Äkkiä kysyi tyttö Ounastolta iloisella äänellä:
— "Kuule! Ripitettiinkö sinua viime kerralla johtokunnan istunnosta kotiin tultuasi?"
— "Ei… ei… Muija on ihan täydessä uskossa, että johtokunta työskentelee", — iloitsi Ounasto. Ja Oolaville hän selitteli, tytön yhä hänen polvellansa istuessa:
— "Meiltä keskeytyi se Turhakosken asia. Se on yhtiö, jonka perustaminen oli välttämätön Harhaman kirjan ilmestyttyä. Yhtenä kauniina päivänä me laadimme säännöt, ne lähetettiin senaattiin vahvistettaviksi ja sanomalehtiin toimitettiin tietysti uutinen, että 'Turhakosken osakeyhtiö' on anonut senaatilta säännöillensä vahvistusta. Väliaikaiseen johtokuntaan kuuluvat ne ja ne: herrat Pekka Forsman, Saku Peltola, Ville Seppälä, Oskari Laurila ja tuomari Ounasto viidentenä… Ja muijat uskovat… Ne uskovat, että jytisee… Se on onni, että tyttökoulussa on jätetty maantieteen opetuksessa semmoinen aukko, että muijat eivät tiedä, että ei mitään Turhakoskea ole olemassakaan… Se on suuri onni ja meidän koululaitos on saava siitä jokaisen aviomiehen vilpittömän kiitoksen."
— "Jopa oli Pekan rouva kysynyt Pekalta, että missäpäin seTurhakoski on", — pisti tyttö Oolavin naurahtaessa puheen väliin.
— "No mitäs siitä, jos kysyy!… Selvään asiaan voi aina vastata. Pekka sanoi niinkuin asia on, että se on kahden penikulman päässä Pilvistön seurakunnan kirkolta, jos kulkee oikotietä Pölläkkälän kylän kautta, ja maanteitse järven ympäri on kolme peninkulmaa!" iloitsi Ounasto.
Ja tytöltä hän kysyi:
— "Mitä? Oliko se Pekan rouva kotona, kun sinä menit hänen luokseen asialle?… Minä kuulin, että se on sinua katsellut vähän karsain silmin…"
Tyttö keikautti päätään ja ylpeili:
— "No katselipa tuo nyt vaikka miten, mokomakin kynttänä… Astua lätystääkin kuin munimaan menevä kana… Näin… näin… näin… näin…"
Hän nousi ja matki rouva Forsmanin käyntiä. Oolavi lausui hänelle jonkun sukkeluuden. Häntä ei enää inhottanut eläimellisyys. Mylly pakahtui lumoukseen. Orkesteri soitti. Myrskyisät hyvähuudot kaikuivat. Hetken kuluttua jatkoi Ounasto selitystänsä:
— "Alussa meillä oli keskusteluja päivällä kotona, vaimojen kuullen. Sitten tietysti oli pakko vuokrata johtokunnalle kokoushuone… Sanomalehdissä on aina väliin ilmotus että: 'Turhakosken osakeyhtiön väliaikainen johtokunta kokoontuu kello 8 illalla konttorihuoneustossansa!…"
Oolavi oli huvitettu puheesta. Samalla seurasi hän tytön puuhia, seurasi niitä kuumeisin silmin. Ounasto jatkoi:
— "Väliin taas kutsutaan telefoonilla johtokunta kokoon. Mutta on sovittu merkki: kaksi lyhyttä soittoa jos on perätysten, silloin me sanomme aina eukolle: 'Menepäs, mamma, kysy kuka siellä taas soittaa'!… Mamma menee ja tietysti se on taas johtokunnan kokous…
"Silloin alkaa päivittely, että 'ei tässä jaksa joka päivä… ja pois minä eroan koko johtokunnasta'… Mutta eukko toki on aina kehotellut, että: 'mene nyt vain, pappani. Ainahan siitä on tuloja… Ja kuka tietää mitä rikkauksia tehdas vielä tuottaa, kun käyntiin pääsee!'… No sillä lailla sitä pysyy aina johtokunnassa… sillä eihän sitä vaimoaan halua vastustaa… Istunnot ovat tietysti täällä… Viime kokouksessa meillä oli täällä Hertta puheenjohtajana…"
Ja tyttöön kääntyen huudahti hän:
— "Hert-ta… Viisikymmentä viisi markkaa ottivat niistä laseista, jotka sinä puheenjohtajan kurikalla rikki nuijit…"
— "No-oo!… Ei tuo ole paljon", — keikautti kiemaileva tyttö kävellessänsä. Oolavia nyhti hurja elämä yhä huumaavammin pyörteisiinsä. Joskus vielä läikähti sitä vastaan inho mielessä, mutta se oli ohimenevä. Ounasto siunaili:
— "No sillä lailla me, herran kiitos, olemme saaneet täällä rauhassa vertailla Harhaman kuvauksia todellisuuden kanssa…"
— "Mutta tänä iltana sinä varmaankin saat aika ripin", — ilvehti tyttö.
— "Tänä iltanako!… Eeee-i… Ei sinne päinkään… Nyt minä vasta olen turvattu… Tulehan, Hertta-tyttäreni, tänne sedän polvelle, niin minä kerron!… Kas niin!"
Ja tärkeän näköisenä alkoi hän selittää, Oolavin katsellessa tytön eleitä, joskus sen silmäyksille naurahtaenkin:
— "Minä olin jo mennä koukkuun…"
— "No?" — keskeytti tyttö kysyvänä,
— "Eukko", — jatkoi puhuja — "kysyi äkkiä; 'Missä se Turhakosken kansliahuoneusto on?'… Silloin iskivät silmät tulta… Hätäpäivissäni aivan minä kysyin: 'Oletko sinä, mamma, ottanut täältä pöydältä Turhakosken kauppakirjan?'… Eihän se tietysti ollut ottanut olematonta… Ja siitä se alkoi etsiminen, Kansliahuoneesta ei ollut enää puhettakaan… Minä tietysti hätäännyin pahanpäiväiseksi ja syyttelin mammaa, mamma piikaa ja nyt on koko talo ollut kolme päivää nurin: etsitään… etsitään… kolutaan kaikki paikat eikä vain löydy… Ei löydy, niin ei löydy… Mamma tuntee syyllisyytensä ja haukkuu piikaa… piika siitä suuttui, haukkui mamman ja meni matkaansa… Ja etsimistä yhä vain jatketaan. Mamman oli sääli minua ja sanoi tänäänkin; 'Älä nyt, pappa, sure, löytyyhän se kauppakirja… Menisit vaikka Forsmanin Pekan luo, että et joudu aivan epätoivoon… Koeta hänelle selittää, että paperi on erehdyksessä mennyt jonnekin ja vie Pekka vaikka hotelliin, niin se ei muista kysyä koko paperia!' — neuvoi mamma…"
Tyttö hymyili vuoroon Oolaville, vuoroon Ounastolle. Kun hän taas nousi, jatkoi Ounasto:
— "Hertta osaa erinomaisesti pyöräyttää yhden Harhaman kirjassa kuvatun piruetin… Pyöräytäppäs, Hertta, se… pyöräytä sedälle ja Oolaville…"
Tyttö totteli, tehden pari veikistelevää tanssiliikettä. Ounasto jatkoi:
— "Iida taas tanssii mainiosti sen 'hih-hein' ja Manda 'heipparillan'."
Puheen jatkuessa höikälehti tyttö huoneessa, nenä pystyssä, kiemaillen ja laulaen:
"Jos minä keisarin rouvana oisin, niin mull' oisi hellua kaksi, sillä pyhän paavin ma vietellä voisin itseni rakastajaksi."
— "So… so… so, Hertta!… Ei vanhaa keisaria, paavia ja setäOunastoa saa pettää ja mennä paaville", — varotteli Ounasto.
Tyttö muikisti hänelle suutansa, nipisti korvasta ja ilveili melkein.
— "Ei saa pettää vanhaa keisaria!… Mitäs huvia siitä miehestä on, jos sitä ei saa pettää?… Yyyy — yyy! Vanhaa Ounastoa ei saa pettää…"
Ounasto hoki selitystänsä:
— "Onhan miehestä huvitusta… Pitää rakastaa miestä ja olla uskollinen."
Tyttö heilautti lanteitansa ja käsillä liikkeitä tehden ja häilähdellen lauloi:
"Enkä minä rahalta ketään lemmi, kuuletko, kultaseni? Enkä mä miestäni koskaan hemmi muuta kuin pettääkseni."
Sitten istahti hän Oolavin polvelle, niin huolettomana kuin tuolille, laski toisen kätensä hänen olallensa, puoleksi kaulaan, nojasi kyynäspäällänsä pöydän reunaan, katsoi Ounastoa silmiin kiemailevasti ja pyysi:
— "Tilaa, setä, samppanjaa!"
Ounasto täytti pyynnön. Tyttö kohentautui Oolavin syliin, ja käsi hänen kaulassansa lauloi:
"Mä hyvää yötä toivotan sinulle, rouva kuu; luo tyttöseni kiiruhdan. Muu kaikki unhottuu!"
Ounasto nousi ylös ja lyöden juhlallisesti tahtia kertasi jyrisevällä bassoäänellä:
"Luo tyttöseni kiiruhdan,Muu kaikki unhottuu…"
Oolavi oudosteli aluksi. Mutta tyttö alkoi puhella hänen kanssansa huolettomana ja vapaasti kuin istuisi hän jossain tuttavallisessa, sievässä seurassa… Ja kun samppanja vaahtosi, kietoutui Oolavin käsivarsi jo tytön vyötäisen ympärille. Soitto soi. Laulu helskyi. Puhdas mies hengitti inhoittavinta höyryä. Elämä vaahtosi… Tyttö tuoksui polvella… Huolettomana nousi se taas, häilähteli huoneessa ja lauloi äskeisen laulunsa jatkoa hytkytellen ruumistansa laulun tahdissa, tanssiaskelin ja heilahduksin:
"On taivaan rouva kirkas kuuja tähti tytär sen…Ei maistu rouvan huuli, suu…Ma tahdon tyttären…"
Samppanjalasi kädessä kertasi tuomari Ounasto taas laulun. Tyttö höikälehti edelleen ja matki, suutansa muikistellen:
"Ma tahdon tyttären."
Ja nipistäen Ounastoa korvasta nuhteli hän:
— "Tahdot tyttären, vaikka et osta tyttärelle kenkiäkään…Entisistä ovat jo kannat läntällään…"
— "Onko Hertta-kullan kengän kanta jo läntistynyt!… Näytäpäs!" — ihmetteli Ounasto.
Tyttö istahti. Ounasto kumartui tutkimaan hänen kenkänsä kantaa.
— "Ei jalka niin ylös ylety", — huudahti tyttö, läpäten Ounastoa päähän.
Alhaalta, pöydän alta kuului tuomarin ääni:
— "Kyllä tuomari tietää miten pitkä on lain määräämä jalka… Tietäähän tuomari, jonka pitää tuomita ihmisiä menettämään henkensä ja oikean raajansa…"
— "Oikean raajansa!… Yh sinä tuomari!" — matki tyttö tukistaen tuomari Ounastoa leikillä.
Ounasto oli saanut tutkimuksensa suoritetuksi, istuutui ja vakuutti:
— "Läntistynyt on Hertan kengän kanta… läntistynyt… Sedän pitää ostaa tyttärellensä uudet kengät…"
Puhelu jatkui. Äkkiä kääntyi tyttö Oolaviin lausuen:
— "Kuulehan, Oolavi!"
— "No?" — kysyi Oolavi, jolle tytön silmäys helähti kuin päivänpaiste.
— "Tuletko huomenna katsomaan, kun minä tanssin?" — jatkoi tyttö.
— "No tietysti!" — lupasi Oolavi aivan onnellisena, tytön silmäyksien valopilvessä kylpien.
Tyttö poistui heittäen Oolaviin himokkaan, veikistelevän silmäyksen ja muikistaen suutansa Ounastolle. Huumautunut Oolavi huomasi silmäyksen ja näki tytön sielun pohjalle. Hän päätti tulla huomenna. Hiiden mylly alkoi avautua hänelle toisena kuin ennen. Hän alkoi löytää sieltä sitä ilkeää, rietasta, jota hän tiedottomana oli tullut sieltä hakemaan ja sieluunsa kokoamaan. Tytön lähdettyä huokaili Ounasto väsyneenä:
— "Hoh—hoi!… Hoh—hoi!… Se on semmoista viatonta leikkiä vain… Hertta on semmoinen herttainen, hyvä tyttö…"
Oolavi oli hänen kanssansa samaa mieltä. Hän mietti jo huomista päivää. Ounasto jatkoi huokailujansa:
— "Kotiinkin tästä pitäisi jo kömpiä… Mammarukka etsii siellä vain Turhakosken kauppakirjoja… Varmaankin on taas mullistanut koko talon nurin… Kun vain ei olisi kihlakunnan oikeuden papereita sekaisin penkonut!… Mammalle pitää ostaa uusi hattu, kun niin huolehtii Turhakosken kiinnekirjoista…"
* * * * *
Puoli-yö oli jo aikoja ohi kiitänyt. Hiiden myllyn elämä huppelehti aamuöisissä huuteissansa. Ihminen oli ajaksi laskeutunut täydellisesti eläinmaailmaan. Joillakuilla oli enää pukimina ihmisyyden rippeitä: hitunen häveliäisyyttä. Naiset elivät sitä elämää, joka tekee naisen riettaaksi, luomakunnan inhoittavimmaksi olennoksi: he tarjoilivat itseänsä. Miehet valikoivat täydellisinä elukkoina.
Ounasto ja Oolavi olivat poislähdössä. Viimemainittu ei enää tuntenut sitä inhoa, mitä ennen. Hän ajatteli huomis-iltaa, jolloin Hertta tanssisi. Hän ajatteli, laski ja ylpeili siitä, että Hertta tanssii huomenna ikäänkuin häntä varten… unohtaa muut… ajattelee yksinomaan häntä… Hän tunsi jo verensä kuumenevan, huonojen elämänhalujensa paisuvan.
Silloin kuului käytävästä silkin kahinaa ja keveitä sipsuttavia askeleita. Nuori, loistavasti puettu, kaunis nainen astui oven editse. Mutta heitettyänsä silmäyksen huoneeseen, pysähtyi hän äkkiä ja huudahti:
—"C'est monsieur Ounasto!… Bonne nuit, monsieur!"[Se on herra Ounasto! Hyvää yötä, herra!]
Ounasto kumarsi kohteliaasti, tervehtien:
— "Hyvää huomenta, neiti Iltamo!… Suvaitkaa poiketa sisään!… Olemme seurassa ja julkisessa huoneessa, niin että rohkea pyyntöni ei kai loukkaaconvenance'ia[säädyllisyyttä]…"
— "Ei ollenkaan!" — huudahti neiti Iltamo, astuen huoneeseen hienona, keimailevana, tuoden mukanansa kokonaisen pilven hajuvesien tuoksua ja katseen lumoa. Hän oli kaunis, vilkas, viehättävä, keskikokoinen, hoikkavartaloinen, jonkunlainen pieni taivaanlintunen.
Kun hän oli tervehtinyt Ounastoa lausui tämä Oolaviin vihjaten:
— "Sallikaa, primadonna, minun esitellä Teille paras ystäväni, herraTuukkala!"
Oolavi tervehti hienosti, syvään kumartamalla.
Hiukan kumartaen vastasi laulajatar Iltamo tervehdykseen, puhellen vilkkaasti, viehkeästi:
— "Ah!… Se on herra Tuukkala… Erittäin hauska tutustua!… Minä olen kuullut Teistä jo paljon puhuttavan…"
Hänen liikkeensä, sulavuutensa ja suloutensa aivan heilahtelivat, silkin kahinan säestyksellä. Koko huone oli jo tulvillansa hänen ääntänsä, vilkkauttansa ja kauneuttansa. Oolavi vastasi hänen puheeseensa kohteliaalla liikahduksella lausuen:
— "Minulla on ollut kunnia pari kertaa kuulla maamme kuulua laulajatarta ja olen onnellinen tullessani nyt esitellyksi…"
Laulajatar Iltamo näytti koettavan kietoa kaiken kiemailuihinsa ja hymyilyynsä. Viehkeästi vastasi hän Oolaville:
— "Ooo!… Kuuluisa! Se on vaanflatterie[imartelua]!"
Ja Ounoston puoleen kääntyen jatkoi hän nopeasti, antaen sanojen tulla yhtenä helinänä:
— "Mutta minä en uskonut Teitä, herra Ounasto, täällä tapaavani… Teillähän kuuluu olevan nykyään niin kovin kiire, että yöt ja päivät olette työssä… Suuria afääreja… mitä Teillä kerrotaan olevan… Rouvannekin kertoi minulle… Suuri Turhakosken tehdas… Oletteko usein täällä?…"
— "Aivan sattumalta… ensi kertaa. Tulin ystäväni Tuukkalan kanssa vilkaisemaan… Olikin onnellinen sattuma, koskapa saimme tavata täällä Teitä", — vastasi Ounasto. Ja johtaakseen keskustelun pois Turhakosken asiasta, kysäisi hän nopeasti:
— "Te tietysti myös aivan sattumalta olette täällä?"
Laulajattaren silmät paloivat kilpaa hänen jalokiviensä kanssa. Molemmista säteili ja tulvi loistoa ja hehkua. Kun hän katsahti Oolaviin, tunsi huumautunut Oolavi aivan kylpevänsä jalokivivälkkeen ja hurmaavan katseen polttavassa suihkussa. Yhäti liikkuen ja häilyen vastasi neiti Iltamo Ounastolle:
— "Minäkö usein täällä?… Ensi kertaa… aivan ensi kertaa…Ajatelkaa, herra Ounasto!… Mutta minä en pidä tämmöisistä… no…"
Hän teki käsillänsä nopeita liikkeitä, kuin etsien niillä sanoja, ja jatkoi:
— "Variétée'itäjafarce'ejaja mitä nämä ovat… Mutta tänään täällä lauloi italialainen mademoiselle Rossini, jonka kerrottiin olevan erinomainen… no semmoisten _vaudeville'_ien [kylälaulujen] laulaja… Ja minä pistäännyin kuulemaan… pikimältään vaan… Tietysti Tekin, tuomari, ja herra Tuukkala tulitte ainoastaan hänen tähtensä?…"
— "Tietysti… Tietysti… Ainoastaan hänen tähtensä… Minä en pidä koko tästä ala-arvoisesta taiteesta", — vakuutti Ounasto, kysyen:
— "Ja mitä suvaitsette pitää Signorina Rossinistamme?…"
— "Nooo — oo… En minä tiedä", — venytti laulajatar Iltamo, lopettaen nopeasti: — "Pidittekö Te hänestä?"
— "Jaa… se on… en erityisesti… Mutta kun hän on kotimainen taiteilijatar, niin tulin ystävä Tuukkalan kanssa kuulemaan, kannattaaksemme kotimaista taiteilijaa", — selitteli Ounasto.
— "Kotimainen!… Italialainen… Signorina Rossini kotimainen!…Que ce que vous parlez, monsieur Ounasto"? [Mitä Te puhutte, herra Ounasto?] — oudosteli laulajatar Iltamo, näyttelijättären kaikilla eleillä ja kiemahduksilla. Oolavikin ihmetteli. Ounasto selitti:
— "Suvaitkaa ottaa huomioon, että hän on minun vaimoni kotipitäjästä torpparin tytär Anna Löppönen… Oli ompelijattarena, kunnes meni Amerikaan, missä oppi hiukan italiankieltä. Minun ystäväni huomasi hänen lahjansa, toimitti hänet tänne laulamaan ja kehotti olemaan italialainen, koska on musta tukka, mustat silmät ja… no nenäkin vähän muistuttaa kaunista Italiaa…"
— "Mais c'est comme il faut![Sehän on, kuten olla pitää] Aivan kuin suuressa maailmassa!" — huudahteli hämmästynyt laulajatar, katseessa sekaisin iloa ja hämmästystä. Hänen käytöksessänsä oli suloutta ja kiemailua, mutta siinä ei ollut sitä perinnäistä, henkistä tai muuta aateluutta, arvokkaisuutta ja ylevyyttä, joka aina eroittaa keskinkertaistakin ylemmän ihmisen todellisesta ihmis-ylimyksestä ja aatelista. Hänen vilkkaat liikkeensä, puheenhelinä, säteilevät silmäyksensä, sievät kumartelut, sirot päännyökähdykset ja näyttelijättären kasvojen eleet sulautuivat yhdeksi ainoaksi perhosmaiseksi, joustavaksi helahteluksi ja loistoksi… Oolaviin kääntyen jatkoi hän liikkeittensä seasta:
— "Sanoinko minä jo Teille, herra Tuukkala, että olen kuullut Teistä paljon… paljon… paljon puhuttavan…"
— "Kyllä!… Muuten minulle sangen ikävä uutinen", — vastasi Oolavi, seuraten kysyjän liikkeitä, jotka aivan kuin huikaisivat häntä.
— "Ikävä uutinen… Kuinka niin 'ikävä uutinen'?… Ettekö Te sitten olisi tahtonut minun kanssani olla tuttu niinkään… no miten minä sanoisin… niinkään… no… Äs, kun en muista sanoa!… Auttakaa Te, 'tuomari'!… Miten minun pitää sanoa?… Korvakuulolta… Ettekö Te olisi tahtonut olla minun kanssa tuttu korvakuuloltakaan?" — helisi ja satoi Oolaville laulajattaren kysymys naurun ja säteilyn ja veikistelyn seasta.
— "Se on minulle suuri kunnia… Mutta ei ole…"
— "No mitä sitten, herra Tuukkala?… Mitä ei ole?" — keskeytti yhä jatkuva kyselysade, kiemaileva nauru ja loistavat silmäykset.
— "Minulle itselleni ei voi olla kunniaksi se Teille 'korvinkuultava'", — sai Oolavi vastatuksi.
— "Päinvaaastoin!… Aivan päinvastoin!… Tiedättekö, herra Tuukkala, että kun minä kuulin Teistä puhuttavan, niin minä — minä olen aina näin avomielinen — minä aivan halusin saada Teihin tutustua… Eikö totta, tuomari, että minä olen avomielinen?" — lopetti hän Ounastolle hymyilynsä hetkeksi kääntäen.
— "Kyllä!… Kuten viattomat lapset ainakin", — myönsi Ounasto.
— "No, ja nyt minulla oli kunnia Teidät tavata", — kiemaili neitiIltamo Oolaville.
— "Kunnia kuuluu tällä kertaa minulle", — yritti Oolavi. Nuori nainen ikäänkuin kieppui hänen ympärillänsä huudahdellen:
— "Ah, kun Te olette vaatimaton jagentil[hienoa]… Kuinka Te viihdytte kaupungissa?… Te tietysti olette paljon herra Ounaston seurassa… Viihdyttekö hyvin täällä?"
— "Kyllä… kiitos kysymästä!" — vastaili Oolavi. Hän tunsi laulajattaren silmäyksien aivan polttavan häntä ja kietovan mitä huumaavimpaan verkkoonsa. Äskeinen huumaus oli valmistanut hänen sieluansa, niin että hän huomasi joka-ikisen kiemahduksen ja joku voima veti häntä aivan niiden kiehteisiin verkkoihin.
Laulajatar häilähteli, puheluansa jatkaen, niin että Oolavista tuntui, kuin helisisi hänen naurunsa milloin hänen oikealla, milloin vasemmalla puolellansa. Oli kuin olisi hänen aivan hallittava hänen heilahduksiansa, pideltävä häntä kuin helposti pakenevaa kaunista unta ja onnea. Neiti Iltamo jatkoi hänen edessänsä ja rinnallansa, ikäänkuin liehakoiden:
— "Tehän kuulutte tutkivan ja ajattelevan elämänkysymyksiä ja kaikkea… kaikkea semmoista syvää… Minä pidän juuri semmoisista ihmisistä… Minä itsekin ajattelen elämää usein… hyvin… hyvin usein… Varsinkin kun on väsynyt, eikä ole hyvää seuraa, niin silloin aina kuluu aika paraiten siten, että ajattelee elämänkysymystä… Ettekö Tekin ole sitä huomannut, että ikävä menee pois, kun ajattelee elämänkysymyksiä: Tanssiaisia ja… no paljonhan niitä on: konsertteja ja näyttelyjä ja kaikkea… kaikkea semmoistachic'iäja…fashionable'ia[hienoa, loistavaa]… Minä en ollenkaan pidä semmoisista ihmisistä, jotka ovat jokapäiväisiä, eivätkä ajattele elämänkysymyksiä… Eivätkö Teistäkin ole semmoiset ihmiset ikäviä ja… ja miten minä sanoisin… Auttakaa Te, tuomari; millä sanalla minä sanoisin semmoisia, jotka eivät ajattele elämää, vaan tekevät vain työtä?…"
— "Turhia", — yritti Ounasto puhua.
— "Turhia! Aivan niin… Kiitos, tuomari!" — keskeytti onnellinen nainen jatkaen… "Minä en ollenkaan, enollenkaanpidä turhista ihmisistä, jotka eivät ajattele elämänkysymyksiä, vaan tekevät vain työtä… Eivätkö ne Teistäkin ole ikäviä ja kuolettavia ja semmoisia väsyttäviä?…"
— "Kyllä", — myönteli Oolavi hymyillen, kietoutuen nuoren naisen hymyilyihin ja perhospuheisiin. Huomaamattansa olivat he ryhtyneet hiljaa kävelemään huoneessa. Nuori nainen aivan ohjaili Oolavia, kuin nöyrää orjaa, ohjaili häntä silmäyksillänsä… hymyilyllänsä… joustavilla liikkeillänsä, jotka tuntuivat somilta lennähdyksiltä ja näyttivät olevan hänelle aijotut. Kaikki se huumasi Oolavia, jonka sielu oli valmis. Nuori nainen jatkoi:
— "Sillä jos ei elämää hyvin tutki ja ajattele, niin miten sitä oppii tuntemaan, esimerkiksi sen iloja ja semmoisia kaikenlaisiaintrigue'ejä[juonitteluja] ja kaikkea sitä, mikä on elämässä intressantia, mieltä kiinnittävää… hauskaa… Meillä on taiteessa, varsinkin operassa, hyvin hyy-vin paljon semmoisia intressantia juonia,intrigue'ejäja kaikkia muita sellaisia jännittäviä elämänkysymyksiä… Esimerkiksi arvosteluista ja protektioneista [suosinta] ja tuttavuuksista ja kaikista muista kysymyksistä… Onko Teillä, tuomari", — hän kääntyi Ounastolle puhumaan — "paljon jännittäviäintrigue'ejäTurhakosken tehtaan asiassa?…"
— "Kyllä!… Erittäin paljon", — myönsi tuomari Ounasto.
— "Sepä hauskaa!… Sittenhän Teilläkin, tuomari, on elämänkysymyksiä ajateltavana, niin että ei aina tarvitse istua ja tuomita vain ihmisiä… Mitä tavaraa siinä tehtaassa valmistetaan?"
Oolavi hymyili. Ounasto selitti:
— "Tullaan valmistamaan kaikenlaista kuranttitavaraa, etupäässä semmoista, jota voi vesivoimalla valmistaa…"
— "No, minä en niistä ymmärrä… Tietysti vesivoimalla valmistetaan courantiatavaraa… hattuja ja hansikkaita ja kaikkea", — naurahti nuori nainen, ja ottaen taas Oolavin silmäyksiensä ja liikkeittensä tenhoon, jatkoi hän hänelle:
— "Tunnettehan Te, herra Tuukkala, laulajatar Donizettin… Hän on Markburgin prinssinprotégée[suosikki] ja siksi nykyään kuuluisa… vaikka on vain tavallinen laulajatar… semmoinen vain keskinkertainen… Prinsessa taas on minunprotectrice'ini[suosijattareni]… Mitä Te, herra Tuukkala, ajattelette hänen suosiostaan?"
— "Se on hänelle kunnia, mutta ei Teille tarpeellista", — huomautti Oolavi nuoren naisen huumaavien silmäyksien kiehtomana. Neiti Iltamo nautti huomautuksesta, huudahdellen:
— "Quelle flatterie!… Je Vous en remercie[Mikä imartelu. Kiitän Teitä siitä!…] Tehän puhutte sujuvasti ranskaa… Minä olen kuullut kerrottavan, että puhutte sujuvasti… Viivyttekö koko talven kaupungissa?"
— "Kyllä!… Niin olen aikonut", — vastasi Oolavi.
— "No se on hauskaa!… Minä tahtoisin Teidän kanssanne puhua usein… hyvin, hyvin usein elämänkysymyksistä…"
— "Kiitos suosiostanne", — lausui Oolavi onnellisena.
— "Ai, mutta minun seurueeni odottaa", — huudahti neiti Iltamo jatkaen: "No, me näemme toisiamme, herra Tuukkala!…Au revoir!" [Näkemiin.]
Hän heitti vielä kiehtovimman, armaimman silmäyksen hurmaantuneeseen Oolaviin, ikäänkuin paulaksi hänen olemuksensa ympärille, ja hävisi tuulen tavoin ovesta, huulilla ja sielussa se voiton-ilo, jota nainen tuntee aina, kun luulee tenhojensa vaikuttaneen.
Hänen lähdettyänsä selitteli Ounasto tärkeän näköisenä:
— "Aika lintu!… Se on semmoinen lintu, jota ei ole vielä kukaan ansaansa saanut… Kuka yrittää, niin itse joutuukin sen ansaan ja tyttö livahtaa sivu suun…"
Ja taputtaen Oolavia olalle lisäsi hän isällisesti:
— "Mutta nyt taisi tuntea istuutuneensa semmoiselle varvulle, josta ei tee mieli pois lentämään… Katsoi sinuun näin… ja näin… ja näin…"
Hän jäljitteli neiti Iltamon silmäyksiä ja jatkoi:
— "Ja mitä lemmon pyöräyksiä teki… Tämmöisiä… Näin pyörähti…"
* * * * *
Aamu kelmensi jo tähtiä, kun Oolavi palasi kotiinsa. Neulaterävä pakkanen puri poskia. Autioilla kaduilla näkyi ainoastaan joku poliisi ja kuului yksinäisen reen jalaksen kitinä, kun joku palasi ajurilla Hiiden myllystä kotiinsa. Kuumeisena ei Oolavi alussa huomannut pakkasta, ei katujen tyhjyyttä. Mutta kun hän oli hiukan jäähtynyt, veti hän raikasta ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin ja silloin tunsi hän jonkun ilkeän tunteen: Hiiden myllyn ilma aivan haisi vielä hänen sieramissansa. Oli kuin tulisi hän ruton saastuttamasta huoneesta puhtaaseen, raikkaaseen talvi-ilmaan, jossa pakkasen helinä soi enkelilauluna.
Kotiin päästyänsä oli hän inhoonsa tukahtua. Hän käveli, joi kylmää vettä ja avasi akkunan saadaksensa talviraikasta ilmaa sammuttaaksensa sillä oudon tunteen, joka häntä läkähdytti. Hiukan raitistuttuansa alkoi hän taas muistella illan tapauksia ja silloin kiintyivät hänen ajatuksensa ensimäisinä laulajatar Iltamoon. Hän punnitsi hänen sanojansa, jotka oli hänelle mielittelyksi lausuttu. Alussa ne häntä tympäisivät, mutta kun hän sitten tutki äänenpainoa, jolla ne oli lausuttu, silmäyksiä, jotka antoivat niille sanoille hengen, ja naurua, joka helisi niiden säestyksenä, alkoi hän niihin mielistyä. Ne huvittivat häntä. Neiti Iltamon nauru, liikkeet, katse, kiemailu ja kaikki tuntui lapsellisen avomieliseltä, viattomalta ja luonnolliselta. Hän naurahti, tyytyväisenä itseensä. Turhamaisuus alkoi nostaa hänessä päätänsä.
Kun hän varustautui riisuutumaan, huomasi hän postissa tulleet kirjeet, jotka hänen poissa ollessansa oli tuotu pöydälle. Päällimäisen hän tunsi oitis käsialasta: Se oli Martvalta. Hän avasi sen kuumeisena ja luki:
'Oolavi-rakkaani!
Kiitos taas kauniista kirjeestäsi! Se tuli minulle niinkuin joulu, tai niinkuin kesä, joka saapuu äkkiä kukkinensa, kiikkuinensa ja juhannus-aattoinensa. Vaikka ulkona on talvi, uskoin minä, luettuani kirjeesi, siellä olevan kesän, juhannuskoivujen hymyilevän rappusien edessä ja pihlajan olevan täysissä kukkakoristuksissansa. Minä ummistin silmäni ja nautin onnesta. Ja silloin taas tuntui kuin olisi huoneessa joulukuusi, jonka kynttilöitä Sinä sytyttelet. Ulkona soivat iloiset joulukulkuset ja joulu-ukko hymyili ovella lahjoinensa, makeisinensa ja seljässä kontti onnea täynnä.
Jotain ikävää on elämässä, kun Sinä olet poissa. En tiedä mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen usein levoton. Joskus pelkään, että Sinulle tapahtuu onnettomuus ja rukoilen hyvää Jumalaa estämään sen. Silloin kun minä olen levoton, muistan minä aina 'Litvan laulua' — ja siitähän se aina levottomuus alkaakin. — Varmaankin minä en ole kylliksi hyvä ja siksi en luota täydellisesti Jumalaan, vaan arastelen, vaikka en itse sitä arasteluani huomaakaan… Mutta kun minä rukoilen Jumalaa, niin eihän Sinulle voi mitään pahaa tapahtua? Eihän, Oolavi? Onhan Jumala hyvä. Hän ei Sinua hoivatta heitä.
Joka sunnuntai ajan kirkkoon. Mutta nyt tuntuu kirkkotie tyhjältä, kun Sinä olet poissa. Minä muistan aina silloin, kuinka me lapsina ajoimme kirkkoon samassa reessä ja vällyihin peittäytyneinä arvuuttelimme toisillemme: 'joko ollaan sen ja sen saaren kohdalla?', tai: 'Ollaanko nyt tienviehkan kohdalla?' ja paljon muuta. Sinä olit silloin aina niin hyvä, että kysyit minulta silloin kun tiesit, että ollaan 'kohdalla', ja siksi minä melkein aina arvasin oikein.
Rakas Oolavi! Minä toivotan onnea työhösi, tutkintoihisi, joista niin paljon kirjoitit. Älä anna mielesi kiintyä minuun niin, että unohdat sen takia työsi! Muistele minua ainoastaan joskus… joskus vain, kun se tuntuu mieltäsi virkistävän. Suljen tähän kirjeeseen taas Sinulle kaikki ikäväni ja onnentoivotukseni ja hartaimmat, palavimmat rukoukseni Sinun puolestasi.
Sinun Martvasi.'
Oolavin silmistä vuotivat kuumat, kirkkaat kyyneleet. Puhdas Martva seisoi hänen sielunsa edessä enkelinä. Häntä läkähdytti Hiiden myllyn ilma. Neiti Iltamo tuntui kevytmieliseltä harakalta ja Hertan hengitys haisi nyt hänen sieramissansa kuin ilkeä löyhkä. Palavasti suuteli hän Martvan kirjettä ja päätti taas olla koskaan Hiiden myllyyn menemättä.
Hänen sielussansa soivat taas hellimmät ja jaloimmat kielet. Hän istui synkkänä, masentuneena. Ajatuksien lomasta alkoivat silloin pulahdella pieninä kuplina muistot Ounaston puheesta. Alussa nekin tympäisivät. Mutta kun hän niitä punnitsi, alkoi hän niihin sotkeutua, sotkeutui viimein kokonaan. Oikean ja väärän rajat sekottuivat. Hän hapuili niitä taas kiinni, yritteli niitä selvitellä, mutta turhaan. Viimein himmeni kaikki ja hän nukahti niihin himmeisiin, hämäriin ja sekottuneisiin ajatuksiinsa.
Kun epäily uskon sijalle tulvi.
Oli suuret tuskan häät… Henkimaailma oli täynnä suuria suruja…Salaisuudet olivat silminnähtävimmillänsä.
Oolavi istui totuudenlähteen reunalla… Jano poltti häntä, mutta lähteen vesi oli samea… Sitä juodessa yltyi jano polttavammaksi entistänsä.
Hän kurottautui lähteeseen, nähdäksensä totuuden, erottaaksensa hyvän ja pahan rajat… Mutta sen pintaa peittivät jo Ounaston sirottelemat lehdet… Hän masentui… Hiljaa siirsi hän lehdet syrjään ja katsoi uudestaan, mutta näki oman himmeän kuvaisensa… Suruissansa katseli hän sitä saalistansa lausuen:
— "Minä lähdin isän luota maailmalle totuuden ja oikeuden hakuun… Tämänkö sainkin matkan tulokseksi!… Tämänjanon, sekä oman kuvaiseni!… Oi miten kuivat ovat janoiselle totuudenlähteet!… Nyt sen tiedän jo!…"
Hän katkeroittui sekä jatkoi hiljaa karvasta huokaustaan, valittaen:
— "Tämän kuvaiseni olisi Litvanjoki minulle voinut kirkkaampana näyttää, kuin tämä lähde, jonka pintaa peittää varissut ruma lehtipaljous…"
Hän katui nyt jo sitä, että oli hyljännyt isän kodin, Martvan, Litvan, kaiken… Hän mietti nyt kotiin palaamista… Vaan kun hän sitä mietti sekä koski kepillään lähteen vettä, nousi siitä kupla. Hän katsoi sitä ja oudosteli… Hän särki kuplan, mutta silloin siitä leimahti kirkas, kaunis tulenlieska… Ja ennen kun hän ehti huudahtaakaan, hulmahti lieskasta taas suuri henki… Hämillään huudahti kiusattava:
— "Kas!… Sinä!… Kuka olisi moista luullut!… Nyt taas ovat alkuaineet sekottuneet:Vedestälähti äsken kirkas tuli!… Ja onko mahdollista, ettäsinätotuudenlähteessäkin asustaisit!"
Rauhallisena selitti hänelle Perkele:
— "Se on jo vanha, hyljättävä oppi, että olisi jotkut eri alkuaineet… Nyt usko, että koko kaikkeudessa on yksi ainoa alkuaine:aine… Muu kaikki on sen muodon muuttelua… Ja joka muoto toiseen verrattuna on yhtä oikea ja oikeutettu: Sinä itse tiedät että heliumi on yhtä oikea kuin radiumi… Vai kuinka luulet?"
— "Se vertaus ei ole paikallansa…Aineellasekähengelläon ero. Tässä on nyt kysymyshenkisestähyvästä sekä pahasta", — huomautti kiusattava närkästyen. Jumalien eleillä lausui Perkele siihen:
— "Niin onkin… kernaasti sen sinulle myönnän. Vaan mitenkäs se muuttaa asiaa?… Selitä!… Kysy!…"
— "Onhan kerrassansa mahdotonta, että hyvä ja paha olisivat sama!…Ja kumminkin!…"
— "Ja kumminkin?" — tarttui Perkele kysyvästi.
—"Sinänouset totuudenlähteestä!… Sinäväärän henki!" — huudahti Oolavi vastaukseksi.
Pieni vihan ilme leimahti Perkeleen silmäyksistä. Hän peitti sen ja selitti kiehtovimmin sanoin:
— "Äsken olet itsekin jo nähnyt ja kuullut, että oikea ja väärä ovatkin aivan yksi sekäsama:Kotoasi sanot lähteneesi totuudenlähteen vettä ammentamaan, vaan lähteen luokse tultuasi siitä puhuikin sulle kuten äsken kuulit Ounasto,lainjaoikeudenmies!… Jos oikea ja väärä ovatnäkyvässäniin yksi ja sama, eivätkö ne silloin myös ole samanäkymättömässä?"
Hän lumosi Oolavin katseillansa ja äänellänsä. Mietteissään valitteli lumottu:
— "Nyt alkaa minulle näin vähitellen jo kaikki hämärtyä, sotkeutua… Toivokkaana lähdin elämästä totuudenlähteen vettä etsimään… Mutta se lähde on aivan tutkimaton… Se on hämärä ja levä peittää pintaa… Niin kaikki, kaikkityyni himmenee!…"
Rauhotellen lausui siihen armoton henki:
— "Pois heitä turha huokailu ja huoli!… Niin kaikkiselvetäkseenhimmenee… Nääs: mitä syvemmälle salaisuuteen tunkeudut, sitä himmeämmäksi käy kaikki siksi, kunnes pohjaan pääset ja näet siellä ihmeen syyt ja synnyt kuin kirkkaan päivän… Siellä syvyydessä kirkastuu sinulle kaiken olevaisensamuus: näet siellä silmin, että alkuaineet ovatkin olemukseltansa yksi ja sama…"
Kiusautuneena, närkästyneenä uudisti Oolavi:
— "Viis metalleista… alkuaineestasi!… Ne olkoot yksi taikka vaikka tuhat!… Kysymys on nyt tässähenkisestä… Hyvänjapahantahdon minänähdä…"
Kavalana, kiehtovana selitti Perkele hänelle:
— "Minä sitä kunnioitan… Tiedonhalu on aivan miltei itse tietämystä… Vaan kuule sekä usko sanojani: Jos alkuaineet ovat yksi aine, niin on myös hyvä sekä pahasama… Ne ovatsamaneri ilmiöitä… Näes, tämä on järkkymätön luonnonlaki: onkaikenolevaisen laki sama…"
Hän huumasi Oolavia puheellansa. Hänen katseensa oli taikaa ja lumoa.Kiusaantuneena huudahti Oolavi hänelle:
— "Voi olla, mutta uskoni jo järkkyy… Vaannäytäminulle silmin nähtävästi puheesi oikeus, niin oitis uskon… Ah, nyt jo palan tähän tiedonjanoon…"
— "Sen oitis teen", — vakuutti suuri henki.
Viime sanat lausuttuaan hän otti Oolavin taas retkillensä ja vei hänet maasta ylös korkeuteen… Hän kuljetti häntä synkkyyksien kautta vastapäivään, vieden hänet Luvattuunmaahan. Heidän edessänsä kohisi ilma haljetessaan kuin vesi, kun sitä laivan keula halkaisee. He saapuivat jo Palestiinaan… He laskeutuivat siellä Jerusalemiin niin kuin viima, luotisuoraan. Suuret näyt alkoivat siellä: Maahan päästyään loihti Perkele muinaiset päivät, tapaukset, huoneet, henkilötkin… Ilmiselvinä valkenivat ne päivät, jolloin Jeesus kärsi ihmiskunnan puolesta.
Oli yö… Suuri Kaifaan huone hohti kullasta, jonka välkesekottautui hohteena pappien ja ylimysten pukujen väririkkauteen…Loistavapukuiset naiset katselivat suurinta murhenäytelmää…Jalokivet loistivat… Ihmiset nauttivat tuomittavan tuskasta…Suuri vihankuohu kohisi… Pappien silmät kiiluivat pedon silminä…Voitonvarmana lausui Perkele Oolaville:
— "Näet, kuinkaHänenpalvelijansa täällä Herraansa raatelevat, kuten pedot… Minä en moista ole milloinkaan Hänelle, Vihamiehelleni tehnyt…"
Suuri näky ja Perkeleen sanat lumosivat Oolavia. Hän myönteli hämmästyneenä:
— "Sitä en ole ennen ajatellut… Se on totta, mitä äsken sanoit…"
Jumalien kylmällä riemulla lausui siihen Perkele:
— "Ja kumminkin luulet, että minä olen mukamas pelkkä pimeyden henki!… Nyt näet, että hyvän ja pahan rajat ovatkin aivan tyyten sotkeutuneet: Minä, suuren pahan henki, olen parempi noita Hänen pappejansa…"
Näyssä raivosivat papit verenhimoisina… Suuri Uhrattava oli heidän raadeltavanansa… Jalo veri kiehahti Oolavissa. Hän ei sietänyt enää pappia. Kiihtyneenä huudahti hän:
— "Jos minulla nyt olisi oiva ruoska, niin papit karkottaisin temppelistä!"
Jääkylmänä, riemuansa salaten lausui Perkele itseksensä:
— "Tämä oli oiva sekä suuri askel… Ei kirkko koskaan papitta voi olla… Kun hän puhdistaa sen Jehovan papeista, jää tilaminunpapeilleni!…"
Hän lausui lopun ikikavalana:
— "Hän ei karkotaminuapapista, vaan papinkirkosta…"
* * * * *
Oli suuri suru.
Taivaan korkeudessa leijaili enkelien parvi. Se leijaili siellä surren Jeesuksen tähden… Väki kohisi… Leviittain, pappien ja joukon silmät kiiluivat verenhimoisina. Ihmishenki janosi verta. Se janosi sitä pelastuaksensa onnen polttavasta janosta… Maailmantuska oli suurimmillansa. Aika oli täytetty.
Suuri kuohu kohisi kartanolla… Ahmivat katseet leimahtivat… Ne sattuivat Pietariin… Joukko tunsi hänet ja raivostui… Se oli päässyt jo verenmakuun… Jo nousi moni käsi iskuun… Kynnet vetäytyivät jo sormenpäistä… Kohta olisi ollut uhri valmis… Puuttui enää hetki… Mutta silloin kielsi Pietari Herransa ja pelastui… Oolavin sielussa leimahti vihantuli… Se viha kohdistui nyt suureen Pietariin… Hän muuttui ihmispedoksi… Oikeudentunne loihti hänessä tuleksi vihan: vääräntunteen…
Mutta silloin lauloi taivaan korkeudessa suuri enkelien kuoro suruissaan:
"Ei, Kaikkein-Viisain, polkujasi voi ainoakaan ymmärtää. Sun tahdostasi palveljasi nyt Hänet kielsi. Kielto tää pelasti hänet kuolemasta… Niin salaiset Sun tiesi on. Se kielto on siis taivahasta, Sun tahtos on se verraton.
Jos ei hän kieltänyt nyt oisi Herraansa, varmaan kuolemaan hän oisi syösty, eikä voisi Sun seurakuntaas päälle maan hän perustaa. Nyt tahdostasi sen kallioksi säästyi mies. Sa kaikki säädät armossasi. On ihmeen viisas Sinun ties."
Oolavi kuuli laulun. Hän ymmärsi sanat ja ihmetteli. Viisaana selitti hänelle kiusaajansa:
— "Kai nyt jo uskot, mitä äsken sanoin… Jos epäilet, niin kuuleenkelienselitysvirttä taivaan korkeudesta!…HänSuuri, joka ihmisille lausui Sinailla kerran: 'Älä valhettele!' Hän Itse pelasti nytvalheenkautta varmasta kuolemasta Pietarinsa!… Uskotko vielä, että paha ja hyvä ovatkin muka eri asioita?…"
Suuri kohina säesti hänen sanojansa. Huumaava humu kävi. Lumottuna, sokaistuna huudahti Oolavi:
— "Nyt kaikki hämärtyy ja himmenee… Totuudenlähde jo peittyy kokonansa ja sielustani kuolee tyyten totuus…"
Yhä yltyi huumaava humina… Kiehtovan lumoavana selitti Perkele:
— "Vanhan kuolemasta, häviöstä, valmistuu uusi, korkeampi totuus… Se suuri kehityksen laki on… Niin kuoli Kreikan sekä Rooman totuus… samaten koko antiikisen ajan… Sen kuolemasta nousi uusi totuus. Se nousi kirkkaampana siementänsä… Vaan aika tulee, jolloin vuorostansa se kuolee uuden siemeneksi taas…"
* * * * *
Suuri tuska vaahtosi maljassaan. Taivaalla surivat enkelien joukot… Ne rukoilivat Luojaa polvillansa… Luonto suri… Jeesus joi suurta tuskanmaljaansa yksin… Kaikki olivat jo Hänet hyljänneet… Jäykkänä, rautaisena kysyi Häneltä suuri roomalainen Pilatus palatsissaan:
— "Mikä on totuus?"
Terävä miekka viilsi Oolavia… Suuri kysymys poltti häntä… Kaikkeus vavahti… Enkelien parvi lauloi suruissansa taivaan korkeudessa:
"Hän, jolle luomisessa annoit totuuden hengen, jota myös mainensa kaikkeudessa kannoit kuin lastas, sekä ihmetyös osoitit hälle, uudistaen Sinailla hälle totuutesi, hän nyt sen jälleen unohtaen sit' aivan kysyy! Kirkkautesi suo hänet vielä valistaa… Totuutta toki janoaa…"
Suuri suruvirsi hymisi… Jeesus ei vastannut mitään… Suuri säälin-ilme levisi Hänen kasvoillensa… Hän seisoi ääneti, ylevänä, suuren pakanuuden ja vihaisen juutalaisuuden edessä… Hän seisoi siinä ainoana ristittynä, joka nyt lähti maailmata valloittamaan, aseenansa ainoastaan ristinpuu…Elämälläänoli Hän kysymykseen vastauksen antanut… Kuolemallaan lähti Hän nyt suuren vastauksen alle sinetin painamaan… Hän lähti Golgatalle valta-istuimellensa, jonka perustus ei horju milloinkaan…
Oolavi vapisi. Käärmekavalana selitti kiusaaja hänelle:
— "Nyt sait jo omin korvin kuulla, mikä on totuus, jota sinä etsit:Ei vastannut Hän kysyjälle mitään!…"
Oolavia poltti suuri jano… Tuskan ja vihan kohina huumasi häntä… Perkeleen lumoava ääni hiveli hänen korviansa… Tuskaisen, suuren huminan huumaamana lausui hän:
— "Nyt ei jää enää mitään uskottavaa: ei mitään selvää järjen tajuttavaa… Minun sieluni on jo kaikesta aivan tyhjä…"
Kaikki tuskan soittimet soivat… Ihmishenki huusi vapahdustansa…Suuren pauhinan ja kohun seassa lausui Perkele voiton-ilolla:
— "On hetki tullut… Tyhjään leiliin kelpaa jo uutta, minun henkeäni kaataa… Kiitos avustansa Harhamalle!… Hän minulle suuren voiton valmistaa."
* * * * *
Suuri hyvän ja pahan taistelu jatkui… Jumala löi vihollisiansa sokeudella…
Jo alkoi suuri kulku Golgatalle… Suurena Jumalana seisoi Jeesus pilkkaajiensa edessä… Omin käsin kruunasivat ne Hänet… Ne pukivat Hänet purppuraiseen, kuninkaalliseen viittaan… Taivaan korkeudessa lauloivat silloin enkelien joukot:
"Suuri olet Sinä, Jumala!Sinä puetat Itsesi vihollisillasi…Sinä panet heidät Sinua kruunaamaan.Sinä lyöt heidät sokeudella…"
Pappien ja leviittain kuoro (suurella riemulaululla):
"Sinua, Jumala, nyt kiitämme!Sinä tuet näin valtaasi…Sinä kirkastat tahtosi…Sinä osotat voimasi suuruuden…Sinä murskaat vihollisesi…Suuri olet Sinä, maailman Jumala!…"
Enkelien kuoro:
"Suuri olet Sinä taivaan ja maan Jumala!Sinä panet vihollisesi voittoasi ylistämään…Ristiinnaulitsijasi ylistävät Sinua…Ne vievät sinut valta-istuimellesi…Sinä olet viisaus ja voima…Vihollisesi ovat Sinun astinlautasi.Suuri ja voimallinen olet Sinä Jumala!…"
Enkelilaulu ja soitto vyöryi rajusäänä… Sävelaallot pauhasivat… Maa ja taivas pakahtui sävelpauhinaansa… Suurena astui valta-istuimelleen Jeesus…Vihollisten joukotsaattoivat Häntä sinnepakottaen… Hänen joukkoinansa kulki pakanuus ja juutalaisuus… Ristinpuulla löi Hän nyt alleen laajat valtakunnat… Pappien ja leviittain kuorot veisasivat taas Jumalalle kiitosta… Ne veisasivat suuren voittokulun kunniaksi… Ne todistivat itse, että he olivat nyt maahan lyödyt. He todistivat sitä veisaten täysin rinnoin:
"Voimallinen on Israelin Jumala!…Hän kulkee voitosta voittoon…Hän astuu vihollistensa yli…Hän ruhjoo vastustajansa…Meren aallotkin Häntä tottelevat…Hänen voittonsa valkenee joka päivä…"
Pyhä kaupunki oli tulvillaan riemulaulun pauhinaa… Ihmishenki ylisti sokeana Jumalan kaikkivaltaa. Ylhäältä sekottui siihen riemulauluun suuri voittolaulu. Enkelien kuoro veisasi korkeudessa:
"Sinä, Jumala, olet tutkimaton ja voimallinen.Vihollisesi vievät Sinua valta-istuimellesi…He veisaavat Sinun voittokulussasi…He tunnustavat taas Sinun voimaasi…Sinun voimasi on ääretön…"
Koko taivas ja maa ylisti Jumalaa… Sen pauhatessa nousi Jeesus valta-istuimellensa, ristille…
Jo oli Hän ristinpuuhun lyöty. Leviitat sekä papit veisasivat riemuissansa:
"Sinä olet noussut valta-istuimellesi…Meidän käsillämme olet Sinä vihollisesi lyönyt.Meidän jaloillamme olet Sinä ne polkenut.Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"
Korkeudessa vyöryi suuri sävelpilvi… Pauhaavalla veisuulla vahvisti enkelien kuoro:
"Sinun vihollisesi kiittävät noin Sinua…He kiittävät, kun olet heidät maahan lyönyt.He kiittävät, että olet heidät itsellänsä lyönyt…Vihollisillasi olet Sinä itsesi istuimellesi korotuttanut."
* * * * *
Suuri työ oli tehty. Katkera malja oli juotu. Jeesus kuoli jo ristillä… Oolavin henki paloi… kärsi… vapisi… joi tuskaa… Voimat raukesivat… Suuri kiusaajansa selitteli hänelle silloin:
— "Nyt näet totuuden, sen etsimäsi:Hän, joka lausuu Sinain käskyissänsä kansalle: 'Älä tapa!' Hän nyt Itse onpakottanutjoukot murhatyöhön! Ja mitä varten? Siksi että sillä —murhallatäytyi Hänen kirkastaa käskynsä, joka kuuluu: 'Älä tapa!'… Nyt täytynee sinun vihdoin jo nähdä, ettei ole oikeata eikä väärää erikseen maailmassa olemassa. Nyt näet, että Korkein, suurin totuus on oikean ja väärän yhtyminen yhdeksi ainoaksi olioksi…"
Suuri soiton ja laulun pauhina säesti hänen sanojansa. Hän lumosikatseellansa kiusattavan kokonaan. Suuret voimat raatoivat joOolavissa… Oikea ja väärä sulivat hänelle himmeäksi sumuksi…Raja-aidat sortuivat. Kaikki sekottui… Ajatuksissansa lausui hän:
— "Nyt kaikki himmenee ja totuus haihtuu… SiisHänkinkäyttää murhaa aseenansa…Jumala, joka kieltää kaiken murhan!… En selviydy minä enää mistään… Minun sieluni on epäilystä tulvillaan…"
Korkeudessa veisasivat silloin Perkeleen enkelit. Ne tunnustivat herransa suurta voimaa.
Lemmenpauloja elämän polulla.
Oli kaunis ilta. Kesä oli kukassaan, neito lempensä terällä.
Harhasaaren mailla kukoisti lempi… Viulusta vuoti sävel virtanansa… Iloiset neidot sekä nuoret miehet karkeloivat kaunista kisailua. Ne karkeloivat sitä kesäpäivän vetreimmässä valossa, vihreimmän, suuren tammen siimeksessä. Tuuli nukkui, kukka kuhersi, lintunen lauloi koivun ja käki kukkui kuusen koruna.
Se oli lemmenjuhla. Nuoret kauniit neidot ja pojat koreilivat kukkasissa… Silmäykset hehkuivat hellinä, ääni suli suussa lemmen säveleeksi… Nuori huuli kypsytti maukkaita hedelmiään: suudelmia. Se tuulehdutti niitä nuoruuden kevätlämmön paisteessa… Viulu haasteli säveltänsä… Nuoret miehet nostelivat tyttöjänsä viulun haastelon mukaan, nostelivat tyttöä kuin pientä, armasta lasta… Väliin taas väsähtivät… ei tanssista, vaan huviksensa… huoahtivat… istahtivat… Pojan polvella istui kypsä neito… tanssista, lemmestäkin lämminneenä… Hilpeänä kuherteli se nuorukaisinensa…
Nuorten joukossa karkeloi myös Hertta. Sinne, uuteen Harhasaareen oli hänet johdattanut Perkele… Juuri sitä iltaa ennen oli hän Oolaville karkeloinut… Oli saanut pikku lahjan: kukan, jopa lupaavan silmäyksen… Hän oli katsahtanut nuoreen mieheen… Oitis oli silloin hetken lempi leimahtanut…
Viulu soi. Yhdet parit karkeloivat, toiset tarinoivat hiljallensa… Ne tarinoivat lemmestä… Neito istui valta-istuimellaan: pojan polvella, vyötäisillä koruna kaunein neidon koruista: mielitietyn käsivarsi… Jotkut auttoivat viulunkieltä lemmenlaulullansa, laulaen sen avuksi:
"On suuri lemmen juhla nyt, on kevät kukassaan. Jo lintunen on heltynyt lemmestä laulamaan. Armaasti viulunkieli soi ja perhosparvi ailakoi."
Poika reipastui… Tyttö kutsui sulollansa ja lämmöllänsä… Elämä hohti posken punana… Nuoruus kuohui kuin viinien vaahto… Reippaana lauloi poikien joukko:
"Nyt, neito, laula, karkeloi ja lempeäsi jaa! Huomenna kuolo tulla voi, siis ällös suudelmaa sa suotta säästä! Heipä vaan! Nyt suostu suudelmaan!"
Poika rohkaistui ja ryösti suudelman… Tyttö suutahti siitä, näön vuoksi, kasvonsa kaunistukseksi… Se pyörähti ympäri ja naurahti suutannan suloksi… Hilpeänä lauloi suudelman saanut säteilevä tyttöjoukko:
"Hyi! Miksi suukon multa veit väkisin! Käännys päin! Kun moisen tuhman teon teit, saat korvapuustin, näin! Hei, soi nyt viulunkieli, soi! Ei kevät kauvan kestää voi…"
Kaikki nauttivat lemmestä ja suudelmista… He ottivat kaunista katoavaa käsin kiinni… Kaikki tanssivat yhdessä, laulaen:
"Ei kevät kauvan kestä, ei… Siis nauti aikanaan! Yks hetki vain — ja tuuli vei jo lemmen matkassaan… Siis tanssi, tyttö! Suudelmaa reippaasti, karkeloiden jaa!"
Silloin saapui suuri vaeltaja… Se saapui sinne kutsumatta.
Nuorten, karkeloivain joukkoon ilmestyi Perkele… Hän istahti tammen alle, lemmenlähteen korvakkeelle ja katsoi nuorten karkeloa… Joukosta kysyi silloin nuori mies, jonka polvella Hertta-tyttö istui:
"Ken olet sinä, joka lemmenmaille nyt vasta tulet, kun jo, ukko-raukka, sinuss' on lempi aikaa heilimöinyt?"
Perkele(vakavana):
"Niin on… Vaan, muista, lemmen-asioissa on työtä vanhallekin…"
Poika(ivaillen):
"Mitä työtä voi vanha tehdä niissä asioissa?"
Perkele(huoaten):
"Näytellä vanhan osaa…"
Poika(nauraen):
"Hah… hah… haa!Se osa ei lie vallan hupaisata!…"
Perkele(masentuneena):
"Ei ole, mutta kaikkeen sitä tottuu, kun lempi pakkaa päälle…"
Poika(ivaillen):
"Rukkasia kokoilet varmaan?… Kaikki vanhat hullut kokoovat niitä lemmenseikkailuissa…"
Perkele:
"Kutakin ohjaa oma viisautensa tavaran haalinnassa. Nuorukainen kokoilee aittoihinsa suudelmia ja kaikenlaista lemmentavaraa…"
Toinen poika(ivaten):
"Ja sinä rukkasia!"
Perkele(viisaana):
"Vanha, viisas… On lempi, kuule, lemmon kallis viulu… Pahin on vielä, että lemmen aarteet vie tuuli… Mutta rukkasia konsaan ei varas vie…"
Ensimäinen poika(ivaten):
"Vaan seinän koristeena ne eivät myöskään mieltä ilahuta…"
Toinen poika:
"No eivät, totta vie!…"
Perkele:
"On lemmentyössä myös paljon muuta vanhan tehtävää."
Hertta(selittäen):
"Hän puhuu totta. Lemmen seikkailuissa on vanha hupsu yhtä tarpeellinen, kuin klowni sirkuksessa: sillä vanha saa aina lemmen viulut maksaa. Sitä on hyvä pettää, pitää narrinansa…"
Pojat(Perkeleelle, nauraen):
"Se oiva virka on!… Kai sulia onkin tok' aivan ammattina lemmen työt?"
Perkele:
"Niin on!… En toki rukkasia kerää…"
Hertta(halveksivasti):
"Mitäs sä teet?"
Perkele:
"Ah, lemmenvehkeilyissä on paljon tuiki tarpeellista työtä!… Ensiksi lemmentyössä tarvitaan, nääs, viisas poppamies!"
Hertta(riemastuen):
"Ai tosiaan!… Unohdin aivan!… Sinä nähtävästi voit lemmen nostaa, taikka ennustaa?"
Perkele:
"Maan kuulu mestari ma olen niissä…"
Hertta(hypäten pojan polvelta):
"Se oli onni, että tulit tänne!… Nyt täytyy sinun mulle ennustaa… ja näyttää mulle sulhaseni kuva."
Perkele:
"En lempivältä apuani kiellä…Siis tule tänne, kulta-tyttöseni!"
Hilpeä lemmenleikki jatkui hullutuksinensa… Perkele vei Hertan lemmenlähteen luo… Siinä piti hän ihmishenkeä ivanansa, ollen itse muka ivattavana… Hän loihti pari sanaa lähteen kirkkaaseen veteen… Oitis ilmestyi siihen Oolavin kuva. Sen nähtyänsä huudahteli Hertta ihastuneena:
"Ai, Oolavi… Ma tunnen hänet… Saanko mä hänet armaakseni? Sano saanko?"
Perkele(katsoen lähteeseen):
"Saat, jos vain tehdään oiva taikatemppu…"
Hertta(rukoillen):
"Oi, tee se temppu!"
Perkele:
"Aina lempijää ma autan… Mutta onnistu ei taika, jos et sa lupaa häntä kaikin voimin 'hakkailla'… riippua kuin takkiainen hänessä kiinni… Lupaatkos niin tehdä?"
Hertta(kiihkoissaan):
"Ma tahdon koettaa."
Perkele(viekkaasti):
"Hän rikas on…"
Hertta(ihastuneena):
"Ai, kiitos taiastasi!…"
Perkele:
"Lupaa vielä takertaa häneen. Kaksi lupausta on tarpeen, että taika tehon tekee…"
Hertta:
"Ma lupaan sen… Ma vannon… Lupaan että teen kaikki, mitä voin vain tehdä… Ah!"
Perkele(kavalasti):
"Myös toinen tyttö häneen silmän iskee…"
Hertta, (mustasukkaisena):
"Ah!… Toinen!… Minä näytän sille, että hän ei voi multa häntä viedä pois…"
Perkele(itsekseen):
"Työ edistyy… (Hertalle): Niin tekee reipas tyttö…"
Hertta:
"Vaan kiitos taioistasi!…"
Perkele:
"Kiitos toki on hinkalossa parempi kuin tyhjä… Ei toki nälkävuoden varaa siitä lie koskaan… Pienen lahjan kaunis tyttö on mulle aina suonut…"
Hertta(puolustautuen):
"Mutta mulla ei muuta oo kuin suuteloita. Niitä taaslahjaksien anna milloinkaan…"
Perkele(kavalana):
"Se oikein on. Ma unohdinkin: Muista, jos ilmaiseksi suukon Oolaville vain annat, oitis lempi häviää…"
Hertta(ylvästellen):
"Sen neuvon muistan… Ilmaiseksi suukon!…En milloinkaan!… Se mitä myytävänäon mulla, se on kaikki huulillani…Ei siitä silloin räkkää lahjoittaa!…"
Perkele:
"Ei räkkää, ei… Vaan myytäväksi riittää,vaikk' oisi tuhansittain ostajia…En suukkoa ma lahjaks' ottaisikaan…Ma muuta pyydän…"
Hertta(uteliaana):
"Muuta… Mitä muuta?…"
Perkele(vaatimattomasti):
"Sydämen… taikka toisin sanoin sielun…"
Hertta(iloissaan):
"Et enempää!… Sä olet ihmeellinen! Ei ykskään mies oo ennen sua vielä niin vähään tyytynyt!…"
Perkele(vaatimattomana):
"Mut minä aina niin vähään tyydyn…"
Hertta(päätään keikauttaen):
"Hyvä on!… Siis ota se mitä pyysit: sielu!… Min' en siitä välitä mitään!… Menköön moinen rani!… Ei siitä kukaan rahaa mulle maksa…"
Nuorten joukko saapui nyt heidän luoksensa… Nauru helisi… Joukko solisi hilpeänä… Leikillänsä kysyi eräs pojista Perkeleeltä:
"Osaatko laulamalla lemmen nostaa?"
Perkele(rohkeasti):
"Ma siihen työhön olen niinkuin luotu."
Joukko(kiihkeästi):
"Siis nosta meihin lempi laulamalla!…Oi laula!… Laula meille lemmenlaulu!"
Perkele(laulaa hartaalla äänellä):
"Nouse, lempi, sekä kartu tytön luhdin nurkkiin! Niinkuin syöpäläinen tartu pojan takkiin, turkkiin. Syövy nahkaan syyhyn lailla, korvenna ja hiillä, ett'ei kutkaa näillä mailla mihinkään vois piillä."
Yksi tytöistä(häpeillen):
"Ai minkälaista laulua hän laulaa!"
Perkele(ivallisesti laulaen):
"Vaan jos neito silloin raapii kylkiänsä, taikka kupeitansa poika kaappii, älä lakkaa, vaikka ois heillä hiiden moinen hätä, kun lempi kutkuttaa, vaan ylly, nahkaa älä jätä ennen kun kyllän saa."
Useat tytöt(nyrpistellen):
"Hän laulaa siivotonta renkutusta."
Yksi pojista:
"Ja äänikin on hällä hiton rivo."
Perkele(rivolla äänellä):
"Silloin kohta lämpiääpi lemmen syyhysauna: naimaliitto. Lempi jääpi kuin vanha vihan-kauna tok' aina nahkaan. Silloin lyödään löyly, joka riittää: Lapsiparvi huutaa myötään… Lempi toista siittää."
Koko joukko(hälisten):
"Hyi, kuinka rivon laulun laulat!… Lakkaa!…Nyt lakkaa jo!… Hyi, sua siivotonta!…"
Poika(hiljaa nuhdellen):
"Hyi!… Tytön kuullen viitsit olla rivo."
Perkele(viattomana puolustautuen):
"Kas, lemmenleikki kapistuksinensa on aina rivo… Minulla ei myös oo suurta runolahjaa, jolla voisin sen rivouden peittää runoilulla… (Huoaten:) Ah, jospa öisin suuri Dichterlein [nurkkarunoilija], niin ruusuiseksi rivon runoileisin!"
Uusia joulun aaton iloja.
Kylmä kylvi pakkasensilmiänsä hangelle. Taivaalla sytytettiin joulutähteä. Siellä säädettiin ihmishengen kohtaloita. Siellä määrättiin radat maailmoiden kuljettaviksi.
Mutta maan päällä valui elämä hiljaa kuin kivensilmään. Yleinen elämä yhdessä oman kanssa muodosteli ihmiskohtaloita. Se muodosteli niitä näkymättömän voiman kätenä. Riemuhuudoin syöksyivät yhdet turmioon, puhdistumaan sen tulessa tai häviämään siinä, että elämä puhdistuisi. Toiset huusivat sortuessansa apua. Mutta turta oli elämän sydän, kuuro sen korva. Jokainen sai itse itsestänsä huolehtia. Koskenlaskija ei voinut jättäytyä säälittömän kosken armoille.
Oolavin elämässä seurasi päivä päivää; viikko viikkoa. Uudestaan ja aina uudestaan päättiOolaviolla menemättä Hiiden myllyyn ja yhtä usein hän sinne meni. Joku virta veti häntä. Hänen elämänsä solui Hiiden myllyn kivien väliin, kuin jyvät laarista kivensilmään. Myllyväestä tarttui häneen yhä suurempi tuttavapiiri kuin jauho myllärin takkiin, ja myllynhenki syöpyi häneen hänen sitä huomaamattansa. Työ unohtui osaksi. Ja kun hänen piti lähteä jouluksi kotiin, pidätti häntä näkymätön käsi. Hän ei raaskinut lähteä, tai ujosteli hän kotiin ja Martvan luo menoa. Kaikki oli hänelle epäselvää.
Oli suuren lumijuhlan, talven, runollisin päivä, jouluaatto. Oolavi käveli mietteissänsä kadulla. Äkkiä tarttui käsi hänen käsivarteensa ja heleä ääni huudahti: