The Project Gutenberg eBook ofMartva IIIThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Martva IIIAuthor: Maiju LassilaRelease date: August 1, 2016 [eBook #52690]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA III ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Martva IIIAuthor: Maiju LassilaRelease date: August 1, 2016 [eBook #52690]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Martva III
Author: Maiju Lassila
Author: Maiju Lassila
Release date: August 1, 2016 [eBook #52690]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA III ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Irmari Rantamala [Algot Untola]
Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa 1909.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino ja A. V. Leinosen Kirjapaino.
HARHAMA. Toinen jakso.
Synti aseena ihmisellä on myrkyllisin käärme.
Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä.Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki.Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat.Vei suutelo hallana lemmenkukan.Jo kangasti taivaalla elämänturhuus.Kun pursi oli jo tuuliajolla.Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota.Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen.Haudantakaisia lauluja.Kun mies kulki jo oudoilla poluilla.Mutta kotona morsian itki ja neuloi.Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta.Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas.Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi.Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla.Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta.Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä.Kun loppuivat kaikki entiset polut.Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla.Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä.Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi.Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset.Vielä oli maljassa pisara tuskaa.Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä.Ja hämärä oli elämänsisällön selitys."Litvan laulun" jälkisointuja.Koskenvedossa.
Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä.
Oli loistavat hyväntekeväisyystanssiaiset. Joukko virka- ja rahamaailman ylhäisöä huvitteli auttamalla kurjia. Tuhansia maksavia pukuja oli valmistettu kurjien kustannuksella juuri tätä tilaisuutta varten. Sangollisin kannettiin niiden hikeä samppanjana pöytään. Niiden rovoilla oli kalliit hajuvedet ja kukat ostettu, niiden työllä maksettu loistavat vaunut ja hienosti puetut soittajat ja lakeijat. Loisto kuohui aivan samppanjan mehun tavalla. Silkki kahisi, jalokivet säteilivät. Niiden kirkas, kuiva valopaljous tulvasi joka taholta, kertoen että maailmassa on kurjuutta, koskapa on loisto sen kustannuksella voinut kukkaan puhjeta. Sen tajusi läsnäoleva ylhäisö ja siksi tanssi se ja iloitsi kurjan antajan hyväksi. Se tanssi sille kiitokseksi roposen ja samalla tanssi se oman itsensä iloksi. Rehellisin, vilpittömin sydämin halusivat he antaa kurjille takaisin edes yhden niiden hiellä tätä tilaisuutta varten ostetun hameen hinnan.
Huvittelevan ylhäisön joukossa olivat myös Oolavi ja Martva neiti Chamfortin saattamana. Viimemainittu, joka oli koti-opettajattarena olonsa ajoilta tuttu useissa ylhäisissä perheissä, oli jo tutustuttanut Martvaa suuren maailman tapoihin, esitellyt hänelle omia hyviä tuttaviansa. Hän oli myös pitänyt puvusta huolen, niin että Martva oli loistavan seuran tasalla. Oolavin lahjottamat jalokivet lisäsivät hänen sulouttansa.
Itse hän oli vähä vähältä jo kotiutunut uusiin oloihin kuin linnunpoika siipensä kantokykyyn. Pieni ujous, jota vielä oli huomattavana, oli hänelle vain koristus, jalokivi, jota kaikki kilvan kadehtivat. Mitkään briljantit eivät olisi voineet korvata sitä luonnon ihmeen-ihanaa helmeä, kainoutta, joka koristi korven keskellä kasvanutta kukkaa.
Ilta kului. Sävel valui viuluista kuivan, kirpeän jalokivivälkkeen sekaan. Notkeat parit pyörivät hurmaavan valssin tahdissa lattialla. Poika valikoi. Tyttö muutti kainalosta kainaloon… mieltyi yhteen… odotti toista käsivartta vyötäisilleen… Tanssijat punoivat paulojansa… Istujat arvailivat, laskivat, kuka millekin sopisi… tarkastelivat ja tutkivat salassa, oliko jo valmis lemmen paula… Hopeaisena vaahtona hyrski kaunis lempi…
Jo kumarsi Oolavi Martvalle. Kumarrus tuntui morsiamesta sirommalta kuin kenenkään toisen… Yhtenä ilona helähti onnellinen tyttö sulhasensa kainaloon, unohtaen kaiken, mikä ympäröi häntä… Viulu tuntui nyt olevan suloa täynnä… Sen sävel huumasi korvan, soiden kuin taikahuilu satulinnan hämärissä… Hän lymyytyi Oolavin kainaloon kuin arka lintu emonsa suojiin… Sävelvirta vei koskena, keinutteli kuin vesiputous venettä… Sävel pehmeni, lempi nousi…Unta ja satu-autuutta oli kaikki. Martva olisi halunnut nukahtaa Oolavin kainalon lumoihin…
Ja kun hän kiiti Oolavin käsivarren varassa sävel hyrskeessä, ei ollut silmää, joka ei olisi ollut häneen luotu… Hänen pieni jalkateränsä tuskin otti lattian välkkyvään tammeen. Hoikka vartalo heilahteli tulisen valssin pyörteissä kuin metsän jumalattaren kaunis varjo, kun sitä silmä etsii puiden lomasta eikä tapaa siitä muuta kuin hienon häilähdyksen. Naisten silmäykset kokoutuivat häneen kadeperhosina, miesten katseet paloivat hänessä ihastuksena… seurasivat häntä, lennellen hänen ympärillään huumattuina punaperhoina… Ja kun hän istahti hengästyneenä ja häneltä helähti onnellinen, viaton naurahdus kiitokseksi Oolaville kuin nopea, ihana unelma, kohahti koko sali mieltymyksestä. Martva itse oli onnen lumoama. Hän oli kokonansa Oolavin varaan antautunut, istui koko sielullansa hänen veneensä teljolla, mitään kysymättä, mitään pelkäämättä, nauttien siitä, että sai antautua hänen käsivartensa varaan.
Ja Oolavinkin ihastus oli rajaton. Martvan kauneus, kainous ja sulous hivelivät hänen silmiänsä. Kaikki muut olivat hänen rinnallansa rehenteleviä, jokapäiväisiä ruusuja runollisen, kainon korvenkukan, lasisiruja luonnonhelmen rinnalla. Kaikissa muissa olivat jo puhjenneet sukupuoli-elämän räikeät kukkavärit; Martva oli ainoa, jossa hohti ihmishengen puhdas, jalo runoväri, ainoa, jossa lemmen värit uinuivat vielä, nousten vasta tiedottomina, tuskin vielä huomattavana viattomana punana, kuin puna tytön poskelle tytön ja neidon ikärajalla.
Nuori nainen oli juuri sillä rajalla, jossa hän on kaunein.
* * * * *
Viulu lepäsi. Tanssijat huoahtivat. Poika vilvotteli neitoansa. Neito maksoi palveluksen hymyilyllä.
Sivuhuoneessa puheli Oolavi parooni Geldnersin kanssa, johon hän oli pörssissä tutustunut. Martva keskusteli sillä aikaa parin rouvan kanssa, joille hänet oli esitellyt neiti Chamfort. Yleinen puheensorina säesti soittona keskustelua.
Oolavi oli äkkiä ilmestynyt pörssiin ja alkanut tulokkaaseen nähden verrattain suurilla summilla, sekä siten herättänyt huomiota, jota vielä lisäsi onnistunut alku. Häntä pidettiin jonain huomattavana rahaylimyksenä, joka ilmestyi kuin tähti kullan temppeliin. Parooni Geldners oli sattunut ostamaan samoja papereita kuin Oolavikin, ja yhteinen asia oli heistä tehnyt pian tuttavukset, kun esteenä tai edellytyksenä siihen ei liikemaailmassa ole ikä, ei sääty, ei lahjat ja sivistys, vaan ainoastaan liikeonni tai kyky, miten kukin vain sanoa tahtoo. Myöhemmin olivat he sattuneet samoihin seurapiireihin ja joutuneet niissä keskusteluihin, jotka koskivat elämän suurkysymyksiä. Nyt jatkui heillä semmoinen keskustelu. Hienolla rahaylimyksen ylemmyydellä puhui parooni Geldners Oolaville:
— "Mehän tästä jo puhuimme toissapäivänä… Minä vakuutan Teille:Mitään muuta oikeaa — tai väärää — ei ole, kuin se jonka elämä luo.Oikeastaan siis on elämä ainoa oikea. Absolutista, ehdotonta ja siispysyvää oikeaa ja väärää ei ole…"
Oolavi mietti: Hänelle olivat nämä keskustelut ratkaisevia. Ne olivat ikäänkuin viimeinen isku, joka kumosi kaiken entisen, kodista tuodun jumalallisen oikeustajunnan, jonka perustukset jo oli epäily heikoiksi jäytänyt.
Keskustelu jatkui. Neiti Chamfortin puhuessa vierasten naisten kanssa oli Martva seurannut Oolavin ja Geldnersin puhetta ja kuunteli nyt vuoroon sitä, vuoroon seurueensa keskustelua. Parooni Geldners jatkoi:
— "Minä olen tästä kerran ennen puhunut erään teidän maanmiehenne kanssa ja huomauttanut hänelle, että esimerkiksi teidän suurimmanajattelijanne Snellmanin filosofian koko ydin on se, että ei ole mitään muuta oikeaa kuin kansan kulloinenkin käsitys oikeasta."
Martva oli taas jäänyt kahdenkesken neiti Chamfortin kanssa ja istahti Oolavin lähettyville kuunnellaksensa keskustelua, joka kävi ranskankielellä. Hän oli utelias, janosi Oolavin viisautta.
Hieman mietittyänsä myönteli Oolavi:
— "Se on kyllä totta, mutta sen muuttelevan oikean peruslähteenä ja lähtökohtana on kumminkin pysyvä, ehdoton oikea…"
— "Minä vakuutan Teille, että sitä ei ole olemassakaan", — puuttui Geldners, jatkaen: "Ja minä todistan sen Teille. Sillä jos oikea yleensä olisi ehdoton, ei se voisi muuttua. Eikö niin?"
Oolavi nyökäytti myöntääksensä Geldnersin ajatuksen oikeaksi. Martva katseli sulhastansa ihastuneena. Hän oli hänestä syvällinen, oppinut, keskusteli kuin Jeesus oppineiden pappien kanssa temppelissä. Parooni selitteli:
— "Mutta jos niin olisi, tulisivat meidän lakimme kerrankin semmoisiksi, joita ei enää voida muuttaa, koska ne ovat jo absolutisen oikean ilmestys. Mutta onko niin ollut? Tai voidaanko sitä edes toivoa? Eikö laki, joka tänään on oikea, ole huomenna jo väärä? Tai oikeammin sanoen: se ei ole koskaan muuta kuin aikansa oikean määrä."
— "Niin… Kyllä…" — myönteli Oolavi.
— "No, niin", — keskeytti parooni Geldners Oolavin myönnytyksen, lisäten: "Jokainen oikea ei ole muuta kuin kansan hetkellinen tarve.Code Napoleonoli sen ajan oikea: sen-aikainen kansan tarve. Meidän päivinämme ja myöhemmin se oikea ei enää kelpaa ja on siis väärä. Siitä näette, että elämä itse säätää oikean kutakin päivää varten…"
Oolavi kiintyi keskusteluun. Hän ei voinut olla myöntämättä, että puhujan sanat olivat järjellisiä, elämästä vedettyjä johtopäätöksiä, mutta kumminkin hän vaistomaisesti vielä epäili niiden ehdotonta oikeutta. Hän huomautti ajatellen:
— "Olkoon nyt niinkin, kuin Te sanotte! Mutta väärin on sanoa, että oikeus, oikea seuraa elämän käskyjä, johtuu siitä ja on sen johdettavana. Mielestäni asia on päinvastoin…"
— "Ettäkö siis oikeuskäsite, oikea, kehittyisi itsestänsä ja johtaisi elämää… että siis elämä olisi oikeuskäsitteestä johtunut ja sen ohjattava?" — tarttui parooni Geldners kuivasti.
— "Niin minun mielestäni täytyy olla… Muutoinhan me kulkisimme kokonaan sokean umpimähkän vaarassa", — vastasi Oolavi. Martva ihmetteli sulhasensa ajatuskyvyn syvällisyyttä sokeasti, kuten ainakin lempivä tyttö.
Parooni Geldners karisti harmaan poron sikaristansa ja lausui kylmästi:
— "Vähänpä elämä siitä huolii, miten me kuljemme. Väärin on muuten sanoa, että me elämän itsensä varassa kulkien kuljemme muka umpimähkän varassa, sillä elämä tottelee taas oman olemuksensa lakeja, kuten koko luonto, kasvullisuus, eläinkunta ja muu… Mutta minä palaan siihen äskeiseen: kumpi kulkee edellä, elämäkö vaiko oikeuskäsite eli oikea. Jos, herra Tuukkala, ei olisi ollut omistus-oikeudesta johtuvia luuloteltuja epäkohtia, olisiko Marx voinut ilmestyä sosialistisine oppeinensa?"
Oolavi oli vaiti. Parooni Geldners teki oman johtopäätöksensä:
— "Siinä on Teille yksi esimerkki siitä, ettäelämäluo oikeuskäsitteen ja kulkee sen edellä. Oikea oikeuskäsite puhkeaa elämästä, kuin kukka nupustansa. Koko oikea voidaan lausua ja määritellä tarkimmin sanoilla: 'Nyt tarvitaan sitä ja sitä… Oikea, toisin sanoen, ei ole mitään muuta kuin kansan kunkinpäiväinen muutteleva tarve… Marx oppinensa on siitä yksi esimerkki tuhansien muiden seassa…"
Martvaa puhe oudostutti. Hän ei sitä täysin ymmärtänyt, ja luotti siihen, mitä Oolavi todeksi myöntäisi. Hän oli siinäkin henkisessä asiassa hänen melansa varassa koko sielullansa.
— "Se on nyt yksi esimerkki… Ehkä poikkeus, ei sääntö", — puolustautui Oolavi, samalla tuntien, että paroonin todistelut painoivat häntä umpipimeään. Hän ei voinut niitä kumoilla sisällisesti, oman itsensä edessä. Parooni jatkoi:
— "Ei poikkeus, vaan sääntö. Ottakaa muita esimerkkejä, vaikka kokohistoria. Rooma oli alussa keisarivalta. Se oli silloinen oikea. Vähän myöhemmin tarvitsi kansa tasavaltaa… Se oli taas sen päivän oikeustarve. Mutta ei kulunut kauvan, kun taas ilmestyi yksinvaltauuden oikean ilmauksena… Koko historia todistaa, että elämä itse on ainoa oikea ja se luo ja säätää oikeuskäsitteet, eikä päinvastoin…"
Oolavi, kuten jo on mainittu, ei ollut henkinen hottentotti, joka sokeasti palvelee omaa päätänsä puujumalana. Hänen luonteensa perinnäinen rehellisyys vaikutti, että hän mietti elämän ilmiöistä itse kaikille vastakohdan ja punnitsi toisen sanoja yhtä paljon kuin omia ajatuksiansa. Se seikka heikonsi hänen henkensä voimia nyt edelleen. Hän myönsi ole van paljon eittämätöntä oikeaa siinä, mitä parooni Geldners puhui. Ajateltuansa hän huomautti:
— "Minä myönnän siinä olevan omituisen ilmiön. Mutta sittenkin ajattelu ja kirjallisuushan se synnyttää ja levittää oikeuskäsitteen ja luo oikean…"
— "Ei ollenkaan", — väitti parooni Geldners välinpitämättömästi, selittäen: "Roomassa panivat uuden olotilan voimaan plebeijienjoukot. Sillä eikö se ollut heissä syntynyt? Mutta olisiko mikään kirjailija voinutkaan synnyttää lukutaidottomassa joukossamitäänkäsitteitä? Voitteko todistaa, että plebeijien oikeuskäsite oli kirjallisuuden luoma? Eikö se ollut elämän luoma?"
— "Se on totta", — myönteli Oolavi. Martvan posket hehkuivat. Hän keskusteli saattajansa kanssa hajamielisenä, seuraten sulhasensa puhelua. Parooni Geldners jatkoi:
— "Tarkastakaa kirjailijoita, niin Te ihmeeksenne huomaatte, että ne kautta historian kulkevat elämän vanavedessä. Tieteellinen kirjallisuus — jolle minä annan arvon — tutkii olevaa elämää ja sen ilmiöitä, eikä tee arvoituksia ja otaksumia. Se kirjallisuus on kokonaan elämästä puhjennut, eikä elämää luova. Smithin taloudellinen oppi oli aikansa oikea. Myöhemmin ehkä on sen sijalla Marxin oppi oikean määrittelijänä… Ottakaamme sitten niin sanottu kaunokirjallisuus, joka on ainoa määrittelemätön käsite!… Minä muuten en sille yleensä suurta arvoa anna, sillä suurin osa kaunokirjailijoita on jonkun vallassa olevan muotisuunnan — tai hulluttelun lakeijoita. — Älkää hätäilkö, minä sanon esimerkkejä: Olihan Nerolla omat kirjalliset lakeijansa, Napoleonilla samoin. Mutta meidän aikanamme, kun 'kansa' ja kansanvalta on muodissa, on jo ilmestynyt kokonainen liuta kirjailijoita, jotka suorin sanoin ilmottavat, että he ovat valmiit kumartamaan kansaa… Ja kumpien Te nyt sanotte olevan enemmän oikeassa ja ylevämpiä: Neron lakeijoidenko, vaiko niiden, jotka kumartavat sitä epämääräistä joukkoa, johon kuuluvat kaikki ne, jotka makaavat katu-ojissa, lisäksi portot, kaikki ihmiskuona, ilkeät nylkyrit, mielipuolet ja myöskin tämän joukon jumaloija itse?… Kumpaako te tahtoisitte palvella lakeijana… minä nyt vain kysyn ajatustanne…"
Oolavi naurahti. Hänelle ei ollut Neron lakeijana olo erittäin houkutteleva, mutta hän oli myös jo tutustunut ihmisiin Ounastosta ja Hertasta ja Hartevasta lähtien aina peliluolan hyenoihin, ja siksi tuntui kansan korottaminen Jumalan istuimelle vielä vähemmän mairittelevalta. Kun hän oli vastannut muutamalla sattuvalla sanalla, jatkoi Geldners:
— "Ei kirjallisuudella ole elämän johdossa määräävää tehtävää, sillä kaiken johtaa elämä itse. Kaunokirjallisuus on yleensä pelkkää trubaduurin kepeää tehtävää. Ranskan vallankumouksen suorittivat joukot, joilla ei ollut kirjallisuudesta aavistustakaan, ja kaunokirjailijoiden tehtäväksi jäi veisata innostuneille joukoille semmoista ylistystä, joka meni kaupaksi. Siltä en tahdo sanoa, että se oli väärää. Päinvastoin: se oli kansajoukoissa syntyneen oikeuskäsityksen ylistelyä, Lisäksi: Trubaduurit ilmestyivät ritariston jäljissä… Samoin ilmestyvät jokaisen asian kirjailija-trubaduurit, kun markkinat ovat valmiit…"
Ne sanat olivat Oolaville ikäänkuin joku lääke, joka poistaa lumousta ja avaa silmät. Hän muisti joutuneensa maailmalle Harhaman kirjan johtamana. Hän oli pitänyt sitä jonain merkillisenä, ja nyt alkoi se hänelle näyttäytyä uudessa valossa. Parooni Geldners paljasteli sitä armottomin käsin. Oolavi ei vielä tajunnut selvästi, mikä hänelle valkeni. Hän huomasi vain oudon valon, kun silmät alkoivat avautua. Hämiään salaten huomautti hän:
— "Teillä, parooni, on yleensä liian… sanon omituinen käsitys kirjallisuuden merkityksestä… varsinkin kaunokirjallisuuden."
Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä merkitsevästi ja lausui:
— "Mitä tehdä… Tosiasia on se, että kaunokirjailijoiden niin sanottu suuri joukko on sivistyksen ja kehityksen kepeää jälkijoukkoa… jotain voittojuhlassa tarvittavia rummunlyöjiä… enimmäkseen vähätietoista väkeä… Tarkastakaa vain elämää, niin huomaatte sanani todeksi…"
Oolavin kurkkuun nousi hyvin karvas pala: Hän muisti mihin kaikkiin Harhama oli hänet jo kirjallansa johtanut. Häntä katkeroitti juuri se ajatus, että hän oli seurannut rumpalia, josta nyt kuuli omituisia ajatuksia. Parooni korjasi ajatustansa selittäen:
— "Oikeastaan minä erotan kirjailijat 'kirjailijoista'. Edellisiin minä luen ne, jotka pysyvät, koska ovat kosketelleet ainetta, joka on muuttumaton, nimittäin ihmishengen suhdetta oletettuun Jumalaan ja jumaluuteen. Muiden kuolemattomuus on yleensä lyhyt: useimpien…no, viisikymmentä… sata vuotta… Suurin osa tulee elävänä haudatuksi, ja sitä mukaa, kun kirjallisuustulva paisuu, käy myös kuolemattomuus-aika lyhemmäksi, koska uudet tulokkaat hautaavat vanhat allensa, eikä ihmiskunta jaksa näiden luetteloita painattaa ja siten säilyttää häviöltä, vielä vähemmän se ehtii niitä lukea. Tarkastakaa vain elämää, niin huomaatte minun puhuvan totta…"
Kun Oolavi väitti vastaan todisteli Geldners esimerkeillä:
— "On mahdotonta, että meillä kuolemattomia voisi jäädä suurempi määrä… Ajatelkaa, että meillä kukin kansa tuottaisi vuosisataa kohti yhden kuolemattoman — nykyään niitä ilmestyy yksi vuotta kohti —, se olisi kolme-, neljäkymmentä sadassa vuodessa ja siis kolme-, neljätuhatta kymmenessä tuhannessa vuodessa. Mutta kenen ihmeen ihmisen Te luulette jaksavan muistaa tuhannenkaan nimeä, saati sitten jaksavan lukea niiden tuotteet?"
Oolavi ajatteli Harhamaa, mieli katkerana. Hän ei halunnut puolustaa mitään, sillä todellakin tuntui olevan paljon hassunkurista siinä, jonka lumoissa hän oli kulkenut. Geldners lisäsi:
— "Minä yleensä luulen, että niin sanottu kaunokirjallisuus on jo tuomittu häviämään, sillä yleinen kirjoitustaito vaikuttaa, että jokainen jo kirjailee omaksi kotitarpeeksi ja sanomalehdistö, tultuaan yleiseksi, hävittää apuna ammatillista kaunokirjallista pientuotantoa."
Syntyi pieni äänettömyys. Oolavin mieli oli katkera Harhamalle, joka alkoi hänelle kuvastua lyhytaikaisena kuolemattomana, kepeänä, huvinhaluisten ihmisten nauruna. Martva keskusteli neiti Chamfortin kanssa. Äkkiä käänsi parooni Geldners puheen toisaalle, huomauttaen muuttuneella äänenpainolla:
— "Mutta me poikkesimmekin tässä alkuperäisestä puheen-aineestamme, kysymyksestä mikä on oikea. Näette nyt itse, että se ei ole muuta kuin jokapäiväinen vaihteleva elämän tarve, jota teidän Snellmaninne sanoo kansallishengeksi… Näette myös, että sitä ei luo ja synnytä mikään kirjallisuus ja kirjailijat, vaan elämä luo mieleisensä kirjallisuudenkin. Jos esimerkiksi elämässä tulee kansanvalta tai mikä muu asia tarpeettomaksi, ei mikään kirjallisuus voi sen häviötä estää. Jos taas yksinvalta on hyvä, eivät mitkään kirjasankarit voi sitä kumota ja luoda kansanvaltaa… Eikö tämä ole Teille selvä?"
Geldnersin filosofia oli Oolavin mielestä niin todisteltua, ettei hän voinut enää sitä yht'äkkiä kumota, ei yritellytkään. Rehellisesti myönteli hän:
— "En minä voi sanoa Teidän olevan väärässä, niin lohdutonta kuin silloin onkin, kun tietää kulkevansa umpimähkään virran mukana."
Parooni Geldners oli noussut, käveli edestakaisin ja selitti:
— "Emme me silti kulje umpimähkän varassa. Sillä, kuten jo sanoin, elämä tottelee taas oman olemuksensa lakeja, kuten koko luonto: Se on itse luonut perheen, valtion, omistus-oikeuden ja kaiken. Sillä voitteko sanoa, että esimerkiksi valtion tai perheen olisi luonut kirjallisuus, tai joku kirjailija?"
— "En suinkaan", — vastasi Oolavi, jota parooni Geldnersin ajatuksen selvyys hämmästytti ja siten masensi. Tämä jatkoi:
— "Eloton luonto luo itse olemisensa lait. Silläjosnykyiset luonnonlait ja olosuhteet olisivat olleet alusta lähtien, eikö silloin alkuajan kasvi- ja eläinmaailman olisi täytynyt olla saman kuin nykyisenkin?"
— "Luonnollisesti", — myönsi Oolavi, syventyen ajattelemaan. Elämänsyvät kysymykset olivat loihditut hänen eteensä nopeasti, viulujen soidessa.
— "Mutta kun se ei sitä ole", — tarttui parooni Geldners — "niin eikö ole silloin sen itsensä täyty nyt luoda olosuhteitansa ja sitä mukaa muuttaa olemisensa lakeja, niin että nykyisellä eläinkunnalla on kokonaan toiset elämänlait kuin alkuajan alhaisilla lajeilla?"
Hän mainitsi useita esimerkkejä, ja kun Oolavi oli myöntänyt hänen todistelunsa oikeaksi, jatkoi hän:
— "Aivan niin on laita ihmis-elämässäkin. Elämä seuraa oman olemuksensa peruslakeja, eikä yksityinen, joku yksilö, kirjailija tai muu, kykene siinä mitään muutosta tekemään, enempää kuin joku koivuyksilö voi muuttaa metsän lakeja…"
Keskustelu jatkui. Oolaville alkoi näyttäytyä totuus ja oikea jonain luonnon lakina, jota on oikeutettu käsin muovailemaan. Siitä karisi pois jumaluuden verho ja se näyttäytyi jo semmoisena, jota saattoi mielensä mukaan pidellä. Hän valmistui. Martvan häntä ihaillessa, kun kuuli hänen puhuvan syvällisistä asioista, huomautti vielä Oolavi epäröiden:
— "Mutta onhan sittenkin kaiken oikean perusoliona pysyvä, korkein oikeus… Jumalallinen oikeus…"
Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja tokaisi terävästi, kuivasti:
— "No niin… No jumalallinen oikeus!… Mutta se oikeushan on aivan määrittelemätön käsite… Silmätkää elämää läpi historian, luonnontilasta Molokin pappeihin ja Muhamedin haaremiavioliittoon sekä yksiavioisuuteen, niin Te huomaatte, että se jumalallinen oikeus on aivan yhtä rajaton käsite kuin itse otaksuttu Jumalakin… Kuudes käsky on olemassa, mutta sen selitys ja tulkinta jää ihmiselle, niin mormooneille kuin muhamettilaisillekin."
Oolavi mietti viimeistä asiaa hyvin pitkään ja vakavasti. Mitenkä olikaan, hänen mieleensä muistui sekä neiti Iltamo että myös Martva, viimemainittu toki puhtaassa hengessä, Iltamon vastakohtana. Neiti Chamfort, joka oli kuullut keskustelun, lausui jotain Martvalle ja molemmat poistuivat. Oolavi oli katkera ja hajanainen. Ikään kuin keskustelua jatkaaksensa ja kun ei parempaa sanottavaa löytänyt, lausui hän:
— "Mutta juuri siinä asiassa myöntänette kaunokirjallisuuden johtavan… vapauttavan naista ja miestä liiallisista siteistä…"
Parooni Geldners vastasi kerkeästi:
— "Siinäkin asiassa nykyinen kirjallisuus — osa siitä — veisaa psalmeja vapaalle rakkaudelle, koska huomaa sen olevan kuranttitavaraa… Se on nykyään osittainen 'oikeus': nykypolven hetkellinen tarve… tai päähänpisto… Mutta niin pian kuin ihmiset ovat kyllästyneet vapaan rakkauden tuloksiin, eivätkä enää jaksa rakentaa uusia löytölasten huoneita, ansaitsee muistopatsaansa se kirjailija, joka ensimäisenä hoksaa olla niin vapaamielinen, jotta huomauttaa, että kansa ei voikaan sietää enää vapaata rakkautta ja hän sen johdosta ehdottaa, että vapaa rakkaus on lopetettava, jos ei muulla, niin vaikka kuohinveitsellä… kuten sosialismin mukaan nykyinen järjestelmä on hävitettävä vaikka miekalla…"
Oolavi hämmästyi ja masentui. Puhujan selvyys oudostutti häntä. Sen filosofia oli helppotajuinen, kuten aapinen ja kuten on aina oikeafilosofia ja totuus, joka on aina yksinkertainen. Hän ajatteli edelleenkin sukupuoli-elämän ongelmaa. Parooni Geldners lisäsi kuivasti:
— "Oikeastaan on vaikea sanoa mikäsiinäasiassa kannustaa vapaanrakkauden trubaduureja… Luulen kumminkin, että monen päävaikutin on se, että tahtovat karistella syöpäläisensä: rakkauden hedelmät toisten turkkiin… En nimittäin usko, että kukaan kokoaisi toisten syöpäläiset omaan turkkiinsa."
* * * * *
Viulut soivat vähä väliä. Martva oli poistunut ja palasi nyt sanoaksensa jonkun sanan Oolaville. Tämä kumarsi silloin hiukan parooni Geldnersille ja lausui:
— "Sallikaa esitellä morsiameni, neiti Rannisto!"
Parooni tervehti hienon maailmanmiehen kohteliaisuudella, lausuen sopivan, korkean mielistelyn. Syntyi pieni keskustelu. Sen lopussa lausui parooni:
— "Hauskaa tutustua kanssanne. Minä olen kerran tavannut erään maanmiehenne ja on virkistävää saada kauttanne kunnon suomalaisista parempi käsitys kuin mitä sain hänestä… Harhama vai mikä hänen nimensä on…"
— "Vai parooni tuntee hänet… Hän on nyt kirjailija", — huudahtiOolavi hämmästyneenä.
Parooni Geldners oudosteli.
— "Miksi oudostelette?… Ettekö huomannut hänessä olevan ominaisuuksia?" — kyseli Oolavi uteliaana.
Parooni Geldners naurahti ja lausui:
—"Kyllä!… Kaikella kunnioituksella sanoen, ei häntä luulisi samaan kansaan kuuluvaksi kuin Te ja morsiamenne… Hänessä minä huomasin ainoastaan kaksi ominaisuutta: Hän oli itserakas ja tyhmä… Minä en ollenkaan ihmettele sitä, että hänestä on tullut kirjailija… Niillä kirjailijoilla, joista mainitsin, minä tarkotan juuri hänen-laatuisiansa ihmis-olentoja, enkä oikeita kirjailijoita."
Oolavi naurahti katkerana. Ikäänkuin keskustelun lopuksi virkkoi hän:
— "Te, parooni, yleensä näytte liian ankarasti arvostelevan kaunokirjallisuutta."
— "No miten minä Teille", — selitti parooni Geldners. "Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa syventyä kaunokirjallisuuden filosofiaan, ja sen mihinkään taiteen syvyyksiin, kuten teidän Harhamallanne ei ole ollut aikaa muuhun filosofiaan tutustua. Ja toi seksi minä pidän kaunokirjallisuuden mahdottomana, jos se on ainoastaan ihmiskohtalojen kuvausta, sillä nykyaikana, jolloin sähkö ja höyry on yhdistänyt koko maailman yhdeksi, vaikuttaa ihmis-elämään koko elämä, sen kaikki liikkeet ja ilmiöt, ja semmoisen kuvaushan on suora mahdottomuus. Goethen aikoina, jolloin jokainen eli omassa nurkassansa, oli se kyllä mahdollista, mutta ei nyt…"
Hän ajatteli hiukan ja jatkoi:
— "Voi nyt kyllä ajatella, että kuvaisi jonkun semmoisen ompelijatar-tyypin tai jonkun tukkilaisen, mutta meidän päivinähän ei pidetä semmoisia nukkeja enää ihmisinä, vaan jonain… no sanon ompelijattarina. Ja ketä kehittynyttä ihmistä huvittaa tutustua semmoisten sielun-elämään?… Nykyään on ihmiskunta toki siksi korkealla, että varsinaiseksi ihmishengeksi sopii korottaa ainoastaan ne, joiden tekijöinä ovat kaikki elämän suurkysymykset… Ja semmoisen kuvaamiseen taas ei kykene se, jonka on ollut pakko antautua kirjailija-ammattilaiseksi… Minä myönnän, että Ibsen ja jotkut muut ovat yrittäneet kuvata sivistys-ihmisen yleistyyppiä. Mutta mitä ovat esimerkiksi ne kuvatut naiset? Ne ovat elukoita, joiden elämänsuurimpanatekijänä on vietti… sama tekijä, kuin karjan elämässä, huonompi vain siinä, että niissä naisissa ei ilmaannu äidin jaloa tunnetta."
Kun Oolavi vielä mietti hänen sanojansa, levitti parooni Geldners käsiänsä merkitsevästi ja jatkoi:
— "Siinä nyt on Teille totuus… Mutta Te, herra Tuukkala, puolestanne näytte jumaloivan kirjailijoita. Päästääkseni Teidät lumoista minä kysyn: Kutka kaunokirjailijat ovat astuneet ristinpuuhun tai polttoroviolle oppiansa puolustamaan?"
Oolavi ajatteli. Harhama painui hänen silmissänsä yhä alemma, astui alas markkinalavalta, kulkusissansa helisten ja pieni tiukurumpu kädessä.
— "Te ette muista nimiä", — naurahti parooni, lisäten: "Mutta varmasti muistatte mainita monta semmoista, jotka ovat pyrkineet samanlaiselle 'poltto roviolle', kuin mille Goethe ja Milton nousivat…"
— "No niin", — lausui hän merkitsevästi, kun Oolavi naurahti ja tehden kuvaavan liikkeen lopetti hän:
— "Tuhannet ylistävät Hussia ja Giordano Brunoa, mutta eivät vain huoli seurata heitä, vaikka tie olisi varmasti avoinna. Sen sijaan kaikki pyrkivät Goethen 'polttoroviolle', johon tietävät paraiten päästävän — Hussia ja Brunoa ylistämällä… Siinäkin ovat trubaduurit ilmestyneet, kun markkinat olivat valmiit… Elämänlaki… Siitä ei päästä mihinkään… Siinä nyt ovat teidän Harhamanne kaikki ansiot…"
Oolavista olivat hänen puheensa taas kumoamattomia. Yleinen humu, loiste ja Martvan kauneus, sekä hänen oman sielunsa tila vaikuttivat, että hän oli tavallista herkempi ja samalla kykenemättömämpi löytämään vastatodistuksia. Naurahtaen kysyi hän:
— "Ja millä voitaisiin se Teidän luulotteleman ne 'epäkohta' sitten korjata ja nostaa Harhamat sille tasolle, että ne tyydyttäisivät Teidänkin makuanne?"
— "Ei tässä oli kysymys minusta, vaan asiastayleensä", — oikaisi Geldners, lisäten: "Itse asiassa se ei ole epäkohta, kun kerran elämä sen sallii. Jos se osottautuisi epäkohdaksi, niin elämä kyllä lääkkeen valmistaa itse ja minun käsittääkseni se lääke ei voi olla muu kuin että kirjailijoille säädetään kelpoisuusvaatimuksia, kuten kaikille muillekin… jollei tutkinnoita, niin ainakin alin ikäraja, esimerkiksi viisikymmentä vuotta… Eihän Harhama kait ollut kuin noin kolmenkymmenen vuotias…"
Oolavi huomasi siinä olevan seassa purevaa pilaa. Jotain sanoaksensa hän huomautti, että Jeesus alkoi puhua jo kolmekymmenvuotiaana.
— "Kehitys etelämaissa käy yleensä nopeammin", — huomautti Geldners.
* * * * *
Tuskin oli parooni Geldners lopettanut, kun ovessa kuului silkinhivelevä suhina. Neiti Iltamo kohisi huoneeseen hymynsä, jalokiviensä välkkeen ja iloisuutensa sädekehässä loistaen.
— "Aa, Signorina!" — tervehti häntä parooni Geldners. "Te nähtävästi suvaitsitte myöhästyä ja antaa kaivata itseänne."
— "Oo, parooni!… Se oli pieni este… vastaanotto ja… Aa! HerraTuukkala!"
Oolavi tervehti häntä. Ja ennen kun hän ehtikään esitellä hänelleMartvan, jatkoi neiti Iltamo puheluansa:
— "Minä en odottanut Teitä täällä tapaavani. Minulla oli pieni asiakin Teille…"
Oolavi oli hiukan kiusautunut neiti Iltamon puheesta. Vaistomaisesti pelkäsi hän hänen sanovan jotain varomatonta, joka pistäisi Martvan mieleen. Mutta neiti Iltamo kääntyi taas selittelemään parooni Geldnersille jotain tapahtumaa. Sen kestäessä tuli neiti Chamfort ja puhui muutaman sanan Oolaville, joka poistui hänen kanssansa Martvan seuraamana, iloisena siitä, että oli päässyt kiusallisesta asemasta. Mutta poistuessansa hän koetti laittaa niin, että neiti Iltamo ei huomaisi hänen olevan neiti Chamfortin, eikä Martvan keralla. Syyllisyydentunne nousi vaistomaisesti, hienona matona, ja hän peitteli asemaansa kahden puolen.
Loistava tanssisali kuohui taas tulvillansa nuoruutta, lempeä, kuhertelua, komeutta ja säveliä. Viulun jousi kutitteli viulunkieltä, herutteli siitä vaahtona kuohuvia tanssinsäveliä. Parit pyörivät sävelvirran mukana kepeinä, sen aaltojen viskeleminä. Arvomerkit ja komeat virkapuvut välkkyivät jalokivivilinässä. Nuoruus eli huolettoman käen kosinta-aikaa, oma ilo ainoana ajanviettona, elämän huolet niiden hartioille heitettyinä, joiden hyväksi he nyt iloa pitivät. Neito ui onnessansa, mies syttyi silmäyksien palosta.
Nuori upseeri, ruhtinas Karavajef, jolle neiti Chamfort oli Martvan esitellyt, kumarsi notkeasti, pyytäen Martvaa tanssiin. Nuori tyttö nousi, ujous kuin jumalattaren huntu koristuksena. Tanssiin aikovat pysähtyivät katselemaan, kun kaino tyttö häilähteli yhtenä sulona nuoren miehen käsivarsien varassa. Ne, jotka eivät häntä tunteneet, kyselivät toisiltansa:
— "Kuka hän on?"
— "Kuka hän on?" — näkyi käteinen kysymys naisten silmistä, ja ne olivat ylpeitä, jotka tiesivät sanoa, että hän oli neiti Rannisto Suomesta.
Oolavi näki ja huomasi sen kaiken. Martva kohosi hänen silmissänsä kauneuden ja sulouden ruhtinattareksi. Kaikki muut olivat hänen rinnallansa vailla naisen parasta. Neiti Iltamo oli joutavan lepertelijä. Muut läsnäolijat olivat hänen tapaisiansa. Kaikista puuttui naisen hienoin runous.
Neiti Iltamo oli tullut sisälle ja hänkin katseli outoa naista ihmeissänsä. Kun Martva punastuneena istahti ja Oolavi alkoi puhella hänen kanssansa, pääsivät neiti Iltamossa naisen vaistot valloillensa. Hän oli nähnyt sormuksen Oolavin sormessa, mutta ei hän sitä ollut minään pitänyt, joko siksi, ettei hän Oolavia ajatellut, tai siksi että uskoi kilpailijansa voimattomaksi hänen sulonsa rinnalla. Nyt hän huomasi pettyneensä. Hänessä heräsi kateus ja mustasukkaisuus, kuten aina naisessa, joka on joutunut hänen asemaansa. Se tunne sitoi hänet nyt Oolaviin entistä lujemmin. Siinä ei ollut perinnä hänelle kysymys Oolavin voittamisesta itsellensä, vaan kilpailijan masentamisesta.
Ja se tunne lisääntyi aina sitä mukaa, kuin hän näki Oolavin ylpeilevän Martvasta. Kun tämä tuli häntä tanssiin pyytämään, tekeytyi hän mitään huomaamattomaksi, puheli entiseen tapaansa, vieläpä osottautui välinpitämättömäksi Oolaville. Mutta sitä tehdessänsä hän laski, että se oli nyt hänelle edullisinta.
Mutta Martva puolestansa oli ihastunut kuullessansa Iltamon nimen. Hän oli ylpeä siitä, että Oolavi oli tuttu Suomen suurimman taiteilijattaren kanssa.
Viulut olivat jo väsyneet, kurjat tanssitut kylläisiksi. Loistava hyväntekeväisyysjoukko oli koteihinsa hajautunut. Kun neiti Iltamo istui nyt yksin huoneessansa, ajatteli hän Oolavia, ja hänestä tuntui että hän oli se "oikea" hänelle. Hän oudosteli, miksi ei hän ennen ollut sitä täysin tajunnut. Kateus, runollinen mustasukkaisuus ja naisellisuus muuttuivat hänessä verhomaiseksi lemmentuotteeksi, jolla hän verhosi tunteittensa oikean luonteen. Ne muuttuivat lemmeksi niin sairaloisen täydellisesti, että hän itse varmasti uskoi Oolavia rakastavansa. Hän muisteli hänen puheitansa, hänen käytöksestänsä ja kaikesta löysi hän nyt hienoutta. Hän otti hänen lahjansa, katseli sitä kauvan onnettomana, painoi sitten kasvonsa pielukseen ja itki hiljaa itseksensä.
Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki.
Musta käärme oli lemmenkukan lehdellä… Nuori neito itki sitä kukkaa…
Oli kuuton yö… Se kääri väsyneitä jo uniliinoihinsa… Se tarjoili jo uniherkkujansa… Vaan yhä istui neiti Iltamo… Unen herkut eivät kelvanneet hänelle… Hän istui ypö-yksin. Heikko valo valaisi huoneen hienon-himmeästi. Silmä tuskin jaksoi siitä erottaa nuoren naisen, joka istui kuin kaunis pikku Yötär, riisuttuna väljään neidon maatamenopukuun…
Jo oli puoli-yö… Nuori nainen istui hiljaa, kuin olisi hän odottanut kuiskausta henkien mailta, missä Tuonen väki viettää kuoleman häitä, varoen, ettei mikään hisahtaisi ja häiritseisi kuoleman suurta häärauhaa.
Hän otti kukan… Se oli Oolavilta… Itse kukka oli jo kuihtunut, mutta kuolleenakin kertoi se vielä kaunista lemmentarinaa… Se kertoi kuihtumisellansa, ett'ei lemmenkukka ole kuihtumaton, ei kestä kylmää… Sitä katsellessaan muisti Iltamo paljon… Lemmenmailla soivat taas kauniit kellot… Sieltä kuuluu laulu… Uniarmaina tuulahtivat häärunot… Viulu haastoi lemmen kieltä. Unelma nousi pilveksi taivaalle… ja kaunis perhosparvi suudelmia lensi, etsi morsiamen huulta… Se etsi sitä lemmenkukakseen.
Mieli värähti… Nuoren naisen eteen, keskellä hänen lemmen-unelmiaan, nousi silloin outo aave: Kauniin Martvan haamu lähestyi Oolavia viatonna, jalona… Se lähestyi tyttöyden puhtaimpana kukkasena, kainouden kaunis vaippa hartioillaan… Sen puhdas huuli kutsui punallansa luoksensa lemmen suukkosperhosia… Ei voinut nuori nainen kestää sitä näkyä… Mielen täytti oitis lemmenkade… Silmä vettyi… Hän painautui vuoteeseensa ja itki katkerasti… Heikko ruumis vavahteli lemmen-itkun pudistamana.
Jo värjäili aamu taivaanrantaa, kun uni sulki nuoren neidonsilmät… Mutta unessakin jatkui tuskainen ja kaunis lemmentaru: Hän kulki Harhasaaren lemmenmailla kädessä Oolavilta saatu kukka… Mieli oli täynnä ikävää… Hän näki taas Martvan, joka käveli Oolavinsa kanssa… Silloin vierähti neidon mieli murheiseksi… Musta sukka vetäytyi siroon jalkaan… Hän istuutui puun alle itkemään nyt itseksensä… Siinä sai nyt kyynel vuotaa vapaasti… Se sai tyhjentää neidon mieltä kauneista suruista, joita lemmenkade oli koonnut häneen mielen täyden.
Lemmenkukan lehdellä kiemurteli musta käärme entistä ilkeämpänä… Nuori neito itki, mutta itkiessä yhä vain yltyi kaunis mustasukkaisuuden suru… Kyynel oli sille surulle virikettä… Ken voi itkullaan sammuttaa lemmenkateen ja palon?… Yhä soi surullinen lemmen sävel… Yhä itki neito kauniin puun alla… Vaan kun hän itki katkerimmallansa, niin lähestyi Perkele häntä osan-otolla, tiedustaen:
— "Miksi itket? Mikä mieltä painaa?… On itku murheen suurin lisä, sekä kyynel öljytippa tuskan tulipaloon…"
Havahtuen huudahti nuori neito:
— "Sinäkö täällä?… Kiitos kysymästä!… Minä tunnen sinut viime tapaamalta… Vaan miksi kysyt itkujeni syytä?"
Osan-otolla vastasi Perkele hänelle:
— "Ensiksi: koska säälin itkeviä… Toiseksi: Koska pidän itkevistä…"
Nuori nainen virkistyä ja kysyi nopeasti:
— "Ai miten sievästi nyt sanoit!… Pidätkö todellakin itkevistä?"
— "Pidän niin kauvan kunnes itku kaunistaa neitosta, joka koruiksensa itkee", — selitti hänelle taas kiusaajansa.
Nuori nainen jatkoi kyselyään uteliaana:
— "Kaunistaako sinun mielestäsi minua itku?… Sano minulle suoraan!…"
Hän sai siihen viisaan vastauksen:
— "Kaunista naista kaikki kaunistaa."
Perkeleen katse lumosi Iltamoa. Lumottu huudahti ihastuneena teeskennellen:
"Niin!… Mutta nyi varmaan imartelet… En minä ole mikään erin kaunis…"
Ylevänä lausui siihen Perkele:
— "En kulje koskaan naista kosimassa… Miksi minä silloin miellyttäisin?… Minä puhun totta: Itku neitoselle on pieni, puhdistava ukkos-ilma: Se poskeen tuopi heleätä punaa ja silmään kauniin, tenhoavan surun, joka murtaa kovimmankin miehen mielen, jos pieni kyynelhelmi sekä huokaus lisäävät vielä surun vaikutusta…"
Hänen sanansa putoilivat nuoren naisen herkimpiin. Ihastuneena kysyi tämä:
— "Niinkö?… Olinko minä itkiessäni kaunis?"
— "Hurmaava… Mutta itkulla on määrä: Sen yli mentyään se rumentaa."
Hänen sanansa olivat naiseen vaikuttavaa tenhoa Neiti Iltamo värisi hänen edessänsä ja istui uteliaana kuin kuvastimen edessä, kysellen:
— "Itkinkö minä aivan parahiksi… en liian paljon enkä liian vähän?"
Perkele tarkasti häntä viisaasti ja vakuutti:
— "Sinä itkit itsesi aivan kauneimmilleen… Siis nyt on aika lakata jo siitä…"
— "Entäs jos mieleen jääpi vielä itkettävää?" — keskeytti nuorinainen kyselyään murheellisna kuin pieni lapsi, saaden vastauksen:
— "Se täytyy silloin nauramalla poistaa… Näes: Joka paikkaan vievät monet tiet… Ja mikä on sinun itkujesi syynä?"
Yhä enemmän värisi neidon mieli. Hän vastasi surullisena:
— "Sinä arvaat sen."
— "No kyllä… koetan toki parastani… Siis pieni ihailtava lemmenkade on poskellesi nostanut sen punan, joka puhkee kukkaisena itkustasi…"
Nuori nainen suli Perkeleen osan-otosta. Hän lausui murhemielin:
— "Niin on… Minä olen onnettomin naisista."
— "Se, ken naisista on kaikkein kaunein, eivoikaanolla onnettomin… sillä naisista kaunein on myöskin onnellisin… Siispä suret suotta", — selitti suuri kiusaaja. Kiitollinen Iltamo huudahti hänelle:
— "Ai kun sinä olet hieno!… Vaan miksi minun sitte täytyy tuntea tätä tuskaa?"
Ylevällä, jumalallisella äänellä selitti Perkele:
— "Tuskaa on aina lemmen kaunis polku. On Eeva ainut, joka sitä tuskaa ei saanut maistaa. Mutta hänellä ei myöskään, sen tiedät, ollut varaavalikoida… Vaan sulle on se suuri onni suotu…"
Ihastuneena tarttui imartelun hurmaama nainen:
— "Puhutko totta?… Voinko valikoida? Ja saada kenen tahdon?"
— "Sinusta se riippuu, puhunko tässä totta: Jostahdotvalikoida — silloin puhuin totta…"
Puoli itseksensä huudahti Iltamo:
— "Minä tahtoisin… Vaan kaikista en huoli; jos en saa Oolavia, silloin olen ilman."
— "Ei itkemällä sulhasta saa koskaan… Vaan onhan käsissäsi kauniit tenhot: Siis käytä sitä, suurta kauneuttasi, ja lisää sitä pikku kiemailulla!… Kiemailukyvyn sulle antoiluonto… Siis älä hautaa maahan leiviskääsi…"
Hänen katseensa ja sanansa lumosivat nuoren neidon, joka huudahti ilosta:
— "Nyt huomaan, että sinä — kuka lietkin — ymmärrät naista, joka yksin suree… Toiset kiemailunkin tuomitsevat…"
Hartaana selitti Perkele:
— "Totta kai minun täytyy naista ymmärtää, kun häntä pitkän-pitkät aikakaudet olen avustanut miestä totutettaessa oikeaan ruokaan… juomaan… elintapaan ja taltutettaessa lemmen paulaan… Se kysyy voimaa… Mutta yhteisvoimin olemme toki aimo voiton vieneet: Hän, naisen 'valitsija', nyt jo juoksee kuin nöyrä orja… naisen käskyläisenä…"
Lemmenkateinen nainen ihastui… Hän huomasi puhujasta saavansa avunOolavia ottaessaan. Nopeasti lausui hän:
— "On työsi jalo… Mutta viime kerralla ennustit jo minulleOolavista, ja lupasit myöskin avullinen olla…"
— "En koskaan jätä täyttämättä, mitä olen luvannut… Vaan muista myöskin, etten minä koskaan anna hedelmäävalmiiksikäteen… Ihmishengen täytyyitsensäkaikki ottaa, syödä, tehdä… Minä hänelle näytän ainoastaan polun ja hedelmän… Jos tahdot Oolavisi, niin täytyy sinun hänetomin käsinottaa…"
Suru täytti neidon mielen. Hän huudahti:
— "Vaanvoinkoottaa?… Katso käsiäni… Ne ovat heikot…"
— "Kauneilla naisilla on tuhat kättä: sulous… kainous…viekkaus… arastelu… ja tuhat muuta… Jos on yksi heikko, niin kaikki yhdessä on suuri voima!" — selitti hänelle kavalana taas kiusaaja. Ihastellen taaskin huudahti Iltamo imarrellen Perkelettä asiansa eduksi:
— "Minä pidän puheittesi suoruudesta… Mutta mitä kättä on nyt paras käyttää?"
Perkele lähetti hänen sieluunsa Martvan kuvan ja vastasi kavalana:
— "Jokaista yhtäaikaa… naisen voitto on varmin silloin, kun on lemmen työssä jokainen käsi… katso kilpaajaasi: hän myös ei 'käsiänsä' säästä…"
Mustat sukat vetäytyivät Iltamon jalkoihin. Martvaa tarkottaen huudahti hän kiihtyneenä:
— "Ah, häntä!… Teeskentelee… tekeytyy lapseksi aivan…"
Kuivasti, suurena lausui Perkele:
— "Se on lemmen laki… Ei yksikään nainen sääliä saa toista, muutoin hän itse joutuu vanhanpiian huutoon, kun lemmenlahja lentää ohi suun… Siis älä odota, muttatoimi, puno paulaa! Se viisas on, ken korjaa aikanansa ihanan lemmenkukan taivas-alta… Minä sanon sulle: kaunis lemmenkukka on hennoin, hallan-arin kukkasista. Niin: lemmenkukka viihtyy ainoastaan sylin ja poven runolämpimässä… ja ainoastaan suuteloiden sade voi estää lemmenkukan kuivumasta…"
Iltamo muisteli lemmenkukkiansa… Niin moni oli niistä kuihtunut.Puolittain surullisena puhui hän niitä muistellen:
— "Ken uskoisikaan että olet niin viisas!… Sinä tunnet kaikki arat lemmen seikat… Ah, uskon kaiken mitä äsken puhuit… Tai uskon enemmänkin: Useasti vie halla lemmenkukan sylistäkin… Minä tiedän sen… olen kokenutkin… Niin: suuteloiden vielä sataessa monen moni lemmenkukka kuihtuu…"
Korkeasti, osanotolla tarttui Perkele, kehottaen Iltamoa:
— "Siis käytä käsiäsi aikanansa ja sulje hento kukka syleilyihin ja vaali sitä huulen lämpimässä!"
Neuvo hellytti neidon mielen. Neiti Iltamo lausui ihastuneena:
— "Kiitos neuvostasi! Sinä varmaankin olet hieno kavaljeeri…"
— "En ole naista miellytellyt, siksi käy kukostelu minulta kömpelösti…"
Vilkkaana jatkoi suuren kiusaajansa miellyttelijä Iltamo puhuen:
— "Se onkin oikein!… Minäkään en pidä turhasta hienoudesta… Eikö totta, että olen hyvin luonnollinen… suora… enkä teeskentele, kuten Martva?"
Perkele alentui kiusattavansa sielun tasalle, imarrellen:
— "Minä näen sen. Jos minulla olisi sydän, niin varmaan siinä lempi leimahtaisi, kun katson naisellista suoruuttasi…"
Hän lopetti huoaten:
— "Onneksi toki sydäntä ei ole… Se seikka pelastaa minut joutumasta nyt toivottoman lemmen seikkailuun…"
Säälitellen tarttui Iltamo:
— "Voi sinua onnetonta!… Eikö sinulla ole sydäntä?… Varmaankin on nainen sen vienyt… Mutta millä sinä rakastat ja toimit, kun eisydäntäole?…"
Ihmisen ja suuren hengen välinen, ivanäytelmä jatkui… Hän, joka pitää ihmishenkeä ivanansa, todisti:
— "Toisten sydämellä minun täytyy kaikki tehtäväni tehdä…"
— "Minä säälin sinua… Näet siitä, että minulla on hyvä sydän… Ei Martva sinua varmaan säälisikään… Siis älä mene hänen puolellensa!" — lausui siihen Iltamo… Ihminen yritteli pettäjäänsä pettää.
Vakuuttavasti selitti Perkele:
— "En koskaan auta sitä, jota ei taika ole määrännyt jo jonkun lemmityksi… Mutta muista myöskin sinä puolestasi edistää apuani: Hetkeksikään et saa jättää Oolavia yksin, muutoin kuihtuu lempi ja toinen tyttö vie sinulta armaan omaksensa!"
Mustasukkainen nainen vannoi silloin:
— "Ei saahän viedä… Kaiken voitavani teen sitä estäessäni… Ja jos sinä nyt olet apunani, niin saat palkinnoksi minun sydämeni. Saat sillä tehdä mitä itse tahdot… Minähän olen hyväsydäminen!"
— "Kiitos sinulle vastalahjastasi!"
Iltamo kysyi ikäänkuin havahtuen:
— "Mutta kuule, mikä on sinun nimesi?"
Ivallisilla eleillä vastasi Perkele:
— "Nimenikö?… Ah, minulla on joka maassa eri nimi… Luulen, tässä maassa Perkeleeksi minua moni vihollinen haukkuu…"
Kepeänä, äskeisestä voitostansa ihastuneena huudahti Iltamo ihmeissään:
— "Perkeleeksi!… Mutta Perkelehän on tähän aikaan aivan olematon!"
— "En mene sinulle siitä takaukseen," — vakuutti suuri henki. Häntä tarkastellen kysyi nuori nainen:
— "Oletko sinä sitten itse piru?"
Vältellen vastasi Perkele:
— "Ah, kysy sitä minun palvelijoiltani. He tietävät, ken olen miehiäni… Vaan jos he vakuuttavat, että muka olisin piru, pelkäisitkö silloin?"
— "Mikä syy olisi mulla sinua peljästyä, vaikka olisit piru?… Minähän en usko perkelettä olevan… Ja peljätä taas voidaan ainoastaan sitä, joka on olemassa!…"
Ihmishenkeä ivaten kysyi Perkele edelleen:
— "Vaan entäs jos nytolenkinpiru?"
— "Niin mitä sitten?… Minä vain en usko sinua olevaksi… Sillä kaikki hyvä… Vai kuinka?" — oli kerkeä vastaus.
Perkele vakuutti hänelle kavalana:
— "Totisesti on sillä kaikki kuitti!… Uskomalla ei voida milloinkaan olematonta olevaksi tehdä, ei myöskään olevata hävittää… Siis et voi myöskään uskomalla luoda Jumalaa, jota ei ole, itsellesi. Mutta uskomallaett'eiole olemassa Hän, moinen olematon Jumala, pääset Hirviöstä vapaaksi, pääset hänen vitsastansa… Lisäksi jos sitten vielä uskot ett'ei ole piruakaan, niin olet aivan vapaa hänestäkin. Saat tehdä silloin mitä tahdot. Rangaistusta taikka kadotusta et silloin ostaenkaan saisi… Minä sanon sinulle: Pirunkieltäminenon sille kuolettava nyrkin isku, ja helvetin voit sammuttaa, kun heität sen liekkiin kiulullisen kieltämystä…"
— "Vaan lähteä on minulla jo aika…"
Hän poistui. Mutta hetken kuljettuaan hän loihti nuoren naisen nähtäväksi taas Litvan maat… Neiti Iltamo sai nähdä ne maat entistäänkin vielä kauniimpina… Hän näki sen… Hän näki myöskin muuta: kauniin Litvan maat pukeutuivat runolliseen hääpunaan… Lehtipuiden siimeksessä soivat jo hääviulut… Niiden säestyksellä lauloivat kauniit neidot… Ne lauloivat kokoillen valkokukkasia… Koko Litva laittoi nuorelle Oolaville häitä… Mutta silloin näyttäytyi Martva taaskin Iltamolle… Se toi nyt lemmenkukkaa Oolaville. Se pukeutui itse morsiameksi… Musta kruunu mateli lemmenkukan juurella… mustat sukat kuivuivat nuoralla…
Sitä nähdessään raivostui Iltamo. Hän vannoi mustasukkaisena valan:
— "Hän ei saa viedä Oolavia minulta!… Kernaimmin menkööt taivaat sekä maat!…"
Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat.
Valot syttyivät, toiset sammuivat. Tiet loppuivat, toiset alkoivat.
Kevättalven aurinko söi jo hankea. Öisin kiiluivat taivaalla ainoastaan tähtirippeet. Korkeuden paraat talvihelyt olivat kadonneet yksi toisensa perästä.
Se epäily, joka oli alkanut Oolavissa kyteä jo kotona Tuukkalassa, oli tienvieriltä saanut aina vain uutta lisätulta: Ounasto ja Harteva ja monet muut olivat siihen viskanneet tulen lisäksi kipinänsä kukin. Tuli oli siten yltynyt, kuten syksyisin taivaan tähtitulitus, kun öiden pimeydessä tahti tuikahtaa tähden lisäksi, kunnes on koko korkeus yhtenä tähtimerenä.
Parooni Geldnersin puheet puhalsivat tulen ilmipaloksi. Oolavi alkoi aprikoita oikean ja väärän olemusta, ja siinä yleisessä sielun sekasorrossa, johon hänet oli syössyt lempi ja elämänsä harha-askeleet, ei hän jaksanut kumota parooni Geldnersin väitteitä väärinä. Puhujan ylhäinen asema ja korkea sivistys ja auktoriteetti olivat hänen sanojensa hyvänä lisäpainona. Oikean ja väärän raja-aidat alkoivat muuttua aidoiksi, joissa oli sumu seipäänä, aidaksena mielivalta, ja joiden kaataminen oli jokaisen oma asia ja päivän tarve, tehtävä, jossa muka kehittyneempi kulki edellä ja joukko seurasi karjana perässä. Erittäin ajatteli hän silloin aina sitä, mitä parooni Geldners oli puhunut avioliitosta, sukupuoli-elämästä, siveellisyyden runollisimmasta käskystä. Mahtavat voimat vetivät häntä etenkin siinä asiassa tunnustamaan oikeiksi parooni Geldnersin puheet: Martva oli kaunis… onni lähellä… armaimmat tähdet kutsuivat onnen utu-maailmoihin… Hän virisi kuin viulu. Voimat, jotka häntä vetivät, olivat niin mahtavat, että hän niiden huumaamana ei huomannut edes sitä, että parooni Geldners itse asiassa oli niin sanotun vapaan rakkauden inhooja, ylimys, joka ei tahtonut koota takkiinsa syöpäläisiä vieraasta turkista.
Väliin taas se ajatus tympäisi. Kun hän näki Martvan puhtaan katseen ja hänen viattoman olemuksensa, soi hänen sielussaan puhtaan korven runous. Ihmishenki painoi hänessä alas asumuksensa: ihmis-elukan, eläimen sukulaisen. Silloin muuttui hän hetkessä hengen ylimykseksi, joka inhosi yhteisnaisia ja muotirakkautta.
Mutta parooni Geldnersin puheella oli häneen toinenkin vaikutus: Sanottu puhe oli paljastanut hänelle Harhaman kirjan arvon, jonka eksyttämänä hän oli kulkenut. Se huomio, että oli joutunut jonkunlaiseksi narriksi, erehtynyt ihailemaan jotain kirjallisuusmarkkinoiden tavallista ilveilijää, se alensi häntä omissa silmissänsä. Se alensi häntä niin paljon, että hän masentui, kuten aina mies, joka huomaa joutuneensa naurettavaksi. Se masennus lannisti hänen sielunsa voimia edelleenkin, vaikeuttaen siten nousua. Hän tuli katkeraksi ja vihamieliseksi koko kaunokirjallisuudelle, jossa hän nyt näki pelkkää sisällyksetöntä lavertelua.
Mutta samalla herätteli hänessä pahoja vaistoja hereille se salailu, jota hän oli olojen pakosta pakotettu harjottamaan korjatakseen erehdyksensä. Se veti niitä vaistoja hänestä kuin jouhi viulusta säveliä. Hyvä ja paha raatoivat hänessä hartiaväellä.
Samalla jatkui hänen pörssikeinottelunsa ja hymyili hänelle onni: Hänen ostamiensa arvopaperien hinnat kohosivat säännöllisesti. Se rohkaisi häntä. Hän möi entisiä, osti uusia, voitti useimmin, harvemmin jäi omillensa. Kultakasa suureni, malja täyttyi vähitellen keltaisesta epäjumalasta, jonka ruoskaa kaikki muut epäjumalat tottelevat nöyrinä orjina, tottelevat sitä siksi, että tietävät sen avaavan onnen aarreaitat, jotka ovat täynnä sumua: nautintoa ja aistillisuutta.
Ja sitä mukaa kuin onni häntä lellitteli, yltyi hänessä myös kullanhimo, ja uhkarohkeus nousi voimakasvärisenä, valtaavana palona, joka syttyi oman itsensä palosta. Se palo poltti ja kulutti siveellisten voimien loppuja. Siveellinen ihminen sortui keinottelijan voimien masentamana. Kun pelissä olevat rahat tuntuivat vähiltä, ja voitto sen johdosta kävi hitaasti, eikä Tuukkalan talletuksia enää ollut ja hänellä oli täydet valtuudet, otti hän isänsä nimeen kahdensadan tuhannen markan lainan, jotka rahat hän kerralla asetti kullan syötiksi sen kieriessä pelipöydällä. Menestys näytti niin varmalta, että hän uskoi ei ainoastaan peittävänsä pian vaillingin, vaan myös kokoavansa miljoonia.
Pörssissä hän samalla tutustui rahaylimyksiin, perehtyi niiden tapoihin ja ajatuksiin. Niiden itsetietoisuus ja hillitsemisvaisto tarttui hänen sieluunsa kuin tauti ruumiiseen. Aluksi hän ei tahtonut olla heitä alempi, ujosteli omaa itseänsä. Vähän kerrallaan se jäljittely syöpyi häneen tavaksi. Hän kohosi omissa silmissänsä ylimykseksi, jonka täytyy pitää arvostansa huoli kaikilla siihen kuuluvilla keinoilla: ryhdillä, juomarahoilla, huolettomalla käytöksellä, rutinilla, kopeilla ajatustavoilla ja komeilla, hienostetuilla elämäntavoilla.
Silloin alkoivat hänelle näyttäytyä entiset kotoiset tavat ja elämä turhanpäiväiseltä, pikkumaiselta elämän nakertelulta. Kodin hurskaat ajatustavat näyttivät yksinkertaisilta, jonninjoutavilta ja hyljättäviltä. Koko nuorena eletty elämä oli hänestä naurettavaa. Kirkkomatkat, kun hän vertasi niitä nykyisiin huviajeluihinsa, olivat hassunkurisia ja lapsellisia. Epäilys Jumalan olemassaolosta leimahteli jo irtipäässeenä lieskana, johon ei enää lisävirikettä tarvittu, vaan yltyi se oman kuumuutensa voimalla, kuten riemastunut metsäpalo, joka voimastansa iloiten viskautuu tuoreen metsän päälle, hulmautellen mahtavia lieskojansa ja paiskautuen tulihursteina laajojen metsäalojen verhoksi, kärventäen ne yhdellä lyönnillä ja yhä viskoen uutta tulipunaansa ahmimaan aina vain laajempia suupaloja metsästä.
Pari kertaa oli hän käynyt tervehtimässä neiti Iltamoa kuin olisi se velvollisuus tai kuin säälisi häntä, ja samalla häntä veti sinne oma halukin. Kumpikin vaikeni Martvasta, uskotteli ettei toinen ole mitään huomannut, tiesi sen uskottelun vääräksi ja kumminkin leikitteli sillä: rauhotteli sillä itseänsä, petti toista ja kuvitteli sen oikeaksi. Elämän ivanäytelmä muodostui itsestänsä ja piti näyttelijöitä narreinansa.
Ja kaikesta siitä ei Martva tietänyt mitään. Hän kävi Oolavin kanssa teattereissa ja konserteissa, ihaili sulhasensa hienoutta, oppia ja tottumusta. Puhtaan sielunsa koko hienoudella, hellyydellä ja luottamuksella kiintyi hän Oolaviin, antautui hänen valtaansa ja hoivaansa kuin väri kukkansa, lapsi isänsä, vanhurskas Jumalan turviin.
Vei suutelo hallana lemmenkukan.
Lemmenkukka kukki astiassansa… Verenpisaroina hohtivat sen kainot punakukat… Päivä hellitti niitä auringon ja kuun valolla.
Keisarillisessa teatterissa istui Oolavi Martvan keralla, katsellen kaunista balettia. Oli menossa taikakappale, jossa neidot tanssivat lemmentansseja… Näyttämön taustana on ihana lemmenlehto… Päivä paistaa puiden välitse, kylväen aamuvaloa… Se ihailee helmiä, jotka yö on jättänyt kasteeksi joka kukkaan, kimalteeksi joka ruohonpäähän… Se ihailee niitä kuten tyttö, joka on unesta herännyt, näkee helmikylvön kukkasissa, eikä tohdi uskoa omia silmiänsä, ei kajota helmisatoon… arastelee… pelkää kaiken olevan unta tai uskoo helmien olevan muille varatut.
— "Miten ihanaa!" — kuiskasi Martva Oolaville.
Lemmenlehdossa hiipii neito puiden lymyssä… Se hiipii kuin etsisi omaa ajatustansa tai kuin ottaisi kiinni kaipuutansa, joka on päässyt perhosena pakenemaan povesta ja liehakoi nyt kukasta kukkaan… kukan koristukseksi… oman itsensä iloksi… Neidon mieli on täynnä aamun armautta… silmä sen suloa… posken ja poven hipiä ovat sen hienoa puhtautta…
— "Miten kaunis hän on!" — ihmetteli Martva.
Päivä paistaa puiden raoitse… Se nousee ylemmä… nousee puhtaana kuin neito aamu-unesta vuoteeltansa… Se kokoo jo kastehelmiä kukkasista… koristautuu yön helmillä… ilostuu heleämmäksi… hohtaa jo kuin neito kuvastimen edessä aamupuvussa, kutrejansa suoriessaan… kutrin otsalla ilakoidessa… katseen leikkiessä kutrin keralla…
Martva puristi Oolavin käsivartta vaistomaisesti… puristi, kun oli käsivarsi kuin sitä varten kainalossa.
Päivä piilotteleikse puiden oksien takana, kurkistellen niiden lehtirakojen välitse arkana kuin etsien jotakin… kuin tyttö lehdon lävitse, jossa on miehen silmä kaikkialla vaanimassa ja hän menossa uimarannasta kotiin… kauneus ainoana pukimena… Neito seuraa päivän nousun menoja… arastelee kuten sekin… etsii polkua…kätkee kauneuksiansa, ett'ei niihin silmä satu…
Huilu soi… Neito vavahtaa… unohtaa etsittävänsä… muistaa vain salattavansa… Huilun sävel kehräytyy kuin punarihma soittimesta… Solmuna on sävelnyähdys siellä täällä… Joskus höltyy sävelrihman kierre: soitto levenee armaammaksi… hellemmäksi… herkullisemmaksi… Näyttämölle helähtää parvi neitosia, keveitä ihmisperhosia. Ne alkavat tanssia, houkutella neitoa metsiköstä kukkaseksi lemmenjuhlaan. Martva on pelkkää ihastusta.
Jo kuulee neito soiton ääntä… ja heltyy mieli tanssin kutsunnoista… Hän ei tajua, että se on lemmen kutsua… sulhasen armastelua… kosintaa… pyyntöä lemmen suureen runojuhlaan… Hän noudattaa sitä… saapuu mieli viattomana… huuli kokemattomana… lemmenkäsite sielussa puhtaana runokajasteena… sen kuiskailut lemmenlaulujen hienoina, jaloina suruina…
Tanssi alkaa… Päivä nousee jo puun latvojen tasaan… Se kirkastuu siinä kuin neidon mieli, kun kuuluu polulta ikävöidyn sulhasen laulu… Se kirkastuu ihastuksesta, kun on nähnyt neidon astuvan lemmen karkeloihin… Neito tanssii jo lemmentanssiansa… Elämä on hänelle päivän kirkkautta… mieli on kutrin ilakoimista… Jalka hipaisee lattiata kuin ajatus kaivattua morsianta… Käsi kaartuu kauniisti kuin unelma sormuksesta häihin… neidon mieli isän kodista miehelän lumoihin… Vartalo häilähtää kukan värinä… Katse on viattomuutta… polven notkahdus rukoukseen taipumista pyhän alttarin edessä…
Martva katsahti Oolaviin ihastuneena. Silmä tapasi silmää… katseet antoivat suuta toisillensa.
Jo soivat oudot soitot… Neito herää kuin unesta… Päivä hellittää valoa itsestänsä väriksi lemmen ilojen sekaan… Sulhanen saapuu metsiköstä… — Se saapuu miehuus kihloina käsissä, kihlaamaan sillä neitoansa… Se kosii karkeloilla: sillä mitä on luonto antanut hänelle sitä varten… katseellansa… laulullansa, mutta ennen kaikkea miehenmielellänsä, miehuudellansa… Sen kaiken kuvaa hän tanssillansa, tai antaa neitojen sitä kuvata karkeloillansa morsiamelle…
Ja taas etsi Martvan silmäys Oolavin silmää ja puheli sen kanssa nopean sanan. Povi lämpeni, poskelle nousi lemmen puna.
Tanssi jatkuu… Morsiamelle paistavat runopäivät… Hänelle laulavat lemmenlinnut ja käki kukkuu hopeapaloja… Hän ottaa miehen kihloja käsiinsä… Oikeastaan kihlat ottavat hänet käsiinsä: hän on kietoutunut miehen mairitteluihin, kietoutunut niihin kuin lemmenverkon runoihin… Tanssilla olivat sen verkon rihmat kehrätyt… tanssilla olivat verkot kudotut… Siksi on verkko morsiamelle armaskuin morsiushuntu… Hän on itse siihen halunnut… itse on hän siihen sotkeutunut, mennyt siihen mielihalulla, kuin tyttö suudelmien kevätsateeseen…
Päivä laskeikse jo levolle… Se laskeutuu rauhallisena, punehtuu kuin häävuoteeksi ruvetaksensa… Morsiamelle soivat jo tyttöpäivänsä iltakellot… Neitous haihtuu kauniina unennäkönä… Elämän huilu soittaa jo toista säveltä… Kaikki ruma on peittynyt kukanväreihin, jota sävel suutelee tuulenhengen asemesta…
Martva hehkui. Poski oli punakkana. Kainalo likisti kainaloa…
Jo on saapunut häävene… Morsian tanssii jäähyväiset tytön iloille… ottaa vastaan toiset armaammat ilot… Lemmenlehto hämärtyy… Kuutamoverhot riippuvat jo puiden oksien koristuksina… Kaikki vaikenee, kaikki kaunistuu ja pukeutuu hääpunaansa… Etäällä laulaa öinen lemmenlintu ja metsikössä hiipii enkeli, kooten helmaansa morsiamen sinne johtamat tytön unelmat… sen ilot… sen kauniit surut… sen helmipuhtaat toiveet ja laulukauniit ikävät…
Martvan mieli oli suudelman suloutena… Sielussa soivat arimmat kielet…
Jo istuttaa mies morsiamen hääveneeseen… Joutsenen laulut vetävät venettä… Lauluna soluu se metsikön lumoihin… Kuutamoverhojen lävitse laskee se sinne, missä on aurinko vuoteeksi iltaruskonsa levittänyt.
* * * * *
Näytös oli lopussa. Kukin oli ottanut siitä makunsa mukaan sielunsa täyden, yksi yhtä, toinen toista lajia. Vaunujonot kiitivät pois teatterin edestä, hajoten öisille kaduille.
Cabat'n loistavassa ravintolassa söi Martva illallista kahden kesken Oolavin kanssa. He olivat sinne ajaneet suoraan teatterista. Salin pehmeät punaiset sametti verhot, jotka verhoavat kaikki seinät tapetteina, sen villapehmeä mattolattia ja istuimet, joista ei pohjaa tavannut, loistivat hienossa valaistuksessa itämaisen houkuttelevina, herkullisina. Orkesterin säveleet upposivat siihen pehmeyteen, saaden siitä hellän maun. Loistavin ylhäisö lisäsi siellä hienoudellansa yleistä lumoa, joka oli kuin äskeisen näytöksen jatkoa. Hienoin samppanja helmeili. Parhaat herkut tuoksuivat. Ei näkynyt missään kapakan leimaa. Väki näytti sultaanin pitojen kutsutuilta.
Martva vajosi silloin runouteen ja unelmiinsa. Elämä avautui hänelle tuhannen ja yhden yön taruna, jossa satu odottaa joka polulla, joka askeleella lemmen unelma. Hän oli harvasanainen, nautti näkemästänsä ja oli olevinansa satulinnassa, sulhasena tarujen kuninkaan poika Oolavi. Poskella hehkuivat puna ja lämpö, ja ihastunut silmä katsahti joskus Oolaviin väsyneenä, raukeana… kuin ei jaksaisi katse enää Oolavin silmästä pois lähteä… eikä haluaisikaan siitä pois enää palata… tahtoisi siihen ijäksi jäädä…
Soiton väliaikana lähtivät he kävelemään, vilvoitellakseen pehmeässä käytävässä. Käytävän kahden puolen olevista yksityishuoneista oli yksi auki. Sen veripunaiset seinäverhot, salaperäinen heikko valaistus, upeus ja pehmeys houkuttelivat tottuneenkin silmän sinne viskautumaan. Kaikki siellä aivan upposi omaan pehmeyteensä, ui omassa satumaisessa kauneudessaan.
— "Ah miten kaunis ja runollinen!" — huudahti Martva ihastuneena, kuin lapsi, joka on nähnyt armaimman nuken.
Ja hetkisen kuluttua huoneeseen astuen lisäsi hän:
— "Mennään vähäksi aikaa tänne istumaan, kun täällä on niin kaunista!…"