The Project Gutenberg eBook ofMartva IIThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Martva IIAuthor: Maiju LassilaRelease date: August 1, 2016 [eBook #52689]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA II ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Martva IIAuthor: Maiju LassilaRelease date: August 1, 2016 [eBook #52689]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Martva II
Author: Maiju Lassila
Author: Maiju Lassila
Release date: August 1, 2016 [eBook #52689]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA II ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Irmari Rantamala [Algot Untola]
Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa, 1909.
A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.
HARHAMA toinen jakso
Synti aseena ihmisellä on myrkyllisin käärme.
Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä.1. Ensimäinen ilta.2. Toinen ilta.Uusia matkalle kutsuja.Jo tuikkivat salaiset elämäntuletJa maailman koski yhä kovemmin veti.Kun mies katseli elämänpuuta.Erokyynel kun kostutti neitosen posken.Vaan himmeä olikin totuudenlähde.Kun epäily uskon sijalle tulvi.Lemmenpauloja elämän polulla.Uusia joulun aaton iloja.Mutta hääkangasta morsian kutoi.Vaan uusia pauloja elämä punoi.Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä.Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat.Kun kiusaaja tuli lempivän luo.Tienviereltä uusia tuttuja tarttui.Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi.Kun morsian avuksi lähteä päätti.Kun enteet alkoivat synketä yöksi.Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.
Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä.
1. Ensimäinen ilta.
1 Moseksen kirja 2:nen luku 17 v.
Syksyllä olivat jo talven, tytöllä pojan kihlat käsissä. Metsä oli keltaisimmillansa, pihlaja marjoista punaisimmillansa. Syksyn runokulkunen soi mailla ja vesillä.
Ranniston talon upeassa vierashuoneessa paloi päre pihdissä. Se huone oli Litvan ruhtinassali. Huoneen lattialankut olivat leveintä, lumivalkeaksi pestyä honkaa. Jykevät huonekalut olivat kalleinta, parasta koivun visaa, mitä kuivin kangas on milloinkaan kasvanut. Eikä tahrannut maali niiden pintaa, ei peittänyt se luonnon valmistamaa ihmeen kaunista, kutrikasta puunniverää. Jalo visa hohti puumarmorina. Pyöreiksi höylätyt ja valkeiksi pestyt seinän honkahirret lisäsivät vierashuoneen ruhtinaallista runollisuutta.
* * * * *
Aistikkaaseen pukuun puettu Martva istui pehmeässä, upeassa sohvassa, leikellen auki Harhaman kirjan lehtiä. Monesti ennen oli hän aikonut ryhtyä sitä lukemaan, mutta ikäänkuin jonkin salaisen äänen kehotuksesta oli se jäänyt tekemättä. Hän oli tavallisesti silloin ajatellut:
— "Säästän siksi kun Oolavi tulee… Yhdessä sitten alamme."
Nyt oli Oolavi tullut aivan sitä varten ja istui vastapäätä Martvaa, keinutuolissa, huolettomana, Martvan hilpeää työtä katsellen kuin ajan ratoksi.
— "No, nyt sitä aletaan!" — naurahti Martva leikkelynsä lomassa.
Hiili risahti silloin päreessä. Sen liekki leimahti iloisena ja asettui sitten rauhallisesti palamaan. Perkele kätkeytyi liekkiin hiilen risahteena. Viereisessä huoneessa, jonne vievä ovi oli suljettu, keskusteli Rannisto pastori Aamuston kanssa.
Martva kohentautui, pisti hiusneulan, jolla oli lehtiä auki leikellyt, takaisin tukkaansa. Hänen ja Oolavin katseet kohtasivat silloin toisensa avoimina, puhtaina. Martva naurahti viattomasti, nyökäytti päätään kuin naurahduksen lisäsuloksi ja virkkoi leikillä:
— "'Paperiveitsi' pannaan takaisin tukkaan…"
Sitten kohentautui hän mukavampaan asentoon, nojasi hennon vartalonsa sohvan selkämään ja varustautui alkamaan.
— "No, onnea työhön!" — toivotti Oolavi naurahtaen. Päreen liekki paloi yhtenä rauhallisena vaalean kirkkaana hymynä.
Martva alkoi lukea heleällä, kauniilla äänellä. Hän luki ennakkoluuloisena: Lukemansa kirjan kehuva arvostelu oli häneen jo edeltäpäin juurruttanut sen uskon, että kirjassa on kaunista ja hyvää. Ja mitä ihminen edeltäpäin uskoo kirjassa olevan, sitä hän tavallisesti siinä löytää, kun hän on ryhtynyt sitä lukemaan, nauttiaksensa siitä. Ennakkoluulon voima oli Martvassakin niin suuri, että hän jo kirjan ensi lauseissa vaistomaisesti huomasi tuulahduksen siitä, muka kauniista, jota oli arvostelun harhaan viemänä uskonut kirjassa olevan. Samoin oli Oolavinkin laita. Häntä oli Harhaman kirja aivan kiihdyttänyt. Nuoren papin ja Aatteelan välinen keskustelu oli häneen istuttanut sen uskon, että kirjassa on jotain erinomaista, salaperäistä, jotain siitä suuresta kysymyksestä, josta pappilassa keskusteltiin juuri sen kirjan johdosta, mikä keskustelu oli sytyttänyt hänen sielussansa suuren elämänkysymyksen kaskitulen voimakkaaseen alkupaloonsa. Sen tähden oli hän uteliaana odottanut tätä iltaa, jolloin oli määrä alottaa lukeminen.
Kun Martva oli muutaman lauseen lausunut, katsahti hän Oolaviin, silmät säteilevinä, ja lausui merkitsevän kysymyksen:
— "No—o?"
— "Kyllä siinä on omituista", — myönteli Oolavi, miettien lauseiden sisältöä.
Päretuli heilahteli iloisesti. Perkele nautti voitostansa.
Martva luki edelleen. Joka lause lisäsi hänen ennakkoluuloansa. Hän innostui. Ääni muuttui heleämmäksi. Ajatusta ei sitonut niin paljon luetun sisältö, kuin ennakko uskon kuvittelema kauneus ja muu sen yhteydessä oleva. Hän kulki sen uskon viemänä: näki sen värjäämiä kuvia, käsitti ajatukset sen uskon hengessä.
Kun hän oli jonkun aikaa lukenut keskeytti hänet Oolavi pyytäen:
— "Anteeksi, Martva!… Pysähdy hetkeksi!"
Päretuli paloi aivan liikkumattomana… odottaen … epätietoisena…Oolavi ajatteli itseksensä.
— "Mitä nyt?" — kysyi Martva.
— "Siinä on semmoinen kummallinen ajatus", — vastasi Oolavi. Ja vielä hiukan ajateltuansa lisäsi hän:
— "Siinä on semmoinen äärimäinen ajatus Jumalasta, että Hän loiijankaikkisuudenkin… Se on niin mahdoton käsittää, kun tietää, että ijankaikkisuudella ei ole alkua, ei loppua…"
Päretuli alkoi taas iloisesti lepattaa palaessansa. Martvakin mietti asiaa. Hänkään ei jaksanut sitä käsittää. Mutta sitten muisti hän jotain raamatusta ja lausui viattomalla, reippaalla äänellä:
— "Mutta Hänhän onkaikenluonut… Ilman Häntäei siis ole mitään!…"
Hiili risahti. Pieni, vihainen savu suhahti tulesta. Molemmat lukijat ajattelivat, mutta ajatukset sotkeutuivat ijankaikkisuus- ja äärettömyyskäsitteen suuruuteen. Ajatuksissaan lausui Oolavi:
"Onhan kyllä lause: 'Ennen kuin ijankaikkisuus oli ja maa ja maailma luotiin, oli Jumala'…"
— "Niin!… Todellakin!" — huudahti Martva viattomana.
Sitten hajosivat taas Oolavin ajatukset hetkeksi ijankaikkisuuskäsitteeseen ja haihtuivat sen suuruuteen. Viimein käytti hän ainoaa mahdollista pois pääsyä. Hän pyysi:
— "Ole hyvä ja jatka!…"
Ja naurahtaen lisäsi hän:
— "Sitten myöhemmin ajattelemme…"
Martva jatkoi. Oolavin rohkea, suuri henki oli huumaantunut Jumala- ja ijankaikkisuuskäsitteen suuruudesta. Ennakko-usko imi siten itseensä uutta voimaa. Se imi sitäitsestänsä. Kirja oli ainoastaan tuuli, joka puhalsi, palje, joka lietsoi. Se oli välikappale, joka määräsi ihmiskohtaloa, ollen itse yhtä arvoton kuin tuulenhenki tai vanha palje.
Ja sentähden kirkastui Oolavin sielussa kirja edelleenkin muka joksikin merkilliseksi. Hän löysi siinä omituista tavallisimmissakin lauseissa… kiintyi… alkoi kietoutua… antoi voiman johtaa järkeä…
Päretuli kirkastui. Se punotti ivahymynä.
Ja Martvaan vaikutti lisäksi huoneen runollinen valaistus… morsiamen mieliala… uteliaisuus ja kaikki muu… Puhdas mieli kävi herkäksi… Sen huomasi jo ulkoa päin: ääni muuttui lämpimämmäksi, poski hehkui, silmä loisti kuin tytön silmä konsanansa, kun se on saanut mielitekonsa: löytänyt onnen-apilaan tai saanut kirjeen kaivatulta.
— "Tämä kohta on kaunis!… Vai mitä, Oolavi?" — huudahti hän lukemisen lomassa.
— "On se!" — myönteli Oolavi. Ennakkoluulo imi kaiken itseensä ja kasvoi kuin lumivyöry.
Martva luki edelleen iloisena kuin tyttö joka kutoa helskyttelee morsiuskangastansa. Ääni helisi hopeana. Povi lämpeni, hengitys kiihtyi hieman. Oolavi katseli häntä, ajatuksen juostessa luetun mukana.
Luettavaksi sattui joku paikka, jossa Harhama taas ylisti Jumalan suuruutta, saadaksensa — kuten oli lausuttukin — sen kautta kirkollismieliset houkutelluksi hänen kirjaansa ostamaan ja siten maksamaan hänelle jonkunlaisia kymmenyksiä. Martva ja Oolavi eivät huomanneet ansaa. Heidän puhtaille sieluillensa oli niin törkeä petos kokonaan vieras. Lisäksi olisi nuoren papin ja "Hengellisen kuukauslehden" arvostelu tukahduttanut semmoisen ajatuksen, jos se olisikin alkanut orastaa. Heidän onnettomuutensa oli sekin, että he eivät olleet lukeneet toisia arvosteluja, joissa arvostelijat korkean järjen kannalta nimenomaan huomauttivat, kuten olivat lausuneet, rehellisen pahottelunsa sen johdosta että Harhama päivän selvästi käytti Jumalaa apunansa törkeässä teossa, käytti Häntä, veisaamalla Hänelle, kaikkeuden Herralle ylistystä. Siten olivat heidän silmänsä jääneet avaamatta.
Kun Martva oli kyseessä olevan kohdan lukenut, laski hän kirjan helmaansa ja huudahti ihastuneena:
— "Tämä on niin suuresti sanottu Jumalasta!"
— "Niin on… Ei se pastorin lehden arvostelu tunnu liioittelulta", — myönsi Oolavi ajatuksissansa.
Päretulesta suhahti taas pieni iloinen savukieleke huoneeseen.
— "Eikö jo väsytä?" kysyi Oolavi, kun Martva nosti taas kirjan, lukemista jatkaaksensa.
— "Ei ollenkaan… Tämä on niin mieltä kiinnittävää, että…"
Lauseen katkaisi palvelija, joka toi tarjottimella hedelmiä. Martva nyökäytti tuojalle päätänsä merkiksi, että tämä tarjoaisi Oolaville ensiksi.
Oolavi otti appelsiinin ja katsahtaen Martvaan kysyi:
— "Sallitko kuoria sinulle?"
— "En tiedä… No ole hyvä… Mutta minä syön sitten myöhemmin… kun lopetamme", — vastaili Martva epätietoisen-makuisella, vilkkaalla äänellä.
Ja Oolavin kuoriessa appelsiinia, jatkoi Martva lukuansa. Luettavaksi joutui nyt kohta, jossa oli jonkunlaista mautonta runoutta.
— "Nyt tulee runollinen kohta", — huomautti Martva vilkkaasti, muuttaen lukemisen lausunnaksi.
Ja sitä mukaa kun hän luki, yleni hänen soaistu henkensä runouden todellisiin maailmoihin, yläpuolelle luettavaa… Se kuljeksi siellä, missä on ikuinen kauneus, lähde lorisee runovettä tulvillansa… peto hoitelee karitsaa, karitsa hakee turvaa voimakkaan pedon pesästä… Hänen henkensä kuljeksi mailla, missä ihminen on puhdas, miehen ja vaimon välinen suhde pyhä, päivä on soittoa, yö runoa ja huoli ja ruma aivan tuntemattomia… Ihastuksen huudahdus pääsi erehtyneeltä lukijalta… Poskelle nousi hieno lämpimän nostama puna… Katse kulki rivejä pitkin, ajatus mukana. Maailma oli unohtuneena.
— "Kyllä se on todellakin kaunista!" huudahti Oolavikin.
Päretulesta irtaunut savukieleke leijaili ylhäällä ihastuneiden lukijoiden päällä, teki kauniita pyörähdyksiä, hajosi ja taas yhtyi yhdeksi. Viimein muodostui se Harhaman elämän käärmeeksi, joka leijaili ja kiemurteli näkymättömänä ylhäällä korkeassa huoneessa. Sen riettaat jalat riippuivat alas ja evämäiset, levällään olevat siivet kannattivat inhottavaa ruumista. Perkele kätkeytyi siihen käärmeeseen ja seurasi lukemista.
Äkkiä pysähtyi Martva, kuin jotakin oudostuen. Oli sattunut joku huono sana, jota hän ei käsittänyt, tai hän sen käsitti himmeästi, vaistonsa avulla… Hän ei tietänyt, oliko se sana sopiva vai eikö. Hän ei tuntenut vielä pahaa. Lukemisessa syntyi ikäänkuin pieni nyähdys… Joku solmu oli sattunut tielle… Näky muuttui. Näkymätön käärme lierutteli häntäänsä kuin ankerias. Syntyi pieni hämi.
Se hämi oli kuin pieni naurahdus, joka meni pian ohi. Martva teki jonkun kauniin liikkeen, huomasi, ettei sanassa ollut mitään sopimatonta. Siinä tuntui olevan vain jotain runollista ja hienoa. Hän jatkoi taas lukuansa innostuneena.
Ja taas matkusteli hänen henkensä puhtailla runomailla, vieden muassansa Oolavinkin, jossa myös oli syntynyt pieni nyähdys… Hänkin nousi korkeuteen, yläpuolelle maata ja luettavaansa kirjaa… Hän eteni ulapoille, joilla ihmishenki etsii ijäistä kotiansa, edessä, ympärillä ja takana väljät, puhtaat vedenselät… Ei ollut missään maista tuulahdustakaan, ei edes kukan hajua… Korkealla leijaili ikikaipuu pilvenä, joka suli taivaansineen… Ijäisyys avautui puhtaana taivaansalina… Mainen runous oli poissa… Sijalla oli puhdas ihmishengen suuri runous…
Niin suuri oli ennakkoluulon voima.
Mutta äkkiä pysähdytti Martva lukemisensa, kuin olisi ajatukset maahan isketty. Hän luuli aivan salaman singonneen taivaasta, lyöneen maahan ja odotti nyt jyrähdystä. Hänen eteensä oli sattunut aistillinen vertaus, jonka hän oli huomaamattansa juuri lukenut. Inhottava käärme kiemurteli ja huokui myrkkyä… Sen silmät paloivat… Verinen kieli riippui pitkällä…
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, joka tuntui hyvin pitkältä. Aluksi ei Martva käsittänyt mitä hän oudosteli. Hän odotti vain ukkosen jyrähdystä… Korvissa humisi… Ohimot kuumenivat… Hämmästyneenä katsahti hän Oolaviin, joka myös oli hämillänsä. Heidän katseensa kohtasivat silloin toisensa ja molemmat sävähtivät tulipunaisiksi…
Inhottava käärme lipoi veristä kieltänsä… Se kiemurteli… Siivet liikkuivat evinä… Riettaat jalat tekivät liikkeitä…
Molemmat huoneessa olijat olivat huomanneet oudon hedelmän maun.Ensikertaa punastuivat he toistensa edessä.
* * * * *
Salaisen Harhaman elämänkäärme karkeloi… Veri tunki tulvimalla Martvan poskiin. Kädet herposivat. Hengitys oli hätäinen. Koko ruumis tuntui raukealta.
Hämiänsä salataksensa vetäisi hän nenäliinansa ja koetti sillä vilvoitella kuumia poskiansa, puhallellen sievästi nenäliinan huiskeen sekaan. Ohimot olivat veripunaiset, palavat. Hän ei uskaltanut katsahtaa Oolaviin, joka oli hämillänsä noussut ja käveli huoneessa.
Kumpikin koetti salata hämiänsä toiseltansa, eikä kumpikaan ollut vielä tietoinen hämin oikeasta syystä. Outo ajatus oli herännyt heissä, heidän tietämättänsä tai heidän tajuamattansa, kuten herää kainous tytössä, kun se on huomannut päässeensä lapsesta tyttöseksi. Inhottava käärme nautti voitostansa. Se leijaili ympäri huonetta.
Neuvottomuuttansa salataksensa nousi Martva ylös, poistui huoneeseensa sanattomana ja joi siellä hiukan kylmää vettä. Hetken kuluttua hän rauhottui osaksi. Punastus hävisi poskilta, mutta mielessä oli jotain outoa: hän ujosteli Oolavia, samoin Oolavi häntä. Oli, kuin olisivat he tavanneet toisensa jostain luvattomasta, he tahtoivat salata, että olivat toisensa siinä huomanneet, koettivat jo peittää oman osuutensa siihen. Ja kumminkaan eivät he olleet tajuiset siitä, oliko se pahaa, josta tapasivat toisensa, ja mitä pahaa se paha oli.
Hetken kuluttua palasi Martva huoneeseen, jossa Oolavi istui Harhaman kirjaa selaillen. Hän istahti avonaisen pianon ääreen ja alkoi soittaa "Litvan laulua". Hän ei soittanut tarkotuksella, mutta muuten vaan… kun ei tiennyt mitä muuta tehdä… soitti kuin soitannon vuoksi, mutta itse asiassa hämiänsä salatakseen.
Hänen vielä soittaessansa avautui ovi, joka johti siihen huoneeseen, missä Rannisto itse puheli pastori Aamuston kanssa. Palvelija tuli sieltä tarjottiminensa ja jätti oven auki. Huoneesta kuului nyt Ranniston ja pastorin keskustelu kirjallisuudesta. Rannisto oli uudestansa tiedustanut hurskaan papin ajatusta juuri Harhaman kirjan suhteen, jossa hän itse oli nyt havainnut moitittavaa. Nuori pappi selitti nyt hänelle ajatustansa puhuen:
— "Jokainen kaunokirjallinen tai moraalikirja on epäsiveellinen, jos sentarkotusjahenkiei olejumalallistasiveellisyyttä, jos se, toisin sanoen, jumalallisen siveellisyyden ja Jumalan sijalle asettaa inhimillisen, määrittelemättömän mielivallan."
Martva kuuli puheen, keskeytti soittonsa, istahti keinutuoliin ja alkoi, kuten Oolavikin, tarkkaavasti seurata keskustelua. Äskeinen kohtaus siihen aivan pakotti. Rannisto huomautti nuorelle papille:
— "Mutta miten on, jos kirjassa, joka tunnustaa Jumalan siveellisyyden, on kieli ja sanat sopimattomia?"
Nuori pappi vastasi nopeasti:
— "Ei kieli ja sanat tee kirjaa miksikään, vaan sen henki. Ettekö ole lukenut kirjoja, joissa jokainen sana on huolella valittu, mutta itse kirja on suorastaan matkaopas niille, jotka tahtovat syöstä siveettömyyteen?"
Hän mainitsi muutamia kirjoja ja Rannisto myönsi hänen olevan oikeassa.
Pappi jatkoi kyselyänsä:
— "Mutta eikö raamatussa ole sopimattomia sanoja ja lukuja? Esimerkiksi Salomonin korkea veisu, Mooseksen ensimäisen kirjan 38:s luku ja paljon muuta… Mutta onkoyksikäänpahennut raamattua lukiessansa ja saanut sielullensa vaaraa?"
Rannisto luotti hurskaaseen pappiin miltei kuin Jumalaan. Siksi tuntuivat hänen sanansa rauhoittavilta ja hän huomasi ne oikeiksi. Innostuneena jatkoi pastori:
— "Goethen Faustia pidetään siveellisenä kirjana, enkä minä kiellä, että se sitä on… Se on korkeastikin siveellinen kirja omalla tavallaan… Tunnustaahan se yliluonnollisen ja siihen perustuvan siveellisyyden, eikä alenna ihmistä karjasiveellisyyden tasalle. Siinä ei olesanoissaaistillisuutta muistuttavaakaan kohtaa muuta kuin joku lause, kuten:'Du bist doch nun einmal eine Hur'[Kun nyt jo kerran huora oot] ja joku muu vähäinen:'Wohl um die schlanke Hüfte frei', ja ehkä joku muu mitätön. Mutta siinä on jotain — sen hengessä — pakanallista. Se on täysin pakanallinen kirja. Se tunnustaa vain jumaluudenyleensä, eikä tarkota elävää, personallista Jumalaa. Se on ylevä ainoastaan siksi, että se korottaa ihmiset karjaa ylemmä, johon kuuluvaksi sitä koettavat pikkusielut polkea, kun oppivat kirjoitustaidon. No hyvä on: Siinä, kuten sanoin, ei ole aistillisia sanoja, vaikka aistillisuus on senkin kirjan vaikuttavana voimana. Mutta kun sen henki ei ole Jumalasta, onko yksikään langennut nainen sen kautta kääntynyt ja pelastunut paheen likaisista kynsistä, vaikka niin moni langennut on sitä katsellutkin teattereissa?"
Rannisto oli sanaton. Hän tunsi maailman kirjallisuutta ja oloja. Hän luuli tietävänsä, että Faust-näytännöistä ei ole ainoakaan portto Mariana kotiinsa palannut, ei puhdistunut ja vapautunut likaisesta aistillisuudesta, kuten syntinen vaimo fariseuksen huoneessa Jeesuksen luona. Martva ja Oolavi seurasivat joka sanaa tarkkaavina kuin kärpäsen hiljaista surinaa.
— "Minä myönnän Teidän olevan oikeassa", — myönnytteli Rannisto.
Nuori pappi jatkoi:
— "Mutta miten moni on löytänyt pelastuksensa ja rauhansa raamatusta, jossa paha on tuotu peittelemättä julkisuuteen?" —
Martva ja Oolavi käsittivät puhelun koskettelevan sitä samaa asiaa, joka oli heidän poskiinsa veren ajanut. Äskeinen neuvottomuus alkoi hieman hälvetä. Saastainen käärme leijaili iloisena, silmissä ilkeä hohde. Kun keskustelu oli vielä hetken jatkunut, selitti pastori Aamusto:
— "Minä en yleensä ole semmoisen kaunokirjallisuuden suosija, joka on kirjoitettu ainoastaan ajankuluksi, käytettäväksi korttien asemasta. Koko kaunokirjallisuudesta voi ammentaa vähemmän tietoja ja elämän viisautta, kuin esimerkiksi Jumalan kymmenen käskyn yhdestä käskystä. Se on enimmäkseen jotain köykäistä hosumista — tietysti on poikkeuksia. — Mutta kun se nyt on monelle välttämätön ajankuluksi, niin täytyy koettaa ymmärtää niitä, joiden ammattina sen valmistaminen on. Täytyy ottaa lieventävänä asianhaarana huomioon se, että heillä — puhun nimenomaan nyt Harhamasta — ei ole ollut aikaa tai varoja, eikä ehkä mitään muutakaan tutkintoihin, opintoihin. Harhamakaan ei ole saanut tilaisuutta syventyä elämään, tieteeseen ja vaikeisiin ajatuksen maailmoihin. Mutta jos tarkotus on rehellinen ja oikea ja kirjan henki on Jumalasta, voi vähilläkin tiedoilla paljon tehdä ja puutteellisuudet täytyy silloin ymmärtää ja anteeksi antaa… Muodot myös ovat aivan makuasioita: Petäjää ei voida moittia siitä, että sen havuneulat eivät ole koivun lehtien laisia."
Käärme käyristeli selkäänsä iloissansa. Rannisto oli kahden vaiheella. Hän taisteli suurta taistelua. Tytär oli hänelle elämän suurin maallinen aarre. Mutta hänestä oli myös synti epäillä hurskaan papin sanoja. Ajatukset masentuneina huomautti hän siitä kyvyttömyydestä, mitä Tuukkalakin oli huomauttanut Harhaman kirjassa ilmenevän.
— "Minä myönnän sen todeksi," — tarttui pastori Aamusto jatkaen: "Kirjan tekijällä ei ole kykyä. Mutta ottakaa huomioon, että pienten kansojen yleensä täytyy olla neroista uneksimattakin. Nerot ovat suurtenkin kansojen keskuudessa harvoja, vuosisatais-ilmiöitä; me niitä tuskin saamme vuosituhansiin nähdä. Suurien kansojen keskuudessa voi toki ilmestyäkykyjä, jotka keskinäisellä kilpailullaan estävät henkisen rikkaruohon valtaan pääsyn. Meillä ei luonnollisesti voi niitäkään usein hukata ja siksi pääsee meillä henkinen rikkaruoho rehottamaan. Sillä minä myönnän, että Harhama on neron rinnalla rikkaruoho. Mutta meidän onpakkotyytyä siihen. Meidän on pakko antaa nerona rehottaa melkein jokaisen, joka vain haluaa, kuten Harhamankin, koska meillä ei ole varoja — neroja — sitä tukahduttamaan ja meidän täytyy koettaa tulla omillamme toimeen ja kiittää Jumalaa, että meillä edes niinkin paljon on…"
Rannisto ajatteli, kuten todellinen ruhtinas. Ikäänkuin huoaten lausui hän sitten:
— "Neroja!… Kukapa voi sanoa missä alkaa nero ja loppuu nerottomuus… Meidän aikanamme jokainen pauhaa ainoastaan nerostansa…"
Pastori Aamusto ajatteli hetkisen ja lausui:
— "Mielestäni alkaa nero siinä, missä ihminen alkaa huomata mitättömyytensä, huomaa puutteellisuutensa ja missä lakkaa maineen- ja kunnianhimo… Puutteittensa huomaamiseen tarvitaan suurta neroa… Kunnianhimo taas on nerokkaalle, ylevälle ihmishengelle yhtä inhottava, kuin porton koristukset siveelliselle naiselle."
Rannisto epäili, Nuori pappi todisti:
— "Katsokaa Jeesusta: Hän pakeni kuninkaaksi tekijöitänsä — siis kunniaa — ja rukoili suurimmat rukouksensa salaisuudessa, ja viisaat apostolit sanovat ymmärtävänsä ainoastaan puolittain… Tarkastakaapa nerotonta kirjoittajaa, niin huomaatte, että se on kaikessa erehtymätön. Katsokaa tosiasioita, niin huomaatte, että nero alkaa itsensä tuntemisesta, eikä suulastelusta."
Niillä sanoillansa kohosi nuori pappi taas Ranniston silmissä ja hänen Harhama-puolustelunsa saivat siten voimaa ja tukea.
Puhelu jatkui. Käärme iloitsi. Martva kuunteli raukeana; Oolavi jännitettynä. Nuori pappi jatkoi:
— "Yleensähän meillä kaiken luonnonlainkin mukaan pitäisi voida ilmestyä ainoastaan yksi Tolstoi samaan aikaan kun viisikymmentä kertaa suuremman kansan keskuudessa niitä ilmestyy viisikymmentä. Mutta kilpailevien voimien puute tekee, että meillä on viisikymmentä 'Tolstoita' samaan aikaan kun suuren kansan keskuudessa yksi. Minä myönnän että Harhama on juuri semmoinen itse-'Tolstoi', tai muu vastaava. Minä vain pidän hänen kirjansahenkeäoikeana, ja se henki korvaa suurenkin väärin käytetyn kyvyn…"
Rannisto mietti, samoin Oolavikin. Nuoren papin maallinenkin viisaus tuntui kumoamattomalta totuudelta. Se nosti hänen sanojensa oikeutusta edelleenkin Ranniston silmissä. Nuori pappi jatkoi:
— "Pienten kansojen kohtalo on kirjallisuudessakin surullinen. Suurten kansojen nerot vievät leivän omien kirjailijoittemme suusta. Se on Luojan viisas sääntö meidän hyväksemme, sillä siten pysymme aikamme tasalla. Mutta kirjailijoittemme osa on juuri siksi surullinen: Nerokkaimpienkin on pakko haudata — jopa elävinäkin — 'kuolemattomia' teoksiansa oman liikatuotantonsa alle. Jos siis Harhaman kirja ei ole Jumalasta, on Jumala siinä käyttävä sitä tietä, tehdäkseen hänet vahingottomaksi. Se on vanha, viisas Gamalielin neuvo, joka on Jumalan viisaudeksi hyväksytty. Me ihmiset kyllä voimme hänenkin suhteensa erehtyä, kuten itse Jeesus Judaksen suhteen erehtyi…"
Hänen sitä puhuessansa oli inhottava käärme puhaltanut hienon savukielekkeen, joka oli kulkenut vierashuoneesta nuoren papin luo ja leijaili nyt hänen päänsä ympärillä, kruunaten hänet, kaunistaen hänen ohimonsa. Oolavi selaili Harhaman kirjaa ja Martva keinui miettivänä keinutuolissa, uinaillen, ikäänkuin hänen katseensa ja sielunsa olisivat liidelleet korkeuden salaperäisillä auteremailla.
Rannisto mietti. Hän tajusi Jumalan tahdosta, vaistomaisesti, lapsensa onnen olevan kysymyksessä. Nyt olivat hurskaan papin sanat rauhottaneet häntä; mutta hän etsi vieläkin jotain, joka kaipasi selitystä. Hän puhui taas:
— "Minusta tuntuu, että Te olette oikeassa… Mutta on siinä kirjassa vielä paljon, joka näyttää hassulta ja hullulta. Esimerkiksi juuri pääasia: Harhaman nouseminen Jumalaa vastaan… Onko hän edes järjillään?"
Nuori pappi oli oman Jumalansa asian sokaisema. Hän selitti:
— "Jokaisen, sanonjokaikisenihmishengen kohtalo on sama. Se on kuin luonnonlaki, jota ei ihminen voi muuttaa. Minä kysyn Teiltä, herra Rannisto: Voiko yksi apilas elää toisenlaista elämää, kuin kaikki muut apilaat, tai voivatko jotkut apilaat poiketa lajinsa elämänlaista?"
— "Ei suinkaan", — myönsi Rannisto.
— "Niin on ihmishengenkin laita", — tarttui pastori Aamusto jatkaen: "Jokaikisenihmishengen historia on sama kuin Kaiuin ja Faustin ja Wilhelm Meisterin ja jokaisen muun. Sen vaikuttaa perisynti. Jokainen ihmishenki on vapaa ja nousee Jumalaa vastaan, mikä lankeemuksillansa, rikoksillansa, mikä jumalankieltämisellänsä, epäilyksillänsä, kirjoituksillansa, tai muulla. Toiset ovat vain liian suuria raukkoja voidaksensa sen myöntää. Harhama eroaa useista muista siinä, että nousi Jumalaa vastaan rikoksillansa ja kaikella. Hänessä oli kokoontunut kaikki ihmishulluus… Siis hän ei ollut tavallaan järjillään…"
Puhelu jatkui. Käärme leijaili iloisena… muodosteli kiemuroita… suhahteli suoraksi… nousi väliin pystyyn… Ilkeät jalat ja siivet repalehtivat väliin velttoina… Turhaan huomautti Rannisto, että Harhaman huono elämä ei voi hyvää hedelmää toisissa kantaa. Soaistu pastori vastasi siihen:
— "Saulus Tarsolaisen entisyys oli huono, mutta ettekö Te lue Paavalin lähetyskirjeitä Uudesta Testamentista? Samoin ovat useimmat Vanhan Testamentin kirjoittajat Moseksesta lähtien rikollisia: Moses tappoi egyptiläisen. Salomon ja David eivät olleet nuhteettomia… ja niin edespäin… Raamattu on siinäkin asiassa rehellisempi esimerkiksi Rousseau'ta, jolle maailma käsiänsä taputtaa rehellisyydestä… Mutta samat narrit ivailevat Abrahamia, joka on syntinsä paljastanut tuhannen kertaa rehellisemmin kuin Rousseau."
Rannisto myönsi taas nuoren papin olevan oikeassa. Käärme riemuitsi. Martvan ajatukset olivat taas puhdistuneet ja hajonneet unelmien maille.
Mutta Oolavi oli kuunnellut puhetta koko ajan jännittyneenä. Harhama alkoi kohota hänen silmissänsä taruhenkilöksi ja sai sen kautta suuren vaikutusvallan häneen. Hän ei käsittänyt papin puheen ajatusta: "Harhama on vain tavallista hullumpi ihminen…" Jo alkanut epäily, ja nyt järkähtänyt mieli, joka nosti punan poskeen, tekivät hänet alttiiksi vaikutuksille. Harhaman kirja veti häntä nyt jo jollain salaperäisyydellä, kuin Tuukkalankoski.
* * * * *
Päre oli jo sammutettu. Yön mustat silmät kiiluivat kaikkialta.Taivas oli tähdistä tyhjä. Ei valaissut kuu maisemia.
Kun Martva oli jäänyt yksin, tunsi hän oudon tunteen, joka täytti hänen olemuksensa: Hän oli ikäänkuin jotakin kadottanut. Niin sanoi hänelle joku salainen ääni. Eikä hän tietänyt, mitä hän oli kadottanut. Jotain hän vaan kaipasi ja pieni mielipaha täytti sydämen.
Hän yritti lukea Harhaman kirjaa, mutta luopui aikomuksestansa. Siinä kirjassa oli nyt hänelle jotakin, jota hän pelkäsi ja samalla halusi saada nähdä. Hienoin elämän salaperäisyys alkoi hiljaa kietoutua verkoksi hänen sielunsa ympärille. Hänelle ennen tuntemattoman tuulahdus oli puhaltanut hänen puhtaaseen sieluunsa, hävittänyt siitä entistä ja alkanut valmistaa maaperää uudelle. Joku pahan-enne nosti samalla mustaa päätänsä ja teki hänet rauhattomaksi.
Hän istui yömyöhään, ajatellen isänsä ja pastori Aamuston välistä keskustelua kirjallisuudesta. Elämänkysymys alkoi silloin laskeutua hänen hartioillensa raskaana, syvällisenä, tutkimattomana. Se himmeni ja laajeni, ja kun hän yritti sitä ajatella, sekottuivat ajatukset niin, ettei hän lopuksi käsittänyt, mitä asiaa hän oikeastansa ajatteli. Viimein kiintyivät hänen ajatuksensa siihen suureen ijankaikkisuuskäsitteeseen, josta Oolavi huomautti. Silloin hän kokonansa hajosi ja repesi kysymyksen suuruuden edessä. "Litvan laulu" ja kaikki yliaistillinen sekottui yhdeksi ainoaksi epäselviöksi.
Jotain saman tapaista tunsi Oolavikin sinä iltana Hänenkään sielunsa ei ollut aivan sama kuin ennen. Hän istui aamuyöhön ja mietti salaisuuden syvimpiä kysymyksiä. Koko elämä muuttui viimein suureksi hämäräksi, jossa kuohuivat kummat kosket ja salaiset tulet kutsuivat. Elämänkoski alkoi vetää hänen venettänsä.
2. Toinen ilta.
Oli uusi ilta hyvän- ja pahantiedon kirjan ääressä. Enkeli suri polvillansa korkeudessa Ranniston talon kohdalla.
Metsä oli jo riisunut lehtikorunsa, poissa olivat sen kesälinnut. Pensaan varpu oli paljas, ja siksi oli jänis levoton. Nurmi oli menettänyt ruohopäisen värinsä. Sen heinä mätäni kellahtavana luokona. Syyskynnetyn pellon multa paistoi mustana paljasvarpuista metsää vastaan. Taivas oli harmaa, ilma tihkusateinen. Ei ollut muuta viheriää kuin havupuut ja tuore sammal.
Ranniston vierashuoneessa lukivat Martva ja Oolavi taas Harhaman kirjaa. Lamppu paloi iloisena pöydällä. Valot karkeloivat varjojen keralla. Tuvasta helähti joskus naurua ja iloa avatun oven täydeltä. Siellä satoi sukkeluuksia, toisia sommiteltiin. Talvimatkalle lähtevä elämä iloitsi matkavalmisteistaan.
Parina väli-iltana oli Martva lukenut Oolaville kappaleen Harhaman kirjasta, ensin arastellen, varoen, sitten rohkeammin. Heidän välillänsä oli tapahtunut muutos heti punastumiskohtauksen jälkeen: He hiukan ujostelivat toisiansa… tiesivät olemassa olevan jonkun aran kohdan, mutta eivät uskaltaneet siihen kajota… peittelivät sitä… He aavistivat siinä olevan jotain pahaa.
Se peitettävä oli se ilkeä aistillinen tuulahdus, joka oli Harhaman kirjasta heidän sieluihinsa puhaltanut. Se tuulahdus oli tarttunut heihin kuin tauti. Siksi he peittelivät ja häpeilivät sitä.
Mutta vähitellen oli se tauti kehittynyt heidän sitä huomaamattansa. Ujostelu haihtui osaksi ja he kohtelivat toisiansa vapaasti, mutta ei kumminkaan niin kuin ennen. Välillä oli jotain, joka heitä veti yhteen ja samalla pani arkailemaan. Samalla olivat he — varsinkin Oolavi — alkaneet yhä enemmän ajatella ihmishengen kysymystä.
Kun Martvan piti nyt alkaa lukeminen, lausui hän naurahtaen:
— "Kuule, Oolavi! Minun tekisi mieleni… Arvaapas mitä?"
— "Nyt minä olen niin epäkohtelias, että en täytä pyyntöäsi:enarvaa… Mutta minä sen sijaan lupaan, että mitä mielesi tekee, se pitää sinun saada", — vastasi Oolavi keinutuolissa.
— "No kiitos!… Vaihda sitte paikkoja!" — pisti siihen Martva, nousi sohvasta ja istuutui keinutuoliin huolettomana. Myöhästynyt syyskärpänen surahteli silloin tällöin hänen korvansa juuressa.
Luettavaksi joutui nyt eräs luku, jonka nimi oli "Pirun Eedeni": Siinä Harhama kertoi Harhasaaresta ja matkasta, jonka hän unissansa teki sinne. Sen edellä oli ollut juuri eräs pöyristyttävä kertomus, joka valmisti mielialan, teki sielun herkäksi, järkyttäen hermoston. Kertomuksesta tuoksusi Harhaman sielun sairaloinen aistillisuus, mutta sitä ei huomannut erehtyneiden arvostelijoiden sokaisema Martva. Puhdas sielu näki kaikessa puhdasta, kun sille ei oltu edeltäpäin aivan huomautettu, että kauniin kuoren alla onkin likaa. Jonkun matkaa luettuansa huudahti Martva:
— "Ai, kun tämä on kaunista!"
Niin oli Harhaman olemuksen perinnöllinen paha taas hiipinyt puhtaaseen sieluun pettävässä muodossa ja tullut siten Martvan kohtaloiden määrääjäksi. Syyskärpänen surisi iloisena. Perkele oli kätkeytynyt siihen.
Ja Martvan ennakko-uskoinen sielu nousi taas heti ensi riveiltä runouden maailmoihin. Se ei huomannut sitä huonoa, mikä kuvauksessa piili kuin kyykäärme kukassa. Hän eli kirjan Harhasaaressa, "Pirun Eedenissä", jossa pilvet ovat satupunaa… tuulenhenki joutsenen lemmenlaulua… vedet uimalämpöisiä, kortteikko kukkia täynnä ja rantametsä morsiamen unelmia.
— "Vai mitä, Oolavi?… Eikö tämä ole kaunista?" — kysyi Martva ihastuksensa lomassa.
— "Kyllä!… Jos se on kerransinunmielestäsi kaunista, on se todella kaunista…"
— "Sinulla on hieno kauneus-aisti", — lisäsi hän kohteliaisuudella, kun Martva katsahti häneen kysyvästi.
Palkaksi sai hän Martvalta naurahduksen ja kauniin silmäyksen.
Martva joutui jo lukiessansa Perkeleen aisti-enkeliin, joka oli kirjassa kuvattu Aistimo-enkelin nimellä hekumalliseksi, houkuttelevaksi, silmälle armaaksi, kuten on Perkeleen enkeli, jonka huomaa ainoastansa aistillisin silmä. Martva pysähtyi… oudosteli… ei tiennyt jatkaako, eikä uskaltanut Oolaviin katsahtaa… Salataksensa häminsä, otti hän taas nenäliinansa ja sillä itseään vilvotellen katseli sen takaa kirjaa salavihkaa, salassa lukien edellensä. Poskelle nousi hieno, lämmin hehku.
— "Entä eteenpäin?" — kehotti Oolavi luettavaan kiintyneenä.
Martva rohkaistui. Hän luki eteenpäin nopeasti, kuin vaan ohi päästäksensä… peittääksensä näennäisellä tyyneydellä, että on taas jotakin huomannut. Kärpänen surahteli iloisena ja istahti sitten Martvan olkapäälle.
Ja kun Martva oli saanut kuvauksen Aistimo-neidosta luetuksi, pysähtyi hän kuin pitkästä juoksusta hengähtääksensä, heilautti keinutuolia taaksepäin, pani kirjan suunsa eteen ja katsahti sen takaa Oolaviin arasti. Mutta Oolavin katse oli muuanne luotu… pelosta… vältellen… Molemmat olivat kirjasta taas huomanneet kielletyn tuulahduksen.
Martva ilostui, kun uskoi, ettei Oolavi muka ollut luettavassa mitään pahaa huomannut. Hän salasi omat tunteensa ja kiihtyi edelleen siitä mielenjännityksestä, joka aiheutui salailemisesta. Hänen uteliaisuutensa yltyi. Kauhunkuvauksen järkyttämä ja äskeisen tapauksen värisyttämä sielu oli aivan kuumeessa. Kärpänen surahteli taas huolettomana.
Mutta Oolavikin oli jotakin huomannut. Sitä salataksensa kehotti hän, välinpitämättömäksi tekeytyen ja uteliaisuuden yhä yltyessä:
— "No, jatka nyt!… Vai joko rupesi väsyttämään?"
Martva jatkoi. Hän tunkeutui yhä syvemmälle Harhaman kirjan aistiaarteisiin, uskoen niitä runoudeksi… Ajatus hyppeli rivien mukana kuvasta kuvaan, maalauksesta maalaukseen… Sielu imi kustakin kuvauksesta sen hengen itseensä… Ihmis-elämä kietoutui siten yhä lujemmin yhteen: yhden harha-askel tuli tienviitaksi toisen kulkemalle elämäntielle.
Jo tuli kuvaus "Viinilähteen" ilonpidoista. Martva hengitti kiihtyneenä… Poski hehkui… Hän ei taas tietänyt jatkaako, vai pysähtyä… Hän yritti ja pysähtyi ja taas yritti… Hän pyrähteli aran lintusen tavalla lauseesta lauseeseen, kuin varvulta varvulle… arkaili… pelkäsi… tahtoi samalla lentää aivan päähän asti… lennähtää kuvittelemansa runon latvaan ja nähdä sieltä koko salaisen maailman ihanuudet…
Ja hän rohkaistui ja lensi… Hän luki nuolena Viinilähteen tarinat… kiiti runoveneessä lähteen ohi… Hän näki rannat lumoa täynnä… kaislikon lemmenkukista valkeana… Tuolla kuiskaili mies tytölle… siellä niiaili tyttö kuiskailijalle… niiaili kainona, siten rohkaisten aivan suotta arkailijaa… Hän näki suudelmien lentävän punaperhosina… Ne olivat aivan kiinni antautumassa… pakenivat taas, valmistaen kiinni ottajan makua… herkytellen sen mieltä… Silmäyksien hän näki toinen toistansa kosivan kuin perhosparin, joka armastelee kevätkukan ympärillä… Hän näki tyttöjä, joilla ei ollut pukuna muuta kuin mitä oli tarpeellista luonnonpaidan koristeeksi… lisälumoksi… verhoksi, joka luo salaperäisyyttä… Miehet hän näki semmoisina, minä ne polttavat tytöstä voimat… vaimosta kunniantunnon ja naisesta ihmisen korkeat avut…
Kaikki vilisi hänen silmissänsä punaisena… lämpimänä… herkullisena… Kaikki poltti hänestä jotakin poroksi… Harhaman elämä alkoi tautina syöpyä häneen.
Kärpänen katseli häntä rauhallisena. Oolavin sielussa vilahtelivat punaiset värit…
Kun Martva oli kuvauksen loppuun lukenut, heittäytyi hän keinumaan kirja puoleksi silmillä, hengittäen kuumasti, kuin jostakin ahdistavasta päässeenä ja hengästyneenä. Oli kuin olisi hän juossut pahan, peljätyn paikan ohi ja huoahti nyt helpotuksesta… Oolavi ei uskaltanut häneen katsahtaa.
Mutta hän tunsi Martvan kuuman naisenhengityksen… Hän huomasi sen nyt vasta ensi kertaa.
Ja ikäänkuin estääksensä kiusallisen äänettömyyden jatkumasta ja jonkun ilkeän sen kautta ilmitulemasta, ryhtyi Martva lukemistansa jatkamaan, posket hehkuvina, punapalona, sielussa outo kuume. Hän luki edelleen "Pirun Eedenin" näyistä, souteli sen vesiselillä ja katseli sen rantalehtojen saloja… Hän luki Lemmenlehdosta, eläen itse luetun mukana… Hän näki lehdot täynnä lemmenkukkien lemua… Hän näki kuinka neidot lymysivät puiden oksien lomissa, ollen paulana miehen polvilla… itse samalla punoen miestä paulaksensa… Naisen hän huomasi ainoastaan osaksi: Hän huomasi naisesta sen, mikä oli hänelle opiksi lemmen asioissa… Miehen hän huomasi kokonansa: Hän näki sen, kun se oli huumautuneena… rohkeana… syli avoinna ja lämpimänä… Hän hermostui… pelkäsi… oli turvaton… etsi pakopaikkaa ja aina veti häntä mieli painautumaan jonkun tuntemattoman runosyliin, sillä se syli tuntui turvalliselta Oolavin syliltä… Kärpäsen iloinen surina soi hänen korvissansa terävänä, leikkelevänä… Se ärsytti, kiihdytti kaikki hermot hereille, avasi sielun kaikki sopukat ottamaan vastaan sitä, mitä kirja huokui: aistirunoa…
Eikä hän vieläkään tajunnut mikä se oli, joka huumasi häntä… Hän tunsi vain oudon maun, joka tuli runosta, juovutti ja lumosi ja huumasi. Samalla hän pelkäsi sitä vaistomaisesti. Puhtaan sielun itsesuojelemisvaistot taistelivat uhkaavaa vaaraa vastaan…
Yhä nopeammin kiiti hän kuvausta myöten, lennähteli peljästyneenä lintuna kuvasta kuvaan, saaden jokaisesta siipeensä uutta väriä… Yhä herkemmästi kutitteli kärpänen viiltävällä surinallansa hänen sieluansa, ärsyttäen joka hermon… Hän joutui "Pirun Eedenin" sisimpiin… Lemmenmaku tuoksui siellä kaikkialla… tuoksui kuin kypsät mansikat tuohkosessa… Hän koetti ehtiä pikemmin perille kuin peljäten saavansa pukuunsa outoa hajua, tai päästä enempää näkemästä… ja samalla tunsi hän taas vetoa nähdä kaikki vilahdukselta… Mieli värisi, ääni oli heleänkuuma ja posken puna epäterve…
Viimein pääsi hän loppuun, viskasi hermostuneena kirjan pöydälle ja heittäytyi keinumaan. Hän nojasi kokonansa keinutuolin selkämän varaan, otti nenäliinansa ja löyhytteli polttavia kasvojansa, puhallellen kuumaa hengitystänsä viipeeksi ilman sekaan.
Hetken levättyänsä kohottautui hän, korjasi tukkalaitteensa, nousi ja istahti taas pianon ääreen, ei soittaaksensa, mutta muuten vain, koska ei löytänyt muuta tehtävätä. Ajatuksissansa näppäili hän joitakin hajanaisia sointuja, mitä vain mieleen tuli. Oolavi istui sohvassa ja mitteli katseillansa hänen kaunista vartaloansa.
Hän teki sitä ensi kertaa ja sitä tehdessänsä muisteli hän Harhaman kirjan kuvauksia Pirun Eedenin tyttöjen vartalon sulosta.
Äkkiä alkoi Martva taas soittaa "Litvan laulua". Oolavi unohti silloin äskeiset kuvat ja hänen eteensä levittäytyi elämänkysymys hämäränä merenselkänä. Harhaman kirjasta kuullut epäilyn kuvaukset aukenivat taas hämärinä vedenselkinä, joiden päällä nyt jo leijaili punertava lemmenpilvi. Kaikki kietoutui hämäryyteen ja väreihin. Kun nyt epäilys oli kiedottu yhteen aistielämän kanssa, sai se jonkun salaperäisen sävyn. Hänen sielunsa, jossa jo oli alkanut nousta epäilyn oras, kysely, sai siitä uutta kasvuvoimaa. Hän mietti "Litvan laulun" sanojen ajatusta, sekotti sen Harhaman epäilyihin ja liitti siihen sen, mitä oli pappilassa kuullut puhuttavan Harhaman teoksen juonesta: jumaluuden kehittymisestä kaikkeudessa ja jumala-uskon synnystä. Se kaikki kietoutui yhdeksi salaperäiseksi, houkuttelevaksi taruksi, joka tarttui aistirunouden järkyttämään mieleen ja tempasi mukaansa kuin voimakas virta.
Se tuli hänelle vaaralliseksi juuri sen kautta, että hänen sieluansa alkoi yht'aikaa repiä kaksi voimaa: aistillisuus ja epäily. Sielun vastustuskyky kävi sen kautta liian heikoksi. Pahan kehkeytyminen tuli myös yht'äkkiä, ei hitaasti kehittyen. Siksi oli siitä syttymäisillänsä roihuava palo, hillittyjen voimien suunnaton, hurja purkautuminen. Harhaman kirja oli niihin kipinän heittänyt ja sulut niiden tieltä seljälleen avannut.
Martva oli lakannut soittamasta. Oolavi kumarsi hänelle istualtansa, kiitokseksi, lausuen:
— "Soitosta ja lukemisesta!"
Mutta Martvan mieli oli niin outo, ettei tiennyt mitä tehdä. Kun hän juuri hapuili puheen-aihetta tai jotain muuta, tuli talon kissa, vanha Mirri, hänelle avuksi: Se hieroi kuvettansa hänen jalkaansa, kyyristäytyi, katsoi hänen silmiinsä ja naukasi, pyytäen hyväilyä.
Martva tunsi olevansa pelastettu. Hän nosti kissan syliinsä, hyväili sitä ja puheli:
— "Mirrikö se on?… Niin!… Martvan pikku kissahan se on… Niin!… Nau… nau… nau!… Voi hyvä mirri, kun se tahtoo hyväilyä!…"
Hän istuutui keinutuoliin, puheli yhä kissalle, katsellen sitä, välttääksensä Oolavin katseen. Hän nosti kissan Oolavia katsomaan ja itse siihen katsoen jatkoi hemmotteluansa:
— "Mirrin pitää katsoa Oolavia… Kas niin!… Oolavilla ei olekaan semmoista Mirriä… niin viisasta ja… nau… nau, mirrikulta!…"
Niin luettiin Ranniston hurskaassa talossa hyvän- ja pahantiedonkirjaa: kiellettyä, vaarallista kirjaa, Harhaman lahjaa ihmiselle ja erehtyneen isän lahjaa tyttärellensä.
Yö sipsutteli jo villasukissansa. Väki nukkui. Korkeudessa rukoili enkeli, musta risti kädessä.
Martva istui myöhään yöhön yksin ja ajatteli jotain hyvin hämärää. Hän tunsi koko olemuksensa olevan toisen kuin ennen. Hänen suhteensa vanhempiinsa ei ollut enää täysin lapsensuhde: Hän salasi heiltä jotain. Hän salasi sen vaikutelman, jonka oli saanut Harhaman kirjasta. Eikä hän itse tietänyt mitä hän salasi. Hän koetti sitä miettiä, mutta ei jaksanut. Katse oli raukea, kädet herpautuneet.
Yösydämen lähestyessä istui hän vielä valveilla. Ajatukset keriytyivät nyt "Litvan lauluun". Hän katseli pimeälle järvenselälle, oli huomaavinansa siellä onnettoman, epätoivoisen naisen hurjistuneena ajelemassa. Henkeä pidätellen seurasi hän sen ajoa… vapisi aivan… joka hermo jännittyi… hengitys kävi kiihkeäksi, kuumaksi, katse muuttui hätäytyneeksi.
Silloin surahti kärpänen. Sen surahdus tuntui aivan jyrinältä. Martva säikähti ja hänessä leimahti outo ajatus: Hän kuvitteli olevansa se vedennainen, joka ajelee Litvanselällä epätoivoisena, hurjistuneena, yö hevosena ja musta käärme ruoskana.
Kauhuissansa kavahti hän ylös. Hänen silmänsä paloivat, katseessa oli epätoivon hurjuutta. Hän näytti todellakin siltä veden runonaiselta, joka ajelee Litvan selällä epätoivoon vajonneena, kun ei kuvaistansa käsin kiinni saanut.
Hätäytyneenä joi hän kylmää vettä, vilvotteli palavia ohimoitansa ja rauhottui osaksi. Silloin alkoivat taas hänen edessänsä leijailla Harhaman kirjan kuvat Pirun Eedenistä. Ne sekottuivat taas yleiseen elämän hämärään ja hajottivat hänen ajatuksensa kokonaan. Vasta aamuyön tultua rauhottui väsymykseen uuvuttama, luki rukouksensa ja nukahti uusiin unennäköihin.
Uusia matkalle kutsuja.
Syksyinen päivä valkeni harmaana, tuskin eroten yöstä. Koko päivän sataa tuherti. Ilma ja pilvet sulivat kokonaan samaksi.
Hallanselän rimpisuon takaisessa korvessa huhuili huuhkaja. Mykkä korpi humisi sen huudosta. Korppipari häiriytyi, hylkäsi kuusenlatvansa ja läksi lentää kahnuuttamaan, kiukkuisesti rääkkyen. Vesi lirisi suonsilmissä. Vaalahtava leväsammal oli siihen imeytyneeseen veteen haljeta ja painautui raskaana, vesimehevänä levänä suon pohjamutaa vasten, iskostuen siihen kuin tahdas. Koko rimpisuo näytti sammaltuneelta järveltä, jossa ei seiväs pystyssä pysyisi.
Syystunnelma oli suurimmillansa, sen väri harmaimmillansa. Vettä itki suo, ilma ja pilvet.
Oolavi työskenteli Hallanselän laidassa mittasauvoinensa ja lapioinensa nuorehkon agronoomi Harviston kanssa, joka oli kutsuttu avuksi tutkimaan suon laatua ja tekemään kustannus-arviota sen kuivaamista varten. He olivat tarkastaneet lasku-ojan suunnan, mitanneet sen pituuden ja laskeneet poistettavan maan määrän. Nyt istuivat he vanhalla, kaatuneella kelolla, miettien suolle lähtöä. Agronoomi Harvistoa oli usein Tuukkalassa tarvittu ja hän piti Oolavista, olisi tahtonut olla hänen hyvä ystävänsä.
Korppi rääkkyi. Hallansuon sammalselkä levisi huikean laajana leväliejukkona. Harmaan ilman läpi ei erottanut sen vastapäistä korpirantaa, jossa huuhkaja huuteli. Sitä katsellessaan tuumi Harvisto:
— "Kyllä sinä, Oolavi, olet tainnut aika urakan ottaa… Tuo suo näyttää hyvin epäilyttävältä… Näyttää tuo peijakas!…"
— "Kyllähän siinä vettä ja sammalta ensi hätään riittää", — myönteli Oolavi. Hänen mielensä ei ollut yhtä rohkea ja työnhaluinen kuin silloin, kun oli suon kuivaamisesta isänsä kanssa päättänyt. Ensin oli mieltä vienyt mukanansa lempi, sitten oli alkanut elämänkysymys nostaa hämärää päätänsä, oli tullut kihlaus. Elämänkysymys oli yhä voimallisemmin vaatinut "Litvan laulun" selitystä. Hän ikävöi päivin Martvaa ja nyt oli Harhaman kirja kääntänyt hänessä jotain milt'ei nurin. Hän eli jo henkien maailmassa, taisteli ihmishengen suurta taistelua.
Hän oli jo nähnyt Harhasaaren. Epäily yltyi. Se imi ravintoa aistillisuudestakin ja lopulta juuri siitä kaikesta enimmän.
Hetken mietittyänsä kohosi Oolavi taas koskenlaskijaksi. Hän lisäsi reipastuneena:
— "Mutta kun otetaan suota niskasta kiinni, niin mikäpä muu siinä auttaa, kuin kuiva pois!… Noin!"
Hän teki kuvaavan liikkeen, muka puristaen pesusienestä vettä ja lopetti miehekkäänä:
— "On sitä mies suurempiakin pesusieniä kuivaksi puristanut!"
Molemmat vaikenivat. Harvisto mittaili suota silmäyksillänsä ja puheli sitä tehdessänsä:
— "Älä kehu… älä kehu, Oolavi!… Kyllä siinä on edessäsi semmoinen sammalsieni, että… no ainakin kolme valtamerellistä saat siitä vettä puristaa, ennen kuin mutaa näet…"
— "No… entä sitten? Enempi on kaloille juomista ja uijille uimavettä", — intti Oolavi.
Hetken vielä istuttuansa alkoi Harvisto tehdä lähtöä, puhellen:
— "Jos nyt sitten niinkuin lähdettäisiin… suolle rämpimään nimittäin… Koetetaan etsiä onko siinä ollenkaan pohjaa…"
He alkoivat rassinensa kahlata suolle, etsien vanhoja hakoja jalan tueksi. Tuon tuostakin mittailivat he suon syvyyttä, tunkien siihen rassejansa. Sitä tehdessään puheli vilkas Harvisto:
— "Evästä pitää ottaa mukaan sen, joka lähtee tästä kohti pohjaa hakemaan… Hyvä päivänmatka on, ennenkuin mutaan pääsee."
— "Lähellähän se sitten pohja onkin!… Ei koko suo tarvitse muuta kuin siementä", — pisti Oolavi.
Miehet rämpivät edelleen. Harvisto heitti Oolaville pitkän rihman ja kehotti:
— "Sido tuo rassisi päähän!"
— "Mitä varten?" — kysyi Oolavi.
— "No, etkö sinä sitä hoksaa? Jos minä tässä satun 'haon päältä putoamaan, niin pane voileipä rihmaan syötiksi ja ongi minut pois pohjasta", — lasketteli Harvisto sukkeluuksiansa.
— "Miksi sinut nyt onkimalla!… Ui rysään… sinne meidän kotirantaan, niin minä kalassa käydessäni päästän kuivalle maalle…"
Niin jatkoivat he leikkisää puheluansa ja mittailemistansa yhä selemmäksi kaalaten. Harvisto teki Oolaville uuden ehdotuksen:
— "Kuule, Oolavi!… Sinun pitää ruveta tässä suossa kasvattamaan kaloja, eikä heinää… Mikä mainio hauen kutemispaikka!… Entäs jos kasvatat ahvenia tässä, niin oikeita porsaita niistä kasvaa… jalkoja vaille vaan!"
— "Älä sinä hulluttele!… Heinämaa tästä tulee ja hyvä", — väittiOolavi, jatkaen mittaustansa. Harvisto jatkoi:
— "Kyllähän siitä tulee, jos pohjan teettää… Sitä ei näet ole ollenkaan… Kas! Tuossa jo tuntui olevan, mutta eihän se ollut kuin hauen selkä…"
— "Mittaa, mittaa vain, kyllä sieltä pohjaa löytyy", — kehotteliOolavi.
Kun he olivat jo takaisin kääntymäisillänsä, huudahti Harvisto:
— "Nyt minä jo tiedän missä tämän suon pohja on: Se on toisella puolen maapalloa… Austraaliassa… Se on siellä jo heinänkasvulla ja viljelevät sitä neekerit aivan vuokratta… Austraaliasta sinun pitää tämän suon pohja etsiä."
Kun he olivat palanneet kuivalle, teki Harvisto vakavana laskujansa:
— "Kyllä siitä tekemällä sentään kalun saa… saa siitä… Pohja on hyvää… Kun kannaksen puhkaisee, jää suo kuivaksi ja sammaleesta tulee mainiota turvepehkua… Mutta kyllä se maksamaan tulee… tulee se ryökäle maksamaan… Mutta hyvä siitä sitten tuleekin… Suoraan sanoen: Siitä tulee maan mainio heinämaa, kun sen vain saa kuriin…"
Hän heittäytyi jäkälikölle lepäämään. Äänettömyyden synnyttyä mietti Oolavi omia asioitansa: Martvaa ja kaikkea sekavaa. Hän oli ajatellut, eikö "Litvan laulun" ajatus ole se, että elämä on se järvi, josta ihminen etsii ja kaipaa Jumalaa, kuvaistansa muka. Nyt tuli hänelle se ajatus mieleen, kun oli kuullut suota mainittavan kalajärveksi ja hänessä alkoi taas kyteä halu tutkia elämän hämäryys, eikä hän tiennyt missä ja miten se olisi tutkittava. Silloin Harvisto katkaisi äänettömyyden lausuen:
— "Jos minulla, Oolavi, olisi niin hyvä virka kuin sinulla, niin en totta vie minä rupeaisi soita kuivaamaan… Minäeläisin…"
— "Virka!… Mikä virka minulla on", — naurahti Oolavi oudostuneena.
Harvisto huudahti pahanpäiväiseksi hämmästyneen äänellä:
— "Etkö sinä tiedä, mikä virkamies sinä olet!… 'Rikkaan isän poika' sinä olet. Voi velikulta!… Eihän sen mukavampaa virkaa ole maailmassa, kuin 'rikkaan-isän-poika-virka' on… Ollapa minulla semmoinen virka, niin, kuten sanoin: minä vain eläisin!… Sillä elämä on yksi ihana asia…"
Oolavi nauroi hulluttelulle. Mutta se naurahdus oli teennäinen. Elämä veti häntäkin. Hän muisti taas Aatteelan sanat: "Pitää syventyä elämään… mutta mitä elämää täällä korvessa on!"… Korpi muuttui hänen silmissänsä nyt kolkoksi ja tuntematon elämä ihanaksi. Hetken kuluttua kysyi Harvisto:
— "Oletko sinä lukenut Harhaman kirjan?"
Oolavi säpsähti hieman. Hänhän kulki aivan sen kirjan ansoissa.
— "Olen alkanut", — myönsi Oolavi.
— "Se sinun pitää lukea loppuun!… Sen kirjan kun lukee, niin totisesti tuntee elämän… tuntee lempo vie… No, minä sanon sinulle, Oolavi, että sen kirjan luettua aukenevat silmät jo niin, että tuntee kuin Jumala elämän ja kaiken…"
Oolavi mietti. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:
— "No on se mies osannutkin elämän maalata!… Se on sen maalannut niin ihanaksi nähdä ja hyväksi syödä että sitä ajatellessa vesi tulee suuhun… Ei itse pääpiru olisi osannut moista tehdä…"
Oolavi naurahti. Harvisto innostui jatkamaan:
— "Se poika kun on maalannut siinä esimerkiksi Pirun Eedenin, niin sitten on turkanen, jos se ei himaise vanhankin miehen mieltä!… Ihan pani, ryökäle, minutkin tanssimaan!… No jo se on osannut maalata… Voi tuota pirun evästä, miten on osannut!…"
Hän kavahti ylös ja jatkoi kirjassa kuvattujen Pirun Eedenin tanssijattarien liikkeitä jäljitellen:
— "Muutamassakin paikassa peto ihan suoraan kirjoittaa, että tyttö tanssi — (hän alkoi tanssia) — näin… noin… katsohan, Oolavi… näin rimpsuttelee… Ja sitten pyrähtelee tällä lailla… hameet pyöränä täällä lanteilla… Ja potkaisee vielä: näin… Kyllä sillä miehellä on ollut uskallusta!… Voi sitä pakanaa, sitä samaista Harhamaa, mitä on kirjoittanut… No kun sanon suoraan, niin häränpyllytkin, se juudas lasketuttaa tytöillä… Se kirja sinun pitää ulkoa lukea!… Minä olin siihen niin ihastunut, että ihmettelin miten mokomaa on voitu painattaakaan."
Oolavin sielussa häilähtelivät Harhasaaren lumot. Hän ei ollutvielä Pirun Eedenistä lukenut. Hän tunsi oudon maun sielussansa.Uteliaisuus kiihtyi. Uudet voimat rynnistelivät tokeitansa vastaan.Harvisto oli istuutunut ja jatkoi Oolaville:
— "Sinähän et ole Pirun Eedenissä ollut, vaikka käyt vähä väliä kaupungissa raha-asioilla. Lue Harhaman kirja, niin vaikka sulia olisi mukulakivi sydämenä, niin pehmenee se vain!… Ja sittenhän on lempo, jos et silloin löydä luitasi Pirun Eedenistä."
Oolavi kuunteli yhtenä korvana. Hän oli aina karttanut Harhaman kirjan Pirun Eedeniä, inhoten siellä istuvaa väkeä. Nyt tuntui se hänestä Harhasaarelta, jossa ovat nähtävinä salaiset ihanuudet. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:
— "Minä en ollut pitkiin herran vuosiin ollut koko Eedenissä, mutta kun luin Harhaman kirjan, niin heti sanoin muijalle, että: 'muija'… Kovalla äänellä sanoinkin: 'muija hoi!…' Ja kun muija vastasi, jatkoin vakavana: 'minulla on asiaa kaupunkiin… pitääkö sinulle tuoda syyshattu?' — Sinun Oolavi on hyvä tietää nämä pikkukepposet, kun olet naimisiin menossa. — Muijakos siitä riemastui!… Kaikki muijat riemastuvat hatusta… tytöt riemastuvat suutelosta ja muijat hatusta… Muija kiirehti joka päivä että: 'etkö sinä jo ukko-kulta lähde kaupunkiin… Kelirikkokin on jo tulossa!'… Ja muiskunkin antoi vielä kysyessään…"
Oolavi hymyili. Harvisto jatkoi:
— "Minä tenäsin vastaan, kunnes muijapaha meni kokonaan pussiin ja pani minut tiukalle. Sanoi että: 'huomenna viimeistään sinun pitää mennä kaupunkiin, tai sitten ei koskaan'… Tietysti minä menin ja suoraa päätä painoin Pirun Eedeniin."
Oolavi oli kahden vaiheilla: ihastuako kertomuksesta, vaiko päinvastoin. Hänen luonteensa jalous vaati jälkimäistä, mutta joku salainen voima edellistä. Mutta hän oli tottunut Harviston sukkeluuksiin, kunnioitti häntä kelpo miehenä ja siksi sieti häneltä paljon semmoista, joka olisi muiden puhumana tympäissyt. Niin oli nytkin. Hän lausui jonkun sopivan sanan Harvistolle, joka jatkoi:
— "No en minä ollutkaan ennen Pirun Eedenistä niin nauttinut, kuin silloin, kun minä sitä katselin Harhaman kirjan valossa… Saamari soikoon, kun ne tytöt potkivat ja näyttelivät kinttujansa, niin sydäntä rupesi aivan vellomaan!… Kertakin minä jo ajattelin, että jokohan tuo viskaa säärensä taivaaseen. Niin korkealle potkaisi riivattu… Ja se on ainoastaan muijan kauneuden ansio, että minä enää palasin sieltä tervein nahoin…"
Oolavi hymyili. Harhasaaren lumot vilahtelivat. Harvisto jatkoi leikkiänsä:
— "Mutta komean ostin muijalle hatunkin palkkioksi siitä, että pelasti. Kun puotityttö toi hatun ja sanoi: 'Tässä olisi hyvin muodikas… hinta viisikymmentä markkaa', niin minä äyskäsin: 'Tämän pojan muijan pää on niin sorea ja korea, että sadan markan hattukin on liian huono'…"
Oolavi nauroi. Harvisto jatkoi:
— "Tyttö ällistyi, mutta minä jatkoin: 'Eikö minun ulkomuotonikin — virka-asemasta puhumattakaan — osota, että sen tytön, jonka tämä poika on kelkkaansa ottanut, on täytynyt olla kauniimpi kuningatarta?'… Tyttö myönsi sen todeksi ja toi sadankahdenkymmenenviiden markan hatun… oikean variksenpelätin… No vähemmämpä silloin muut miesvarikset muijaa lähentelevät!… Mutta kyllä muija riemastui. Sanoi, että minä olin maailman taloudellisin ja hienomakuisin mies. — Johon minä vastasin, että ilmankos kaikki kadehtivat minun avio-onneani…"
Oolavi nauroi herttaisesti. Harvisto neuvoi häntä:
— "Tämä viimeinen lause sinä aina säilytä pahan aviopäivän varaksi!"
— "Hyvä on!" — myönteli Oolavi hymyillen. Harvisto lopetti:
— "Vaikka oikeastaan se on niin, että minä ajattelin: Tuukkalan rikkaassa talossa tarvitaan aina agronoomin apua. Ja minä olen sekä taitava että myös tunnollinen töissäni… Niin että mikäpä siinä nyt on jos pistäytyy kerran Pirun Eedenissä ja ostaa muijalle komean hatun!… Rikas Tuukkalan talohan sen maksaa…"
Oolavia huvitti viimeinen sukkeluus, sillä hän tiesi että Harvisto oli parhaita ja kunnollisimpia, mitä voitiin löytää, rehellinen, avomielinen ja tunnollinen, sekä yleensä kunnioitettu. Harviston puheet tulivat sen kunnioituksen kautta hänen elämänsä tekijäksi, jouduttaen jo alkanutta kehittymistä, lisäten pahan voimaa. Hän asetti ne Harhaman kirjan yhteyteen ja yhä voimallisempina hiipivät hänen sieluunsa elämän kiehteet ja aistipunavärit.
Poislähtöä tehdessään vakuutteli vielä Harvisto:
— "Kyllä sinun, Oolavi, pitää poikamiehenä ollessasi pyörähtää mikä pyörähtää, sillä muuten se on myöhäistä… Sinun pitää oppia tuntemaan elämä ja koluta kaikki Eedenit… Eihän tämä paljas suon tonkiminen mitään maksa…"
Ja Oolavista tuntui nyt todellakin, että elämä on tutkimisen arvoinen… Siinä häilähti hänelle jotain salaperäistä ja huumaavaa ja herkennyt sielu oli kaikelle altis. Hallanselkä tuntui nyt ilkeältä. Syksyinen harmaa päivä, vihmasade, korpin huuto ja paljasvarpuiset puut tekivät kaiken karuksi, mieltä painostavaksi ja rumaksi. Ei tuntunut maksavan vaivaa elää yksin rapasuon takia ja sen vierellä. Kotimatkalla jatkoi Harvisto puhettansa Harhaman kirjasta. Hän selitteli:
— "No en olisi uskonut moisen kirjan saavan kustantajaa!… Niin on erinomainen kirja… Valehtelematta kehuen on sen kirjoittaja oikea Pirun ongen syötti… Sattui siellä Pirun Eedenissä tuomari Ounasto, ja sekin oli niin ihastunut Harhamaan, että sanoi: 'Se mies on varmaankin Perkeleen velimies, tai ainakin rintaperillinen'… Minä olen sen miehen kuvitellutkin aivan Perkeleen näköiseksi, sarvipääksi…"
He saapuivat jo kotiin. Tuukkala näytti nyt Oolavista elottomalta, puoli autiolta, harmaaseen sateeseen kääriytyneeltä erämaan talolta. Kun hän iltasilla teki Harviston kanssa isällensä selkoa suon tutkimisen tuloksista ja isä huomasi ne suotuisiksi, lausui hän Oolaville:
— "On edullisinta kaivaa viemäri talvis-aikaan, niin voi soran vetää niittyjen hiekoitus-aineeksi… Kun joudut, mene, nosta pankista talletuksia ja alota niillä työ!"
Sinä iltana istui Oolavi myöhään yksin, kutoen omaa verkkoansa. Hän kaipasi Martvaa, mutta näki sitä kaivatessaan jo Martvan kauniin vartalon, hänen sulavat liikkeensä, ujoutensa, hehkunsa ja kaiken muun naisellisuuden… Siitä johtuivat hänen ajatuksensa Harhaman kirjan aistillisiin kuvauksiin, niistä Harviston kertomuksiin Pirun Eedenistä, tytöistä ja kaikesta, mikä hänelle oli salattua. Outo koski veti häntä elämän pyörteisiin.
Lopuksi kietoutuivat ajatukset yleiseen elämänkysymykseen ja hänessä heräsi yhä voimallisempana halu nähdä ja tutkia ja käsin kokea elämän koko hämäryys, pistää siihen sormensakin. Niissä mietteissänsä nukkui hän rauhattomiin uniin, joista ei puuttunut Pirun Eedenin aistivärejä.
Jo tuikkivat salaiset elämäntulet
On keski-yö.
Sikeintä, rauhatonta untansa nukkui Oolavi. Ne unet johtuivat eilispäiväin mietinnästä: Hän eli, raatoi, toimi Tuukkalassa… Yö sekä päivä oli yhtäläistä harmaata, elotonta, ikävätä, vain yksitoikkoisuutta… Hallanselkä levitti rapaisia liejakoitaan työmaaksi yhä. Niillä liejukoilla hän tonki maata, kaivoi ojaa, kuokki, tai kynti, kylvi, niitti, hiki-otsin pui pölyisintä riihtä… Kaikkialla vain oli sama työ ja sama näky… Hän tuskastui… Hänen elämänsä on harmaaksi syksyksi jo muuttumassa ja ainoastaan talven lumihanki tuo vaihtelua väriköyhyyteen.
Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen pienoisen vilahduksen elämästä, joka toisi vaihtelua… Mutta silloin hän näki Litvanjärven muodostuvan harmaaksi, suureksi käärme-elämäksi… Se Litvan maita matain luikerteli suu auki… Kuulu Tuukkalan koski oli sen suuna… Se käärme vaani. Hänen elämänsä uhkasi se niellä kokonansa… Sen suuhun oli suistumaisillansa jo koko hänen harmaa elämänsä… Ei ollut hän nähnyt, ei nauttinut, ei kuullut mitään niistä onnen-antimista, joita oli elo täynnä siellä missä se hyrskii, pauhaa täysi-aallokkona… Hänen osaksensa olivat jääneet suon mudan hajut, riihipölyt, savet ja osa raataa niinkuin tyhmä orja niiden hyväksi, jotka hänen työllään imevät elämästä mehut pois.
Jo oli koko hänen elämänsä menossa harmaan, riettaan käärmeen suuhun… Hän kauhistui… Hän huusi unissansa… Vaan yhä painui vene käärmeen suuhun… Hän huusi uudestaan, vaan turhaan… Jo oli vene menossa käärmeen kitaan… Käärmeen kylmä vatsa jo avautui hänelle niinkuin hauta… Se huokui Hallanselän kosteutta, sen kylmää, ilkeätä mudan löyhkää… Hän piti vastaan… Sekin oli turhaa… Riemuissaan nieli harmaa käärme häntä veneineen… Nyt jo vene painui sen inhottavaan kurkkuun, kielen alle… Hän taisteli kuin raivostunut peto, mutta turhaan… Kauhun kylmä väre jo juoksi hänen lävitsensä… Nyt jo syöksyi vene kurkusta alas käärmeen suureen vatsaan… Hän silloin huudahti kauhuissaan:
— "Ah, auttakaa… Minä hukun!"
Mutta silloin välähti valo. Käärmeen koko vatsaa valaisi kirkas lieska, josta astui nyt häntä vastaan suuri kiusaajansa… Ihmeissään silloin huudahti Oolavin henki:
— "Sinä!… Enpä olisi luullut täällä asukasta tapaavani!…"
Viisaana siihen lausui suuri paholainen:
— "Aina olen kotonani… Ja kiinteä on asuinpaikkanikin… Siis ystävä mun voipi löytää, kun tarvitsee…"
Hän katsoi Oolaviin lumoavasti.
Salaiset voimat raatoivat Oolavissa… Kylmänä, viisaana jatkoiPerkele:
— "Minun täytyy kaikkialla läsnä olla, missä ystävä vain apuani tarvitsee. Milloinkaan en hylkää ystävääni pulaan… Nääs, nytkin kun huusit auttajaa, niin oitis kuulin äänesi sekä riensin apuun."
Hän katsoi kiehtovasti kiusattavaan… Katse poltti sen voimia poroksi. Epäröiden lausui Oolavi:
— "Sinä minun ystäväkseni olet päässyt suuren kavaluuden kautta…Ei moinen ystävyys ole ystävyyttä, vaan petturuutta…"
Joku salainen laulun hyminä huumasi jo Oolavia… Se alkoi lumota hänen epäröimistänsä… Kauneista laulun kiehteistä kuului Perkeleen huumaava selitys:
— "Ah, milloinkaan ei meikäläinen saavu taloon niin kuin suuri kirkkoherra, pieni vallesmanni tai muu: niin että kello roikaa aisassa, sekä suuri kulkusparvi ja tiu'ut soivat siten ilmoittaen tuloa… Katso miten hiljaa ahertaa taivaan suuri Jumalakin — Se kelpo Herra… Kunnioitan Häntä! — Hän saapuu ruohoon ruohon huomaamatta ja sitä kasvattaa sen tietämättä… Niin saapuu Hän myös ihmissydämeen: salassa… hiljaa hipsuttaen… No sanon suoraan: pienoista kavaluutta käyttää Hänkin… Vai onko milloinkaan Hän Tuukkalaan, ajanut julkisesti, kaikkein nähden… niin että kuuluu?…"