Voima(harmissaan):
"Pullon pohjaan ois' aina jätettävä ryyppy mieheen. Nyt juotiin kaikki…"
Horsma(närkästyneenä):
"Sekin teko oli sen Lemmon kiusausta…"
Harteva(huokaillen):
"Sen se oli!…"
Ilanne(päivitellen):
"No, kyllä puijaa meitä… Ilkeääkin niin viekas olla!"
Harteva(masentuneena):
"Nyt jo alkaa tulla viimeinen päivä: Rahat ovat menneet, ei kukaan anna velkaa… Isä-ukko on kuivaks' aivan lypsetty… Ei myöskään sedästä lähde, vaikka heruttaisi… Ilmankos päivä lännestä jo nousee!…"
Horsma(huokaillen):
"Ei peri meitä hyvä… Takaperin jo kulkee kaikki, aina siitä asti kuin Piru meidät puijatuksi sai…"
Harteva(närkästyneenä):
"Se pahennus vei sielun, mutta jätti hoidotta ruumiin… Moinen ruma peli ei kelpaa mihinkään… Jos olisi hän kunnon henki, varmaan omistansa nyt huolehtisi… Osottaisi edes, mist' oisi rahan saanti mahdollinen… Lopusta mies jo itse huolen pitäis…"
Voima(halveksien):
"Ja kerskui sitten vielä olevansa mukamas hyvä isä…"
Harteva(epätoivoisena):
"Totisesti, jos nyt se, Piru, pelastuksen toisi, niin nahkanikin saisi viedä sitten, kun en mä sitä enää ihokseni tarvitse…"
Toiset kolme(vannoen):
"Saisi vaikka elävältään jo viedä muassansa, kunhan toisi nyt avun!"
Harteva(epätoivoisena):
"Ah, jos auttaisit sa, Piru!…Kas… kas, kun mua alkaa röyhtäyttää!"
Harteva röyhtäisi… Mutta röyhtäyksestä pääsi pieni hengähdys hänen suustansa… Ilmaan päästyänsä se hengähdys oitis syttyi… Tulikielekkeenä leijaili se nyt huoneessa hiljaa, kauniisti… Kaikki neljä kauhistuivat… Tulikieleke leijaili yhä elävämmin… Harteva oli kauhun lyömä… Viimein huudahti Horsma hämmästyksissään:
"Voi, Harteva!… Sun hengähdykses palaa!Nyt oot sä, mies, jo liian paljon juonut!…"
Harteva(kauhuissaan):
"Ei suinkaan oo se toki viinatulta!"
Ilanne(peljästyneenä, liekkiä tarkastellen):
"On… varmaan on!…"
Voima(peljästyneenä):
"Oi… Puhdas viinan liekki!Viinalta 'haiseekin!"
Harteva(vapisten):
"Oi, pelottelet!"
Horsma(paeten liekkiä):
"Se lentelee kuin piruntuli… Auta!"
Harteva(kauhuissaan huutaen):
"Ah, auta armias!… Auta, vaikka Piru!"
Toiset kolme(tulen kielekettä vältellen, huutaen):
"Oi, auta, vaikka itse Paholainen!"
Silloin pieni liekki sävähti ja hulmahti lieskaksi. Miehet säikähtivät… Kului hetki… Liekistä leimahti silloin suuri Perkeleen haamu. Ihmeissään huudahtivat silloin kaikki:
"Se olit sinä!… Kuka oisi luullut!"
Perkele(rehennellen):
"Ma aina olen siellä, missä mua avuksi huudetaan… En vielä koskaan oo myöhästynyt, enkä kuuro ollut…"
Horsma(ikäänkuin anteeksi pyytäen):
"Ja me kun sua tässä soimailimme!…Vaan mitä tehdä, kun on tiukka paikka!"
Perkele(ylpeänä lohdutellen):
"Ei mitään tee!… Ma olen soimauksiin jo tottunut… Ken tuhmuuden vain tekee, hän mua soimaa: Jalan kiven loukkaa — nimeni lausuu hän, ja edellensä: mies eukon nai — kun akka häntä haukkuu hän minun nimeäni suustaan päästää kuin paputulvaa, vaikk' en ikänäni vihille ole ketään viekotellut…"
Harteva(selviytyen):
"Ah, nyt mä ymmärrän jo minkä vuoksi niin ankarasti sydän-alaa velloi! Se oli siksi, että siellä asuit sa, rakas, armas, suuri otto-isä…"
Perkele:
"Sen oikein sanoit…"
Harteva(kummissaan):
"Ja kun minä luulin sun tuli-helvetissä majailevan!"
Perkele(viisaan eleillä):
"Et väärin siinä luullutkaan… Vaan kuule: Mä helvettiä muassani kannan ja asetan sen aina ihmispoveen, johonka majottaudun!"
Horsma(huudahtaen):
"Hartevassa on siis sun suuri tuli-helvettisi!"
Voima(lyöden ihmeissään käsiään yhteen):
"Ilmankos tulta röyhtäyksestä lähti!"
Harteva(Perkeleelle):
"Jo teit sä minuun lemmon-moisen pesäniKun et vain perätöntä laskettelisi"
Perkele(vakuuttavasti):
"Sun koko elämäsi todistaa todeksi kaiken, mitä äsken sanoin. Ma aina sinun sydämessäs' asun… ma olen sydämesi himo… halu… Sen voimana ma elämääsi ohjaan kuin hyvä isä…"
Harteva(varovasti):
"Silloin varmaan kuulit sen, mitä tässä äsken juttelimme?"
Perkele:
"Jokaisen sanan…"
Harteva(rohkaistuen):
"Nyt on täysi tosi edessä meillä: Isä-ukko ehtyi… siis näytä mistä rahaa saada voi!"
Perkele:
"Ah! nuori mies ei koskaan pulaan joudu".
Harteva:
"Sä tarkottanet, että rikkaan vaimon voi raha-arkuks' ottaa, kun on nuori… Se tie on pitkä… Paljo pikemmin nyt tarvitaan jo…"
Perkele:
"Oikein lausuit siinä… Jos mieli saada naimisella rahaa, pitäisi isän olla tirehtöri, tai pikku parooni…"
Harteva(harmistuneena):
"Ja isäseni ei ole sitä huomannut!… Ei kelpaa se ukko lemmollekaan… Hankkii pojan, mut eipä hanki sille titteliä: 'paroonin poika'!… Liikemiestä siitä ukosta, näät, ei tule milloinkaan."
Toiset kolme(masentuneina):
"Se tie ei siis nyt meitä auta enää, niin tuhma isä meill' on jokaisella…"
Perkele(lohdutellen):
"Ei hätää!… Kuule mitä sydämessäs vain minä puhun, silloin löydät polun rikkauden luo!"
Harteva(innostuneena):
"No puhu oitis sitten!"
Perkele:
"Maa tulvillaan on rikkautta…Otaja syö ja juo!… Miks' aivan turhaa siinä arkailet!"
Harteva(hölmistyneenä):
"Pitäiskö jo varastaa?"
Perkele:
"Ei ollenkaan! Nääs onhan muita teitä: Lyö korttia!… valitse tyhmä uhri!… Yleensäotaaina ovelasti… eipaljainkäsin, mutta rukkasina jotakin: kortit… pörssipeli, taikka pikkuinen kauppaliike!…"
Harteva(ajatuksissaan):
"Korttipeliin vois' ehkä vielä lainatuksi saada pääoman, mutta kaikki toiset liikkeet jo ovat mahdottomat…"
Toiset kolme(vahvistaen):
"Mahdottomat."
Perkele(kavalana):
"Ei vielä hätää!… Viime tiukan tullen jo otapaljain käsin!… Varkautta vain karta!"
Harteva(ymmärtämättömänä):
"Nyt sä puhut himmeästi…"
Perkele:
"On viisaus aina hieman sekavata… Siis sanon suoraan: Käännäoppinurin: opeta: rikkaus on varkautta, ken sitäottaa— omaa ottaa pois!"
Harteva(ihastuen):
"Tää neuvosi ei ole hullu oppi…"
Toiset kolme:
"Ei ole, ei! Tää oppi sopii meille, kuin meillä ei oo enää rikkautta…"
Harteva(Perkeleelle):
"Suur'-kiitos sulle! Mutta ensi hätään ois toinen apu tarpeen."
Perkele(auliina):
"Neuvon annan: Mun matkassani näit sä viime kerran varakkaan miehen…"
Harteva(keskeyttää iloissaan):
"Muistan… muistan miehen!…"
Perkele(lumoavasti):
"Hän on mun lapsiani… Oolaviksi nimitän häntä!… Etsi hänet, sekä takerru mieheen! Hyväsydäminen on mies… Hän sulle ensi avun antaa… Saat siten kapitalin… Hiljaksensa viet sitten häntä aina edellensä… pelailet… ryyppäät hänen kerallansa ja näytät hälle hiukan maailmata… Etenkin lemmenseikkailuissa hältä kokemus puuttuu…"
Harteva(riemuissaan):
"Oivan opettajan hän saa, kun joutuu mulle oppilaaksi…"
Toiset kolme:
"Ja meit' on tässä kolme apulaista."
Perkele(Hartevalle):
"Ma olen hänet sitoutunut viemään elämän syvyyksiin… Nyt sulle tässä sen tehtävän ma toistaiseksi uskon… Sä näytä hälle ihanimmat immet ja jollain lailla häitä keplottele taas palkka itsellesi!… Lapsiani näin kasvattelen toinen toisellensa ja annan heidän toisiansa auttaa… Mä, nähkääs, olen tasajaon mies: en suosi toista enempää kuin toista, vaan kaikki heidän kesken tasan jaan…"
Kaikki neljä(ihastuneina):
"Sa olet miesten mies!… Sa olet hyvä, vanhurskas isä!"
Harteva(kiitollisena):
"Kiitos neuvostasi!… En totta totisesti kynsistäni ma miestä päästä, ennen kun on kaikki jaettu tasan: Multa kokemusta hän saa ja minä hältä raha-roskaa… Nyt, pojat, alkaa herraspäivät taas!"
Kaikki kolme(iloisesti hälisten):
"Suur' kiitos sulle, suuri Paholainen, kun neuvoit!… Kyllä miestä opetamme… Hänestä sulle viisaan pojan teemme."
Perkele:
"Mä kiitän teitä, hänen puolestansa, ja oppaaksenne työssä suosittelen teosta Harhaman: 'Varotushuuto'…"
Kaikki neljä(keskeyttäen huudahduksella):
"Oh! Tuttu kirja!…"
Harteva:
"Kaikki viisautemme on sillä saatu… Se on meilt aikaa avannut silmät… Varmaankin se kirja on sinun pyhä pirun-aapisesi."
Perkele(viisaana):
"Ei aapinen, vaan pyhä raamattuni."
Horsma(huudahtaen):
"Siis oomme pyhän kirjas tutkijoita!"
Perkele:
"Niin ootte."
Kaikki neljä(riemastuen):
"Neljä pyhää miestä siis!…"
Kun kiusaaja tuli lempivän luo.
Kesä kukki talven keskellä… Lemmetär kylvi suruja ilojen sekaan… Surullisena kehräili tyttö lemmenrihmojansa… Rastas lauloi ikäviänsä, häälintu somisteli surulla itseänsä ja lemmenlehdossa kehräsivät neidot häärihmaa kihlatun morsiamen murheesta.
Oli puoli-yö.
Kuuvalon kelmeässä hopea-ulapassa ui kylmänkirkas, kaunis runovene… Veneessä seisoi ihana Vilutar kirkkaassa kuutamopuvussa, kylmän kylvövakka kannattimessa. Se kylvi Litvan hangille talven kylmiä runoja: kauneita kylmänkipunoita… Ne kipunat kimmeltivät kirpeinä, säkenöivät tuliteräisinä, hohtaen kylmällä hopeahangella… Yö oli runoa, Viluttaren vene vilua täynnä… Kaksi muuta Vilutarta kehräsi jäärihmaa kylmän kirkkaudesta. Ne kehräsivät sitä kultarukilla ja heittelivät kehräämiänsä maahan kylmänrunoudeksi, kauniin Litvan puiden oksien koruiksi… Se rihma riippui runokirkkaana puiden pukuna, hopeoiden koko metsän… Harson lailla viskautuivat ne runorihmat hunnuksi kuusen yli, koristaen sen talven kauniiksi morsiameksi. Se oli talven-maan kaunista yön runoa.
Rauhaista unta nukkui kaunis, puhdas Martva… Kasvoilla hohti suuri hengen rauha… Kauniin, puhtaan sielun syvyydestä nousi armain, hienoin runopilvi… Se leijaili kauniisti… Se häilyi hänen päällänsä ihanana kuin kaunis nuoruuden unelma, joka nuoruus-ajan kukkamailta kohoaa unelmiinsa vaipuneen ylitse… Yö himmeni, runo hienoni… Neidon mielen puhtautta kuvasti ihana unten pilvi… Martva ihastui… Mieli vierähti lemmen runoksi, uni kihlatun kaipaukseksi… Unipilveen ilmestyi silloin pieni Lemmetär, lemmen Jumala… Uni armastui… Pilvestä puhkesi entistä ihanampi lempivän neitosen runo-unelma… Lemmetär leijaili siinä pikku enkelinä, kädessä pieni, kaunis soitin… Sillä soitteli hän unien säesteeksi ihaninta säveltä… Puhdas, jumalainen soitto herätti nukkuvassa kihlatussa puhtaimmat lemmen ikävät…
Soitto hiljeni, uni hienoni… Se vei nyt hänet lemmen runoisille maille rauhassa armastansa kaipaamaan…
Kevät puhkesi silloin talven lumista… Se puhkesi kukaksi keskelle talvea… Martva kulki jo Lemmen satusaaren mailla… Saari oli soma, metsä ihana… Ihmeen kaunis Kevätär käveli siellä tyttösenä… Se kylvi helmastansa kevään kukkia nurmikoille… Unetar ripsehti saaren metsiköissä… Se sirotteli kauniit lintuparvet lehtipuihin… Se ripusteli puut ja pensaat täyteen nuoruuden toiveita, lemmen unelmia… Runona loisti saari, lauluina sen vedet… Lehdon reunaa koristi loriseva Lemmenlähde… Sen luona seisoi armain lemmen jumalatar, neidon ikävöidyin, kaunis Kihlatar… Se seisoi kauniilla, valkoisella alttarilla kauniissa runopuvussa, vyöllä kirkas kihlasormus kauniissa runonauhassa riippumassa, kädessä myrtti, huntuna valkoinen morsiushuntu ja päässä pienoinen seppele…
Käki kukkui, lintu lauloi… Kaksi viuluniekkaa viritteli viulujansa… Ympärillä kuiskailivat kauniit hääneidot poikinensa… He ihailivat hurmaavan kaunista Kihlatarta… Kukka tuoksui, päivä paistoi… Lehdossa kehräsivät Lemmettäret lemmenrihmaa kauneilla runorukeilla…
Jo saapui kaunis, unelmoiva Martva Lemmenlähteen luo… Mieli oli herkkä, katse kaihoa täynnä… Hän istahti kivelle lähteenkorvan luo ja vaipui siinä haaveisiinsa… Mieli sai kaunista surua entisen lisäksi, katse kaihon, mietteet ikävän lisää… Hän ikävöi armasta sulhoansa… Viulu alkoi jo soida hiljaa, tuskin kuultavasti… Sen säesteeksi hyräili Martva ikävissänsä kertoen sydänsurujansa. Hän hyräili näin:
"Sydänhuoleni, Kihlatar, sulleminun raukan nyt kertoa suo!Jo on Oolavi laulanut mulle…Sinä tietänet laulelot nuo.
Minun luonani istuen illoinkevät-onnesta kertoessaan,sydämeeni hän lempeä silloinsydämestänsä kaas' palamaan."
Lemmettäret keskeyttivät lemmenrihman kehräämisen… Kaunis runorukki sai levätä… Kehrääjät katselivat kaunista sulhonsa surijaa kuunnellen sen lauleloa… Martva nautti lemmen ikävästä… Kädet kauniisti helmaan laskettuina jatkoi hän nyt lauluansa:
"Sydänparkani siksi nyt palaa,ikävöipi, ei rauhaa saa.Sinun luoksesi lähdin nyt salaa.Sinä lohtua mulle nyt jaa!
Minä sulholta saada jos voisinsinun lahjasi, Kihlatar, vaan,paraneisin, ja uhriksi toisinpari parhainta yrttiä maan."
Lemmettäret polkivat rukkinsa pyörimään… Rihma juoksi, rukki hyrisi… Hääneidot lauloivat hiljaisella hyminällä, rukin hyrinän säestäminä, kaunoinen, hieno kaiho kasvoillansa… He lauloivat Martvan puolesta rukousta:
"Sinä, Kihlatar, Martvaasi auta, ikävöivälle lahjasi suo! tahi korjaapi neitosen hauta. Toki tahtosi ei ole tuo?"
Martva kuuli laulun… Lempi helähti kauniimmaksi, mieli liikahti hellemmäksi… Laulu tuntui surulliselta… Yhtenä huolena helisi kalliosta tuleva kaiku…
Martva mietti… Hän muisteli sulhastansa… Kaunis lemmensuru painoijo mieltä maahan, painoi sitä hellästi, kuin kaunis uni uupunutta…Metsä hymähti silloin… Tie värähti, kaiku lakkasi kuulumasta…Kaikki odotti, sillä suuri kulkija oli tulossa.
Martvan luo saapui Perkele väsyneenä kulkijana, ja kysyi häneltä kavalana:
— "Miksi ikävöitset, kaunein neitosista?… Painaako joku huoli sydäntäsi?"
Martva heräsi unelmistansa. Outoon vieraaseen katsahtaen huudahti hän ihmeissänsä:
— "Ai, tuntematon, vieras vaeltaja!… En huomannutkaan sinun tuloasi!… Ei huolistani maksa mainitakaan!"
Lemmettäret istuivat äänettöminä… Viattoman eleillä selitti suuri henki:
— "Sinä olet vaatimaton ja ujo… Minä aina pidän sinun laisistasi…"
Oudon ääni soi kuin lumoava soitto… Ihmeissään, ujostellen katsahti häneen nuori neito. Viattomana kiitteli hän kiusaajaa, lausuen hänelle:
— "Ah, suuri kiitos osan-otostasi!… Vaan kuka sulle huolistani kertoi?"
Hartaat eleet kasvoillansa vastasi hänelle viettelijä:
— "Ne neidon huolet kertoo laulu, poski ja surullinen, ikävöivä katse… Äskeinen kaunis laulusi toi viestin minulle ihanista suruistasi…"
Kiusaajan ääni ja katse lumosi Martvan mieltä. Puhtaana, heltyneenä, kiitollisena huudahti hän puhujalle:
— "Ai niinkö!… Lauluniko kertoi kaikki!… Vaan sinä olet varmaan liian hyvä, kun, outo matkalainen, kuultuasi vain lauluni, nyt poikkesit jo tänne noin väsyneenä, miltei uupuneena!… Varmaankin olet kärsinyt, kun osaat suruista sääliä ja lohduttaa!… Niin: onko sinulla ollut suruun syytä?"
Kihlatar suri Martvan tähden… Sormi suulla istuivat pienetLemmettäret rukkinsa takana… Hekin surivat kaunista Martvaa.Surulliseksi tekeytyen myönteli Perkele kysyjälle:
— "Jos tietäisitkin kaikki surun syyni!… Maat sekä taivaat minulta on viety… Siis arvaat mitä olen surra saanut!…"
Martvan mieli värähti. Hän huudahti säälitellen:
— "Voi sua onnetonta vaeltajaa!… Kuka on sinulle niin paha ollut?"
Suuret, salaiset voimat alkoivat ivata ihmishenkeä. Huokaillen vastasi Perkele:
— "Myöhemmin sanon sinulle sen ehkä… Ei tapani ole vihamiehestäni puhua, jos ei hetki siihen sovi."
Herkkyneenä läikkyi Martvan mieli. Perkeleen ääni lumosi hänet. Hän huudahti heltyneenä:
— "Ai, miten hieno sekä jalo olet!… Vaan miksi poikkesitkaan minun luokseni, kun itselläsikin on suremista!… Ei maksa vaivaa minusta huolehtia… Tulenhan toimeen omine suruineni…"
Lemmenkukat nuokuttivat surullisina… Kyynel koristi lemmenjumalien silmää… Kaikki suri ihmiskohtaloa…
Perkele selitti hartaana:
— "Jos matkallani kohtaan onnettoman, en ohi koskaan mene, lausumatta hänelle pientä lohdutuksen sanaa ja antamatta myöskin apuani…"
Martvan mieli läikähti yhä hellemmäksi… Jalous lumosi häntä… Hän huudahti ihastuneena:
— "Sinä olet ihmeen jalosydäminen!"
Ei mikään hisahtanut… Kaikki kuunteli hartaana ihmishengen kiusausta…
Perkele jatkoi kavalana:
— "En ota sanojasi imarteluksi, kun näen, että sydämesi vielä on täynnä lapsen yksinkertaisuutta… Niin: pienen avun antaa haluaisin huoliisi…"
Ohdakkeen kukkaa koristi kaunis hymy… Se tiesi olevansa kirottukasvi, joka valmistaa pahan siementä, jota suuri kylväjä kylvi…Saari hymyili… Kauneus oli kukassansa… Perkeleen katse lumosiMartvaa, joka lausui hänelle kiitollisena:
— "Kiitos!… Suuri kiitos hyvyydestäsi!… En ansaitse niin suurta ystävyyttä… Ah, huoleni ei ole mitään tuskaa…"
Perkeleen katse oli lumoa täynnä, kun hän selitti kiusattavalle:
— "On huoli toki suuren tuskan siemen… Jos et vain aikanansa tukahduta sen kasvantaa, niin koko elämäsi se kerran peittää tuskan-ohdakkeilla…"
Suuren hengen katse herkytti hellää mieltä… Sanat lumosivat…Martva huudahti jo avuttomana:
— "Oi älä puhu noin!… Se pelottaa!… Niin: miksi odottaisi suuri tuska, kun kellekään en ole pahaa tehnyt?…"
Suuri kiusaus jatkui. Sääliväksi tekeytyen selitti Perkele:
— "Ei tuska kierrä koskaan syyttömiä… Se niitä juuri etsii uhriksensa… Nyt sanon: tuska nousee elämästä kuin rikkaruoho, jos et aikanansa pois kitke sitä taikka tukahduta…"
Martva hätäytyi… Hän muisti Oolavia… Lemmen suru leimahti tuleksi… Sitä tulta sytytti Perkeleen palava katse… Hän aavisti Oolavin tuottavan hänelle tuskaa, eikä tajunnut miten tuo tuotti, ei mitä on se tuska… Sydän vavahti… Hän huudahti avuttomana:
— "Oi miksi minua noin pelottelet?…"
Lemmettäret surivat… Ei pyörähtänyt rukin runokiiju… Lumoavana, kavalana selitti Perkele kiusattavalle:
— "Paras on kuulla totuus aikanansa… Huomenna on se ehkä liian myöhä… Jos aikanansa tuskan idut poltat pois elämästä itse elämällä, niin silloin aina kuolemaasi asti hymyilee onni aina kukissaan… Ja silloin koko sinun elämäsi kylvää sinulle armaimpia antimiaan: iloa, kukkia ja säveleitä, rakkautta, tanssia ja muuta… Siis pidä huoli, ettei neitsyt-aika hyödyttä pääse käsistäsi pois!…"
Hän soitteli Martvan mieltä katseillansa ja äänellänsä… Hän loihti hänen sieluunsa tuskan ja murheen kangastukset… Hätäytyneenä, katse rukoilevana, huudahti jo Martva hänelle:
— "En minä kaipaa koskaan maailmassa iloa, tanssia ja säveleitä… Vaan tuskaa, josta puhut, kyllä pelkään ja tahtoisin sen kauvas karkottaa… En itsestäni mitään välittäisi, vaan tuskahan on raskasmuidentähden: Suurimman osan saavat siitätoiset… Sen vuoksi pelkään tuskaa päivät, yöt…"
Ohdakkeen kukka iloitsi ja kasvoi siementänsä… Suuri kiusaus jatkui… Yhä lumoavampana puhui Perkele. Hän vakuutti hartaana, kiehtovana:
— "Se ajatuksesi on suuri, jalo… On oikein että muista pidät huolta… Vaan muista: kerran tulee tuskan hetki ja silloin saavat sinunrakkaimpasiosansa kantaa sinun tuskistasi… On totta: tuska painaa ystävää raskaammin kuin sen tuskan tuntijaa."
Kuin arka lintunen katseli Martva suurta henkeä… Hän hätäytyi ja huudahteli suurten lumojen alaisena:
— "Voi miksi toisten,viatonten, täytyy minun tuskistani aina osa saada!… Ah, jos ne tuskat heidän tähtensä voisin nyt kiertää, salata tai karkottaa!…"
Luonto suri… Kukka koreili kastekyynelissänsä. Tuskankukkaset hymyilivät kauneina… Ne olivat muuntuneet lemmenkukkasista… Kylmänä kysyi Perkele:
— "Ja miksi et voi kiertää tuskiasi?…"
Kaikki suri, kaikki itki… Perkele loihti tuskantulet kiusattavan nähtäviksi… Neidon voimat raukesivat… Hän vastasi avuttomana:
— "Miksi en voi kiertää tuskiani!… Mitenkä vastaan siihen… ah, en osaa!… En, raukka, tiedä mitään pakopaikkaa, mihinkä silloin voisin piiloutua, kun tuska ehkä saapuu minun luokseni… On kaikki outoa ja hämärää!…"
Suuret lumot leijailivat Martvan päällä… Mieli värisi tuskantulelle. Perkele puhui hänelle osan-otolla:
— "Sinua säälin sekä avun annan: Saat tästä tämän kulta-avaimeni… Kun uhkaa tuska taikka epätoivo, niin avaa silloin tällä avaimella se portti, joka Harhasaareen vie!"
Lemmettäret pidättivät henkeänsä… Luonto värisi odotuksesta… Ei tiennyt mikään, kestäisikö ihmishenki kiusauksensa… Mutta se kesti: Peljästyneenä, hätäytyneenä huudahti Martva:
— "En milloinkaan!… En koskaan elämässä… en tuskantulessakaan mene Harhasaareen!… On Gabriel jo siitä varottanut… Hän kielsi Harhasaareen menemästä!…"
Luonto huokasi… Kukka karisti kyyneleensä… Lemmettäret pyöräyttivät runorukkinsa hyrisemään ilosta, kun oli voittanut ihmishenki… Kiukkunsa salaten lausui Perkele, hämmästyneeksi tekeytyen:
— "Onko totta mitä äsken sanoit!… Nyt, Martva, olet varmaan erehtynyt? En usko, että Harhasaarta olisi hän kielletyksi voinut valehdella… Näät, eihän Luoja ole raamatussaan moisesta sanallakaan maininnut…Hyvän- ja pahantiedon puunHän kielsi!… Ja Harhasaarihan on aivan toista!… Kun sinne menet, niin saat silmin nähdä taivaiset ihanuudet sekä onnen… Kas, siellä sulhasesi odottaa…"
Hän katsoi kiusattavaan kavalana… Hän loihti hänen sieluunsa outoja kuvia… Lumous ja tenho lähtivät hänestä… Martva tunsi sen tenhon voiman. Hän hätäytyi ja selvisi vuoroon… Avuttomana seisoi hän suurten voimien edessä. Kuin apua anoen vakuutti hän Perkeleelle:
— "Ei Oolavini mene Harhasaareen… Hän lähti kotoansa tiedon hakuun. Kun aika joutuu, palaa hän taas Litvaan. Hän silloin minulle suuren ilon tuo…"
Kiehtovana, kavalana ja lumoavana tarttui Perkele siihen:
— "Kenties!… Kenties!… En tahdo sitä kieltää… Toki olisi syytä pieni silmäys heittää myös Harhasaaren onnen kukkamaille… Kenties jos siellä Oolavikin on…"
Hajanaisena, surullisena, mutta lumouksesta vapautuneena huudahti siihen Martva:
— "Ei… ei… En usko moista, vaikka minulle sitä kuka vakuuttaisi… Kun Harhasaari on kielletty, silloin ei mene sinne Oolavi, ei koskaan…"
Luonto iloitsi… Perho leperteli kukkasessa… Lemmenrihmat juoksivat taaspuhtaina, runollisina… Harmistuneena yritti Perkele uudestaan, vakuuttaen:
— "Tee ja usko mitä itse tahdot!… Toki uudistan nyt vielä vakuutuksen: eiHarhasaartaole kielletty koskaan… Jos astut Harhasaareen, niin saat maistaa ikuisen, suuren, jumalaisen onnen… Se saari on aivan täynnä hedelmiä: iloa, nautintoa, joka tukahduttaa surusi: tuskan idun, sekä antaa onnen…"
Hänen äänensä huumasi kuin suloinen soitto. Hänen katseensa kiehtoi kuin kaunis taika. Mutta Martva oli jo lumoista päässyt. Hän vastasi voimistuneena:
— "Ei onni ole koskaan nautinnoissa, iloissa, eikä omien toivonnassa… Korkein, jaloin mainen ihmisonni on hento, pieni, kaunis korven kukka, joka ei koskaan menesty ja viihdy ilossa, eikä elon hyörinässä… Se etsii rauhaisimman korvensilmän puhtaaksi onnen paratiisiksensa… Ah hurskas nunnakin on onnellisin, kun saapi olla yksin kammiossaan… Minulle ovat Litvan maat ja metsät se korvensilmä, josta joka aamu ihanin onnenkukka puhkeaa… Miksi silloin lähden suotta Harhasaareen!"
Hän oli voittanut kiusauksensa… Murheelliseksi tekeytyen lausuiPerkele hänelle:
— "Niin: avuksesi tulin ystävänä, vaan huomaan että minun sanojani ja neuvojani nyt et uskokaan… Niin: ehkä vielä luulet pettäjäksi!…"
Se koski Martvan mieleen. Anteeksi pyytäen, pahoilla mielin keskeytti hän, huudahtaen:
— "Oi kuule!… Älä puhu sillä lailla!… Olen pahoillani nyt, kun luulet että sinua epäilisin petturiksi… Ah, uskon sinun rehellisyyteesi. Vaan miksi pahottaisin teoillani Jumalan mielen, Jumalan, joka minulle pelkkää hyvää tehnyt on!… Hän hoivannut on koko elämäni… Nyt puuttuu enää yksi: Oolavini… Hän senkin aivan pian kotiin tuopi… Siis älä suutu, kun en tarjoomaasi avainta sinulta nyt ottaa voi!… En tahdo mielipahaa milloinkaan Hänelle, Kaikkein-Parhaimmalle tuottaa… Ei kukkakaan pahoita päivän mieltä, kun siltä kauniin valolahjan saa… Ja minä olen enempi kuin kukka ja Luoja suurempi kuin päiväpaiste… Vaan anteeksi… sinulla kait on pitkä matka. Oi, älä huoli minun suruistani, vaan lähde kulkuasi jatkamaan."
Taivaalla hymisi silloin ihanin enkelilaulu… Siellä iloittiin ihmishengen voitosta. Ilkeytensä ja vihansa salaten jätti Perkele Martvan. Lähtiessään hän lausui itseksensä kiukkuisena:
— "Hän lausui kuten Jeesus kerran: 'Mene pois, Saatana'… No hyvä!… Minä menen pois hänen luotaan, mutta hänenelämäänsäen silti toki käsistäni päästä… jaluoksensakinpian palaan taas."
Mutta Lemmensaareen laskeutui Herran rauha, kuin sunnuntainen kirkko-ajan hartaus, joka kesäpäivän tyynenä laskeutuu rauhallisten maiden yli ja peittää vedet, joilta on arkipäivän äänet lakanneet kuulumasta, jättäen ne hengen rauhaisiksi asuinmaiksi, missä äänettömyys hohtaa kukassansa, kuten tuonen rauha haudantakaisessa kauniissa paratiisin hämärässä… Ja siihen suureen rauhaan laskeutui taivaan korkeudesta kaunis parvi enkeleitä siellä puhdasta Martvaa hyvän tielle ohjaamaan…
Tienviereltä uusia tuttuja tarttui.
Elämäntie vieri. Kulkija eteni sen mukana. Tienvarsi vilisi jo uusista tutuista.
Kylmä, sakea pakkasen usva pimensi öistä ilmaa, peittäen taivaan tulina palavat tähdet. Ainoastaan joku kirkkain niistä tuikutti sumun läpi heikkona, sammuvana kipinänä. Eloton pakkanen pureksi korvanlehtiä kirpeästi kuin tulikipinä.
Eräässä hotellin yksityishuoneessa oli koolla viisi nuorta miestä, Oolavi niiden mukana. Toiset neljä olivat jonkunlaista alinta muunnosta siitä joukosta, joka kulkee itse ottamallansa nimelläjeunesse d'orée. Joukon johtavana henkenä oli roteva Yrjö Harteva. Toisena merkkimiehenä pidettiin Veikko Horsmaa. Aatu Voima ja Väinö Ilanne olivat vielä heidän johdettavinansa. Yrjö Hartevasta oli tapa sanoa, että hän on ammatiltansa herrasmies.
Korttipeli oli käynnissä. Huone oli sakeanaan tupakansavua täynnä. Sähkövalokin valaisi himmeähkösti sen läpi. Keskellä huonetta oli pöytä, jonka ympärillä seurue istui korttia lyömässä. Ryyppylasit ja pari puolilleen juotua pulloa, sekä poroastiat, jotka olivat kukkuroillansa tuhkaa, paperossin tyviä ja sikarin pätkiä, täydensivät pöydän ja koko huoneen ylen runotonta kuvaa.
— "Kuka sekaa kortit?" — kysyi Harteva, viskaten korttipakan pöydälle ja rehentelevänä heittäytyen tuolin selkämää vastaan.
— "Tuo tänne! Se on minun vuoroni", — lausui siihen Oolavi ja alkoi sekottaa kortteja. Hänen sitä tehdessänsä selitteli Harteva, jatkaen keskustelua:
— "Sinä, Oolavi, olet kerrassaan erehdyksissä, aivan peukaloasi myöten. Anarkia, täysi anarkia, on ainoata oikeaa vapaamielisyyttä. Sillä katso nyt, mitä on vapaamielisyys josta puhut: Jos se sanoo, että anarkia ei ole oikea ja rupeaa sitä ahdistamaan, eikö se silloin ole ahdasmielinen ja vanhoillinen?"
— "Se nyt on taas toinen asia", — väitti Oolavi.
— "Sotke kortteja äläkä minun selvää meininkiäni!" — kiivastui Harteva jatkaen: "Entä jos vapaamielisyys on oikeaa, eikö sen pidä vapaamielisesti myöntää, että vanhoillisetkin saavat olla ja hallita miten haluavat?"
Oolavi mietti asiaa ja myönteli:
— "Kyllähän se on niinkin… jos sinun ajatustasi käyttää…"
Harteva sytytti sikarin, puhalsi paksun savupilven suustansa ja järkeili edelleen:
— "Jos vapaamielisyys ei vapaamielisesti myönnä kaikkien olevan oikeassa, vaan ahdasmielisesti karkaa muita vastaan ja väittää ainoastaan itsensä oikeassa olevan, senkö juuttaan vapaamielisyyttä se sitten on!… Ahdasmielisyyttähän se on, joka on vielä niin raukkamaista, että ei uskalla tunnustaa olevansa ahdasmielisyyttä!… Mikä se on valttia?… Ruutu!… Nyt tuli tupen rapina!… Yksi valtti vain ja sekin huono… Pieti tulee, vaan tulkoon… Hei, pojat!"
— "Hei!" hihkaisi Horsma.
— "Lyö päälle!" — kehotti Voima uljaana.
— "Lyön kyllä!… Hei!" — ylpeili tanakka Ilanne lyöden kortin pöytään.
— "Minä kaadan."
— "Niinpäs tuli pieti, kuin ennustin," — rehenteli Harteva jatkaen:
— "Voiko siis mitään vapaamielisyyttä olla… muuta kuin anarkia?"
— "Kyllä se, juukeli, siltä tuntuu, kun oikein ajattelee", — myönnytteli Oolavi. Harteva sai siitä pontta puheeseensa ja vannoi:
— "No johan sinä lopultakin saat järjen päästä kiinni!… Olenhan minä sinulle vakuuttanut, että eivoiolla muuta kuin anarkia ja sitten sen vastakohta vanhoillisuus eli ahdasmielisyys… piru hänet vieköön! Se sinun vapaamielisyytesi, jota Ounasto on sinulle syöttänyt, ei ole muuta kuin anarkismin häntä, tai sitten ahdasmielisyyden saparo…"
— "Sekaa kortit, äläkä filosofoitse!" — käski Horsma.
— "Anna Yrjön filosofoida", — tarttui Oolavi. Kortteja sakatessansa jatkoi Harteva:
— "Heitä sinä, Oolavi, siis hiiteen se Ounaston oppi!… Eihän vapaamielisyys ole muuta kuin olematonta lirun-lorua… mahdottomuutta, koska sen, ollakseen vapaamielinen, pitäisi antaa kaikkien tehdä mitä tahtovat… Tyrannienkin ja anarkistien sen pitäisi antaa tehdä mitä tahtovat, sillä muutenhan se olisi ahdasmielisyyttä… Risti on valttia…"
Kortit läiskivät taas. Hei-huudot säestivät läiskettä, ja rahat vaihtoivat omistajia. Kun rahat oli jaettu, kysyi Ilanne paperossi hampaissa:
— "Etkö sinä, Yrjö, ole enää puoluekarvaltasi 'ei-mikään'… kun kehut anarkismia?…"
— "Eee-i!… En minä viitsi sitäkään olla… Minä olen kääntynyt anarkistiksi", — ylvästeli Harteva, lyöden kortteja pöytään.
— "No sitten litkat sen päälle… Yrjön laskuun pullo pöytään…Hei, viinuri… Hei!" — huusi Ilanne riemuissansa.
— "Viinuri, hei! Pullo pöytään, viinuri!" — tarttui Voima tanakkana.
— "Viinuri! Pullo pöytään… Hoi, viinuri!" — kaikuivat sekavat, riemuisat huudot.
— "Mikä hätä on herroilla?" — hätäili huoneeseen kiirehtinyt viinuri.
— "Yrjöstä on tullut anarkisti… Tiedätkö että Yrjöstä on tullut anarkisti… Yrjöstä tulee rosvo", — kaikuivat sekavat ilohuudot vastaukseksi viinurille.
— "Tuo miehen kokoinen pullo pöytään!… Yrjö on kääntynyt ja nyt juodaan maljat", — jatkui rähisevän joukon huuto.
— "Konjakkiako vai punssia?" — yritti viinuri.
— "Tuo molempia!" — komensi Harteva sikari hampaissa, selkä kenossa istuen.
— "Kuule!… Ja tuo sitruunaa ja kuumaa vettä!" — kehoitti Ilanne pois kiirehti pääviinuria.
— "Vai anarkisti sinusta tuli!" — ihmetteli Horsma.
— "Anarkisti… Ja se oli vähä rutto kääntyminen. Ei siinä siekailtu monta minuuttia", — mahtaili Harteva. Ja korttejansa tarkastaen hän selitti:
— "Minä luin sitä Harhama-ryökäleen kirjaa ja siellä oli niin syötävän voimallinen kuvaus anarkismista, että minä sanoin jotta antaapa Hartevankin panna pommit soimaan…"
Yleinen naurun hohotus kuului tupakan savun seasta. Kortit läiskivät taas. Rahat vaihtoivat kukkaroita. Oolavi retusi jo muiden mukana, vaikka siivommin, ikäänkuin epäröiden. Harteva kehotteli häntä:
— "Tule sinä, Oolavi, minun kanssani samaan pyöveli-joukkoon, sillä kyllä se anarkismi on oikea usko… Miehen pitää olla toista tai toista päätä, mutta ei välillä heiluvaa… Ja anarkismi on kerrassaan repäisevä meininki… Minä sanon sinulle, Oolavi: Minä olen joko selvä tai sitten täyshumalassa, mutta en koskaan hutikassa, sillä se on sitä keskiväliä eli vapaamielisyyttä…"
Oolavin levoton luonne huumautui aina repäisevästä. Harhaman kuvaukset Nikolain voimasta olivat häntä juovuttaneet. Siten oli hänen sielussansa valmistunut maaperä kylvölle. Oras ei tosin vielä tahtonut nousta, ei edes itukaan maahan ottaa, mutta siemen ei enää myös pudonnut kalliolle: Hänsietijo Hartevan rehentelyjä.
Viinuri toi juomat pöytään. Kortit olivat jaetut, mutta Horsma ehdotti:
— "Levätään nyt ja juodaan… Konjakkiako sinä, Oolavi, otat vai likööriä?"
— "Vaikka konjakkia!" — vastasi Oolavi huolettomana.
— "Minä juon molempia sekaisin", — ylvästeli Harteva, ja Oolavilta hän kysyi:
— "Oletko sinä milloinkaan koettanut, miten paljon sinä 'vedät'?"
— "En ole koettanut", — vastaili Oolavi, kuin sivumennen.
— "Sinun pitää koettaa", — tarttui Harteva jatkaen: "Toisin sanoen: sinun pitää mitata miten paljon sinuun mahtuu… että tiedät kokosi… Kerran me luimme, että oikea saksalainen ylioppilas vetää korin olutta ja mittasimme onko suomalainen ylioppilas yhtä suuri…"
— "Oliko yhtä suuri?" — tokaisi Oolavi, joka ei tahtonut näyttää aralta, kokemattomalta.
— "Suurempi oli häijy", — ylpeili Harteva, — "Yksi kori ja viisi pulloa mahtui… Mutta kyllä olikin silloin täysi… Könönen, joka on semmoinen lyhyt pallukka, niin, Könönen, kuule, paisui niin pyöreäksi, että vieriteltiin miestä kuin oluttynnöriä lattialla… Jos olisi vielä pullo lisätty, niin halki olisi pahuus paukahtanut…"
Yleinen naurun rähäkkä palkitsi puhujaa. Harteva innostui:
— "Jos ottaa kovalle viinaksetkin, niin kyllä niiltä mies voimat pois nitistää. Yhden vuoden ahkeralla harjoituksella jo pääsee niin pitkälle, että saa juoda kuin vettä, eikä mene päähän tippaakaan…"
— "Siis viina on muuttunut vedeksi", — pisti Voima naurun ja rähinän seasta. Horsma oli istuutunut pianon ääreen, säesti sillä ja lauloi täyttä kurkkua:
"Jos oisi täynnä viinaa kaivot ja lähteissä juoksisi viini, niin saisivat rauhassa levätä aivot, ei riippua kirjassa kiini, kun ei olis tarvis tutkinnolta, joitta nyt ei virkaa voida — ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään — saada viinaa lypsämään."
Riemastunut seurue kertasi käheällä äänellä:
"Kun ei olis tarvis tutkinnoita, joitta nyt ei virkaa voida — ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään — saada viinaa lypsämään."
Hoilotus ja nauru sekottuivat epäselväksi rähinäksi. Viini oli tehnyt Oolavissa tehtävänsä ja yhteinen humu ja ilo alkoivat häntä huumata, temmata mukaansa. Vähä kerrassaan valmistuneena alkoi hän huomata, että elämässä on sitä mukaansa tempaavaa, jota hän etsi Harhaman kirjan luettuansa: Hänelle alkoi jo, kuten tuhlaajapojalle, kelvata ja maistua elämän rapa. Hänen veitsiterävä järkensä ja luonteensa perinnäinen rehellisyys vaikuttivat, että hän punnitsi asioita ja puheita ja voi siten vastakkaisissa asioissa huomata kumoamatonta oikeaa, kuten nyt Hartevan todisteluissa anarkismista, vapaamielisyydestä ja vanhoillisuudesta. Perinnäinen, ehdoton totuus kietoutui siten hämäriin, sotkuisiin verkkoihin, himmeni ja hukkui kokonaan ja epäilys alkoi orastaa yhä kasvuvoimaisempana. Kepeistä asioista ja keskusteluista, samoin kuin syvällisistäkin, jäi aina joku siemen, joka iti ja nousi elämän suurkysymyksen oraalle. Kaikki kulki luonnollista tietä, kuten luonnon valtakunnassa. Paha kehkeytyi hitaasti, mutta varmasti.
— "Kuka tekee työn?" — tiedusteli taas Harteva heittäen korttipakan sekotettavaksi.
— "Väinön vuoro!" — kuului jonkun vastaus.
— "Älä valehtele, Aatun on nyt", — väitti Väinö Ilanne.
Syntyi pieni kinastelu. Aatu tenäsi vastaan, väittäen:
— "Minä tein viimeisen työn,"
— "Horsmapas sekasi viimeksi", — intti pari vastaan.
— "No, tuokaa sitten tänne, kun minä sekaan, ja rentonaan!" — komensi Harteva.
Ja taas läiskivät kortit hei-huutojen säestyksellä. Rahoja tasailtaessa tiedusteli Harteva Oolavilta:
— "Tunnetko sinä, Oolavi, jo korttitytöt?"
— "Oolaviko?… Oolavihan se teki niistä korttipakan", — vastasivat toiset yhdestä suusta, ennen kun Oolavi ehti myöntää.
— "Älä nyt!" — ihmetteli Harteva silmät pyöreinä päässä. Oolavi hymyili. Hän nautti sankaruudestansa.
— "Niiden korttipuvut ovat Oolavin ostamat", — selitti vieläHorsma, rähinän seasta.
Harteva riemastui ja huudahteli:
— "No vie sua!… Joko sinä olet ehtinyt niin syvältä saada elämää kiinni!… Mutta se oli mainio keksintö!… Sinusta, Oolavi, tulee kohta mies."
— "Oooo! Sinä et, Yrjö-veikkonen, tiedäkään, mitä Oolavi jo tietää!" — vakuutti innostunut Ilanne.
— "No, Oolavin malja sitten!… Juo, Oolavi", — räyhäsi Harteva.
Lasit tyhjennettiin. Eläköön-huudot kaikuivat savun seasta. Oolavi oli ylpeä, kun oli suorittanut tehtävän, joka ihastutti toisia, etenkin Hartevaa. Harteva selitteli:
— "Nyt niillä tytöillä onkin omat nimensä: Hertta — no se on vanha nimi — se suurin tytön votkale on Ruutu ja ne toiset sitten Risti ja Pata… Eilen tanssi Pata heipparillaa ja pormestari istui silinteri päässä, kun yleisö oikein innostui: huudettiin niin turkasesti 'hyvä', että seinät soivat… Ja kukkia kun viskottiin, niin niitä tuli kuin heinävihkoja… Forsmanin Pekka silloin innostui niin, että kiireessään sieppasi pormestarin päästä silkkipytyn ja nakkasi sen näyttämölle, että hei vaan!…"
— "Eikö naurettu pytylle?" — tiedusteltiin Hartevalta naurun seassa.
— "Naurettiin… Niin nauroin minäkin, että tuppi heilui", — vakuutti Harteva.
— "Entäs miten pormestarin älypytylle kävi?…"
— "Miten sille kävi!… Hyvästihän sille kävi: Pata potkaisi sen takaisin, että komahti vain tyhjä pytty, ja pormestari sieppasi omansa lennosta kiinni!" — selitti Harteva, välinpitämättömänä rehennellen ja ihmetellen.
— "Pahuus kun minä en sattunut siinä ötäkässä olemaan", — päivitteli Horsma päätään raapien. Kulauttaen lasinsa tyhjäksi, ilmotti Harteva:
— "Tiedätkö, Oolavi, että pormestarin Bertta on sinuun pikiintynyt korvalehtiään myöten?"
— "Älä nyt lorise!" — yritti Oolavi mielihyvillään.
— "Ja entäs Kauniston Esteri!… Se on kanssa!" — lisäsivät toiset meluten ja räyhäten, Harteva jatkoi vakuutustansa. Lyöden nyrkkinsä pöytään vannoi hän:
— "No kun minä sanon, niin se pitää paikkansa kuin taivaan valtakunnan perustus, pyhä Pietari… Ja arvaa miten varmasta paikasta minun tietoni ovat!"
— "Omasta päästäsi… Kellä on pata-ässä?" — vastasi Oolavi pelin lomassa, tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta itse asiassa, nauttien ilmotuksesta.
— "Huonommasta lähteestä sentään", — ylpeili Harteva, selittäen: "Renlund on Berttaa hakkaillut jo toista vuotta ja oli jo päässyt salakihloihin asti, kun Bertta pyöräyttikin pojalle rukkaset ja komeat pyöräyttikin…"
— "Onko Renlund saanut rukkaset!… Renlundin Kustiko on saanut rukkaset… Älä nyt vain perättömiä valehtele!… No sitten saadaan yksi mies lisää joukkoon!" — iloitsi koko joukko niin että ääntä tuli yhtenä humuna ja rähäkkänä.
— "On saanut",— vakuutti Harteva, jatkaen: "Eilen jo tuli itse luokseni ja pyysi ryypyille… Ja kun oli vähän aikaa kallistettu, niin että Renlundilta kieli pääsi kahleistansa, niin sanoi että… niin surkealla äänellä vielä sanoi, että: 'Minä juon nyt harmista, sillä Bertta on nyt mennyt minulta ijäksi'… Kun minä syvemmältä häntä tutkin, niin hän sanoi suoraan, että sinuun hän, Oolavi, katsoo kierolla silmällä… Mutta älä sinä huoli Bertasta! Sen kanssa saat pahankurisen anopin ja vähä rahaa!"
— "En minä huoli kenestäkään", — kerskui Oolavi.
— "Se on oikein!" — huusi riemastunut seurue, korttien läiskiessä.
— "Jää vainenkin pyhäksi vanhaksi pojaksi… Minäkin aijon siksi munkiksi ruveta", — mahtaili Harteva, puhallellen pitkiä savuja ja jatkaen:
— "Mutta naimisiin minä en silti mene… Ennen panttaan nahkani pirulle, kuin rupean avioliitolla elämään…"
— "Älä nyt ylpeile!… Kun tulee viimeinen tiukka, niin menet vain naimisiin kuin poika," — puuttui juopunut Horsma.
Harteva vannoi mahtipontisena:
— "En vaikka naukuisi… Ja tiukka ei tule, sillä minä rupean virkamieheksi!"
Joukko hämmästyi. Joku huomautti:
— "Entäs tutkinto?…"
Harteva reuhasi edelleen:
— "Tämä poika ei huoli tutkintoviroista… Minä rupean arvostelijaksi… herra arvostelijaksi…"
Yleinen naurun hohotus palkitsi puhujaa. Sen seasta kuului huuto:
— "Yrjö on herra arvostelija…"
— "Mitä sinä arvostelet?" — tiedusti Oolavi. Harteva teki mahtavan liikkeen ja ylpeili:
— "Minä rupean arvostelijoiden arvostelijaksi… Arvostelijakeisari minä olen… Ja kun minä arvostelen, niin siinä pitää jymyn kuulua!… Minä arvostelen koko maailman, että rytisee… Hei vaan!"
— "He-hei!" — hihkaisi seura, kädet ojoina.
Korttipeli, juominen ja reuhaaminen jatkui aamuyöhön. Seurue käviaina vain äänekkäämmäksi. Rahapanokset suurenivat, savu sakeni.Miehet raatoivat savun seassa, kuin riihiväki pölyisessä riihessä.Huudot, laulut ja pöyhkeilyt vuorottelivat. Pois lähtiessä selitteliHarteva Oolaville:
— "Kadulla… minä… sanon kaa… ka… kadulla… kadulla pitää olla herrasryhti: Astunta topakka… katse ylpeä… näin… vä… väh… vähä yläviistoon… ja keppi kee-eppi tällä lailla… Edelleen… sikari aina tässä asemassa soo… soor… sormien välissä… ja mahtia… maa… ahtia sitä pitää olla… Se kaikki kuuluu korkeampaan sivistykseen… ja varsinkin se koo… ko… korottaa miehen neron kurssia…"
Itäinen taivaanranta raottui jo aamuruskoksi, kun Oolavi saapui asuntoonsa. Joku sanomattoman ilkeä, vastenmielinen tunne täytti silloin taas koko hänen olemuksensa. Hän inhosi kaikkea. Kun hän laski nyt rahojansa, huomasi hän menettäneensä yli kolmetuhatta markkaa. Epätoivo valtasi hänet silloin, kuten jo usein ennen. Hän oli jo menettänyt suuria summia, oli aina toivonut voittavansa ne takaisin ja sitten lakkaavansa, saatuansa siten peitetyksi pankkitalletuksiin tekemänsä vajauksen. Sielun ja ruumiin voimat raukesivat hetkeksi kokonansa. Päihtymys meni ohi ja käsittämätön tuska ja inho raateli häntä armottomin kynsin.
Tuskaisena tarkasti hän taas saapuneen postin ja luki Martvalta tulleen kirjeen. Vaistomaisesti, kuten aina hätäytynyt, tarttui hän nyt Martvaan, joka tuntui enkeliltä, ainoalta, joka hänet pelastaa. Ja kumminkaan hänellä ei ollut enää voimaa eikä rohkeutta paljastaa mitään, ei palata hänen luoksensa. Hän oli jo mennyt liian kauvas. Siksi oli paluu vaikea. Hän yritti jo tunnustaa kaiken: kirjoitti kirjeen, mutta kirje tulikin taas toisenlainen kuin hän olisi tahtonut. Hän salasi kaiken. Hän sirotteli koko kirjeen lemmenkukilla ja puhtailla ajatuksilla. Ainoa mikä siinä ilmaisi jotakin, olivat loppuun liitetyt kaksimieliset sanat: "Kuten tiedät matkustan lukujeni vuoksi Pietariin. Et tiedä miten sinua kaipaan ja miten tarvitsisin sinua nähdä luonani ja puhua kanssasi."
Kokoon menehtyneenä, ikäänkuin mäsäksi lyötynä vajosi hän istumaan, kutistui aivan lyyhyyn, kärsi ja kauhistui nykyistä tilaansa. Se kauhu ja epätoivo masensi hänen voimiaan edelleen. Ruumiinkin voimat loppuivat niin tyyten, ettei hän jaksanut enää liikahtaa, hengitys muuttui kuumeiseksi, katse epätoivoiseksi. Hän alkoi hiota ja vapista. Voimattomat kädet riippuivat polvilla rentoina ja alas nuokahtanut pää painoi hartioitakin kumaraan.
Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi.
Elämä ja kuolema kulkivat käsi kädessä. Kalman mailla ajatteli neito surullista elämänlauluansa.
Oli tyynen kesäisen päivän kaunis sävy… Hautausmaalla heilahtelivat tuonen liinat… Kuoleman kukat nyökyttivät siellä surullisina… Päivä paistoi suruja maille ja kuoleman kaunis runous puki kaiken rauhaisimpiin liinoihinsa… Ei risahtanut, ei hisahtanut… Kuoleman hiiri kurkisti kivenkolosta ja Tuonen kissat hiipivät hiljaa ruohokossa…
Kuoleman kauniina enkelinä seisoi Martva hautausmaalla… Hän seisoi kauniin puun alla, sen runkoon hieman nojaten… Tuoni tuoksui, kalma kylvi rauhojansa ja kuolema kehräsi elämänvirttä, kehräsi sitä, kunnes katkesi säije.
Martva tajusi kuoleman suuren tarinan… Hän huomasi sen rukin rullaavan, näki miten on heikko elämänrihma: Se juoksi miltei näkymättömänä, solui kuoleman hyppysten lävitse… Kaikki kertoi kuoleman suurta satua, lauloi sen rukin hyrinätä… Hauta ruohottui, risti lahosi… Jotkut mätänivät jo maassa, toiset seisoivat kallellansa… Kuoleman voittopatsaina odottivat ne omaa kuolemaansa…
Jo alkoi vavahdella Martvan mieli… Kuoleman rukit hyrisivät niin surullisesti… Elämänrihma hienoni hienonemistansa ja solui kuoleman rukin rullalle. Martva mietti elämän ja kuoleman suurta tarua, kuunteli kalman kertomusta… Likimäisnä, hänestä hieman oikealla, kohosi pieni, kaunis, vaatimaton Ranniston kanta-isän hautaristi… Sen koristeena oli kukkasia… Ne kukat oli sinne Martva eilen tuonut…
Päivä paistoi, kuoleman sirkka sirisi… Hienona hyminänä vieri kuoleman suuri virsi… Martva mietti elämän surullista runoutta: Elämä kaikkinensa avautui hänelle niin kuin kaunis kukannuppu… Se tuoksui runollista ikävää… Hän käsitti paljon… Hän ymmärsi elämän… Hän huomasi, että siitä puhkeaa ihana, armas kukka: kuolonrauha… Se rauha hohti jo surukukkana hänen edessänsä… Se koristi Litvan kaunista hautausmaata…
Tuuli nukkui… Tuoni ripsehti askareillansa… Kaunis enkeli suri koivikossa, itkien Martvan kohtaloa. Koivu huokui hartautta… Tuonen tytöt hiipivät kylmät sukat jalassa… Ne katselivat kaunista Martvaa ja itkevää enkeliä… Enkeli laskeutui ristin juureen polvillensa ja rukoili Martvan puolesta:
"Oi, Isä! Sääli Martva rukkaa! Et hälle kova olla saa! Sa hoida häntä, ihmiskukkaa! Jo suru silmää sumentaa häneltä. Toki kyyneleitään Sä ällös päästä vuotamaan, vaan anna kuivin poskin teitään rakkaasi käydä ainiaan!"
Kirkonkello kumahti kauniiksi aameneksi… Se kumahti hiljaa sekä kirkkaanheleänä… Sen ääni sointui rukoukseen, niinkuin nuoren tytön kauneus sulautuu hänen ilta-ikäviinsä… Rauha värähti… Tuonen lintunen nukahti… Kesä-illan kauneus vierähti korkeimmaksi runoudeksi… Surullaan ja ihanuudellansa herkytteli se Martvan mielen.
Jo oli hän miettinyt elämäntarunsa… Kuoleman maalla oli hän katsellut elämänkukkaa… Hän oli nähnyt elämän runouden: onnen, joka puhkeaa ikävästä… Hän oli tuntenut ikävän, joka puhkeaa jalon sielun ylevyydestä… Elämänruno suureni… Se tuli surullisemmaksi… Sitä miettiessänsä lausui hän ajatuksissansa:
— "Oi suuri Luoja, hyvä, jalo Isä!… Sinä olet minulle suonut armossasi enemmän kuin olin toivonutkaan!… Sinä annoit minulle kaiken mitä voidaan maan päällä edes uneksiakaan: Sinulta olen saanut vanhempani… Lisäksi annoit lapsuuteni onnen, sen onnen, jonka armaat, kauniit muistot nyt sielustani hiljaa kumpuavat kuin armaat ihanimmat unennäöt… Niin: koko minun kaunis nuoruuteni on ollut täynnä onnen antimia, jokainen aamuni on ollut runoutta… Ne valkenivat ihmeen ihanina öisistä armaimmista unistani kuin päivä aamuruskon punervasta… Sinulta sain myös suuren sielunrauhan; sen päällä lahjanasi leijaelee armaisin surullinen ikävöinti… Niin: kaiken, kaiken, annoit Sinä, Isä… Siis kiitos niistä lahjoistasi olkoon Sinulle, Suuri henki, ainiaan!"
Kuolema istui kylmä kantele polvillansa… Mutta ei koskenut sormi soiton kieleen… Kuolokin katseli kaunista neitoa… Siksi jouti soitto jouten olla… Silmät maahan taas luotuina jatkoi Martva surullista puhettansa:
— "Nyt tässä, rauhaisella kalman maalla taas kerron Sinulle, Isä, huolistani… Et saa vain siitä, Isä, vihastua… En tiedä miten alkaa puheluni… Jotakin hämärää on edessäni ja näen nyt jo jotain surullista ja himmeätä… suurta… kaihoisata, jota en jaksa vielä ymmärtää… Vaan kuinka liekin: Jos Sinä, Isä, tahdot Martvaasi kerran myöskin koetella, kuin muinoin palvelijaasi Jobiakin, niin kuule, hyvä, rakas Isä, ällös tee sitä toki liian ankarasti!…"
Enkeli kumartui itkemään… Kuoleman silmässä kiilsi kyynel… Tuska vieri virtenä, suru säveleenä. Martva jatkoi surullisena:
— "Minä ehkä napisin nyt tässä äsken, vaan muutakaan en, raukka, tehdä voi… Oi, Isä, näethän miten heikko olen. Siis rankaisekin minua lempeästi!… En tahtoisi minä vitsaasikaan välttää, jos luulisin vain kestäväni, mutta minä, kurja, pelkään omaa heikkouttani… Sen vuoksi suo minun nurkua nyt näin."
Elämänkukkanuppu avasi lehtiänsä hänelle… Niiden alta näkyi elämänturhuus ja kuoleman värit… Hän mietti… mietti kauvan. Sitten lopetti hän surullisena rukoilunsa:
— "Muun kaiken saat, jos tahdot pois taas ottaa minulta niin kuin lainan konsanaan — vain kaksi lahjaasi suo minulle jäädä: Ensiksi Oolavi ja vanhempani, ja toiseksi järkkymätön usko Sinuun ja Sinun johdantoosi elämässä… Niin: niitä et saa koskaan ottaa pois. Ja jos tahdot minua milloin lyödä, niin kuivaa silloin myöskin kyyneleeni ja älä salli niiden liian karvaiksi minulle, Isä, tulla milloinkaan!… Jos olen heikko, toki omin voimin voin ehkä itkeä ne kyyneleeni, vaan Sinulle kuuluu niiden kuivaaminen… Oi, kuule, Isä, kuule Martva-rukkaa, äläkä salli kenenkään minun tähteni vitsaasi tuta, eikä suruun jäädä!…"
Kuolema kumartui surullisena… Mykäksi kävi Tuonen kannel… Kukka suri, päivä itki… Tuonelan pieni tyttö käveli koivikossa ja kylvi sinne surukukkia helmastansa… Martvan mielessä värisi miete. Hän hellitteli sitä hetken ja antoi sen sitten vierähtää surullisiksi sanoiksi:
— "Suo minun yhtä tässä hautausmaalla Sinulta, Isä, vielä pyytää nyt: Suo elämästäni minun kerran jättää niin kaunis muisto, ett'ei haudallani kiroa kukaan, vaan tuo siihen kukan tai lausuu siinä pienen siunauksen… Niin, Isä… kuule… ole armollinen!… Martvaasi älä hylkää milloinkaan!"
* * * * *
Suuri elämän sururuno oli loppuun lausuttu… Sirkka sirahti kerran… Tuoni ripusti puuhun kanteleensa… Kuolo seisoi terävä viikate kädessä…
Martva istahti pienelle hautakummulle… Siinä mietti hän sitä himmeää, josta oli äsken puhunut… Ei liikahtanut taaskaan tuulenhenki… Koivun oksilla riippui päivänpaisteen kirkas suruharso… Se riippui repaleisena pukien koivun surun autereeseen… Oksalla istui lintu äänetönnä, pää kallellaan… Kuolema runoili suruja, elämä mielen apeaa ja koko luonnonsävy oli niin suruista ja kaihoisata kuin olisi se itkuun pillahtamaisillaan…
Äkkiä värähti valo… Tuonelan neidot hiipivät hiljaa piiloihinsa… Kaikki hiljeni, kaikki odotti… Tietä myöten lähestyi Perkele, rauhallisena kulkijana, vyöllä Harhasaaren avain… Väsyneenä istahti hän hautakummulle, matkasauvaansa nojaten… Oudostuneena huudahti Martva hänelle:
— "Sinäkö yksinäinen taaskin täällä!… Missä olet nämä päivät vaeltanut, kun näytät matkastasi väsyneeltä?"
Murheellisena, sauvaansa nojaten selitti Perkele hänelle:
— "Ah, minun kulkuni ja minun tieni!… Ne ovat niin kuin taivaan tuulen polut… Ei niitä sido matkasuunnitelmat… Vapaasti kuljen… Yhtä vapaasti myös surullisen luokse tieltä poikkeen."
Hänen äänensä lumosi kuin taikasoitto… Katse poltti neidon povea…Ihastuneena huudahti Martva:
— "Oi, onnellinen, kun saat kaikkialla suruista lohduttaa!… Tuskainen, jonka löytää elämästä, on kaunein sekä kiitollisin kukka… Ei kuihdu se, ei lakkaa tuoksumasta jaloa, suurta kiitollisuuttansa… Ah, jospa minä kerran kastaa voisin sen iki-kauniin kukan kyynelilläni!… Vaan luultavasti näillä matkoillasi on myöskin jotain muuta tehtävää…"
Yhä lumoavampana kuului Perkeleen ääni, kun hän selitti:
— "On suurin tehtäväni ilmotella, mistä on se onni, tieto saatavana, se onni, jota suuri ihmishenki alati ikävöi… Ah, miten harva tässä elämässä sen onnen löytää!… Epätoivoissansa niin moni siksi suistuu turmioon…"
Hänen äänensä väreili sääliä täynnä… Hänen suruinen katseensa soitteli sydämen hellintä kieltä… Säälistä sulaen lausui Martva hänelle:
— "Ai, miten suuren toimen Jumalalta oletkin saanut suoritettavaksi!… Vaan tokko löydät ketään matkoillasi, joka ei tiedä, että kaikki onni on saatavana aina Jumalassa?…"
Perkeleen silmäykset kiemahtelivat kuin kavalat käärmeet… Ne kietoivat viattoman neidon. Kavalana vastasi Perkele:
— "On totta: Suurin osa ihmisistä sen kyllä tietää, mutta harva muistaa nämä Jumalan sanat Aadamille: 'Otsasi hiessätäytyy sinun syödä'… Niin moni luulee, että tämä käsky mukamas tarkottaisi ainoastaan leipää!… Vaan minä sanon: Muista aina, Martva, että ne sanat tarkottavat iloakin ja onnea ja juomaa… vaatteitakin…"
Suuri lumous sokaisi jo Martvaa… Ajatus raukesi… Hän epäröi…Lumous lisääntyi… Ajatuksissansa lausui hän:
— "Sanasi ovat aivan uutta kuulla."
Suuret epäilyn voimat alkoivat raataa: ne hämärtivät sielun… Martvan mieli hajosi, tuli herkäksi… Surulliseksi tekeytyen huokaili Perkele:
— "Ah, moni uskoo, että ihmiselle onLuojavelvollinen valmistamaan ilon ja onnen tässä elämässä: On moinen usko Luojan kiusaamista… Se laiskuria kyllä lohduttaa…"
Elämän-ongelma himmeni… Outo ääni kutitteli korvaa… Mietteissänsä lausui Martva:
— "En ole sitä ajatellut!"
Hän sotkeutui kiusaajan lumosanoihin. Yhä murheellisempana huokailiPerkele:
— "Ah, miten moni Häntä kiusaakaan!… Valmiiksi Häneltä monet odottavat elämän onnea kuin kerran kansa mannaa… Ja kumminkin on Luoja ihmiselleelämänvalmistanut siksi maaksi, josta on se onni, rauha etsittävä!… Niin: ohdakkeiden, orjantappuroiden seasta on se onniotettava… Uskotko sitä, Martva?… vastaa nyt!…"
Kauneimmat soitot lumosivat Martvan mieltä… Hän näki itsensä jo syyllisenä… Masentuneena lausui hän:
— "Nyt uskon, että sinä puhut totta… Oi, miten rohkeana, useasti minäkin olen kiusannut jo Häntä rukoillen Häneltä valmista vain aina!… Hän varmaankin on suuttunut jo minuun…"
Kyynel kierähti kauniiseen silmään… Povessa oli jo sydämen täysi suruja… Kavalana lohdutteli Perkele:
— "Hän myös on hyvä sekä armollinen… Jos käännyt aikanansa, sekä lähdet vihdoinkinomankäden varaan, niin… Hän silloin vielä kaikki unohtaa…"
Kyynel kierähti… Mieli värähti… Hieman rauhottuen myönteli Martva:
"Niin… Sen uskon. Hän on ihmeen hyvä… Vaan mitä pitää minun tehdä nyt?"
Suuri henki tekeytyi miettiväksi.
— "En tiedä… Luulen toki, että sinun on lähdettävä nyt jo kotoasi… Siis lähde nyt ja ota ilman Luojaa elämän ohdakkeista onnen-rauha!… Niin tottelet myös Häntä: Jumalaa…"