Selitellessänsä hän loihti katseillansa kiusattavaa lumoihin, pimittäen järjen. Mietteissänsä nyt jo kiusattu myönnytteli:
— "Siinä on paljon perää…"
— "Perätöntä en osaisikaan minä laverrella", — riemuitsi Perkele ja selitteli:
"Jumalien tiet ovat hiljaisia — niin minun kuin myös muiden 'jumalien'. Me emme pauhaa… Aivan huomaamatta me työtä teemme… Sano, jos niin tahdot, että olen kavaluutta! Mutta muista, jokainen viisaus on kavaluutta, ja viisaudella on kaksi suurta lasta: tyhmempi: oveluus — viisaampi: kavaluus… Siis kavaluus onkin jumalaisen viisauden jaloin lapsi…"
Käärmeen vatsa hohti, kun sitä punaisella valollansa valaisi lieska, joka vielä paloi… Sen lieskan lumovalo teki tehoansa Perkeleen silmäyksien apuna… Se kietoi Oolavia yhä huumaavampiin lumoihin… Se vei voimat, jätti tyhjyyden jälelle… Kavaluuskin kirkastui Oolavin edessä jo jumalien viisaudeksi… Perkele loihti hänen eteensä Kreikan muinaisten jumalien kauniiksi kuvatun viekkauden… Se viekkaus häilähteli jaloissa antiikisissa muodoissa… Oolavi lausui jo mietteissänsä:
— "Myöskin sillä lailla voi selittää sen seikan…"
Hän pysähtyi, ajatteli Perkeleen sanoja ja lisäsi taas epäillen:
— "Sinä lausuit äsken tässä: 'Minä Häntä kunnioitan': Jumalaa…Onko se totta, kun itse olet pimeyden henki?"
Kerkeästi taas lausui hänelle kiusaajansa siihen;
"Ainoastaanyhdenkerran olen ihmiselle puhunut: Se tapahtui, kun lausuin: 'Sinä päivänä, jona syötte siitä puusta, aukenevat teidän silmänne ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan'…"
Suurena, voittajana katsoi hän Oolaviin ja lopetti:
— "Sano, enkö silloin puhunuttotta?… Eikö raamattu todista:'Silloin aukenivat heidän silmänsä'?"
Yhä kirkastui Oolaville Perkeleen jalous… Yhä himmeni hänelle ihmishengen historian hämärä.
— "Se totta on", — myönsi hän ajattelevana. Riemastunut kiusaaja huudahti silloin:
— "Milloinkaan en siis ole valehdellut!… Ja kumminkaan et usko sanojani!"
Ajatuksissaan, hengen suureen hämärään kietoutuneena selitti Oolavi:
— "Sa silloinpetitEevan, kun syötit häntä kielletystä puusta…Se oli väärin…"
Ikäänkuin loukattuna huudahti suuri henki:
"Milloinkakäskinhänen syömään? En sanallakaan edes kehottanut!… Ilmotin vain hänelle seuraukset:totuudenlausumaan… Vaan jos olisin edes aavistanut, että Eeva syö, niin totta totisesti olisin estänyt sen teon… En soisi pahaa yhdellekään… Minusta on kaukana sekin teko, että ihmishenkeä pois Jumalasta viettelisin…Minun tehtäväni on ilmottaa vain totuus ihmisille… Niin tein Eevallekin… Mutta kurja vaimo!… Hän otti, söi ja antoi miehellensä hedelmän, jonka seuraukset olin just'ikään hänelle ilmottanut… Konsanaan en moista olisi voinut odottaakaan."
Hyvän ja pahan välinen suuri taistelu himmeni Oolaville himmenemistänsä… Alkuaikojen suurkysymys nousi hänen eteensä kuin haudan vainaja… Yhä syvemmälle Oolaviin tunki Perkele lumoavat katseensa… Suuri hämärä peitti jo Oolavin sielua… Perkeleen puhe tuntui hänestä jo oikealta… Elämän suurin kysymys sotkeutui… Hän lausui miettivänä:
— "Ei voida väittää sinun sanojasi vääriksi aivan… Mutta sano mitä varten olet tullut luokseni?"
Lumoavalla äänellä hämmästyneeksi tekeytyen selitti suuri kiusaaja:
— "Etkö sitä tiedä, vaikka sanoin jo!Totuuttailmotan ihmisille kuten tein Eevallekin. Sanon heille kaiken minkä Luoja jätti heille sanomatta…"
— "Ja minkä totuuden sinä minulle nyt avaat?" — uteli kiusattava kiihtyneenä, kun kuuli suuren sanan. Se totuus veti häntä niin kuin Tuukkalan koski…
— "Ei maailmassa voi olla useita totuuksia. Totuus onyksi, niin kuin kaikkeuskin… Minä ilmotan vain, mistä löydät sen."
Jo hehkui Oolavi… Hän tahtoi tietää sen ihmeellisen paikan…Epäröiden, mutta kiihtyneenä kysyi hän:
— "Ethän minullekin vain näytä samaa puuta, josta söi Eeva?"
Kavalana vastasi hänelle viekas suuri kiusaajansa:
— "Neuvomattakin tuntisitsenpuun kai kerran… En tehtyä tee koskaan toiseen kertaan…Sepuu on myös jo olemasta laannut, kun teki tehtävänsä… Se on luonnonlaki… Nyt on uusi aika ja uudet tiedon lähteet."
— "Kai nekin kielletyt", — keskeytti kiusattava hehkuvana haluten nähdä ne uudet tiedon lähteet. Nuhdellen siihen lausui suuri henki:
— "Miksi et sinä raamatuita tutki!… Silloin tietäisit että kielletyltä puita oli ainoastaanyksi… Muut kaikki ovat sinulle luvalliset…"
Paratiisin suuri salaisuus kohosi Oolavin hengen eteen… Hän uteli kiihkoisena:
— "Muut?… Mitkä?… Eihän ollut kuin yksi tiedon puu!…"
Perkele verhosi kiusattavaansa muinaisuuden hämäryydellä… Hän selitti viisaana:
— "Ei ollut kuin yksihyvän- ja pahantiedonpuu… Mutta oli myös toinen puu: se, joka jäi paratiisiin hyvän- ja pahantiedonpuun sieltä hävitessä… Se puu on…"
"Mikä?" — tarttui vieteltävä kiihkoisasti, kuin onnen-ansaan.Kuivasti vastasi hänelle kiusaaja:
— "Se puu on Elämänpuun… Siis:elämä…"
— "Elämäkö? Sekö?… Niinkö?" kuohahti Oolavi, kun kuuli mainittavan nyt sanan:elämä, sen, joka häntä veti… Viisaana jatkoi kiusaaja siihen:
— "Niin, juuri niin… Elämänpuu, joka aina viherijöitsee ja kantaa hedelmää, on tiedon ainut lähde… Ei Luoja milloinkaan olekieltänytsen puunsa hedelmiä syömästä… Ikikaunis, suuri totuus on elämästä etsittävä. Siinä se piilee hedelmiin kätkettynä… Siis syö, niin sinulla silmät aukenevat… Saat nähdä totuuden, et huoli elää janossa elämänlähteen aivan loristessa raikkainta totuuttansa vierelläsi…"
Kuumeisena hengitti Oolavi Perkeleen edessä… Hän oli totuuden janoon nääntymäisillänsä… Kiusaajan katse loihti sen janon polttavaksi… Samalla huumasi se hänet veden lorinalla… Hän kuuli kuinka raikas elonlähde lorahti hiljaa, sulosointuisena… Harviston sekä Aatteelan puheet lensivät nyt hänen ohitsensa hiljaa… Ne lensivät kuin ihmeen kauniit, houkuttavat linnut, jotka tuovat iki-kevään mailta tervehdyksen talven kylmään nääntyvälle, ja laulullansa sanelevat armaimman kutsun kevään kukkaishäihin, missä suukkosparvi perhosina lentää ja ikiarmaat lemmen soidinlaulut korvissa alinomaa hymisevät… Janoinen ihmishenki Oolavissa nyt anoivettä… Silloin kiusaaja hänelle lausui:
"Jos sinä tahdot, näytän sen puun nyt sinulle?… Jos tahdot, niin vien sinut elämään… Minä näytän sinulle kokonaan elämän… Saat sitten valikoida tahdotko siitä ottaa ytimenkin, jossa ikitotuus sekä onni piilee, vai pysähdytkö kuoreen… taikka ehkä et huoli ollenkaan sen hedelmistä… En käske ketään… On työninäyttäävain…"
Vielä epäili ihmishenki… Silloin suuri pimeyden henki antoi merkin… Oitis ilmestyivät käärmeen vatsaan ihanat näyt: etäällä, jonne tuskin silmä kantoi, sai Oolavi nyt nähdä ihmeen kauniin, kukkiinsa uppoavan Eedenin… Siellä hymyilivät immet ihanimmat kuin enkelien kauniit puhtaat henget… Soi kaunis soitto… Satuhämärässä jo alkoi kaunis tanssi… Neito häilähti hiljaa, niin kuin kaunis runokuva… Maukkaana kypsyi punahuulosella armas hedelmä: suukko… Liinoillansa huiskuttivat neidot Oolaville… Lemmenlaulun runohyminällä lähettivät ne hänelle kauniin kutsun… Häähuoneen hämärissä häilyi kaikki… Kaikki uinui hekkumaa ja onnea kauneissa iltaruskonvärisissä lumoissa… Tanssi, kauneus ja soitto sulivat hellimmäksi hekkumaksi… Jo paloi ihmishenki Oolavissa… Hän värisi ja lausui ihmeissänsä kuin itsekseen:
— "Kas mitä ihmeellistä voi silmä nähdä käärmeen mahassakin!… Mitä onkaan silloin itse elämässä!…"
— "Tahdotko?" — kysyi kiusaaja, voiton-varmana, ylhäisenä.
Oolavi värisi… Näky kiehtoi… Hän oli jo valmis.
— "Tahdon… Näytä minulle kaikki…ja anna kaikki", — vastasi hän huumautuneena.
— "Siis kättä päälle!" — lausui Perkele.
— "Tässä on se!… Ota!… Tämä käsi myös liemiehenkäsi", — lausui eksytetty.
— "Niin kai!… Sen uskoin… Oma kätenikin miehen kädestä käynee… Milloinkaan en ole ystäväni kättä hellittänyt omastani ensi tiukan tullen… Tämä käsi on jumalainen", — lopetti suuri henki.
* * * * *
Suuri matka alkoi…
Perkele antoi Oolaville pienen siemenen ja käski sen heittää maahan… Kun se oli tehty, luki hän loitsun:
"Maa se kasvaa puuta, viljaa, puu taas hedelmätä kantaa. Maa niin tekee työtään hiljaa, hedelmillänsä kun antaa aivoaineen tomustansa ihmiselle. Mullastansa maa niin luopi lihaa, luuta. Järkikään ei oo siis muuta kuin maan multaa, tyhmälle halpaa kultaa, viisaalle rahaa, jolla hän ostaa keltaista kultaa ja nostaa aarteita maasta. Nyt kasva, maa, kauneinta, jalointa kukkaa!"
Hänen vielä sitä lausuessaan nousi siemenestä ihmeen kaunis pensas… Sen lehdet olivat lumivalkeat… Kauniit ilmitulet heloittivat sen kukkasina… Aivan punaisena loisti se tulikukissaan… Ihmeissään lausui kiusattava:
— "Katsos, mikä lähti siemenestä!…"
— "Maa on rikasta kaikesta… Sen mullassa on viisautta enemmän kuin kultaa," — tarttui siihen kiusaaja, antaen pienen vihjauksen… Kauniin pensaan sisään ilmestyi silloin hänen ihmeen kaunis enkelinsä vaippa käsivarrellansa… Se astui siitä ulos, sekä heitti vaipan Oolavin hartioille… Ihastunut Oolavi lausui lahjaa katsellessaan:
— "Sinulla on kauniit palvelijat ja oivat lahjat… Et hullumpi sä ystäväksi ole!…"
Tyytyväisenä hälle myönnytteli kiusaaja:
— "Niinkuin hyvä isä lastaan oikealle tielle aina johdan jokaista ystävääni!… Mutta sano, mitä usein tahdot nähdä elämästä! Se hedelmistä upporikas on."
Mietteissään pyysi kiusattava:
— "Näytä nyt minulle tietä!… Näytä kuinka syntyy se, sekä kasvaa… Tiedonsalaisuudenkun nähdä saan, silloin koko tieto on vallassani…"
— "Oikein lausuit siinä… Ken salaisuuden pihteihinsä saapi, hän takoo siitä oivan tekeleen… Siis tule muassani!" — lausui siihen kiusaaja, viisaat eleet kasvoillaan.
He lähtivät. Korkeinta ilmatietä vei ystäväänsä pimeyden henki nytelämään, juurelle elonpuun. Tienvarsi oli siellä viitoitettu tähdillä, jotka täysivaloisina paloivat kaikkeuden pimeimmällä ja korkealla iki-ulapalla… Maa liiteli kuin pieni tomuhitu jo heidän allaan… Valtamerinensä se kisaeli ikilentoansa pohjattoman pimeyden varassa… Etäältä nähden haihtui välimatka mitättömäksi… Sadat penikulmat jo supistuivat millimetriseksi… Koko maan pauhulento hidastui silmissä jo madon madannaksi.
— "Tää matka on toista kuin koskenlasku Litvassa," — lausui sitä katsellessaan kiusattu ihastuksissaan.
Jo saapuivat he ikikorkeuteen ylemmä näkyväistä tähtikehää ja siinä pysähtyen lausui Oolaville kiusaaja:
— "Tässä teemme pienen mutkan… Palaamme maahan, sinne, jossa alkaa viisauden vesisuoni…"
Lausuttuaan sen hän laskeutui ystävänsä kanssa taas maahan, niinkuin kirkkain tähdenlento, luotisuoraan, hurjan aatteen nopeudella ja pauhinalla… Silmänräpäyksessä he saapuivat taas maahan… Alaslento päättyi vuoren juurella… Heidän edessänsä oli ovi, joka johti vuoriluolaan, ikivuoreen hakattuun huoneeseen. Pienoinen lamppu paloi oven päällä… Se valaisi ovenpäällyskirjoitusta: 'Viinasta totuus aina pulppuaa'. Sitä silmäillen lausui Oolaville kiusaaja:
— "Täällä on viisaus kukkeimmillaan… Tämän oven sisäpuolella nuori väki muuttaa Luojan viljaa viisaudeksi yöt päivät, niinkuin kedon kukka maan multaa muuttaa kukkaväreiksensä, kasvaessaan kevät-aikaan…"
Lausuttuaan sen hän koputti oveen. Sisältä kuului ääni:
— "Ken siellä on?"
— "Minä, korkein ystävä ja sinun ystäväsi", — siihen vastasi pimeyden henki.
— "Astu sisään vaan!… On ovi sisään astumista varten, ei koputusta!" — kuului ääni taas luolasta. Siihen lausui suuri henki:
— "Minä myös en ole rukoilemaan luotu… Mutta ennen kuin sisään astun, hiljaa koputan ihmishenkeen… Sivistynyt tapa niin vaatii", — lausui viisaan vastauksen suuri henki. Sitä lausuessaan hän jo astui luolaan kiusattavineen.
Se luola oli matalahko holvi aistikkaasti, salaperäiseksi pylväillä koristettu. Komeroissa seisoivat vanhat viisauden ja juomingin vertauskuvat. Niiden väliin oli asetettu pullohyllyt, jotka olivat täynnä pulloja kuin olisivat ne olleet kirjahyllyjä. Joukossa oli pari kirjahyllyä täpötäynnään kirjoja… Perällä oli oluttynnyri, alustalle asetettu ja kukkaisseppeleillä kaunistettu. Sen hanan päällä riippui vitjoissansa pyhimyslamppu, joka valaisi luolan puoli-valoisaksi…
Luolassa oli neljä nuorta miestä: ylioppilaat Harteva ja Horsma,Ilanne sekä Voima… Viime mainittu oli juuri polvillaan tynnörinedessä; kun vieraat saapuivat. Hän laski hanasta tynnyrin antimia…Harteva lausui tulijalle:
"Kas sitä… Kaksi uutta kirkkomiestä!…Ja oudot molemmat!…"
Perkele:
"En aivan outo oo kellekään!…"
Harteva(tarkastellen Perkelettä):
"Et outo kellekään!…On sulla silloin paljon tuttavia!…On totta vie!… En minä kumminkaanoo sua nähnyt…"
Perkele:
"Jonkun verran toki oot tuntenut… Ja tunteminenhan lie tuttavuutta, eikä näkeminen…"
Harteva(ihmeissään):
"Sus siunatkoon!… En toden totta muista ett' olen sua tuntenutkaan!"
Perkele:
"Sitä ei ole tarvis muistaakaan, kun silmä mun tuttavuutein huomaa ihmisessä avutta muistin…"
Horsma(tarkastellen Perkelettä ja Hartevaa);
"Mitä?… Hartevako ois' ehkä sinun salavuoteudestas väärälle isällensä iloks' siinnyt?…"
Voima(tarkastellen yhtäläisyyksiä):
"Ei yhtäläisyys ole ilmiselvä… ei myöskään olematon…"
Ilanne:
"Hartevako nyt saisi toisen isän?…"
Horsma:
"Älä lempo!…Nyt alkaa hauskuus aivan sikamainen,jos Harteva saa uuden rikkaan isän!…Se entinen jo onkin kuiviin juotu…"
Harteva(astuen Perkeleen eteen):
"Niin ettäkö mä sinun poikas' oisin?… Oot silloin isäukolleni tehnyt sä lemmon kepposen!… Vaan kuinkas äidin sait vietellyksi?… Hänhän hurskas on…"
Perkele(istuutuen);
"Pois moinen ajatuskin!… Toisen naista en ole vietellyt mä milloinkaan… Mä vihaan koko salavuoteutta…"
Kaikki neljä(pettyneinä):
"Mi pettymys!"
Perkele-.
"Tok' on se aivan totta… Sen koko maailma ja kirjoitukset voi todistaa, mä etten sormellakaan oo Eevaa koskettanut — kahden kesken puistossa kerran oomme keskustelleet… On puheen-aiheenakin silloin ollut suurkysymykset, eikä turha lempi…"
Horsma(ihmeissään):
"Mi hurskas mies!"
Harteva:
"Tää ilmotus on mulle suur' pettymys… Ma oisin äidilleni sen huvin suonut… Isäukollekin se oisi ollut pikku korvapuusti, min ansaitseisi saituruudestaan poikaansa kohtaan… Sinun poikanasi ehk' oiskin raharikkaampi mun olla… Nyt hävisi se onni…"
Perkele(viisaasti):
"Isyyteni ei putoa pois koskaan hedelmästäin… Siis turha huoli!… Minun lapsekseni voi päästä ilman äidin välitystä… en kätilölle koskaan maksa myös…"
Harteva(tovereilleen):
"Tää mies ei ole tyhmä!… Kelpo isä hän oisi… Viinaveli myöskin oiva hän varmaan on…"
Horsma(Perkeleelle):
"Sä puhut isyydestä noin… ilman kätilöä… Varmaan silloin sa ottopoikia vain kokoelet. Vai kuinka?…"
Perkele:
"Aivan juuri niin mä teen…"
Harteva:
"Kai olet silloin rikas?… Kuinkas muutoin sun kannattaisi ottopoikaa pitää…"
Perkele:
"Oon valmis pojalleni luovuttamaan niin paljon kunniaa ja rikkautta kuin korkealta vuorelta voi nähdä…"
Kaikki neljä:
"Mi kelpo isäpuoli!"
Ilanne(toverilleen):
"Vie sun lempo…Ollapa moisen isän ottopoika!…"
Harteva(ihastuneena):
"Vaan kuule! Kun et ole aikanansa älynnyt pettää isäukkoani ja äidilleni suoda… miten sanon… pikkuista lemmenseikkailua… siitä sun täytyy pieni rangaistus nyt saada… Sun täytyy minut pojaksesi ottaa. Kelpaanko?…"
Perkele(levittäen hänelle sylinsä):
"Aikoja jo olet ollut mun poikani, se johon mielistyin…"
Ilanne, Horsma ja Voima(sekaisin):
"Hurraa!… Sai isän Harteva!… Sai isän!Sai otto-isän hän!… Hurraa!… Hurraa!…"
Perkele:
"Hurraa!"
Kaikki viisi:
"Hurraa!… Hurraa!"
Oolavi(itsekseen):
"Ah, mikä lemmon joukko!…"
Harteva(rehennellen):
"Nyt maljat täyteen!… Mandoliini soikoon! Tuhlaajapoika olinkin jo milt'ei… Tää oli onnen potku!… Nyt ei pakko mun lähteäni isäukon luokse taas rahaa naukumaan… Siis laula, Horsma!"
Kaikki toiset:
"Laula, Horsma!… Laula juomalaulu!"
Horsma(laulaa malja kädessä, yhden soittaessa):
"Olipa kerran hurskas isä, peijakkaan äveriäs mies. Mut puuttui pieni onnenlisä, sen eukkokulta myöskin ties: ei ollut pikku poikaa heillä. Sen tähden ukko lausui: — 'Hoi, sä eukko! Miks' ei poikaa meillä?' — Niin kysyi ukko, sekä joi."
Kaikki neljä yhdessä(kertaavat juoden maljansa):
"'Hoi, eukko! Miks' ei poikaa meillä?'Niin kysyi ukko, sekä joi."
Horsma:
"Vaan kerran tuotiin hälle sana:'Nyt rouva pikku pojan sai!''No luojan kiitos! Auki hana!On tynnörissä viinaa kai!'huus' ukko, kiirehtien piikaa…Ja nytkös riemuissaan hän juo…Jos et sä jaksa juoda liikaa,mun sijaissasi juoda suo!"
Kaikki neljä(kertaavat, juoden):
"Jos et sä jaksa juoda liikaa, mun sijaissasi juoda suo!"
Horsma:
"Vaan ukko pahat päivät saikin: Näät poika huusi, piehtaroi yöt päivät, parkui voimin kaikin, niin että äijän korvat soi… Huus' ukko: 'Eukko! Miks' on meillä tuommoista möly-elämää?… Käy ukko taaskin juoppoteillä, pois seurastaan en koskaan jää."
Kaikki neljä:
"Käy ukko taaskin juoppoteillä, pois seurastaan en koskaan jää."
Horsma:
"Vaan poika kasvoi, huusi, telmi ja mitä jaksoi, rikki löi, ja juonitteli niinkuin kelmi, namuja varasti ja söi, Jop' ukko kiljui kurjuuttansa: 'On tapettava pentu tuo!…' Ja purkaaksensa harmiansa kuin laskuviemäri hän juo,"
Kaikki neljä:
"Ja purkaaksensa harmiansa kuin laskuviemäri hän juo."
Horsma:
"Pääs poika ylioppilaaksi, mut hällä luvut unhottui: kuin ulapalla uljas haaksi viinassa aika poika ui. Hän lausui: 'Otsassa on nappi — pää silloin tyhjä olla voi!' Paremp' on olutleilin tappi kuin kirja… Nytkös poika joi!"
Kaikki neljä:
"Paremp' on olutleilin tappi kuin kirja!… Nytkös poika joi!"
Horsma:
"Ukolle jäi vain paita ylle… Muun kaiken oiva poika joi. Sai ukko päälle villitylle, huus' että eukon korvat soi: 'Hei eukko! Hiiteen täältä karkaa, kun taloon siitit ruojan tuon!…' Mä säälin sentään ukkoparkaa, sen tähden tässä nyt mä juon."
Kaikki neljä(riemastuen ja juoden):
"Mä säälin häntä, ukkoparkaa.Sen tähden tässä nyt mä juon."
Perkele(Hartevalle):
"Sain nähtävästi oivan ottopojan… Et ole, sen mä huomaan, opetellut 'sanasta' elämään."
Harteva(ylvästellen):
"En sitä ruokaa oo maistanut… Vaan entä jos mä joisin sun maasi, mantusi ja paitasikin? Et varmaan pahastuis?"
Perkele:
"En ollenkaan. Juo, poika!… Mull' on kontu, jonka rajaa ei kukaan mittaa…"
Harteva(rehennellen):
"Lyödään veto! Maasi ja paitasikin vuoden kuluessa voin juoda…"
Perkele:
"Hyvä! Jos sa tappaat vedon, jää mulle kaikki, mik' on sulla omaa…"
Harteva(kättä lyöden):
"Saa olla!…"
Perkele:
"Ja te toiset erottakaa kätemme!… Siten veto vahvistetaan…"
Horsma(erottaen kädet):
"Noin!"
Harteva(Perkeleelle):
"Sulta laulu myöskin luistaa kait…Nääs, hyvä onni tuopi laulutuulen."
Perkele:
"Oon mestari ma siihen."
Kaikki neljä, (riemastuen):
"Laula siis nyt meille oiva laulu."
Harteva(riemuissaan):
"Laula, taatto, nyt kunniaksi rakkaan ottopoikas… ja vaikka opiksikin pieni laulu."
Perkele(laulaa):
"Olipa kerran viisas isä… Ei ämmälauri ollut mies Kun hälle syntyi perheen lisä, pikkuinen poika, josta ties hän harmin saavan, ellei soita sen selkää nyt jo aikanaan ruoskalla… ukko aprikoita nyt alkoi, miten soittaa vaan…"
Kaikki neljä(hämmästyneinä):
"Se oli lemmon huono isä-ukko."
Perkele(ivallisesti laulaen):
"Kun poika-pahuus alkoi huutaa ja sätkytellä koipiaan, niin viisas isä etsi luutaa, sai siitä varvut patukkaan… Sen silkoseksi aivan riipi, kun poika siinä teutaroi, luo pikku herran kehdon hiipi ja antoi selkään että soi…"
Harteva(kauhuissaan):
"Kuin petomainen isä olikaan!"
Perkele(jatkaen laulua):
"Kun poika vankemmaksi varttui, ja koitti hiukan mellastaa, ruoskaansa ukko oitis tarttui ja mäiski, jotta notkui maa! Läks poika viisauden hakuun… sai kultalyyran otsalleen… Vaan sitten pääsi viinan makuun… renttuili aikaa kappaleen.
Kuul' isä pojan käyneen totiin: hän uuden selkäsaunan sai. Vei ukko hänet viimein kotiin: hän siellä piikatytön nai. Nyt raataa hän kuin kunnon jätkä pellolla isän ainiaan: täll' aseena on köydenpätkä, hän sitä käyttää ruoskanaan."
Harteva(kauhistuen):
"Ei kerrata sun lauluas tee mieli."
Perkele:
"Se poika myös ei taaton paitaa juonut."
Harteva(epäillen):
"Kun et vain liene sinä yhtä julma!"
Perkele:
"En ollenkaan. Ma ottolapsiani viisaiksi kasvattelen…"
Harteva:
"Mitä sitten minusta aijot… jos se onnistuisi?"
Perkele:
"Sen näytän teille… Kaikki teidät otan ma lapsikseni…"
Kaikki neljä(riemastuneina):
"Ota, sekä näytä nyt meille koko tulevaisuutemme!"
Perkele antoi merkin… Kaikki neljä miestä muuttuivat silloin sioiksi, jotka röhkivät ja tonkivat lattiaa… Perkele vihjasi uudestaan… Elämänpuhdistavat voimatalkoivat silloin raataa… Luola muuttui silloin kauniiksi kirjastoksi… Oolavi hämmästyi… Elämän puhdistavat voimat jatkoivat työtänsä… Miehet muuttuivat arvokkaiksi tohtoreiksi… Hartaina, toisillensa kumarrellen ryhtyivät he työhönsä. Perkele selitti Oolaville:
— "Nyt näet, että kaiken täytyy käydä loan ja tulen kautta elämässä… Tulessa syntyy helmi, kukka kasvaa lannassa. Niin on myöskin ihmishenki: Se tutkii kaiken loankin… Siinä loassa se kirkastuu."
Oolavi(ihmeissään):
"Tämä todellakin minua ihmetyttää…"
Perkele(kavalana):
— "Siis näet miten kaikki jalostuu elämän loassa…Niin kasvoi Harhamakin… kai lienet kuullut siitäpuhuttavan?"
Oolavi hämmästyi. Perkeleen katse lumosi häntä, pimitti hänen järkensä. Kaikki näyttäytyi hänelle toisessa valossa kuin ennen. Hän myönteli ajatuksissaan:
— "Olen kuullut… lukenutkin olen… Nuori pappi myös kertoi samaa Harhamasta; kuulin myös Paavalista, Davidista sekä useista raamatun henkilöistä, niin ovat Mooses, Salomon ja muut aikansa rikkoneet ja pahaa tehneet… Ja Faust… ja Wilhelm Meister… Nyt alan uskoa jo puhettasi…"
Hartailla eleillä huudahti siihen Perkele:
— "Kiitos herran että avautuvat ihmisien silmät!"
Hän antoi merkin. Silloin kaikki muuttui taas ennallensa. Miehet hapuilivat päistänsä seppeleitä, ihmetellen… Jokaisen silmät suurenivat. Hämmästyksestä kummissaan lausui Harteva:
"Nyt piru merrassansa käynyt on!…Kas, äsken tuntui että olen sika…ja sitten tohtori."
Horsma:
"Niin miekin tunsin."
Voima:
"Ja minä myös."
Ilanne:
"Ja samoin minäkin."
Horsma:
"Ma olin vielä rapaa syövinäni."
Ilanne(suutaan maiskuttaen):
"Ja minä kurja nautin pahempaakin! Oi, suussa tuntuu vielä paha maku sen syötävän."
Horsma:
"Hyi että eläimille semmoista syötetään!"
Voima(leukaansa tapaillen):
"Kun ei ois jäänyt vain kärsä ainiaaksi leuvan sijaan!"
Harteva(Perkelettä tarkastellen):
"Kun ei tää oisi sinun juoniasi!"
Perkele(ylpeänä):
"Ma koskaan ansioitani en kiellä."
Horsma:
"Tää ihme on!… en usko silmiäni."
Voima(tarkastellen Perkelettä):
"Tuon miehen kujeet mua epäilyttää!"
Harteva(Perkeleelle):
"Ken olet sä?"
Perkele:
"Ma oon se hyvä isä, jolleka äsken kaikki lupaannuitte…"
Harteva(tutkien katseillaan Perkelettä):
"Jos olet se kuin sanot olevasi,niin anna pojillesi oitis rahaa!…Tahdomme viinaa, emme seppeleitä…Jos rahaa sull' ei liene, anna paita…Panttaamme sen!"
Perkele:
"No tule, ota paita!Se tuossa on."
Hän levitti viitansa. Sen alta leimahti tulinen paita. Kaikki neljä huudahtivat kauhuissansa:
"Hän onkin Perkele!… Oi auta, Luoja!Se petoksella lapsikseen sai meidät!…"
Valo sävähti ja sen sävähteessä hävisivät vieraat luolasta pois. Miehet seisoivat kauvan kauhun valtaamina. Viimein huudahti Horsma, ikäänkuin havahtuen:
"Sen 'kontu': Kaikkeus… onkin äärettömyys."
Toiset kolme:
"No, siunaa ettei sitä hoksattukin!"
Voima(Hartevalle):
"Nyt sait sa vasta urakan! Se kontu ei ole juotu… Taisi mennä veto nyt sulta…"
Harteva(harmissaan):
"Mutta pirukos sen tiesi,ett' oli hällä moinen määrä höskää!On siinä kuita, tähtiä ja maita.Ja entäs lempo: Helvetti on siinä!"
Horsma(päivitellen):
"On juotavaa!"
Voima:
"Jää pohmeloonkin ryyppy."
Harteva(epätoivoisena):
"No ota nyt, jo helvettikin ryyppää!Se ryyppy, luulen, polttaa koko suun…Nyt mennyttä on ruumis sekä sielu,kun Pirun kanssa ei voi käräjöidä!…Sen puolella on kaikki advokaatit."
Kaikki(kauhuissaan);
"Niin Piru neljä kunnon miestä vei…"
Ja maailman koski yhä kovemmin veti.
Syysmyrsky pauhasi. Korpi tohisi myrskyn käsissä. Litvanselkä kuohui valkeana vaahtona. Syksy oli päässyt synkkyytensä huipulle.
Hallanselän rimpisuon vierellä raatoi Oolavi työmiesten mukana. Oli alettu puhkaista viemäriä hiekkaharjun läpi.
Mutta raataminen ei tahtonut häneltä luistaa. Hän oli vaitelias ja miettivä. Ja kun työväki söi nuotiotulen ääressä päivällistä, istui hän yksin laholla kelolla, jotain tuntematonta kaivaten ja miettien. Myrsky ulisi. Paljasvarpuiset koivut taipuivat sen käsissä vitsoina, oikenivat taas ja taas taipuivat, pieksäen ilmaa latvoillansa. Harmaa vihmasade yltyi joskus sadekuuroiksi. Joskus löi saderaippa vasten kasvoja. Yksinäinen varis taisteli tuulta vastaan, hädissään rääkkyen.
Oolavin mieltä masensi tämä syksyn syksyisin näky, jossa päävärinä oli harmaa vesi ja märkä sammal ja tuoksuna mätänevien lehtien ja suomudan maku. Hän halusi pois täältä, kauvas elämään… valoon… humuun… hyörinään ja lämpimään.
Ja yhä kiehtovammin kutsui häntä elämä. Se vilautteli hänelle hämärimpiä merenselkiänsä, missä Harhasaaret nousevat ruusunvärisestä vedestä kuin päivä aamuruskon puna-ulapasta, ihanat immet odottavat rannalla ja keskellä saarta hohtaa Elämänpuu punaomenaisena, joka omenassa täysin selvä elämän ongelman selitys, sen kysymyksen selitys, jota hän nyt mietti ja jonka verkoissa hänen henkensä jo kiemurteli. Tai hohti sen hedelminä joku muu salaperäinen houkutus… Hän muisteli Harviston kertomuksia ja Harhaman kirjaa, joka muuttui aina vain kiehtovammaksi.
Äkkiä hän nousi, ojensi voimakkaan vartalonsa suoraksi ja lausui jyrkästi:
— "Suo on minulle liian vähä… Minä tahdon tarttuakoko elämäänkäsiksi… Minä panen ne molemmat tottelemaan: Suon täytyy kasvaa heinää ja elämäntäytyypuhua ja selittää itsensä… Sen täytyyitsensänäyttää minulle kaikki salaisuutensa… Kirja ei siihen riitä…"
Uhma silmissä ja jäntereet voimaa täynnä katseli hän sitä sanoessansa Hallanselkää ja koko elämää. Katseessa oli jotain hurjaa, epätoivoista miltei. Hän paiskasi lapion luotaan niin että se upposi suohon näkymättömiin, antoi ohjeet työväelle ja läksi Martvan luo. Hän päätti lähteä elämää tutkimaan Martvankin tähden, sillä hän tahtoi olla hänen edessänsäviisas.
* * * * *
Yö pimeni hiilimustaksi. Myrskyn pauhu yltyi. Litvanselkä ärjyi kilpaa myrskyn kanssa. Sen aallot vyöryivät pieninä vaahtovuorina.
Martva istui keinutuolissa, kaiho silmän, pieni kutri otsan koristuksena. Hän kaipasi Oolavia ja samalla jotain muutakin. Katse harhaili vapaana omilla teillänsä. Ajatus oli hajanainen. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Hän ajatteli ikäänkuin ilman vain ajatellaksensa.
Äkkiä koputettiin ovelle.
— "Minä tunnen jo koputuksesta… Oolavi!" — helähti Martvan iloinen ääni.
Ja ennen kun hän ehti nousta, seisoi nuori sulhanen hänen vierellänsä, ja sievästi kumartaen suuteli hänen valkeaa kämmenselkäänsä.
— "Minä jo arvasin, että tulet", — iloitsi Martva, viattoman lapsen tavoin.
— "Pitihän sinun se arvata, koska minäen voitulematta olla…Martva… minun oma Martvani!" — riemuitsi Oolavi.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa nytrohkeina… aivan huumautuneina. Kaiho hävisi tytön mielestä. Ilo loisti posken, onni silmän koruna. Morsian oli vallaton ilosta, sulhanen onnesta rohkea.
Tällä välin olivat he usein olleet yhdessä, jatkaen lukemista. Joka kerralla oli heissä avautunut jotain. He tulivat rohkeammiksi toisiansa kohtaan. Katse ei enää arkaillut, se miltei kutsui… He tottuivat lemmenmaihin… Syli avautui… vähitellen… lämpimänä… avautui kuin kukannuppu kukkaiseksi… Kaikki valmistui, heidän sitä huomaamattansa.
Samalla olivat he alkaneet toisiansa joskus kiihkeästi kaivata, ikävöidä… Se kaipuu ja ikävä oli epätervettä kiihkoa: se oli tiedotonta himoa, puhdasta vielä tosin, jos luonnon tilaa ja viettiä pidetään puhtaana… Likaista, jos on kysymys korkeasta ihmishengestä ja sen puhtaudesta.
— "Nyt me taas luemme… Eikö niin, Oolavi?" — jatkoi Martva iloansa.
— "Tietysti… Se on:sinäluet… Minulla on parempaa tehtävää", — vastasi Oolavi reippaasti.
— "Nohan?" — kysyi oudostunut Martva.
— "Minä katselen lukijaa", — vastasi Oolavi sanojen helyinämiehentaiat.
Martva naurahti vallattomasti… kiitollisena… Sukupuolikohteliaisuudet alkoivat siten jo pulpahdella.Mielittelykarkoitti tieltänsä puhelun korkean sävyn. Ihminen kasvoi hyvän- ja pahantiedon ääressä alaspäin.
Lukeminen alkoi. Luettavaksi sattui kuvauksia Harhaman elosteluista Hiiden myllyn, kirjansa "Pirun Eedenin" porttojen parissa. Alussa Martva hieman epäröi. Hän katsahti varkain Oolaviin, mutta katse kohtasi Oolavin rohkean, kehottavan katseen ja hienon naurahduksen. Hän tuli rohkeaksi. Kirjan aistillisuus oli jo tukahduttanut kainostelun. Kepein sanoin kiiti hän kuvauksesta kuvaukseen.
Äkkiä tuli hän lukeneeksi jonkun punavärisen lauseen, lauseen, jossa oli enemmän punaa, kuin sitä sietää tytön poski. Mutta Martva ei punastunut. Hän pysähdytti lukemisensa, heittäytyi keinumaan, ja kasvot puoleksi kirjalla peitettyinä katsahti Oolaviin, katse vallatonta naurua tulvillansa. Hänestä ei enää kuvauksessa tuntunut olevan mitään kokonaan rumaa, sopimatonta, mutta ainoastaan jotain kiellettyä…
Harhaman kirjan pahuutta verhosivat hurskaan papin sanat. Siksi näytti se "hyvältä antamaan ymmärrystä".
Ja Oolavi maksoi Martvan katseen samanlaisella katseella. Toinen rohkaisi toista, veti toista muassansa.
— "Jatketaan nyt sitten!" — naurahti Martva ja alkoi taas lukea.
Hän hyppeli iloisena, kiihtyneenä kuvauksesta toiseen. Mutta äkkiä hän taas pysähtyi, heittäytyi keinutuolin nojaan ja nauroi vallattomana.
— "No mikäs nyt tuli", — kysyi Oolavi hymyilynsä seasta.
— "Ei mikään… Minä vain ilman", — tapaili Martva naurunsa seasta, poski punaisena.
— "Naurat vain kasvojen koristukseksi", — pisti Oolavi.
Martva laski kirjan helmaansa ja leikitteli:
— "Tässä on niin hassu kohta, että en minä tätä lue…"
— "No sitten luen sen minä", — innostui Oolavi, nousten.
— "Ei… ei… ei", — puolustautui Martva.
Syntyi pieni leikillinen taistelu kirjasta, jota Martva kätki aina toiselle puolen keinutuolia, kuin mistä sitä Oolavi käsiinsä tapaili. Se oli sukupuoli-leikillisyyttä… Sitä tehdessä sattui poski likelle poskea… tuntui hengähdys… puna nousi poskelle, vaan ei punastumisen puna.
— "No minä luen… minä luen", — lupaili Martva, kehotellen:
— "Istu nyt vain rauhallisena!"
Mutta koko kohtauksen ajan leijaili Perkele heidän ympärillään outona hengähdyksen makuna.
Kun Martva oli lopettanut lukemisensa, alkoi hän huolettomana keinua. Iloisesti, vilkkaasti puheli hän samalla Oolavin kanssa, silmä iloa täynnä ja nauru jokaisen sanan sointuna ja säveleenä. Ei tuntunut mitään arkailua… Katseessa ja liikkeissä häilähteli jo pieni kiemailu, viaton ja puhdas vielä, koska se oli tiedoton ja vaistomainen luonnonteko. Oolavi mitteli häntä silmillänsä, huomasi jokaikisen sulouden hänessä ja rohkaistui yhä enemmän.
Ja sitä mukaa oli muuttunut puhekin: Sen sävynä helisivät nyt sukkeluudet: vaistomainen, itsetiedoton ja puhdas mielistely ja mielittely.
Ilta kului. Se hiipoi jo yösydämen alkua. Kun Oolavi lähti pois, saattoi Martva häntä eteiseen. Jäähyväisiksi ojensi hän kätensä Oolaville huolettomana, seisten hiukan viistoon Oolavista ja heittäen häneen iloisen katseen, kuin olan yli. Kun Oolavin silloin tapansa mukaan piti suudella morsiamensa kättä, epäröi hän… Käsi odotti yhä kädessä… Silmä puhui paljon… suu ei sanaakaan… Hetki oli lyhyt ja pitkä samalla…
— "Martva!" — kuiskasi Oolavi vihdoin ja oitis poltti palavin huuli huulta, joka hehkui tulvillansa outoa väriä… Se oli ensimäinen suutelo, jossa hehkui aistipuna…
Kello löi. Ovi narahti ja Oolavi hävisi yöpimeään.
Ensi suudelma poltti vielä huulta.
Kun Martva palasi, sen poltto vielä huulen hehkuna, huoneeseensa, tuntui hänestä elämä kepeältä ja oudolta samalla. Hän hyräili itseksensä jotain laulua ja oli kuin perhonen, mieli iloa tulvillaan.
Mutta äkkiä alkoi mieli painua maahan. Huone tuntui tyhjältä. Hän oudostui ja uskoi ikävöivänsä Oolavia. Tarkkaavana alkoi hän kuunnella jotakin. Myrsky riehui… Järvi soi suunnattomana vesikanteleena… Pauhu huusi… Aalto pieksi rantakallioita.
Silloin Martva alkoi hätäytyä, tietämättä hädän syytä. Oli kuin olisi hän äkkiä huomannut joutuneensa hautausmaalle… Hän kuunteli tarkkaavammin… Myrsky ulvoi aivan ilman-petona… Nyt hän jo värisi pelosta… Joku pahan-enne nosti päätänsä…
— "Mitä tämä on?… Kun ei vain Oolavi joutuisi vaaraan kotitiellä!" — hätäili hän vapisten.
Taas kuunteli hän. Mieleen muistui "Litvan laulu" ja sen laulun vedennainen. Sanomaton hätä valtasi silloin koko hänen olemuksensa: Hän uskoi laulun olevan ennustus hänen kohtalostansa. Hän nosti vapisevat kätensä ylös apua rukoillen… Katse oli tuskaa ja epätoivoa täynnä… Silmissä paloi hätäytynyt hurja ilme ja aivan kokoon lytistymäisillänsä parkaisi hän vapisemisen ja hädän seasta:
— "Herra Jumala!… Se laulu ennustaa minun kohtaloani!… Auta minua, Jumala, sillä minä hukun… minä hukun… minä hukun!…"
Kun mies katseli elämänpuuta.
Silloin vei Perkele Oolavin lumoavaan Harhasaareen ja näytti hänelle ikikauniin elämänpuun: hän näytti hänelleelämän.
Suuri oli tie, kaunis kulku… He kulkivat maailmoiden lomitse… Kaihoisat valot punasivat jo kuulua saarta… Sitä lähestyessään puhui Perkele kiusattavallensa:
— "Kohta saat nähdä kauniin elämänpuun… Ei ole kukkaa, jota se ei kantaisi, ei herkkua, joka ei sen hedelmänä kypsyisi… Kun näet sen, on sinulla vara ja vapaus valita…"
— "Mutta elämänpuu on kielletty", — huomautti kiusattava hänelle.
Suuri katse leimahti Perkeleen silmistä. Hän selitti järkevin, huumaavin äänin:
— "Elämänpuu ei olekielletty… Se puun onkätkettyja Cherubim sitä vartioitsee… Ei kätketty ole toki kiellettyä… Sen tiedon saat, jos tahdot, raamatusta…"
Hänen sitä lausuessaan laskeutuivat he kuuluisaan Harhasaareen, missä aina hohtaa punahedelmissään elämänpuu… Kun saapuivat sinne, pukeutui koko saari juuri yöpaitaan: iltaruskon armauteen, hymyillen siinä niin kuin armain tyttö, joka maata mennessänsä kainostellen yöpaitansa hienouksia ihailee.
Ja lintu nukkui… Puiden siimeksessä lymyili pieni, onnellinen koti, portaikot täynnä kukkamaljakolta ja seinät kauneuksien syleilyissä… Sen väki nukkui… Mutta nuori neito, kuuluisa Harhasaaren Mirja istui pienoisen ullakkohuoneen parvekkeella haaveissaan, huviksensa ikävöiden… Hän oli nähdä vielä puhdas lapsi, niin viaton ja kaino kaunis kukka kuin olla voi vain neito, joka ei tunne vielä lempeäkään, mutta lapsimielin ihailee sormusta kuin nukkeansa… Hän istui, sekä lauloi mietteissään:
"Oi, pieni lintu-rukka, luo armaan lennä sie! Vie hälle multa kukka, tervehdys siinä vie tää pieni, hellä: 'Ei sydämellä oo rauhaa, jos et, armahain, mun luokseni sä saavu vain!'
Jos armas silloin toisi minulle sormuksen, niin luonani hän voisi levätä. Suukkosen tois ehkä tuuli, tai armaan huuli. Nyt yksin ikävöidä saan, kun armas viipyy ainiaan."
Oolavi näki kauniin neidon… Perkeleen lumoava katse raukaisi häntä… Hän huudahti ihastuneena:
— "Ah, mikä armas, ihmeen kaunis lapsi."
Kiehtovana lausui siihen Perkele:
— "Ja entäs miten kaino, viatonkin!… Hän armastansa noin vain ikävöipi kuin lapsi nukkeansa!… Sääli, ettei kukaan kuule hänen huokaustaan!… Yksi armas sana häntä lohduttaisi…"
Oolavi huumaantui… Hän huudahti:
— "On synti todellakin jättää hänet noin yksin ikävöimään."
Kavalana lausui siihen Perkele:
— "Nyt oikein puhut… Luoja sääli miestä ja teki hälle 'avun'… Mutta mies noin jättää apunsa yksin… Onko moinen teko Jumalan käskyn täyttämistä enää!…"
Oolavi:
— "Hän katsoo niin armaasti kuin oisi hän enkeli!"
Perkele:
— "Anovalla on aina armas katse… Niin vaatii luonnonlaki… Lähde!"
Oolavi värisi… Hän lausui puoli-rukoillen:
— "Malta vielä… Kuule!… Jos olisi hälle pikku sormus viedä…Hän on niin armas!…"
Perkele:
— "Se oiva aatos on… Siis tule! Toki ei tytön oven päälle saa sormin koputtaa, vaan kultasormus tai pikku lemmenlaulu on tehty sitä varten… Ne pienet taikakalut aina muista mukanasi pitää, sillä ethän tiedä, koska tytön luhti eteesi osuu öisin kulkiessasi."
Hän otti maasta palikan, muutti sen ihmeen ihanaksi taikahuiluksi ja antoi Oolaville… Oolavi soitti sillä parvekkeen alla… Suuri kiusaaja lauloi soiton säestyksellä:
"Kun huilun ääni sulle tään tervehdyksen tuo, niin avaa ovi mulle ja luokses tulla suo! Sun luonasi, oi armaani, on kaikki minun onneni."
Mirja kuuli kauniin soiton ja laulun ja riensi katsomaan soittajaa…Sydän värähti… Hän lausui ihastuneena:
— "Kuinka kaunis laulu sekä soitto kuuluu!… Ja entäs soittaja!…Hän varmaankin on kuninkaan kaunis poika!…"
Oolavi kuuli puheen ja huudahti:
— "Hän on kaino… ja kaunis… viaton!… Vie minut hänen luokseen!"
Perkele ihastui… Hän lausui Mirjalle, lumonäylle:
— "Sun lintusesi toi pojalleni sinun kukkasesi ja kutsusi… Hän tuli nyt luoksesi…"
Tyttö, elämänpuun kaunis kukka, pukeutui kauneimpaan väriinsä, viattomuuteen, ja huudahti:
— "Tämä varmaankin on unta!… Mitä varten hän tuli tänne?"
— "Sormustansa tuomaan. Siis päästä alas kaunis köynnöskerros", — selitti Perkele.
Kainommin entistänsä lausui Mirja:
— "Minä pelkään… Nyt on yö… Jos isä herää…"
Ne sanat saivat Oolavin hätäytymään… Hän lausui Perkeleelle kiihkoissansa:
— "Ah, puhu!… Suostuttele!… Hän on ujo, armas lapsi!…"
— "Toki autan sinua", — lupasi kiusaaja, Mirjalle selitellen:
— "Lemmen-asioissa ei isä lastansa saa lähetäkään…"
Ja sormusta näytellen lisäsi hän:
— "Nääs tätä, Mirja!"
Mirja näki sormuksen… Köysiporras oli jo valmis… Oolavi huudahti:
— "Ai kuin se on kaunis!… En tiedä, kestävätkö nämä portaat!…"
Jo nousivat tulijat kaunista köysiporrasta myöten… Perkele selitteli:
— "Ei lemmenporras katkee milloinkaan… mutta lempi loppuu ennen aikojansa… Ei makeaa voi kauvan säilyttää…"
He saapuivat jo neidon kammioon… Lemmetär puhalsi siellä taikahuiluansa salaisen verhon takana… Se huilun soitto sulautui hienoisena hyminänä yö-ajan hämäryyteen… Neitsytvuode oli ihanimpiin uni-unelmoihin kiedottuna kokonansa… Huonetta koristivat neidon amuletit, pienoiset pyhät kuvat: peili, kukka, solki, helminauha, pieni uhrilamppu ja taikapeili, josta sulho näkyy… Pienen lemmen pyhätön täytti puhdas, armas neitsyttuoksu, niinkuin pyhäsavu kirkon täyttää… Tulena hehkui Oolavin katse… Kumartaen ojensi hän pikku sormuksensa neitoselle, joka huudahti kainostellen:
— "Kiitos!… Uskonut en olisi, että lauluani kuullut olisi kukaan… Ai, miten kaunis!… Varmaankin olet kuninkaan poika!…"
Sitä lausuessaan hän heitti armaan katseen Oolaviin… Kaunis elämänpuun kukka tuoksusi nyt Oolavin edessä… Hän huumautui… Hän luuli kaiken olevan jo suotu hänelle nautittavaksi… Rohkeana hän kysyi, polvistuen:
— "Kuule, Mirja, lemmitkö minua?… Isäsi jo nukkuu… Ei kukaan näe…"
Kuin viattomin lapsi loi Mirja katseen maahan… Ujostellen lausui hän:
— "Lemmin!…"
— "Mirja!… Jumalainen!… Mirja!" — huudahti Oolavi. Niin huudahtaen tavotti hän Mirjaa syliinsä siepata… Vaan silloin kiusaaja antoi merkin… Silmänräpäyksessä hävisi kammio ja Mirja. Ympärillä oli kaunis lehto, missä soitto soi ja kuului kaunis laulu… Vihoissaan lausui silloin kiusattava:
— "Jo petit minut… Miksi et suonut autuutta, jonka näytit?"
Kylmänä lausui kiusaaja siihen:
— "Minä aina katson sinun parastasi… Jokainen tekosi täytyy sinun tehdä tyyten, ajatellen, ei lemmenkuumeisena…Elämästätäytyy sinun itsesi ja ajatellen ottaa kaikki se, mitä sinulle näytän täälläkorkeudessa… On maassa nautittava eikä täällä… Sillä elämänpuu ei kasva taivaassa, vaan maassa… Vaan tule! Mennään nyt jo edelleen!"
* * * * *
On Harhansaaren suuri Elämänhuone…
Marmori sekä kulta huikaisi silmää hohteellansa… Suuri pylväsmetsä kannatti holvistoja… Puhtain, jaloin taide koristi kaiken, itse uppoutuen marmoriin sekä kullan värikylpyyn… Niin kauvas kuin vain ihmissilmään siinsi, ulottui pylväsmetsä sekä holvit ja väriloisto… Etäämpänä siinsi taas silmään outo valo. Se antoi salaisen, tarumaisen leiman tälle satujen temppelille… Kauniit neidot kuhersivat sen pylvästöissä, aina hienoimpien nauttijoiden kanssa… Silkki kohisi. Minne silmä katsoi sai se nähdä upeimpia pukimia, tai ihanimman, aivan täydellisen alastomuuden… Kaikki hohti… välkkyi… loisti… Kauneimman kukan herkullisin tuoksu sulautui kukan ihanimpaan väriin kuin laulu lempeen… Siellä vuoti viini… Soi armas soitto… Se sekottautui hymiseviin lemmenlaulun messuihin… Toisaalta kuului nautinnoiden korkean veisuun hivelevä sävel… Siellä veisattiin ylistystä elämänpuulle:elämälle… Sitä veisattiin yöt, päivät, pyhät, aret.
Siellä Elämänkirkon alttarilla oli ihana nautinnoiden valta-istuin… Perkele istahti nyt sille kiusattavansa kanssa suurena, jumalallisena… Heidän edessänsä ylisti neitojoukko nautintoa,elämää… Sen kunniaksi lauloi se kaunis joukko, karkeloiden nautinnon suuren messun hymistessä ja taiteen hohtaessa kukassaan.
Jo alkoi taikamainen ihmetanssi… Hellimmät kielet ratkesivat soimaan. Lumouden tarumainen kauneus leimahti hienoon hämyyn kätkettynä kuin armain, kaunein uni, jota ei nähnyt se, joka on taikakammiossa hetkeksi nukahtanut lemmenhuilun soittoon… Kauneimmat neidot karkeloivat hiljaa maireimman satuvalon hämärissä… Hitaasti, kaartain, ikikaunein kääntein liikkuivat kauniit kädet sekä jalat… Kaikki oli unelmaa… kaikkityyni taikaa… lumousta… Etäältä kuului hymisevä messu… Tuhannet laulajat messusivat elämänpuun, elämän ylistystä, veisaten:
"Suuri ja kaunis olet sinä, elämänpuu…Sinä olet tutkimaton ja syvä…Syvällä ovat sinun juuresi.Ne ovat sinussa itsessäsi…Suuri olet sinä, suuri."
Tuhannet laulajat lauloivat nyt likempänä… Ne lauloivat kauniin soiton säestyksellä, karkelon tahdiksi… Neidot karkeloivat sen mukaan… Elämänkirkko muutteli satumaista valoansa laulun mukaan… Se kirkastui ja hämärtyi vuoroon. Laulajat lauloivat:
"Elämänpuulle pyörikää!…Kauniisti sille keinukaa!…Käsi ylös kaartakaa!…Uinaillen alas laskekaataas kaunis käsi!… Neitonennyt armaan silmäyksen saaElämänpuulle lahjottaa…Se puu on itse elämää."
Messuajien kuoro (hiljaisella hyminällä):
"Sinä, Elämänpuu, olet elämä…Sinä, elämä, olet itseoleva…Sinä olet oman itsesi kautta…Sinun juuresi ovat sinussa itsessäsi…Suuri olet sinä, elämä."
Elämänkirkko hohti… Kauneus ja taide kukki… Kaikki raukesi hekkumaan ja hämärään… Neidon viehkeys… nuoruus… kauneus… sulo-uinailu… kainous, kaikki sulautui lumoksi, joka tarjoaa hekkumaa…
Oolavi hurmautui. Hän lausui Perkeleelle:
"Tää näky lumoaa jo kokonaan."
Perkele:
"Elämänpuu on puista kaikkein kaunein"
Laulajat(laulaen neitojen karkeloksi):
"Nyt neidot yksitellen saa Elämänpuulle pyörähtää, kauniisti, niin kuin unelma!… Nyt valot hiljaa vaihtukoot, sen kauniit värit muuttukoot kuin morsius-unet neitosen!… Kauniisti, neidot, tanssikaa… Elämänpuulle uhratkaa suloa armahinta!"
Mahtavana veisasi messuajien kuoro:
"Kaikki uhratkoot sinulle, elämä.Ne uhrit ovat sinun hedelmäsi…Niillä ravitset sinä palvelijasi…Sinä ravitset toista toisen uhrilla:naista miehen, miestä naisen uhrilla…Kaikki sinulle uhratkoot!"
Armain kaiku soi sulohyminänä… Elämänkirkko oli tulvillansa hää-ajan kukkasia: impeyttä… neidon hellyyttä… Armas hämyvalo oli täynnänsä tytön suudelmia… Ihaniksi perhoiksi muuttuneina lentelivät ne kaikkialla… Nautinto puhkesi jo nupustaan… Perkele lausui Oolaville:
— "Ne uhraavat… Mutta sinä saat ne uhrit ottaa puun hedelminä…"
— "Elämä on suuri", — todisti hurmattu Oolavi.
Yhä kauniimmin tanssivat neitojen joukot… Entistä ihanammin lauloi laulajien kuoro:
"Parhaansa neito antakoon Elämänpuulle!… Soitto nyt vaihdelkoon niin kuin valokin! Saa neito elämälle nyt jo viedä armaan sulonsa: katseensa kauniin, soleuden ruumiinsa, sielun jalouden ja kainoutensa kauniin!"
Yhä lumoavampana hymisi kaunis elämänmessu… Messuavien kuoro veisasi:
"Kaikki, kaikki uhrattakoon elämälle!Kaikki siitä taas otettakoon!…Suuri on elämä, suuri ja kaunis…Se kokoaa uhrit… Se antaa onnen…Se kostaa… Se palkitsee…Kaikki sitä palvelkoot!"
Jo värisivät kaikki hellät kielet… Jo lemmen punapaulat häilähtelivät… Jo neito uinaili… Se väsyi karkeloonsa… se kiehtoi… häilähteli… pakeni ja kutsui… Lemmen metsissä hymisi lemmen sävelet… Se loihti lempijät väsyksiin…
Oolavi huudahti huumaantuneena:
— "En jaksa enää tätä vastustaa!"
Riemastuneina lauloivat laulajien joukot:
"Saa neidot karkeloiden jo nyt elämälle uhrinaan lahjoittaa kaikkein parhaat. Povensa… puhtautensa myös… nuoruuden… lemmen… siveyden!… Ja kaikki… kaikki… kaikki!… Niin elämällä vuorostaan on kelpo antamista taas… Siis sille uhratkaa!…"
Kuin kaunis, kaukainen kaiun pauhina, vastasi siihen suloinen messu… Messuajien kuoro veisasi:
"Ylistäköön kaikki elämää!…Ylistäköön sitä taivas ja maa!…Nauti ihminen sen hedelmistä:Nauti sen sulosta ja hekkumasta!Suuri olet sinä elämä, suuri ja ihana."
Huumautuneena todisti Oolavi Perkeleelle:
"On totisesti ihana ja syväElämänpuu… Vie minut nyt sen luo!"
Perkeleen enkelien kuoro veisasi silloin korkeudessa:
"Suuri olet sinä, Perkele, suuri ja voimallinen. Ijankaikkisuus sua ylistäköön ja kaikkeus kunniaasi pauhatkoon!"
Erokyynel kun kostutti neitosen posken.
Talven ja kuoleman kylmä henki leijaili Litvan päällä. Järvi oli synkkä, metsä eloton.
Kesä oli korjannut viimeisetkin rippeensä. Ensimäiset vitilumet peittivät joskus maita. Puita hopeoivat ensi kuurat ja rantavettä kattoi aamuisin jääriite.
Oli ilta. Oli jo kuun nousuaika,
Ranniston vierashuoneessa paloi taas lamppu pöydällä. Martva istui koru-ompelus käsissä. Neula vilahteli harvakseen, vetäen säijettä perässänsä. Silmä kulki neulan mukana, mutta ajatus harhaili muilla mailla.
Ompelemisen tahdissa alkoi Martva laulaa laulua "Armasta odottaessa".Sävel oli poven, sanat mielen sepittämiä. Hän lauloi:
"Ma aamuin nousen varhain sinua kaipaamaan, sä maailmassa parhain. Kuin kukka nupustaan aatteeni ain' mun rinnastain puhkeevat sulle, armahain.
Ennen kun lintu kuuli, kuink' armaan ääni soi, tai aamu ruskohuuli päivälle suukon toi, niin ikävin jo miettehin ma sua, armas, odotin."
Hän kumartui ompelusta tarkastamaan, eikä tietänyt, mitä tarkastettavaa siinä oli. Ajatuksissansa veti hän neulankärjellä pari piirtoa kankaaseen ja jatkoi taas ompeluansa. Säije juoksi harvaksensa. Ompelija lauloi kuin säikeen kulun huviksi:
"Kun puolipäivyt kulta kirkkaana heloittaa, on poissa rauha multa, jos et sa luoksein saa. Vain luonasi, oi kultani, ma tunnen enää onneni.
Kun yöhyt illan peittää, kun aamu sarastuu — niin silmää kyynel vettää; unohtuu kaikki muu, pait yksi vain: mun armahain. Hän on mun maani, taivahain."
Hän pysähtyi, laski työnsä ja kätensä helmaansa ja katseli lampun valoa, silmissä ikävä ja mielessä kaiho. Hän kaipasi Oolavia aivan sairaloisesti. Ensimäisen intohimoisen, tiedottomasti aistillisen suudelman jälkeen, kun hänessä heräsi pahan enne, joka sanoi, että "Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloonsa, oli hän todellakin vaistomaisesti alkanut aivan painautua Oolavin turviin. Oolavin sylissä uskoi hän turvan olevan, ja samalla hän hiljaa pelkäsi sitä syliä. Jumalan varottava ääni: pahan-enne, ja siitä johtuva levottomuus eivät ajaneet häntä kirkkorantaan, vaan Harhasaareen, jonne paha ohjasi hänen ajatuksiansa. Aistipunapuku houkutteli häntä sinne, hänen sitä edes huomaamattansa.