— "Hyvää päivää, Oolavi!… Ei ole huomaavinaankaan!"
— "Hertta!" — huudahti Oolavi.
Tyttö pisti käsivartensa hänen kainaloonsa tuttavallisesti ja alkoi kävellä hänen rinnallansa selitellen:
— "Ne luulevat nyt minua sinun rouvaksesi, kun kuljemme käsikoukussa… Ai, kiitos joululahjasta!… Tiedätkö mitä?"
— "En tiedä!" — naurahti Oolavi.
— "En tiedä!" — matki tyttö. — "No arvaa sitten."
— "En minä osaa arvata!" — jatkoi Oolavi leikillänsä.
— "En osaa arvata", kujeili taas tyttö pudistaen Oolavia käsivarresta ja jatkaen:
— "Nyt me olemme korttipakka, minä, Iida, Manda ja Liina: Minulle sinä lahjoitit pukukankaan, jossa on kuviona hertta-ässä, Mandalle, jossa on risti-ässä, Iida sanoi saaneensa sinulta ruutu-ässäisen ja Liina pataässäisen pukukankaan… Kun me pukeudumme niihin, niin saatte Ounaston ja Pekan kanssa lyödä meillä korttia… Se oli hyvin fiksi lahja…"
Hiukan jotain hyräiltyänsä selitteli hän edelleen:
— "Minä kävin juuri tilaamassa semmoisen hatun kuin on herttarouvalla ja toisille tulee myös kortti-rouvien hatut… Eikö se ole mukavaa? Pekka ja Ounasto sanovat sitä hyvin mukavaksi…"
Oolavi puristi tytön käsivarsia kainalossansa ja myönteli:
— "On se mukavaa… Ja sinä, Hertta, olet hyvin mukava…"
Tyttöä se miellytti. Hän käveli käsi Oolavin kainalossa kepeillä tanssi-askelilla, sievästi ilveillen ja hyräili tahdiksi kuplettilaulua:
"Jos herttarouva oisi kuuja tähdet ässiä oisi…"
— "Niin mitä sitten?" — keskeytti Oolavi laulajaan katsahtaen.Tyttö vastasi hyräilyllä ja kiemailulla:
"Niin suukon saisi kuulta suuja tähdet onnea toisi."
— "Kuule, Oolavi! Keinäsen kaupastako sinä ostit ne kankaat?" — kysyä heläytti hän nopeasti, välittömästi laulun jatkoksi.
— "Keinäsen…"
— "Minä arvasin jo", — huudahti tyttö.
He olivat tulleet Hertan asunnolle. Oolavi aikoi jatkaa matkaansa.
— "Mennään meille kahvia juomaan… Saat samalla nähdä minun joululahjani", — kehotti tyttö.
Oolavi epäröi hetken.
— "Tätikin on kotona", — lisäsi tyttö.
— "No mennään sitten", — lausui Oolavi päättävästi.
Mutta hääkangasta morsian kutoi.
Jääkylmä hiljaisuus peitti Litvan maita. Mahtava pakkanen pureksi ihoa. Ilma helisi jäänä. Korkeus oli hartautta, maa rauhaa täynnä.
Oli jouluaatto. Punainen päivänsappi häämöitti pakkasensavujen läpi. Metsän puita koristi kepeä härmälumi. Joulukulkusia kiinnitettiin siloihin. Torttutaikinat nousivat. Tyttö valmisteli salassa lahjojansa. Lapset odottelivat leluja ja makeisia, ja leipoja alusti vehnätaikinaansa puseron hihat kyynäspäihin asti kierrettyinä. Joulukuusi koreili jo kynttilöissänsä. Aattosaunat lämpisivät. Tuvat olivat tulvillaan joulu-iloa. Ja koko elämä veisasi hartaana:
— "Hoosianna!"
Martva kutoi korukangasta, ruudukasta hääkangasta. Silmä ei seurannut yleistä aatto-iloa. Ajatus ei ollut työnkään mukana. Sukkula suhahteli käden ohjaamana, mutta ei ollut sukkulan muassa kutojan mieli. Se kulki siellä, missä tiesi sulhasen olevan. Silmää koristi hieno kaiho ja suru, ääntä kaipaus ja ikävä. Hän ikävöi aatto-iloiksensa. "Etkö sinä, Martva-kulta, jo heitä kutomasta?… Jo on puolipäivä ja nyt on jouluaatto", — kysyi häneltä äitinsä hellänä.
— "En vielä, äitikulta… Kudon vielä yhden tiuhtavälin… Juuri käänsin lukkaripuuta", — vastasi Martva ajatuksissansa, äitiinsä katsahtaen ja laskien raukean näköisen kätensä kankaalle.
Äiti meni. Martva pani uuden käämin sukkulaansa ja polki suksia.Niidet nousivat ja laskivat, loimet avautuivat sukkulan aukeamiksi,sukkula suhahteli ja pirta lyödä helskytteli kuteita loimien väliin.Kudonnan tahdiksi lauloi Martva laulua:
"Sa lausuit: 'Ma luoksesi palaan,kun järveä peittävi jää,sun luonasi lämmetä halaan,kun kylmä on illan sää'.
Jo vallaton aalto on vanki:jo järveä peittää jää.Jo rannoilla hohtavi hanki,jo kylmä on illan sää.
Jo tähdet ne kylminä palaa,jääkylmä jo kuutamo on.Sydän-parkani luoksesi halaa.Ilo sille on tuntematon…"
Hän huokasi, keskeytti kudonnan, solmisi katkenneen loimen ja poisti kankaasta nyppylän. Sitten jatkoi hän taas. Äänessä värisi suru. Eikä tuntunut kangaspuidenkaan helske iloa olevan. Hän lauloi:
"Vaan ain' olet, armaani, poissa.Sua syämmeni vain odottaa,kun aamun- tai illankoissaui murheinen taivas ja maa.
Jos arki on taikka on pyhä,sua kaihoan päivät ja yöt.Miks viivyt sä, armaani, yhä?Tule luokseni, unhota työt!"
Hän työnsi tiuhdat kauvemmaksi ja tarkasteli kangasta, katse kankaaseen, mieli maahan luotuna. Huoneessa ei hisahtanut kukaan. Jokainen tiesi, että kutoja lauloi sitä, mitä sydän käski. Mierontieltä tullut tyttönen nojasi äänettömänä pankkopatsaaseen, kuunnellen laulua ja katsellen kaunista laulajaa. Taikinan alustaja alusti varovammin, ettei tahdas nisahtaisi alustuksesta, häiriten sillä kihlatun kutojan suruja. Lukkaripuuta käännettyänsä jatkoi Martva vielä kudontaansa, kuin laulun säestykseksi, ei itse kudonnan vuoksi. Hän jatkoi lauluansa hiljaa:
"Jo tullut on aatto-ilta, ja kulkuset kauniisti soi. Jo jäisenä valkea silta koko järveä nyt hopeoi.
Ei estettä järvisin, maisin. Siis saavu ja luokseni jää, niin luonasi lämmetä saisin, kun kylmä on illan sää!"
Hän keskeytti kudonnan, keskeytti kun ei ollut enää laulua sen säestykseksi. Käämi jäi kesken sukkulaiseen, mutta ei huolinut kutoja siitä: Hän kutoi vain siksi, kunnes riitti huolta sydämessä, lauluksi kudonnan sekaan. Tupa oli hiljaisuuteen hisahtamaisillansa. Laulu oli loppunut, mutta laulajan ajatus täytti tuvan ikävällä. Se täytti sen kuin surullisena kukkiva verenpisarakukka punallansa, tai kuin pyhä-illan iltahohde kaihollansa.
Martva katseli vielä kangastansa, katseli sitä, muisteli häitä ja ajatteli ja ikävöi sulhastansa. Äiti toi hänelle silloin kirjeen, joka oli juuri postissa tullut.
— "Oolavilta!" — huudahti Martva heikosti, äänessä sekaisin surua ja iloa. Hän avasi kirjeen ja luki, kyynäspää kankaaseen nojattuna:
'Rakas Martva!
Tuhannen tuhatta kiitosta kauniista kirjeistäsi. Ne tulevat minulle kuin kaunis uni, tai kuin valkea lintu, joka tuo tervehdyksen Sinulta.
Minulla on sinulle ilmotettava hyvin suuri suru ja onnettomuus, joka on minua kohdannut. Se onnettomuus on se, että minä en voikaan tulla jouluksi luoksesi, kuten olimme sopineet. Työni ja opintoni ovat myöhästyneet suunnitelmistani. Tietysti siihen on vaikuttanut — paitsi kyvyn puutetta — se, että ajatukset eivät tahdo pysyä kirjan lehdillä, kun luen, vaan ovat ne aina Sinussa. Koetan nyt korvata myöhästymiseni sillä, että jään joulun-ajaksi työhön.
En tahtoisi olla niin itserakas, että pyytäisin anteeksi Sinulta sitä, että en luoksesi saavu. Tiedänhän, että Sinä et voi kaivata minua, niin kuin minä Sinua, koska parempi ei voi huonompaa ikävöidä. Mutta kumminkin uskallan sen anteeksipyynnön tehdä, toivoen ettet nyt silti usko minua itserakkaammaksi, kuin mitä jo olen. Minähän itseasiassa olenkin aina Sinun luonasi ajatuksissani, ja minä kärsin, kun en saaSinualuokseni nyt jouluksikaan, mutta lohdutan itseäni sillä, että sitä pikemmin pääsen luoksesi keväällä, saatuani työni loppuun suoritetuksi.
Rakas Martva! Kun nyt jouluna ajat kirkkoon, niin muistele minua jokaisen tutun saaren kohdalla! Ja kun tulet kirkkoon, rukoile Jumalaa minunkin puolestani! Rukoile samassa penkissä, jossa me aina lapsina ollessamme yhdessä istuimme ja rukoilimme! Minä olen ajatuksillani Sinun vierelläsi ja täällä minä rukoilen puolestasi.
Lähetän kauttasi terveiseni vanhemmillesi ja toivotan Sinulle valoisaa joulua. Olkoon kotisi tulvillaan iloa ja onnea! — Eikähän toisin voikaan olla koti, missä Sinä olet tyttärenä. — Minä täällä muistelen niitä jouluiltoja, joina me yhdessä iloitsimme joulukuusen ympärillä, leikimme joulupukkia ja vaihdoimme makeisia.
Tuokoon joulu Sinulle kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa! Muuttakoon se kynttilöillä valaistuiksi ne metsän kuuset, joiden ohi ajat joulukirkkoon!
Syleilen Sinua ja rukoilen puolestasi.
Sinun Oolavisi.'
Martva huokasi. Hänestä ei nyt kirje kirjeeltä tuntunut. Hän olisi tahtonut enemmän: Hän olisi tahtonut luoksensa Oolavin itsensä, jota hän oli odottanut ja kaivannut kuin kevät kukkijansa. Hän istui kauvan, äänettömänä kirjettä katsellen, eikä hän edes jaksanut sen sisältöä enää ajatella. Ajatus tylsistyi, mieli painui maahan kuloksi. Joulu ei nyt enää joululta tuntunut.
Raukeana nousi hän kangaspuiden takaa, meni huoneeseensa ja itki katkerasti.
* * * * *
Joulukello oli jo soinut, työ lakannut. Rauha ja juhlamieli täytti talon.
Ranniston vierashuoneessa koreili kuusi onnensa ja kunniansa huipulla; joulun morsiamena, joulukuusena. Joka oksalla paloi kynttilä kukkana. Niiden valo valui kuusen oksille, laskeutuen niille ikäänkuin valovaippana, kuin konsanaan morsiushuntu. Havu viherti hienosti valoharsojen läpi.
Nuori pappi oli kutsuttu Rannistoon joulukuuselle. Isäntäväen vielä lopputoimituksissansa väen kanssa askartaessa istui hän puhellen Martvan keralla. Martva oli noutanut pienen pehmeän jakkaran, matalan taburetin huoneestansa ja istui sillä sohvan pääpuolessa, pehmeällä matolla. Toinen käsi oli laskeutunut rentona, raukeana sohvanpään yli ja avoimin silmin katseli hän nuorta pappia, joka istui sohvan toisessa päässä. Sohvan edusta oli avonainen.
Siinä istuessansa tuntui Martvasta kuin istuisi hän taas rippi-isän edessä, tai Jumalan puhtaan palvelijan jalkojen juuressa. Sulhasen ikävä muuttui suruksi. Mieli masentui. Hänessä heräsi vähä-vähältään halu puhua ja avautua, kysyä ja neuvotella. Se halu heräsi hänessä kauniina, tulvi häneen kuin ilta-uni väsyneeseen, tai kaunis unennäkö siihen, joka on nukahtanut rukouksiinsa.
Hän alkoi puhua ja kysellä yhtä ja toista. Hetken puheltuansa, ikäänkuin isänsä kanssa, lausui hän:
— "Minä en tiedä, mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen joskus rauhaton… noin, että en edes tiedä onko se rauhattomuutta, vaiko ikävää, vai mitä se on…"
Nuori pappi oli iloinen, kun sai yletä papillisiin tehtäviinsä. Hänestä tuntui kuin istuisi hän, vaatimattomin ihmisistä, Jeesuksen sijalla Martvan sisaren, Marian edessä, jossain öljypuun alla, Palestiinan tummanheleän auringon valon peittäessä vuoren metsäisiä kupeita ja Jerusalemia ja sen valotippojen putoellessa hänen eteensä öljypuun lehtevien oksien lomitse, täpliksi tummalle varjolle. Hän kysyi lempeästi:
— "Muistatko, Martva, miten Maria sai rauhan ja valitsi hyvän ja pysyvän osan? Olethan lukenut siitä…"
— "Kyllä pastori", — vastasi Martva heikolla äänellä.
Nuori pappi lisäsi siihen:
— "Maria istuutui Jeesuksen jalkojen juureen ja kyseli Häneltä ja unohti kaiken muun…"
Martva laski molemmat kätensä raukeina helmaansa ja katsoi hurskaan papin silmiin surullisena. Hänkin oli vaistomaisesti nyt joutunut Marian sieluntilaan tämän istuessa Jeesuksen edessä puun varjolla peitetyllä ruohokolla. Nuori pappi kysyi häneltä:
— "Eikö sinun sieluusi synny ja jää ihmeen ihana kuva Mariasta, kun olet hänestä lukenut?"
Ja Martvan sieluun, hänen silmiensä eteen oli oitis loihdittu runollisesti maailman kaunein nainen, Maria, jonka rinnalla runokauneudessa kaikki muut kirjallisuuden naishelmet ovat heikkoja jäljittelyjä. Hänen eteensä oli loihdittu maailman kirjallisuuden ainoa naishenki, jossa ihana platonisuus kuvastuu ilmiselvänä, kauniina taivaan kangastuksena, ainoa kirjallisuuden runoarvoon kohonnut naishenki, joka oli noussut aistillisuudesta puhtaaksi korkeaksi ihmishengeksi, jolle ei ainoakaan runouden mieshenkikään vertoja vedä. Nuori, lahjakas ja puhdas tyttö huomasi sen kuvan ja lausui ihastuneena:
— "Kyllä, pastori… Minä olen sen aina huomannut…"
— "Tuntuisiko sinusta mahdolliselta, että Maria voisi olla rauhaton?" — kysyi silloin pappi.
Martva ajatteli. Kaihoisalla äänellä vakuutti hän:
— "Hän on niin puhdas… Kuinka hän voisi silloin levoton olla!…"
Pappi katseli Martvaa kuin raamatun Mariaa ja selitti:
— "Se kaunis, runollinen kuva, joka syntyy lukiessamme Mariasta, ei ole turha kuva: Se on se mielenrauha, jonka Maria sai, ja jonka saa jokainen istuutuessansa Jeesuksen jalkojen juureen. Jos siis olet joskus levoton, seuraa Mariaa ja sinä olet oikean osan valinnut…"
Martva vajosi ajatuksiinsa ja raamatun runouteen. Mietteissänsä kyseli hän:
— "Minä kerran ajattelin, että kenties olen tietämättäni tehnyt ihmisille pahaa ja levottomuuteni johtuu siitä… Toiset ihmiset taas sanovatkin, että ihmisiltä on anteeksi pyydettävä, sillä heille kuuluu anteeksi antamus, koska heitä vastaan rikotaankin…"
Hurskas pappi oli valmis ohjaamaan kysyjää. Hän kysyi:
— "Jos sinä rikot naapuriasi vastaan, esimerkiksi vahingoitat hänen mainettansa, voitko sinä saada sen anteeksi, jos sitä pyydät toiselta naapuriltasi?"
— "En tietysti", — vastaili Martva ajatuksissaan, eläen kokonaan taivaallisen runouden puhtailla mailla.
— "Sinä vastasit oikein. Ja miksi et?" — jatkoi pappi.
— "Siksi että se maine olitoisen, eikä sen jolta anteeksi pyysin", — selitti Martva.
— "Siinäkin vastasit oikein. Mutta kenestä ja kenen on sinun henkesi ja sielusi?" — jatkoi innostunut Jumalan palvelija, itse valmiiksi vastaten:
— "Se on Jumalasta ja Jumalan. Mutta jos sinun sielusi on Jumalasta, voivatko ihmiset olla sen herroja? Voivatko he siitä tiliä vaatia, tai sille anteeksi antaa?"
— "Minä ymmärrän", — nyökäytti Martva rauhallisena. Pastori Aamusto selitti edelleen:
— "Kaikki se, joka koskee ihmishenkeä, sen syvintä rauhaa ja korkeinta olemusta, on meidän tehtävä Jumalan edessä, sillä Hän ainoa on korkein rauha ja anteeksiantamus. Jeesus ei ole siinä hengessä koskaan käskenyt ihmisiltä anteeksi pyytämään, vaan ainoastaan sopimaan niiden kanssa. Sillä olisiko kuka ihminen voinut anteeksi antaa syntiselle vaimolle, joka fariseuksen huoneessa voiteli Jeesuksen jalat kalliilla voiteella? Olisiko kukaan ihminen voinut hänelle rauhan antaa ja olisiko ollut ainoatakaan, jolta hän olisi voinut anteeksi pyytää?"
Tuokiossa oli loihdittu Martvan eteen portto, joka on silmänräpäyksessä kohonnut loasta yleväksi, suureksi ihmishengeksi, loistaen taivaallisen runouden vaippaan puettuna ruhtinattarena, ylempänä satoja miljoonia, jotka kerskailunsa keskellä matelevat maassa himoissa ja aistillisuudessa samalla tavalla eläinten hengen kanssa. Martva käsitti silmänräpäyksessä jumalallisen anteeksiantamuksen, sovituksen, katumisen ja puhdistumisen suuruuden ja runollisuuden. Hän käsitti nyt sen ainoan tien, jolla ihmishenki voi suureksi ja yleväksi yletä. Kaikki maallinen runous kutistui hänen silmissänsä jumalallisen runouden rinnalla rekilauluiksi ja renkutuksiksi. Inhimillinen sovitus alentui jumalallisen sovituksen rinnalla sirkustempuksi. Ajatuksissansa, viattoman tytön äänellä kuiskasi hän:
— "Minä luulen nyt käsittäväni jumalallisen anteeksiantamisen suuruuden ja ihmishengen yhteyden ja suhteen Jumalan kanssa."
— "Silloin", — innostui pastori, — "olet aina löytävä rauhan. Siinä: Jumalan jalkoihin laskeutumisessa ja yhteydessä Jumalan kanssa on se osa, jonka Maria oli valinnut, samoin kuin syntinen vaimokin, jota eivoidaottaa pois. Se on niin suuri 'osa', että sitä ei mikään maailmassa korvaa."
Hän nousi ylös, käveli ja kysyi:
— "Sillä jos sinä olet rauhaton, tunnet erehtyneesi, onko sinulle mieluista mennä avaamaan itseäsi maailman ja ihmisten raa'an pilkan edessä?"
— "Oi! Älkää kysykö sitä!" — huudahti Martva.
— "Jos sinulla ei silloin olisi Jumala, jonka edessä voit särkyä, virkistyä ja sovittaa kaikki, eikö elämäsi olisi toivoton?" — lisäsi pappi.
— "Kyllä minä sen nyt ymmärrän", — myönsi Martva puoli-itseksensä. Hänellä oli kaunis ja valoisa käsitys ihmisistä, mutta juuri viime päivinäkin oli hänellä ollut jotain, jota hän ei olisi hennonnut heille paljastaa. Ja hänen surunsa eivät kumminkaan olleet muuta kuin puhtaan neidon suruja, sulhasen runollista ikävää. Niillekin oli hänestä ihmissilmä liian raaka.
Nuori pappi istahti ja jatkoi;
— "Ihmishenki on niin ylevä, että ainoastaan jumaluus, sen alkulähde, voi sitä tyydyttää. Avaruuskin ja tähdet ovat sille vähän. Minä sanon sinulle: ei ole ollut eikä ole pakanakansaa, joka korottaisi esimerkiksi äärettömyyden Jumalaksensa, sillä sekin on siksi liian pieni, koska ihmishenki janoaa suurta Henkeä. Jos pakanat palvelevat puuta tai aurinkoa, eivät ne sitä itseänsä palvele, vaan uskovat siinä asuvan Jumalan hengen. Niin suuri on ihmishengen jumaluuden kaipuu ja tarve."
Ja Martva tunsi taas sen tarpeen. Se näkyi hänen kaihoisista silmistänsäkin.
Pastori Aamusto lisäsi:
— "Oikea ihmishenki on myös niin hieno, arkaluonteinen, että ainoastaan Jumala kelpaa sille siksi, jonka puoleen se voi suruissansa kääntyä. Ainoastaan jumalallinen runous voi tyydyttää ihmishenkeä… Kaikki muut runot ovat oikealle ihmishengelle maantielauluja…"
Martva istui rauhallisena kuin hurskas nunna. Taivaallinen runoustäytti hänen sielunsa. Hän unohti hetkeksi ikävänsä, jolla hänOolavia kaipasi. Hän rauhottui, kuin olisi hän istunut MarianaJeesuksen edessä. Melkein lapsen ilolla lausui hän:
— "Niin… Minä olen nyt taas aivan levollinen…"
— "Silloin" — vakuutti pappi — "olet sinä Mariana hyvän osan valinnut. Sinä olet asettunut Jumalan yhteyteen ja siitä yhteydestä helähtää pois-ottamaton osa: mielenrauha, sillä ihmishenki on siiloin päässyt kotiinsa, jossa se rauhottuu kuin matkalta palaava lapsi, joka väsyneenä saapuu kotimökille ja laskeutuu levolle äidin valmistamalle tutulle vuoteelle."
Elämä alkoi vaaleta Martvalle joulun aatto-illaksi, jolloin väki on pukeutunut puhtaisiinsa, kuuset ovat kynttilöitä täynnä, kuusen juuret joulu-ukkoja, tähdet palavat taivaalla ja joka aholla makaavat Betlehemin paimenet, heräten enkelilauluun, joka hymisee ylhäältä taivaan tähtiliinalta. Herttainen katse kävi haaveilevaksi, poskelle levisi rauhanpuna ja lämpö. Ikäänkuin itseänsä moittiakseen lausui hän:
— "Se on kummaa, että ihminen ei voi olla erehtymätön… Sillä tietysti minä olin erehtynyt, koska tarvitsin rauhottumista…"
Nuori pappi katseli häntä kuin Mariaa Jeesus ja selitti hänelle:
— "Ei ihminenvoiolla erehtymätön. Erehtymättömiä ovat ainoastaan Jumala, joka on erehtymätön oman olemuksensa pakosta, ja luonto, eläimet, kasvit, kivikunta ja maailmanjärjestys, jotka ovat erehtymättömiä, koska ovat orjina sidotut kukin oman lajinsa ja sukunsa lakeihin. Eläin ei voi tehdä muuta kuin mitä sen laji- ja sukulaki sille säätää, samoin ei kasvikaan. Ihmishenki on ainoa vapaa, ainoa jolle Jumala lausui: 'Syö vapaasti!'… Siksi on ihminen ainoa erehtyvä, ainoa, joka tarvitsee sovitusta Jumalan kanssa…"
Rannisto tuli vaimoinensa huoneesen ja kohta muukin väki. Joulukuusi loisti kirkkaana, palavat kynttilät kukkina oksilla. Joulu-ilo oli taas ennallansa. Mieli kepeänä kesäautereena puuhaili Martva tehtävissänsä kuin pienenä tyttönä. Hän tunsi olevansa Sen sylissä, joka oli Oolavinkin turva ja siksi oli hän taas rauhallinen ja unohti ikävänsä ja pahan-enteet.
Kun hän huomen-aamulla ajoi kirkkoon, avautui hänelle maailma loistavana, tähtikiteisenä taivaan ulappana. Mieli oli reipas. Kulkuset soivat iloisesti ja tutut saaret kertoivat hauskoja lapsuuden muistoja. Kuuset tuntuivat todellakin olevan täynnä joulukynttilöitä ja hän kiitti siitä Oolavin toivotuksia ja luvatuita rukouksia.
Hevonen juoksi nopeasti, saari vilahti ohi saaren perästä. Kohta solui reki kirkkokoivikon läpi ja hänen eteensä avautui talven ja koko vuoden runollisin kukka, runojen runo ja kukkien kukka: metsän keskellä tulissansa hohtava joulukirkko, jonka tornista kirkas kellonsävel irtausi ja levisi jäiseen ilmaan väristen, samalla kun ylhäällä pimeydessä tuntuivat enkelit veisaavan kunniaa Jumalalle.
Martva meni vanhaan penkkiinsä. Siinä lupasi hän vielä kerran, ettei luovu Jumalasta milloinkaan. Siinä rukoili hän ja uudisti lupauksensa, urkujen soidessa ja ihmisten veisatessa runoista puhtainta ja ylevintä: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"
Vaan uusia pauloja elämä punoi.
Lempi laitteli paulojansa. Mies etsi niitä pauloja. Hän etsi niitä, itse niihin mennäksensä. Metsissä puhkesivat lemmenkukat, kuihtuvimmat kukkasista. Lehto laitteli runoa, näkymätön käsi punoi siitä elämänrihmaa ja neito kuunteli jo lemmen käen kukkumista.
Neiti Iltamolla oli ollut onnen ilta. Hän oli laulanut lumoihin huoneen täyden kuulijoita… Nyt istui hän huoneessansa yksin, istui ja ajatteli… Hänen korvissansa humisi vielä hyvähuutomyrsky: soittojen soitto, korvan kaikkein suurin nautinto… Hän kuunteli sitä haaveissaan, nautti siitä, juopui ja vaipui hiljaa onnenmaailmaan.
Hän istui kauvan, oli onnellinen, nautti suuruudestansa, ihaili kauneuttansa… Viimein siirtyi silmä kauniiseen kukkalaitteeseen, jonka hän oli äsken Oolavilta saanut… Outo tuli leimahti silloin hänen povessansa… Hän näki nuoren miehen kauniit kasvot, näki ryhdin, miehekkyyden, jalouden.
Ja silloin alkoi pieni lemmentunne leimahdella neidon povessa… Sydän värähti… silmä sumeni… Hän näki nuoren miehen avut nyt jo paljon kauniimpina kuin koskaan ennen: lemmenliekki värjäili ne jo hohteellansa. Hän näki ne kauneina, koska silmissä oli jo lemmenkaihi…
Hän mietti. Lempi syttyi sekä sammui… Lemmen kaunis perhosparvi istahti jo häneen hetkiseksi… istahti kuten aina kauniiseen kukkaan… Kepein mielin karkotteli hän sitä luotaan… karkotteli ja kutsui takaisin taaskin… Hän leikki lemmen kanssa kuin olisi se ollut arka kaunis perho… Hän nautti leikistänsä… toivoi, että se jatkuisi vielä ja huvittaisi häntä aamuun asti… Miettiessään, onnen huumaamana, nukahti hän vihdoin onnen-uniin.
Silloin joutui hän unelmiensa viemänä niille maille, mistä olivat unelmat kotoisin. Hän joutui Harhasaaren lemmenmaille.
* * * * *
Harhasaaressa pukeutui jo päivä purppuraansa, metsä lemmenrunouteensa. Vuoria punasi hohde, laaksoissa lymyili hetken kestävä kaunis onni ja vesillä välkkyivät oudot, ihanat valot.
Jo eli neiti Iltamo niillä lumojen mailla, illan mietteet mukanansa, oppaana mieliteot, tienviittoina omat salaiset intohimot… Hän näki siellä maineen ja hyvähuudot, imartelut ja kaiken kauniin kovaksi kallioksi muuttuneina… Se kallio kohosi iltaruskon värisenä, runokauniina… Se tarjoutui hänelle onnen perusteeksi, peruskiveksi, joka kestää kaikki myrskyt… Se vuori nousi puiden vehreydestä kuin päivänpuna, joka hohteellansa huikaisee ihmissilmän kokonaan…
Harhasaari oli lumoa täynnä… Nuori nainen huumautui onnestansa… Utukuvavuori kohosi lujana, loistaen punakirkkaudessaan… Silloin lausui Perkele hänen takanansa:
— "Hän antoi minulle unelmansa ohjaksiksi… Se näkymätön ohjas onkin luja…Minäolen hänet tänne Harhasaareen ohjannut taaskin hänen unelmillaan… Hän saa nyt hiukan auttaa Harhamaa…"
Hän vihjasi. Kauneus koristautui silloin kukkasiinsa, seutu runoliinoihinsa… Käki kukkui suunsa parasta… Lintu säesti sitä kielensä kaikkein kauneimmalla… Ilma oli punahämyä, saari satua täynnä. Iltaruskoisen vuoren kukkulalle ilmestyi silloin hänen kaunis enkelinsä… Se loisti siellä valkopuvussansa punavuoren kauniina koruna… Sievillä vuorenkielekkeillä istui joukko pikku enkeleitä, sinne tänne siroteltuina, vuorien kauneiksi kukkasiksi… Ne soittivat harpuillansa… Soitto hymisi suloisesti… Vuoren huipulla lauloi enkeli sen säestyksellä:
"Oi miksi, lemmen kukkanen, et puhkea jo… miksi? On lempi vaan, mi ainiaan voi tuoda onnen maailmaan."
Neiti Iltamon mieli värähti… Kaunis lempi syttyi laulun sanoista…Laulu jatkui ihanana:
"Siis nuppulehdet auki jää ja puhkee kukkasiksi, kuin iltarusko puhkeaa sinestä taivaisiksi runoiksi maan! Jo murheissaan nyt neito oottaa kukkaistaan.
Kun lemmenkukka puhkeaa, se kaiken hopeoipi: taivaaksi muuttuu koko maa ja onnenkannel soipi, ja hellimpiin suudelmiin nukahtaa neito, unelmiin."
Lempi ja runous tekivät tehoa… Se kaunis laulun hyminä sekottautui Harhasaaren lumouksiin… Vuoren hohde, laulu ja saaren lumot sulautuivat yhdeksi loistavaksi unelmaksi… Se unelma levittäytyi taikamaisemana… Kaikki oli lemmen runoutta tulvillaan… Kaikkein hellin lemmensoitto säesti armainta soidinlaulua… Kaikki uinui armaudessa… Kaikki väsyi, kaikki kaipasi… Kaunis, hymyilevä lemmenmessu lumosi mielen… Herkät lemmenkielet alkoivat silloin värähdellä neidon povessa… Hän tunsi jo oudon tulen…
Jo vierähti mieli surulliseksi… Se suru oli kaunista lemmensurua… Hyräillen lemmenmessun säveleitä istahti hän lemmenlähteen luo… Lähteen silmäkkeestä kurkisteli hän nyt sulhasen kuvaa…sensulhon, jota oli toivonut… ikävöinyt… uneksinut… Hän katsoi kauvan… pettyi… Sulhasen kuva ei ilmestynyt… Murhe täytti mielen, suru silmän… Alkoi kaunis kaipaaminen…
Silloin lähestyi häntä Perkele kulkijana… Se istahti lähteen luoksi ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Iltamoa… Mietteissään sekä muka väsyneenä hän istui siinä, kunnes Iltamo kysyi häneltä ihmeissänsä:
"Kah, vieras!… Vanha, murheellinen mies!"
Perkele(muka havahtuen):
"Anteeksi, neito!… Häiritsenkö ehkä?…En ennen huomannut…"
Iltamo(herttaisena):
"Et ollenkaan sä häiritse!… Vaan miten ihmeen lailla sa tulit, kun en huomannutkaan sitä?…"
Perkele(vaatimattomana):
"Ken huomaisikaan minun tuloani!Ma aina kuljen vaatimattomana…"
Iltamo(osanotolla):
"On oikein se!… Mä myös oon vaatimaton.Vai enkö ole?"
Perkele(tarkastellen):
"Minun mielestäni et ollenkaan: Nääs, sulla kauneutta on enemmän kuin kellään muulla…"
Iltamo(ihastuneena):
"Kuinka sanoitkaan?"
Perkele:
"Anteeks', että ehkä siinä ma lausuin loukkauksen. Mutta aina oon suorasuinen, loukkasi tai ei."
Iltamo(lohdutellen):
"Ma siitä pidän… Moinen suorasuisuus minua miellyttää… Ma puolestani oon myöskin hyvin… hyvin suorasuinen ja vihaan turhuuksia… Huomasitko, ett'en oo turhamainen?"
Perkele(väsyneen näköisenä):
"Sitä hyvää — turhuutta tarkotan — ma luulen, sulla sen verran on, kuin sitä tarvitsee jokainen nainen koristukseksensa… ei enempää, ei myöskään vähempää… Halk' asian mä aina sanon näin…"
Iltamo(hyvillään):
"Ai, kuinka suora!… Mutta sano vielä, pukeeko mua pieni turhamaisuus?"
Perkele:
"Niin mainiosti!"
Iltamo(ihastuneena):
"Se on hauska kuulla!…Sinulla varmaankin on hyvä maku…Vaan entäs muille: pieni turhamaisuussopiiko mielestäsi?"
Perkele:
"Mainiosti! Kauneuden jälkeen turhamielisyys on naisen suurin kaunistus. Ei naista kaunista hyve… vaan se rumentaa…"
Iltamo(oudostellen):
"Ai, miten sanot!… Ensi kertaa kuulen sun ikäisesi suusta tätä!… Eikö siis hyve sovi mulle ollenkaan? Se ois niin ikävää!"
Perkele(tarkastaen Iltamoa):
"Ei miehen hyve naiselle sovi, Mutta naisen hyve sinua kaunistaa."
Iltamo(keskeyttäen):
"Niin, eikö totta!… Miesmäiset naiset ovat aina… miten sanoisin… Miten sinä sanot?"
Perkele(vastaten):
"Rumat."
Iltamo(myöntäen):
"Niin minustakin… Mitä mielestäsi on naisen hyve?"
Perkele:
"Siihen kuuluu kaikki, mi tarpeellist' on lemmen asioissa, kuten on: kaunis arastelu, sekä iloinen nauru, taikka pieni suru, ja mielipaha, sekä teeskentely, ett'ei hän muka vielä mitään tiedä… ei muka tiedä, eikä ole kuullut, mitenkä lempi loppuun lauletaan…"
Iltamo(hämmästyen):
"Sä tiedät kaikki naisten salaisuudet!…Tarkoitan: tunnet naisten siveys-opin…"
Perkele:
"On pakko minun tuntea ne, koska ma kuljen aina naisten asioilla."
Iltamo:
"Mitenkä?… Sinä naisten asioilla! Urkitko sinä pikkuintrigue'ejä[juonia]… käyt muotikaupoissa… ja tiedustelet semmoista… kaikenlaista… tiedäthän sä?"
Perkele(salaperäisenä):
"Ne asiat saa nainen itse hoitaa! Ma autan häntä lemmen-asioissa… ensiksi niihin, sitten niistä pois…"
Iltamo(ihastuneena):
"No sepä hauskaa!… Mutta millä lailla sä siinä autat?"
Perkele:
"Minä ennustelen.Ja kenen kelle ennustan, niin varmaanse ansaan lentää, sekä siihen jää.Myös jokaiselle haluttunsa annan."
Iltamo(haltioissaan):
"En moista noitaa ennen ole nähnyt!…Vaan etkö myöskin mulle ennustaisi?"
Perkele:
"Kernaasti teen sen… Koskaan apuani en kiellä siltä, joka pyytää vain."
Nuori nainen riemastui… Hän muisti Oolavia… Nyt oli hänelle tullut noita lemmen paulan punojaksi… Hän rukoili Perkelettä ennustamaan hänelle hänen haluamansa… Perkele otti harpun, soitti sillä ja lauloi lemmenlähteen luona:
"Kuohahda, vesi lemmenlähteen, sekä salat ilmi tuo; ja nouse kupla, onnen tähteen nyt meidän katsahtaa sa suo! Vaan älä pettää koita! Nyt, harppu, hiljaa soita, kun kupla kohoaa! Onnea runsaasti jaa, nyt lähde kuuluisa! Näytä sulhoistaparasja täytä lemmellä neitosen povi! Vanhaksi piiaks' ei sovi kaunista neitosta heittää… Nyt täytyy sun, lähde, jo keittää lemmenjuoma!… Nyt nousta saa mies, jota tuhannet rakastaa!"
Soitto soi somasti… Laulu suli saaren lumoihin… Lähteestä nousi silloin kaunis höyry… Se kulki pilvekkeenä kauvemmaksi… satusaaren koristeeksi… Siellä hajottautui se, ja sen hävitessä ilmestyi sinne Oolavi, se toivottu sulhanen… Se kulki siellä kuin kuninkaanpoika, punainen kaunis vaippa hartioilla… Nuori nainen oli nähnyt odottamansa ja huudahti hämmästyneenä:
— "Oolavi!… Oi, Oolavi… Minä juuri häntä ajattelen…"
Kaikki kaunistui… Saari somistui… Perkele loihti pienen lemmenkuumeen neidon silmään… Kaikki näytti silloin ihanalta, niinkuin kuulu tiedonpuu: Mies oli kaunis, miehekäs ja hieno… Sen jokainen liike oli arvokkuutta, ääni hellyyttä, katse viisautta… Jokainen sormen liikahduskin oli sankaruutta… Ihmeissään huudahteli nuori nainen:
"Ai, miten kaunis hän on!… Katso, kuin astuu arvokkaasti!… Entäs viitta miten on hartioille heitettynä!…"
Perkele(kavalasti):
"Hän myös on vieläpuhdasnuorukainen!"
Iltamo(riemastuneena):
"Voi, kun sa olet hyvä!… Kaikki salat sa sanot mulle!… Hän on ihmeen puhdas!"
Perkele(yhä kavalampana):
"Ja sitä paitsi miesten rikkaimpia!…"
Iltamo(ihastuneena):
"Se onko totta?"
Perkele(vakavana):
"Vanha mies ei osaa valhetta eikä turhaa puhuakaan…"
Hän loihti nuoren naisen nähtäviksi Tuukkalan rikkaudet: sen viljelykset, karjat, kartanot, sen rahakaapit ja suuret torpparikylät, jotka ympäröivät loistavaa taloa. Niitä osottaen lausui suuri kiusaaja kavalana:
— "Hän kauniin Litvan maita hallitsee, kun isä kuolee…"
Ihastuksen vallassa huudahti Iltamo siihen:
— "Niinkö… Sitä en ennen tiennyt… Hän yhä kaunistuu ja hienonee!…"
Lemmen runo jatkui… Kauneimmat lemmen kanteleet jo soivat…Harhasaaren taustalle ilmestyi kaunis näky: rikas, ihmeen kaunisLitva… Sen kuninkaana hallitsi nuori, upporikas mies: uneksittuOolavi… Se näky herkytteli neidon mieltä… Jo unehtuivat maineenpunavuoret… Ei soinut enää korvissa maineen hivelevä pauhu…Mietteissänsä lausui hän puoliääneen:
"Ma olen onneton, jos Oolaviaen saa… Jos mua joku auttaa voisi!"
Perkele(lumoavalla äänellä):
"Ei kaunis nainen toisten apuun koskaan saa turvautua. Kaikki lemmen aseet on sulla itselläsi, käytä niitä! On sulla kauneus, nuoruus sekä vielä kultaiset renkaat… jalokivet… rimpsut, lisäksi vielä koru, jot' ei aina oo neidon myötäisissä:maineon."
Iltamo(ihastuneena):
"Ai tosiaan!… Mä itsekin jo usein oon sitä ajatellut…"
Perkele(lumoavasti katsoen):
"Maineen vuori… tuo, joka tuolla hohtaa punaisena… on oiva jalokivi neitosella…"
Iltamo(kiitollisena):
"Sa olet viisas."
Perkele:
"Käytä aseitasi siis niin kuin pitää. Mainetta jo sulla on yksi jalokivi-kaulanauha… Se riittää myös!"
Iltamo(kiihkoisena):
"Ma olen samaa mieltä. En siinäkään ma ole turhamainen: en kokoo liian paljon koristeita… Kunhan on pari, kolme muuttokertaa… se riittää jo… Vai eikö riitä?"
Perkele(vakuuttavasti):
"Riittää. Jos mitä puuttuu, sulhasesi lisää… Ma naisena en korujani laulais äänellä kokoon… Pikku silmän-isku on niitä saada ihmeen hyvä haavi… Se miehen markat irti hellittää… Nyt heitä siis jo taide vähemmälle ja leiki lempeä… Ei maineenvuori oo elämässä nautittavaa mannaa… Kentäällätahtoo syödä, tarttukoon ajoissa lemmen herkkuun."
Iltamo(lumottuna):
"Sitä samaa ma juuri ajattelin… Neuvoistasi nyt sua kiitän… Palkitakin sua ma tahtoisin… Vaan mitä antaisinkaan…"
Perkele:
"Ma olen aina vähään tyytyväinen… Jos jotain vanhaa… olematontakin saan — tyydyn siihen. Moni mulle lupaa sielunsa vain…"
Iltamo(ihmeissään):
"Ai, kuinka vähään tyydyt."
Perkele:
"No mitä tehdä!… Sitä koruansa ei nainen näyttää voi. Siis minullehan se joutaa… Muita koristuksiansa en raaskisikaan ottaa…"
Iltamo(hilpeänä):
"Mutta sielu on nykyään jo muodista pois jäänyt… Sanotaan, ettei sitä olekaan… Mihin sä käytät vanhamuotisia koruja… sieluja?…"
Perkele:
"Mä kerään niitä kuin ihmishullutusten jäännöksiä…"
Iltamo(iloisena, ivaillen):
"Ai! Sull' on ehkä antikvariati… Myös minun mielestäin on hullutusta se 'sielu'… sielunhoito on jo vanha… muodista mennyt… Muotiasioita nyt ovatliaison'it[suhteet]…sport[urheilu]… jahigh life[ylhäinen elämä],hygienia[terveydenhoito]… spiritismi, sekä ihailu runoniekan, maalailijan ja ennustajan. Vai on sulla moinen siis antikvariati!"
Perkele(viisaana):
"Suuri onkin."
Iltamo(huolettoman hilpeästi):
"No, minun sieluni saat ottaa sinne…"
Perkele:
"Nöyrästi kiitän!"
Iltamo(iloisena ilveillen):
"Mutta muista panna se kultakehykseen."
Perkele:
"Sen ympärille ma sovittelen voitonseppeleeni!"
Iltamo:
"Ai miten hieno maku sulla on!"
Elämänpuu puhkesi silloin täyteen kukkaansa… Suuri henki loihti Harhasaaren häälumot nuoren Iltamon nähtäviksi… Litvan maat hymyilivät yhtenä runona kesä-illan hämyihin peittyneinä… Keskellä niitä nousi uljas linna… Sen kuninkaana istui jo Oolavi… Orjajoukko kiskoi hänelle rikkautta maasta, soista, vesistä, jopa vuoristakin… Linnaa ympäröivät ihanat puistot, joissa lahorastas kilpaili satakielen kera laulannassa… Käkipari kukkui vaaran koivikossa säestäen kilpailua kukunnallaan… Se'es päivä paistoi… Maa kantoi kukkakuormaa… Herkullinen tuoksu täytti Ilman ja puiston siimeksestä kuului kaunis lemmenlaulun hyminä… Siellä odotti häntä onni… Häälaulu soi somasti… Sulhasen syli odotti… Häärunous peitti kaiken… Hänen edessänsä hohti kaunis elämänpuu, jonka oksalla riippui lempi kauniina hedelmänä… Se lempi oli ihana nähdä ja suloinen antamaan iki-onnen…
Silloin himmeni maineen punavuori kokonaan… Nuori nainen janosilempeä… Hän kääriytyi kauniisiin hää-yön unelmiin… Lemmen käet kukkuivat, sen paulat punoutuivat… Kaikki muu unehtui… Kiihtyneenä, lamautuneena huudahti jo nuori nainen:
— "Minä annan kaikkityyni Oolavista!… Minä tahdonhänet… hänet enkä muita…"
Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä.
Varpunen värisi, pieni siipi kylmänsuojana. Aurinko hohti kylmänä pakkasen pyöränä.
Talven hanget olivat paksuimmillansa, pakkasen hampaat purevimmillansa. Kylmänsilmät kiiluivat hangella kirpeänterävinä, pistelevinä. Jääkylmät tuulet ajelivat luminietosten selkiä pitkin, nostaen hienoja lumiryöppyjä, jotka suihkusivat nietosten harjoina, ikäänkuin valkea, kylmä lumisavu. Kaikki tunnusti kylmän valtaa.
Neiti Iltamon sirossa vastaanottohuoneessa istui Oolavi, odotellen itseänsä neiti Iltamoa. Huone aivan upposi omaan pehmeyteensä. Jalka painui astuessa syvälle pehmeään mattoon ja istuessa tuntui huonekalujen pehmeys aivan pohjattomalta syvyydeltä. Koko itämainen upeus ja salaperäisyys oli ahdettu pieneen, himmeästi valaistuun huoneeseen. Pöydällä tuoksui joukko kukkia sievinä kimppuina tai kukkalaitteina. Ne olivat nimipäivälahjoja.
Ovi-uutimien raskaat laskokset hulmahtivat äkkiä auki ja niistä lennähti huoneeseen neiti Iltamo puettuna aistikkaaseenempire-pukuun, jonka helma laahasi pehmeällä matolla. Hän oli taas kepeä kuin lintu. Hän oli ihmissirkkunen, jonka oksana on miehen polvi, ja jonka oksalla olo on miehen polven houkuttelevin onni.
Tervehdittyänsä viskautui hän sohvaan, upoten siihen hoikkia vyötäisiänsä myöten. Ja osottaen Oolaville tuolia viereltänsä, sohvan pääpuolelta, puhui hän iloisena:
— "Istuutukaa tänne!… Se on niin kodikasta, kun Te istutte täällä likellä… Minä pidän kaikesta kodikkaasta ja aistikkaasta…"
Oolavi istahti onnellisena, neiti Iltamon loistava silmäyksien tulva ikäänkuin vaippana hartioilla. Sievästi, kohteliaasti alkoi hän selitellä:
— "Ette suinkaan pahastu, kun rohkenen taas käyttää hyväkseni ystävällistä lupaanne saada tulla Teitä tervehtimään, milloin minulle sopii?… Tulin toivottamaan Teille onnea nimipäivänne johdosta."
— "Te olette aina tervetullut luokseni… Minähän olen Teille monesti puhunut, että on niin virkistävää saada keskustella kanssanne elämänkysymyksistä, joita Te tutkitte… Suuri kiitos onnentoivotuksistanne ja kukistanne!" — helisi iloinen vastaus.
Hän teki jonkun huolettoman liikkeen, lisäsi viehkeyttänsä ja jatkoi:
— "Kuinka nyt voitte?… Siitähän onkin jo pitkä… piiiitkä aika, kun juttelimme… kaksi päivää, vai kolmeko jo on?… Minä aivan jo unohdin ajankin… Niin, kuinka Te nyt voitte?… Minä aivan kaipasin Teitä…"
Viime sanat olivat Oolaville onnensäde, jonka vaikutusta lisäsi palava, jalokivien hohteen kirkastama silmäys. Hän kiitti kaunista puhujaa muutamalla kohteliaisuudella, lämpeni ja rohkaistui.
— "Olitte kait eilen neiti Boileaun konsertissa?" — kyseli neitiIltamo nopeasti.
— "Kyllä… Ikävä kyllä, en huomannut Teitä", vastasi Oolavi.
— "Ooo!… Minä en voinut… Se oli pieni pahoinvointi… semmoinen nyt vain… ymmärrättehän Te: migrääni, päänkipu… Se menee aina tunnissa ohi… Mutta minä aavistin, että Te olitte siellä. Kuinka hän mielestänne laulaa?… Pidättekö hänen äänestänsä?" — satoi selityksiä ja kysymyksiä.
Oolavi kohautti olkapäitänsä merkitsevästi. Neiti Iltamo ymmärsi sen, oli huvitettu ja alkoi teeskennellä:
— "Ette Te saa aivan niin sanoa, että huonosti laulaa! On hänellä taipumuksia, vaikka ääni ei ole täysin koulutettu…"
— "Mahdollista, mutta" — yritti Oolavi.
— "No mitä 'mutta'?" — tarttui nuori nainen nopeasti, jatkaen merkitsevästi, Oolavia tarkoitellen: — "Onhan hän kauniskin… Vaikka en minä pidä hänen teeskentelyistänsä… Mitä Te tahdoitte sanoa sillä 'mutta'?"
— "Minä olin äskettäin kuullut suurempaa taidetta, ja silloin aina huonompi joutuu tavallista epäedullisempaan valoon… tai oikeammin: näyttäytyy oikeassa valossansa", — selitti Oolavi vakavana.
Neiti Iltamo naurahti tyytyväisenä. Hän tiesi, että Oolavi tarkotti suuremmalla taiteella hänen taidettansa.
Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat lukivat niiden sisällön. Molemmat huomasivat, että kumpikin tietää, että heillä on tekeillä yhteinen juoni, punottava paula toinen toisellensa, mutta vaikka he sen tietävät, ovat he olevinansa siitä tiedottomia, kuin kuuluisi se asiaan ja tapaan. Siinä oli jotain samaa kuin lapsissa, jotka arvuuttelevat kummassa kädessä on raha ja tietävät toistensa pikku vilpin, mutta pitävät sen asiaan kuuluvana. Se oli pikku kiemailua, mielistelyä,flirt'iä, joka heitä rohkaisi ja huvitti.
Neiti Iltamo venyttäytyi kauniiseen, laiskottelevaan asentoon ja oli hetken vaiti, miettien muka. Sitten helautti hän taas katseensa ja hymyilynsä Oolaviin ja kysyi nopeasti:
— "Tiedättekö, miten neiti Boileau pääsi äkkiä yleisön suosikiksi operassa?"
— "Jos tietäisin, niin minä sen nyt salaisin, saadakseni kuulla sen musikaalisella äänellä kerrottuna. Onneksi ei minun tarvitse tehdä itseäni syypääksi epärehellisyyteen, vaan voin suoraan vakuuttaa, että en ole kuullut siitä mitään", — vastasi Oolavi. Sukupuolikohteliaisuudet, jotka lähentelivät naurettavuuden rajoja, alkoivat häneltä sujua aivan itsestänsä. Neiti Iltamo oli yhtenä onnena, kuten mielisteltävä lintunen. Hän alkoi selittää näyttelijän teennäisellä viattomalla äänellä ja eleillä:
— "Se on vain semmoinen kulissisalaisuus… tiedättehän Te ne… Hän tutustui ruhtinas… mikä hänen nimensä nyt olikaan… No, se nyt ei kuulu asiaan… Minä en yleensä välitä nimistä… Hän tutustui siihen ja… se nyt oli vain semmoista…courtoisie[mielistely], vaikka ihmiset sanoivat sen olevanliaison'in[suhteen]. No niin. Tämä ruhtinas oli suhteissa arvostelijoihin ja sitten siinä oli kaikkea semmoista, jota nyt on taidemaailmassa: ruhtinas oli tuttu useissa seuroissa ja hän aina pani alulle seppeleiden antamiset… ja itse annatutti niitä monta kerrallaan… Kaikkea vain semmoista… Ettehän Tekään usko, että siinä oli mikäänliaisonkysymyksessä?"
— "En… kun Te kerran niin vakuutatte", — myönteli Oolavi. Heidänkatseensa kohtasivat taas toisensa ja molemmat naurahtivat hieman.Puhe oli jo kääntynyt suhteisiin ja teatterielämän salaisuuksiin.Neiti Iltamo jatkoi, ääni pahottelevana, säälittelevänä:
— "En minäkään usko semmoista neiti Boileausta… Ja ruhtinaskin oli jo naimisissa oleva mies… vaikka ei hän vaimoansa rakastanut… Toista olisi, jos puhuttaisiin neiti Löwensteinistä, että hänellä on suhteita… Tunnetteko neiti Löwensteinin?"
— "Olen kuullut nimen, mutta en tunne itseänsä", — vastasi Oolavi, tarkastellen nuoren naisen liikkeitä ja sulaen ja lämmiten hänen puheittensa hengestä. Iltamo leikitteli sormuksensa kanssa ja vakuutti:
— "Neiti Löwensteinistä se olisi toista… Ai, jos Te tuntisitte, mitä hänestä tiedetään!"
Hän luetteli sievästi sormillansa:
— "Hänellä oli suhde ensin ruhtinas Steinheilin kanssa… sitten kreivi Sternburgin kanssa… Se suhde kesti puoli vuotta… Sitten venäläisen Orlofin kanssa… Siitä hän erosi kolmen kuukauden kuluttua… Eikö se ole kauheaa, ajatelkaa!… Sitten hän oli italialaisen Guinicellinaimanté[rakastajatar]… Wienissä oli hänen rakastajanansa eräs unkarilainen… ja ajatelkaa: kuukauden kuluttua kun tuli Berliniin, niin siellä hän meni suhteisiin englantilaisen lordin kanssa… minä en hänen nimeänsä muista… Ja jos Te tietäisitte vielä kaikki muut!… Hänellä on joka viikko uusia jalokiviä… lahjoja… ymmärrättehän Te…"
Oolavin posket hehkuivat. Kertomus rohkaisi häntä. Hän luuli sen olevan aivan varta vasten kerrotunhänelle… rohkaisuksi… vihjaukseksi… Se tuntui aivan lähentelyltä… Hän muisteli Ounaston vakuutuksia ja uskoi nyt ne tosiksi.
Samassa soi ovikello ja palvelija toi sisään komean kukkalaitteen. Neiti Iltamo luki siihen liitetyn nimikortin ja lausui välinpitämättömällä äänellä:
— "Se on herra Mendelssonilta…"
Oolavin sielussa välähti kateus, mustasukkaisuus. Neiti Iltamo pisti nimikortin takaisin kukkalaitteeseen ja työnnälsi sitä kauvemmaksi. Sitä tehdessänsä huomasi hän siihen sidotun nauhan kauniin solmun, johon oli kiinnitetty solmua kiinni pitämään kallisarvoinen, jalokivillä koristettu rintaneula. Hän päästi sen nopeasti ja huudahti ihastuneena, riemastuen kuin lintu, joka on kevätlemmittynsä tavannut:
— "Ai, miten kaunis!… Eikö totta, herra Tuukkala?"
Oolavi ei vastannut. Hän muisti, että hänen kukkalaitteessansa olivat kukat kimpuksi sidotut ainoastaan kultaisella rannerenkaalla. Hän harmistui ja päätti korjata erehdyksensä.
Mitään tarkottamatta jatkoi neiti Iltamo:
— "Onko Teistä neiti Boileau kaunis?"
Oolavi kohotti taas olkapäitänsä, harmitellen lahjansa mitättömyyttä.Neiti Iltamo tarttui riemastuneena:
— "Ei minustakaan hän ole mikään kaunotar… Niin että se on aivan ihme, miten se ruhtinas oli häneen niin ihastunut… Minä kerron Teille yhdenkin hyvin… hyvin… intressantin tapauksen: Monsieur Charron, pankkiiri Charronin poika, oli neiti Boileaulle lähettänyt kerran kukkia suuressa hopeavaasissa. Kun ruhtinas sen huomasi… minä en muista oliko hän itse neiti Boileaun luona, kun se tuotiin, vai kertoiko neiti Boileau sen hänelle… mutta kun hän sai sen tietää, niin lähetti aivan samanlaisen kukkavaasin, mutta jokaiseen kukkaan oli asetettu kastehelmeksi jalokivi… Eikö se ole Teistäkin hyvin aistikasta ja nerokasta?"
— "Kyllä!" — myönsi Oolavi, jonka mieli oli harmista haljeta. Hän käsitti neiti Iltamon puheen pieneksi nuhteeksi hänelle. Pieni sukupuolikeinottelu oli täydessä käynnissä. Sitä säesti nuoren naisen kepeä puheen helinä ja nauru, Oolavi aivan kylpi hänen katseittensa hehkuvassa palossa.
Äkkiä käänsi neiti Iltamo puheen toisaalle, kysyen ikäänkuin havahtuneena:
— "Tuletteko Te Pietariin, kun minä laulan italialaisessa operassa konservatoriumin salissa?"
Oolavi ei ehtinyt vielä vastausta ajatella, kun jo neiti Iltamo jatkoi:
— "Olisi niin hauska puhua taas kanssanne kaikista elämänkysymyksistä… Minä pidän elämänkysymyksistä…"
Suloinen silmäys seurasi sanoja. Oolavi hehkui. Hänen vastauksensa oli valmis. Se tuli ajattelemattomana, kuumeen sokaisemasta sielusta:
— "Tulen. Aivan varta-vasten tulen Teitä kuulemaan", — vakuutti hän.
— "No se on hauskaa", — iloitsi neiti Iltamo ja jatkoi, kiemailun hienoimpia keinoja käyttäen:
— "Minä esiinnyn kolmessa kappaleessa… pääosissa. Yhtenä iltana tulee minun… no, miten minä sanon:remplacer… minun sijaisenani esiintymään joku muu, sillä näytäntö sattuu minun syntymäpäiväkseni…"
Oolavi ilostui. Nyt oli hän saanut sopivan tilaisuudenkin korjata erehdyksensä ja lyödä kilpailevan Mendelssonin. Ja hän päätti lyödä loistavasti.
Neiti Iltamo leikitteli tukastansa irti solahtaneella kutrilla, sitoi sen taas tukkaan ja jatkoi puheluansa. Koko huone tulvi ja helisi hänen äänestänsä, hymyilystänsä, katseistansa ja kiemahduksistansa. Silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa ja aina seurasi sitä pieni hymähdys, joka puhui paljon ja salasi vielä enemmän, Oolavi tarkasteli nuoren naisen jokaista liikettä, näki suloa ja viehätystä kaikessa: Käsi oli pieni ja valkea… ranne siro… vartalo hento ja silmä lumetta täynnä… Jokainen liikahdus näytti olevan tenhoa, jokainen äänenväre armautta täynnä. Se kaikki poltti ja huumasi häntä.
Ja sitä mukaa kun keskustelu jatkui, tuli väli tuttavammalliseksi, katse arastelemattomammaksi. Kohteliaisuus seurasi kohteliaisuutta ja sai palkkioksi aina armaamman hymyn. Näkymättömät siteet lujittuivat, uusia pauloja punoutui, kuten ennenkin heidän monien tämmöisten keskustelujensa aikana.
Keskustelu kääntyi neiti Iltamon käsissä asiasta toiseen kuin kepeä tuulenpuuska. Hän lenteli perhosena kysymyksestä kysymykseen, aina vain kiehtoen Oolavia. Tietäen elämänkysymyksien olevan Oolavin mieliaineita, lennähti hän taas niihin uudestaan, puhuen:
— "Minä olen niin iloinen, kun tulette Pietariin… Minä olen Teidän seurassanne aivan syventynyt elämänkysymyksiin… Minä tuskin enää jaksan kärsiäkään semmoisia jokapäiväisiä ihmisiä, jotka puhuvat ainoastaan joutavista asioista… vanhanaikaisesta… semmoisesta tyhmästä… sielusta ja kaikesta semmoisesta, josta sivistymättömät puhuvat… Eivätkö Teistäkin semmoiset vanhanaikaiset, hurskaat ihmiset ole ikäviä ja kuivia?"
Oolavi istui hetken kuin kuumilla kivillä. Kodin hurskaus muistui mieleen. Hän horjui. Mutta nuori nainen valeli hänet hehkuvilla katseillansa… huumasi ja juovutti hänet sillä. Hän eiraaskinutvastustaa. Hän myönnytteli:
— "Kyllä… Kyllä…"
Nuori nainen riemastui ja huudahteli:
— "Tiesinhän minä sen… Te, joka olette oppinut ja ajattelette syviä asioita, miten Te nyt pitäisitte vanhanaikaisista ja yksinkertaisista ihmisistä!…"
Elämänkysymykset alkoivat siten muuttua kepeiksi vesirakkuloiksi… lopulta saippuakupliksi… Puhelun lopussa Oolavi miltei häpeili kotinsa hurskautta. Palava, huumautunut sielu ei enää erottanut kuonaa arvokkaasta.
Kun hän teki lähtöä ja neiti Iltamo ojensi hänelle hennon, huolettoman kätensä tuttavallisesti jäähyväisiksi, kumartui hän syvään, kysyen:
— "Sallitteko?"
Ja lupaa odottamatta tai sitä tarvitsematta odottaa painoi hän neiti Iltamon käsiselkämään palavan suutelon. Hehkuva, ilosta loistava silmäys oli siitä ainoa nuhde.
Huumautuneena astui Oolavi kadulle, jolla talven jäisin pakkanen pureksi hänen palavia ohimoitansa, hänen sitä ollenkaan huomaamattansa.
Mutta kun hän oli talvipakkasessa jonkun aikaa kävellyt ja ohimoiden poltto alkoi jäähtyä, tunsi hän taas jonkun katkeran, soimaavan tunteen, joka nousi hänen povestansa kuin kylmä huude. Hän katui kaikkea: katui lupaustansa mennä Pietariin ja päätöstänsä lyödä kilpailijansa lahjalla. Se oli sama katumuksentunne, joka häntä oli läkähdyttänyt joka kerta, kun hän tuli Hiiden myllystä ja selvisi sen huumauksesta. Sama tunne oli häntä vaivannut joka kerta, kun hän tuli neiti Iltamonkin luota. Nytkin häntä inhotti kaikki äskeinen.
Ja samaten kuin hän oli ennen uudestaan ja aina uudestaan päättänyt olla menemättä Hiiden myllyyn tai neiti Iltamon luo, niin päätti hän nyt taas katkaista tuttavuutensa neiti Iltamoon. Hän alkoi sitä päätöstä miettiä, innostui siihen alussa, päätti kerrankin olla jyrkkä.
Mutta taas tarkisti hän päätöksensä. Hän huomasi, ettei se ollut oikea, ei olluthieno. Hän järkeili:
— "Hän on ollut minulle ystävällinen, miten minä voisin nyt erota aivan jäähyväisiä sanomatta…"
Hän ajatteli ja huomasi sen teon olevan ruman. Hän jatkoi:
— "Semmoinen pahottaisi hänen mielensä… Hän on aivan kuin lapsi…"
Hän näki jo neiti Iltamon mielipahan… näki hänen silmänsä kyyneleisinä… Hän katui jo päätöstänsä ja päätti hyvittää sillä loukkaamansa hennon naisen.
Hän ajatteli edelleen. Ajatukset johtuivat neiti Iltamon hentoudesta hänen kauneuteensa. Silloin hän jo huumautui uudelleen. Hän alkoi laskea hänen silmäyksiänsä, miettiä, miten niiden sulo oli häneen käännetty. Hän suli. Hän muisteli kilpailijaansa, tuli mustasukkaiseksi, raivostui aivan ja päätti voittaa.
Saman taistelun oli hän ennenkin taistellut. Hän ei enää päässyt neiti Iltamosta, enempää kuin Hiiden myllystäkään. Hän oli jo ikäänkuin niiden molempien juopposairas.
Neiti Iltamo istui hänen lähdettyänsä kauvan, ajatuksiinsa vaipuneena, käden hipiällä palavan suutelon poltto.
— "Hän on kai varmasti se 'oikea'?" — mietti hän itseksensä.
Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat.
Elämä punoutui ivarunoksi… Suuri henki ilkkui ihmis-elämälle.
Oli ilta.
Lyhyt, kylmä talvipäivä laski valon-antajaansa, punertavaa auringon kehää, hiljaa taivaan länsirantaa kohti. Tulena hulmuava iltaruskon liina oli sille siellä vuoteeksi levitetty. Hohteisena laskeutui viluinen aurinko nyt sille vuoteelle. Se painautui aina syvemmälle sen punan pehmeyteen. Se upottautui sen hehkuun, niin kuin väsynyt taivaan matkalainen. Jäinen taivaan kupera hohotti autiona. Ei orastanut siinä vielä tähtisato ja idästä alkoi kohota hämärtyvä taivaan reuna.
Makuulta nousi neljä miestä: Ilanne, Voima, Harteva ja Horsma. Huoneessa oli kaikki mullin-mallin: tuolit kaadettuina ja kaikki sikin-sokin pöydälle taikka lattialle viskattuina. Miehet nousivat vuoteesta kuin pahnoiltansa, pohmeloista päätään puristellen. Pidellen sitä kuin polttavinta paisetta, istuivat he äänettöminä vuoteittensa reunalla. Pohmeloansa valitellen huokaili vihdoin Horsma:
"Ah mikä kipu!… Tuskaa sekä vaivaa tää tauti on!"
Voima(päätään pidellen):
"On totta vie!… Se päässä niin jyskyttää, kuin seppä moukarillaan…"
Ilanne(tuskissaan):
"Oi! Hullumpaa on vielä!… Tää on samaa, kuin pakottaisi yhtäaikaa sataa hammasta…"
Harteva:
"Oikein sanoit sinä, veli…Mun pääni kohta halki pamahtaa…"
Horsma:
"Varmaankin riettaat sekottivat viinaan jotakin katalaa…"
Ilanne(lisäten):
"Tai liiaks voimaa panivat juomaan… Oi-joi, tätä tuskaa!… Takoo kuin oisi päässä pirun paja…"
Harteva(katsoen laskeutuvaa aurinkoa ja hämmästyen):
"Nyt maailmakin, nähkääs, hyvät veljet, on nurin käännetty: nääs tuota, päivä nyt nousee lännestä!"
Ilanne ja Horsma(hämmästyen):
"Vie sua lempo!…Tää ennustaa jo viime tuomiota…"
Voima(oikaisten):
"Se kumma ei oo tämän päivän ihme…Se lännestä on noussut koko talven,"
Harteva(yhä enemmän hämmästyen):
"Nyt valehtelet…"
Voima:
"Enkä valehtele… Vai etkö ole huomannut myös itse, kun heräät, että päivä silloin aina huoneeseen paistaa länsi-ikkunasta."
Kaikki kolme(ällistyen):
"Niin onkin!…"
Ilanne:
"Lempo, ettei ennen ole jo sitä katsottuna!"
Harteva(ajatellen):
"Nyt on tässä pelissä pirun sormi…"
Horsma(peljästyen):
"Niinkö luulet?"
Harteva:
"No, kuka muu ois voinut päivän kantaa lännestä nousemaan!… Se vanha Lempo, kun meidät jutkahutti omiksensa, nyt meidän kerallamme mielin määrin jo ilveilee…"
Ilanne(harmistuneena):
"Voi tuota vietävää!… Ja kaiketi tää pohmelokin hänen on kujeitansa…"
Harteva(vakuuttavasti):
"Kenenkäs se oisi… Se meitä piinaa nyt kuin kissa hiirtä… Oi, armias!… Nyt repii taas, kuin kiskois tuhatta hammasta pois leukaluusta!… Ja pahin pula täss' on vielä, että on tasku typö-tyhjä… Millä tässä nyt saadaan seltteriä!…"