Siksi ikävöi hän Oolavia. Siksi lauloi hän laulua, joka syntyi sepittämättä. Päivä valkeni hänelle, paisteessa hieno suru, ja ilta saapui ikävä koruina.
Laulu jatkui vielä. Suru kulki säveleen säije neulan jäljissä. Äiti kulki silloin ohi ja kysyi lempeällä äänellä:
— "Oletko väsynyt, Martva?"
— "En, äiti-kulta… Minä vain muuten mietin", — vastasi Martva reipastuneena.
Äiti poistui ja Martva jatkoi työtänsä hyräillen äskeistä laulua. Selän takaa kuului silloin hiljaisia askeleita. Kohta varjosti hänen silmiänsä Oolavin käsi, jossa tuoksui valkea ruusu, ja ääni kysyi:
— "Arvaapas, kuka kuunteli lupaa pyytämättä kaunista lauluasi?"
Ompelus putosi Martvan käsistä ja mieli iloisimman käen kukuntana huudahti hän:
— "Tietysti sinä!… Kukas muu niin tuhma olisi!…"
Ja ennen kun hän ehti kääntyä Oolaviin, poltti sulhasen huuli hänen kaunista, korkeahkoa otsaansa.
— "Rangaistussinulle, kun ensi kysymällä arvasit", — lausuiOolavi suudellessansa.
— "Ja nyt, 'hyvää iltaa'!" — lisäsi hän painaen toisen suudelmanMartvan otsalle. — "Ja palkkio minulle", — hän yritti taas suudella.
— "Et saa olla tuhma… et saa olla tuhma… Oola-vi… No Oolavi!" — iloitsi Martva, muka riistäytyen hänen suuteloistansa. Lampun valo tuntui kirkastuvan. Huoneessa helisi nauru ja ilo ja ruusu tuoksui suudelmasateen virkistämänä ruohona.
Kim ensi ilo oli hiukan hälvennyt, alkoi Oolavi selittää aikomuksiansa:
— "Minulla on sinulle iloinen uutinen!"
Martvan silmät säteilivät kysyvinä.
— "Mutta se olisi itselleni ikävä, jos en tietäisi sen olevan sinulle iloisen", — jatkoi Oolavi.
Martva katsoi Oolavin silmiin anovaisesti, pyytäen:
— "No-oo!… Älä nyt kiusaa!… Sano pian, mitä se on!"
— "Mitäkö se on", — alkoi Oolavi jatkaen: "Se on sitä, että sinä saat olla muutaman päivän minulta rauhassa… Minä matkustan kaupunkiin nostamaan rahoja pankista ja viivyn siellä pitemmän aikaa… Jonkun kuukauden…"
Martvan silmiin ilmestyi suru. Hän näytti hätäytyneeltä. Oli kuin olisi Oolavi ollut onnettomuuteen menossa. Hän muisti taas "Litvan laulun".
— "Ihanko totta?" — hätäili hän pahoilla mielin kuin armas lapsi, jota leikillä narrataan. —
Oolavin mieltä liikutti katse ja kysymys. Niissä huomasi hän olevan säälittävää, avonaista ja lapsen luottamista häneen. Hän hapuili sopivaa, lohduttavaa vastausta. Luullen sen löytäneensä, kysyi hän reippaasti:
— "Mutta tiedätkö, mikä minulle korvaa osan siitä surusta, kun en saa luonasi olla?"
Alakuloisena, ääni tulvillaan mielipahaa, vastasi Martva hiljaa huoaten, hitaasti, ikäänkuin itseksensä:
— "En minä tiedä…"
— "Minä saan joka päivä sinulta vastauksen kirjeeseeni… Sitä varten minä olenkin siellä niin kauvan, että saan hyvää lukemista koko ijäkseni", — tarttui Oolavi.
Ja hetkessä kirkastuivat Martvan sameat silmät. Hänelle oli nyt luvassa tytön kirjojen kirja, sen raamatuiden raamattu: sulhasen kirjeet, jota aarretta ei tytölle voi korvata koko maailman kirjastot ja aarteet. Hän unohti nyt itsensä ja koko maailman ja riemuitsi yhtenä nauruna ja ilona:
— "Mutta kirjoitatko minulle pitkiä kirjeitä?"
— "Tietysti…"
— "Hyvin… hyvin… hyvin pitkiä?" — keskeytti uusi kysymys.
— "Tietysti hyvin… pitkiä."
— "Noin pitkiä… noin?…" (hän näytti käsillänsä). "Ja joka päivä?… Eikö niin?… Näinkö pitkiä?" — satoi yhä uusia kysymyksiä keskeyttäen Oolavin lupailut.
— "Vielä pitempiä… ja kahdesti päivässä",— lupasi Oolavi Martvan kyselysateen seassa. Äskeinen surunpuuska oli hetkeksi pois puhallettu. Ilo hohti kilpaa lampunliekin kanssa.
Mutta pian yritti taas suru pulahtaa sielusta:
— "Entä mitä sinä teet väli-aikoina?" — kysyi Martva hetken kuluttua.
— "Ajattelen sinua…"
Martva naurahti. Vastaus painoi äsken pulahtaneen surun alas. Oolavi jatkoi:
— "Luen kirjeitäsi… ja…"
— "Ja?" — keskeytti Martva, josta se jo oli kylliksi, mitä Oolavi oli luetellut.
— "Etten aivan ikävään kuolisi, kuuntelen luennoita… Ehkä sitten suoritan jonkun tutkinnon… ehkä myös agronoomitutkinnon. Olen siitä isäni kanssa sopinut", — selitti Oolavi.
— "Toivotan onnea!… Mutta muista vain kirjoittaa pitkiä… pitkiä… hyvin pitkiä kirjeitä!" — riemuitsi Martva.
Oolavi uudisti lupauksensa ja lisäsi:
— "Oikeastaan minä olen velvollinen sinun tähtesi lähtemään: En, näes, tahtoisi edessäsi olla niin tuhma ja oppimaton kuin olen. Siksi menen kokoamaan tietoja…"
Nuori tyttö rauhottui. Oolavi kohosi taas hänen silmissänsä miehenä.
* * * * *
Taivas koreili jo täysissä öisissä tähtihelyissänsä. Autio järvenselkä kaipaili kesäisiä valovöitänsä, ranta runojansa, metsä laulujansa. Martva luki taas Harhaman kirjaa.
Luettavaksi osuivat nyt kuvaukset vallankumouksen huumaavista höyryistä. Veren ja voiman hengähdys tuulahti hänessä. Jo edellisinä iltoina olivat ne huumanneet Oolavia. Hän oli päihtynyt rakkaudesta, joka vaahtosi veristen kuvauksien pinnalla. Kotonansa oli hän niitä miettinyt, sotkenut ne yhteen muiden mietteiden kanssa, yhdeksi elämän hämäräksi, elämän vaahtoavaksi viinisaoksi, joka kutsui ja itse tarjoutui janoisille huulille.
Martva luki kuvauksia miehekkään Nikolain repäisevistä puheista, joita Harhama oli kuvaillut hiukan siihen tapaan, kuin niistä on puhuttu tässä kirjassa. Puheen voima ja sen äärimäinen ajatuksen rohkeus tempasi hänen valmistuneen mielensä mukaansa, kuin myrsky jossain suojassa lymyytyvän tyynen ilman. Hänen levoton henkensä laski jo Tuukkalan koskena kuohuvia elämänkoskia, joissa vedellä on voimaa koetella miehen käsivartta, koskella rohkeutta tarttua sen veneeseen ja paiskata kuohujen vaahtoon, ottaaksensa siten miehen mieltä kovin käsin kiinni…
Oolavi juopui voimasta. Hän halusi panna kovan kovaa vastaan. Hänkin tahtoi näyttää elämänkoskille kätensä voiman. Suotta ei ollut Tuukkalan koski häntä kasvattanut.
— "Tämä on niin kauheaa, Oolavi!" — huudahti Martva lukunsa välissä hermostuneena, mieli järkyksissä.
— "Se on hurmaavaa!… Ah! Semmoinen se pitää olla koski, jota mies laskee, kunsinäistut veneessä!" — oikaisi innostunut Oolavi.
Martva katsahti häneen nopeasti. Kun hän silloin näki Oolavin rohkean, hehkuvan katseen ja sen voiman ja elämänhalun, joka uhkui hänen olemuksestansa, painautui hän taas hengessänsä hänen varaansa kokonansa. Oolavin voima ja irtipääsevä elämänhalu veti häntä kuin pauhaava koski vesiporetta. Hän. oli kokonansa Oolavin vallassa, turvattomana, voimattomana, haluten vain vajota siihen suppiloon, joka avautui sen henkisen vesipyörteen silmänä, jolla Oolavin voimakas henki häntä veti. Hän halusi siihen vajota, koska siinä tuntui olevan varma turva ja onni. Hän itsekin innostui ja rohkaistui.
— "Tämä on niin hurjaa!" — huudahti hän lukunsa lomassa.
— "Se on toista, kuin Tuukkalan kotikoski!" — uhmaili: Oolavi.
Martvan ääni raikastui. Posket hehkuivat, silmät paloivat. Sulhasen uhma huumasi hänen sielunsa, jota kirjan kuvaus oli järkyttänyt.
— "Siinä on voimaa ja miestä!" — kuului Oolavin yllyttävä ääni. Lampun liekistä pyörähti pieni savukiemura ja alkoi iloisesti tanssia ilmassa.
Luku jatkui helinänä. Martvasta tuntui kuin istuisi hän Oolavin veneessä. Vene kiiti kuohuvinta koskea alas. Hurjina vyöryävät vaahtovuoret paiskailivat sitä ryöpystä ryöppyyn, aallolta aallolle. Hän aivan värisi ja painautui Oolavin turviin, antautui hänen armoillensa koko sielullansa… pyörtyi… huumautui ja juopui Oolavin hurjasta voimasta. Nikolai tuntui hänestä Oolavin perikuvalta.
Oolavi katseli häntä hurmautuneena. Kun Martva kiihkonsa vallassa hyppeli kuvauksesta kuvaukseen, näytti hän Oolavista, joka oli kuvauksesta huumautunut, villiltä metsän tytöltä, tai Kaatjalta, kunnes äkkiä hänen sieluunsa leimahti kuin salamakirkas kuva se ajatus, että Martva on "Litvan laulun" nainen, joka hurjistuneena ajelee hänen kanssansa ryöppyävällä elämän merenselällä. Aluksi hän sitä ajatellessaan tyrmistyi, kuin ukkosen iskusta. Mutta heti tempasi hänet jyrähdys uuteen yhä hurjempaan lentoon. Hän olisi nyt, juopuneena, tahtonut ajella Martvan kanssa Litvanselällä juuri niin, kuin se vedennainen: hurjistuneena, rohkeana, pelottavana, myrskyn pauhatessa ja aallokon ärjyessä.
Luku jatkui. Ihastuksen huudahdukset helähtelivät sen sekaan salamoina. Martvan sielussa suli miehekäs Nikolai kokonansa yhdeksi Oolavin kanssa, muuttui kokonansa Oolaviksi. Häntä juovutti se korkea, rohkea hengen lento, joka tuntui leimahtelevan Nikolain sielusta ja joka huumaa naisen, jonka jaloa henkeä ei ole vielä aistillisuus painanut maassa matelemaan. Huumauksensa vallassa ei hän huomannut sitä, että Nikolai nousi kuin peto Jumalaa ja uskoa vastaan, seisoi näyttämöllä täydellisenä pakanana, kieltämyksen äärimäisenä henkenä, ruoska kädessä, käärmeen pää kantapään alla ja Jumalan kimppuun syöksymäisillänsä ollen. Hän ei huomannut sitäkään, että Nikolai oli vallankumouksellinen. Hän näki hänessä ainoastaanOolavin, voimakkaan, rohkean miehen ja suuren, jalon hengen, puhtaan, jalon lemmen huumaaman naisen todellisen sankarin.
Mutta Oolavi itse huomasi siitä kaikesta paljon ja huomasi ne kuumeensa vallassa: Hänen edessänsä seisoi Nikolain suuri haamu, kädessä pikari, josta hän tarjosi kieltämyksen voimakasta, vaahtoavaa viinaa. Taruperäiseksi loihdittu Harhaman kirja oli epäilyksen kuvauksillansa sytyttänyt hänen sielussansa ensin pienen palon: se oli tartuttanut häneen epäilyn, ja nyt joi jo Oolavi sen palon sammukkeeksi, lääkkeeksi, ensimäisen ryypyn kieltämyksen suurta henkeä, sen tulisinta vaahtoa.
Kun Martva oli lopettanut, heitti hän kirjan käsistänsä pöydälle kuin palavan hiilen, puristi käsiänsä hermostuneesti povensa kohdalla vastatusten ja huudahti peljästyneen, kiihtyneen ja turvattoman näköisenä:
— "Ai!… Siinä on jotain demoonista!… Niin hurjaa ja kamalaa!…"
Hän oli kuin viaton tyttö, joka on kuullut kerrottavan että huoneessa on tonttuja ja sen luulon sokaisemana näkeekin niitä siellä hämärissä hiiviskelevän. Arvostelut ja puheet olivat tehneet Harhaman kirjan hänelle semmoiseksi tonttuhuoneeksi.
Mutta Oolavin henki hehkui tulena ja lieskana. Hän janosi Harhaman kuvaamaa elämää, himoitsi sen kaikkia antimia: epäilyä, kieltämystä, "Pirun Eedenin", kirjan Hiiden myllyn, salaisuuksia, hekkumaa ja kieltämystä. Kaikki sekottui hänen silmissänsä yhdeksi elämänkaaokseksi, jota ei voida juoda pisaroittain, erottelemalla siitä osa pois, vaan joka on juotava kokonansa.
Savupilvi iloitsi karkeloiden pieninä savukuplina.
Hetken kuluttua tuli Rannisto huoneesen. Oolavia tervehtien puheli hän:
— "Minä sinua odotinkin… Kun nyt menet kaupunkiin, ota minulta valtakirja, että voit hoitaa minunkin asioitani pankissa ja muualla, niin ei tarvitse itseni matkustella…"
Hän jätti Oolaville valtakirjan, lisäten:
— "Se on aivan täydellinen, niin että voit kaikki asiat sen nojalla toimittaa… Osa vanhaa metsää on luettu ja sen kaupasta voit siellä sopia… Mutta minä kirjoitan siitä tarkemmin talvemmalla…"
Muutaman sanan vielä puhuttuansa lausui hän kovemmalla äänellä sivuhuoneeseen:
— "Pastori on hyvä ja tulee tänne istumaan!"
Nuori pappi tuli, posket vielä keskeytyneestä puhelusta lämpiminä. Tervehdittyänsä istahti hän sohvaan ja Rannisto jatkoi toisessa huoneessa viritettyä keskusteluansa:
— "Minä vielä jatkan puhettamme… Eikö mielestänne sosialismissa ole liioteltua väite, että kaikki yksityinen omaisuus on varkautta?"
Puheen aihe sattui Oolaville ikäänkuin äsken luetun jatkoksi. Hän alkoi innostuneena ahmia pastori Aamuston selityksiä. Tämä selitti hehkuvana:
— "Sen lausemuodon minä pidän liioiteltuna ja vääränä. Oikeampi olisi mielestäni sanoa: Omaisuus, joka ei ole hankittuaomallatyöllä, on vierasta…"
Rannisto istui ajatuksissansa. Nuori pappi jatkoi:
— "Sillä riittääkö kunkin oma työ muuhun kuin keskimääräiseen toimeentuloon?"
— "Sen täytyy tuottaa enemmän", — tarttui Rannisto selittäen: "Jos se ei muuhun riittäisi, niin millä olisi koottu se omaisuus, joka on nykyisen polven käytettävänä?… Työstä on täytynyt jäädä säästöä."
Martva, joka ei jaksanut seurata keskustelua, poistui. Hänen lähdettyänsä alkoi pastori Aamusto selittää ajatustansa:
— "Minä luen ne välttämättömät säästötkin toimeentuloon kuuluviksi, koska ne kerran ovat aivan välttämättömät ihmis-elämälle… Mutta silloin minä kysyn: Kuka suorittaa nykyään suuremman työn: nekö, joilla on suuret tulot, vaiko se luokka, joka näkee usein nälkää, suoranaista nälkää?"
Rannisto oli vaiti. Pastori Aamusto vastasi hänen puolestansa itse:
— "Te siis myönnätte, että köyhien joukko suorittaa työn — rikkaat tekevät sitä joko nimeksi tai ei ollenkaan. Mutta jälkimäiset kantavat suurta palkkaa, kokoavat suuria rikkauksia. Eivätkö he silloin kokoavierasta?"
— "Se on kyllä totta", — myönteli Rannisto. Oolavi, jonka silmissä yhä häilähtelivät äskeisen vallankumouskuvan veriviivat, imi keskustelun hengen itseensä, semmoisessa mielentilassa, joka kaikkeen, mihin vain voi, panee omat hehkuvat värinsä. Sosialismi ja vallankumous olivat hänen sielussansa jo ennenkin tavallaan sulaneet yhteen. Nyt ne lopullisesti sulivat samaksi. Siihen vaikutti se, että Nikolai oli sosialisti ja samalla vallankumouksellinen.
Nuori pappi selitti edelleen:
— "Vääryys, jota nykyisessä yhteiskunnassa harjoitetaan, on ilmeinen, sitä ei voida kieltää. Laki sen sallii, mutta laki jaoikeusovat kaksi eri asiaa."
Rannisto oudostui. Pastori selitti silloin:
— "Silläjoslaki olisi sama kuin oikeus, ei se koskaan voisi muuttua, koska korkein oikeus on aina sama, pysyvä ja muuttumaton. Mutta voitteko löytää ainoatakaan lakipykälää, joka olisi alusta meidän päivämme pysynyt? Eikö jokaista lakipykälää vähäväliä kumota ja muuteta juuri sen tähden, että se onväärä?"
— "Siis ei meillä mielestänne ole ainoatakaan lakipykälää, joka olisi samalla oikeus?" — tarttui Rannisto kysyvästi.
— "Ei ainotakaan joka olisi olemukseltaan ehdoton oikeus. Silläjosniin olisi, olisi se pykälä ikuinen, kuten seitsemäs käsky. Se ei enää koskaan korjausta tarvitseisi… Mutta onko niin? Ei tietysti, Ei ainoakaan inhimillinen lakipykälä voi olla ehdoton, absolutinen oikeus: korkein totuus…"
Ja yhä vilkastuen ja innostuen käänsi hän puheen takaisin sen varsinaiseen aiheeseen, jatkaen:
— "Mutta menemme nyt takaisin kysymykseen. Minä myönnän, että ne, joilla on rikkauksia, joita he ovat koonneetoikeilla, laillisilla keinoilla, eivät silti ole kaikki varkaita. Moni heistäitsetekee työtä, sen arvosta, minkä hän jokapäiväiseen leipäänsä tarvitsee, ja silloin hän on ainoastaan toisten ihmisten säästöjen hoitaja ja ehkä niiden oikein käyttäjä. Mutta ne säästöt eivät voi olla hänenomiansa, vaan hänen ja niiden joiden on täytynyt lain käskystä tyytyä vähään ja luovuttaa osa työnsä tuloksista toisille… Mutta katsokaa, tokko monikaan niistä, joiden hallussa ovat yhteiskunnan säästöt, ansaitsee leipänsä otsansa hiessä!"
Rannisto ajatteli yhtä ja toista, ja huomasi nuoren papin olevan oikeassa. Se miehekäs kunnioitus, jolla hän työtä katseli, ja mielenjalous vaikuttivat, että hän sisimmässänsä asettui innostuneen, hurskaan papin puolelle.
Ja sama oli Oolavin laita. Hän oli kuten Rannisto työn-aatelia, mies, joka vaistomaisesti halveksi työttömiä ja jonka jalo luonne asettui sorrettujen puolelle. Hänelle kirkastui vallankumouskin jaloksi, ja lain arvo aleni hänen silmissänsä, koska se oli vääryyden turva. Niin alkoi hänessä itää uusi siemen, josta oli määrä nousta kerran laihona omankäden-oikeus.
— "Siksi tulee meidän kiittää Jeesusta, joka on meille lähettänyt sosialistisen liikkeen maailmaa puhdistamaan," — jatkoi nuori pappi selittäen: "Se liike on se köysiruoska, jolla Hän ajaa temppelistänsä pois väärintekijät. Meidän ei siis tule sitä ruoskaa vastustaa, vaan koettaa toimia, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Sillä Jumala usein panee ruoskansa meidän, ihmisten, omiin käsiin, ja Hän on antanut meille vapauden käyttää sitä hyödyksemme tai turmioksemme. Ihmishenki on ainoa, jolle Hän on siinäkinvapaudenantanut…"
Oolavi hehkui. Rannisto mietti, punniten papin sanoja. Nuori pappi selitti edelleen:
— "Minä puhun Hänen temppelistänsä. Sillä eikö koko maailma ole Hänen temppelinsä, Hänen, jonka Poika sanoi: 'Ei yksin Jerusalemissa ja tällä vuorella'… siis kaikkialla palvellaan Jumalaa… Ja eivätkö silloin ne, jotka elämässä ja yhteiskunnassa vääryyttä tekevät, ole niitä samoja, jotka Jerusalemin temppelissä kauppaa kävivät?"
— "Niin!… Minä en tahdo sitä ajatusta vääräksi sanoa, enkä minä ole koskaan rikkaita väärintekijöitä puolustanut… En ole vihannut sosialismia, mutta minua on vain surettanut sen huonot puolet ja etenkin sen hyökkäys kirkkoa, uskontoa ja Jumalaa vastaan", — selitti Rannisto harvasanaisena. Jokainen hänen sanansa huokui rehellisyyttä ja harkintaa. Oolavi oli hetkeksi unohtanut Martvan ja kaiken muun ja imi itseensä keskustelun henkeä. Pastori Aamusto innostui:
— "Ei kirkko ole sama kuin Jumala, ja sekin tarvitsee Jumalan ruoskaa… Osottaahan sen kirkon historia: suurien reformaattorien ilmestyminen, uskonnollisten liikkeiden puhkeaminen ulkopuolella kirkkoa ja moni muu, joka on johtunut tyytymättömyydestä kirkkoa kohtaan… Jeesus Kristus itse tuli puhdistamaan kirkkoa… Ja minä uskon, että kirkko on kaikesta voittava. Senkin todistaa kirkon historia: Ahdistelu ja vaino on sitä puhdistanut ja lujittanut. Niin on nytkin käypä."
Puhuessansa hän yhä lämpeni ja lämpeni. Se lämpö tempasi mukaansa ihmissydämet: Oolavi ja Rannisto katselivat häntä ihastuneina. Innostunut puhuja jatkoi:
— "Lisäksi: eisosialismikäänny uskontoa vastaan, eikä sevoisitä tehdä…"
Kun Rannisto näytti oudostuneelta, kysyi puhuja.
— "Sanokaa, voikotaloudellinen, yhteiskunnallinen oppikääntyä uskontoa vastaan? Eikö se ole sille yhtä mahdoton tehtävä, kuin se olisi esimerkiksi maanviljelys-opille tai kieli-opille?"
— "Se on totta", — myönnytteli Rannisto ajatuksissansa. Oolavi oli yhtenä ajatuksena. Nuori pappi selitteli edelleen:
— "Jos sosialistisen aatteenkannattajissaon niitä, jotka samalla taistelevat uskontoa vastaan, näin ei se asia ole yhteydessä sosialismin kanssa, ei siitä johdu, eikä siihen kuulu. Uskon kieltäjiä on yhtäläisesti kaikkien oppien kannattajien joukossa… kielitieteilijöissä, filosofeissa ynnä muissa, eikä silti voida sanoa, että esimerkiksikieli-oppion Jumalan-kielteinen."
Hän innostui innostumistansa. Hän puhui sosialismista, kuvaten taas sitä ehkä aseeksi, jonka Jumala on antanut kurjien käteen, ja pahotteli sitä, että sitä asetta käytetään usein väärin. Hän moitti myös niitä, jotka tukkivat korvansa siltä valtaavalta kurjien hätähuudolta, jona hän sosialismia piti.
— "Minusta tuntuu", — tarttui silloin Rannisto — "että Te pidätte sosialistista yhteiskuntaa raamatun hengen mukaisena."
Nuori pappi vastasi vilkkaasti:
— "Raamattu ei yleensä ole yhteiskuntaoppi. Se ei puhu siitä asiasta mitään. Raamatun mukaan on jokainen yhteiskunta oikea, kun se vain toimii Jumalan hengessä…"
Hänen henkensä hehkui ja paloi, kun hän jatkoi:
— "Minusta tuntuu, että sosialistinen yhteiskunta olisi juuri raamatun hengen mukainen. Sillä ajatelkaapa, herra Rannisto: Jeesus, joka pesi opetuslastensa jalat, lausui sitä tehdessään: 'Minä annan teille esikuvan, että te tekisitte niin kuin minä teille tein'…"
Jeesuksen ihana kuva oli loihdittu huoneeseen. Kaikki muu himmeniHänen rinnallansa. Pappi kysyi:
— "Jos nyt huomenna jokaikinen seuraisi Jeesuksen esimerkkiä, tulisi Hänen opetuslapseksensateoissa, olisiko silloin enää palvelijoita ja isäntiä?"
Ranniston täytyi vastata kieltävästi. Kysyjä teki johtopäätöksensä:
— "No eikö silloin olisi meillä sosialistinen yhteiskunta valmis?"
Ja silloin todellakin näytti sosialistinen yhteiskunta avautuvan Ranniston ja Oolavin edessä Jumalan valtakuntana, jossa jokainen on palvelija ja mestarina ja herrana on yksi ainoa, Jeesus.
Pappi innostui edelleen:
— "Ensimäinen seurakunta oli sosialistinen… Minusta on sosialistinen yhteiskunta juuri Jumalan valtakunta maan päällä. Se on uskonnollisen elämän korkein, ihanin kukka… Se on kirkon työn ihana tulos, jos se milloin tulee…"
Kauniina, pyhänä seurakuntana kuvastui hänen sanoistansa uusi, odotettava yhteiskunta, kun hän sitä edelleen kuvaili. Hänen sanoistansa huokui uskovaisen vakaumus ja nöyrtyminen seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä. Puhelu ei ollut enää keskustelua. Nuori pappi ikäänkuin julisti Jumalan sanaa, seisten alttarilla seurakunnan edessä. Hän jatkoi:
— "Siksi täytyykin, sanontäytyysosialismin, jos se tahtoo voittaa, turvautua lopulta juuri uskontoon, raamattuun. Ilman sitä seeivoi voittaa. Ilman sitä se ei voi voitettuansa pysyä. Sillä eikö sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi pysyvästi taattu, jos uskonto milloin voi tehdä jokaisen toistensa jalkojen pesijäksi?"
— "Luonnollisesti", — yritti papin hurskaudesta ja jaloudesta ihastunut Rannisto.
— "Hyvä!" — tarttui pappi. — "Ja eikö se kaatuisi, kuten ensimäinen seurakunta, heti kun ihmiset pahenisivat ja alkaisivat vaatia toisia heidän jalkojansa pesemään?"
Ranniston oli pakko vastata myöntävästi. Hurskas pappi jatkoi:
— "Mutta kun sosialismin kannattajat sen huomaavat, eivätkö hepakostakinole silloin uskonnon hartaimmat kannattajat?"
Rannistosta se tuntui epäämättömältä. Oolaville leveni sosialismi jalona, jumalallisena, suurena henkisenä liikkeenä, joka perustaa apostolien aikaista ihanaa seurakuntaa. Nikolai kirkastui hänen silmissänsä. Huimaavat aatteet häilähtelivät hänen sielussansa. Pappi jatkoi:
— "Me siis näemme, että sosialistinen liike on lopulta aivan luonnonlain pakolla uskonnon paras tuki ja turva, koska sen ikävöimä yhteiskunta voi pysyäainoastaanuskonnon varassa ja turvissa. Eikö niin?"
— "Kyllä se minusta nyt siltä tuntuu", — myönteli Rannisto sydämensä kaikella rehellisyydellä. Oolavi hehkui kilpaa papin kanssa, vaikka sillä hehkulla oli ääretön ero. Pappi jatkoi:
— "Sosialistit ovat juuri tehneet erehdyksen, kun ovat hyväksyneet taloudellisen oppinsa muka perusvoimaksi Marxin opin materialistisesta historian johdosta, eivätkä ole siksi ottaneet uskontoa. Se Marxin oppi, että muka aineellinen taistelu on kaiken johtavana voimana, on jo vääräkin. Ovathan suurimmat ihmishengen voitot johtuneet kokonaan toisista vaikuttimista, sillä jos tarkastamme suurimpia ihmishenkiä, niin huomaamme, että ne ovat rikkautta pitäneet jonain arvottomana, alhaisena… Lisäksi eivät suuret liikkeet kuten ristiretket ynnä monet muut ole olleet aineellisuuden aiheuttamia."
Hän hengähti ja jatkoi taas:
— "Marxin materialistinen oppi on karjan oppia. Se opettaa: ihmisten pitää kulkea, kuten karjan, aina sinne, semmoiseen yhteiskuntaan, missä on paras karjanlaidun… Se on alhainen oppi ja siksi se ei saa kannattajiksensa jaloja ihmishenkiä. Lopulta täytyy sosialismin itsensä tämä huomata ja ottaa jalon taloudellisen oppinsa perusteeksi raamatun suuri, ylevä oppi… Jaloimmat köyhälistön liikkeeseen yhtyneet henget ovatkin puhuneet toisessa hengessä kuin Marx. Niinpä Carlyle huutaa: 'Karkottakaa ahneuden henki sydämestänne!'…"
Syntyi pieni levähdys. Kaikki ajattelivat. Oolavi kietoutui yhä syvemmälle suuriin kysymyksiin… Elämän kosken veto koveni sitä mukaa. Nuori pappi jatkoi:
— "Teidän talonne, herra Rannisto, on minusta osaksi sosialistinen: täällä ei ole isäntää ja palvelijaa… Eikö se olisi uskonnon ihanin hedelmä, ihmishengen kaunein voitto, jos kerran koko maailma olisi yksi ainoa kristillinen seurakunta: sosialistinen yhteiskunta?"
Hurskas Rannisto aivan heltyi sitä suurta uskonnon voittoa ajatellessansa… Hän myönsi tähän asti väärin ymmärtäneensä sosialismia, tuominneensa itse opin sen kannattajien mukaan. Pappi jatkoi:
— "Ja eikö se ole ihmishengen suurin alennus, mihin nykyinen, itsekkyydelle rakennettu yhteiskunta polkee ihmisen, asettaen sen toisen palvelijaksi? Ajatelkaa, herra Rannisto: Jumala loi ihmisenainoaksivapaaksi, ja ihmiset itse polkevat sen jalkojensa pesijäksi, orjaksi!"
Oolavin jalo sielu nousi entistä voimakkaampaan kapinaan sortajia vastaan. Hän kuvitteli jo seisovansa Nikolaina, sorrettujen vapahtajana, Martva Kaatjana rinnallansa. Hän halusi syöstä taisteluun. Nuori pappi jatkoi:
— "Katsokaa eläinkuntaa! Sortaako siellä sama laji toistansa? Eivätkö ne toisiansa pidä vertaisinansa, auta ja kunnioita? Milloin sama lajieläinmaailmassapanee toisensa palvelijaksensa?"
Molemmat kuulijat olivat hämmästyneitä. Pappi jatkoi:
— "Muttaihminentekee sen! Eikö hän silloin ole alempana eläintä?"
Oolavin koko olemus kuohui. Rannisto oli masentunut. Pappi yhä innostui. Hän jatkoi:
— "Eikö yhteiskuntajärjestys, joka sen sallii, ole väärä?… Ja ovatko lait, jotka sen sallivat, silloin samaa kuinoikeus?"…
Rannisto ajatteli, huomasi papin olevan oikeassa ja lausui ajatuksissansa:
— "Kiitos, pastori, selityksistänne! Minä en ole asiaa aina jaksanut ajatella niin kuin Te sen nyt selitätte…Tällähetkellä minusta tuntuu, että meidän ehkä olisi edistettävä sosialismia, edistääksemme sillä Jumalan valtakuntaa…"
— "Kyllä", — tarttui pastori Aamusto, jatkaen: "Mutta toista tietä meidän on kuljettava: Meidän on edistettäväJumalan valtakuntaa, että sosialistinen yhteiskuntasenkautta syntyisi. Jos toisin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka huonetta rakentaessansa ensin koettaa asettaa harjahirren ja vasta sitten, kun huone olisi valmis, aikoo asettaa peruskiven?"
Vertaus tuntui Rannistosta sattuvalta. Pastori jatkoi:
— "Ne sosialistit, jotka muuta tietä kulkevat: alkavat sosialismista sinänsä, tullaksensa uskontoon, ne ovat verrattavat juuri semmoiseen mieheen, joka harjahirren ensiksi asettaa. Heidän huoneestansa ei mitään tule. Mutta aika tulee, että he huomaavat erehdyksensä ja laskevat oikean peruskiven, ja silloin rakennus kohoaa lujalle kalliolle rakennettuna…"
Ja kun Rannisto ja Oolavi vielä äänettöminä ihailivat nuorta pappia, jatkoi tämä:
— "Mutta monella on aivan väärä käsitys sosialismista. Se ei ole edes semmoinen oppi, joka oikein käsitettynä koskettelisivaltiomuotoakaan…"
— "Nyt Te, pastori, liioittelette", — yritti Rannisto.
— "En… En ollenkaan", — keskeytti Aamusto jatkaen: "Eikö itsevaltias voi säätää sosialistista yhteiskuntajärjestystä?"
Rannisto hämmästyi. Ajateltuansa myönsi hän:
— "Kyllä… Kyllä…"
— "Niin voi säätää joka-ikinen valtiomuoto", — tarttui pastoriAamusto.
Sekä Rannisto että Oolavi olivat hämmästyneet. Nuoren papin puheet tuntuivat heistä aivan itseselviltä. Hurskas pappi jatkoi:
— "Siinä on nyt sosialismin 'kauheus'… pappisvalta voi sosialistisen yhteiskunnan säätää yhtä hyvin, kuin yksinvalta, tai kansanvaltakin…"
Oolavin sielu, joka oli ennestänsäkin ratkaisemattomia, hänelle hämäriä kysymyksiä täyteen ahdettu, sai yhä uutta ja uutta lisää. Kysymyksien paljous vaikutti, että hän ei jaksanut nytkään kaikkea täysin punnita, vaan ihastui vaistomaisesti siihen, mitä nuori pappi kauniisti kuvasi. Tämä jatkoi:
— "Minä vielä toistan, että ei sosialistinen yhteiskunta voikaan olla kirkolle vaarallinen, vaan päinvastoin. Minä vielä lisään, että nykyinen, itsekkyyteen perustuva yhteiskuntajärjestys on kirkolle vaarallisempi kuin sosialismi…"
Rannisto näytti ajattelevalta, jopa epäilevältä. Sen huomattuansa kysyi pastori Aamusto:
— "Voiko se kirkko pysyä, joka ryhtyy suojelemaan esimerkiksi pahantekijöiden joukkoja, tai on liitossa niiden kanssa?"
— "Mahdotonta se olisi", — myönsi Rannisto.
— "Voiko", — tarttui pastori Aamusto nopeasti — "silloin myös pysyä kirkko, joka ryhtyisi suojelemaan nykyistä, itsekkyyteen perustuvaa yhteiskuntajärjestystä?"
Ranniston ja Oolavin silmistä voi lukea selvän, kieltävän vastauksen.Puhuja lisäsi:
— "Se on mahdoton. Jumala itse on hävittävä sen kirkon, joka astuu vääryyden palvelukseen, kuten Hän hävitti todistuksen majan: Jerusalemin temppelin. Hän lähettää sille kirkolle korven käärmeet, pakottaakseen sen katsomaan Jeesukseen ja seuraamaan Häntä. Hän käyttää aseenansa niitä, jotka näyttävät Hänen vihollisiltansa, kuten Hän todistuksen majan hävitytti Rooman keisareilla, jotka Hänen palvelijoitansa vainosivat ja itse astuivat hänen istuimellensa…"
Rannisto oli itse niitä asioita paljon ajatellut, mutta hehkuvan papin kuvaamina kirkastuivat ne hänelle nyt suuremmiksi. Jumalan viisaus ja suuruus ilmestyi hänen eteensä äärettömänä, ijankaikkisena valomerenä. Avoimella äänellä lausui hän:
— "Kaikki, mitä Te puhutte, tuntuu huokuvan jumalallista totuutta, jota minä en voi kumota, vaikka vaistomaisesti ehkä tahtoisin epäillä… Ehkä se epäily johtuu siitä, että en jaksa käsittää Jumalan teitä täydellisesti."
— "Yleensäkin meille ovat Jumalan tiet käsittämättömiä", — myönsi innostunut pappi, jatkaen: "Sama Rooma, joka oli kristittyjen vainon keskus, tuli Jumalan tahdosta uudeksi Jerusalemiksi: Sieltä käsin levitettiin kristin-usko halki tunnetun maailman. Minä uskon, että niin on sosialisminkin käypä: Sen on pakko astua kirkon palvelijaksi, sillä sen henki kätkee jo itseensä kristin-uskon hengen idun: tasa-arvoisuuden, toistensa jalkojen pesemisen, jota ilman se ei voi pystyssä pysyä. Sen käy aivan samoin kuin pakanallisen Rooman, joka kristityitä vainotessansa kantoi itsessänsä sen itua: uuden uskon tarvetta, kuten Hellaskin, joka rakensi temppelin tuntemattomalle jumalalle…"
Hän käveli innostuneena, palavana, kuunnellen Ranniston huomautuksia. Ja taas ryhtyi hän kuvailemaan kirkon suurta tehtävää sorrettujen asian-ajajana. Hän vetosi aina vain Jeesukseen, lausui muun muassa:
— "Jeesuksen sanat: 'Mitä te teette yhdelle näistä vähimmistä, sen te teette minulle', käskee ennen kaikkia kirkkoa. Kirkon täytyy ennen kaikkea seurata Jeesuksen oppia: olla kurjien auttaja. Ja minä suren sitä, että kirkko ei ole uskaltanut astua sosialistista liikettäjohtamaan, kuten sen velvollisuus olisi, vaan on ryhtynyt sitä vastustamaankin. Kirkolla ei ole mitään peljättävää, sillä se voittaa oman näennäisen häviönsäkin kautta, puhdistuen siinä. Kirkon ei tarvitse tehdä muuta kuin unohtaa itsensä ja seurata Jeesuksen esimerkkiä, niin se hallitsee maailmaa. Ja juuri sosialismi, sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi sen kädessä tehokkain ase, mitä Jumala sille voi antaa, koska se järjestys on täydellisesti ainoastaan kirkon varassa pysyvä ja on siis niin kokonansa uskonnon armosta riippuva, kuin orja isäntänsä armosta…"
Syntyi pieni hiljaisuus. Sen lopetti Rannisto huomauttaen:
— "Niin… On kai sitä kirkossakin vikaa, jos sosialistisen liikkeen kannattajat nousevat sitä vastaan!"
Nuori pappi leimahti kuin tappuroissa tuli. Hän vakuutti:
— "Jos siinäeivikaa olisi, ei kukaan voisi sitä vastaan nousta, sillä ei hullukaan lähde puhdasta pesemään, eikä tervettä parantamaan. Se on nykyiselle kirkolle häpeäksi, että sitä vastaan noustaan, mutta samalla se on sille eduksi. Mutta se, että sitä vastaan ääniä nousee, on juuri kirkonansio. Se osottaa, että kirkko ei ole hukkaan työtä tehnyt…"
— "Nyt minä en Teitä ymmärrä", — yritti Rannisto.
— "Te ymmärrätte heti", — tarttui nuori pappi kysyen:
— "Jos ihmisessä ei olisi siveellistä tunnetta, nousisiko se vääryyttä ja pahaa vastustamaan?"
— "Luonnollisesti ei", — vastasi Rannisto.
Kysyjä lämpeni edelleen, jatkaen:
— "Eikö ihmisen siveellinen tunne ja tahto ole uskonnon luoma? Eikö se yksinpä pakanoissakin, mikäli ne siveellisyyttä, sen alkeita jo tajuavat, ole uskonnosta lähtöisin?"
Kun Rannisto vaikeni, kysyi nuori pappi edelleen:
— "Voitteko nimittäin mainita yhdenkään ainoan inhimilliseksi sanotun siveys-opin, joka ei olisi uskonnon, raamatun aivan ilmiselvä plagiati?"
Rannisto oli paljon lukenut, mutta ei voinut mainita ainoatakaan.Pappi selitti edelleen:
— "Ei ole vielä siveys-oppia laatinut ainoakaan, joka ei itse olisi saanut siveellistä tahtoansa ja aistiansa uskonnon välityksellä. Jo antikisen maailman pakanalliset ajattelijat olivat tietämättänsä jumalallisen siveellisyyskäsitteen inspirationin saaneita, ja mikä heidän siveellisyydessänsä on oikeaksi tunnustettua, eikö se ole täydellisesti kristin-uskon jäljittelyä?"
Molemmat kuulijat olivat oudostuneita. He huomasivat, että nuori pappi oli paljon lukenut ja että hän oli lukenut omilla aivoillansa, eikä ajatellut laina-aivoilla. Puhuja teki johtopäätöksiänsä:
— "Se on siiskirkonansio, että se on voinut herättää ihmisessä siveellisen aistin ja tahdon, joka saa sen nousemaan väärää vastaan, ilmestyköön se väärä vaikkapa itse kirkossa… Kirkko itse niin puhdistaa itsensä tai oikeastaan: Jumala puhdistaa kirkkonsa sen omalla kädellä…"
Kirkkaana, itseselviävänä valkeni molempien kuulijoiden eteen innostuneen Jumalan palvelijan lausuma ja todistelema ajatus. He hämmästyivät hänen ajatuksensa rohkeutta ja hänen uskoansa Jumalan johtoon ja Jumalan kirkon lopulliseen voittoon. Heistä näytti, että syntikin on ase Jumalan kädessä, pakanatkin, kuten Rooma, palvelevat Häntä. Ja ne, jotka nousevat Häntä vastaan, ovatkin vain vitsoja Hänen kädessänsä.
Oolavin hehkuvassa sielussa avautuivat elämän kysymykset huimaavina kuvina kuin vesiselät, joissa selkä avautuu selän takana, houkutellen rohkeaa purjehtijaa yhä kauemmaksi, ikäänkuin siellä jossain olisi satumaita ja ihmesaaret nousisivat järven vesipovesta, kukittaen päivänpaisteiset ulapat vesien paratiisiksi, missä onnettaret asuvat, istuen kallionkärjillä tai kävellen vaaranteilla, kädessä vakka, josta jakavat ihmisille kaikkea, mitä ihmishenki voi himoita: onnea, viisautta, tietoa, puhdasta nautintoa. Tai availevat ne ihmishengen nähtäviksi kaikki maailman salat, levittävät sille salatut asiat hurmaavimpina kuvina. Sosialistinen asia kirkastui hänen edessänsä nuoren papin ja Nikolain loistavavärisenä maalauksena, ja koko elämä kaikkine kysymyksinensä laajeni, suureni ja kutsui häntä. Hän halusi päästä tuntemaan elämää, kuten kesälintu odottaa vieraalla maalla keväistä muuttopäiväänsä pesimismaillensa, missä kaunis koivunvarpu odottaa puhtaana morsiusvuoteena.
* * * * *
Yö alkoi jo ummistua sydän-yöksi. Tähdet valaisivat kuuraista metsää ja vitilumen peittämää maata, kiiluen palavimmillansa. Kylmänhenki katseli liikkumattomana niitä maita, joilta se oli lämmön tieltänsä pois ajanut, tullen itse talven-airueena sijalle.
Pastori Aamusto oli jo lähtenyt, ja Martva puheli taas kahden kesken Oolavin kanssa. Kun hän nyt ajatteli, että Oolavi ei huomen-iltana enää tulisikaan, haihtui kirjeiden tuottama ilo vähitellen ja mieli sumeni ja katse raukesi. Hän koetti olla iloinen, mutta ilo ei ottanut luistaaksensa. Huoneessa häilähteli surua vuoroin siellä, vuoroin täällä, eikä nauru enää nauruksi helähtänyt: se jäi aina puolitiehen, hymyilyyn. Tuntui kuin kuiskaileisi pahan-enne tietojansa elämän ilojen ja toiveiden sekaan.
Oolavi oli huomaavinansa Martvan ikäänkuin väsyneeksi ja kysyi:
— "Miksi näytät niin väsyneeltä?"
— "Niin… kun sinä lähdet nyt pois", — venytti Martva hitaalla äänellä, jossa oli säveleenä lapsen äänensävy ja mielipaha.
Oolavi masentui. Herkkä mieli värisi Martvan hellistä sanoista. Hän ei löytänyt sanoja, millä lohduttaa armasta tyttöä. Hänestä itsestänsä tuntui nyt lähtö vaikealta. Martva huomasi hänen mielialansa, kokosi kaikki ilonsa yhteen ja riemastuttaaksensa sekä Oolavin että itsensä, kysyä heläytti:
— "Mutta eikö totta: sinä tulet pian takaisin?… Niinhän?…"
Kysymys tuli Oolaville kuin olisi onnenlintu lentänyt hänen syliinsä siivet ja laulu yhtenä ilona. Hänen mielensä kuohahti ilosta ja onnesta, kun kuuli Martvan äänen ja tiesi sen helisevänhänelle, yksin hänelle. Riemunsa vallassa vastasi hän:
— "Miten minä voin olla tulematta, kunsinäolet täällä!… Sinä" — hän suuteli Martvan kättä palavasti — "minun onneni!… Minun ilo… ni!…"
— "Et saa olla vallaton… et… et… et… et", — keskeyttiMartva, vetäen kättänsä pois suutelotulvasta.
Hetkeksi remahti taas ilo. Martva vakuutteli, ääni ja katse täynnä viehkeyttä:
— "Mutta et saa tulla, ennen kun olet kirjoittanut hyvin… hyyy-vin paljon kirjeitä… Ethän tule ennen?"
— "Tulen…Sinunluoksesi minä tulen ennen kun ehtii tänne ensimäinen kirje, jonka lähetän heti kun vain saavun kaupunkiin", — vastusteli Oolavi leikillä.
— "Hyi, kun olet tottelematon!", — naurahti Martva muka nuhtelevalla äänellä, kiitollisena "tottelemattomuudesta."
Mutta kun hän sitten sanoi Oolaville jäähyväisiä, saattaen häntä eteiseen, tunsi hän sanomatonta tuskaa. Koko hänen sielunsa hätäytyi, eikä hän tiennyt hädän syytä. Oli kuin olisi Oolavi lähdössä varmaan kuolemaan, josta hän ei voi pelastaa häntä. Kun hän ojensi Oolaville kätensä jäähyväisiksi, vapisi käsi kuin arka lintu haukan iskun edellä, ja katse oli hätäytynyt.
Oolavi huomasi sen ja hänen silmiinsä tulvasivat kirkkaat kyyneleet.Martva painautui silloin hänen rintaansa vasten, etsien siitä turvaa.Siinä itki hän kuin lapsi, värisi ja kärsi Oolavin kyynelien valuessahänen silkkihienolle tukallensa.
— "Jumala olkoon suojanasi!" — kuiskasi Martva kyyneliänsä kuivaten.
Ovi sulkeutui, ja nuori mies lähti laskemaan purttansa elämänkoskeen… Kun Martva palasi huoneeseensa, tuntui huone tyhjältä, autiolta, kuin olisi siellä käynyt kuolema, vienyt isän ja äidin, ja niiden kuoleman johdosta tullut pakollinen majanmuutto. Kukat ja kaikki olivat jo rakkaasta huoneesta pois kannetut. Hän heitti viimeisiä jäähyväisiä rakkaille muistoille… suri… itki… menehtyi epätoivoon… Hänen mieleensä muistui taas "Litvan laulu". Raukeana, menehtyneenä kutistui hän kokoon ja itki katkerasti.
Vaan himmeä olikin totuudenlähde.
Talvi näytteli jo tuomisiansa: kynttilöinänsä hohtavia joulutähtiä, hopeanheleitä pakkasiansa, kylmänkulkusiansa ja huikaisevia lumirikkauksiansa. Pohjolan suuri lumivieras oli tullut.
Jo avautuivat kaikki taivaan tähtiaarteet. Maailman helmi, Suomi, hohti talvipukimissansa, valkeissa lumiliinoissansa. Auringonpyörä näyttäytyi päiväsydännä arastellen, punastuneena, kuin ujosteleva morsian. Öisin hehkui taivas tähtipalona, joka tähti kirpeänkirkkaana kuin purisi sitä pakkanen. Ilmassa helisi hopeainen jäähele. Kylmä punasi poskea, valkea hanki painoi puhtaan värinsä ihmishenkeen ja pakkasenpaukahdus reipastutti mieltä.
Oli tullut jo suuri talvi, Pohjolan lumijuhla jouluinensa, kulkusinensa ja mäenlasku-iloinensa.
Suuressa kaupungissa pyörivät elämän jauhinkivet. Yhdet pyörivät päivällä, jauhaen ihmistä suoraan suureksi ja jaloksi. Toiset myllyt raatoivat öisin… jauhoivat ihmistä akanaksi ja ruumenen ja akanan kautta takaisin siksi jaloksi eloksi, jona se solui öisen myllyn kivensilmään. Nyt se näki rapakot kauneiksi vedenseliksi värjättyinä… ihastui… laski purtensa väriselille, petti itseänsä, pettäen samalla muita… loittoni aina vain kauvemmaksi onnen hakuun, kunnes jo häipyi silmistä onnenranta, josta oli matkalle lähtenyt… hätäytyi silloin ja huomasi olevansa alastomana, purrettomana, nähden samalla onnen-ulapan olevankin rapamerenä… Jotkut silloin kääntyivät takaisin ja saavuttivat kotirannan… Toiset painuivat ravan lisäksi… Hyvä ja paha taisteli suurta, armotonta taisteluansa…
Hiiden myllyn sivuhuoneessa, johon näkyi näyttämö viistoon, istui Oolavi kahden kesken tuomari Ounaston kanssa. Hän oli siellä istunut jo useat illat. Harhaman kirjan kuvauksien luoma mieliala ja niistä kuvauksista innostuneen Harviston kertomukset olivat hänet sinne vetäneet kohta kun hän oli kaupunkiin tullut. Aluksi oli hän tuntenut pettyneensä, hämmästynyt ja lähtenyt inhoten kotiinsa. Mutta aina oli joku halu häntä sinne uudestaan vetänyt. Hän oli uskonut lopultakin saavansa nähdä sitä ihanuutta, jonka kuvan Harhaman kirja oli hänessä herättänyt, verhoten ruman ja inhottavan akanamaisella runollisuudella. Aina uudestaan ja uudestaan oli hän pettynyt ja poistunut. Taas ja taas oli hän muka "vielä kerran" palannut, luullen silloin jo olevan nähtävänä sen, jota hän janosi.
Viimein oli hän alkanut tottua siihen rumaan, joka kukki öisissä valoissa, soiton ja höyryjen seassa, värinä ne haihtuvat värit, jotka muuttavat silmän muuksi, ollen itse untakin petollisempia… Hän juopui niistä väreistä, hitaasti tosin, mutta sitä varmemmasti, näki ne jo muuna kuin mitä ne olivat ja kulki niiden houkuttelemana, arkaillen ja varovasti vielä.
Päivin hän taas teki työtä, ahmi tietoja ahmimalla. Hänen entiset laajat tietonsa ja luonnonlahjansa olivat hänellä apuna. Mikä oli muille vuoden, se oli hänelle viikon työ. Synnynnäinen hienous ja aatelisista aatelisimman talonpoikaiskodin luoma varmuus ja itsetunto olivat hänestä jo alun pitäen tehneet miehen, joka hienostuneessa seuraelämässä kohosi oman mittansa muita ylemmä ja käänsi ihastuneet katseet itseensä.
Tuomari Ounasto oli vanhanpuoleinen herrasmies, jonka kasvoista voi lukea, että hän oli aikoinansa "elänyt". Katseessa oli hyväntahtoisuutta, pilaa, jopa nerokkaisuuttakin, ja ketterät liikkeet ja isällinen ääni tekivät hänestä joskus oivallisen, herttaisen sedän ja isän perikuvan. Hän kävi aina pitkään hännystakkiin arvokkaasti puettuna, ja kun se arvokkuus ja ikä joskus yhtyivät vanhahkon elostelijan hullutuksiin, oli vakavankin vaikea olla hänelle hymyilemättä. Heti ensi tuttavuudesta oli hän kiintynyt Oolaviin ja nyt olivat he jo hyviä ystävyksiä. Usein olivat he sattuneet olemaan yhdessä ylevähenkisten perheiden vieraina ja joutuneet ottamaan osaa keskusteluihin, joissa pohdittiin elämänkysymyksiä ja kaikkeuden ongelmoita. Oolavi oli aivan juomalla juonut niiden keskustelujen henkeä, kun taas tuomari Ounasto enimmäkseen vaikeni, tai selitteli asioita omalla tavallansa, höystäen keskustelua sukkeluuksilla. Hän oli Jumalan kieltäjä ja elämän ivaaja, joka otti elämästä sen, mikä siinä kulloinkin oli kepeää ja nautittavaksi kelpaavaa. Mutta hänen ikänsä ja asemansa vaikuttivat sen, että Oolavi kuunteli hänen kepeitä puheitansa harkiten, eikä aivan välinpitämättömänä.
Hiiden myllyssä kohisi ilo. Viulut vinkuivat. Viini vaahtosi. Ihminen solui kivensilmään. Yöelämä kehittyi kukkanuppuunsa.
Tuomari Ounasto puhui Oolaville, isällisenä, ja veljenä samalla:
— "Ota, Oolavi, esimerkiksi eilinen keskustelu tohtori Heinolan luona!… Eihän siinä ollut pontta, ei perää!"
— "Miten niin?" — pisti Oolavi, katsellen akkunasta syrjäsilmin myllyyn.
Tuomari Ounasto selitti, tehden joskus käsillään kuvaavan liikkeen:
— "Miten 'miten niin'?… No: puhuvattotuudesta, elämän totuudesta ja oikeudesta… Eihän elämässä ole mitään totuutta: ei ole mitään erityistä oikeaa ja väärää… Elämässä on vain kaksi puolta…"
— "Nimittäin?" — katkaisi Oolavi naurahtaen, mutta samalla uteliaana. Mylly ja totuus vetivät häntä kilpaa. Ounasto selitti, huudahdellen:
— "Nimittäin… Taas sinä, veli, kysyt 'nimittäin'!… Elämässä on ainoastaan juutalainen puoli ja kreikkalainen puoli… Mikä on juutalaiselle pyhä, se on kreikkalaiselle kauhistus. Esimerkiksi sian liha… mikä kauhistus Mooseksen uskolaiselle! Mutta entä muille uskovaisille!… mikä herkku on joulukinkku. Siinä se on koko totuus ja oikea…"
Hiiden mylly säesti outoa totuuden julistusta. Se säestys huumasi Oolavin korvia. Se teki aivot herkiksi, kuumeisiksi… Huminan seasta huomautti hän Ounastolle:
— "Mutta emmehän me nyt elä juutalaisten ajassa."
Hiiden myllystä kuului nuoren tytön laulu. Väki nauroi laulun sukkeluuksille. Kuului joku hyvähuuto.
— "Millehän ne nyt huutavat!" — innostui Ounasto ja otettuansa asiasta selvän, katsahtamalla akkunasta, jatkoi hän: "Iida siellä laulelee… Kas, miten hyvästi se Iida veisaakin…"
Hän istahti taas ja jatkoi:
— "Miksi me emme elä juutalaisten ajassa ja kreikkalaisten?… Elämme! Ihan täydelleen elämme niiden ajassa… Ota sosialistit ja porvarit: Sosialistit pitävät porvareita varkaina… pauhaavat aivan tosissaan… Porvarit taas haukkuvat varkaiksi sosialisteja. — Taivas varjelkoon ihmistä molemmista!… Minä tuomitsen oikeudessa molempia aivan armotta… No eikö siinä ole taas sama asia: 'totuuden' juutalainen ja kreikkalainen puoli?"
— "Niin… se nyt on siinä asiassa… Eihän yksi asia ole vielä koko elämä", — puolusteli Oolavi miettivänä. Hän huomasi tuomari Ounaston puheessa olevan oikeaakin. Niin alkoi totuus himmetä, peittyä hämäriin. Mietteissänsä hän väliin vilkaisi myllyyn. Sieltä kuului taas hyvähuutoja. Tyttö lauloi lavalla, vähän huolien laulusta, mutta enemmän siitä, että kauniit hampaat näkyisivät. Ounasto innostui:
— "Entäs muut asiat?… Ovatko ne, veli, toisenlaisia?… Katsohan,Oolavi, katsohan!…"
Hän kumartui likemmä Oolavia ja jatkoi tärkeän näköisenä:
— "Ota, veli, vaikka mikä asia, niin sama laatu siinä on… Kas miten kovasti Iida kirkaisi!… Pitää taputtaa Iidalle… Hyvä! Hyvä!… Uudestaan! Uudestaan!… Nyt minä taas jatkan: Ota, veli Oolavi, vaikka mikä asia, niin siitä et löydä muuta kuin kaksi puolta: juutalaisen ja kreikkalaisen oikean… Taas se Iida kirkaisi… Taputa, taputa Iidalle!… Kas niin!… Minä taas jatkan: Sillä eikö joka asiaa ajamassa ole kaksi kunniallista asian-ajajaa?"
— "No niin!" — myönsi Oolavi miettivänä ja huumautuneena samalla,Ounasto jatkoi myllyn humun säestämänä:
— "Mutta jos kerran olisi väärä ja oikea kaksi eri asiaa, niin silloinhan kahdesta asian-ajajasta voisi ainoastaan toinen ajaa oikeaa asiaa, toinen taas puolustaisi väärää, siis olisi konna… Voitko sinä niin pahaa ajatella kummastakaan?"
Oolavi vaikeni. Hän mietti. Totuudenlähteen vedenpinnalle varisi lisää lehtiä… Mylly humisi sävelhumuna. Ounasto selitti:
— "Eihän niistä kumpikaan ole kunniaton, joka puolustaisi väärää, jos sitä olisi… Taivas varjelkoon semmoisesta ajatuksesta!… Asian-ajajako, jonka käsi ei lyhety syntisiltä, vaikka siltä jo Jumalan armokin lyhettyisi, sekö, kysyn, ottaisi ajaaksensa väärän asian!… Mutta kumminkin on joka asiassa kaksi asian-ajajaa vastatusten. Miten sinä, Oolavi, sen selität,josolisi oikea ja väärä erikseen?"
Oolavi naurahti. Hiukan ajateltuansa virkkoi hän:
— "Siinä on kyllä pulma… Mutta se taitaa olla niitä sedän pulmia…"
Ounasto teki leveän liikkeen ja ilostui:
— "Ei, veikkonen, siinä mitään pulmaa ole… selvässä asiassa. Asia on vain niin, että toinen asianajaja ajattelee ja sanoo toisesta: Tämä minun arvoisa vastustajani ajaa kreikkalaista asiaa, mutta kyllä hän silti on kunniallinen mies. Toinen taas ajaa juutalaista asiaa… Sillä, Oolavi: jos nyt, jos olisi… Taas se Iida laulaa… jos olisi erikseen oikea ja väärä, niin eikö joka asiassa toista asian-ajajaa pitäisi tuomita väärän asian ajamisesta?"
— "Se on, merkillistä kyllä, totta", — yritti Oolavi, mutta Ounasto keskeytti hänet, huudahtaen voitonilolla:
— "No siinä se nyt on!"
Hän nousi ylös ja kävellen ja käsillänsä liikkeitä tehden jatkoi voitostaan riemuitsemista:
— "Minähän olen tätä sinulle monesti vakuuttanut, vaikka nyt vasta sain sinut uskomaan… Minähän, Oolavi, pidän sinua aivan omana poikanani ja olen ahertanut… ihan ahertanut olen saadakseni sinut kääntymään pois joutavista ajattelemisista ja totuuden etsimisestä… Minä ahkeroin kääntääkseni sinut oikealle tielle… Sillä… Nyt taisi Manda tulla laulamaan, koska taputtavat… Ei, se ei ollut vielä Manda", — oikaisi hän kiirehdittyänsä katsomaan. Sitten hän taas jatkoi:
— "Eihän Jeesuskaan sanonut, mikä on totuus. Sanoi vain, että häntunnustaa, että totuus on… Esimerkiksi siinä verorahassa. Hän tunnusti, että siinä on Jumalan puoli ja keisarin puoli… ja kumpiko puoli on oikea?… Jos rahasta ottaa pois toisen puolen, niin häviää toinenkin puoli, eikä jää koko rahasta mitään…"
— "No ei nyt sotketa", — yritti Oolavi. Mutta Ounasto keskeytti hänet, selittäen:
— "Siinä on nyt pulma: Keisari sanoo, että hän on itsevaltias valtakunnassaan… Ja sinä uskollisena, lojaalisena alamaisena myönnät sen oikeaksi… Eikö niin…"
— "Tietysti…"
— "Mutta sanassa taas sanotaan, ettäkaikkion Herran… Koko maa, siis se itsevaltiaan valtakuntakin — on Hänen astinlautansa… No mitäs sinä nyt keisarille antaisit, vaikka sen kuvaolisiellä verorahan toisella puolella?… Sille annettavaksi ei Jeesuksen käskyn mukaan jäisi mitään."
Oolavi mietti asiaa. Verorahakysymyskin, joka oli hänelle ollut aivan selvä ja yksinkertainen, osottautui filosofiseksi pulmaksi. Ounasto riemuitsi:
— "No siinä nyt on sulle 'totuus'… Ei siinä ole muuta kuinjuutalainen ja kreikkalainen, Jumalan ja keisarin puoli… Juopas,Oolavi, sedän terveydeksi!" — lopetti hän, kilistäen lasiansaOolavin kanssa.
Oolaviin olivat hänen puheensa alkaneet syöpyä. Alussa ne, ennen kun hän tunsi Ounaston likemmin, olivat olleet hänestä vastenmielisiä. Sitten oli hän niitä kuunnellut hyväntahtoisena pilana. Mutta viikkojen kuluessa olivat ne syövyttäneet häneen jonkun kepeän käsityksen elämästä. Ne tekivät hänessä työtänsä kuin vesi, joka syövyttää uomaansa kovaan maaperään tai kallionsyyhyn, hitaasti, mutta varmasti. Viinilasi oli viime päivinä ollut joskus niillä pienenä apuna.
Laulu, soitto ja kättentaputukset ryöppysivät myllyssä. Oolavin katse viskautui tuon tuostakin sinne. Hän näki niitä varjoja, joita hän oli vilahdukselta nähnyt Harhaman kirjasta. Kepeäpukuinen tyttö tanssi näyttämöllä. Useat ulvoivat ihastuksesta. Oolavi oli jo osaksi joukon mukana. Ounasto jatkoi filosofiaansa:
— "Elämästä, Oolavi, pitää aina osata puraista sitä iloisinta… sitäkaikistailoisinta kannikansyrjää… Silloin eivät hampaat poikki paukahda…"
Oolavi naurahti ja pisti väliin:
— "Taitaa olla niinkin!"
Ounastolta pääsi raikas nauru. Hän aivan vannoi:
— "No kun sinulleminä, vanha setä, sen sanon, niin se on totta… Kas tuota tyttöä kun rimpsuttelee. Se on nyt Manda… Mandapahan on… Kas, kas sitä Mandaa!… Mandan hame on tasan neljäkymmentä yhdeksän senttiä pitkä… Eilen mittasimme… Meitä oli tässä muutamia veljiä koolla", — selitteli hän Oolaville, kuin jotain äärettömän tärkeää.
Tytön hame kohosi lanteille pyöräksi… Myllyväki ulvoi ihastuksesta… Oolavi taputti käsiänsä innostuneena. Viinurit juoksivat. Viini kuohui, herkut tuoksuivat. Melun hiljettyä jatkoi Ounasto:
— "Kun setä Ounasto sinulle sanoo, niin sinun pitää uskoa. Ota esimerkiksi Aatu Harmaja!… Sinä et häntä taida tuntea…"
— "En tunne", — myönsi Oolavi.
— "No ei hänestä ole enää väliäkään… Pitkä roikale semmoinen oli… Hänkin pysyi hyvänä seuramiehenä, niin kauvan kuin tarttui elämän iloiseen kannikansyrjään käsiksi ja aina sanoi, että hän on päätänsä lähempänä taivasta kuin muut… niin paljon muita pitempi näes oli… Ja joi kuin poika… Mutta äkkiä mies rupesi miettimään ja ajattelemaan ja jo kahden vuoden kuluttua oli mies kuin kuiva lipeäkala… Ja lopulta kävi vielä hullummin: Joutui kirkkoherraksi tuonne Sotkamon taa, jossa koko elämä on kivikannikka…"
Oolavilta pääsi heleä nauru. Ounasto siitä innostui ja jatkoi:
— "Siinä nyt näet ensinnäkin esimerkin… Tunnethan sinä ForsmaninPekan?"
— "Kyllä!"
— "Forsmanin Pekka taas, joka ei ajattele mitään, on kaupungin hienoin… no kaikista hienoin ja sivistynein herra. Kysy täälläkin vaikka keneltä tanssijattarelta, tunteeko hän Pekkaa, niin kaikki tuntevat hänet… Kuka… kuka… kuka siellä nyt tanssii, kun niin… Ah se on numero neljä: Kerttu… Hänellä on numero neljän jalka… Forsmanin Pekasta johtuu mieleeni. Hänellä on tapa pitää tarkkaa kirjaa tyttöjen jalan koosta…"
— "Ottaako hän mitan?" — kysäisi huvitettu Oolavi, yhä seuraten tytön tanssia.
— "Ei. Se käy aina tällä tavalla: Pekka sanoo ihastuneensa tytön jalankauneuteen ja pyytää saada lahjottaa sille parin sieviä kenkiä ja sitä varten kysyy numeroa… Pekka on semmoinen hieno mies… Tyttö sanoo numeron ja huomenna Pekka itse panee lahjottamansa kengät tytön jalkaan… Tietysti Pekka silloin vähän leikittelee jalan kanssa… semmoista pikkuista jalkahyväilyä… Kas!… Kas!… Sievästi se Kerttu nyt rimpsutteleekin… Katso!… Katso!… Katso tuota, miten heittelee jalkaansa!… Kas!… Kas… Kas!… Onkohan sillä Pekan tuomat kengät jalassa!… Ovat… Ne ovat… Niissä on punainen rusetti…"
Hän aivan paloi ihastuksesta. Oolavin silmät säteilivät. Myllyssä kohiseva huumaus kiskoi häntä mukaansa. Siellä paloivat silmät himoa täynnä. Siellä kukki ja tuoksusi ihmis-olemuksen ilkein osa: aistillisuus. Oolavi imi sitä itseensä, hengitti sitä kuin viinin huumaavaa höyryä.
— "Hyvä… hyvä… hyvä!" — kohisi myllyssä loppumattomiin. Ounasto hehkui. Mahtavalla bassoäänellä säesti hän:
— "Hyvä… hyvä… hyvä!"
Ja ketteränä huoneessa kävellen jatkoi hän ihastustansa:
— "Kauniisti tanssii Kerttu, kauniisti… Vahinko, ettei Pekka ollut saapuvilla."
Yht'äkkiä kysyi hän sitten Oolavilta:
— "Olethan sinä, Oolavi-veli, lukenut Harhaman kirjan?…"
— "Kyllä", — myönsi Oolavi. Ounasto huudahti yhtenä riemun paljoutena:
— "No arvasinhan minä!… Siitä arvasin, kun olet täällä… No se on kirja! Se on kirjojen kirja… Se on oikea Pirun raamattu!" — riemastui hän edelleen, käsillään kuvaavia liikkeitä tehden. Juotuansa ryypyn jatkoi hän:
— "Minä en koskaan lue romaania, mutta Saku Peltola, joka on suuri roskakirjojen ihailija, tuli kerran ja sanoi: 'Ounasto hoi! Nyt sinun pitää ruveta opettelemaan romaania lukemaan, sillä nyt on ilmestynyt kirja, jota lukiessa jo uskoo olevansa kaikista paraimmassa Pirun Eedenissä!… Aivan näkee Pirun enkeleitä silmissään!… Ja eikä Saku puhunut turhia… No kyllä se on kirja, on totta vieköön se kirja!… Minä aivan ihmettelen, mitenkä kukaan kirjakauppias on uskaltanut myödä niin hyvää kirjaa… Ja Saku itse, joka on entinen sensori, sanoi että: 'Jos minä olisin ollut sensorina, niin en totta vie olisi uskaltanut antaa painolupaa, sillä se on niin hyvä kirja, että linnaan sille luvan antamisesta olisi sensori joutunut'… Vieläkö täällä pullossa on?… Vielähän siellä hilkkaa."
Ja laseja täyttäessänsä hän jatkoi isällisellä, neuvovalla äänellä:
— "Siinä kirjassa, Oolavi, on kaikki, mitä hienon miehen tulee tietää. Forsmanin Pekkakin sanoi sen luettuansa olevansa täydellinen, kerrassaan täydellinen… Tai oikeastaan siinä on enemmänkin kuin tarvitsee: joutavia saarnoja ja ripityksiä, mutta ne Pirun Eedenin kuvaukset ovat paremmat kun itse Eedeni… Minä puhun sinulle niin kuin omalle pojalleni… Vieläkö täältä tulla töröttää?" — käänsi hän välillä puhettansa, kallistaen likööripulloa.
Oolavi seurasi silmin myllyn elämää, korvin Ounaston puhelua, pistäen aina jonkun sanan väliin. Myllyn huumaus heikonsi sielun vastustuskykyä. Alastomuuden vilinä… soitto… ihastuksen huudot… palavat, himokkaat silmäykset… päihtymys ja kaikki muu valmisti hänen sieluansa Ounaston puheille. Ounasto jatkoi laseja täyttäessänsä:
— "No se kirja ei ole harhama, vaikka kaikki muut kirjat olisivat… ja ovatkin harhamia, koko kirjallisuus. Minäkin olin jo unohtanut koko tämän siunatun myllyn. En ollut moneen herran vuoteen oveakaan avannut. Mutta kun luin Harhaman 'Varotushuudon', niin heti ensi työksi tulin katsomaan, onko täällä todellakin niin suuri edistys-askel tehty kuin kirjassa kerrottiin… Ihan nuolena riensin tänne… No, terveeks', veli Oolavi!… Ja en totta totisesti, en totta vieköön ollut tästä Eedenistä koskaan ennen niin nauttinut, kuin Harhaman kirjan luettuani… Se kirja, kuule, Oolavi, on erinomainen, se on kaikkein erinomaisin opas täällä… Se panee huomaamaan kaikki nämä pyörähdykset… tuommoiset… tuommoiset" — hän selitteli pikku pyörähdyksiä — "ja kaikkea semmoista, mitä ei tavallinen ihminen olisi muuten huomannutkaan…"
Hän sytytti sikarin ja jatkoi ihmetellen:
— "No kyllä sillä miehellä on ollut terve silmä… sillä on ollut itsensä pimeyden ruhtinaan silmä, kun on kaikki täällä huomannut. Ja kyllä on uskaltanut kirjan kirjoittaa… Niin mainion on kirjan kirjoittanut, että jos vain tulisi asia esiin oikeudessa, niin minun täytyisi virkani tähden tuomita sen kirjoittaja linnaan."
Oolavi nauroi makeasti. Ounasto vakuutti uudelleen:
— "No totisesti täytyisi tuomita… Kiitokset ansaitsisi se mies…"
Myllyssä kohisi aistillinen huumaus, ihastuksenhuudot. Ounasto kiiruhti akkunaan ottaaksensa osaa iloon. Oolavi keinui jo kepeiden puheiden ja huumauksen aallonharjalla, kuin muinoin Tuukkalan kosken puhtaissa kuohuissa. Elämänkoski veti hänen venettänsä. Hurja, voimakas luonne tahtoi aivan syöksähdellä ryöppyihin. Likööri teki tehtäväänsä kaiken muun apuna. Ounasto jatkoi:
— "Siitä asti minä olen täällä harva se ilta… Meitä on pieni seura." — Hän luetteli sormiansa näyttäen: "Forsmanin Pekka… sitten Saku Peltola… Ville Seppälä… se on kolme… Laurilan Osku neljäs… se on jo neljä… ja minä viides… Siis yhden käden sormet… Meitä sanotaankin yhteisellä nimellä viitoseksi."
Hän näytti Oolaville kämmentänsä, hajottaen sen sormet, ja jatkoi ahdistetun ja sorretun äänellä:
— "Alussa meillä oli suuret, hyvin suuret vaikeudet voitettavina eukkojemme tähden, ne kun vaativat tiliä poissa olosta… No jotenkuten aina selviydyttiin, herran kiitos, kun pantiin viisi päätä yhteen…"
Ja äkkiä hän käänsi puheen, varottaen naureksivaa Oolavia:
— "Sinun, Oolavi, poikani, ei pidä mennä koskaan naimisiin, sillä avioliitto on miehen viimeinen… vihoviimeinen ansa… Se on vielä pahempi paula kuin itse varsinainen kuolema… Älä sinä, Oolavi, naura, sillä setä Ounasto puhuu kokemuksesta… Kuolemasta toki vielä pääsee johonkin: sielu pääsee ijankaikkiseen elämään… Mutta avioliitto: se on semmoinen pihti, semmoinen jumalaton pihti, josta ei pääse eukon luvatta ystäviäänkään tervehtimään… Vaikka ystävä olisi kuolemassa, tai kerrassaan naimisiin menossa, niin et vain pelastamaan pääse…"
Oolavilta pääsi raikas nauru. Ounasto selitti vakavana, valittavalla, heikolla äänellä:
— "Ja minulle poloiselle kun vielä sattui kaiken muun lisäksi semmoinen onnettomuus, että sain viisaan eukon!… Siinä saa monesti vetää päänsä solmuun, ennen kun sen saa petetyksi… Katso: jo ensi iltana, kun olin täällä myllyssä — vertailemassa vain, onko Harhaman kuvaama edistys tapahtunut — niin jo, näet, haistoi eukko asian ja nosti semmoisen elämän, semmoisen pahan elämän nosti, että koko talo oli nurin… Älä taivas anna miehelle viisasta aviovaimoa!… Viisas aviovaimo on miehellensä elämän suurin taakka…"
Hän sytytti sikarinsa ja jatkoi selitystänsä:
— "Mutta kyllä me… pah… pah… kyllä me… pah… pah… kyllä me lopulta keinon keksimme: Me perustimme 'Turhakosken osakeyhtiön'…"
Samassa syöksähti sisään eräs vapaaksi päässyt ja pukeutunut tanssijatar ja muitta mutkitta ja Ounaston hänen tuloansa huomaamatta istahti tämän syliin, kuin olisi se ollut tuoli, laulaen siinä huolettomasti:
"Tuhannen markan setelirahaon sydämeni varmin avain."
— "Kah! Herttako se on… Sedän polvelle istahti tyttäreni", — huudahti Ounasto.
Hertta kumartui pöytään päin, kallisti Ounaston liköörilasia ja kysyi huolettomana:
— "Mitä tämä on?… Likööriäkö?"
Ja ennen kun Ounasto ehti vastata, ryyppäsi hän, kirpisteli suutansa, ja asetti lasin pöydälle virnistäen:
— "Huh!… Ei tuo ole hyvää!"
— "Niin, ryyppää pois, Hertta-tyttöni… Ryyppää sedän lasista,Herttaseni", — puheli Ounasto, lisäten:
— "Etkös sinä, Hertta, Oolavia tunne?… Etpä näy tuntevan… Hän on hyvä nuori mies… melkein minun poikani…"
Tyttö katsoi hetken Oolavia silmiin tarkasti ja kysyä heläytti yht'äkkiä:
— "Tunnetteko Te, Oolavi, Iidaa?"
— "Mitä Iidaa? En minä tunne", — vastasi Oolavi naurahtaen. Tyttö jatkoi, kuin hiukan jotain muistellen:
— "Mitens' se Iida sanoi, että hänen sulhasensa on Teidän näköinen: musta takki päällä ja sievä rusetti rinnassa…"
— "Nyt sinä Hertta-kulta taas sotket asiat", — tarttui Ounasto neuvovalla, isällisellä äänellä, lisäten: "Iidan sulhasen nimihän on Oskari, eikä Oolavi… Sinä aina turhaa hölötät…"
Tyttö teki veikeän liikkeen ja selitti niin että ääni meni yhtenä helinänä.
— "Eipäs oo… Iidan sulhanen Oskari… Iida ei koskaan kysy sulhasensa nimeä… Se on Manda, joka kysyy ja kirjoittaa nimen muistiin… Iida nimittää sulhasiansa aina nutun värin mukaan: Musta, tai harmaa… tai…"
— "Ai! Mandahan se on… Minä en muistanut tässä pökerryksissä ollessani", — oikaisi Ounasto.
Tyttö tarttui hänen leukaansa hyppysillänsä, pudisteli siitä, katsoen hänen silmiinsä hyvin likeltä, huulet supulla, kuin suuteloon kurkotettuina, ja matki:
— "Minä en muistanut… minä en muistanut… Yyyyyy!" — lopetti hänOunaston leukaa tärisyttäen.
Oolavi nauroi ja katseli tytön kaunista vartaloa ja omituisia eleitä.Mylly kuohui ja kohisi… Koski vei pois ihmishengen perkkeitä.Oolavi tunsi jo virran häntä vievän…