sielunsa paloi tulena… Hän huusi rikki revittynä… Valtaava kuoro todisti silloin alttarilla tuskan suuruutta. Se lauloi:
"Voi tuskaa! Voi vaivaa! Tule, Luoja, ja juo se tuska ja tuo taas rauha meille eksyneille!… Auta, Luoja, auta oi!"
— "Auta, Luoja, auta meitä!" — jatkoi tuskainen ihmisjoukko. Kaiku valitti, tuskanlähteet kuohuivat, väki vaikeroi Martvan mukana… Lohdutellen lauloi taas enkelien joukko:
"Kohta joutuu vapahdus. Nyt jo saapuu pelastus. Suuri Rippivieras juo kohta maljan. Hän se tuo maahan rauhan. Voittolaulu raikukoon siis, niin kuin pauhu!"
— "Oi… joi… joi!" — vaikeroi Martva käsiänsä väännellen. Kaikuja väkijoukon valitus kertaili hänen valitustansa… Urut soivat ja enkelit veisasivat.
Silloin kuului vapahdettujen henkien ilohuuto, tullen kuolemanvaltakunnasta. Tuskainen kansa laski polvillensa ja lauloi Jumalalle ylistystä. Palavin huulin odotti se tulijuomaansa… Jo tuulahti suuri vapahdus… Jo veisasivat henget kuoleman valtakunnassa…Jo lymyytyi siellä käärme… Jo polvistui alttarille Jumalainen Rippivieras: maailman suuri Vapahtaja. Hänen päässänsä oli orjantappurainen kruunu… Veri vuoti Hänen kyljestänsä… Jo odotti Hän polvillaan kalkkiansa.
Kaikki hiljeni… Väki odotti polvillansa… Runsaat, kuumat kyynelvirrat valuivat… Suuren Rippivieraan eteen astui enkeli, kädessä katkera kalkki, jossa kuohui maailmantuska… Hän sekotti sen juoman Viattoman verellä… Hän antoi Rippivieraan juoda omat tuskansa maailman tuskan keralla… Kaikki valmistui… Aika täyttyi…
Jo oli malja valmis… Jo nosti enkeli sen Rippivieraan juotavaksi… Kauhuissansa katsoi näkyä menehtynyt Martva… Hän vaipui permannolle kokonansa, vapisi… itki… kiemurteli… rukoili ja huusi tuskissansa:
"Oi älä omaa Poikaas' uhraamuntähtein!… Sääli Häntä, oi! Oi älä ihmiskättä tahraa sen pyhään vereen… Kuka voi nyt mua auttaa hädässäni… Oi, koko minun elämäni on tullut muille turmioksi! Oi, miksi synnyin onneton! Mun tähteni, Hän, tahraton, nyt kärsii!… Älä, hyvä Luoja, mun tuskiani Hällä juota!"
Yhä katkerampana vaahtosi tuska… Ihmishengestä paloi pois paha… Se paloi tuskan tulessa… Virtanaan tulvi jo ilohuuto kuolemanmailta… Suuri Rippivieras joi jo maailman tuskaa…
Palava, harras rukouksen pauhu nousi silloin niin kuin suuri sävelmeri kohinaan. Polvillansa vaikeroiden rukoili ihmisjoukko tuskissansa:
"Oi, Jumalan Karitsa,joka pois otat maailman synnit!Armahda Sinä meitä!"
"Armahda… armahda… armahda!" — lauloi ihana kuoro, kerraten kansan rukousta, ja kirkon holvistoiden korkeudessa jatkoivat suuret enkelien joukot hartaalla, ihanalla veisuullaan: "Armahda… armahda… armahda heitä!"
— "Armahda minua, Jumalan Karitsa!… Armahda… armahda…armahda!" — vaikeroi menehtynyt Martva tuskanhuudon säestyksellä.
Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset.
Ääni tuli ijäisyyden mailta. Se tuli elämän ongelman selitykseksi. Se selitteli sitä, ollen itse ikuinen hämärä…
Oli sen tulo-aika.
Talven hanget kasvoivat kukkia: Jumalan tuomio puhkesi ihmis-elämästä itsestänsä. Se puhkesi kuin kukkaterä varren, juurien ja lehtien kasvu työstä, hedelmä kukan lemmestä ja sen muusta raatamisesta. Eikä pannut halla elämänkukkaa, ei katkaissut sitä niittäjän viikate.
Järkkymätön on Jumalan vanhurskas tuomio. Se on kiertämätön, kuin kaikkeus, erehtymättömämpi kuin päivän nousu.
* * * * *
Oli talvipäivä.
Auringon valokehrä kieri kylmällä taivaalla kirkkaana, kylmää säteilevänä hopeapyöränä. Savu lappautui liesistä suorana, punoutui savunuoraksi ja hupeni yläpäällänsä kirkkaan ilman värien sekaan. Harakka riiteli sian kanssa ruuasta, tepasteli sen edessä, hyppäsi selkään ja aikansa siinä iloittuansa lensi aidan seipääseen, jossa alkoi tarkastella ympäristöä.
Luonto raatoi siten ennallansa. Harakka hyppeli ilosta ihmissurujen keskellä, tuskantulien palaessa.
Rannisto istui huoneessansa ja laski kuukauden tuloja ja menoja. Työ oli juuri loppunut ja hän korjaili kirjanpitokirjojansa kassakaappiin, kun kuului kulkusten ääni ja kartanolle lennähti Tuukkalan korskuva hevonen… Tulija sitoi hevosensa nopeasti kiinni ja astui huoneeseen masentuneen, synkän näköisenä. Tavallisten kuulumisten kysymyksiin vastasi hän jonkun kuivan sanan ja istahti äänetönnä.
Terävä puukko oli tuotu taloon. Suuri isku oli tulossa. Tuukkalan hartioita painoi vuori. Hän mietti miten alkaa. Hän tutki Ranniston rauhallisia, jaloja kasvoja ja tunsi olevansa nyt pakotettu pistämään tulisen puukon hänen sydämeensä.
Yhä terottui puukko… Yhä epäröi pistäjä… Rannisto puheli rauhallisena. Tuukkala oli harvasanainen. Hän mietti, eikö olisi mahdollista jättää tulinen pisto pistämättä, ainakin toistaiseksi. Se tuntui mahdottomalta. Tulinen malja kannettaisiin kumminkin huomenna taloon… Ehkä tarjoaisi sen maailma raaoin, armottomin sanoin.
Taas epäröi hän. Tulinen puukko leikkeli häntä itseänsä, kun hän varustautui painamaan sen ystävänsä rintaan. Hän mietti, eikö olisi syytä lykätä hirmu-iskua vaikka huomeneksi… Sekin näyttäytyi turhaksi, jopa vääräksi.Hänenpoikansa oli onnettomuuteen syypää ja siksi täytyi hänen olla suora, ei salailla. Hänen on ehdittävä ennen maailmaa.
Yhä kuumeni tulinen veitsi. Tuukkala pyyhki kylmän hien otsaltansa, sulki oven, istahti ja huokasi raskaasti. Hän aikoi jo alkaa, otti jo puukon käteensä, mutta tulikuuma veri täytti aivot… Hän paloi ilmitulena… Kasvot muuttuivat tuhanharmaiksi… Puukko poltti kättä…
Mutta se oli tehtävä. Hän katsahti oliko viereisessä huoneessa ketään, sulki oven. Sitten huokasi hän, valmistautui pistoon, istahti ja alkoi:
— "Minulla olisi sinulle sanottava pari katkeraa sanaa… En tiedä, jaksatko kuulla ja olla tyyni…"
Rannisto ei aavistanut sanoissa piilevän muuta kuin hienoutta… Tyynenä valmistautui hän ottamaan tulisen piston. Rauhallisena kehoitti hän:
— "Ole hyvä!… Vai häiritseekö täällä joku?"
Hänkin katsahti viereiseen huoneeseen, sulki oven lukkoon ja odotti iskua.
Nyt oli isku annettava… Puukko hohti tuli punaisena… Tuukkala painui kokoon. Lattiaan katsoen ja raskaasti huoaten lausui hän synkkänä:
— "Sanottavahan se kumminkin on…"
Ja nostaen katseensa oudostelevaan Rannistoon lausui hän:
— "Anna minulle anteeksi poikani puolesta, sillä hän on vienyt sinut turmioon, samaten kuin minutkin…"
Rannisto ei käsittänyt mitään. Hämmästyneenä kysyi hän:
— "Mitä sinä nyt oikeastaan tarkotat?…"
Naapuri painoi puukkonsa syvemmä.
— "Asia on vaikea puhua", — vastasi hän, painuen kokoon ja katsoen synkkänä lattiaan.
Puukko poltti jo Rannistoa: Pahat aaveet häilähtelivät. Onnettomuus puhkesi elämänkukasta armottomana. Rannisto aavisti onnettomuuden tapahtuneen, mutta ei käsittänyt, miten ja missä, eikä myös sen suuruutta.
Syntyi pieni hiljaisuus. Rannisto kokosi voimansa. Käsi raamatunpäällä lausui hän:
— "Minä tiedän kaiken tulevan Jumalan lähettämänä ja siksi voin minä kaiken ottaa myös tyynenä ja nöyränä vastaan."
Ja oikaisten itsensä lisäsi hän:
— "Sinä tunnet sukuni kanta-isän ja hänen seuraajiensa historian: Ranniston taloa eivät järkytä mitkään iskut, sillä sen omistajat seisovat kalliolla, eivätkä hiedalla ja pölyllä… Tiedäthän, että Ranniston talo on monesti porosta noussut, eikä raunioilla ole koskaan nuristu, vaan veisattu kiitosta Jumalalle."
Hän puhui taas ruhtinaana. Koruttomuutensa, hurskautensa ja miehekkyytensä kautta suurena leimahteli hänen jalo, jumala-uskon ja työn kirkastama henkensä. Rautainen Tuukkala näki hänet edessänsä häntä voimallisempana, sai siitä voimaa ja rohkeutta ja työnsi miehekkäänä tulisen puukon ystävänsä olemukseen:
Hän kertoi lyhyin sanoin eilen kaupunkimatkallansa saaneensa tietää, että hänen poikansa oli jo perinpohjin hävittänyt molemmat talot, Litvan ylpeydet, Jumalan palkat ihmistyöstä, Ranniston ja Tuukkalan. Hän teki selkoa asiasta, rahojen kavaltamisesta ja veloista, joista molemmat talot joutuisivat oitis vasaran alle.
Miekka oli työnnetty kahvaa myöten ihmis-olemukseen. Sen työntäjä odotti nyt verivirran purskahtamista.
Kun hän oli lopettanut, kyyristyi hän kokoon ja puristi tulikuumana humisevan päänsä käsiensä väliin.
Syntyi äänettömyys, Rannisto käveli huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti rauhallisena ja lausui:
"Jumala on viisaudessaan nähnyt hyväksi lahjoittaa minulle Jobin osan… Hän on ottanut omansa minulta ja uskonut sen toisten hoitoon ja Hän on erehtymätön… Hänelle olkoon kunnia ja kiitos lainasta ja siitä, että on vapauttanut minut nyt sen hoidosta ja suonut minulle Simeonin rauhan!…"
Hän oli juonut elämän katkeran maljan ja kiittänyt sen Antajaa. Hän osottautui taaskin ihmishengen ylimykseksi ja todisti sillä Jumalan hengen suuruuden ihmisessä. Rauhallisena kysyi hän Tuukkalalta:
— "Missä on Oolavi nyt itse?"
— "En tiedä… Arvelevat paenneen Amerikkaan", — sai Tuukkala vastatuksi.
— "Jumala olkoon hänen kanssansa ja ohjatkoon hänet takaisin luoksemme!" — lausui siihen Rannisto.
Syntyi äänettömyys. Ranniston kuusen oksien pimeissä piiloissa lymysi Perkele. Maailmoiden ikilento julisti Jumalan kaikkivaltaa ja ihmis-elämä kohosi armottomana aaveena, tunnustaen, että ei kukaan voi itse teoistansa vastata. Se huusi Jumalan hirmuisena äänenä:
— "Jokaisesta sanasta, jonka puhutte, jokaisesta askeleesta, jonka astutte, pitää teidän tili tekemän, sillä jokainen teidän harhamanne ontoistenkirous halki ihmiskunnan."
Vielä oli maljassa pisara tuskaa.
Tuukkalan koski kohisi kummasti. Tuskan maljaa juotiin pohjaan.Ihminen kantoi toisen kiroja.
Kevään tulvavedet täyttivät jokia. Harmaan kulon alta nousi viheriä ruohonpää. Urpu pehmeni ja valmisti lehden puhkeamista. Kiuru liritteli taivaan sinellä. Kauran kylväjä parsi vakkaansa, kalastaja verkkoansa ja lapset leipoivat savileipiä.
Oli harmaa, pilvinen päivä. Ei satanut, mutta ei paljoa puuttunutkaan. Metsä odotti paljasvarpuisena, järvi autiona. Kevätkoleat kulkivat mailla talven viime perintöinä.
Ranniston tuvassa oli koko talon väki koolla, samoin joku naapuri, niiden joukossa Tuukkala. Huomenna oli muutettava pois uuden isännän tieltä. Ystävien toimesta oli järjestetty entiselle isännälle uusi asunto läheisyydessä, sekä huolehdittu hänen toimeentulostansa. Nyt oli hän koonnut väen kiittääksensä sen kanssa viimeisen kerran Jumalaa Rannistossa eletyistä vuosista.
Jotain sanomattoman surullista oli talossa. Emäntä oli muutamissa viikoissa vanhennut monta vuotta. Poskelle oli ilmaantunut ryppyjä. Silmissä häämöitti raukea, surullinen katse. Raskas elämäntaakka näytti painavan hänen hartioitansa.
Ja kun vanha Rannisto avasi raamatun ja alkoi siitä lukea Jobin kiitosta Jumalalle, täytti hiljainen itku koko pirtin. Lukijan ääni värähti liikutuksesta, kyynel kierähti poskelle. Kivikovinkin mieli liikahti sitä näkyä nähdessä, eikä seiso koskaan väki haudanreunalla syvemmän surun murtamana, kuin se seisoi nyt Ranniston talon menneisyyttä haudattaessa.
Se oli surujumalanpalvelus. Kuolinkellot soivat. Hautausvirsi hymisi kaukaa. Rannisto itse siunasi elämänsä ja talonsa entisyyden haudan. Raikkaalla äänellä kiitti hän Jumalaa ja nöyränä alistui hän Sallimuksen kivikovan, vanhurskaan käden alle.
Jo oli hän haudan siunannut, jo oli se umpeen luotu… Hiljaiset muistokellot soivat vielä, yhä loitoten, yhä häviten kuuluvista… Väki seisoi lapiot kädessä… Oli tullut jo aika hajautua, unohtaa kuollut ja lähteä elävien askareille… Rannisto kiitti kaikkia palvelijoitansa avusta ja ystävyydestä ja lausui lopuksi:
— "Jumala ei ole suonut minun teitä palkita elämänne illalla, muttaHän itse on sen paremmin tekevä… Siunatkoon Hän teitä!"
Silloin antoi jokaisen silmä vielä uuden antimen ehtymättömistä kyynelrikkauksistansa. Itkun punaamat silmät ja kuuman kyyneleen punaisiksi turvottamat posket todistivat, että suru oli oikea.
Ranniston menneisyyden ja onnen kuolinkellot kumisivat jo viime kumahduksiansa. Suuri tuskan malja näytti olevan loppuun juotu. Ranniston kehotuksesta veisasi väki iki-ihanan hienon runon:
"Ah, sielun', vallita suo Herran ja turvaa Isään rakkaaseen!"
Mutta Martva seurasi suurta surujuhlaa puoli tajuttomana, kaikelle tylsistyneenä ja turtuneena. Hän vaelsi kuoleman morsiamena elävien mailla.
* * * * *
Taivaan korkeudessa soivat suuret laulut. Siellä täytettiin uusia tuskanmaljoja.
Jo oli malja taas täysi… Enkeli nousi siivillensä ja otti maljankäteensä… Malja hohti tulipunaisena… Sen juomana vaahtosi polttava tuska.
Puhki kaukaisten pilvien lensi kaunis enkeli maljoinensa, ruumis etunojossa kauniiden siipien varassa… Tuhannet enkelit seurasivat häntä… Ne veisasivat Jumalalle kiitosta, tunnustivat Hänen viisauttansa ja voimaansa… Ne lauloivat:
"Suuri olet Sinä, Jumala,suuri ja viisas…Sinä luot maailmoita tyhjästä.Ihmisen Sinä luot tomusta.Sinä olet viisaus ja voima."
Laulu pauhasi kaikkeudessa… Pilvenä vyöryi sen sävel… Se vyöryi kuin tuhansien pasuunien suusta sumuna puhallettu sävelpilvi, etsien äärettömyyden reunaa, mistä kaikuna palata… Kohisten lensi siinä pilvessä enkelijoukko… Tuskanmalja vaahtosi tulikirkasta hohdetta… Se hohde tippui veripisaroina maahan…
Sitä tuskanmaljaa tuotiin taas Ranniston taloon. Sen polttavin vaahto oli varattu heikon naisen juotavaksi.
Martva istui ja kampasi tukkaansa. Hän oli kalpea ja surullinen. Mieli oli tyhjä ajatuksista, silmä kyynelistä kuiva… Poskissa näkyivät taudin, katseessa surun jäljet… Hän ei tiennyt miksi kampasi. Mieli käski vain jotain tekemään. Hän kampasi kuin ajankuluksi… Kammatessansa hyräili hän surullisen "Litvan laulun" säveltä, hyräili sitä itseksensä, ei muille kuultavaksi.
Taivaalta laskeusi enkelijoukko alemma… Sävelpilvi vyöryituulenkantamana, ryöpyten lentävän joukon edellä… Malja hohti…Pisara tipahti siitä jo Martvalle ja koko Litvan väelle, erittäinRanniston ja Tuukkalan taloille:
Posti tuli. Se oli viimeinen Ranniston posti entisen isännänaikana… Kuihtunut, murheen murentama äiti toi sanomalehden Martvalle… Tämä keskeytti kampaamisensa ja katsahti sanomalehteen, ei lukeaksensa, mutta muuten ilman aikojansa… Isä, äiti, Tuukkala ja muut istuivat sanattomina. Koko talo oli kuin kolkko hauta, ihmiset elämänsä jo eläneitä vainajia.
Kärsimyksen maljasta pudonnut pisara oli jo Martvan huulilla. Äkkiä kalpeni hän… Käsi vapisi, kuin liina tuulessa… Sanomalehti aivan rutisi käden vapisemisesta… Katse muuttui hätäiseksi, epätoivoiseksi… Sana ei lähtenyt suusta… Hänestä tuntui kuin putoaisi taivas hänen päällensä… Koko ruumis alkoi vapista…Ajatus tylsyi… Hän katseli kuin kauhun iskemä ympärillensä vilkuen.
Äkkiä syöksyi hän ylös ja parkasi epätoivoisen, vihlovan:
— "Voo-i!"
Kaikki kauhistuivat… Tukka hajalla, kädet koholla vapisemassa syöksyi hän nopean askeleen eteen ja supisi, hätäisesti, lyhyesti yhä ympärilleen vilkuillen:
— "Isä!… Isä!… Voi!… Isä!"
Kaikki hätäytyivät. Äiti ja isä kiirehtivät tyrmistyneinä apuun.Onnettoman tytön silmät vilkasivat pelokkaina… Ruumis vapisi…Polvet horjuivat… Hän syöksyi taas pari nopeaa askelta eteenpäin,pysähtyi jyrkästi, tuijotti eteensä ja parkaisi kauhean:
— "Voi, isä-kulta!"
Ei kukaan saanut sanaakaan suustaan. Rannisto tarttui tyttäreensä ja yritti puhua, mutta onneton lyyhistyi kokoon lattialle, parahtaen taas valtavalla äänellä:
— "Voi, isä-kulta!"
Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin ja puhkesi hysteerisen raivoisaan itkuun. Tajuttomana nostettiin hänet vuoteelle.
Tuskanpisara punotti kauniina… Koko talo oli sen punaama…Ylhäällä kohisi enkelilaulujen pilvi… Siivekkäät laulajat veisasivat:
"Sinä olet vanhurskas.Ei järky Sinun tuomiosi.Et säästä Sinä ketään.Sinä lyöt eksyneet polvillensa.Sinä poltat väärän poroksi.Sinun ruoskasi on armoton.Sinä lääkitset sairaat tuskalla.Sillä poltat Sinä pahan pois."
Sävelpilvi pysähtyi Ranniston talon kohdalle… Enkelijoukko leijaili pilvessä… Malja hohti tuskanpunaisena tulena… Tippa tipahti siitä tipan perästä ja kumminkaan ei sisältö vähennyt. Sitä riitti siinä, riitti kuin viulussa säveltä.
Ranniston talossa yltyi tuskan tulipalo. Läksiäisjuhlan katkerimmat juomat olivat vielä juomatta.
Martva kärsi vuoteellansa tainnuksissa… Elottomat silmät tuijottivat korkeuteen… Vartalo nytkähteli itkukohtausten vääntämänä… Katse oli yhtä kauhua. Hän hoki:
— "Oolavi!… Kulta-Oolavi!… Anna minulle anteeksi, rakasOolavi!…"
Kaikki tyrmistyivät… He uskoivat hulluuden puuskan kohdanneen…Rannisto pyyhki tuskan hien otsaltansa ja rukoili:
— "Kaikkivaltias Jumala!… Älä juota minulla yhdellä kertaa koko kalkkia, jonka olen ansainnut!"
— "Oolavi… Oolavi!" — parkaisi Martva.
— "Sääli, rakas, hyvä Jumala!" — valitti itkevä äiti. Väki vaikeroi ja hätäili.
— "Anna anteeksi Oolavi!… Rakas Oolavi!… Minä olen syyllinen", — vaikeroi Martva. Verinen tuska punasi huonetta.
— "Mikä ihme hänelle tuli?" — valittelivat kaikki. Yhdet lohduttelivat hourailijaa, toiset hautoivat hänen ohimoitansa. Äiti suuteli lastansa, valeli häntä kyyneleillänsä ja rukoili:
— "Martva-kulta… Rakas Martva!… Herää, kulta-lapsi!… Herää, äidin armas silmäterä!"
— "Älä kuole, Oolavi!… Älä kuole!… Tule pois, rakas Oolavi!" — rukoili onneton tyttö, kauhun ilme kasvoillansa.
— "Voi hyvä Jumala!… Voi rakas Jumala!" valitti sortunut äiti.Väki itki. Jotkut olivat tuskaansa menehtyä.
Ranniston talo oli nyt rikas maailman jaloimmasta tavarasta: elämäntuskasta, ainoasta oikeasta, väärentämättömästä ja katoamattomasta kalleudesta.
Viimein raukesivat hourijan vaivat ja hän nukkui kuumeiseen uneen.
* * * * *
Yksi katkera pala oli nielty. Toinen odotti jo:
Tuukkalan käsiin oli osunut sanomalehti, jota Martva oli katsellut.Hän kalpeni. Mutta hän oli jo kaikkeen tottunut, kaikelle turtunut.Rautaiset voimansa ponnistaen puhui hän Rannistolle, jonka kanssa hänoli nyt kahden kesken:
— "Minä onneton se olen nytkin talosi turmio poikani kautta… Kuule kun luen." Ja hän luki sanomalehdestä uutisen: "Pietarissa oli käsiteltävänä oikeus-asia erästä pankinryöstäjää vastaan, joka samalla oli ampunut kuoliaaksi erään kiinni-ottajista. Syytetty kieltäytyi tähän asti ilmoittamasta nimeänsä. Viime istunnossa tunsi hänet kumminkin eräs sattumalta oikeuteen tullut henkilö, jonka jälkeen syytetty itsekin antoi oikeat tiedot itsestänsä. Hän on suomalainen Oolavi Tuukkala kotoisin Litvan kunnasta. Oikeus tuomitsi hänet hirtettäväksi, joka tuomio on kumminkin armossa lievennetty elinkautiseksi pakkotyöksi. Kertoessaan oikeudessa elämänsä vaiheista ilmoitti hän johtuneensa rikoksiin johtavalle polulle lukemalla erään Harhama-nimisen seikkailijan elämäkertaa. Mainittu elämäkerta oli hänelle maalannut elämän nautinnot semmoisilla väreillä, että hänessä heräsi halu nähdä ne omin silmin, kokea ne ja noudattaa niitä."
Ilkkuen nosti elämän näkymätön käsi toisen kirouksen syyttömän kannettavaksi.
Tuukkala heitti lehden käsistänsä ja painui murtuneena kokoon. Pitkä äänettömyys vihloi molempien miesten olemusta. Sanat kuivuivat suuhun kiinni ja hiki nousi otsalle. Kaksi työn aatelismiestä ja raamatun aarteiden väsymätöntä ruhtinaallista hoivaajaa istuivat Harhaman murskaamina, ruhjottuina, elämä säpäleinä jalkojen edessä.
Iskusta toinnuttuansa lausui Rannisto:
— "Jumalan vanhurskasta kättä me emme voi kiertää… Mutta älä masennu!… Hän, joka johtaa kaikki purot mereen ja kaitsee maailmat tiettömässä äärettömyydessä, on armahtava sinua ja tuova tuhlaajapojan takaisin kotiinsa…"
Rautainen Tuukka tunsi voimansa herpoutuvan. Hän oli rakastanut ainoaa poikaansa kuin silmiensä valoa. Hän muisti sen entisen miehekkyyden, luonteenjalouden ja hienouden, ja nyt hän, miehistä paras, istui kuritusvankina. Isän sydän heltyi. Hän unohti lapsensa viat, antoi kaikki anteeksi ja tunsi tulisen puukon piston ajatellessansa poikansa nykyistä tilaa.
Oikea, jalo, ylevä ja miehekäs luonne etsii aina onnettomuutta nähdessänsä, rikollista katsellessansa, lieventäviä syitä ja vaikuttimia. Samalla kun se ankarasti tuomitsee rikoksen, säälii se sen tehnyttä. Ja Tuukkalan jalo luonne, johon isän rakkaus yhtyi, alkoi itsensä edessä etsiä onnettomuuteen syöstyn pojan elämästä niitä syitä, jotka olivat hänet turmioon vieneet. Synkkänä, masentuneena lausui hän Rannistolle:
— "Minä varoitin sinua päästämästä Harhamaa kirjansa kautta kynnyksesi yli… Se oli aavistus… se oli Jumalan ääni… Tai minä jotiesinkin, ettei likaisella luudalla lakaistu lattia valkoiseksi tule…"
Rannisto istui mykkänä, täyteen kaadettu tuskanmalja edessänsä…Mietittyänsä lausui hän mieli maassa:
— "Se oli minun erehdykseni, josta nyt muut saavat kärsiä… Itse me ihmiset emme näy voivan teoistamme vastata. Sen on nyt Jumala minulle entistä selvemmin kirkastanut, sillä Hän on antanut minun nostaa omalla kädelläni kirouksen tyttärenikin hartioille…"
Taas syntyi äänettömyys. Molemmat miehet istuivat kuin kaksi haudan asukasta, sanattomina, mieli yhtenä synkkyytenä. Ikäänkuin anteeksipyytäen lausui Rannisto:
— "Me ihmiset erehdymme joka askeleella. Ei Jumalakaan voinut, tai tahtonut paratiisia suojella käärmeeltä, vaan täytyi Hänenkin katua, että loi ihmisen… Hyvän ja pahan välinen taistelu on ollut välttämättömyys, ja paha on nyt kuten paratiisissakin todistanut suuren voimansa…"
Hän mietti, kasvot harmaina ja lisäsi sitten rauhallisena:
— "Tunnusta nöyränä pahan voima, sillä kyllä sekin on ase Jumalan kädessä… Ja kun sen tunnustat, et tuomitse poikaasi, etkä ketään, kuten et voi tuomita itsemurhasta sitä onnetonta, jonka veneen on voimakas koski kuohuihinsa nielaissut…"
Elämän suuret tulimiekat, hyvä ja paha, välkkyivät ja leikkelivät ihmistä. Isän hellimmät tunteet alkoivat väristä. Hän ei surrut enää taloansa. Hän suri nyt poikaansa, näki hänet vankivaatteissa ja huokasi:
— "Voi minun poikaani!… Voi minun ainoata lastani!"
— "Rauhotu! Tunnusta onnettomuus Jumalan aseeksi ja alistu nöyränä. Hän on nähnyt, että ainoastaan sitä tietä kulkien on poikasi suureksi kirkastuva", — lohdutteli Rannisto.
Isän silmissä vilahteli ainoan lapsensa kurjuus ja onnettomuus. Tuskaisena, hätäytyneenä käveli Tuukkala huoneessa. Silmiin sattui Harhaman kirja. Hän ei voinut silloin katkeruuttaan hillitä. Rautaisen miehen luonne kiehahti, kuten aina kiehahtaa jalo luonne alhaisuutta nähdessänsä. Hän tajusi, että Harhama oli se inhottava käärme, joka oli hänen poikansa turmioon vetänyt. Raivostuneena hän huusi:
— "Hän se on tässä käärme…Hänei voi olla Jumalan lähettämä, sillä olikokäärmetullut paratiisiinJumalansallimana ja Hänen aseenansa?"
Suuri elämänkysymys näyttäytyi uudessa valossansa. Rannisto vaikeni.Hän huomasi, että paha ei oleainaJumalan ase, vaan jonkun muun.Tuukkala jatkoi:
— "Ei Jumala ole parantanut käärmeen puremaa käärmeen myrkyllä, vaan hän on lähettänyt Poikansa sitä parantamaan… Ovatko silloin Hänen aseitansa semmoiset matelevat käärmeet kuin Harhama?"
Hän raivostui ja huusi vannoen:
— "Paratiisiin madelleen Perkeleen palvelija hän on eikä Jumalan ase… Rietas käärme hän on…"
Huone oli tuskaa ja epätoivoa täynnä. Rannisto pysytteli tyynenä.Ystäväänsä rauhotellen lausui hän hiljaa:
— "Tuomio on Jumalan!"
Tuukkala näki poikansa kärsivän hahmon, Harhaman elämän uhrin.Epätoivoisena vastasi hän Rannistolle:
— "Ihmistenitsensätuomitseminen on Jumalan tehtävä, muttapahantuomitseminen on meidänvelvollisuutemme… Jos minä en ole oikeutettu tuomitsemaan Harhamaaitseänsä, niin olen minä velvollinen tuomitsemaan hänenelämänsä, hänen pahat tekonsa, hänen saastaisen kirjansa… Se tuomitseminen on minun velvollisuuteni sekä Jumalan että ihmisten edessä…"
Hänen äänensä jyrisi. Lattia näytti notkuvan hänen raudanraskaista, kiihkeistä askelistansa. Ihan kuin puolustautuaksensa lausui Rannisto:
— "Minä olen syyllinen, eivätkä Harhaman kirjan erehtyneet arvostelijat, joita minä olen uskonut…"
Katkeruus, isänrakkaus ja mielenjalous leimahtivat Rannistossa kuin rovion tuli. Hän raivosi epätoivoisena:
— "Eivät arvostelijatkaan ole syyllisiä, sillä hän on osannut tehdä maailman kavalimman shakkivedon… Hunningolle joutuneena on hän alkanut Rousseaun ja Augustinuksen keksinnöillä lyödä rahaa… Hän on ryhtynyt myömään kavalaa kääntymistänsä… Oletko sinä nähnyt alhaisempaa tekoa?… Eikö hän ole käärme, joka myö ketensä enkelinnahkana?"
Hän vaikeni, pyyhki hien otsaltansa. Täyteläinen kalkki vaahtosi elämäntuskaa. Onneton isä joi sitä, tuli katkeraksi oikealle syylliselle Harhamalle, joka oli onnettomuuden aiheuttanut. Raskaasti hengittäen jatkoi hän:
— "Nämä likaisen elämänsä paljastelijat tulevat syöpäläisiksi, joita syyttömät saavat takissansa ruokkia… Ja onko hän edes itse ajatellut sitä, että jokainen on jäävi puhumaan omasta asiastansa?… Hän, raukka, ei näy tietävän sitä yksinkertaista totuutta, että oman silmänsä malkaa ei kukaan voiitsenähdä… Ainoastaan vieraan silmällä voidaan löytää oman silmän raiska ja malka…"
Rannisto oli likomärkä tuskanhiestä. Hän yritteli rauhotella ystäväänsä puhuen:
— "Mutta emmehän me paranna asiaamme sillä, että sanomme: 'käärme petti minut'…"
Tuukkala puristi tulikuumaa otsaansa käsiensä väliin, hengitti kuumeisesti, näki poikansa kurjan hahmon aina edessänsä ja raivosi: — "Mutta me olemme toki velvollisetpaljastamaankäärmeen ja tekemään sen muille vaarattomaksi… Kuuletko, Rannisto!… Meidäntäytyysen pää rikki lyödä… Meidän velvollisuutemme on paljastaa pahan pesäke…"
Hän istahti väsyneenä, raivostuneena. Silmistä leimusi epätoivoisin katkeruus. Hiki valui virtana. Katkerana jatkoi hän:
— "Tämä saasta on vielä kohotettu ei ainoastaan kirjailijaksi, vaan vieläpä runoilijaksi!… Ajattele mikä häväistys se on kirjailijoitamme ja runoilijoitamme kohtaan!…"
Hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi raivoissaan:
— "Se on koko kirjailijamaailmamme silmille heitetty tahra… Runoilija!… Runoilijan ensimäinen ehto on mielenjalous ja hengen suuruus. Sen ehtona on myös se, että mies on aikansa sivistyksen korkeimmalla kukkulalla sekä tiedoissa että perinnäisessä sivistyksessä, ja tuntee elämän ytimetkin… Ja mikä tämä Harhama on?… Pari vuotta on koulunpenkillä istunut… Sekö olisi runoilija?…"
Hän kiihtyi. Hänen vihansa leimahteli joskus koko kaunokirjallisuuttavastaan. Hän raivosi silloin:
— "Minä varotin sinua jo silloin, kun toit sen käärmeen kotiisi… Minä varotin sinuakokomokomasta kaunokirjallisuudesta… hulluttelusta! sillä se on arvottominta henkistä ravintoa… Sinä yrität keskeyttää!… Kuuntele!…"
Hän joutui haltioihinsa. Voimallinen luonne purkautui yhtenä vihanryöppynä. Hän huusi:
— "Katso ympärillesi!… Eiainoakaansivistynyt ihminen lue hänen laistensa rehentelijöiden runoja ja romaaneja… Ne nauravat sille hassutukselle…"
Hän seisoi onnettoman Ranniston edessä tuomarina… Sortuneena punnitsi Rannisto hänen sanojansa ja ajatteli useita oppineita, eikä voinut kumota raivoavan naapurinsa sanoja. Se huomio lisäsi hänen masennustansa, lisäsi hänen syyllisyydentuntoansa. Tulinen kivi painoi hänen hartioitansa. Hän oli jo mäsäksi rutistumaisillansa. Vihan ja epätoivon valtaamana jatkoi Tuukkala:
— "Se on roskaväen ruokaa koko kaunokirjallisuus… Siinä ei ole mitään ajatusta, ja se tyhjyys peitetään sillä, että huudetaan sen muka olevan taidetta!… Se on joutilaan väen ajakuluketta ja Jumalan kiitos, että meillä on vielä sivistynyttä väkeä jotka pysyvät runorenkutuksista kaukana, tekevät työtä ja vievät sivistystä eteenpäin…"
Rannisto yritti häntä tyynnytellä, mutta epätoivoinen kiihtyi siitä yhä enemmän. Hän jatkoi puoli huutaen:
— "Kansan syöpäläisiä ovat semmoiset 'kirjailijat', kuin Harhama… Ei ainoakaan virkamies tule kansalle niin kalliiksi kuin ne. Sillä katso mitä ne maksavat: Niiden jokaisesta tuherruksesta täytyy kymmeniä tuhansia tuhlata jo painotöihin ja paperiin… Laske mikä virkamies aiheuttaa semmoiset menot ja on semmoisena kansan taakkana."
Rannisto vaikeni. Tuukkala lisäsi katkerana ja raivostuneena:
— "Jos meillä olisi yhtä monta Harhama-kirjailijaa, kuin on virkamiestä, niin parissa vuodessa olisi koko maa puti-puhtaaksi syöty… Ne söisivät meiltä kaiken syötävän…"
Hän nousi, käveli kiihkoisena ja leimusi edelleen halveksivasti puhuen:
— "'Runoilija!'… Runoilija voi ollaainoastaanse, joka on ylimys ja on kasvanutkin ylimysten joukossa… Katso maailmaan: Siellä ovat runoilijoita ainoastaan Dante, Milton, Goethe, Byron ja semmoiset, jotka ovat syntyperänsä, sivistyksensä, tietojensa ja seurapiirinsä kautta ylimyksiä… Mutta mikä on Harhama?…Karjapihoilla kasvanut, joka elämästä on nähnyt ainoastaan Pietarin kapakat ja ylimyksistä ehkä jonkun kantapäät. Luuletko että runoilija-ylimys kasvaa torpan kartanoilla, ja viisaus sataa aivoihin kuin manna taivaasta… Ja tämä viskataan runoilijoitten häpeäksi niiden joukkoon… Ajattele sitä häväistystä!… Hän on korottautunut kansan parantajaksi ja hänen kirjansa paljastaa hänen henkisen vaivaisuutensa. Se osottaa, että hän on oikea henkinen ruotilainen. Kulturin lois-eläjänä hän kumminkin on astunut opettamaan maansa kulturin edustajia: Tiedemiehiä, taiteilijoita ja elämän kovassa koulussa viisastuneita työn edustajia, kulturin varsinaista kantajoukkoa."
Rannisto masentui lopullisesti. Hän oli alun pitäen aavistanut samaa, mitä nyt Tuukkala puhui, mutta hän oli antanut isänrakkauden hänet harhaan johtaa. Hän katui nyt sitä Jumalan ja tyttärensä ja naapurinsa edessä. Sanatonna istui hän ja joi maljaansa, joka juodessa yhä vain täyttyi. Tuukkala silmäili sanomalehteä. Silmiin pistivät sanat hirttämisestä. Hän kauhistui, näki jo poikansa hirttonuora kaulassa. Raivoissaan sieppasi hän Harhaman kirjan, paiskasi sen nurkkaan ja huusi:
— "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä sen kirjoitit!"
— "Älä kiroa… Siunaa, älä kiroa!" — yritti Rannisto.
— "Pitääkö minun pahaa siunata?" — huusi epätoivoinen Tuukkala… Hän näki poikansa asettuvan jo hirsipuun alle… näki hänen kauhistuvan ja tylsistyvän. Sitä nähdessään hätäytyi hän kuin äiti, joka näkee kosken vievän lastansa. Hän huusi:
— "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä, käärme, hiivit tähän taloon!… Muuttukoon poikani onnettomuus varotushuudoksi!…"
Hän näki poikansa jo hirsipuussa riippumassa. Tuskanhiki valui virtana isän otsalta. Kasvot harmaina jatkoi hän kiroustansa:
— "Olkoon kirottu sinun kirjasi!… Muuttukoon se tuliseksikiveksi, jota ei kukaan uskalla käteensä ottaa!… Sulkekoon poikani onnettomuus siltä kaikki tiet ja kaikki ovet ja muuttakoon sen myrkylliseksi kalisevaksi käärmeeksi, jota jokainen tietää varoa!"
Hän istahti taas väsyneenä, kokonaan rauskaksi lyötynä. Hiukan rauhoituttuansa puristi hän sielustansa sen kaikki rautaiset voimat, laski kätensä Ranniston raamatun päälle ja lausui ylpeänä:
— "Mutta kansan täytyy elättää kaikki vaivaisensa, kulkekoot ne sitten vaikka Harhaman laisina runoilijapuoskareina… Meidän täytyy ruotilaisina elättää semmoiset kulturin loiskasvit, sillä ilman meitä täällä olisi erämaa… Älä masennu, Rannisto, sillä meillä on loppumaton voima ja oikea runsaus tässä: raamatussa."
Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä.
Vankilan raudat helisivät. Harhaan joutunut kärsi vieraalla maalla.
Oli pilvinen yö.
Rajutuuli vinkui vimmatusti… Vihaiset elämänvoimat tuntuivat olevan irti… Ne raivosivat nyt tuulen ulinan seassa.
Oli käymässä ijäinen pimeyden ja valon taistelu.
Pienessä vankikopissa istui Oolavi rautoihin lyötynä. Synkkä epätoivoinen katse tähysteli pimeään nurkkaan… Hän tunsi hirmupainon hartioillansa. Raudat puristivat hänen nilkkojansa…
Tuuli ulvahteli kamalasti. Akkuna-aukon ohi näytti häilähtävän kuoleman musta harja… Tuuli ulvahti uudestansa… Se muistutti Oolaville jotain himmeää, jotain äsken unohdettua…
Hän koetti terottaa muistoansa. Tuuli ulvoi yhä rajumpana… Hän oli kuulevinansa vaahtoavien aaltojen ärjynnän… Se ääni tuntui tutulta… Se tuli tutuilta vedenseliltä: Juuri niin oli joskus ennen pauhannut Litvanselkä…
Silloin suli hetkeksi vangin mieli… Kotimaan kellot alkoivat soida hiljallensa… Kuului kotiportin kaunis narahdus… Kotikukko näkyi tuuliviirin riuvun päästä… Kuului myös äidin laulama kehtolaulu…
Vanki mietti… Hän ei huomannut enää että raudat puristivat hänen käsiänsä… Hän kuunteli kaunista kellojen ääntä… Hän muisteli menneitä päiviä, jolloin onni täytti kauniin Litvan…
Kotiportin narahdus tuntui armaan tytön naurun helinältä.
Pimeydessä kierivät salaiset ihmis-elämän selitykset… Ne kierivät selittämättöminä, silmin näkemättöminä… Ne ilmestyivät ja taas hävisivät… Salaisuuden syvyyksistä kuuluivat oudot kuiskaukset…
Vanki kuunteli niitä ja mietti elämäänsä… Hän muisteli polkujansa ja hapuili elämän selitystä… Mutta hämäränä hävisi sen selitys silmistä… Oudot äänet muuttuivat ikuisiksi arvoituksiksi…
Yö synkkeni… Kuoleman kävelyhetki läheni… Jo siroteltiin sen tielle mustia havuja…
Silloin alkoi synketä vangin mieli… Hän tunsi taas rautojen puristuksen… Hän tajusi elämäntuskan… Povea poltti… Katkera huokaus kertoi, mitä oli mielessä hänellä…
Yhä synkkeni, yhä kolkkoni… Yhä polttavampana paloi vangin povi… Hän muisteli elämänsä kaikkia polkuja… Hän lähti lapsuudenilo-ahoilta, lähti niiltä kauniiden kellojen soidessa… Marjat tuoksuivat… Lintu lauloi… Käki kukkui heleitä metsän hopeoita… Pikku Martva leperteli hänen rinnallansa…
Aika vierähti… Ikä kierähti… Se vei tytön lapsesta neitoseksi, pojan nuorukaiseksi… Hän muisteli niitä aikoja… Hän muisteli Martvaa ja valoisia Litvan päiviä…
Raskas huokaus lähti vangin povesta…
Salainen sävel soi suruisesti… Se soi vankilan rautojen helinän säestämänä… Se sävel kertoi elämäntuskaa ja elämäntuska oli sen sävelen surunvärinänä…
Vanki kuunteli suruista säveltä ja mietti edelleen hämärää elämäntietä… Hän muisti päivän, jona souteli Martvan kanssa Litvanjoella ja antoi hänelle onnenkukat… Sydän suli… Mielivärisi suruna… Martvan kyynel kiilsi kaikkialla… Se poltti nyt vangin povea…
Puoli-yö lähestyi… Kuoleman väki pukeutui viittoihinsa.
Jo soivat suruisimmat elämänkellot… Vanki muisteli elämänsä kaunista aamua… Hän mietti "Litvan laulua", jonka oli joella kuullut ja jota oli monesti miettinyt itseksensä… Elämä himmeni, kaikki sumeni… Hän huomasi että "Litvan laulussa" oli ollut salainen ennustus kätkettynä… Kyynel kostutti silmää… Hän ei enää paljoa tajunnut… Salaiset kädet seuloivat hämäryyttä elämän sekaan…
Taas kiintyi ajatus Martvaan… Sen kyynel kimalteli nyt taivaan korkeudessa, hohti siellä kalliina helmenä…
Mutta helmen hohde poltti nyt vankipoloista… Siitä tippui tulinen tuska.
Luonnonvoimat vinkuivat vihurina… Hyvä ja paha taistelivat halki elämän keskenänsä… Siinä pauhussa mietti vanki taas elämänsä tarua… Hän muisti kihlauksensa… Hänen elämän unelmansa hohtivat hänelle hetkisen ja sammuivat sitten synkäksi kuoleman yöksi…
— "Oi, mihin minä olen joutunut… Minä olen elämäni raudoiksi takonut!" — huokasi onneton vanki…
Vankilan raudat kilisivät huokauksen ameneksi… Vanki muisteli maailmalle lähtöänsä… Mieleen osuivat ne illat, joina hän valmisteli lähtöänsä, suunnitteli matkojansa…
Mutta silloin muistuivat myös mieleen ne illat, jolloin hän oli lukenut Harhaman kirjaa… Hän huomasi sen käärmeen, jolla pahan voima oli hänet johtanut syömään väärän hedelmän…
Puoli-yön kello löi. Kuoleman väen viitat häilähtelivät…Tuskanhiki nousi vangin otsalle. Hän tajusi nyt Martvan ja isänsä ja äitinsä tuskan.
Ja silloin Oolavi kirosi kulkemansa tien. Hän lausui vankilan kaameassa hiljaisuudessa:
— "Olkoon kirottu se polku, jota myöten olen kulkenut!"
Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hän jatkoi:
— "Muuttukoot minun askeleeni myrkyllisiksi käärmeiksi!… Kihisköön koko tie niitä täynnä, niin että jokainen sitä polkua pelkää!…"
Käärme nosti voitokasta päätänsä syvyydestä. Sen päässä hohti tulinen kruunu. Se nautti pahan voitosta. Oolavi jatkoi kiroustansa, toivottaen:
— "Satakoon sille polulle lakkaamatta tulta ja tulikiviä!… Käyköön siellä tuulena kuoleman kylmä hengähdys!… Kulkekoon kuu taivaalla kauhuna ja valukoon auringosta kuolema ja myrkky!…"
Yhä ylevämpänä nosti käärme voitokasta päätänsä. Se sai joPerkeleenmuodon. Sen kruunu hohti huikaisevana tulena. Oolavi jatkoi:
— "Olkoon kirottu koko minun elämäni!… Ripustautukoon se tulikuumana vuorena minun kaulaani ja painakoon minut synkimpään syvyyteen!… Lisääntykööt minun kipuni siellä lakkaamatta, niin että huudan tuskissani yöt ja päivät!"
Hän hyppäsi ylös. Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hänen olemuksensa oli täynnä tuskaa ja uhmaa. Hän huusi raivostuneena:
— "Muuttukoon se tuskanhuutoni kiroukseksi ja nouskoon se syvyydestä niinkuin ulvova myrsky ja soikoon yöt ja päivät sen korvissa, joka minut on tänne johtanut… Muuttukoon se tuskan huutoni myrkyksi, joka syö ja kuluttaa hänen kirjansa lehdet niinkuin syöpä… Todistakoon taivas ja maa minun kiroustani!"
Myrskyn pauhu ja ulina säesti hänen kiroustansa. Hänen silmänsä paloivat vihana. Hyvän ja pahan pasuunat soivat ja vankilan raudat kilisivät elämän yleisen tuskanlaulun seassa.
* * * * *
Mutta hyvän häviöstä nousi voitokkaana pahan valta. Ihmis-onnen raunioilla riemuitsi se voima, joka sen onnen oli raunioiksi lyönyt.
Niin liehuivat vastakkaisten voimien voitto liput toistensa vuorottaista häviötä todistaen.
Ylhäällä kaikkeuden tyhjyydessä leijaili suuri, kirkas tulipallo. Sen päällä seisoi Perkele säteillen huikaisevan tulihohteen hehkuissa… Kirkas tulikruunu loisti hänen päässänsä… Hänen hartioillansa hulmuili kaunis tulivaippa… Tasaisesti, vinhoin vauhdin pauhasi tulipallo kaunista matkaansa tehden. Valon nopeudella syöksyi se maailmoiden ohi… Auringot hohtivat, tähdet paloivat… Suurena, ajatuksiinsa vaipuneena heitti Perkele tulikäärmevaltikkansa jalkojensa eteen… Ylpeänä seisten tarkasteli hän kaikkeutta huudahtaen:
— "Oi, mikä suuri näky avautuu!"
Kaikkeus kohisi. Maailmat tappelivat tiestä. Tulinen pallo syöksyi kauniisti maata kohti… Alhaalla, synkimmässä pimeydessä pauhasi maa rataansa myöten… Se syöksyi kuin mykäksi lyöty hirviö, levähtämättä, epätoivoisena… Tuhannet ja tuhannet tähdet riensivät samoten radallansa, hetkeksikään levolle laskeumatta. Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisin mielin:
— "Näin pauhaa kaikki Hänen käskystänsä radoillaan suuren kaikkeuden halki!… Hän, Kurja, minulta on anastanut maailmanjärjestyksen aseeksensa!…"
Kaikkeuden ihmeet todistivat Jumalan kaikkivaltaa… Suuren pakolaisen mieli katkeroittui… Jumalan voimaa ajatellen jatkoi hän kateisena:
— "Sen vuoksi Häntä tottelee nyt kaikki: Ei tohdi kuu, ei maa, ei taivaan tähti polultaan hienon hiuskarvan vertaa sivulle poiketa, ei vauhtiansa lisätä taikka hidastuttaa sitä…"
Hän katsoi maahan, jossa raatoi koko luonto. Hän näki sieltä elämäntoimet ja jatkoi kateuttansa, lausuen:
— "Niin: kaikki, kaikki Häntä tottelee: Jokainen mato, kukka sekä ruoho yöt päivät raataa tuiki kuuliaisena elämänlakiensa säätämässä ahtaassa elontoimen piirissä, jonka lait säätänyt on Hän… Ei ilmanlintu, eikä muu voi muut taa lempensä nousuaikaa, eikä myöskään lajinsa orja-alueesta lentää pois toisen lajin elintointen piiriin… Ah mikä suuri valta sekä voima Hänellä siis nyt onkaan käsissään!…Kaikkeuden koko suuri ihmelaitos alistuu niin kuin kuuliaisin orja jokaista Hänen tahdon-ilmaustaan napisematta aina seuraamaan…"
Yhä suuremmat näyt avautuivat… Tulinen pallo leijaili niiden lomitse hiljaa, kauniisti kohoten, tai laskeutuen ja kaartain kaikkeuden tyhjyydessä… Suuri Kaikkivallan vastustaja silmäili kateisena ympärilleen ja jatkoi järkeilevää puhettaan:
— "Niin: voimani ei pysty kukkaan, kiveen, ei eläinkuntaan, sillä Hän on niille takonut liian vahvat orjakahleet:elämänlait, kaikkeuden orjasääteet… Se laki on kuin lujaa ikivuorta… En voi, en koskaan siihen vaikuttaa."
Hän mietti taas… Hänen tiensä varrella syntyivät uudet maailmat.Jumalan asetta: maailman lakia totellen lähtivät ne tyhjyydestä…Tulinen pallo liiteli majesteetillisen kauniina. Kaikkeuden suurinäky huikaisi silmiä. Kateisena jatkoi Perkele:
— "Sen kaiken vei hän vielä vääryydellä… Ja silloin minun käskettävikseni jäi ainoastaan joukko enkeleitä… Muu kaikki luisui käsistäni pois…"
Maailman syntymäpauhu raivosi… Kuin myrsky kantoi se kaunista tulipalloa, joka leijaili maata kohti kauniisti, niinkuin enkelien uni, joka laskeutuu maahan öiseen aikaan, rauhassa nukkuvien unennäöiksi… Jo kulki se auringon ohi… Jo läheni se öistä maata. Silloin oikaisi Perkele itsensä ja lausui ylpeänä itsekseen:
— "On toki yksi vapaa:ihmishenki… Siis siinä hengessä on kaikki toivo… Ei muuta perustusta ole vallalleni, vaan täytyy kaikki toivo siihen panna…"
Maasta nousi ihmishengen jumala-ikävä ja rukous korkeutta kohti…Perkele huomasi sen. Katkerana lausui hän silloin:
— "Niin: se on ainut peruskivi… Mutta, ah! Se henki myös on taipumuksillansa sidottu Häneen, jos ei kokonansa, niin perinnä ja olemukseltaan: Lajinsa laki sitoo ihmistäkin lajiinsa:Häneen, josta on saanut hän hengen… Siis toivokseni jää nyt ainoastaan sen ihmishengen suurivapaus…"
Tulinen pallo pauhasi loistavan auringon ohi. Tuhannet enkelit veisasivat ylistystä Perkeleelle. Riemastuneena, ylpeänä jatkoi hän silloin:
— "Vaan se vapaus on vallalleni perustus, joka kyllä kerran pitää… Ja jos on Jehovalla aseenansa maailmanjärjestys ja sen laki, niin aseeton en ole minäkään… Ah,kavaluuson minun miekkanani!… Se miekkani on miekkojen miekoistakin terävin, sekä myöskin tylsymätön!… Ken polkee siihen miekkaan: 'käärmeen päähän', hän kantapäähän itse saapi haavan… Hän saapi haavan, joka ei koskaan umpeen parane, eikä mätänemästä lakkaa milloinkaan."
Elämän ja kuoleman voimat raatoivat maassa… Molemmat ne tottelivat Jumalan käskyä: Hänen maailmanlakiansa: Kuolemakin kulki viikatteinensa Hänen niittomiehenänsä… Perkele katseli näkyä jumalien kivikova ele kateisilla kasvoillansa. Kirkonkellot soivat maassa. Rukous kohisi. Uhrisavu suitsusi. Katkerana järkeili silloin Perkele:
— "Vaan ei jaksa pieni ihmishenki käsittää, että suuri, kavaluuskin on jalo ase meille jumalille. Hän ei tiedä, että sille, joka itse on ääretön, ei voi siis olla rajaa ja mittapuuta, eikä määritelmää, kuten on äärellisen hyveen laita… EiJehovakaansääliä saa ketään, kun tulee ruoskan, rangaistuksen aika… Ja eihän toki minun kavaluuttani voi verratakaan Hänen vitsoihinsa… Niin paljon niitä korkeampi on se. Hän onhanvääryys, minäoikeus."
Haikarat lentelivät maassa Jumalan käskyjä totellen… Kuoleman heinäväki korjasi Hänen satoansa… Senkin viikate välkkyi Hänen valtikkanansa… Myrsky nukkui, kun Hän käski, heräsi, kun Hän antoi vihjauksen.
Jo liiteli tulinen pallo kuun ohitse. Silloin pisti suuren hengensilmiin tulinen käärmevaltikkansa joka kiemurteli hänen edessänsä. Sen nähtyään hän muisti alennuksensa hetken: Hän muisti kuinka kerran oli itse käärmeen muotoisena matanut maassa… Ikikatkerana lausui hän sitä muistaessaan:
— "Ihminen!… Sinä vierot minua, kurja!… Et huomaa, että olen alentunut käärmeenä aivan maassa matamaan!…Sinuatäytyi siten pelastaa, vapahtaa Jehovasi orjuudesta!… Unohdin silloin jumaluutenikin ja tulin halvimmaksi eläimeksi… Ah, sitä kauhistavaa alennusta!… Se oli katkerampi, polttavampi kuin tuskanmalja, jonka Jeesus kerran sai juoda Golgatalla kuollessaan!…"
Maailmoiden pauhu soi Jumalan voittolauluna… Kuoleman virretkin hymisivät Hänelle… Viha leimahti silloin Perkeleestä… Etäällä veisasivat hänen enkelinsä surren herransa alennusta. Tulipallo kaartoi kuun ohi. Kauniisti liitäen laskeusi se maata kohti. Alennusta ajatellen lausui Perkele Jumalalle ja ihmiselle raivostuneena:
— "Se alennus, se käärmeeksi tuleminen, se johtui Hänen, Kurjan vääryydestään. Jos Häntä ei olisi ollut olemassa, niin olisin ollut kaikkeuden herra enkä maassa matanut kuin käärme!…"
Aamu- ja iltaruskot puhkesivat maassa Jumalan käskyä totellen… Ne puhkesivat kuin kauniit kaikkeuden punakukat… Jumalien viha leimahti Perkeleessä… Hän mietti alennustansa, oikaisi itsensä suureksi ja lausui ylpeänä:
— "Vaan voimaani on hänkin saanut maistaa!… Kun alennukseni olisuurimmillaan: kun matelin kuin inhottava käärme, niin juurisilloinpistin Häneen piston, johonka kerran kaikki ruhjoutuu…"
Enkelit veisasivat voittolaulua… Perkele nautti voitostansa. Hän mietti sekä lausui korskeana:
— "Senpiston johdosta Hän olipakotettaPojassaan ihmiseksi alentumaan!…"
Suuri voittolaulu hiveli hänen korviansa… Tulipallo kohisi kulkiessansa… Sen valokehä hohti huikaisevana… Voitostansa ylpeillen jatkoi Perkele:
— "Jehovan olipakkoalentua alemma inhottavaa käärmettäkin: Ah! Hänen täytyi tullaihmiseksi!… Niin: ihminen on alempi kuin käärme: Ei käärme ole koskaan varastanut, ei huorannut, ei myöskään valehdellut… Ei etsi se kuin narri kunniata, ei ylvästele narri-nerollansa, ei kiemaile se koskaanirstaillakseen… Ne kaikki 'avut' ovat ihmisessä…"
Voitokkaana, jääkylmänä lopetti hän ilkuntansa, kerskaten:
— "Ja moiseen ihmismekkoon hänen täytyi Pojassaan Jeesuksessa tulla!… NiintäytyiHänen silloin tunnustaa minun suurten aseitteni mahtavuus!"
* * * * *
Kaunista Litvaa peitti iltarusko kuin surullinen punaliina… Siellä itki ihmishenki… Ihmisonnen rauniot suitsusivat karvasta savua.
Perkele katseli näkyä ylpeänä. Kaksi taloa oli siellä ruhjoksi lyötynä… Muukalaisina, kuin Loot, valmistautuivat entiset isännät lähtemään mierontielle… Koko Litva suri… Lapset itkivät, vaimot valittivat.
Perkele vihjasi valtikallansa… Lukematon enkelilauma kohahti silloin hänen ympärillensä… Laulu pauhasi… Soitto soi kuin suuri myrsky…
Perkele osotti ihmis-onnen raunioita ja puhui palvelijoillensa:
— "Jehova on hävittänyt Sodoman ja Gomorran minulta… Nyt on minun vuoroni tullut. Katsokaa: Savuna nousee Litvasta Jehovan valta. Raunioina ovat siellä Ranniston ja Tuukkalan talot…"
Sävel pauhahti soittimista… Laulu kohosi kuin hirmumyrskysiivillensä… Enkelit tunnustivat herransa voimaa ja valtaa…Kaikki hyrski, kaikki riehui… Perkele osotti kahta vangittua:Martvaa sekä Oolavia… Kivikovana lausui hän sitä osottaessansa:
— "Niin lyön minä ihmistäJehovanluoman ihmisen kädellä…Hänon siis minulle miehen takonut:Hänon luonut Harhaman minun käteeni…"
Tuliset voittoliput liehuivat enkelien käsissä… Voittolaulut pauhasivat entistä kovemmin… Ylpeänä vannoi Perkele:
— "Ei koskaan tylsy minun miekkani ihminen: Jos Harhama ei tahtoisi palvella minua irstailijana ja varkaana, täytyy hänen palvella minua kirjailijana…"
Myrskyn voimin vahvisti laulun pauhu hänen sanansa tosiksi… Korkeudessa liiteli tulinen käärme… Se hohti siellä pahan valtikkana, suurena voitonmerkkinä. Perkele jatkoi korskeana:
— "Jehovalla ei ole muuta keinoa, kuin kuohinveitsillä panna irstailulle rajansa ja leikata kirjailijalta oikea käsi… Mutta…"
Hän keskeytti, oikaisi itsensä majesteetilliseksi ja lopetti ylpeästi:
— "Mutta silloin ei ihminen ole enäävapaahenki, vaaneläin, pakkosiveellisyyteen tuomittu ruuna… Ja silloin on Jehovan valta loppunut… Se on loppunut niin tyyten, että Hän ei ole siitä vedenpaisumisesta Noaakaan pelastanut… Ja silloin alkaa minun valtani…"
Synkkä yö hulmahteli kuin musta paarivaate Litvan päälle… Se yö puhkesi iltaruskosta, kuin musta kuoleman kukko… Sen levitessä pauhasi Perkeleen voitokas enkelijoukko Litvan ylitse nauttien herransa voitosta ja iloiten ihmishengen ijankaikkisesta tuskanhuudosta.
Ja hämärä oli elämänsisällön selitys.
Taivaassa pauhasi enkelilaulu, soitto kantoi laulun säveltä… Tuhannet valkeapukuiset enkelit seisoivat Jumalan istuimen edessä. Ylhäällä paistoi ihana pilvi, joka oli kirkkaampi maista auringonvaloa… Se pilvi pysyi paikoillansa… Tuhannet enkelit hohtivat sen kirkkaudessa, pysyen siinä siipien varassa… Ne soittivat siellä kunniaa Jumalalle. Sävel valui alas kirkkaana, laskeusi sävelsateena enkelilaulun säestykseksi. Enkelit veisasivat:
"Rajaton on Sinun voimasi, Tutkimattomat ovat tiesi. Kaikki Sinua tottelee: Sinun käskystäsi virta etsii uomansa, ruoho elämänlakinsa, lintu lempensä ajan. Voimallinen olet Sinä, Jumala…"
— "Voimallinen, olet Sinä… voimallinen olet Sinä", — kertautui suuri sävelpauhu. — "Voimallinen… voimallinen… voimallinen", — jatko etäinen kaiku.
Alempana kohisi tuskan sävelpilvi Ranniston talon kohdalla… Sen katkera sisältö vaahtosi tulisimmillansa… Enkeli, joka sitä kertoi, suri niiden puolesta, joille hän maljaa vei… Sävelpilvi vyöryi punertavana… Enkelit liitelivät siinä suru kauneuden lisänä…Taivaassa veisasivat enkelit rukousta:
"Sinä tiedät päivän nousu-ajan,Sinä viet sen levolle aikanansa.Sinä määräät kuoleman hetken.Sinä säädät tuskan maljan ajan.Et erehdy Sinä koskaan.Sääli Martvaa!Armahda, armahda häntä!"
— "Armahda… armahda… armahda", — kertasi salainen sävel.
Tuskanpilvi kohisi alemma Ranniston taloa kohti… Surullisina katselivat enkelit sen laskeutumista… Tuskanmalja vuoti katkerana, kuin Getsemanessa… Sen jalo sisältö läikähteli vaahtona pilvensävelien seasta… Enkelit tunnustivat taivaassa Jumalan viisautta. He veisasivat nöyrinä:
"Mutta tapahtukoon tahtosi!Sinä olet Jumala.Maallinen sääli ei kuulu Sinulle.Inhimillinen hyveon mullan lasta varten.Sinä olet kaikessa rajaton:Sinä olet rakkaus ja tuomio.Sinua ei sido äärellinen ihmishyve.Oman Poikasikin sinä uhriksi veit."
Punainen pilvi kohisi tuskanpauhuna yhä alemma Ranniston taloa kohti… Se pysähtyi… Sävel kiintyi paikoillensa, jäi siihen hymisevänä sävelsumuna… Enkeli vei tuskanmaljan Ranniston taloon.
* * * * *
Elämän katkera selitys alkoi jo lähetä… Kuoleman musta vaate hulmahteli… Jo soi suuren tulijan tiuku…
Martva oli jo tointunut ja istui tylsänä, poskilla kuumeinen puna…Hänen ajatuksensa ei tehnyt enää työtä… Hän joi tuskanmaljastaviimeisiä pisaroita, juopuen ja huumautuen sen jalosta poltosta…Sortunut äiti istui hänen luonansa lohdutellen häntä.
Manalan lippua vedettiin puolitankoon… Taivaalla näkyi Jumalan vanhurskas miekka.
Ovi avautui. Huoneeseen astui oikeuden palvelija. Hän tervehti lyhyesti ja kysyi:
— "Onko neiti Rannisto kotona?"
Onneton äiti ei käsittänyt mitään… Tytär oli miltei tylsämieli.
— "Minä se olen", — vastasi viimein Martva heikolla, riutuneella äänellä.
Yhä kirkastui Jumalan miekka… Oikeuden palvelija näytti Martvalle liinan, jossa oli hänen nimensä ja kysyi:
— "Onko tämä Teidän liinanne?"
— "Kyllä!" — myönsi Martva tylsänä, Hän ei käsittänyt mitään.
Jumalan miekka hohti puoli-tulisena. Oikeuden palvelija epäröi… Hän näki onnettoman tytön tilan ja tiesi talon surun… Hänenkin olemuksensa vuoti verta… Mutta hän ei voinut muuta tehdä, kuin täyttää oikeuden käskyn… Hän lausui lyhyesti:
— "Siinä tapauksessa minun on määrä vangita Teidät lapsenmurhasta…"
Se oli tuskan viimeinen tulijuoma… Martva vaipui lumivalkeana paikoillensa. Hän näytti kuolleelta. Äiti parkasi vihlovan huudon ja valitti:
— "Minun Jumalani… minun Jumalani!… Miksi annoit ylen minun tyttäreni!… Sääli häntä!"
Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin. Hän oli juonut elämän ojentaman tuskanmaljan pohjaan asti.
* * * * *
Tuonelan mustaa lippua vedettiin jo yläpuolelle puolitangon…Kuolema kulki viikate olalla… Se toi elämän selitystä…Korkeudessa veisasivat enkelit, tunnustaen kuoleman voimaa.
Seuraava päivä valkeni harmaana, kylmänkoleana. Talven jättämä harmaa kulo haisi. Paljasvarpuiset puut ja kuiva tiepöly lisäsivät autiutta.
Koko Litva suri. Tänään vietiin Martvaa vankikyydillä tutkittavaksi. Pitkin tien viertä oli kokoontunut väkeä, halki Litvan, osottamaan hänelle sääliänsä, vakuuttamaan hänelle osan-ottoansa ja lohduttamaan häntä surussa… Kaikilta akkunoilta olivat kukat kadonneet. Kaikki ne oli varattu Martvalle. Se suru oli todellista, se oli syvää ja jaloa, kuin äidin suru.
Kuoleman musta vaate liehui jo koko-tangossa… Jo hymisi Manalan laulu… Jo nousi onneton Litvan ylpeys vankirattaille. Isä seurasi häntä matkalle, samoin Tuukkala. Katkerat kyyneleet vuotivat.
Martva oli yksin rattailla. Isä ja vanginvartija järjestelevät jotain… Surullisena, menehtyneenä mietti hän siinä elämänsä sisältöä, ihmishengen suurta, tuskaista tarinaa…
Taivaalla punotti Jumalan miekka jo tulihohteisena… Sen yläpuolella näki Martva pienen lapsensa vanhurskaana enkelinä leijailemassa… Kuoleman musta lippu hulmahti… Tuonelan laulu hymisi hänelle houkuttelevana… Silmästä kierähti katkera kyynel…
Joku hämärä häilähti… Salainen sävel värähti… Martva ajatteli taas elämänsä suruista tarua… Hänen mieleensä välähti valoisa pilkku: Hän muisti pyhäpäivän, jona oli saanut kaksi vedenkukkaa onnenkukiksi Oolavilta, kun he soutelivat yhdessä Litvanjoella… Hän muisti kuinka tyttönen silloin lauloi kuulun "Litvan laulun"… Hän muisti kuinka oli kulkenut rukiin läpi Oolavin ohjaamana ja lausunut ettei hän hänen jäljessänsä kulkien rukiiseen eksyisi…
Pieni lapsi lauloi taivaan korkeudessa… Se lauloi kutsulaulua onnettomalle äidillensä… Se kutsui häntä sinne, missä on ihmishengellä ijäinen onni: Se kutsui kuoleman maille…
Martva mietti edellensä: Hän muisti miten oli aavistanut, että"Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloansa…
Kuoleman musta liina hulmahti iloisena… Pieni vainaja jatkoi kutsulauluansa… Martva ajatteli "Litvan laulun" veden naista… Hän mietti, kuinka se ajaa Litvanselällä hurjistuneena, yö hevosena, käärme ruoskana… Hän näki sen näyn ja hurjistui… Kuoleman laulu kutsui häntä… Pieni lapsi lauloi entistä ihanammin… Se ikävöi onnetonta äitiänsä… Isä viipyi yhä ja valkohevonen odotti valmiina.
Silloin sieppasi Martva ohjakset käsiinsä, sivalsi hurjaa hevosta ruoskalla ja kohona hyppäsivät kärrit paikoiltansa… Isä ja vanginvartija ja Tuukkala kauhistuivat… Nopeasti hyppäsivät he toisille rattaille ja lähtivät takaa-ajamaan… Isä huusi ja rukoili:
— "Martva!… Rakas Martva, pysähdy!"
Mutta onneton tyttö ei kuullut mitään… Hän nousi rattaille seisaallensa, ja antoi pillastuneen hevosen lentää minkä jaloista lähti…
Korkealla kohisi pilvi… Siellä veisasivat kuoleman enkelit… Ne lauloivat suurta voittolaulua… Sävel pauhasi siellä merenä… kohisi… kuohui… hyrski… Yhä hurjemmin kiiti Martvan hevonen… Jäljestä ajava isä hätäytyi… Kauhun raatelemana huusi hän tytöllensä:
— "Martva!… Rakas Martva!… Pysähdy!… Sääli isääsi!…"
— "Nopeammin!… Juokse nopeammin!" — hoputti hurjistuneen näköinenMartva hevosellensa. Menehtynyt isä vaikeroi:
— "Taivaan ja maan Jumala!… Juota minulle kalkkini, mutta älä anna ylen minun tytärtäni!"
— "Ha-haaa!" — kuului Martvan hurjistunut huuto… Rattaat hyppelivät kohona. Hevoset syöksyivät kuin kauhun ruoskimina.
Tienvarrella seisoivat ensimäiset ystävät, kukat käsissä, silmissä kyynelvirta… He huomasivat asian, kuulivat huudot ja yrittivät pysäyttää.
— "Pois tieltä!" — huusi raivostunut ajaja ohi syöksyessään. Hänen tukkansa oli hajonnut ja hulmusi ilmassa… Hän seisoi rattailla kuin villi amatsooni.
— "Ottakaa kiinni!… Pysäyttäkää!" — huusivat takaa-ajajat ja jäljelle jääneet etumaisille, joita oli tien vieret harvakseen siroteltuina.
— "Pois tieltä!" — kuului Martvan käskevä huuto ja yhä hurjempana laukkasi vauhko hevonen… Väki huusi ja valitti… Vaimot itkivät, isä vaikeroi… Kaikki juoksivat pakenevan jäljestä…
Kuoleman voittolaulu kohisi korkeudessa yhä voimakkaampana… Se pauhasi jo merenä… Sen sävel-aallot vyöryivät… Vuoretkin tuntuivat sortuvan niiden vyöryessä, sillä ne olivat ikuisen voittolaulun sävel-aaltoja… Yhä hurjemmin syöksyi Martvan hevonen hurjistuneen ajajansa lyömänä… Eräässä notkossa syöksyi joukko rohkeita miehiä eteen, pidättääkseen hevosen… Martva sivalsi hevostaan ruoskalla… Se syöksyi sokeana miesjoukkoon, joka hajosi kuin akanat tuuleen… Rattaat hyppäsivät rumpusillan yli kohona… syöksyivät nuolen nopeudella mäelle ja yhä hurjemmin eteenpäin… Isä oli kauhuissansa… Ystävät valittivat ja huusivat kahden puolentietä.
Jo alkoi kuulua Tuukkalan kosken kohina… Kuolema nosti päätänsä sen kylmistä aalloista… Sen enkelijoukon veisuu täytti taivaanholvit… Ne joukot veisasivat elämänturhuutta… Ne lauloivat:
"Turhuutta on elämä.Tuskaa on se ja vaivaa…Kaikki siinä on katoovaa…Tuskakinloppuu kerran.Turhuutta on elämä kokonaan."
Laulu vyöryi meren hirmumaininkeina… Mustat aallot viskoivat tiellänsä kaiken kumoon… Kuoleman voittokulku ei tunne esteitä… Sitä ei voi mikään pysäyttää…