Siell' ihminen söi leipää paratiisin hiessä otsan. Suurna, riemumielin se kantoi vaivannäkö-uhriaan, kuin neito, joka uhrialttarille tuo poltto-uhrin: puhtaan kyyhkyläisen ja onnellisna, kun on Jumalalle uhrinsa halpa, pieni kelvannunna, nyt siitä vastalahjaa odottaa. Niin eli päivin ihminen. Ja öisin hän nukkui rauhan unta, turvanansa se Luojan silmä, jok' ei milloinkaan ummistu, sekä taivaan korkeudessa armailla lauluillansa enkeljoukko puhtaimmat unet loihti nukkuvihin herättäin heidät taaskin aamun tullen ylevin mielin, jaloin kiitosvirsin valoa aamun vastaanottamaan ja juomaan sitä onnen siemausta, jonk' uusi huomen aamuruskosiivin taas hälle Kaikkivaltiaalta tuo.
Sen kaiken näki Perkele, kun hohti ylhäällä tuolla voitonriemussaan. Hän kuuli riemulaulut suuret, joilla toi Kaikkivaltiaalle ylistystä unesta herättyään ihmislapsi, Hänestä onnen siemausta juoden ja Hälle kantain suurta uhriansa. Hän näki ihmis-onnen sekä rauhan. Ja nähdessään, hän oitis taaskin tunsi, ett' on hän pakolainen rauhaton, mi sotii koko kaikkeutta vastaan ja niin kuin riehahtava tuulenhenki on joka hetki koko kaikkeudessa yht'aikaa kaikkialla. Pakolainen katsellen ihmishengen suurta rauhaa kateisin mielin lausui loistostaan:
"On ihmishenki taaskin Hänen kanssaan sovinnon tehnyt. Litvan paratiisin Hän lahjukseksi sille luonut on kuin ilkkuakseen mulle. Sillä lailla Hän houkuttelee luonaan viihtymään ja Hälle hiki-otsin uhriansa kuin nöyrä orja, sekä rukousta ja ylistystä aina kantamaan…"
Hän vaikeni ja nousi ylemmäksi zenithi-suoraan. Olemuksestansa nyt nousi katkeruus kuin savu karvain ja vihanpilvi hänen ympärillään leijaili niinkuin synkin ukkospilvi, mi tulisalamoihin pakahtuen jo uhkaa purkaa tuhotulen maahan. Hän jatkoi puhettansa raivoissaan:
"Ma pelastan jo Hänen kahleistansa pois ihmishengen: Minun toimestani läks' Hänen luotaan pois jo kerran Kainkin ja päätti olla aina pakolainen, mi katkonut on poikki orjasiteet, ne jotka häntä liitti Jehovaan. Hän päätti ollavapaa, kulkevainen, ja käydä tietään, niin kuin taivaan tuuli, mi orjatiekseen yhtä ilmansuuntaa ei tunnusta, vaan aina riemumielin puhaltaa sinne minne mieli tekee… Niin Kainissakin lähti ihmishenki vapautta suurta kohti ylpeänä mun seuraajaksein… Mutta raukka taaskin on palannut jo Hänen kahleisiinsa Litvassa, jättäen mun yksinäni, ja noussut vastustamaan mua, joka oon vapaus ja jonka oikeudetkin kaikkeuteen ainut eittämätön on."
Hän loisti hohteessansa paikoillansa ja katse niinkuin kirkas tulisade maan päälle painui, painui kateellisna suorasti Litvan paratiisiin. Siellä rauhassa nukkui Martva. Unet armaat korkeuteen kohosivat nukkuvasta, kuin pyhä, kaunis uhrisavu, joka keskeltä paratiisin, alttarilta kirkkaaseen poutasäähän kohoaa, saa siinä pyhän, taivaallisen hohteen ja nousee sitten Kaikkivallan eteen kuin enkelien kaunis riemulaulu, mi kunniata Hälle maasta tuopi.
Kiukkuisna silloin haamu Perkeleen tulista valtikkaansa välähytti valaisten sillä koko kaikkeuden, kuin poutasalamalla, hetkiseksi, mi silmänräpäystä lyhemp' on.
Vavahti silloin aine kaikkeudessa ja ympärille suuren Perkeleen kohahti heti lauma enkeleitä harteilla hohtavimmat tulisiivet, kädessä pasuunat ja tulimiekat sidottu käärmevyöllä vyötäisille ja päässä kirkkaat tuliseppeleet. Soi suuri soitto. Pasuunoista tulvi säveltä virtanansa. Sävelpilveen se kietoi Perkeleen ja riemulaulu sekottui sävelpauhuun. Kunniata niin herrallensa kantoi enkel'joukko ylhäällä kauniin Litvan zenithissä. Punainen hohde, joka ympäriinsä siivistä enkelien tulvi yöhön, muodosti kimmeltävän tulikehän, min keskiössä hohti ylhä valo säteillen olennosta Perkeleen. Se valo laski Litvan paratiisiin näkyen sinne niinkuin kesätähti, mi kiiluu valoisalla taivahalla sen valohämyyn aivan sulaneena tuikuttain kuten tulikipinäinen, mi juuri sammuu mustaan hiillokseen. Ahnaana, kiukkuisena, kateellisna kaikkeuden sinen iki-korkeudesta katseensa tunki Litvan paratiisiin nyt soiton sekä laulun pauhatessa vihainen haamu viekkaan Perkeleen.
Vaan silloin kauniin Litvan yläpuolle kohdalle kahden hurskaan sisartalon ilmestyi kaksi Luojan enkeliä suojaksi niiden sekä ihmishengen, mi rauhallisna kantoi uhriansa kaikkeuden Valtiaalle autuaana. Kädessä risti, kaunis enkelpari nyt polvistui jo kukin paikallansa ja korkealla heidän yläpuollaan leijaili puhdas, kaunis unipilvi, mi kietoi pienen parven enkeleitä utuihin taivaan. Niissä leijaellen se enkelien parvi pasuunoilla puhalsi rukousta totisinta puolesta Litvan hurskaan väen. Martvaa he soittaessaan katsein säälivimmin kietoivat unipilveen hurskaimpaan.
Mut enkelien soiton hyminässä kaks' enkeliä, jotka polvistuivat kohdalla Litvan, rukoilivat näin:
"Oi, Kaikkein-Korkein! Kuullos meitä. Martvalle korkein onni suo! Sä ällös häntä yksin heitä, vaan johda niinkuin virranvuo tienänsä häntä! Polkunansa Sa solu! Silloin kulkuansa ei harhansuuntaan mikään saa. Sä hälle armoasi ja'a!
Sä suojassasi häntä hoida,kuin linnunpoikaa armaimpaa!Ja'a hälle aamuin aamunkoitaja päivin päivää puhtaimpaa!Suo illoin kauniin ruskon loistaaja iltatähden huolet poistaahäneltä! Unta kauneimpaaSa hälle öisin viljoin ja'a!
Sä murskaa vainoojasi kurja!Lyö rikki mustan käärmeen pää!Hän vaani turvatonta… hurjavihansa on kuin rajusää.Vaan ällös Martvaa harhanteilleSä yksin heitä! Anna meillenyt valta olla turvanaan!Ei riitä siksi voimat maan."
Sen suuren rukouksen kuultuansa ylpeillen lausui hohdekehässänsä ylhäällä tulihaamu Perkeleen:
"Hän tunnustaa noin sitä kaikkivaltaa, mi mulla koko kaikkeudessa on. Noin enkelinsä rukouksellansa nöyrästi, avoimesti tunnustavat kuin vankka perustus mun vallallani on ihmissydämessä: Yksin jääden hän oisi vallassani kokonansa, hän jonka kerran kuvakseen on luonut. Hän hyvän Henki, Henki kaiken väärän, Mun työni kulkee nyt jo itsestänsä jokainen päivä aina eteenpäin."
Nous' ihmeen suuri riemumyrsky silloin, kun sankat enkelien sotajoukot siivillä tulisilla kohahdellen ja tulihohteen heitä valellessa pasuuniin puhalsivat, taasen toisten sen soiton säesteellä veisatessa herransa kaikkivaltaa ylistäen ja hälle tehden kunniata kulkein ohitse hänen, miekkain välkkyessä koholla, hohtain tulivälkähteinä seassa ihmevalon, säveleen. Sen laattua, kun hiljaisuus taas syntyi, nyt Litvan paratiisiin osottaen herransa suuri heille lausui nain:
"Hän Itse, enkeleineen Litvan kanssa, voimaani Harhamassa tunnustaa kuin luonto valon voiman, jota kuullen se virkoaa ja ryhtyy elontoimeen totellen sitä kuten orja ruoskaa. Niin ennen aikaan munkki Jehovaansa Herraansa kiitti muka voitostansa, Sen kautta palveljaani Harhamata hän puki Hänen enkeleinsä kaapuun niin että rohkeana, huomaamatta hän voi nyt mataa Litvan paratiisiin. Noin, katsokaa!"
Ne sanat lausuttuaan avasi näyn eteen enkeljoukon, mi ukkoshymnein sulosointuisimmin taas herrallensa kantoi kunniata. Ja kun jo oli laannut riemulaulu, herransa ympärillä enkeljoukko koholla siivin, paljastetuin miekoin tarkasti näkyä, min äsken heille osotti ruhtinaansa päältä maan: Siell' uinui Litvan kaunis paratiisi hämyissä armaimmissa, joita seuloi sen yli Yötär, joka seuloinensa, harteilla hieno, kaunis hämyharso ja siipi iltaruskon punaa, joka yön hämäräksi juuri kelmenee, nous Litvanjärven länsirannan takaa ja liiti korkeudessa, enkelinä, kuun näkymätön sirppi veneenänsä. Hän rauhallisna laski runollista kuupurttaan yli kesäöisen taivaan alatse pilven, jossa enkeljoukko säesti soitollansa rukousta, min rukoeli kaksi enkeliä puolesta Martvan. Runoseulastansa hän seuloi Litvan rannat hämäriksi, sen veden selät salaperäisiksi ja runoutta täyteen koko maan.
Pimeyden herra antoi tulimerkin, sävähti ydin pimeän, ja päästi kätkönsä salaisimman valloillensa. Nous' uusi riemuhuuto. Kun se taukos, taas antoi merkin haamu Perkeleen ja sitä kuullen pimeyden ydin pois heitti valhepuvun. Alastonna, lihaksi muuttuneena seisoi siinä elämä Harhaman, ja käskettynä se otti suuren, mustan käärmeen muodon, mi kooltaan miehen mittaa pitemp' oli… ja kulki kuten kulkee ihminenkin pystyssä seisten, jaloillansa käyden, tok' oli ryhti veltto, retkahtava. Selässä oli evämäiset siivet. Ne vereslihaisina, ärtyneinä riippuivat, ilkeästi räpytellen, ja avoimesta suusta verikieli inhoisin riippui, kun se läähättäen myrkkyistä hengitystään, harppoi kuin haudan riena. Riettain kaksin jaloin ja pyrstö ilkeästi vettä viiltäin se juoksi yli Litvan järvenselän ja pitkin virtaa, aina Tuukkalaan. Se juoksi vinhoin vauhdin niinkuin tuuli arkaillen, itseänsä inhoskellen ja rientäin, kuten haudan haamu, joka töyttäilee piiloon päivää, ihmissilmää. Se loikki vedenselkää, hypähdellen varassa evämäisten siipiensä harppauksin ihmeen pitkin. Askelista pärskähti rauhallisen järven vesi, kun käärme syöksyi suoraan taivaltaan. Kauhuissaan katsoi sitä ruma yökkö, ja kaikki öiset aaveet säikkyellen luoliinsa kiireen kautta lymysivät. Myös musta korppi, joka rantamalla sikeintä unta nukkui rauhallisna latvassa kuivan kelon, kauhuissansa parahti sekä oitis pakoon lensi kuin kauhun lyömä aave, rääkynnällään herättäin lintuparvet. Rietas käärme juoks halki kosken kuohun Tuukkalaan. Arkaillen, pelokkaana hiiviskellen se tarkasteli tienotta ja ryömi taaitse pensaikoiden rehevien nyt alle akkunan. Ja tähyellen se lähettinä Perkeleen niin vaani saalista sekä etsi väijypaikkaa ilkeillä siivillänsä räpytellen. Näin lausui silloin haamu Perkeleen:
"Niin tahdostani aseekseni muuttui elämä ihmisen, sen työt ja mietteet. Sen aseen nimi 'esimerkki' on… Sen aseen mulle antoi jo se Eeva, min kuvaksensa loi Hän, väärän Henki. Kun Eeva söi, niin esimerkki miehen sai seuraamaan. Nyt en ma enää itse oo pakotettu Häneen langenneita käärmeenä ohjaamaan takaisin minuun, kun ihmishengen työt, ne esimerkit, käärmeinä kietovat jo jokahista, vetäen heitä minun yhteyteeni."
Ja pysähtyen korskeana hetken, hän vihjasi ja enkelien eteen niin loitsi muinaisuuden menneet päivät, ne päivät jolloin Jeesus tuskissaan söi ehtoollista, puhui lähdöstänsä ja pesi Itse kuulijainsa jalat, olemus ylhä täynnä ylevintä nöyryyttä jumalaista, hengen suuruus niin korkeimpana runoutena nousi: nousnöyryytenä, ihanaisimpana suuruuden, jalouden kukkasena, mi nostaa maasta taivaan korkeuteen, miss' eivät kadesilmäykset loista ja maine, ylvästely, kaikki himot halvinta ovat tomun tavarata. Sen näyn näyttäin suuri henki lausui:
"Jehova myös on esimerkin kautta valtaansa väärää tukenut. Hän kurja Poikansa sitä varten ihmislihaan on suonut tulla. Katsokaa: kun Poika noin Getsemanen kautta Golgatalle nyt lähtee, niin Hän ennen lähtöänsä kalleimman perun jättää ihmisille kuin suuren testamentin, joka tehdään viimeisnä. Noin Hän antaaesimerkinaseeksi Jehovan. Niin Harhamakin mun aseekseni antoi elämänsä. Ei kätkenyt hän sitä niinkuin kätki pahansa Saulus Tarsolainen, joka on langennut pois luotain. Tuliterä on esimerkin miekka, jonka mulle valittunani Harhamani antoi. Hän kurjaa Tarsolaista suuremp' on."
Niin lausui hän. Viisautta katse loisti. Ja enkelten taajat laumat silloin herransa viisautta ihaellen sävel- ja tulipilven pauhinassa leijaillen veisasivat ylistystään.
Ja laulun jylhä pauhu korkeudessa jyrisi, niin kuin vuoret vierreet oisi, repeillen riekaleiksi kuten liina, ja oli kuin ois suurin ikivoima repinyt kivivuorta. Ylpeänä niin pimeyden herra enkeleiltään kiitosta kantoi. Pauhun vaiettua hän vihjasi ja käskystänsä oitis pois Tuukkalasta riensi musta käärme: elämä Harhaman. Se metsän kautta, riettaana, siipiänsä räpytellen nyt juoksi Rannistoon. Sen kulkiessa värisi puhdas luonto. Pakanuuden jumalat, jotka yöllä Unholasta olivat nousseet taaskin retkellensä maillensa entisille, kauhuissansa taa pensasten ja puiden piiloutuivat tai lymysivät luoliin, kivenloviin, väristen, inhoten ja hämmästyen lihaksi muuttunutta, ellottavaa tulosta harhautuneen ihmishengen, aseeksi jok' ol' alennut sen käteen, mi rauhatonna, kaikkein kammoomana ja vainottuna, Kaikkivaltaa vastaan yöt päivät nousee käärmekavalana kaikkeuden herravaltaa tavottain.
Ranniston talon päällä runojansa yön ihmeenkaunis tyttö surullisna purressaan kuussa seisoin seuloi maille, ja enkelien kirkas laulupilvi leijaili täynnä huolta sekä tuskaa, kun saapui Martvan turmioksi vaara. Soi enkel'soitto tuskansäveleenä ja enkeli, mi soiton säesteellä rukoili turvatonta vartioiden, laskeusi polvilleen ja tuskaisena hän anoi Luojaa auttajaksi näin:
"Poloinen uinuu turvatonna,oi ethän häntä heittää vois!Se karvas malja, jota konnahänelle tarjoo, käännä pois!Vie pois… vie pois se, Herra taivaanOi, ällös anna jäädä vaivaan!Oi tahdothan Sä juonet estää,Ei yksinään hän saata kestää…"
Vaan silloin liihotteli korkeudesta taas enkeli, luo rukoilijan. Hälle se lohdutellen, häntä vahvistaen käskystä suuren Luojan lausui näin:
"Hän viisas on. Hän yksin tietää tien oikean. Me emme saa. napista. Kuinka paljon sietää juomaansa, joka jalostaa, maan ihmishenki, siin' ei harhaan Hän osu. Sillä aina parhaan Hän osan suuren valmistaa. Me tutkia sit' emme saa.
Hän lausui kerran: 'Syö'ös puistavapaasti'!… Siihen muistutus myös liittyi: 'Mutta myöskin muista, ett' tuskaa suurt' on lankeemus'.Vapaaksiihmishengen luonut Hän on. Sen suuren lahjan suonut Hän ihmiselle yksin on. Se osa suur' on, verraton."
Niin lausui enkeli ja toinen silloin alistui alle tahdon Kaikkivallan. Ja silloin musta käärme metsän halki ylitse kivikoiden loikahdellen harppaili Rannistoon. Sen suusta kieli verisnä, kaksihaaraisena riippui, kun ympärilleen vilkuin, läähättäen se rantatöyrään alta ylös nousi ja taitse puiden, piillen, inhoisana luo talon saapui. Havutemppeliin se rietastellen syöksyi, viskautuen apina-ketterästi ylös kuuseen, sen pimeimpähän piiloon kätkeytyen, kyyryillen, liehakoiden, puuskuttaen, hapuillen kuusen havulymylöissä repalla siivet, pyrstö kiemurana ja katse ilkeyttä tulvillaan.
On hiljennyt jo sävel taivahalta. Pilvistä valui soitto enkelien kuin lapsen itku, joka äidin korviin tuo viestin, että hänen armastansa vierellä kehdon vaanii mato musta, ja tuskissansa enkeli nyt vielä puolesta Martvan rukoeli nain:
"Jos, Kaikkein Korkein, tiedonpuusta Sä syödä sallit neitosen, jos sallit viettelijän suusta Sä hänen kuulla neuvon sen, mi hälle varman turman tuottaa, suo hänen toki Poikaas luottaa! Mi tahtos' on, se tapahtuu ja turhaan haihtuu kaikki muu."
Vaan rauhallisna nukkui hurskas Martva ja kulki unissansa niillä mailla, miss' ikionni joka aamu uunna, helähtää jalon sielun puhtaudesta. Hän Jumalaansa katseli kuin lapsi mi aamu-unestansa havahtuen armasta päivänkehrää ihaelee silmistä unta kädellänsä hieroin. Kuin enkeli hän nukkui. Mutta häntä aseena Perkeleen nyt vaani, kurkistellen työt Harhaman, se rietas, musta käärme, mi kuusen pimeässä kyyristellen niljaista kieltä lipoi, tutkiellen niin tietä ihmissieluun puhtaimpaan. Ja silloin kauniin Litvan zenithissä, hohteessa tulen, ikikavalana ja armotonna taaskin enkeleilleen järkeili suuri henki Perkeleen:
"Hän valittuni, Harhama, viel' äsken ain' asti siihen päivään jolloin alkoi hän psalmejansa muka Jehovalle kirjoittaa — niin: hän silloin oli vielä aseeni, jok' ei kauvas ulottunut: Hän ympäristöään vain mulle käänsi töillänsä. Mutta näkymättömänä siivillä enkelein jo kulkee hän: Kirjansa kautta on hän elämänsä nyt muuttanut jo siksi käärmeheksi, jok' ilman häntä teilläni jo mataa Jehovan linnaan, Litvan paratiisiin. Ei ilman kirjaa siihen konsanansa hän oisi päässyt. Nyt hän yhtä aikaa tuhannet paratiisit samoelee. Mun suuren henkeni hän kaikkialle niin levittää: Hän esimerkillänsä tuhannet kääntää kohta Jehovasta, vie vapahduksen Hänen orjilleen."
Kuin vetten pauhu laulu sekä soitto pauhahti silloin. Laumat enkelien herransa ympärillä leijaellen hänelle veisasivat riemuissaan:
"Sinä ihmishengen työt käärmeeksesi väännät. Niillä Jehovalta syöt kantapään. Sä käännät omiks kiitoslauluiksesi psalmit Hältä. Viisautesi suuri on ja verraton. Valtasi sun luja on, ihmisessä perus sen järkkymätön on. Jos ken yrittääkin sitä kaataa, hän sun tehtävilläs raataa."
Ja silloin röyhkeilevä paholainen pauhussa laulun nousi ylpeänä ja heitti katseen koko kaikkeuteen. Hän antoi merkin. Tulivaipastansa hulmahti lieska. Soiton hyminässä nyt riemuitseva enkelien lauma herransa suuren johdolla jo lensi kuin tuliviima, aatosnopeana ylemmä luotisuoraan äärettyyteen, kaikkeuden pakenevaan zenithiin.
Kun tyttö tuli kiikulta kotiin.
Ei rakkaus ole sama kuin lempi, eikä lempi rakkautta.
Sunnuntai helotti taas kuin viikonvarresta puhjenneena kauniina kukkana. Poutaisen ilman rasvatyven kiteili auringon valosta. Lintu torkkui, kukka uinuili, metsä seisoi hiljaisena kuin Tuonen lehto, koivulla lehti, kuusella pehmeä, vielä punainen käpy koruna. Pihlajan kukan sijalla nypötti marjan-alku pienoisena nyppylänä. Herne teki litua ja ruis pääsi vesijyvältä kovalle jyvälle.
Lehtevimmässä koivikossa, Ranniston ja Tuukkalan talojen välillä, oli vaalukiikulla kylän väkeä. Yhdeltä puolen näkyi kiikulle Litvanjoen vesiallas, toisella puolen reunustivat metsänsilmäkettä pihlajat, jotka olivat lehtirikkauteensa pakahtua. Väliin kiikuttivat miehet naisia, väliin lasketteli joku miehistä yksinänsä hurjaa vauhtia ympäri. Nauru helisi, poski punotti. Mielet olivat keinun heilahdusta.
Hetkisen ajaksi oli kiikku jäänyt tyhjäksi. Kiikkujat istuksivat pihlajikossa. Joku laski sukkeluuksia. Toiset sitoivat kukista kuka mitäkin, tai leikkivät sananjalalla "Lempii, ei lemmi "-leikkiä. Joku tytöistä hyräili kukkia sitoessaan jotakin säveltä, joka syntyi itsestänsä, eikä kaivannut sanoja.
Ranniston Martva nousi joukosta ja istahti kiikkuun sananjalka kädessä, rinnassa myöhästynyt hernekukka. Ajatuksissansa, sananjalkaansa sommitellen heilautti hän kiikun hiljaa heilumaan ja antoi sen sitten itsekseen heilahdella. Itse oli hän mietteissänsä, oli niihin uponnut kuin vedenkukka veden sinipinnan alle aallon vettä nostaessa. Kiikku heilahteli kuin aikansa kuluksi.
Hetken kuluttua tuli Oolavi hänen luoksensa ja kysyi kuin sivumennen:
— "Kiikutanko, Martva?"
Martva katsahti häneen poski hehkuvana. Hieman päätänsä nyökäyttäen vastasi hän tovin päästä:
— "No… hiukan!… Mutta ei vain kovasti…"
Oolavi tarttui kiikkuun, voimakkaasti, kuin aikoisi hän sen kerrassaan heittää ympäri vaalun menemään. Martva puristautui molemmin käsin käsitankoa vastaan, pelokkaana, kuin ei hän olisi Oolavin leikkiä ymmärtänyt.
— "Hopsis!" — huudahti Oolavi heittäen muka täyttä voimaa, leikillä, kiikkua. Mutta kun kiikku heilahtikin hiljaa, kuin autere hienon tuulenhengen käsissä, päästi Martva käsitangon käsistänsä ja katsahtaen Oolaviin, naurahti sievän lapsennaurun.
Kun heidän katseensa silloin kohtasivat toisensa, värähti joku salainen kieli molemmissa, kuten kerran veneessä joella, kun Martva kiitti vedenkukasta ja tyttönen sitten lauloi "Litvan laulua". Nyt oli värähdys vain entistä tajuttavampi. Katse kääntyi arkana katsetta pakoon ja poskelle helähti perhona entistä lämpöisempi puna.
Molemmat tajusivat aivan luonnon pakottamina, että rakkaus alkoi muuttua lemmeksi. Ihmishengen korkeimman avun, rakkauden sijalle alkoi puhjeta luonnontunne, lempi, jalo tosin ja puhdas kuin lapsen uni, kuten kaikki oikea luonnossa. Mutta se ei ollut enää vapaaehtoinen, kuten on jalo rakkaus. Se oli luonnon pakkokäsky. Se oli sitä mikä ihmisessä on maantomua, eikä sitä, mikä on Jumalan elävätä henkeä. Se oli jaloa, viatonta ja puhdasta, kuin kukan väri sen äitiytymisaikana, mutta se ei ollut enää siveellistä, kuten kukan jalo tehtävä ei voi olla siveellistä sen sanan korkeimmassa, eikä senoikeassakaanmerkityksessä, koska se on ainoastaan luonnonlain vaistomaista ja sen kautta pakollista tottelemista. Se oli luonnonsiveellisyyttä, yhteistä ihmiselle ja eläimelle ja koko luomakunnalle, puhdasta, kun se on vielä kukassansa, ihmisen alhaisinta, kun se on kukkalehtensä menettänyt ja joutunut lemmen kukka-ahoilta aistillisuuden maille. Se oli rakkauden joku vastakohta, sillä siinä oli lopulta ja perinnä vaistomainen oma mieliteko kaikkein ylinnä.
Niin: se oli puhdasta lempeä, joka väärin kulkee rakkauden nimellä, ja jonka nimeä taas himo ja irstaus vieläkin törkeämmin väärin käyttävät.
Ja siksi värähti nyt sielu, ja katse kävi araksi, kuten aina silloin kun ensi kertaa tavataan teosta, joka ei ole korkean ihmishengen arvoinen. Vaisto ja hengen ylevyys sanoi, että lempi ei puhtainnakaan ole sukua rakkaudelle. Se sanoi, että nyt oltiin menossa alas: korkeasta rakkaudesta laskeuduttiin lemmen maille. Se sanoi, että oli edessä pakko mennä ylevästä ihmisestä kukkasen olotilaan.
Oolavi joutui hämille, tyttö kainoksi. Kiikku heilahteli hiljaksensa ja jotakin puhuakseen virkkoi Oolavi Martvalle jonkun sanan sananjalasta, sen runollisuudesta: yksinäisyydestä kaikkien muiden seassa, ja siitä kuinka se on hyljätty, unohdettu, mustalainen kasvimaailmassa. Martva katseli sananjalkaa, luki sen lehtiä ja kuunteli puhetta mieli somana kuin perhosen elämä ensi kukan puhjettua.
Ja kun sielu värähteli hellimmillänsä, sydän sykähteli, mitä puhdas veri käski ja katse oli arka lintu, alkoivat nuoret pihlajan alla soitella lemmen kelloja ikäänkuin rientäen avuksi. Nuori tyttö alkoi kukkia sitoessansa hyräillä kaunista laulua "Mirja." Se laulu tuli hänelle suuhun, kuin olisi sen tuonut tuulen henki. Yksi ja toinen yhtyi hyräilemään laulajan apuna ajatus laulun sanojen mailla, ympäristö unohtuneena.
Martva kuunteli laulua mieli hajalla. Hän nojasi kiikun tankoon, haaveillen sen olevan joku oksa, jolle lintu lentää etelästä… oksa, jolla oli luullut onnen olevan… Hän haaveili jotakin, mitä ei tajunnut… Oolavin mieli oli kevään herkintä tuulta… Hän kiikutti Martvaa hiljaa ja hellävaroen kuin lasta, kun sen silmä on umpeen menossa… Hän ajatteli sen onnea, kuin äiti lapsensa tulevaisuutta… Laulu säesti kiikun heilahtumia.
Kädet helmassa kuunteli Martva Mirjan tarua. Hän istui kuin tyttö lähteellä, odottaen puoli-yötä, jolloin lähteessä näyttäytyy tuleva onni, metsässä hiipii lempeä noita, joka osaa kaikki lemmentarinat, ja lemmenkelloina soivat pihlajankukkien teriöt, oksat notkuen niiden alla. Hän ei uskaltanut enää katsahtaa Oolavin silmiin.
Laulu loppui. Sen tarusta oli puhjennut Martvan sieluun hento lemmenkukka. Se kukka oli vielä tajuton. Se ei tuntenut värejänsä ja arasteli yksinpä puhdasta auringon valoa, jota se kaipasi, joka oli sen elämä ja joka sille tarjoutui. Siinä ei tuoksahtanut aistillisuutta, joka muuttaa lemmen irstaudeksi, likaisemmaksi eläimen lempeä. Kiikku heilahti vielä kerran… pysähtyi…jäi yksin.
Tyttö hyppäsi kiikkulaudalta. Hän oli sille istahtanutlapsena… tyttösenä… hän hyppäsi siltä maailman puhtaimpanatyttönä…
— "Kiitos, Oolavi!" — kuiskasi hän päätänsä nyökäyttäen, arka katse hernekukassa.
Mutta Oolavi ei kuullut kiitosta. Hän mietti jotain hajamielin.Hänessäkin oli puhjennut puhdas lemmenkukka.
* * * * *
Väki hajosi kiikulta tavallista hiljaisempana. Mieli oli ikäänkuin väsyksissä, ajatus harhateillä ja metsä näytti murheiselta.
Se oli niitä hetkiä, jolloin soivat sydämen arimmat kielet, ja joku kukka muuntuu muuksi kukaksi. Se oli hetki jolloin talosta on kuollut entinen eläjä, sen elämäntekijä, kannettu paareilla pois, ja talo tuntuu sen johdosta tyhjältä, päivänpaiste surulliselta, huone autiolta ja kartanolla riippuvat nuorilla sinne tuuleutumaan ripustetut kuolinliinat, lisäten mielen surullista runollisuutta. Martvan ja Oolavin elämässä oli kuollut jotakin: oli kuollut rakkaudenkukka ja sijalla kukki lemmenkukka.
Kun Oolavi saattoi Martvaa kotiin, kävelivät molemmat vaiti, kuin sopimuksesta, hartioilla Litvan kaunis runovaippa, kesäisen illan sulo. Ensi kertaa elämässänsä eivät he löytäneet mitään sopivaa mistä puhua, vaikka heistä oli ennen helähdellyt puhe kuin perhosparvi päivänpaisteeseen. Kumpikin kainosteli toistansa, pelkäsi sanovansa jonkun tuhmuuden, etsi sopivaa sanaa, eikä löytänyt. Lemmenkukka uinui nupussansa.
Vaistomaisesti, uutta kukkaa hellien tahtoi jo kumpikin toistansa miellyttää, karttaen kaikkea, minkä luuli rumaksi. Lemmenvaistot alkoivat siten herätä. Avolehtinen, korkea rakkaudenkukka, siveellisyyden ydin ja ihmishengen jaloin, jumalallinen olio kuihtui ja tukahtui jo pakollisen luonnonsiveellisyyden tukehduttamana.
He kulkivat joenrantatörmää pitkin. Eräässä paikassa näkyi joen vedestä laskevan auringon tulipunainen kuvain, karvakortteikon keskellä avautuvasta selvästä vedestä. Yksinäinen sorsa uiskenteli keskellä tyyntä jokea. Sen uinnista väreili vesi. Väre ajoi värettä rantaan ja punainen päivän kuvain leimusi aivan ilmitulena, kun pienten väreiden karehtiminen pani vedenpinnan sen punaa tulihulmeeksi heiluttelemaan.
— "Miten kaunis on nyt joki", — huomautti Oolavi.
Martva ei osannut mitään vastata. Joki oli hänestäkin kyllä kaunis, mutta sana arkaili kielellä, ei uskaltanut sitä tunnustaa. Oolavi luuli jotain tyhmää sanoneensa ja pahotteli itseksensä:
— "Miten minä nyt niin joutavasta rupesinkaan puhumaan!… Joki kuin joki!… Onhan se jo sadasti nähty…"
He tulivat aidan luo, jonka yli oli noustava portaalta. Sadasti oli Oolavi nostanut Martvan sen yli sylissänsä, jo pienenä ollessansa, mutta kun hänen nyt piti auttaa häntä, arasteli hän. Martvan käsi oli hänestä liian puhdas, pehmeä, heikko enkelin käsi hänen siihen koskea. Martva seisoi jo aidalla. Hän epäröi.
Silloin ojensi Martva hänelle kätensä apua pyytäen, tuttavallisesti, puhdas katse kainona, tarttui Oolavin ojennettuun käteen ja hyppäsi maahan ilosta huudahtaen.
He astuivat jyrkkää ylämäkeä, kapeaa jalkatietä myöten. Pehmeä lehtimetsä näytti tavallista lehtevämmältä, ruoho rehevämmältä. Kaikessa oli enemmän runoa kuin ennen. Kun he tulivat vaaran päälle, avautui heille näköala, joka lainehti ja loisti kauneutta ja leimusi tulena ja runona: Mailleen menevä, tulipunainen aurinko upposi Litvanselän takana kesän lämpimiin ilta-autereisiin kuin harmaisiin kaskisavuihin, leimusi tulipalona ja hohti kultana. Litvanjärvellä uivat sadat pienet saaret veden rajassa, kukkuroillansa viheriyttä, ulappaan uppoamaisillaan. Lahdella näkyi onkijan vene, joka ei näyttänyt veteen ottavan. Nuottakotien kuvat riippuivat vedessä rauhallisina puiden seassa. Siellä täällä uiskenteli sorsa iltansa kuluksi. Jostain kuului hiljainen laulu, Ranniston pellot levisivät viljavina, kierrellen vaarojen lomissa, ja läntinen järvenranta liekehti tulipunaisena vesipalona laskevan auringon punasta.
Suomi säteili kauneutensa huumaamana tyttönä, onnestansa ihastuneena morsiamena.
Sanattomina pysähtyivät molemmat hetkeksi katsomaan loistavaa näkyä, kuten pysähdytään, pakostakin, katsomaan naista, joka säteilee onnensa terällä: morsiamena. Sitten laskeutuivat he verkalleen alamäkeä Ranniston taloa kohti. Tienviereltä taittoi Oolavi kaksi hernekukkaa halmeesta, ja kun he tulivat talon rappujen luo ja Martva nyökäytti päätänsä, lausuen hiljaa kiitoksensa, ei Oolavi hänelle nyt mitään vastannut, kuten aina ennen, vaan ojensi hänelle hernekukat, nosti lakkiansa ja poistui nopein askelin oikotietä pellonpiennarta myöten.
* * * * *
Päivän loistava iltapalo oli jo aikaa sammunut. Metso nukkui oksallansa, teeri korkeimman koivun latvassa. Nurmilla sinersi lämmin suosumu ja illan kauneus tummeni ja ummistui viimein yöksi.
Mutta yhä istui Martva huoneessansa avatun ikkunan edessä. Hän katseli vuoroin hernekukkaa, vuoroin järvenselkää, jossa saaret nukkuivat vedenpovella… Litvan tarut alkoivat taas kietoa häntä… Hän ajatteli "Litvan laulun" veden naista… Nyt kaipasi hänkin jotain, kuten se nainen karilla… Silmä kiintyi järven sineen, ajatus kulki tarun teitä… Se kulki siellä kuin lapsen mieli satulinnan kammioissa, missä tontut ja aaveet asuvat hyvinä henkinä, joulupukkeina, kuninkaan poikina ja muina.
Ja sitten kääntyi ajatus elettyyn päivään… Hän muisteli kiikkua… Kiikusta johtui mieli Mirjan tarinaan… Monesti oli hän sen ennen kuullut, vielä useammin oli hän sitä itse laulanut, mutta ei hän ollut koskaan sitä ennen kuullut samoilla korvilla kuin nyt äsken… Hän ajatteli Mirjaa, suri hänen kanssansa… Hän hoiteli hänen apunaan rakkaudenkukkaa, näki Mirjan nousevan kilpaa päivän kanssa, kastelevan kukkaa kyynelillänsä… Hän olisi tahtonut antaa omansa hänen kyyneliensä lisäksi… Sääli täytti mielen, suru sydämen ja kyynel kostutti armaan, puhtaan silmän.
Ja sitten muisteli hän Oolavia… Ajatus johtui häneen Mirjan tarusta ja hernekukasta… Hänestä tuntui Oolavi toiselta kuin eilen ja aina ennen… Arkana mietti hän taas, olisiko hän itse siihen syynä, vai mikä oli tullut Oolaville, kun hän näytti niin surullisen ajattelevalta, oli äänetön ja totinen… Hän ei vielä tajunnut, että silmässä oli lemmenkaihi, joka vaikutti, että maailma näytti muulta kuin ennen, levitti kaiken yli runoutta ja hienon hienointa surua.
Naisen sielu on jaloista jaloin, kun se on puhdas. Nuoren tytön ajatus on kukkien kukka, kun on tyttö itse puhdas ja viaton.
Martva oli aina rakastanut Oolavia, kuten isäänsä, äitiänsä ja kaikkia ihmisiä. Se oli hänen sielunsa rakkaudenkukka. Nyt tunsi hän Oolavia kohtaan toisen tunteen, jota hän ei itse hallinnut. Se oli lemmenkukka… Se oli kukka, joka usein menee perhon mukana… vielä useammin muuttuu ihmishengen ilkeimmäksi kukkaseksi: aistipunakukaksi.
Martva nousi, kaatoi vettä lasiin, pani siihen hernekukat ja itse istui vielä ikkunan eteen. Yö ripsehti metsiköissä, taruvakka kainalossa. Järvi oli satuna, vaara henkien asuntona. Kaikki ääni oli lakannut. Ainoastaan ruisrääkkä äänteli hiljaa etäällä ruispellossa, rukiin sisässä. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella. Hän oli kuin linnunpoika, joka on tehnyt ensi lentonsa, kun luonto on antanut pienoisen siiven sivulle: Hän oli lennähtänyt lemmenmaille… oli nähnyt siellä semmoista, jota ei ymmärtänyt… Siipi oli väsynyt… se ei kantanut kauvas… Nyt oli hän palannut takaisin pesänreunalle, ja istahtanut siihen entisenä lapsena, odottaen siiven varttumista suuren luonnon vaalimana.
Oli jo puoliyö.
Viereisessä huoneessa löi vanha, jykevä kello kumean kaksitoista. Martva säpsähti. Hän ei ollut usein näin myöhään yksin valvonut ja istunut ilman jotain tehtävää, lukemista tai muuta. Nopeasti nousi hän, luki rukouksensa, riisuutui ja heittäytyi vuoteeseen kuin lapsi kehtoonsa.
Kun enkeli tuli tytön turvaksi.
Kukka nukahti kedolle. Tähti helähti taivaalle. Alkoi ihmishengen oikea, ijäinen korkea runo:
Yön hämyissä nukkui jo kaunis Litva… Yötär istahti jo kelmeänkirkkaaseen kuupurteensa… pursi keinahteli kuin aalloilla kaunis ajatus… Yötär kehräsi runorihmaansa… Laulun hymistessä kiertyi se rihma puolaimelle… Hetki hetken päästä putosi täysi runo-puolain maahan kuin kaunis käämi… Runorukki hyrisi… Kauniit Illattaret poimivat runokäämit maasta ja kutoivat niistä kauniin runoharson, levittäen sen Litvan maitten ja vesien runoudeksi: lehtojen hämyksi, notkojen öiseksi taruksi, joen runoksi ja kosken kuohun tummaksi säveleeksi…
Niin solui kaunis kangas… Niin juoksi runotarina…
Silloin laskeutui korkeudesta enkeli Gabriel kauniiseen Litvan paratiisiin… Hän tuli Luojan lähettämänä puhtaana unennäkö-ilmiönä Martvan suojaksi… Jo laskeutui hän Martvan vuoteen viereen… Jo huomasi Martva suuren tulijan… Jo oudosteli hän sen tuloa… Enkeli selitti silloin hänelle:
— "Pois heitä pelko!… Minä tulen Jumalan käskystä sinun turvaksesi ja osottamaan sinulle mistä on ihmishengen onni etsittävä… Niin huolehtii Hän sinusta, hoitaa sinua, kuin armas emo pientä pääskynpoikaa…"
Martvan hento ruumis vavahti… Mieli värähti. Jo irtausi henki ruumiistansa… Se sai jo uuden, henkisen ruumiin. Silmiänsä huikaisevalta valolta varjostaen, Luojan lähettiä ihmeissänsä tarkastellen, vastasi hän hänelle nöyrin mielin, kuin viaton lapsi:
— "Oi! En minä tohdi mukanasi tulla!… Sinä olet niin suuri ja minä olen rinnallasi tomunlapsi… Suo minun ihailla vain kauneuttasi ja kiittää Häntä, joka sinun salli minulle, mullanlapselle, näyttäytyäkään!"
Autuuden kellot soivat korkealla, siellä, missä Yötär kehräsi runorihmaa kuusirppipurressansa soluen… Suuri enkeli lohdutteli Martvaa, selittäen:
— "Et saa niin itsestäsi ajatella!… Sinä et ole pieni. Sillä muista, että sinä olet Hänen kuvansa… Sinä olet luoduista suurin… Sinä olet suurin Luojan jälkeen…Ihmishengenvuoksi on hän enkelinsäkin luonut… Sinua palvelemaan on Hän meidät pannut… Mutta sinä, suuri, ylhäinen ihmishenki etsaakaanmeitä, Hänen enkeleitään palvella, etkä meitä kumartaa…"
Neito hämmästyi… Jokin outo kirkastui hänelle… Hän huudahti ihmeissänsä:
— "Onko se totta, mitä äsken sanoit?"
Surunsuortuva värähti enkelin äänessä, kun hän vastasi:
— "Sinailla kielsi Hän jo sinua pitämästä enkeleitäkään 'muina Jumalina'… Jos uskot olevasi Jumalasta, niin et saa halventaa sen lahjan korkeutta, jonka on sinulle Luoja suonut luomisessa…"
Martvan mieli läikkyi kauniin unen aallokolla. Mietteissänsä, elämä yhtenä runona, vastasi hän enkelille:
— "Sinä, joka tunnet Hänet, Kaikkivallan, sinä tiedät kaiken senkin, jota en minä jaksa käsittää… Minä uskon niinkuin sinä puhut, käsket…"
Uni läikkyi kuin kaunis ulappa… Ranta oli valkea vedenkukista…Mutta selällä läikkyi salainen, outo hämärä…
Ja sen hämärän keskellä kukki veden varassa ihmis-elämän selitys…Se kukki siellä silmin näkymättömänä, käsin kiinni saamattomana…Eikä voinut pursi sen luokse päästä…
Enkeli osoitti sitä näkymätöntä ja lausui:
— "Tule! Minä näytän sinulle sen kukan, jonka oikein ymmärtäjä saa aina ikuisen onnen…"
Kukka tuoksahti… Hämärästi vilahti valo. Enkeli puki Martvan taivaalliseen nunnapukuun ja yhdessä lähtivät he katsomaan itse kukkaa, oppimaan sitä runoa, jossa on onnen avain ja ihmis-elämän selitys…
Mutta heidän seuraansa liittyi silloin Perkelekin, kulkien taaempana, tulinen vaippa hartioilla… Harhaman elämästä siinnyt käärme seurasi häntä hänen aseenansa… Irstaan näköisenä, pelokkaana kätkeytyi se Perkeleen taa, kurkistellen sen kupeiden ohi, kahden luopen… Pyrstö viilti maassa inhottavana… Kieli riippui verisenä ja myrkyllinen hengitys höyrysi avoimesta kidasta.
Hyvä ja paha alkoivat yhdessä laatia runoa. Ne alkoivat laatia sitä ihmispovessa. Ja ihmis-elämä oli sinä runona.
Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten.
Tyttö oli lähtenyt lemmen maille. Sielläkin kehräili hän ihmishengen runoa rinnan lemmenrunon kanssa.
Kaunis pilvi kuljetti kulkijoita… Enkeli vei Martvan lemmen maille, missä ei ole tahraa, ei tunnu aistillisuutta… Lempi oli siellä luonnonpuhdas, kuten on kukan lempi… Jo saapuivat tulijat sinne… Jo avautuu edessä taikalampi… Sen rantavaaranteita peitti lemmenlehto lehtiinsä ja kukkaisiinsa… Sen siimes huokui salaisuutta… Siellä häilähti häärunous, sillä se lehto oli luonnon suuri häähuone… Sen varjot peittivät jotakin, niinkuin kaunis morsiushuntu… Kaikki oli salaperäistä…
Tuuli nukkui… Kukka nautti päivän valosta, rastas pesän lämpimästä… Pehmyt, herkullinen lämpö tuulahti maukkaana kuin pesän lämpö, jossa kuumeinen emo hautoo lemmen hedelmäänsä, nauttien äiti-onnestansa… Joka oksan alla hautoi pieni lintuäiti, armas aarre siiven alla… Kaikki kuherti, tai kypsytti jo marjahedelmätänsä, jonka maukas haju: äiteyden ja lemmen tuoksu täytti ilman herkuillansa… Ei hisahtanut… Ei hievahtanut tuulenhenki… Ei uskaltanut mikään häiritä luonnon suurta salaisuutta häähuoneen puhtaimmassa pyhätössä.
Hämärä huumasi. Elämänkukan selitys sulkeutui salaisuudeksi…Puhtain mielin, ihmeissänsä lausui Martva saattajalleen:
— "Miten ihmeen outo, armas valo täällä nyt minun silmiäni huikaisee!"
Rauhallisena vastasi Gabriel hänelle:
— "Hänen työnsä ovat täynnä salaisuutta… Ei koskaan ihmissilmä voi kestää Luojan valon kirkkautta, eikä nähdä sitä kokonaan…"
— "Niin varmaan on… Sinä tiedät kaikki oikein. En tahdo minä sitä tutkiakaan", — myönteli siihen Martva. Sen kuullen lausui Perkele itseksensä:
— "Se uskosi ei ole pitkä-ijällinen. Se salaperäisyys, jolla Hän on koko luonnon verhonnut, on oiva ase minun kädessäni. Sehän miestä sekä naista kiihottaa tutkimaan sen salaisuutta. Se salaisuus on myös kylliksi syvä. Se ei paljastu koskaan, vaan kiihottaa tunkeutumaan siihen yhä syvemmälle, kunnes lempi vihdoin muuttuu irstaudeksi… Ja siitä alanminätyöni jo…"
Kulku jatkui… Elämä punoutui runoksi… Sen polut olivat kuituja suuressa elämänrunossa.
Jo tuli vastaan Lemmenlammin ranta… Kuukirkas vene vuotti tulijoita valkamassa… Airon asemesta oli sillä enkelisiivet sivulla… Se souti niillä niin kuin kaunis vesilintu, joka uipi veden koruna, armastansa mairitellen, laulellen luonnon suuren kauneuden lisäksi…
Kala lempi aallon alla, pulpukka veden sinellä… Martva ja Gabriel istuivat jo veneessä… Niin kuin kaunis lemmenlaulu solui vene saarta kohti… Sen runosiipi koski veteen hellävaroen, kuin olisi vesi ollut kaikkein pyhintä… Kaisla heilahti… Korte nyökäytti kulkijoille ja lintu lauloi veneen sivulla…
Mutta veneen vanavedessä seurasi Perkele Lemmensaareen soutajia.
Jo saapui vene saaren rantaan… Se nousi siellä itse maalle, nousi kuin kaunis vesilintu, joka nousee mättäällensä armastansa odottelemaan… Saari kertoi hääsatua… Siellä sepitti kaikki hienoa lemmen runoa… Outo valo huikaisi silmää, joka oli vielä arka lemmen tulen värinälle. Käsi silmän varjostimena, huudahti Martva puoli-aran ihastushuudon:
— "Ai, miten kaunista ja kummallista on täällä valo, lämpö, sekä kaikki!"
— "Niin… Luojan työt ovat aina ihmetöitä, kun niitä kuka katsoo puhtain silmin", — selitti Gabriel.
— "Niin varmaan ovat", — lausui siihen Martva.
— "Oletko sitten epäillyt jo joskus, kun ihmettelit niitä töitä äsken?" — tiedusti Gabriel taas hellin äänin.
— "Epäillyt!… Kuinka?… Mitä tarkotatkaan?… En tiedä mitä onkaan epäilys: pahaako vaiko hyvää", — vastaili hänelle Martva. Neitouden ja ihmishengen runokukat kukkivat hänessä rinnatusten, kauneina, viattomina… Rauhallisena selitti Gabriel hänelle:
— "Epäilys on samaa, kuin jos kieltäisit jo Hänet ja antautuisit palvelemaan muita…"
Kukasta lähti tuoksua, neidosta puhtautta: Ihastuneen Martvan suusta helähti avomielisin, puhdas tunnustus, kuin kirkas päivän paiste kukkamaalle. Hän selitti saattajalleen:
— "Mitenkäs voisin antautua muille ja kieltää Hänet, kun ei muita ole!… Onhan se teko silloin mahdotonta!…"
Punainen vihanhohde leimahti Perkeleestä, kun hän kuuli, kuinkaMartva kielsi hänet kokonansa. Hän vannoi ylpeänä:
— "Sinä kiellät minut, sinä kurja tomu!… Sinä itse olet niin kuin nöyrä orja jo toimittanut minun käskystäni Harhaman työt minun aseekseni. Sinun täytyy vielä tuntea se ase… Armotta on sinua uhannutepäilyksestäkinrangaista se Jehovasi, jolle nyt valaasi vannot… Minut sinä kiellät kokonansa. Siis täytyy rangaistuskin suuri olla…"
Armottomana, vihaisena lopetti hän:
— "Sinä tunsit Jehovasi lain. Se sama, suuri, järkkymätön laki on myöskin minun puolellani sama: Ken kieltää minut, sen täytyy tuhoutua… Siksi muista tuhon saapuessa, että kielsit minut kokonansa… Ja vertaa tuhoasi Hänen töihinsä: muinaiseen suureen vedenpaisumukseen ja Sodoman ja Gomorran hävitykseen!…"
Hyvän ja pahan voimat saartoivat siten ihmistä… Mutta ei huomannut vielä Martvan puhdas korva pahan ääntä. Hän jatkoi vakuutustansa:
— "Miten voisinkaan luopua Hänestä, joka on niin hyvä, suuri, jalo, viisas!… Hän on siunannut koko Litvan kansan… Hän on suonut minun isälleni ja äidilleni ainaisen, suuren armovirran vuotaa… Hän on siunannut heidän kaikki askeleensa, niin että pellonpiennar sekä nurmi on kukkamaata, jossa mettiäiset saavat joka päivä runsaan ravintonsa… Hän laittaa keväisin suuret lintuparvet Ranniston metsiin… Joka koivun latvaan on Häneltä riittänyt kaunis käki, joka kukkuu päivät hopeisiksi… Kuka toinen voisi tehdä sen!"
— "Ei kukaan", — vakuutti Gabriel hänelle.
He kulkivat jo Lemmensaaren pyhimpään. Matkalla jatkoi enkeli puhettansa, neuvoen:
— "Oikein puhuit äsken: Hän on ainoa. Usko aina Häneen, silloin sinulle aina valkenee Hänessä onni, autuus, sekä kaikki… Hän siunaa sinut silloin rauhallaan…"
Lempi läikytteli tytön, enkelin, ihmisen mieltä…
Ihastuneena, taivaan nunnapuvussa hohtaen huudahti Martva saattajalleen:
— "Oi!… En minä enää mitään pyydä!… Hän on minulle jo liian paljon suonut: Hänen lahjojansa ovat hurskas, suuri isä ja jalo, hellä äiti. Ne vaalivat minua silmäteränänsä… Hän kylvää minun yöni kuutamolla… Hän valaisee päiväni päivänpaisteella ja Hänen lahjanansa vanha Mirri minulle hyrrää unilauluansa, kun nukkuu helmaani, tai lattialle… Taivaassa varmaankin on samanlaista: niin kaunista ja aina onnellista?… Vai kuinka?"
— "Se on sinulta vielä kätkettyä… Tyydy aina elämässä siihen, mitä Hän aikanansa ilmottaa!… Jos kysyt liikaa, yli järjen käypää, niin epäilyksen siemenen saat siitä. Se siemen kasvaa aina ohdakkeita ja tukahduttaa ihmishengen onnen", — selitti hänelle taas suuri saattajansa, katsellen suojattiansa säälivin silmin.
Hyvän ja pahan kukkaset tuoksuivat lähetysten. Ilkkuen lausui Perkele itseksensä:
— "Hän itse kylvää minun kylvöäni: Hän kylvää tytön sieluun epäilystä, kun häntä varottelee tutkimasta: Hän sillä peittää Jehovansa ihmeet salaiseen, kiehtovimpaan hämäryyteen… Ja naisen henki on minun toimestani Eevalta jo saanut perinnökseen suuren, palavan halun nähdä, tuta kaikki, mikä on hämäryyteen peitettyä… Se halu saattaa tytön kyselemään ja salaisuuden sisään kurkistamaan. Ja silloin on se aika tullut, jolloin jo minä kysyn: onko totta että Hän on sinulta senkin kieltänyt? Jos aika muuttuukin, niin minun lauluni ja tieni eivät muutu sen mukana…"
Kun lempi jo kukalle pääsi.
Oli lemmen päivän sydänpäivä, lemmen hehkuvin, salainen hetki.
Päivä hellitti valoansa hehkeimmillänsä. Se lämmitti sillä koko luomakunnan, joka nukkui sen riuduttavaan lämpöön, onnellisena, kun sai täyttää suuren Luojan käskyn…
Jo kilahti kaunis kutsukello… Jo vingahti hääviulu… Lempi oli hartaimmillansa… Se oli puhtaimmillansa, pyhimmillänsä… Jo hymisi sen mairein messu… Jo vilahtelivat sen ilta-ihanuudet… Lintunen etsi pesänpaikkaa… Se rakenteli jo vuodettansa: pienoista pesää… Ruohokossa kihisivät hyönteishäät… Kala kuherteli aallon alla, pedonemo imetti pieniänsä onnellisena ja näkymätön esirippu peitti suurta salaisuutta…
Suuri hiljaisuus täytti kaiken… Lemmen sävel hiipi hiljaa soittimessansa… Arkana kosketteli se hentoa, herkkää kieltä… Tuuli oli puhjennut tyveneksi ja hedelmän herkullinen maku tuoksusi kaiken seassa. Ylevänä selitti enkeli Martvalle:
— "Noin raataa täällä koko luonto. Se odottaa yhtenä ainoana morsiamena sen sulhasen suuteloa, jonka nimi on aurinko… Se suuri sulhanen herättää samalla suutelollaan koko luonnon lemmen työhön, niin miehen, kuin myös naisen…"
Martva varjosti silmiänsä auringon valolta… Hän oli saanut siltä jo suutelon: täysikäisyyden, vaikka ei hän sitä vielä tajunnut… Ylevänä jatkoi Gabriel:
— "Ilman sitä suurta suudelmaa ei voisi mikään antaa hedelmälleen elämän ihmeen-suurta olemusta, ei sitä kypsentää, ei siihen luoda ja sille perinnöksi jättää suurta aarretta, jonka nimenä on henki ja jonka sammuessa kulta, helmet, ja taide, soitto, linnat, rakkaus, hyve ja kauneus, tiede, sekä kaikki muukin olisi erämaan arvotonta, juoksevaa hietaa, jossa ei ole ollut eikä ole elämää…"
Lemmenlauluksi muuttui jo linnunpoikasen liverrys… Neidon tunne alkoi puhjeta tytön povessa… Molemmat olivat kuulleet auringon äänen… Silmiänsä varjostaen astui Martva häähuoneen suureen salaisuuteen, puhellen:
— "Täällä on outoa ja ihmeellistä!… Valo, lämpö, kaikki täällä on kummaa… Kaikki täällä raataa hartain mielin kuin Luojan temppelissä, tehden jotain runollista, jota en minä jaksa ymmärtää… Varmaankin on tämä joku pyhä paikka…"
Jostain kuului kaunis soitto… Luonto laitteli kaunista tarua ja enkeli iloitsi ihmishengen puhtaudesta. Martvan kättä hellästi puristaen lausui se hänelle:
— "Niin kyllä! Tämäkin on pyhä paikka…Hänenpalvelustansa on se kaikki, mitä nyt näet tässä edessäsi. Nyt katso: lintu, peto, ruoho, kukka, kala ja pieni hyönteinen, puu, sekä kaikki, joka on Häneltä saanut säilyttääkseen suurimman, arvokkaimman aarteen:hengen, nyt sitä aarrettansa säilyttäessä hartaana raataa lemmen temppelissä. Se hänen ensimäistä, käskyänsä nyt täyttää hartain sekä nöyrin mielin, kuin hurskain kirkkoväki konsanaan… Sinäkin, Martva, tuntenet sen käskyn?"
Lemmenlaulu oli neidolle vasta epäselvää, vaistomaista aavistusta, ihmeen kaunista salaista satua. Ihastuneena vastasi hän enkelille:
— "Oi tunnen!… tunnen… tunnen!… Se suuri käsky kuului: 'Ei sinun pidä muita jumalia pitämään minun edessäni'!… Sen käskyn tunnen minä lapsuudesta asti…"
Luojan kaunis ääni ohjasi neitoa etemmä lemmen poluille; enkeli selitti hänelle:
— "Se käsky on vain kaiken yhteenveto… Vaanensimäinenkäsky, jonka Luoja jo luomispäivänänsä lausui ihmiselle, se kuului: 'Lisääntykää, ja täyttäkää maa'!"
Niin kauneina kuuluivat Jumalan käskyt… Runona vieri Hänen opetuksensa… Martva hämmästyi. Avoimin silmin katsoi hän Gabrieliin kysyen häneltä:
— "Onko sekin todellakin käsky!… Sitä en ole ennen ajatellut!…En tiedä, miten voin sen täyttääkään…"
Lemmenruno jatkui… Jumala herätteli sen tietämystä neidon povessa.Enkeli selitti:
— "Kun Luoja antoi hengen ihmiselle, ei antanut Hän sitä siksi, että ihminen saisi sen heittää huolettomana sammumaan, kuin tulen hiillosporoon… Hän lainasi sen hengen ihmiselle, niin että taaskin, kun on aika tullut, se Häneen palajaisi karttuneena… Tiedätkö, Martva, sen? Tunnetko lemmenrunon alkujuuren?"
Tytön povessa soi tajuton lemmen sävel. Hän vastasi haaveissansa:
— "En tiedä, mutta uskon… Se kaunis usko onkin suloisempi, kuin kuiva tieto… Niin, uskohan on tietoon verrattuna kuin ihmeen kaunis sekä puhdas runo kuivimpaan koululäksyyn verrattuna… Siis: miksi tietämystä kaipaisinkaan ja ihmeen-kauniin, jalon uskonhelmen vaihtaisin arkipäivän tietämykseen, kun molemmat niin aivan samaan vievät!"
Lemmen ja ihmishengen kielet soivat siten samassa kanteleessa…Niissä soi suuri elämän-runo.
Lemmenkukat kokosivat kauneutta entisen lisäksi… Ne somistelivat lehtiänsä. Tyttö arasteli outoa lemmen valoa.
Kulku jatkui.
Hellästi johti enkeli suojattiansa syvemmä Lemmensaaren lumouksiin… Hän puhui hänelle Jumalan antamasta suuresta lahjasta, lainasta, hengestä ja Hänen hyvyydestänsä. Hän näytti sen hyvyyden runoväreillä maalattuna… Ilostuneena huudahti siihen Martva:
— "Niin… Kyllä!… Hän on ihmeen hyvä!"
Enkeli jatkoi:
— "Sitä elämän suurta aarretta säilyttäessänsä raataa nyt koko luonto, tunnustaen siten Kaikkivallan käskyn… Se käsky on syvä ja hämärä, kuten Hän itsekin… Sinä tiedät, miten syvä Hän itse on…"
Viattomana selitti Martva hänelle:
— "Minä uskon sen… Minä uskon, että Hän on ihmeen syvä… Hänen syvyytensä on minulle selvän selvä… Hän on minulle kuin viisas isä, joka kuusen alla haastelee minulle vanhaa tarinaa. Jokainen hänen sanansa on täynnä niin selvää viisautta, että minulla ei ole oikeutta niitä tutkiakaan. Joka aamu valkenee Hän minulle kuin kirkkain päivä, jonka valo on itseselvä… Niin ihmeen syvä on Hän minulle aina…"
Ihmishengen onni ja runo puhkesi siten jumalauskosta kuin runous kesä-illan kauneudesta…
Kun lempi kypsyi jo neidon povessa.
Yhä lyhenteli neito tyttötaivaltansa… Yhä kulki hän morsiamen kukkamaita kohti… Kaikki puhui hänelle Jumalan suuna… Koko elämä johti häntä enkelin kätenä… Hän eli siten omaa hengen runoansa…
Lauluna vieri matka lemmenmailla. Kulkijat tulivat jo saaren sisään lemmen kirkkoon. Se on tehty ikivalkeudesta… Se lymyytyy saaren hämärään ja runoon kauniina kuin arka neito… Permanto on neidon puhtautta… Holvissa humisee ainainen, armas lemmenhyminä… Kauniit soitot soivat. Ne herkyttävät hellää kieltä ihmisessä… Ne kutsuvat ihmistä, niin kuin kutsuu kirkonkello, kun viikon työ on suoritettu ja mieli kohoaa korkeutta kohti…
Mutta alttarilla kukkii lemmenkukka astiassaan… Valkea enkeli vaalii sitä kukkaa… Se kukka on arin Luojan töistä… Siksi vartioi sitä enkeli, kuin Cherubim paratiisiin vievää tietä…
Valkea lemmenkukka tuoksahti… Kaunis esirippu hulmahti… Jo vilahti punainen hämärä… Arastellen lausui Martva saattajallensa kirkon ovella:
— "En minä tohdi etemmäksi tulla… Täällä on kaikki liian pyhää, kummaa ja outoakin… Suo minun jäädä tänne ovensuuhun!… En tahdo nähdä syvemmälle Häneen, ijäiseen, ihmeen suureen Salaisuuteen…"
Surullisena selitti Gabriel lausuen suuren Jumalan runoa:
— "Hänen temppeliinsä sinun täytyy käydä alttarille asti, jos uskot Häneen. Sama sitten onko se temppeli työn, rukouksen, veisuun, uhrin tai lemmen kirkko. Jos sen on Hän säätänyt, niin silloin täytyy sinun rohkein mielin astua aivan sen alttarille. Sinun täytyy se tehdä, vaikka sinne vievä tie olisi niin tuskallinen, kuin se, jonka Jeesus kulki Golgatalle… Sinun täytyy juoda siellä odottava malja. Jos epäröit nytkin, niin kiellät Hänen käskynsä, Hänen säätämänsä lemmen puhtauden…"
Luonnon äänenä soi Jumalan runo… Kukkana kehittyi lemmentajunta neidon povessa… Lapsimielin selitti Martva:
— "En voikaan sitä puhtautta kieltää, kun juuri pelkään sitä puhtautta… Valo on täällä liian pyhä, puhdas… Kenties jo seison Hänen edessänsä, enkä jaksa kestää ihanuuttaan, kun silmäni on vielä tottumaton…"
Vieno valo värähti vaaleanpunertavana… Salainen esirippu hulmahti hiljaa… Se antoi neidolle aavistusta, että jotakin outoa oli edessä… Kaunis laulu kertoi lemmen tarua… Ihanat enkelit veisasivat lemmenkukan puhtauden ylistystä… Oudostuneena huudahti Martva saattajallensa:
— "Täällä soivat kauniit enkelien laulut… Miksi olet minut tähän pyhään tuonut?… Miksi sulaa täällä mieli?… Miksi ovat tunteet arat?… Ja miksi on kaikki hellää, puhtautta?… Mielessä soipi joku kumma sävel…"
Runo laati jo itseänsä… Neidon povi oli sen runopajana… Enkeli johti hänet kädestä alttarille, osotti lemmenkukkaa ja selitti:
— "Täällä lemmen-alttarilla täytyy sinun vielä kerran Hänen käskyjänsä täyttäen Häntä kiittää… Tuo lemmenkukka täytyy sinun kerran taittaa ja sen tuoksu tuntea, vaikka se olisi karvaskin… Kun se aika tulee, älä silloin pyydä Häntä ottamaan sitä maljaa pois sinulta! Sillä sinua varten ei voi Hän käskyjänsä muuttaa…"
Lemmen runo sepittäytyi yhä tajuisemmaksi neidon povessa. Hän vastasi enkelille ihastuneena, avoimin katsein:
— "Miksi minä sitä pyytäisinkään, kun käskynsä ovat aina ihmeen-armaat… Ne ovat niin kuin kaunis aamuvalo, joka kesäaamun purppurasta helähtää kauneimmaksi kirkkaudeksi, herättäen lintuparvet laulamaan… Mutta yhtä asiaa en jaksa ymmärtää: en jaksa käsittää tuon kukan tuoksumista, en myöskään sitä, mitä äsken lausuit…"
Lemmen runo kyseli jo olemustansa… Jumalan käsky kirkastui runona… Suruisena, kauniin laulun hymistessä selitti enkeli hänelle:
245
— "Näit äsken, kuinka koko luomakunta täytti riemumielin Hänen käskyänsä: häärunoutta… Siten täytyy sinunkin se käsky vielä täyttää… Ne toiset — kukka, eläin sekä kaikki muukin —pakostatäyttävät sen käskyn ajallansa… Sinulle antoi Luoja siinäkin vapauden: Saat täyttää sen, tai jättää täyttämättä. Jos täytät sen, niin saat myös siunauksen: saat äiti-onnen, jalon, pyhän onnen… Jos rikot sen käskyn, niinuhkausodottaa… Kaikessa oletvapaa. Valitse!… Sinä tiedät miten suuri ja jalo on äitionni…"
Jalo kukkanen alkoi puhjeta jo neidon poven runoudesta: äidin jumalallinen runo alkoi sepittäytyä… Se puhkesi tosin tajuttomana… Lehdet olivat vielä väriä vailla… Ihmeissään lausui puhdas Martva:
— "Minä tiedän sen onnen, olen nähnytkin sen: Kun pääskyn sievä emo räystään alla kaunista poikuettaan lentoon laskee, ah, miten onnellisena se silloin pesänsä reunalla visertää!… Niin monesti jo sitä nähdessäni olen nauttinut pääskys-emon onnesta ja kiittänyt Jumalaa, joka taivaastansa on sille pikku-armaat lähettänyt… Ja enemmänkin Hän on lähettänyt: Hän on lähettänyt sulhasen pääskys-emolle, on lähettänyt sen apuna poikuetta hoitamaan…"
Luonnon jaloin soitto helähteli… Äidin jalo ja lempeä runo soi siten lemmen kanteleen säveleenä…
Mutta suru sumensi Gabrielin silmiä, kun hän muisti sen osan, jonka oli lankeemus tuonut ihmishengen kannettavaksi… Hän ajatteli lemmen teitä… Sydän vuoti silloin verta… Ei olisi hän hennonnut paljastaa, että ihminen on parhaassansakin jo muun luonnon tasalle mennyt, on jo sitäkin alempi… Hän sääli Martvaa… Hän antoi ainoastaan aavistuksen siitä, millä on äiti-onni ostettava. Hän selitti ylevänä:
— "Kauneimmat kukat ovat aina liasta poimittavat… Ne kasvavat ainoastaan höysteisessä, lantaisessa maassa… Jaloin kivi tarvitsee ikikuumuuden muodostuaksensa jaloksi… Niin on myöskin korkea, jalo äiti-onni aina liasta otettava… Siitäkin on se aina tuskan kautta nostettava. Siksi se ehkä onkin onnista jaloin…"
Äiti läikkyi lemmenrunossa… Se läikkyi siinä tuutulauluinensa, värisi siinä kipuinensa. Surullisena jatkoi enkeli selitystänsä:
— "Eevan lankeemisesta asti on äiti-onnenkin tie kasvanut ohdaketta ja orjantappuraa. Vaan jos se suuri onni täytyykin sinun, Martva, liasta ottaa, niin älä pelkää, vaan ota se siitäpuhtain käsinjajaloin mielin. Silloin et tahraannu, sillä sielun puhtauteen ei lika tartu. Silloin on sinulle myös lupaus varma: äidin alennus ja kärsimyksetkin jalostavat sinut naisesta vaimoksi ja vaimosta vielä jalommaksi:äidiksi… Äiti-onnen tiet nyt, Martva, tunnet, sekä tiedät myöskin Luojan suuren käskyn…"
Neidon povi sepitteli jo edelleen suurta äiti-runoa… Luonto teki opetustansa tajuttavaksi. Ihmeissään selitti Martva saattajalleen:
— "Kun sinä sanot sen, niin uskon tietäväni äitionnen salaisuuden. Se on tämä: Luoja Itse tuopi pääskyn emolle sievän pojan pienen siiven alle… Hän tuo sen sille niin kuin isä muinoin toi minulle kauniin nuken kaupungista… Niin tuopi suuri Luoja äiti-onnen… Siis suotta puhut, että se suuri onni olisi muka liasta otettava… Niin: miten ihmeen puhdas on se tie!"
Niin lennähti neidon mieli suuren ihmishengen maille… Mutta lyhyt oli vielä siiven kantomatka… Oitis palasi hän taas neidon lemmen runomaille. Murheisena lopetti Gabriel selityksensä lausuen:
— "Hän näyttää oikean tien ajallansa, Hän, joka salaisuudet ilmi tuopi… Se aavistus, jonka sait nyt lemmen mailta, on siemen, josta kasvaa tietoisuusoikeastatiestä… Siis laskeudu nyt jo nöyrin mielin eteensä tänne lemmen alttarille, jossa Hänen tiensä sinulle valkenevat verkalleen!…"
Aalloilla lauloivat silloin lempivät allit… Pikku rastas kiitti Luojaa äiti-onnestansa… Kukka vaali hedelmätänsä, sotka aarrettansa… Äidin ja neitosen lemmenrunot sointuivat samoiksi…
Luonto soitti suurta ja jaloa kanteletta: puhdasta ihmispovea.
Ja sen soiton kaikua etsiessänsä vaipui Martva lemmen alttarille: Hän vaipui niihin lemmen maailmoihin, joissa puhdas tyttö elää häittensä edellä, kun näkee unta sormuksista, häistä ja hääkukista… Sulhasen ikävä alkoi… Alkoivat soida kauniit lemmen soitot… Luonto laulatti lemmenlaulujansa… Alttarilla kukoisti lemmenkukka entistänsä kauniimpana…
Mutta punaperho tarkasteli sitä kaunista kukkaa…
Käki kukahti… Se kukahti allin laulujen aameneksi… Lemmenlammin sinivedestä lehahti kaunis, lumivalkea perhosparvi ja laski rantavaaraan lehdikön koruksi… Koko vaara oli niistä valkeana… Kuin morsian katseli runolehto kuvaistansa lammikosta… Lehdon takaa kuului kaunis sulhon laulu, jota säesti etäinen kaiun hyminä… Kirkon kello kumahti…
Se kumahti hääkellona… Se kutsui neitoa hääalttarille, ottamaan sieltä suuren onnen…
Mutta tuntematon oli vielä ihmishengen onnentie… Tuntematon oli vielä onnikin, jota se henki uneksi…
Outoja satamavaloja.
Kaunis Litvanselkä hymyili kuun ja päivän kuvastimena… Se levitti laajoja vesiänsä ihmishengen purjehdittavaksi… Se levitteli niitä onnenteiksi näytellen rauhansatamaa jokaisen tien päästä…
Mutta etsityksi onnentieksi tarjosi se yhdelle kirkkotietä, toiselle jotakin tuntematonta…
Jo oli ulappa saanut aaltojensa kauneimman korun: purtensa… Jo oli pursi saanut istujansa: ihmishengen… Yhdessä ne, ulappa, pursi ja ihminen alkoivat laatia ihmishengen suurta runoa.
Purren perässä istui Oolavi, eläen ihmishengen mailla tarkastellen purrelle tietä, tähystäen satamavaloa, mitä kohti ohjata elämän pursi… Mutta tietön oli ulappa… Ei näkynyt sillä tienviehkaakaan… Omin neuvoin oli etsittävä elämänpolku.
Mutta korkeudessa kohahtivat suuret voimat. Ne lähtivät taistelemaan ihmishengestä, joka istui purressansa tiettömällä ulapalla… Ne alkoivat taistelunsa siitä hengestä siinä hengessä itsessänsä…
Yhä istui Oolavi… Yhä katseli hän elämänjärven selkävesiä… Taivaasta laskeutui silloin enkeli… Se kantoi hänen korviinsa Litvan kirkonkellon kumahduksen… Se kohotti lehdon keskeltä kaunista ristiä… Ne olivat merkkejä, jotka ilmottivat, että sielläpäin on onnen satama…
Taas kulki kohina korkeudessa… Loistavana, ylpeänä katseliPerkele Litvan selälle, jossa näki Oolavin purressansa istumassa…Hän katsoi tutkivammin ja näki Martvan lemmen mailla, elämässälemmenrunoa, puhtaana jumalaisena runona…
Hänen kädessänsä välähti silloin kirkas miekka… Hänen voimanansa olivat ikuiset, suuret pahan voimat…
Miekka hohti jo tulisena. Ylpeänä laskeutui Perkele alemma ja loihti uudet salamavalot Oolaville: Litvanjärven rantalehdot olivat nyt täynnä ihanimpia elämänpuita… Jokainen puu hohti tuli-omenaisena… Jokaisen latvassa kukkui kaunis lemmen käki… Jokaisen oksalla keinui ihmeen kaunis neito…
Ja siellä satumetsiköissä kohisi kaikkialla kumma ja huumaava koski, joka kutsui kuin kaikkein kaunein neidon laulu…
Ylpeänä katsoi Perkele valojansa… Yhä kumisi kirkonkello… Yhä loisti risti… Mutta yhä kauniimpana hohti myös ihana tuntematon metsäranta…
Ja Oolavi istui yhä purressansa… Ja ihmetteli ja mietti ja epäröi jotakin.
Matka tytöstä morsiameksi.
1. Maassa.
— "Takimainen pari ulos!" — helähti Ranniston kartanolla, jossa työväki ruokaleponsa lopussa juoksi leskeä, odotellen työkellon kilahdusta. Pari syöksähti lesken ohi. Alkoi ahdistelu, pako ja yhteen kierteleminen. Vanhemmat työmiehet lepäsivät ruohokossa katsellen nuorempien leskenjuoksua ja neuvoen ja kehotellen. Koko pihamaa helisi naurusta. Työn tuottama väsymys hälveni unena. Poika oli reipas ja tyttö nauroi vallatonna.
"Takimainen pari ulos!" — ryöpähti taas kehotus. Martva ja Oolavi, joka oli matkalla taloon poikennut ja leikkiin joutunut, syöksähtivät juoksuun.
— "Martva!… Martva!… Martva!… Juokse kuusen ympäri, Martva!… Juokse sinne, Martva!" — sekaantuivat kehotukset ja neuvot yhtenä helinänä. Koko joukko oli Martvan puolella, kun leski häntä ahdisteli.
Eikä Martva nyt neuvoja tarvinnut. Hänestä tuntui, että hänentäytyipysyä Oolavin parina. Hänen rinnallansa oli hauska seistä, parempi kuin kenenkään muun rinnalla. Hän juoksi henkensä edestä.
Mutta leski oli reipas, nuori mies. Se ahdisteli vuoroin Oolavia, vuoroin Martvaa. Syntyi oikea taistelu, jota nauru, huudahdukset ja neuvot säestivät. Koko kartano oli ilonhyrskeenä. Leski oli jo Martvan kiini saamaisillansa, mutta silloin teki Martva jyrkän käänteen sivulle. Soleva vartalo notkahti luontevasti, ja kauniina heilahduksena livahti tyttö lesken edestä, tämän syöksyessä omaa vauhtiansa eteenpäin.
Syntyi uusi ahdistelu. Leski ajoi takaa Oolavia. Martva riensi ahdistetulle avuksi, koettaen kiertää häntä vastaan. Hän hehkui ja punotti. Hän oli ilona ja onnena kuin lapsi. Hän tahtoi nyt pitää parinsa, Oolavin, vaikka olisi mikä. Koko väki katseli juoksua, mielet jännitettyinä ja yhä innokkaammin neuvoja antaen.
Oolavi oli taas päässyt lesken käsistä, joka nyt alkoi uudestaan Martvaa ahdistella. Mutta Martva oli nyt tyttö, joka vaistomaisesti pakenee omansa syliin. Hän livahteli lintuna aina käsistä pois. Kaunis vartalo notkahti käänteitä tehden milloin oikeaan, milloin vasempaan. Käsi taittui heilahduksien lisäsulona. Tukka hajosi ja häilähteli hartioilla, kun hän hyppeli polvia tehden, vallattoman puron tavalla, avuksi rientävää Oolavia kohti. Puuttui enää viime syöksähdys.
— "Oolavi!… Oolavi!" — huudahti hän, ojentaen kätensä Oolaville, ja aivan syöksyi tämän syliin.
Ja kun he olivat yhteen päässeet, katsahti Martva Oolavia silmiin, katse täynnä taivaallista iloa ja onnea. Poski oli yhtenä punana ja mieli kiurun kauniina liverryksenä, joka valuu korkeasta kevätsinestä. Päätänsä kiitokseksi nyökäytettyänsä sitoi hän tukan taas laitteeksi, yhä Oolaviin katsoen ja jonkun kepeän sanan lausuen. Oli kuin olisi hän nyt omansa saanut.
Hän oli viime päivinä, kiikkukohtauksen jälkeen, ujostellut Oolavia, mutta nyt oli taas kaikki avointa. Kaikki oli puhtaan tytön iloa, tytön, joka on äkkiä huomannut oman sulonsa ja siksi on varma sulhostansa, odottaa vain sen tuloa, onnellisena, nauttien omasta armaudestansa.
Reippaana asettui hän taas Oolavin kanssa riviin. Lemmen ensi tulehdus oli hävinnyt ja se muuttui nyt terveeksi, puhtaaksi, jaloksi, luonnon pakkosiveellisyyden jaloimmaksi, puhtaimmaksi kukaksi.