Mutta jo kilahti työkello. Väki lähti reippaana työhönsä ja kartanolta haihtui ilo ja nauru, kuin kaiku aikansa helistyänsä.
Lemmenkukka avautui rohkeampana, sen värit iloisempina.
Martvasta tuntui kuin olisi hänen sieluunsa tulvinut jotain hyvin kepeää ja iloista. Koko illan hän eli kuten se, joka on vilpoisesta aallosta juuri uimasta noussut, pukeutunut köykäiseen pukuun ja kävelee uimarannasta kotiin lehtevimmän metsän läpi kulkevaa polkua myöten, tulisena hehkuvan auringon valon pujotellessa oksien lomitse valoriekaleena, ainoastaan mauksi pehmeän varjon ja lehtien miellyttävän tuoksun sekaan. Eikä hän tiennyt ilonsa syytä. Se ilo oli tullut kutsumatta kuin kevät. Koko elämä oli auteretta, joka tuskin jaksaa maassa pysyä. Kukka oli nyt värillisempi, päivänpaiste kirkkaampi kuin ennen, ja huoneet helisivät äskeisen leskenjuoksun muka jatkuvasta ilosta. Koko elämän taivas oli yhtä kiurun laulua.
Jo tuli karja kotiin, jo soi iltakello. Martvan elämä hyppeli yhä kevätpurona. Hän seisoi kuvastimen edessä, ensikertaa kuten nainen: Hän huomasi olevansa kaunis… Kuvastin näytti olevan aivan tulvillaan suloa, kauneutta, iloa. Hän korjasi kiharansa, ihaili kätensä armasta liikettä ja vartalonsa hentoutta ja kainouttansa ja sielunsa puhtautta, joka tuoksui kuvaisestakin.
Hän oli onnellinen.
Samoin oli Oolavinkin laita. Kun hän kulki kotiinsa, tuntui polku olevan laulua. Metsä tuntui olevan runoa tulvillansa. Hänen suonensa pullistuivat voimasta. Hallanselkä näytti liian vähäiseltä hänen työmaaksensa. Hän uskoi voivansa nostaa vuoret hartioillensa ja kantaa ne pois maailmasta. Korvissa humisi yhä Martvan iloinen huudahdus: "Oolavi… Oolavi… Oolavi!" ja silmissä heilahteli se terve, puhdas puna, joka oli Martvan posket punannut, kun hän ojensi kätensä hänelle, syöksyen hänen syliinsä. Maailmassa ei tuntunut olevan orjantappuraa, ei ohdaketta. Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyöstä. Se oli onnea täynnä ja sen keskellä hohti elämänpuu, oksat notkuvina onnen ja rauhan antimien hedelmäpainosta.
* * * * *
Oli kesän kypsin aika. Litvan paratiisissa korjasi väki maan hedelmää.
Ranniston pellolle ilmaantuivat ensimäiset kuhilaat. Alottajaiskahvit oli juotu ja väki leikkasi ruista kilpaa, vedon perästä, kullakin yhtä leveä eteinen, ja onni vedoksi pantuna: Se, joka ensiksi pientareeseen pääsi, oli saava siksi vuodeksi paraimman onnen.
Jo pääsi ensimäinen pientareeseen. Leikkisanat satelivat hänelle. Iltarupeama oli leikattu levälleen. Kappaleen päähän, pientareeseen päästyä ryhdyttiin sitelemään. Kuhilas nousi kuhilaan viereen. Sirpit loistivat kiemuroina kuhilaan päässä. Kypsyneen rukiin ja sängen miellyttävä haju täytti ilman, levontarve mielen, ja kotiin kulkevan karjan kellot sointuivat seudun runollisuuteen yhtenä helinäpaljoutena. Koko luonto soi, ikäänkuin korkeudesta tulvivana enkelilauluna.
Tämä päivä oli Ranniston talon juhlapäivä: se oli Martvan syntymäpäivä. Vanhan tavan mukaan alettiin talossa rukiinleikkuu joka vuosi sinä päivänä, eikä koskaan oltu tarvittu siitä tavasta poiketa. Joka vuosi oli ruis joutunut siksi päiväksi sirppiä vaille. Työ alettiin sinä päivänä tavallista myöhempään, lopetettiin ennen ihan tuloa ja väki leikkasi pyhävaatteissansa, juhli ennen työlle menoa, teki työtä kuin huviksi, vanhan tavan vuoksi, ja lopetti päivän juhlimalla.
"Kuhilas pellolle, päre tupaan", oli ollut vanha tapa Ranniston talossa. Rukiin leikkuuta alkaessa alettiin joka vuosi puhdetta valvoa, tehdä puhdetöitä. Vanhan tavan mukaan sytytettiin nytkin päre pihtiin. Se oli Ranniston talon runoutta, hienoa, ja suurta yksinkertaisuudessansa. Päre valaisi joka vuosi yhden illan ajan talon vanhaa muinaisuutta, toi tuulahduksen niiltä ajoilta, jolloin tulukset ja päre olivat talon valovaroina.
Ranniston talo oli yleensä vanhaa satua ja runoutta täynnä, kuten vanha paratiisi ainakin.
Nyt olivat taas suuren tuvan lumivalkeat lattiapalkit havuilla sirotellut. Ruislyhde koristi puhtaaksi pestyä peräseinää, tähkät valkeaa lakea. Pitkillä pöydillä olivat valkeat kotikutoiset liinat, punainen tervakukka sinne tänne liinalle siroteltuna. Ikkunoilla tuoksusivat ruiskukat ja seinänraossa siellä täällä pieni pihlajan lehti. Päre paloi kirkkaalla valolla ja lyhde levitti rukiin maukasta hajua lattiahavujen tuoksun sekaan.
Väki oli jo koolla. Silloin saapui oman väen lisäksi Tuukkalan isäntäväki. Muut vieraat olivat käyneet päivemmällä.
"Oolavi!… Terve tuloa!" — helähti Martvan iloinen ääni Oolavin astuessa tupaan. Se huudahdus pääsi häneltä kuin naurahdus hauskan sadun lomassa.
Oolavi ojensi Martvalle ruusukimpun, jonka ruusut hän oli omasta puutarhasta poiminut.
— "Onneksi ja iloksi!" — lausui hän sitä ojentaessansa, kumartaen sievästi.
— "Miten kaunis!" — huudahti Martva. Silmä loisti ilona ja huulelle helähti armain hymy. Ja ojentaen huolettomasti siron kätensä Oolaville, kiitokseksi ja tervehdykseksi samalla, lausui hän:
— "Kiitos, Oolavi!"
Ja oli kuin olisi käsi ollut käden lahjaksi jääpä. Koko Ranniston väki katseli, kun hän seisoi pärevalossa ruusukimppuansakin kauniimpana, käsi parhaan pojan kädessä, elämä yhtenä satuna edessä, ja takana yhtenä kauniina runona, vartalo soleana, silmä kirkkaana.
Hän kiitti vieläkin Oolavia kukista ja jatkoi:
— "Minä olenkin saanut nyt niin paljon lahjoja, että väsyisi luetellessa: Siltä sen… ja siltä sen… ja sen… Ja entäs, sanonko minä?"
Hän naurahti ja ikäänkuin odotti käskyä.
— "No, mitä sitten?" — naurahti Oolavi.
— "Minä sain isältä Harhaman kirjan 'Varotushuudon'", — lopetti Martva ja nyökäytti päätänsä tavalla, jossa sulous ja pieni leikillisyys sulivat yhdeksi kauneudeksi.
— "Sitten ei puutu muuta kuin yksi", — tarttui Oolavi.
Martva katsahti häneen kysyvästi. Oolavi katkaisi ruiskukan, ojensi sen Martvalle ja vastasi hänen kysyvään katseeseensa:
— "Onnellinen kirjanmerkki."
Ja kun Martva kiitti häntä uudesta lahjasta, jatkoi hän:
— "Mutta se on onnellinen ainoastaan yhdellä ehdolla."
Martva naurahti ja katsoi häneen taas kysyvästi.
— "Sillä ehdolla, että luet minulle kirjastasi joskus ääneen", — selitti Oolavi.
— "No pyytämättäkin toki", — myönsi Martva. Ja poistuen kukkinensa lisäsi hän iloisesti:
— "Mutta kun ensi kerran luemme, emme sytytä lamppua, vaan päreen.Se on niin runollista… Eikö totta, Oolavi?"
Oolavi oli yhtenä onnena. Hänestä oli nyt kaikki totta ja runollista ja kaunista. Koko väki huomasi, että Martvassa oli muutos tapahtunut. Hänessä oli jotain kypsynyttä. Vartalon liike oli naisen suloutta, katseessa oli kukkaansa puhjenneen sielunjalouden puhdas ja armas, mutta tietoisin kainous. Hän tajusi — tunsi tiedottomasti jo seisovansa miehen, eikä lapsuuden leikkitoverin edessä. Hän käytti jo olemuksensa viehkeyttä, hymyänsä, puhtauttansa, kauneuttansa, vartalonsa vielä puoli-lapsimaista suloutta, käytti sitä pakosta kuin kukka, joka ei voi väriänsä salata, kun aika tulee ja luonto koskee.
Äidin silmä huomasi sen kaiken, Ja kun Martva lennähti kukkinensa huoneeseensa, katseli äiti häntä iloisena kuin emä linnunpoikaa, joka on juuri saanut pienen siiven ja katselee pesänreunalta maailmaan. Sitten katsahti hän Oolaviin ja mieheensä. Rannisto ymmärsi vaimonsa ajatukset ja vaimo hänen mietteensä. Oolavi tuntui jo heidän omalta pojaltansa.
Sillä hetkellä tunsi Rannisto talonsa onnen olevan täyttymäisillänsä. Jumalan suuruus ja armo valkeni hänelle korkeana ja hän kiitti sydämessänsä:
— "Nyt Sinä, Herra, voit päästää minut jo Sinun suureen rauhaasi, sillä minä olen saanut jo nähdä Sinun armosi ja Sinä olet suonut minun lopettaa elämäni päivätyön, jonka minulle sääsit…"
* * * * *
Pääskynen on kevään, käki kesän ja ensimäinen pärevalo syksyn hienoin runous. Niin oli nytkin Ranniston talossa. Yö muuttui pehmeän-tummaksi, kun ei ollut silmä tottunut päreen valoon. Kuusi oli salaperäinen, koivu ja pihlaja yön hämärän istuinpuita, ja yölepakko, joka lenteli ilmassa, lisäsi syysrunoa lennollansa.
Se runollisuus tarttui juhlivaan väkeen, Martvaan ja Oolaviin eniten. Tyttö suli ja poika oli hellä. Mielet lämpenivät. Vanhat muistelivat nuoruuttansa ja katselivat nuorten iloa ja yhdessä oloa kuin tyttöstä, joka tulee lapsuuden ja nuoruuden kevätmailta, kaikkia vanhoja muistoja helman täysi. Se tyttönen käveli lattialla, kutrit hajalla, mieli kukissa, joita sirotteli lattialla tuoksuvien katajanhavujen sekaan, hyräili jotain sanatonta lapsen laulua, ei itsellensä, ei kukille, mutta vain ilman aikojansa.
Hetkeksi poistuivat nuoret pihamaalle, yksi toisensa perästä. Yön pehmeät hämärät heilahtelivat. Taivaanrannalta kohosi kuu vaaleanpunertavana sirppinä.
Puutarhan käytävällä puheli Oolavi toisten keralla, kun Martva lähestyi puhelijoita. Ja kun puhelu vaikeni ja yksi ja toinen alkoi poistua, lähtivät Martva ja Oolavi yhdessä kävelemään kuin tehdystä sopimuksesta tai asialle. Oli jo jotain, joka sanoi, että heillä on yhteistä asiaa, josta heidän on puhuttava, ei tosin vielä sanoilla, vaan sillä, joka jätetään sanomatta, tai sanotaan silmäyksellä, kävelyllä, mielialalla, puheen aiheilla ja muilla. Martvasta oli Oolavin kanssa käveleminen nyt huvi.
Kaunis puistokäytävä kierteli tuuheiden puiden alla kuin lehtiholviin kaivettu tunneli, jonka holvausta paikoin kannattivat pylväinä valkeatuohiset koivunrungot. Paikoin oli seinänäkin pehmeä ja lehtevä pensasto. Käytävän päähän tultuansa pysähtyivät molemmat. Heidän edessänsä avautui yön hämyihin uponnut, saarilla kukitettu Litvanselkä. Saarien välivedet näyttivät loppumattomalta salmisokkelolta, johon ajatus ja tuulikin eksyivät, saati sitten pursi. Siellä salmien pohjukoissa, jonne ei kukaan osaa, piti olla "Litvan laulun" kuuluisa kari. Martva seisoi puun pehmeässä varjossa, Oolavi nojasi puunrunkoon ja ylhäällä puun latvassa, sen näkymättömässä lehtipiilossa istui Perkele.
Ja molempien mieleen johtui "Litvan laulun" tarina, ikäänkuin aavistus olisi heille sanonut, että he seisoivat suuren elämänsadun edessä, joka heidän oli yhdessä elettävä — elettävä ja elämällä maailmalle kerrottava. He aavistivat hyvän- ja pahantiedonpuun olevan likellä, oksat täynnä tuli-omenoita. He seisoivat sen kamppailun edessä, jota ihmishenki on taistellut maailman alusta, toisessa olennossa rajummin, toisessa heikommin voimin. He elivät niitä hetkiä, jolloin heidän piti vuorostansa ihmishenkinä astua hyvän ja pahan väliseen ikuiseen taisteluun.
Kun Martva nyt ajatteli Litvan tarua, muuttui mieli yön hämäräksi ja silmää sumensi kaiho. Hänen teki mieli koskea siihen taruun, eikä tahtonut uskaltaa. Se arkailu oli vaistomainen, kuten aina suuren salaisuuden edellä. Syntyi vaiti-olo. Elämä tuntui hämärältä, metsikkö henkien lymylehdolta.
Viimein tohti Martva koskea tarua. Katkaisten lehden puusta ja sitä sormin nyplien, lausui hän arkaillen:
— "Minä, Oolavi, en tiedä miksi olen viime aikoina usein ajatellut Litvan tarua… sitä veden naista… Siinä on jotakin niin selittämätöntä ja hämärää."
Niissä sanoissa ilmeni hänen henkensä suuruus: hän käsitti elämänhämäryyden. Hän kykeni ajattelemaan, että ihmishengen elämä ja historia on ongelma, suuri selittämätön kysymys. Hänen suuret henkiset lahjansa, jotka uinuivat vielä kukkanupussansa, kertoivat hänelle heräävänä tietoisuutena, aavistuksena, että ihmis-elämä, kun ihmishenki kykenee nousemaan yläpuolelle aisti-elämää, on korkein historia, ongelmien ongelma ja arvoitusten arvoitus. Nyt alkoi hänen henkensä puhjeta kukkaansa: arvoitus alkoi muuttua kyselyksi. Hän valmistui elämään suurta tarua.
Oolavi oli vaiti. Hänenkin sielussansa uinuivat ihmishengen suuret aarteet. Hän oli lahjakas kuten Martva. Hänen, samoin kuin Martvan lahjakkuus ilmeni jo siinä, että he molemmat kykenivät näkemään — tai vasta aavistamaan — että elämässä on tutkimaton salaisuus, ikuinen ongelma. Heidän henkensä olivat niitä suuria henkiä, jotka eivät suurisiipisinä koreile maailman valona, markkinatavaraksi koristettuna aurinkona, vaan kykenevät tunkeutumaan rahtujen salaisuuksiin, näkevät tarujen hienojen ikirunojen kuidut, inhoavat markkinalavoja ja kätkevät omaan elämäänsä kaikkeuden suurimman aarteen: hyvän ja pahan välisen taistelun: ihmishengen pyrkimisen jumaluuden yhteyteen.
Kun Oolavi yhä vaikeni ja mietti, jatkoi Martva:
— "Siinä tarussa on omituista ensiksikin se kuvaisensa kaipaaminen ja ikävöiminen."
Oolavi oli joskus itse tutkinut tarun henkeä ja luullut löytäneensä jonkun hämärän kohdan, nurinpäisen viittauksen ihmishengen Jumala-kaipuusta, hyvään ja puhtauteen pyrkimisestä, josta hän oli kuullut isänsä ja Ranniston usein puhuvan. Mietteissään lausui hän Martvalle:
— "Siinä on samaa, mitä isäsi on puhunut. Ihminenhän kaipaa aina jotain puhdasta ja jumalallista… Se on vain tässä nurin päin: ihminen kaipaa kuvaansa, vaikka oikeastaan hän itse on se kuvainen: Jumalan kuva…"
Viime aikoina oli Oolavi alkanut kohota Martvan silmissä nuorukaisesta mieheksi. Häneen oli ilmaantunut entistä suurempaa merkillisyyttä ja vakavuutta. Äänensävystä oli hävinnyt nuorukaisen pehmeys, katseesta sen kepeys. Nyt kohosi hän taas suuren askeleen. Hän nousi mieheksi, joka ymmärtää syviä asioita, on ajatellut elämänkysymyksiä. Martva näki myös suuren vilahduksen hänen sielunsa puhtaudesta. Itse hän silloin kutistui Oolavin edessä, hänen turvaansa, kuten koskea laskiessa oli häneen luottaen kyyristynyt veneen teljolle. Ajatuksissaan lausui hän:
— "Kyllähän minä sen kaipuun ymmärrän… tai miten sanoisin: Minä tunnen, että on joskus semmoinen kaunis kaipuu, mutta…"
Hän pysähtyi, mietti ja lisäsi ajatuksissaan:
— "Tämäkin on kyllä samaa, mutta se on samalla aivan toista…"
Suuri elämänkysymys alkoi näille kahdelle kirkastua ongelmaksi, viritä siksi tuleksi, jossa heidän piti kerran palaa. Ihmishenki alkoi janota sitä hämärää, joka houkuttelevana valona tai pakkona johtaa sille paikalle, jossa silmät avautuvat näkemään korkeimman valon ja pimeyden, hyvän ja pahan erotuksen. Järvenselälle katsellen ja miettien virkkoi Oolavi Martvan puheeseen:
— "Kyllähän siinä on toista…"
Mutta hetken perästä hän lisäsi:
— "Mutta kyllähän se voisi niinkin olla, sillä ovathan aina kuva ja itse esine samanlaiset…"
Martvan vielä lapsekas henki ei jaksanut sitä käsittää. Kun hän oli selityksen juuri saamaisillansa, hävisikin se, repesi salamannopeana merenseläksi, jota hänen ajatuksensa ei ylettynyt käsittämään, hämärtyi ja hävisi. Jälelle jäi ainoastaan tarun ydin: kaipuu, puhtaan ja jalon ikävöiminen. Hän luuli, että Oolavi käsitti sen kaiken, ja yhä korkeammalle nousi tämä sen johdosta Martvan silmissä miehenä.
Ja kumminkin oli ikuinen elämän ongelma Oolavillekin ainoastansa kajastus, ihmishengen syntyperäinen aavistus. Molemmat he seisoivat suuren pulman edessä. Martva mietti kuin lapsi, joka arvoitusta arvailee. Mutta molemmista tuntui kuin olisi sen ongelman ratkaisu heidän yhteinen tehtävänsä. Se tuntui heille yhteistä olevan, kuten kaikki muukin elämässä.
Hetken ääneti seistyänsä, Martva vavahti kuin olisi vilun väre kulkenut hänen hennon ruumiinsa läpi. Hän säpsähti jotain näkymätöntä.
— "Mennään, Oolavi!" — pyysi hän nopeasti ja poistui Oolavin mukana. Arkana katsahti hän taaksensa. Hän luuli siellä jonkun aaveen hiiviskelevän puiden tummassa varjossa.
Tupa oli tuoksua tulvillansa, kun Martva palasi Oolavin keralla. Päre paloi kirkkaana, pyhänä tulena aivan. Sen valossa hohtivat puhtaat seinät ja valkeat, puhtaan hongan väriset lattiapalkit, tavallista valkeampina, kun ei silmä ollut vielä tottunut pärevaloon. Kukat tuoksusivat katajan havun seassa. Väki piti iloa. Mieli oli juhlamieltä ja hilpeyttä.
— "Onnea!" — hoettiin Martvalle.
— "Päivänpaisteisia polkuja!" — toivottivat vanhat miehet.
— "Kuunvaloa, kesää ja pitkää ikää!"— toivotettiin toisaalta. Kaikki äänet olivat ystävän ääniä. Jokainen sana oli rehellinen, jokainen toivotus vilpitön. Kaikkialla paistoi pärevalon kirkkauden tavalla rehellisestä sydämestä lähtenyt:
— "Onnea Martvalle!"
Ja Martva oli onnellinen. Hän säteili ihmis-onnena, suloisuutena ja puhtautena. Tulevaisuus avautui kirkkaana kuunvalona, eletty elämä jäi taakse käkien kukuntana. Isän suuret rikkaudet ympäröitsivät häntä ja koti huokui hurskautta ja rakkautta. Hän ei tiennyt mitä oli huoli, ei tuntenut vihaa, ja pahe ja väärä olivat hänelle tuiki-tietämättömiä. Hän oli kukkaansa puhjennut kauneus, jota elämä hellitteli morsiamenansa, puhtaus, jota enkelit vartioivat.
Mutta morsianta odottavat tuntemattomat huolet, tai onnet, tai molemmat, ja Martva seisoi sinä morsiamena elämän kirkkaat kihlat käsissä, tietämättä huoliko häntä odotti vai ilo.
Ja sitten pyöri piiri ja laulu helskyi ja parit pyörivät. Koko Ranniston talon tulevaisuus ja nykyisyys oli pärevalon kirkkautta, joka valaisi eloajan runoutta.
Vieraat olivat jo poistuneet, päre sammunut. Sen hiilessä ritisi vielä heikko tulituike. Vanha Rannisto nukkui rauhallisena, varmana, että enkeli vartioi hänen taloansa.
Martva istui taas yksin pehmeään sohvaan vaipuneena, Oolavin kukat edessänsä. Elämä oli hänestä niin kaunista, ettei hän olisi raaskinut siitä erota, yöksikään, kuten lapsi ei malta uudelta lelultansa maata mennä. Hän aivan keinui onnen helinän sävel-aalloissa, unohti itsensä ja kaiken.
Mutta yö kului syvemmälle ja kun katse koski Oolavin kukkiin, värähti mieli. Hän alkoi muistella Oolavia ja huomasi taas, että hän olikin jo mies. Hän laski:
— "Hän oli ennen kokonaan toinen… Kun esimerkiksi siellä ja siellä olimme, niin hän oli aivan kuin poika…"
Hän istui ajatuksissansa ja muisteli edelleen ja laski:
— "Vielä silloinkin, kun olimme viimeksi kiikulla, hän oli aivan toisenlainen: ihan kuin semmoinen vaan… ei ollenkaan niin ajattelevan näköinen ja vakava."
Hän oudostui aivan muutosta, ihmetteli mistä se oli johtunut ja jatkoi:
— "Nyt hän jo kumartaakin ihan toisella tavalla… ja puhuu niin vakavasti ja omituisesti…"
Hän mietti ja vertaili nykyistä Oolavia entiseen, löysi yhä uusia miehen piirteitä ja lopuksi huudahti hämmästyneenä:
— "Hyvä isä, että minä en ole sitä ennen huomannut!"
Ja sitä mukaa kohosi Oolavi hänen silmissänsä. Hän kohosi mieheksi, jonka edessä Martva tunsi täytyvänsä ajatella jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. Hän muisteli nyt ensi kertaa seurusteluansa hänen kanssansa, etsi, eikö hän ehkä ollut käyttäytynyt rumasti: niinkuin nainen ei saa käyttäytyä miehen edessä. Hän muisteli äskeistä kohtausta puuholvissa, ajatteli miten hän oli seissyt ja mietti olikohan se oikein, mitä hän oli puhunut.
Siitä johtuivat hänen ajatuksensa "Litvan laulun" taruun ja siihen, mitä Oolavi oli siitä sanonut. Joku kaunis kaipuu täytti silloin mielen. Hän koetti miettiä tarua ja selittää sitä. Hän etsi Oolavin selityksen ajatusta, mutta ei jaksanut sitä löytää; käsitti sen, eikä käsittänyt. Ajatukset hajosivat ja väsyivät. Sielun eteen levisi joku hämäryys, jota ei ajatus jaksanut selittää. Raukeana irroitti hän valkean ruusun kukkakimpusta, katseli sitä miettivänä, ja taas kiintyivät ajatukset Oolaviin, mutta väsyneinä, kuin kauniiseen uneen nukkumaisillansa ollen.
Mutta ikäänkuin joku pahan enne olisi lennellyt huoneessa, tunsi hän taas olevansa levoton. Hän oudosteli mistä se johtui. Huonekalut näyttivät vähän toisilta kuin tavallisesti: ne näyttivät salaperäisiltä ja äänettömiltä. Martva aivan hätäytyi ja hengitti hätäisenä.
Ikäänkuin rauhottuakseen otti hän Harhaman kirjan ja aikoi avata sen ja ryhtyä lukemaan. Jo tarttui käsi kansilehteen avataksensa sen. Mutta samassa säpsähti Martva uudestaan, hätäytyi entistä enemmän, eikä uskaltanut avata kirjaa. Hän pelkäsi sitä nyt kuin olisi se ollut huone, jossa on kerrottu tonttuja asuvan, eikä sentähden uskalla sen ovea avata, vaikka olisi huoneeseen asiaa. Vaaran edellä heräävä vaisto varotti häntä Jumalan äänenä. Hän oli taas kuin ennen aikojansa pesästä lentoon lähtenyt linnunpoikanen, joka hätäytyy, huomattuansa siipensä heikkouden. Arat ajatukset tarttuivat joskus "Litvan laulun" taruun kuin oksalle hätäytyneenä istahtava lintunen. Väliin kiintyivät ne taas Oolaviin. Suurten elämänkysymysten salaperäisyys alkoi häntä kietoa. Hän mietti niitä kauvan, kunnes väsymys toi rauhan.
Rauhattomana nousi hän ylös, pani kirjan paikoillensa ja ajatteli:
— "Kun Oolavi tulee, niin sitten yhdessä alamme. Minähän jo lupasinkin hänelle lukea."
Hänestä tuntui taas turvalliselta, kun oli Oolavi. Hänen kanssansa hän uskaltaisi mennä kummitushuoneesen ja vaikka minne, sillä Oolavi oli hänestä taas miehekäs ja luotettava ja jalo.
Hän luki rukouksensa, rauhottui siitä ja uinui uuden ikävuotensa ensi yön valoisiin uniin.
Samana aikana istui Oolavi kotonansa yksin. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet samoihin asioihin kuin Martvan ajatukset. Hän ajatteli Martvaa, oudosteli, että tämä nyt näytti toiselta kuin ennen. Hän muisteli Martvan jokaista sen-iltaista liikettä ja naurahdusta ja kaikkea. Hän huomasi, että Martva ei enää ollut lapsi, ei tyttönen. Jokaisessa liikkeessä oli jo naisen suloa ja arvokkaisuutta…
— "Tai on hän sillä rajalla… Hän on vielä osaksi lapsi", — tutki hän itseksensä.
Sitten muisteli hän Martvan puhetta "Litvan laulun" tarusta. Sekin osotti Oolaville, että Martva oli jo nainen, joka ajattelee elämänkysymystä. Viimein tuli hänelle mieleen huoli hänen elämästänsä. Ensikertaa elämässänsä ajatteli hän:
— "Mitenkä nyt Martva nukkuu? Onkohan turvassa…"
Hän tunsi jo olevansa velvollinen hänestä huolehtimaan. Pieni mielenpainostus ja ikävä täytti hänen mielensä. Hän kaipasi Martvaa, muisteli minkälaisena tämä oli seisonut puun alla puhuessansa hänelle "Litvan laulusta". Ajatukset hajosivat. Hän tuli vakavaksi.
Ja "Litvan laulun" johdosta johtui hän lopuksi ajattelemaan elämänkysymystä yleensä. Se ei ollut uusi ajatus. Hän oli paljon lukenut ja tutkinut. Synnynnäinen nero oli hänelle avannut kirjoista niiden ajatuksien ytimen ja monesti oli hän elämän-ongelmaa ajatellut, vaikka vielä tosin nuorukaisen kepein mielin. Nyt se ongelma avautui hänelle tavallista suurempana ja syvällisempänä. Hän istui kauvan, ajatukset kiintyneinä siihen kysymykseen, joka kirkastuessansakin himmeni.
Hän ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän alkoi miettiä arkipäiväisiä asioitansa, viikon töitä ja Hallanselän kuivausta, elämänsä suurtyötä, isänmaansa suurta kulturitehtävää, jonka hän oli päättänyt suorittaa, mutta aina vain hajosivat ajatukset. Ne lensivät Hallanselästä Martvaan, tämän uniin ja olemukseen, siitä "Litvan lauluun", elämän suurkysymyksiin ja taas uudestaan Martvaan. Ne eivät olleet enää ainoastaan sen-iltaisia ajatuksia. Ne olivat jo useana iltana häntä myöhään yöhön valveilla istuttaneet, vaikka ne nyt tänä iltana olivat tavallista voimakkaampia.
Viimein unohtui Hallanselkä ja arkiasiat kokonaan. Hän eli yksinomaan lemmen ja elämänkysymyksien mailla, sotkeutuen niiden hämäriin entistä syvemmälle. Itäinen taivaan ranta vaaleni jo aamuheleydeksi, kun hän painui lyhyt-aikaiseen uneensa.
* * * * *
Litvan kirkkopihalla hymyili koivu syyskesän tulolle, harsona kaartansa joka päivä alentavan päivän kirkas valovaippa. Pihlaja koreili siellä täällä koivujen lomissa, ruskeana raakaleista. Kastikainen seisoi kallellapäin, sekin jotakin surren ja kaivaten. Kaikki oli hiljaa. Kaikki pelkäsivät herättää surullisessa päivänpaisteessa nukkuvaa tuulenhenkeä. Ainoastaan sininen kissankellokukka soitteli äänetöntä säveltä pois aikovalle kesälle. Se soitteli surullisena, kellonkupu kallellansa.
Kirkossa vihittiin nuorta paria. Lumivalkeassa puvussa seisoi morsian alttarin edessä sulhonsa rinnalla. Hänestä oli elämä täynnä onnea, kirkko tulvillansa pienten urkujen ääntä. Hän nautti elämänsä suurimmasta onnesta: onnesta saada avautua kukkanupusta äidin jaloille tehtäville, ihmis-elämän jalolle luonnontyölle, joka korkein ruumiillinen onni on mieheltä ijäksi riistetty ja jätetty yksin naisen osaksi. Siitä onnesta vaistomaisesti nauttiessansa unohti morsian sen tienkin, jota myöten on sinne kuljettava elämän likojen kautta, poiketen eläinmaailman poluille, joilla ei koskaan kulje se henki, joka on jo täysin Jumalan henki.
Morsiustyttönä seisoi myös Martva, Oolavi parina. Eikä hääväki tiennyt kummasta enemmän nauttia: morsiamen onnestako, vaiko Martvan sulosta, Litvan ylpeyden kauneudesta. Lumivalkeaan pukuun puettuna seisoi hän taas alttarin edessä, kuten ripille päästessänsä, mutta ei enää ainoastaan tyttönä, vaan puhtaimpana naisena, jalona nuppuna, joka tajuttomana odotti elämänsä suurta onnea.
Nuori pastori Aamusto toimitti vihkimisen. Hän puhui hehkuvan, puhtaan sydämensä koko lämmöllä avioliiton jumalallisesta runoudesta. Hänen puheensa oli avomielistä, kuten puhtaan apostolin ja hurskaan munkin puhe. Hän selitti:
— "Avioliiton, ollakseen oikea, täytyy olla perustettu ihmishengen suurelle runoudelle: sille tunnustukselle, että ihminen on Jumalasta ja sen kautta korkeampi kaikkea muuta."
Martva tajusi papin puheet syvällisemmin kuin ennen. Mutta hän tajusi ne, kuten viaton tyttö kauniin runon, josta hän löytää ainoastaan aurinkoisia salamoita… korven tuoksua… kevättä… ritareja ja puhtautta, joka kaikki peittää elämän todellisuuden: sen väärän olemuksen. Vaistomaisesti katsahti hän Oolaviin ja heidän katseensa kohtasivat silloin toisensa… huomasivat olevansa samoilla runomatkoilla… arastuivat ja painuivat ujoina maahan. Pastori Aamusto jatkoi:
— "Jos avioliitto on ainoastaan lempeä, on se väärä, alhainen ja ruma. Sillä katsokaa karjaa: eikö sekin lemmi kedolla? Ja voiko kukaan teistä siinä lemmessä runoa nähdä?"
Hän puhui hitaasti, pysähtyen ja antaen kuulijoiden miettiä. Nyt hän taas jatkoi:
— "Maallinen lempi ei ole korkeimpaan ihmishenkeen oleellisesti kuuluva, vaan on se syntiinlankeemuksen kautta siihen tullut välttämättömyys. Se on lihan, eikä ihmishengen runoutta."
Martvan puhdas sielu tajusi puheesta sen puhtaan runohohteen, ja värisi sille kuin kukan valkea väri valolle. Sen runouden huonoa puolta hän ei vielä käsittänyt. Nuori pappi jatkoi:
— "Jos siis avioliitto ei ole kelle jumalallinen: ihmishengen korkea runous, ei se voi silloin olla muuta kuin sitä, jolle puhdas sielu ja korkea ihmishenki vaistomaisesti silmänsä sulkee. Jos se on muuttunut maalliseksi lemmeksi, on se alentunut karjan rakkaudeksi. Ja eikö se ole silloin vienyt ihmishenkeä niiden maailmaan, jotka lempivät siellä, missä kukka ja kaikki muu luotu lempii orjana, luonnon ruoskaa totellen?"
Yksinkertainen väkikin käsitti nuoren papin puhuvan oikein, Martvan poskille nousi helein puna. Hän ajatteli nuorta morsianta — yleensä vain morsianta — joka elää jumalallisen runouden kauneinta hetkeä, urkujen soidessa, kukkien tuoksutessa ja ihmisten häntä ihaillessa ja onnitellessa. Pappi lämpeni edelleen:
— "Hyvin monet tahtovat kumminkin alkaa avioliittorunonsa luonnonrunona. Hyvin monet tahtovat astua liittoansa solmiamaan sen pöydän ääreen, jonka edessä aina seisoo ihmisyyden häpeä: Sillä eikö oikeuspöytä ole se alttari, jonka edessä seisovat varkaat, murhapolttajat, portot ja muut pahantekijät? Eivätkö sen eteen kokoonnu ne, jotka taistelevat maailman kullasta, perinnöistä, vieraasta omaisuudesta ja muusta alhaisesta? Eikö sen pöydän edusta ole herjaajien ja muiden rikollisten kokouspaikka?"
Väki hämmästyi. Papin puhe oli kuin uutta ja samalla vanhaa viisautta. Se oli kodin kallis, unohdettu helmi, jonka nyt hurskas pappi puhdisti kuin Jeesus temppelin. Pappi jatkoi vakuuttavasti:
— "Oikeudenpöytä ja vankilat ovat niitä mustia penkkejä, joilla istuu näytteillä ihmiskunnan erehtynyt aines, ihmishengen alhaiso. Ne ovat halpamaisuuden taistelukenttiä. Kuka teistä tahtoisi viedä puhtaan morsiamensa sieltä siunausta hakemaan?"
Hän puhui auringon valon kirkastamana. Posken puna hehkui. Sanat huokuivat lämpöä ja puhtautta. Väki oli ihastunut, Martva ihmeissään. Pappi jatkoi:
— "Jumalan alttari on se paikka, jolla palaa pyhässä maljassa ainainen ihmishengen korkein runotuli. Se tuli on puhdas ja ijankaikkinen. Miten sen alttarin ulkonaiset muodot muuttunevatkin, sen tuli ei sammu, runous ei sen maljasta lopu, sillä korkea ihmishenki ei voi koskaan lakata pyrkimästä Jumalan yhteyteen. Kummanko eteen te siis toisitte puhtaan morsiamenne: Jumalan puhtaan alttarinko, ihmis-elämän pyhitetyimmän paikan, vaiko oikeuspöydän eteen, josta varkaat ja portot, herjaajat ja muut semmoiset myötäänsä lähtevät, toisten tullessa sijalle?"
Kaikkien henget aivan kuin ylenivät. Martva näki jo alttarin pyhyyttä ja puhtautta säteilevänä. Siellä oli ikuinen rauha ja hiljaisuus. Rippikalkissa paloi ikäänkuin näkyvä runotuli, jonka savu nosti ihmishenkeä korkeuteen Jumalan luo. Pappi jatkoi:
— "Ne toiset sanovat, että pappi ei ole puhdas. Minä sanon: ei tuomarikaan ole puhdas, sillä puhdas on ainoastaan yksi, Jumala. Eikä se myös ole pappi, joka täällä vihkii, vaan sen tekee Jumala ihmisen itsensä kautta. Minä sanon teille, että monet vihityt lähtevät täältäkin vihkimättöminä pois. Sillä se korkein vihkiminen täällä on siinä, että ihminenitsetunnustaa avioliittonsa jumalallisen runouden, korottaa sen itsekin siten yläpuolelle eläimen lempeä ja sitoutuu sitä pitämään jumalallisena, puhtaana runona. Kun hän on sen kerran siksi runoudeksi tunnustanut, eikö hän silloin sitä vaali kuin alttarin pyhyyttä? Ja jos avioliitto saa alttarin pyhyyden, eikö sitä suojele sama Jumalan käsi, joka suojelee alttariakin, niin että se, joka sitä häpäisee, katsotaan pyhyyden raiskaajaksi…"
Kirkko oli pyhyyttä tulvillansa. Monen silmissä kiilsivät kyyneleet todellisina uhrivesinä. Papin lempeä, ylevä ääni liikutti väkisinkin mielet ja nosti sielun korkeimman runouden maailmoihin. Pappi jatkoi:
— "Täällä, Jumalan edessä, solmittu avioliitto ei — jos se on oikein solmittu — ole rakennettu lemmen, vaan jumalallisen rakkauden ja ihmishengen korkean taivaallisen runouden varaan. Lempi haihtuu sumuna. Lihan runous on öistä usvaa, joka hehkuu, kun uutimet ovat alhaalla. Mutta aamu sarastaa, ikkunan uutimet vedetään syrjään ja kun auringon kirkas valo tulvaa huoneeseen ikkunan täydeltä, haihtuu se, häpeillen päivän valoa, oman alhaisuutensa siten tunnustaen. Ainoastaan se runous, joka on Jumalasta: ihmishengen korkea pyrkimys Isään, on todellista ja pysyvää."
Martva kuvitteli, että morsiamen henki nousee jo alttarilta kohoovan runosavun kantamana pilveä kohti, jossa enkeliparvi sitä odottaa. Hän itse liiteli mukana. Hän olisi tahtonut olla morsian. Pappi teki kysymyksen:
— "Kumpaa lapsista te ihailisitte tai kadehtisitte: sitäkö joka alkaa päivänsä kauniilla lapsen rukouksella herttaiset kädet ristissä, vaiko sitä, joka sen alkaa rivolaululla?"
Kaikkien äänetön vastaus oli valmis. Pappi jatkoi kysymystänsä:
— "Eikö se, joka alkaa avioliittonsa luonnonlempirunona, ole verrattava jälkimäiseen lapsista?"
Jokaisesta oli vertaus sattuva.
— "Ja" — jatkoi pappi, — "eivätkö silloin ne, jotka alkavat avioliittonsa Jumalassa, ole verrattavat lapseen, joka alkaa päivänsä kuin kauniin virren, rukouksella ja kädet ristiin pantuina?"
Ja kun kaikki olivat saaneet aikaa ajatella ja äänettöminä myöntää niin olevan, lopetti pappi:
— "Te, nuori pari! Älkää siis lähtekö täältä pois vihkimättöminä, täyttäen ainoastaan ulkonaisen menon! Alkakaa suuri päivänne ihmishengen korkeana runona, josta minä teille juuri puhuin! Silloin varisee teistä kaikki lempikin, kaikki aistillisuus, ja sijalle jää puhdas rakkaus, joka on Isästä ja joka kestää myrskyssä ja jalostaa ja puhdistaa hengen silloinkin, kun sen täytyy alistua välttämättömyyden pakottamana lihan tasalle. Teidän oma henkenne kirkastuu ja jalostuu silloin ihmishengen kauneissa jumalallisissa runotulissa siksi ihmishengeksi, joka aina pyrkii korkeuteen, pois maan tomusta."
Pienet urut alkoivat taas soida, kuin olisivat pikkuiset enkelilapset puhaltaneet pieniin pilleihinsä. Väki rukoili yhdessä vihityn parin kanssa onnea sille ja uusi elämä alkoi kauniina lauluna ja runona. Martvan posket punottivat. Hänessä alkoi herätä itsetiedoton käsitys siitä, että rakkaus ja lempi eivät ole samaa. Hänelle alkoi kuvastua selvyys siitä, miksi Oolavi oli hänestä näyttänyt toiselta kuin ennen. Mutta se tajunta ilmestyi hänelle kauniina ja puhtaana kuin kirkas päivänpaiste, joka puhkeaa pilvestä urkujen ihanan äänen samalla aikaa helähtäessä. Hän huomasi rakastavansa, sillä hänen lempensä oli puhdas kuin rakkaus. Siinä ei ollut aistillisuutta, ei tietoakaan siitä. Hän uskoi vieläkin, että enkeli Gabriel tuo hänelle äiti-onnen kuten isä nuken.
Hetken kuluttua helisi morsiamen koti hääilosta. Kukka jakoi tuoksua, viulu säveltä ja häähuone tulvi väliin täynnä onnentoivotusta.
Ilta kului syvemmälle. Neito heltyi, poika rohkaistui. Ihastuneet silmäykset laskivat sateena morsiuspariin.
— "Onnea, onnea!" — säteili kaikkialta.
— "Onnea, onnea!" — vinkui viulunkieli.
Tanssi alkoi. Neito heltyi, poika lämpeni. Morsian unohti elämän ja nautti onnestansa, ei muistanut, ei ajatellut huomis-aamuun asti. Sulhanen eli hänkin avioelämänsä puhtainta hetkeä.
— "Onnea ja onnea!" — helisi ja häilähteli kaikkialla.
Martva tanssi muiden mukana. Mutta hänen ilonsa oli nyt toista kun ennen: Hänestä oli niin onnellista saada tanssia Oolavin kanssa. Hän aivan vaipui hänen kainaloonsa, antautui hänen käsivartensa varaan kokonansa… Hoikka vartalo heilahteli kepeänä… Jalka tuskin otti maahan… Katse oli arkana lattiaan luotu… Sydän sykki, poski hehkui punana… Morsiankin unohti hetkeksi onnensa, kun katseli Litvan kauneinta paria. Koko hääväki ajatteli silloin yhdessä:
— "He ovat toistensa omat."
* * * * *
Ilta pimeni. Yöviile peitti maita ja vesiä. Viulu väsyi. Tanssi herkesi ja heikko tähtikylvö kasvoi taivaalla runsasta valosatoa.
Ulkona häätalon pihamaalla ja puistossa käveli nuori väki. Poika kietoi tyttöä, tyttö kulki pyytäjänsä paulana sen edellä. Sanoin puhuttiin vähän, silmäyksin paljon ja äänettömyydellä ilmoitettiin hellimmät salat.
Muista vähän erillänsä käveli Martva Oolavin keralla. He kävelivät ikäänkuin tien huviksi ilman määrää. Sanattomina, mutta mieli täynnä sanottavaa, loittonivat he polkua myöten korkeaa joenrantaa pitkin metsään. Ilma oli leuto. Syyskesän lämmin yö oli lempeimmillänsä. Metsä oli hämärää täynnä ja tyyni ilma tulvillansa kirkkainta syyskesän kuutamoa.
He tulivat polun päähän, marjaisimman pihlajan alle. Vaaleanpunertava kuu nousi joen takaa ja hopeoi valollansa joen vesikalvon. Sen kuvainen painautui sitä mukaa syvyyteen, hopeavyönä valuvan joen pohjan alle. Joki välkkyi hopeakuvastimena. Rantavaara kurkisti siitä tyttönä kuvaistansa ja hopeanheleänä helisi kuiva kuunvalo, kuin olisi kuu soinut kanteleena, riippuen taivaanlaessa.
Martva seisoi pihlajan alla kuutamon hopearepale hartioilla. Eikä ollut helppo sanoa, kumpi häntä paremmin puki: varjoko, vaiko kuutamovalo. Hän seisoi siinä kuin metsän tyttö linnansa ovella, helyinä öisen taivaan kirkkaat hopeat, harsoina metsän tummat varjot. Posken kukkana oli puna, jota kuun valovale kelmensi. Silmä oli kirkas, katse ujo ja mieli oli tulvillansa hääiloa. Luonnon ja lemmen runous kosiksivat toisiansa ja sielussa kuvastuivat vielä hääalttarilla palavat jumalallisen runouden ikikauniit tulet.
Jo alkoivat soida hellimmät lemmenkielet. Yön kauneus välkytteli herkkää mieltä kuin vesi kalvollensa satavaa valonvälkettä… Hääviulun sävel puheli vielä korvan keralla… Morsiamen onni ja unelmat häilähtivät kaikkialla… Syli kutsui, veri käski… Lempi puhkesi nupusta kukaksi. Se puhkesi kauniina kuin ilo onnesta.
Molemmat katselivat kauvan yön kauneuden rikkauksia, katselivat eivätkä nähneet niitä… Silmä harhaili vain niissä… Ajatus kulki muilla mailla… Se kulki siellä missä unohtuu muu kaikki ja lempi on ainoa näkyvä, ainoa, jolle ei silmä ole sokea… Molemmat arastelivat katsahtaa toistensa silmiin… Siksi jäi silmä jouten… Siksi harhaili se yön aarteissa: sen kuutamoissa ja varjoissa…
Kun Oolavi vihdoin tohti katsahtaa Martvaan, kohtasivat heidän katseensa. Ja silloin helähti posken puna kirkkaammaksi, mieli herkemmäksi, veri aremmaksi… Katse kääntyi katseen tieltä… antoi muun puhua… arkaili… pakeni… odotti sitä, jota muka pakeni.
Ja sillä hetkellä oli Martva Oolavista kaunis ja hurmaava. Hän se oli puhdas ja pyhä… Hän katsoi häneen uudestaan, eikä saanut enää katse kylläänsä hänestä… Hän ei katsellut häntä kuten naista, vaan puhtaasti kuin tyttöä, jota aikoo kosia. Hän unohti metsän varjot ja taivaan valohopeat, hääviulut ja morsiamet… Hän kuunteli verensä kaunista kertomusta… näki häntä onnen odottavan ainoastaan suukon matkan päässä. Mutta hän ujosteli vielä, ei ollut kylliksi varma ja rohkea…
Ja Martva aivan tunsi Oolavin ajatukset… Veri ymmärsi veren äänen… Hän odotti ja arkaili, ujosteli ja toivoi… Lempi hymyili hänelle sinä suurena runoutena, josta oli äsken pappi puhunut… Hän näki ainoastaan sen runon kauneutta… luuli ettei lemmessä olekaan muuta… ei tuntenut sen rumia teitä… Vaimon osa ja elämä oli hänestä ainaista morsiamena oloa… puhdasta kukka-aikaa, ja äiti oli hänelle vielä outo ja vieras käsite, yhtä vieras kuin oli vaimokin sitä.
Ja silloin hän suli kuin vaha ja raukesi ja olisi tahtonut Oolavin syliin vaipua… Ja Oolavi lähestyi häntä ja lausui:
— "Martva!"
Ei hän muuta enää odottanut. Käsi kietoutui hänen vyötäisillensä. Hän nojasi Oolavin rintaan avuttomana ja luottamuksella ja oli kokonansa hänen.
Hän oli morsian… Hän oli antanut lupauksensa, jossa ei sanoja tarvittu.
Oolavin oikea käsi oli yhä hänen vyötäisillensä kiedottuna. Vasen tarttui hänen hienoon lumivalkeaan käteensä, nosti sen ylös ja kohta tunsi hän kädessänsä Oolavin palavan suutelon.
Silloin putosi heidän hartioiltansa kokonansa pois se arkailu ja kainostelu, joka oli heitä painanut ensin enemmän, sitten vähemmän siitä lähtien, kun tyttö lauloi kiikulla "Mirjan laulua" ja lemmenkukka alkoi nuppuunsa kehittyä. He olivat taas samat avomieliset läheiset ystävät, kuin olivat olleet koko ikänsä yhteisillä marja- ja kirkkomatkoilla, kiikuilla ja veneretkillä. Elämä helähti heidän eteensä kuutamosta kirkkaimmaksi päivänpaisteeksi. Sydän pulppusi iloa täynnä, suoni elämänhalua… Puhe otti taas sujuaksensa, kuten ennen sitä iltaa, jolloin "tyttö tuli kiikulta kotiin"… Ei ollut enää kanto sanan tiellä, ei kieli köyhä, mistä puhua.
Ilosta loistavin silmin ojensi Martva viimein kätensä Oolaville, jonka syleilystä oli irtaantunut, ja lausui, ääni ilonheleänä:
— "Mennään, Oolavi, toisten joukkoon!… Ne kaipaavat ja… luulevat…"
Hän naurahti ja jätti sanomatta, mitä ne "luulevat".
Ja käsi kädessä, ilo ja onni mielessä ylinnä, poistuivat he pihlajan alta, jossa oli loppunut matka tytöstä morsiameksi…
2. Korkeudessa.
Luonnon ja hengen kauneus sirottelivat sekaisin kukkiansa… Hengen ja luonnon runous kutoivat yhteistä verkkoansa…
Yösydän oli jo ohi mennyt.
Yötär laski kuupurressansa aamumäkeänsä myöten päivän valo-valkamaa kohti… Jo nousi se valkamaranta veneen edessä aamuruskoisena, yö-ulapasta kohoten… Jo laski yöttären kirkas kuuvene sen valkaman valoon kelmenemään.
Mutta korkealla Litvan paratiisin päällä souteli nyt kaunis Unetar unien Jumala ruusun-värisessä veneessänsä… Ei ollut airoa veneessä, ei melaa sen perässä, vaan vei purtta purren siipi, joka nousi airon asemesta sen sivulla… Somasti solui kaunis vene… Sievästi ohjaili sitä Unetar… Hänellä oli kultainen vakka edessä, kauniissa kannattimessa riippumassa… Hänellä oli tähden valoa runovaippana hartioilla ja kuutamoa oli hänellä hameena… Hänen veneensä oli taivaan kaunis runohely ja hän itse oli veneensä korea koriste…
Yö kokoili jo hämäriänsä… Hengen ja luonnon runous kulkivat yhä käsi kädessä, luoden ihmis-elämää osaltansa… Unetar kylvi vakastansa kaunista kylvöä maahan. Väsyneisiin kylvi hän unta, nukkuneisiin kylvi hän unia… Siemen putosi sinne, toinen putosi tänne. Mikä putosi hyvään omaantuntoon, siitä kasvoi kaunis uni, vieden ihmisen unien ja unelmien ihanimpiin maailmoihin… Siellä eli henki kahleetonna… Se eli siellä aineetonna, kulki ruumiitta, eli enkelien elämää ja muodosteli näkyvän kohtalonsa näkymättömässä maailmassa, hengen ja runouden mailla…
Niin syntyi kaunis tarina… Niin muodosteli taru todellisuutta. Ja itse oli se taru ja todellisuus samalla.
Kun tienhaara jo oli edessä.
Hyvä ja paha laittelivat polkujansa. Ne asettelivat paulojansa poluille. Niiden veräjät avautuivat kaikkialla ja joka taholla…
Niiden eksyttävässä tienristeyksessä oli aina ihmishenki, kulki hän missä tahansa…
Taas hymisevät salaiset matkalle lähtölaulut. Kaunis Martva seisoi enkeli Gabrielin edessä taivaan nunnapukuun puettuna, kirkkaissa silmissä puhtaan neidon ihastus ja mieli kesäaamun armautena. Suurena puhui hänelle hänen saattajansa:
— "Nyt lähde taaskin minun kerallani, niin näytän sinulle pienen vilahduksen elämän ikuisista ongelmista… Ne ongelmat ovat niitä loukkauskiviä, joihinka ihmis-henki kompastuu, jos se ei niitä osaa kiertää, välttää, tai jos ei tunne niiden olemusta…"
Suuri matka alkoi. Kaunis utupilvi kantoi kulkijoita hengen mailla. Enkelisiivin pysytteli suuri saattaja pilven varassa, kannattaen kaunista suojattiansa… Turvallisena antautui ihmishenki Martvassa hänen hoiviinsa… Luonnon runous haihtui hetkiseksi. Se suli hengen runouteen kuin kelmenevä kuu suuren päivän kirkkauteen… Aika hävisi, aistillinen haihtui… Jälelle jäi suuri ihmishengen ikuinen hämärän maa.
Jo olivat kulkijat hengen mailla. Tien kahden puolen liitelivät valkopilvet ja enkelit katselivat niistä kulkijoita… Ne katselivat ja veisasivat tervehdystänsä, soittaen sen säestykseksi… Ikiautuaina lauloivat ne Martvalle tervehdystänsä:
"Onnellinen matkas' olkoon ihmis-onnen syiden luo! Siellä sulle kirkastukoon päivänselväksi se vuo, joka ihmishengen kantaa onneen, sekä rauhan antaa sille, joka vuon sen suo häntä johtaa Luojan luo!
Vaan ne onnensyiden juonet vievät kaikkeinsyvimpään. Ongelmoiden salat suuret johdattavat eksymään ihmishengen, salanjuuriin liian syviin, liian suuriin, jos ne pyrkii katsomaan. Niihin näkee Luoja vaan.
Siksi elon ongelmoita uskon silmin katso vaan! Ällös tutkiskella koita järjelläsi milloinkaan syvyyksiä syvimpiä, niitä kaikkeinpyhimpiä, joista ihmis-onni saa ravintoa ammentaa.
Nyt ja ennen, sekä yhä juuret onnen-ongelmain ovat Isän tahto pyhä. Niihin uskoa on vain sulia lupa, selvää joskaan niistä et voi saada koskaan. Yksinkertaisuudessaan ne on selvät ainiaan."
Korkeuden mailla kulkijat saapuivat jo unohdettuun paratiisiin. Päivä paistoi siellä taivaan runona. Ihmistä odotti koti-onni, lintua metsän rauha ja tuulta ikuinen tyven. Suurena selitti enkeli suojatillensa:
— "Näet, kuinka täällä puhkeaa ainainenkotionni. Se puhkeaa kuin kukka. Se odottaa poimijaksensa ihmistä, joka tyyten nääntyy onnenkaipuun janoon, kuin matkustaja kaikkein kuivimmassa, helteisessä erämaassa nääntyy veden puutteessa päivänpaisteen polttamana, kun ei tiedä, että käden ylettymän päässä odottaa raikas, vesirikas lähde, ja lähteen reunalla lippi, jolla voi mielin-määrin ammentaa lähteen vesiantimia…"
Jo lähde lorahtikin ihmishengelle… Jo lähteen pohjalta kuului kaunis, salainen soitto… Siellä soi koti-onnen kannel. Se soi puhtaan neidon polven päällä ja sen sormien soittamana… Martva tajusi sen soiton… Ihmishenki, joka oli hänessä, ei siis ollut vielä sitä lähdettä unohtanut. Enkeli jatkoi puhettansa:
— "Viime matkalla sait kuulla suuren lemmenkäskyn, Luojan käskyistä ensimäisen. Sen on Jumala luomisessa terottanut ihmiselle terävämmin, kuin omantunnonlain, josta Hänsanoinvasta Sinailla puhui. Luomisessa Hän painosti sanoin ainoastaan lemmen käskyn… Miksi Hän niin teki, se jääpi Hänen salaisuudeksensa…"
Hän vaikeni. Martva lausui hänelle hiljaa:
— "Enhän sitä koskaan kyselekään… Minä tiedän nyt sen käskyn ja siinä on kyllä minulle… Ja oikeastaan tiedän enemmänkin; Minä tiedän miten ihmeen armas ja puhdas on sekin Luojan käsky… Sen täyttäminen on minulle suurin mainen onni…"
Ihmishenki laati siten hyvän runoa. Ja itse oli se sinä runona. Pahan laulu ei saanut vielä säveltänsä hänen poveensa kiinni. Viisaana selitti enkeli ihmisonnen ongelmaa, puhuen:
— "Tältä elämäsi kohdalta alkaa uusi polku. Se johtaa lapsuutesi jo tyttö-aikasi unelmista morsiamen kukkaista tietä myöten sinne, jossakotiodottaa satamana. Siellä odottavat kodin aarteet: Niinä aarteina on äidin-onni ja se suuri osa, jonka Jumala on suonut vaimolle, kun Hän sääsi, että miehen on vaimonsa tähden erottava yksinpä isästään ja äidistänsäkin… Niin suurta uhria ei ole kenellekään muulle kuolevalle säädetty… Niin korkealle on Jumala korottanut vaimon…"
Mutta koti-onnen kukkamailla hiipivät jo pahan voimat. Salama sävähti. Perkele otti taas oman muotonsa ja lausui ylpeänä enkelille:
— "Se on totta, että Hän lupasi sen suuren osan vaimolle Aadamin suulla… Mutta kohta oli Hän taas pakotettu tunnustamaan minun voimani ja kiroamaan vaimon miehenvallittavaksi, samaten kuin Hänen täytyi kirota maakin,omien kättensä työorjantappuroita kasvamaan… Hän säätää, mutta minä kumoelen… Sinä aijot tytölle valmistaa paratiisin elämässä, mutta tulee aika, jolloin Herrasi on sen hänelle ohdakkeiseksi kiroava…"
Hyvän ja pahan miekat varustautuivat iskemään yhteen tulisina, terävinä… Ne varustautuivat iskemään ihmissydämessä. Ylevänä vastasi Gabriel Perkeleelle:
— "Jumalan työt kulkevat radoillansa… Sinä itse olet tekosi johdosta pakotettu kirotussa maassa kirottuna matamaan."
* * * * *
Kulkijat kulkivat edelleen onnenlähdettä kohti. Kahden puolen tietä olivat morsiamen unelmien ihmeseudut, ne seudut joissa morsian vaeltaa unelmissansa, nähden ne aina semmoisena kuin on vaeltajan oma sielu…
He laskeutuivat vaaran jyrkännettä myöten ikuisen laakson rauhaan… Vaaran alla koreili lampi laakson koruna, alli lauleli lammen runona… Rantaa koristi kaunis runolehto, koristi sitä kuin kukkalaite… Lehdossa sitoivat morsiusneidot seppelettä… Kevät kylvi kukkiansa, kesä laitteli heilimä-ajan runoa, laitteli sitä lemmenrunoksi… Lintu istui äänetönnä, kuin olisi kieli lauluihin väsynyt, siipi uupunut lentäessä… Unena häilyi ilma, unelmana päivänpaiste ja kaikki oli outoa, pyhää, kummaa ja puhdasta, kuten Tuonen elottomilla mailla, missä on lakannut ihmishimo ja kuolleet odottavat metsiköissä, Luojan luoksi ikävöiden, unohtaen Hänen vuoksensa omaisetkin, jotka jäivät haudan reunalle itkemään omaisen pois menoa…
Siellä oli onni ja rauha kaiken ylinnä. Siellä ei tuntenut janoa ihmishenki… Ihmeissään lausui Martva saattajallensa:
— "Täällä on kaikki outoa ja ihmeellistä… Lehto on täynnä hellyyttä ja puhtautta… Tuuli on varmaan nukahtanut, tai on muuanne matkustanut…".
Mutta vaaran alla oli tiehaara. Tie, joka erosi siitä oikealle, kulki puhtaan runolehdon läpi… Ja siinä lehdossa oli ikuinen siimes, siinä oli rauha ja siinä oli puhtaus… Se lehto oli tulvillansa kaipausta… se oli täynnä ikävää ja odotusta ja jaloa murhemieltä… Se murhemieli nousi valkokukkien tuoksuntana ja se täytti koko kauniin lehdon… Ei soinut siellä soitto, ei helähtänyt siellä ilolaulu… Lintu lauloi siellä armaallensa kaihoisinta virttä, surren sen kanssa jaloa elämän surua… Käki istui siellä koivun latvassa äänettömänä, kaipaillen sekin… Se kaipasi ihaninta onnenkukkaa: jalointa suurta äidin nautintoa, jonka oli kadottanut silloin, kun oli luovuttanut pesä-onnen vieraalle emolle, sekä lennähtänyt tiehaarasta vasemmalle, missä jalon äiti-onnen asemasta odottaa alhainen lempi… Erehdystänsä surren istui nyt käki, lintukunnan kepeämielinen portto, ainoana ajanvietteenä se mielipaha ja katumus, joka seuraa aina sitä, joka on vaihtanut elämän korkeimmat ja jaloimmat hetken halpaan nautintoon, ja on pettymyksensä liian myöhään havainnut…
Oli ihmishengen ensimäinen valinta-aika… Oli se tiehaara, jossa paha tarjoutuu kauneimpana: Lemmenrunot pukuinansa:
Vasemmalle erosi toinen tie. Se vei aistipunalehtoon. Se vei kuuluun Harhasaareen… Sen portti narahti lemmen runona… Se lehto hohti punaväreissänsä… Kaikki oli siellä puettu hää-illan hienoon iltaruskoon… Kaikki oli kääritty herkulliseen värisointuun… Pehmeä, lämmin valo valui kaiken yli. Iloisimmat laulut helskyivät… Puiden siimeksestä vuoti hellin huilun ääni soinnuksi laulun sekaan… Siihen laulu- ja soittomereen laskeutui hiljaa puiden joka oksan päästä, lintujen ihana laulusade. Jokainen tirskahdus tipahti laulajan suusta hellään aistipunapaloon, putosi siihen, kuin kallis helmi punaiselle sametille…
Se saari oli lemmensumujen saari. Sen siimeksissä käveli lempijöiden joukko punaisissa pukimissa, lymyillen kukkaisimpiin pensastoihin… Lämpö uhkui outona ja huumaavana… Se lämpö oli marjankypsymiskuumetta… Se oli lemmen lämpöä… Nurmen ruoho oli hellää, hivelevää pehmeyttä… Se tarjosi hipiälle herkullisinta hivelyä… Kaikki suli hienouteen, hohteeseen, soittoon, lauluun, värisointuun, lempeen… Kaikki nautti, väsyi, levähti hetken, nautti taas… Ne levähtivät kauneissa keinuissa kauniin Hurmanlähteen luona… Lähteestä pulppusi viini iloisina, helskyen niin kuin soiva kannel… Pienet enkelit kantoivat viinin vaahtoa janoisille… Ne janoiset joivat siitä uutta voimaa, nautinnoihin, joivat sitä kauneissa keinuissa keinuen… Viinin vaahtoa tarjoillessansa lauloivat enkelilapset lemmen huilun säestyksellä:
"Juo viiniä lähteen lapsonen maan! On taivahan tähteen huolista maan tie liiaksi pitkä ja mahdoton myös. Sen vuoksipa turha on työs, jos lähdet nyt, sä väsynyt, niin kaukaa onnen hakuun. Sä täällä jo pääset sen makuun, saat juoda sen pohjaankin asti, ja nauttia armaimmasti, kun suonissa viini juoksee ja kiini saat siepata suutelon hennon. Ken alkaisi turhan lennon taivahan tähteen, kun luona tän lähteen on tarjolla onnen huuli ja autuutta huokuvi tuuli? Lyhyt on toki ihmisen ikä ja pitkä on polku se, mikä vie tähteen. Luo lähteen vain ehtivi ihminen käydä. Siis täällä sä maljasi täytä ja pohjaan juo, niin onnen luo oot ehtinyt aikanansa."
Pahan voima kukki koreimmillansa… Sen sävel soi suloisimmillansa… Mutta ei tajunnut sitä vielä neidon sielu… Se oli liika puhdas punavalolle. Katseillansa kysyi hän sen selitystä saattajaltansa ja rauhallisena selitti enkeli hänelle:
— "Tässä erkanevat hyvän ja pahan tiet. Oikealle lähtee hyvän ja puhtauden tie. Sen tien varrella ovat kaikki maisemat täynnä ihmishengen jalointa kaipausta, ikävää, jopa tuskaakin, joka polttaa ihmisestä pois alhaisuuden ja pahan ja jalostaa sen hengen suureksi, korkeaksi ja yleväksi, joka pyrkii aina Luojan luo… Mutta vasemmalla ovat pahan maat, kuulu Harhasaari. Siellä saat sinä hetken herkullisen hedelmän syödäksesi. Mutta syötyäsi tunnet olevasi petetty, kuten Eeva, joka uskoi käärmettä. Sinä olet nytkin vapaa. Hän ainoastaanvarottaasinua. Kuten Hän varotti Eevaa: 'Älä syö', niin varottaa Hän nyt sinua lausuen; 'karta pahan tietä, sillä siellä odottaa kuolema'!"
Hyvän ja pahan laulut alkoivat soida neidon povessa miltei jo tajuttavina… Elämä teki siten suurta työtänsä. Se kasvatti jaloa hedelmäänsä: ihmishenkeä, kasvatti yhtä toisen kustannuksella: jalosti yhden, antoi toisen työn huonona mädätä… Ylevänä lopetti Gabriel:
— "Siis päätä tässä kumpaa tietä tahdot käydä! Oikealla odottaa elämä ja ihmishengen onni… Vasemmalla odottaa kuolema hetken onneen kätkettynä. Ja sekin täytyy sinun siellä omin käsin liasta ottaa… Valitse siis hyvä, taikka paha!"
Yhä viettelevämpänä soi pahan lemmensoitto… Sen laulu oli lumousta… Suuri tiehaara odotti… Mutta rauhallisena selitti Martva:
— "Miksi minä valitseisin pahan, jota en edes tunne?… En tiedä mitä on paha, kun olen elämässä aamusta iltaan nähnyt pelkkää hyvää… Miksi valitseisin pahan, kun kerran olen hyvään tyytyväinen?… Minun mielestäni on hyvä kaikkein paras elämässä. Se on parempi kauniin käen kukuntaakin, kauniimpi kevään kukkaa, pääskynpoikaa ja mieluisampi vanhaa Mirriäkin, joka helmassani nukkuessaan hyrrää… Suo minun siksi sinun kerallasi nyt käydä oikealle, hyvän tielle!"
Hyvän kukkaset iloitsivat. Jalona lausui Gabriel:
— "Nyt kiitos Sinulle, Isä maan ja taivaan!… Sinä olet taas osottanut, että Eevan synti ei kaada Sinun valtakuntaasi. Sinä olet osottanut, että ihmishenki ei voi unohtaa paratiisiansa, vaan pyrkii sinne takaisin tuskienkin tietä käyden… Mutta tule, Martva, kerallani puhtaiden morsius-unelmien maille!"
* * * * *
Lemmen runous helskyi taas hengen runouden säveleen seassa. Kulkijat tulivat Lemmenvirran rantaan. Siinä antoi enkeli merkin. Oitis ilmestyi kaunis pursi. Purtta osottaen kehoitti enkeli suojattiansa:
— "Astu veneeseen! Sinä olet valinnut hyvän osan, kuten Maria muinoin Jeesukselta…"
Martva astui veneeseen asettuen teljolle… Gabriel ohjaa kulkua, viitaten kädellänsä virralle, mihin on venettä vietävä… Vesi on vaaleaa, virta soluu aallotonna… Rantalehdossa ovat puut puhtaanpunaisia, latva latvan tasalla… Punavuorena kohoaa niiden peittämä rantavaara… Rannoilla pesivät valkeat linnut, toiset uivat laulellen joella… Ranta kasvaa kortteikkoa, ei harvaa, ei tiheää, vaan semmoista, joka sopii rannan kauneudeksi… Korte on itse kauneutta, päässä valkoperho kukkaisena… Virta ei tee värettä, ei tuuli aaltoa nosta… Keskijoki on punaisilla rakkaudenkukilla harvakseensa siroteltu.
— "Täällä on niin ihanaa!" — kuiskasi Martva silloin hiljaa.Gabriel hymyili ylevänä, rauhallisena ja johti purtta aina edelleen.
Vene solui säveleenä… Se viilsi vettä äänetönnä, airot siipinä sivulla… Ei ottanut airo veteen… Koholla kulkivat ne kuin peljäten kastuvansa… Rantalehdossa lauloivat valkeat linnut… Ne lauloivat onnea häihinsä soutajalle… Pilvi punoitti, päivä paistoi pilven raosta… Takana olivat lapsuuden muistot, edessä lemmen unelmat… häärunous… morsiamen iki-onni… Tahraa ei näkynyt missään… Sielu oli puhtaampi kuin valkolintusen väri punaisessa rantalehdossa…
Metsä alkoi vaalentua… Vene solui niinkuin ennen, valkoista jokea myöten… Jo olivat rannat lemmen lehtoloina… Metsävaara kohosi kuin valkokukkanen joen tyynestä vedestä… Joka puu oli valkeatakin valkeampi… Joka puussa istuivat pienet punaiset linnut…
Airot levällä solui yhä Martvan vene… Hän odotti häitä unissansa… Jo oli hän morsiamena, istuen veneessä, Oolavi Jumalan, vene Oolavin varassa. Puhdas oli hänellä puku, puhtaammat pukua unelmat…
Jo kuuluivat hääkellot, jo oli virta valkeilla lemmenkukilla kylvettynä… Oolavi taittoi niistä hänelle paraimmat, kuin muinoin vesikukan Litvan joesta, kun hän lauloi "Litvan laulua"…
Vaan ei pysähdy vene, jossa on puhdas tyttö vihille menossa, puhdas sulho sulhaisena… Martvalle avautuivat jo ihmishengen ihanat runot: Koti odotti kukkaisissa… Häähuone oli täynnä onnea ja iloa… Sävel soi niin kovin somasti, viulu puheli, mitä vain parasta taisi… Vene liukuu virran varassa… Virran vesi on muuttunut punertavaksi… Kuin morsian katselee siitä kuvaistansa lumivalkea lehtovaara… Lintu vaikenee, korte seisoo hartautena ja valkeat lemmenkukat paistavat punertavalla virran kalvolla.
Martvan vene liitelee punertavaa vettä myöten… Jo avautuivat hääilojen takaiset runot… Jo vilahti ijäinen onni ja puhtaus… Virta leveni, metsässä soi armas sävel ja taivaalla hohti kuutamonvärinen pilvi.
Jo saapui vene onnenrantaan… Virran levenemässä oli kaunis onnen saari… Vene laski sitä kohti… Kaikki on siellä puhtautta, kaikki korkeinta runoutta… Metsä on valkopuvussa, puut täynnä perhosia… Oksa ei liiku, ei lintu laula… Se istuu vain ilman ollaksensa…
Rannalla istuvat enkelit valkokallion kielekkeellä, kädessänsä runomaljat, joista pappi kirkossa puhui… Kauneina palavat runotulet, hienoina nousevat niiden savut… Enkelit laulavat onnestansa uneksivalle morsiamelle tervetuloa.
Martva näkee edelleen unta onnestansa… Vene nousee airosiipiensä varassa lemmensaaren lumivalkealle rantahietikolle… Oolavi nostaa hänet kuin lapsen maalle… Kukkaista tietä kulkevat he häiden takaisessa elämässä… Ei sorahda soraääni, ei huoli ole taivaalla pilvenä sitä pimittämässä… Lempi jatkuu yhtenä puhtaana runona… Enkelit laulavat ainaista tervetuloansa.
Jo saapuu Martva morsius-unelmain ikävöidyille perille… Siellä odottavat häntä kukkakiikut… Koti on saaren perällä, kiikku kodin pihamaalla… Rauha on lehdossa, onnenperho joka oksanpäässä ja elämä on oloa Oolavin sylissä… hänen veneensä varassa… hänen turvissansa, hänen kiikuteltavanansa.
Hän tulee jo kotiinsa… Runotulena palaa siellä rakkaus… Huoneessa on alttari vuoteen asemasta. Runomaljassa alttarilla palaa ikuinen puhdas lemmentuli, palaa vielä kuin ihmishengen suuri puhdas runous… Se palaa, nousten hienona savuna kohti taivaan kaunista sineä… Se nousee sinne, koska siinä ei ole vielä muuta kuin sitä, mitä on hänessä ja Oolavissa jumalallista…
Lummekukat kukkivat kauneina… Koti on täynnä jumalallista aviorunoa… Oolavi istuttaa hänet kukkakiikkuun… Silmä puhelee silmän kanssa, kaikki muu vaikenee… Korkeuteen ilmestyy parvi pikku enkeleitä, vihreät lehvät käsissä… Keinu heilahtaa ja enkelit laulavat pilvestä hänelle:
"Tervetuloa, puhdas tyttö, lemmen kukkakiikkuun! Runona, lauluna elämäsi armainen kodissasi helskyköön! Lemmen kiikun heilahdusta olkoot kaikki päiväsi! Iltasi, aamusi lemmentähti valaiskoon! Lemmenkukan tuoksua olkoot kaikki yösi sun!"
* * * * *
Lehdon siimeksessä oli kaunis koti. Se oli Josefin ja Marian maja. Se peittyi kukkiin, köynnökseen ja öljypuun kauniiseen varjoon, lymyytyen niihin runollisena, kuin pieni linnun pesä, tai kuin nuori, puhdas neito, joka istuu yksinänsä puiden peitossa, johon on paennut maailman kateista silmäystä, saadakseen rauhassa antaa sulaa kauneutensa soinnuksi kesäisen illan suloon, kuin kaiun kankaan kauneuteen.
Koti-onni kukki… Luontokin laati kodin suurta ja jaloa runoa: Pääskynen rakensi pesäänsä, rastas huolehti poikueestansa… Keskellä kodin pyhättöä oli kaunis kotiliesi alttarina ja sillä valkoinen malja, jossa paloi ainainen tuli puhtaan vaimon vaalimana. Sitä osottaen selitti enkeli saatettavallensa:
— "Tuo tuli tuolla on suurta kodin runoutta: Se onrakkautta, joka on polttanut pois jo lemmenkin, Luojan luontoruoskan, jonka Hän sääsi vaimoon lausuessaan hänelle: 'Miehesi puoleen pitää sinun halusi oleman'!… Niin riisti Hän häneltä suuren vapauden siinä asiassa. Hän riisti sen rangaistukseksi Eevan rikoksesta… Mutta sinä, Martva, olet siitä ruoskasta vapaa, sillä Eevan siemen on sinun sielussasi musertanut käärmeen pään, pahan vallan ja puhdistanut sinut, vapauttaen ruoskasta, jonka Eevan rikos tuotti kaikille hänen jälkeläisillensä… Sinä olet taas korkea ihmishenki…"
"Sinä saat taas nähdä onnen ongelmoita, saat nähdä koti-onnen alkusyyt… Niin yksinkertaiset sekä selvät ovat ne sille, joka ei Isää vastaan tahdo napista, eikä tyytymättömänä Hänen luotansa lähde, luullen muiden luona suuremman onnen häntä odottavan… Mutta jos ken ei siihen selvyyteen tyydy, vaan enempää odottaen ryhtyy Hänen viisaita tekojansa syvemmä tutkimaan, hän itse niihin sotkeutuu. Sillä muista, Martva, että selvyyden alla alkaa hämäryys, kuin veden pinnan alla hämy, joka lisääntyy syvemmälle tunkiessa, soaisten sen, joka valon etsintään on lähtenyt syvyydestä, vaikka pinnalla oli valon itseselkeys… Nyt katso: Marian koti-onnen juuret ovat niin itseselvät kuin kirkas päivä: Hän oli koti-onnen perustanut rakkauteen, eikä lempeen… Hän uhrasi Jumalalle ja kotiliedessänsä paloi yöt päivät kaunis hengenrunous, ei lihan himotuli, joka sammuu, kun päivän valo siihen hieman sattuu… Siksi antoi Luoja hänelle suuren palkan: rakkauden töistä nousi koti-onni ja hyvä omatunto, rauha, autuus, kuin savu uhritulen palannasta… Niin puhkee töistä,elämästä, onni tai rangaistus… Hän on sen säätänyt… Ja Hän on viisas…"
Kodin runo jatkui. Se loi ihmishenkeä sekin, sääsi ihmiskohtaloa.Ajatuksissaan lausui Martva:
— "Minä tiedän ettei Hän jätä hyvää palkkiotta. Sen on jo isä minulle opettanut… Mutta siinä, josta nyt puhuit, on minulle outoa ja kummaa. En tiedä, mikä on se toinen tuli, himontuli, josta puhut… Tai minä tiedän sen nimen, mutta en tunne tulta…"
Pahan kukasta puhkesi väritön lehti. Ihminen tiesi jo sen lehden nimen. Gabriel jatkoi:
— "Näät täällä kodin. Uutimien takaa, kun aika tulee, täytyy sinun nähdä se, jota et vielä tunne… Muista silloin: Kaksi alttaria on edessäsi. Luoja sinun sallii valita kotilieden alttariksi tämän alttarin, tai tuonkin toisen, vuoteen… Valitse oikein!…"
— "Mutta miten tiedän valita oikein?" — keskeytti Martva avoimin katsein, mutta ihmeissänsä. Hänelle siihen lausui Gabriel:
— "Hän neuvoo sen, jos vain itse pysyt Hänessä. Kodin suurin runous on pääskysparin huoli pesuudestaan: On sinä pienen pesän tekeminen ja emon huoli lemmenhedelmistään, joita hän on koonnut siipityngän alle; sinä runoutena on puolison liverrys armaan emon kiitokseksi, ja sitten yhteishuoli poikasista, ja ilo, jota he nauttivat silloin, kun pieni saapi siiven sivullensa ja lähtee maailmaan sen kantamana… Sen kaiken runouden korkeimpana tulena palaa puolisoiden usko, että se runous on jumalainen, jopa myös korkeakin… Se usko tuo kotiin puhtauden suuren runon, rauhan, onnen ja kaiken hyvän… Siitä runoudesta,uskosta, puhkeavat naisen sieluun korkeimmat avut, naisen ihanimmat koristeet ja sen jalon olemuksen kauneimmat kukat: puhtaus, uskollisuus ja äidinrakkaus… Katso, itseselvä ja yksinkertainen on onnen vyyhti… Siis laske kaiken onnen perusteeksi se korkein runous, mutta älä lähde valoa tavottamaan syvyydestä ja hämärästä selvyyttä, niin onni uskosta Häneen helähtää sinulle joka päivä Hänen lahjanansa…"
Kodin runokellot soivat. Hyvän laulut hymisivät. Haaveillen, puhtaan katseen maahan luoden virkahti Martva:
— "Minulle selkenee nyt Hän jo kaikkein kirkkaimmaksi auringoksi…Hän onnen syytkin näyttää nyt jo minulle, joka ennen tiesin, mitäon onni, mutta en tiennyt, mitä tietä myöten johtuu se ainoastaanHänestä ja Hänen lahjanaan…"
Niin jalostui taas lemmen runo takaisin suureksi hengen runoksi.Enkeli jatkoi selitystänsä, puhuen:
— "Jo paljon on antanut sinulle Luoja: Hän on siunannut sinun elämäsi kauniiksi hyminäksi, jota tuhannet ihastuneet kuuntelevat. Ei kadesilmäyksen ole Hän suonut sinuun päästä. Rakas isän koti on sinulla turvallisin pääskynpesä, joka on rakkautta tulvillaan. Hän ei ole päästänyt pahaa sydämeesi… Se on lahjoistansa suurin… Hän on suonut sinulle kauneuden ja jalon sielun. Hän on hoitanut sinua niinkuin lastaan kehdosta asti. Nyt on Hän sinulle suonut puhtaan sulhon… Onnen ongelmoihin Hän on sinun suonut heittää silmäyksen, niin että tiedät karttaa pahaa, tiedät niin välttää sitä puuta, josta Hän on kerran kieltänyt ottamasta… Siten on Hän sinulle tahtonut taata sen onnen, jonka oli jo suonut… Siispä kiitä Häntä niistä lahjoistaan!"
Rauhallisena totteli tyttö Jumalan ääntä.
Kaunis rukous sekottui enkelien soittoon nousten taivaan korkeuteen kauniina, niin kuin unelmoivan neidon unelma kulkee armaan hengen luokse runojen maailmoihin… Gabriel seisoi Martvan takana, kädessänsä valkoinen kaunis risti, ja alttarilla palavan kodin-runotulen hohde valaisi heitä runohohteellaan.
Mutta jo nousi musta lippu.
Käärme nosti päätänsä. Musta vaate hulmahteli vihaisesti. Se hulmahteli pahan voimien lippuna…
Etäisyydessä, siellä missä kuoleman ja kaikenhäviön viikate on jo niittänyt pois elämän, seisoi Perkele yksinänsä ikipimeydessä. Suuri autius ja tyhjyys ympäröi häntä. Avaruus oli hänen ympärillänsä kolkko kuin hauta, josta on vainajakin pois paennut ja jonka on kuolemakin kylmille jättänyt.
Majesteetillisena katseli Perkele alas maahan. Siellä riehui valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman ainainen taistelu. Sukupolvi vaelsi sukupolven jäljestä hautaan. Koko ihmiskunta kulki yhdessä jonossa kalmistonportteja kohti… Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisena: