"Mutta pahin on vielä jälellä. Herra Rosendahl on tosiasioilla osottanut, että kirjasi on alhainen petos, nuotta, jolla olet vetänyt onnistuneen apajan kirkollismielisten kannatusta. Istut siis taas syytettyjen penkillä syytettynä vieläkin törkeämmästä rikoksesta kuin varkaus. Muut herra Rosendahlin y.m. esteetikkojen todistamat syytökset jääkööt mainitsematta, koska niitä ajatellessa muste jo hyytyy kynässä säälistä sinua kohtaan."
Kaikki nämä muistot välähtivät Harhamalle nyt mustana salamana. Kirjansa kirjoitettuaan oli hän ollut äärimäisyyteen asti väsynyt, tylsistynyt, eikä siis ollut jaksanut panna tuskin mitään huomiota niihin arvosteluihin, joita hänelle oli ystävällisesti toimitettu. Hän oli niitä lukiessansa, väsyneenä ollen, ollut aivan samassa mielentilassa kuin vaatimaton, nöyrä talonpoikaisnainen, joka välinpitämättömästi pyyhkii pöydältä pois työnsä tomuja, leivinjauhoja tai semmoisia. Mutta nyt, kun ne tuntuivat uusiutuvan Anna Pawlownan ja munkki Pietarin lausumina, niiden, joita hän rajattomasti, sairaloisesti kunnioitti, alkoivat ne jäytää hänen sieluansa kuin kirvelevä syöpä. Lisäksi tuli se hänen elämänsä onnettomuus, että hän ei ollut syvällinentutkija, joka voi löytää ehdottoman, absolutisen totuuden, vaan oli hän ehdoton epäilijä, jokajokaikisessäasiassa etsi myös vastakohdan, vieläpä aivan äärimäisen. Siksipä hänen kirjansa kuvauksissakin esiintyivät vastakohdat mitä jyrkimpinä, ristiriitaisimpina. Se äärimäisten vastakohtien etsiminen oli hänen epäilynsä tulos, hänen narrimaisen totuuden etsimisensä surullinen hedelmä. Se vaikutti, ettei hän ollut ainoankaan tekonsa oikeudesta vakuutettu, vaan epäili sitä ja epäröi ja kadotti siten näkyvistänsä oikean ja väärän rajan, sulatti ne tavallaan samaksi.
Niinpä hän nyt, kun kuuli munkki Pietarin ja Anna Pawlownan puheet, alkoi epäillä tekonsa oikeutta, koettaen kumminkin sitä puolustaa. Hänen mielensä katkeruus puhkesi sanoiksi:
— "Minulta voi jokainen vaatia tiliä siitämitäminä sanon, mutta ei siitämitenminä sanon. Se muru minulle toki täytyy elämästä jättää, että itse saan valita tavan ja kieltäytyä kirjailija-arvonimestä."
Anna Pawlownan suupielessä näkyi tuskallinen väännähdys. Hän olisi tahtonut oikaista Harhamaa, mutta sääli tukahdutti äänen. Munkki Pietari katseli erästä kirjaa ja huomautti:
— "Ei ole meidän ihmisten mielivaltaan jätetty tavankaan valitseminen. Hyvänkään asian edistämiseksi me emme saa käyttää huonoja menettelytapoja. Sinä itse kerran sanoit minulle, että Venäjän hallitus tekee väärin, jos se käyttää hirsipuuta, vaikkapa toisten kansalaisten turvaksi. Sinä, veljeni, tuskin hyväksyisit, jos isäsi sinua hyväksi ihmiseksi kasvattaessansa käyttäisi vitsaa lempeyden sijasta…"
Harhama mykistyi. Vast'ikään oli hän tavallaan tuominnut isäänsä juuritavasta. Hänen järkeilynsä lakkasi kuin vasaran lyömänä. Munkki Pietarin olemuksesta tuntui taas tulevan jumalallinen viisaus kirkkaana ja ihanana ja vuolaana kuin auringon valomeri, joka aamusilla tulvii idästä länttä kohti, huuhdellen tieltänsä pimeyden ja yön valot: tähtikylvön ja kuun. Koko maailma tuntui olevan oikeassa, huokuvan oikeaa ja hyvää, ja hän yksin väärässä. Hän tunsi suupieleensä ilmestyvän tuskan ja katkeruuden väreen. Anna Pawlowna huomasi sen ja kiirehti johtamaan ajatukset muuanne, pyytäen:
— "No jätetään nyt se asia. Emme kait me kaikki ihmiset ole muotojenkaan tuomareiksi oikeutetut… Jatkakaa nyt lukemistanne, mutta älkää vain lukeko mitään siitä kauheasta asiasta, vankeudestanne ja muusta!"
Harhama ryhtyi jatkamaan lukemistansa käyttäen eri kielistä poimituita sanoja, aina sen mukaan mistä sopivimman muisti. Hän luki kappaleita sieltä täältä. Sitä tehdessä oli päivä kallistunut illankorvalle. Lintulaumat olivat virkistyneet ja iltaviileys valui maille lauhkeana kuin merenhenki, joka rasvatyynenä poutapäivänä tuulahtaa rantaa lähestyvän, rasittuneen kulkijan helteiselle iholle. Jostain kuului kaivonvintin hiljainen narahdus, vähän etäämpää karjankellojen yksitoikkoinen ääni, tullen niin kaukaa, että sen heikkenevä ääni ainoastaan hipaisi korvaa, hyväili sitä hetkisen ja riutui kuin uneen, itikan raukean laulun sitä säestäessä. Tuntui kuin olisivat kaikki kolme palanneet väsyneinä joltain epäonnistuneelta matkalta, jolla kohdannutta pettymystä jokainen salaili, luullen etteivät toiset sitä ole huomanneet. Harhama tuijotti kirjansa kansikuvaan kuin etsien siitä jotain tarkastettavaa.
Anna Pawlowna hädisti kiusottelevaa kärpästä kädellänsä, lausuen hiljaisen hermostuneena:
— "Äs, tuota!"
Ja käskettyään palvelijan alkaa kattaa päivällispöytää, lausui hänHarhamalle:
— "Minä en käsitä mikä on kirjanne tarkotus."
Harhama kiiruhti selittämään:
— "Sen tarkotus on nimensä mukainen: varotushuuto. Se on minulle sama kuin kello ruton kaulassa, että ihmiset tietävät karttaa minua kuin ruttoa… Tai toisin sanoen:… Antaa tietä kuin kuninkaalle", — lopetti hän katkerasti.
Anna Pawlowna huokasi ja lausui puoli itseksensä:
—"C'est le commencement de la fin."[Se on jo lopun alkua.]
Munkki Pietari tarkkasi Harhamaa, katseessa taivaallinen rauha ja lempeys, ja kysyi kuin Jeesus syntiseltä, jota Hän säälii:
— "Voitko levollisesti kuulla, mitä mitä minä sinulle sanon?"
Harhaman silmissä vilahti jo musta lintuparvi, mutta nyt hän toivoi sen tulevan ja laskeutuvan räpyttelemään hänen ympärillensä. Hän toivoi kuulevansa munkki Pietarin hienon, musertavan ja samalla rauhottavan tuomion. Rauhallisena ja rehellisesti vastasi hän:
— "Te, isä Pietari, tiedätte, että minä kunnioitan Teitä sairaloisesti ja rajattomasti. Se kunnioitus on suuruutensa kautta aivan rikollinen, sillä monesti minä olen Teidän äänessänne huomannut Jumalan, enkä ihmisen äänen. Teidän jokainen moittivakin sananne on minulle kuorma kultaa."
— "Minä uskon rehellisyyteesi", — alkoi munkki Pietari, Anna Pawlownan koko sielun alkaessa vetäytyi vireeseen. Lempeällä, hienolla äänellä jatkoi hän:
— "Minä en puhu kirjasi ulkonaisesta muodosta, sen tyylistä, sillä jokainen ulkonainen muoto on oikea, kun sen henki on oikea. Koukkuisimmankin puron uoma on purtta kantamaan yhtä oikeutettu kuin suoran, jos se johtaa purjehtijan puhtaille meren vesille, eikä likaisiin lammikkoihin, joissa tauti pesii. Mutta sinun kirjassasi, veli Harhama, on tulisia kukkia, jotka johtavat monen perhon siipensä polttamaan."
Hänen sanojensa lempeä, jalo sävy helisi Harhaman korvissa kuin kirkonkellon kirkas ääni, joka on juuri haihtumaisillaan lauvantai-illan tyyneen kesäiseen ilmaan, etäällä veden siniselällä. Harhama arvasi mitä munkki Pietari tarkotti, mutta puhujan äänen jalo kaiku rauhotti häntä taas ja painoi kiusalliset tunteet taltuksiin. Munkki Pietari jatkoi:
— "Minä tarkotan sen aistillisia kuvauksia. Oletko ajatellut, miten arka puhtaan ihmisen sielu on juuri sille kukalle, jota sanot aistikukaksi ja miten tarttuva on sen kukan tuoksu?"
Harhama tunsi otsansa kylmenevän. Hän ei todellakaan ollut sitä niin tarkoin punninnut. Munkki Pietarin jalo puheen sävy humisi hänen korvissansa kuin kaunis laulu, joka tulee niin etäältä, että väsyy ja häviää kuulumattomaksi juuri korvaan saapuessansa. Mietteissänsä selitti hän:
— "Minä olen etupäässä tahtonut paljastaa oman sieluni likaa ja kuvannut oman sieluni tilaa. Sillä kun kirjoitin kirjaani, inhotti minua jokainen aistillisuuden värähdys, ja minä luulin, että muissa, jotka ovat tuhannesti puhtaammat minua, se herättää vieläkin suuremman inhon."
Hän pysähtyi ja riensi oikaisemaan:
— "Tai ehkä ei aivan niinkään… Siinä oli niin monenlaisia ajatuksia. Tämä on toinen lisävaikutin: Minä olin varma, että kun minä paljastan oman sieluni aistillisuuden, osotan miten se on ollut elämäni päätekijä ja mihin eläimellisyyteen se on johtanut, minä tulen varottavaksi, inhottavaksi esikuvaksi, kuten Nero, jonka elämä ei houkuttele hänelle seuraajia."
Puheen aiheesta tuoksusi outo lemu luonnon puhtauden ja elämän jaloimman runouden sekaan, runouden, joka värisi munkki Pietarin sanoissa. Anna Pawlowna syventyi työhönsä, peittäen oudot, vastahakoiset tunteensa. Munkki Pietari kysyi rauhallisena:
— "Mutta miksi olet sitten aistillisuuden, joka on ihmis-olemuksen ilkeintä ja ruminta, kuvannut kauniiksi ja kiehtovaksi? Miksi olet pannut ilkeimmän ruton kaulaan houkuttelevan helmen?"
Harhama tuskastui ja hätäytyi huomatessansa, että munkki Pietari muka ei ymmärrä häntä ja ikäänkuin ahdistelee häntä kysymyksinänsä. Hän jatkoi selittelyänsä:
— "Olisiko minun sitten pitänyt olla epärehellinen: kuvata aistillisuuden houkutus minulle muka vastenmieliseksi, inhoa herättäväksi, ja kumminkin myöntää kulkeneeni sen kahleissa? Minä tahdoin vain rehellisesti osottaa, että minulla on ollut niinsaastainensielu, että aistillisuus on ollut minun elämäni ja eläimellistymiseni suurin tekijä, että se onminulleollut houkutteleva ja kaunis juuri minun sieluni lian tähden."
Anna Pawlowna varjosti silmiänsä käsillänsä. Munkki Pietari kysyi nopeasti:
— "Ja miksi tahdoit sen osottaa?"
— "Luulin muiden sitä silloin karttavan, kun samalla osotan sen hedelmän: oman elukkamaisuuteni", vastasi Harhama avoimesti, lisäten: "Jos olen rehellinen ja uskallan arvostella muitakin — johon tosin en ole oikeutettu — niin on ajatukseni se, että aistillisuus on yleensä koko elämän suurimpia tekijöitä ja kaiken kurjuuden alku ja lähde. Se muuttaa ihmisiä laumoittain eläimiksi, joiden tekoja ohjaa halu kiihottaa vain viettejä… Kerron Teille yhden tapauksen."
Hän aikoi kertoa kohtauksen Hiiden myllyn talvipuistosta, kun hän Nikitinin seurassa ollessansa huomasi itseensäkin kehittyneen epäinhimillisen, koiramaisen vainun. Mutta se muisto puistatti häntä ja hän lopetti:
— "No, olkoon… Ei se maksa vaivaa kertoa…"
Munkki Pietarin kasvoille levisi entistä suurempi rauha. Hän oli kuin nuori, puhdassydäminen pappi, joka astuu ensikertaa tunnustamaan Jumalansa suuruutta ja armoa ja tuntee ikäänkuin hänen kiharoitansa koristaisi autuuden kuihtumaton seppele, jota taivaan enkeli niille asettaa seisten hänen takanansa, vyöllä armon avaimet ja uumenilla taivaan valkovaippa.
Hän puhui lempeällä äänellä, kuten Jeesus suurta syntistä kutsuessaan:
— "Sinä puhut oikein tunnustaessasi aistillisuuden voiman, sen suuruuden ja merkityksen elämässä ja varsinkin sen pettävän kiehteen. Mutta kun sinä menet sen houkuttelua paljastamaan ihmisille, etkö ole verrattava mieheen, joka aistillisuutta hävittäessään meni siveellisyyden nimessä nostelemaan porton helmoja kokemattoman, puhtaan nuorukaisen edessä? Eikö aistillisuus kukoista niin turmiollisena kukkana juuri siksi, että ne portotjo itsekinpaljastelevat rintojansa? Ja jos sen myönnät, eikö velvollisuutesi olisi silloin ollut sitä alastomuutta peittää, eikä sitä vielä enemmän paljastaa?"
Anna Pawlowna hengitti raskaasti, tuskastuneesti. Katse oli surullinen ja hän veteli hermostuneesti sormistansa "sakkoja", pieniä nisahduksia. Harhama katsoi maahan neuvottomana. Jotain kumoamatonta huokui ja tuulahti munkki Pietarin jalosävyisestä puheesta. Usko niiden sanojen oikeuteen johtui osaksi siitä rajattomasta kunnioituksesta, jolla hän katseli munkki Pietaria. Mieli masentui. Hän muisti taas äsken mainitun kirjeen, jossa kerrottiin kuinka oli jo täytynyt pyytää papiston apua hänen kirjansa turmelevaa vaikutusta vastaan. Sielun voimat alkoivat väsyä kuin painostavan kuumuuden raukaisemina. Pienen vaiti-olon jälkeen puhui hän alakuloisena:
— "En minä, isä Pietari, ole pahaa tarkottanut. Jos Jumala näkee sydämeen, niin Hän tietää, että olen tahtonut paljastaa, että olen se korven käärme, jonka hengityksen tunnettuaan ihmisen täytyy jo vaistomaisesti katsoa Vaskikäärmeesen, eikä kiintyä siihen petolliseen rapaan missä minun eläimellisyyteni on siinnyt!… Olen lisäksi tahtonut itseni siinä tarkotuksessa paljastaa, etteimuiden: asianajajain, sanomalehtien ja semmoisten, tarvitsisienääitseänsä vaivata minun elämäni paljastamisella, jota ne olivat pakotetut tähän asti tekemään… Olihan se tehtävä heille aivan saman arvoinen kuin koiran korvista vetäminen… Olisiko minun pitänyt pakottaa heidät ikänsä minua paljastelemaan, eli olemaan niin kuin se, joka koiraa korvista vetää?"
Hetken vaiettuansa ja muistaen munkki Pietarin sanat lopetti hän:
— "Sanoittehan itse että: 'Syntikin on ase Jumalan kädessä.' Minähän olen antanut Hänelle sen aseen."
Munkki Pietari huokasi. Suru täytti hänen sydämensä, huomattuansa, että Harhama oli häntä niin väärin ymmärtänyt. Hän katsoi Harhamaan tutkivasti, lempeästi, ja selitti:
— "Kyllä. Mutta minä sanoin sinulle, että synti on aseJumalankädessä, ei siis ihmisten. Sillä jos synti olisi annettu aseeksiihmistenkäteen, eivätkö silloin portot ja varkaat olisi Jumalan parhaita palvelijoita? Eivätkö rikosromaanit ja aistilliset kirjat olisi raamatuita? Käärmeet korvessa olivat aseitaJumalankädessä, mutta oletko sinä oikeutettu viemään kyykäärmeen lähimäisesi rauhalliseen majaan, tai oletko itse oikeutettu sinne kyykäärmeenä matelemaan?"
Harhama hikosi. Mustat "valkeat linnut" lentelivät hänen silmissänsä.Munkki Pietari jatkoi:
— "Jos lähimäisesi majaan semmoisena matelet, etkö ole käärme, ase Perkeleen kädessä, joka hiivit lähimäisesi paratiisiin? Siellä on vaimo hurskas, tytär puhdas kukka ja poika ihailee Herran auringon kirkkautta, kun se aamusilla kohoaa valoantiminensa. Mielen rauha on siellä väreetön kuin runollisen metsälammin tyyni pinta. Ja lamppu palaa rauhallisena kodin runona Jumalan kuvan edessä. Mutta sinä tulet kirjoinesi, paljastat lihan herkullisuuden ja puhtaaseen sieluun ilmestyy väre: Onko totta, että tämmöistä näin ihanaa on olemassa? Ja kun se väre on ilmestynyt, ilmestyy toinen, joka kuiskaa: 'Jona päivänä syöt, aukenevat sinulle onnen-ulapat'."
Anna Pawlowna katseli tuskaisena Harhamaa, joka masentui kokoon. Munkki Pietarin sanoista säteili totuus ja jalo runous kuin auringosta helle ja valo. Hän jatkoi suurena, ylevänä:
— "Tutki omaa elämääsi, eikö sinun kulkusi ole alkanut samaa tietä? Eikö Hiiden mylly ole ollut turmiosi? Ja onko Hiiden mylly tehnyt muuta kuin sinä kirjassasi: paljastellut lihan herkkuja?"
Sysimusta salama juoksi silloin Harhaman silmien ohi mustana, loppumattoman pitkänä käärmesuikaleena. Vuori litisti häntä rakoonsa. Hänen rampa, maassa rapisteleva mielikuvituksensa leimahti taas salamasateiseksi äärettömyydeksi, ja silmänräpäyksessä oli hän loihtinut eteensä kuvan kirjansa kantamista hedelmistä: Sadat ja tuhannet huusivat jo häpeästä, huomattuansa että ovat alasti. Jokaisen edessä hohti tuliomenana se hedelmä, johon he olivat tarttuneet hänen kirjansa vietteleminä. Onnettomien lihakset vääntyivät tuskasta ja ne huusivat kirousta hänelle. Hän huokasi ja kuivasi kylmän hien otsaltansa. Itseksensä jupisi hän epätoivoisena:
— "Itse minä teoistani vastaan."
Mutta munkki Pietari kuuli kuiskauksen ja oikaisi:
— "Et sinä voi sitä tehdä. Ei kukaan maailmassa voi teoistansa vastata."
Anna Pawlownakin oudostui. Munkki Pietari selitti silloin:
— "Jos joku sinut johtaa harhaan, tai lyö sinut raajarikoksi, onko mielestäsi asia sillä sovitettu, että hän ehkä istuu ikänsä vankina, sinun taakkanasi?"
Harhama vaikeni. Kysyjä jatkoi:
— "Tai jos se joka sinun lapsesi turmelee, tai sen ainoastaan tappaa, kärsii siitä kuolemanrangaistuksen, onko paha sillä sovitettu?"
Harhama ei voinut vastata. Munkki Pietari teki johtopäätöksensä:
— "Ihminen kykenee keskimäärin ainoastansa oman itsensä elättämään. Hän ei voi siis mistään vastata. Jos hän rahoillakin vastaa jostain pahasta teostansa, eikö hän vastaa siisvieraillarahoilla, koska oma työnsä hänelle ainoastansa leiväksi riittää?"
Pakostakin täytyi Harhaman myöntää, että munkki Pietari oli lausunut totuuden, jota ei voida kumota. Hän synkistyi synkistymistänsä. Anna Pawlowna huomasi hänen tuskansa, ja tahtoen johdattaa keskustelun rauhallisemmille aloille, ja löytämättä siihen aihetta, huudahti hän tuskallisena:
— "Eikö se päivällinenkään joudu?"
Pienen äänettömyyden katkaisi taas munkki Pietarin lempeä ääni:
— "Emme me ihmiset saa maailmaa lääkitä omilla synneillämme. Ei Jeesus Kristuskaan parantanut pahaa pahalla, ei hän lausunut siveetöntä sanaa, eikä paljastanut synnin herkullisuutta… Jokaisesta Hänen sanastansa huokuu puhdas, jalo runous, kuin hurskaan äidin laulamasta kehtolaulusta."
Harhama nousi ylös ja käveli portaikon pariin kertaan edestakaisin, rauhottaaksensa itseänsä. Sitten istahti hän taas ja lausui alakuloisena:
— "Kiitos, isä Pietari, sanoistanne. Tällä hetkellä minä tunnen niin elävästi, että Te olette oikeassa, kun tuomitsette kirjani."
Munkki Pietari tarttui puheeseen, kuten rippi-isä, joka armon-astiat kädessä julistaa sairaalle rauhan maille lähtevälle Jumalan ijankaikkisen tuomion ja armon samalla kertaa. Hän lausui:
— "Tuomio on Jumalan, vaikkapa Hän sen lausuisi minun, halvan munkkinsa suulla. Jos se on tuomio, ja oikea tuomio, on se Hänen äänensä, joka on lähtenyt minusta, kuin ääni kellon kuparista. Mutta minä uskon, että kirjasi on kantava sinulle karvaita hedelmiä ja jokaisen täytyyitsensäkinniittää se, mitä on muille turmioksi kylvänyt. Minä uskon, että kirjasi on elämäsi suuri erehdys ja rikos. Se kirja on nimesi mukaanharhama: elämäsi suuri erehdys."
Syvät rypyt nousivat Harhaman otsalle ja hän tunsi katseestansa tuskan säteilevän. Munkki Pietari jatkoi puoli-itseksensä:
— "Jos meissä ei ole Jumalan henki, niin me olemme auringotta, joista sairauden itiöt säteilevät. Perunakin kyllä voi itää ja kasvaa ituja karsinan pimeydessäkin, mutta se ei voi terveellistä hedelmää kasvaa, ellei se ime ravintoansa Jumalan luomasta valonlähteestä."
Harhama vaipui kokonaan kokoon, mustien lintujen lennellessä avaruuden täydeltä. Hän näki, kuinka Anna Pawlownan käsi vapisi, poskella hehkui sairaloinen puna, ja kuinka hän joskus arastellen, mutta tutkivasti katsahti Harhamaan, seuraten hänen sielunliikutustansa. Munkki Pietari otti pöydältä jonkun kirjan, selaili sitä ja lausui surullisena:
— "Synti, kuten sanoin, on aseJumalankädessä. Hän on sillä sinutkin jo kerran painanut jalkoihinsa puhdistumaan, jalostumaan ja rauhottumaan. Muttasynti, aseena ihmisellä, on myrkyllisin käärme."
Ja selittääksensä edelleen väitettänsä, hän ikäänkuin murskasiHarhaman, kysyen, joka sana rauhaa ja lempeyttä täynnä:
— "Sillä jos sinulla on lapsi, jota rakastat, kasvatatko sinä häntä jaloksi paljastelemalla porttojen elämää? Niiden elämälläkö sinä luulet lapsesi sielun puhdistuvan? Eikö mielestäsi sitä varten ole Jeesuksen elämä, joka painuu lapsesi sieluun puhtaana kuin päivänkuva lammensilmään?"
Harhaman kädet hikosivat. Hän oli muserrettu. Hän väänteli tuskissaan kirjaansa torveksi. Munkki Pietari jatkoi ikäänkuin toiseen asiaan mennen ja puoli itseksensä:
— "Minä uskon sen ajan tulevan, jolloin ihmiskunnan on pakko säätää kirjallinen kieltolaki, ainakin osittainen, sillä moni kirjailija levittää turmelusta enemmän kuin kapakoitsija."
Harhamasta se tuntui liian kovalta tuomiolta, joka olihänenkirjansa johdosta lausuttu kirjailijoista, joihin hän ei kuulunut. Hän yritti huomauttaa:
— "Minusta se on liian paljon sanottu…"
— "Ei ollenkaan liian paljon", — keskeytti munkki Pietari. — "Tarkasta vain elämää ja todellisuutta, niin huomaat, että mikä on tänään mahdotonta, se on kerran välttämätön. Keskiajan ritarit, joille pystytettiin muistomerkkejä ja joita runoilijat lauluillansa ylistivät, eivät olisi uskoneet, että heidän jälkeläisiänsä hävitetään turmiollisina ammattilaisina. Eikä se esimerkki ole ainoa."
Harhama punnitsi tekoansa. Sitä tehdessään muisti hän erään alhaisuutensa: Kun sanomalehdet hänen vankeudesta päästyään häntä nuhtelivat hänen riettaan elämänsä johdosta, oli hän alkanut koota tietoja sanomalehtiä lähellä olevien henkilöiden ja toimittajien elämästä, voidakseen "antaa vastaan". Tavaton muistinsa ja varsinkin se suuri tuttavajoukko renttuilevia herroja, jonka hän oli retkuillessansa hankkinut, olivat hänelle silloin oivat apulaiset. Hän palkkasi miehen hankkimaan tarkat tiedot kapakoiden ja porttoloiden kätköistä ja kohta oli hänellä ääretön aineisto. Mutta kun hänen piti sitä käyttää, oli hänestä aina tuntunut liialta semmoisen, muka saastan, paljastaminen. Nyt huomasi hän paljastaneensa omaa elämäänsä, jonka rinnalla näiden toisten elämä oli toki pelkkää hurskautta. Sitä ajatellessaan hän masentui ja ajatukset tylsistyivät. Anna Pawlowna huomautti aralla, äkkiä painuksiin menneellä tai väsyneellä äänellä:
— "Minua siinä kirjassa oudostuttaa yksi asia… No, Te loukkaannutte… Olkoon sentähden sanomatta", — lopetti hän nopeasti.
Mutta Harhama tahtoi kuulla kaiken. Kun hän pyysi jatkoi AnnaPawlowna:
— "Ettekö Te huomaa miten epäritarillinen Te olette ollut, kun elämänne yhteydessä olette paljastanut toisia, muun muassa naisen, jonka suhde Teihin oli salainen? Samaten olette paljastanut majuri Velikodushofin. Se ei ole kaunis teko."
Se tuntui liian katkeralta Harhamasta. Synkkänä mietti hän hetken vastatako, vaiko vaieta. Viimein mutisi hän:
— "Voinko minä peittää kaupungin, jonka toiset ovat tahtoneet väkisinkin, minun rukouksistani ja hengestänikin välittämättä, vuorelle rakentaa? Tai voinko minä sen hartioilleni nostaa ja laaksoon kantaa…"
— "Kuinka ne ovat tahtoneet sen vuorelle rakentaa? Te vain uskottelette", — ihmetteli Anna Pawlowna.
Harhama ojensi hänelle sen sähkösanoman, jonka majuri Velikodushof oli lähettänyt Schuvalovaan rouva Esempiolle, keskustelunsa jälkeen herra Edelmuthin kanssa, ja pyysi lukemaan. Anna Pawlowna luki:
— "Anna paikalla valtakirja asianajajalle! Harhaman elämä ehdottomasti julkisuuteen!"
Lisäksi antoi Harhama kirjeen, jossa kerrottiin erään hänen kirjeensä kohtalosta: Hän oli pelastaakseen puolueensa ja äitinsä häpeästä kirjoittanut rouva Esempiolle, vedoten siihen, että häpeä on surman-isku hänen äidillensä ja pyytänyt häntä säälin nimessä säästämään syyttömän ja salaamaan varkauden. Kirje oli omituisella tavalla joutunut herra Edelmuthin ja hänen ystävänsä, majuri Velikodushofin käsiin ja saanut heidät kauhistumaan ja luennoimaankin siinä lausutusta alhaisuudesta, jolla Harhama yritti päästä rikoksestansa vastaamasta suojautuen säälin varjolla äitinsäkin nimen turviin.
Anna Pawlowna luki kirjeet ja mietti kauvan. Hänen suhteensa Harhamaan oli henkinen äidinsuhde. Hän ei siis voinut salata totuutta, ei miellytellä. Hän puhui Harhamalle aina jalona kuin äiti lapselleen. Pitkään ajateltuaan hän lausui hitaasti, mietteissään:
— "Tekonne vain rumenee, jos tällä sitä puolustatte… tai silläkään, että rouva Esempio itse oli julkaissut asiasta kirjoituksen… Hänellä olivat ehkä omat polttavat syynsä… Käyhän se ilmi hänen kirjoituksestansakin, jossa hän kuvaa, kuinka poliisivoimakaan ei kyennyt häntä suojelemaan teidän väkivallaltanne ja pakottamiseltanne."
Vihlova, tuskallinen äänettömyys, joka syntyi, leikkeli Harhamaa. Sen lopetti Anna Pawlowna lausuen heikolla äänellä:
— "Jokaisella kansalla on oma käsityksensä kunniasta ja ritarillisuudesta… Minä tiedän, että minun miehenieiolisi tämmöisissä asioissa päästänyt naista… vaimoansa näkyviin, eikä asiaa oikeuteen… Ennen hän olisi valinnut kuoleman. Teillä suomalaisilla ovat omat käsityksenne… Te nähtävästi käräjöitte naisista, miehet peittäytyvät naisten hameen suojiin… Muualla yleensä miehet ratkaisevat semmoiset asiat kahden kesken."
Harhama huokasi raskaasti. Hän huomasi taas miten koko kansa saa hävetä hänen tähtensä. Ikäänkuin tuskissaan hän lausui jonkun katkeran sanan. Munkki Pietari, joka oli kuunnellut rauhallisena, tarttui nyt puheeseen, huomauttaen:
— "Sinä olit taas väärässä: Sanoit että et voi peittää vuorelle väkisin rakennettua kaupunkia. Mutta jos rutto tai muu vaara uhkaa naapuriasi, etkö ole velvollinen yrittämään sitä estää, vaikkapa tiedätkin voimasi vähiksi? Sinä tosin yritit, vaikka ikävä kyllä etasian, vaanitsesija — sanojesi mukaan — puolueesi tähden, mutta jos et siinä onnistunut, olitko silloin jo oikeutettulisäämäänpahaa?"
Harhama katsoi maahan sanattomana, synkkänä. Munkki Pietari kysyi edelleen:
— "Sanoit, että majuri Velikodushoftahtoijulkisuutta väkisin ja sinä muka et ollut oikeutettu estämään. Minä kysyn sinulta: Jos näet jonkun aikovan heikkona hetkenänsä syöksyä turmioon tai hulluuksiin — tai vaikka harkitenkin sitä aikovan — kumpi on velvollisuutesi: Antaa hänen se tehdä, vieläpä olla siinä teossa avullinen, vaiko estää sitä voimiesi mukaan, ja jos et voi estää, ainakin lieventää sen seurauksia, etteivät ne tule tekijällensä vieläkin turmiollisemmiksi?"
Harhama painautui tuoliinsa ja supisi itseksensä:
— "Jokainen, joka minuun on kätensä satuttanut, on saanut minusta tahran, ja jokainen tekoni ja sanani näkyy muuttuvan kiroussateeksi muille…"
Hänen eteensä levittäytyi tietoisuus omasta alhaisuudestaan ja rikoksestansa, kuten ainakin rikoksia tehneelle.
Silloin hän iloitsi siitä, ettei kukaan tuntenut Anna Pawlownaa ja niitä, joita hän ei tahtonut paljastaa pilkattavaksi. Se onni oli johtunut siitä, että hän ei ollut heidän nimiänsäkään uskaltanut mainita kenellekään, ei rouva Esempiollekaan, vaan salasi, peljäten sekottavansa heidät vallankumoukseen, jos se tulisi ilmi. Jos hän oli kenestä puhunut, oli hän aina käyttänyt väärää nimeä ja salannut huolellisesti tuttavuutensakin. Se oli ainoa valoisa teko, jonka hän itsestänsä nyt löysi ja sekin oli johtunut salailemisesta ja sen alhaisista syistä. Näkymättömät tulivuoret vyöryivät hänen hartioillensa. Munkki Pietari lisäsi lempeänä:
— "Tekosi on siinäkin ollut harhama, samoin on ollut koko kirjasi. Sillä miten sinä luulet: Eikö elämäntehtäväsi oleelääelämäsi oikein, kuten nurmen kukka, joka alistuu seuraamaan elämän siveellisiä, runollisia lakeja?"
Kun Harhama ei vastannut lopetti munkki Pietari:
— "Koska siis tämän myönnät, niin miksi olet ryhtynyt väärään tehtävään:paljastamaanelämääsi? Elämänsä siveelliseksi runoksieläminenon ihmisen elämän tehtävä, eikä sen epäsiveellisyyksien paljasteleminen. Väärin on kirjoittaa siitä siveellisiäkään runoja, jos sitä tehdessä lyö laimin elämänelämisenrunoksi… Sillä katso jaloimpia ihmishenkiä! Katso jo pakanallista Sokratesta: Ryhtyikö hän runoista, tai kivestä, tai puusta luomaan esteettistä ihmistä? Kirjoittiko hän runoja, paransiko hän muita? Eikö hänomasta itsestänsäluonut runoa? Ja eikö se runo ole kuolematon, kun kaikki muut unohtuvat arvottomina? Ainoastaan korkein hyve ja luonteen jalous on kaunista, esteettistä taidetta. Missä ei niitä ole, siellä ei ole oikeutta estetiikasta puhuakaan."
Jokainen hänen sanansa leikkeli Harhamaa kuin armoton lääkärin leikkuuveitsi. Anna Pawlowna oli tuskaisen näköinen. Munkki Pietari lisäsi pienen hengähdyksen lopussa:
— "Jos taas paljastat elämäsi tunnustukseksi, on kirjasi silloinkin harhama, sillä sovitus on Jumalassa eikä ihmisissä. Hänen edessänsä piti sinun tunnustaa ja rukoilla sovitusta ja Hän olisi sinua kuullut ilman kirjaasi… Ei Paavali ja Jeesuksen opetuslapset kirjoittaneet paljastuksia, vaikka heidänkin alku-elämässänsä ehkä on syntiä ja likaa ollut."
Anna Pawlowna yritti puhua Harhaman puolesta. Kun hän oli lausunut muutaman sanan ja pysähtynyt, tarttui munkki Pietari puheeseen, selittäen:
— "Ei. Herääminen ja rukous on tehtävä suljetussa kammiossa, vaikka kyllä se suljettu kammio voi olla kaikkialla, väkijoukon keskelläkin. Koko kaikkeus voi olla sinä. Jollei niin tehdä, eikö herääjä ja rukoilija ole verrattava niihin, jotka heräävät kujilla ja katujenkulmissa? Ja eikö silloin ole herääjällä itsellänsä kiusauksena se ajatus, että esimerkiksi Rousseau ontämmöiselläheräämisellä ansainnut kunniaa? Ja autuus eikä kunnia on oikean heräämisen tarkotus, sillä oikea herääminen on juuri ihmishengen autuaaksi tulemista. Jeesus Getsemanessa erkani opetuslapsistansa, kun lähestyi isäänsä. Eikä Paavali ole kirjoittanut Augustinuksen eikä Rousseau'nConfession'ia[Tunnustuksia], joilla on niin paljon seuraajia. Että semmoinen paraati-kääntyminen ei ole oikea, sen osottaa se, että niitä herääjiä ihailevat ainoastaan ne, jotka eivät Jumalasta eivätkä siis kääntymisestä mitään välitä, kun taas heränneet joukot liittyvät hiljaisuudessa kääntyneihin, kuten uskonpuhdistuksen ajan reformaattoreihin."
Harhama synkkeni. Ijankaikkinen totuus paistoi häneen munkki Pietarin sanoista taas kuin auringon valo valon-arkaan yölintuun. Se oli kuvaamatonta, selvää, kirkasta. Munkki Pietari lisäsi, ikäänkuin itsekseen puhuen:
— "Ei lapsi voi sopia isänsä kanssa siten, että menee kylälle kertomaan pahoja tekojansa, eikä merestä poistunut vesi pääse takaisin meren yhteyteen, jos se eisinnepyri, vaan lähtee purona kiertelemään ja polvittelemaan nurmea, joka tarjoaa sille kukkapenkereitä rannoiksi ja koristukseksi tuomia ja pihlajoita, jotka vetävät katselijan silmän sitä ihailemaan. Ei myös ihmiskunnalla ole varoja kustantaa juhlajulkaisua jokaisen syntisen kääntymisestä."
Harhama synkistyi ja painautui henkisesti kokoon. Munkki Pietari jatkoi Jumalan palvelijan vanhurskaalla suoruudella, joka ei pahaa kaunistele:
— "Puhuit äidistäsi ja puolueesta, joihin olet vedonnut. Mutta myönnätkö itse oikeudelle vallan sääliä syyllistä äidin tähden? Eikö se turva johtaisi ja houkuttelisi ihmisiä rikoksien teille? Ei Jeesus vetäytynyt äitinsä turviin. Ja kummatko olisivat mielestäsi oikeimmin tehneet: nekö, jotka äidin tähden olisivat antaneet Nerolle täyden vapauden, vaiko ne, jotka astuivat häntä rankaisemaan?"
Syntyi hiljaisuus. Kaikki näyttivät ikäänkuin väsyneiltä. Harhama tunsi taas elämänsä kohoavan hänen edessänsä hartioillensa vuorena, josta kiroukset salamoivat ja jylisi tuomio. Hän muisti, kuinka oli kironnut itsensä Ritvan haudalla, ja nyt tuntui todellakin, että hänen askeleensa ja tekonsa satavat kuumina kirouksina hänen päällensä. Hän muisti vanhan ennustuksen valkeista linnuista, mutta päinvastaisessa hengessä. Hän oli kokoon kutistumaisillansa. Elämän suuri ristiriita, jonka hän luuli jo selkenevän, alkoikin nyt entistä enemmän sotkeutua.
Ja ikäänkuin ponnistautuaksensa pois hirmupaineen alta, oikaisi hän itsensä, näki valkeat lintunsa, heittäytyi nojatuolin selkämää vasten huolettoman näköisenä, rentona, ja nauroi hermostuneesti, katkeran ilkkuvasti ja pitkään.
— "Mille Te nauratte?" kysyi Anna Pawlowna hämmästyneenä.
— "Noille mustille, 'valkeille linnuille', joilla on kirous seppeleenä nokassa… Noille, joita on avaruus täynnä… Hah… hah… hah… hah", — vastasi Harhama osottaen avaruutta.
Anna Pawlowna sävähti marmorivalkeaksi. Munkki Pietari teki ristinmerkin ja molempien hätääntyneistä katseista luki Harhama sanan:
— "Hullu?"
Hän purskahti itkunsekaiseen, katkeraan nauruun, ja nauroi, että portaikko helisi.
Kun tyttö lupasi Luojassa pysyä.
Taivaan rauha ja maan ihanuus ylistivät Jumalan kaikkivaltaa ja hyvyyttä, kaikkeus Hänen suuruuttansa. Järvenselkä helisi soutajan laulusta yhtenä vesirunona. Nurmi nosti kukkaa, metsä oli lihava puunmehusta, rantalumpeikossa sikisi ja varttui vedenvilja, ja koko luonnon kauneuden päällä helisi lintujen kirkas, heleä laulupilvi, riippuen ilmassa kuin sävelharso.
Vedenhengessä, niemekkeellä lymyili Litvan pieni puukirkko metsänsilmässä, vanhan koivikon sisällä. Se koreili siinä kuivana metsäkukkana, pujotellen ristiänsä puiden latvojen lomitse, tuskin ylemmä niitä. Katolla viherti siellä täällä pehmeä sammal. Suurehkot ikkunat kimaltelivat auringon heijasteesta surullisina, mutta kirkkaina, kuin huikaisisi se valo niitä, kuten puolipäivän paahde silmiä. Räystäs riippui, risti kohosi runona. Seinällä riippui koivun varjo repaleena ja oven ränsistynyt pihtipielilauta ja rappusen lahonnut hirsi kertoivat vanhaa, kaunista runotarua, julistaen häviön ja kuoleman suuruutta kuin harmaat hapset.
Äkkiä helähti tornista kirkonkellon pehmeä messinkisävel, haihtuen järvenselälle soutajan laulun sekaan.
Kuin enkelien kantamana laski se siellä vesille ja rantamille levälle, vieden Litvan hurskaalle väelle kutsun Jumalan eteen. Rauha seurasi soiton jäljestä, ylensi ihmismielen, valoi rintaan hurskautta ja kohotti sielun ylemmä maantomuja. Heti muuttui ihmissilmä: ranta näytti nyt rauhallisemmalta, ruiskukka kainommalta, eikä kuulunut enää järveltä airon ääni, ei soutajan laulu, vaan autiona rauhanmaana hymyili sen sininen vesiselkä. Oli kuin istuisi siellä enkeli, itkien salassa ihmispoloisen suruja. Ahven pulahti. Rannalla risahti oksa arkaillen ja lintu tirskasi lyhyen:
— "Tvirrr!"
Ääni hiljeni. Lintu asettui siimekseen päivän kuumuutta pitämään. Sotka keskeytti uintinsa, hauki asettui levolle ja katiskassa nukkui sinne eksynyt kuha.
Litvan hurskas väki oli jo koolla Jumalanhuoneessa. Matalassa holvissa tuntui vielä kiertelevän kirkon kellojen messinkipehmeä ääni, koivikon maukkaaseen tuoksuun sekoittuneena. Ikkuna tulvi täydeltänsä auringon kirkasta valoa. Kirkkomaa tuntui olevan täynnä jumaluutta; enkeli joka oksalla, joka kukassa Herran sormien jäljet ja joka ruoho Jumalan työtä. Aurinko paistoi Hänen armoansa ja kirkossa kokoili enkeli ihmismielistä suruja. Mieli kepeni. Povi oli rauhaa täynnä, sielu oli puhdas kuin kesäisen pyhäpäivän kirkko-aika.
Urkuparvelta alkoi kuulua pienten urkujen soitto, rauhallisena kuin yksinäisen vaeltajan laulu metsäpolulta, metsän hiljaisuuden ja kesäisen lauvantairauhan sitä hiljaa kuunnellessa. Harras kirkkoväki yhtyi siihen, veisaten:
"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen."
Ja silloin tuntui kuin olisi todellakin kirkkoon tulvannut valovirtana uusi, armas aika, avautuen ihmissielulle ijankaikkisuuden suurena rauhana. Elämän karut kankaat hävisivät muistosta ja niiden sijalle levittäytyivät ihmishengen ikävöimät ahot, joissa päivin kukka koristi kaiken, öisin juhannuskokko, joka paloi uhritulena, vartioiden nukkuvia ja vieden niiden kiitosta korkeuteen. Täysin rinnoin kuin enkelijoukko Jumalan istuimen edessä veisasi Litvan hurskas väki, sitä ihanuutta ajatellessansa, Jumalalle kiitosta vakuuttaen:
— "Kaikki, kaikki todistaa Sinun hyvyyttäsi ja Sinun suuruuttasi… Sitä todistavat viheriäpukuiset puut… ylpeät yrttitarhat… kukkaniitty… hedelmöityvä vainio… kalaa kasvava lammin aalto ja linturikas metsä, jossa turvattomat lintuparvet hautovat Sinun kaikkivoivan kätesi suojelemina…"
Ja ihmisrinnassa puhkesi siiloin kaunis kaipuu kuin pikku uruista pillahtava soitto, kaipuu: "Miksi en minä ole yhtä hyvä ja armollinen ja laupias? Miksi eivät minun povessani aukene ne lähteet, joista vuotaisi Sinun henkesi ja toisi rauhan ja tyydytyksen, kuten Sinä niitylle armaan kukka-ajan, linnuille pesimis- ja hautomis-onnen ja kukille kauniin heilimäjuhlan? Miksi ei minussa puhkea se jumaluus, joka korottaisi minun henkeäni Sinun olemuksesi osaksi, pois maantomuista ja taisteluista?"
Ja kun laulu oli loppunut ja pienet urut soivat vielä, ikäänkuin korvessa laulajan kaikuna, kumartui harras väki sen Jumalan edessä, jonka kaipuu on ihmissielun jaloin ja puhtain, ihmisen olemuksen kaunein kukka, se ainoa, joka erottaa hänet eläimestä ja korottaa hänet yläpuolelle kaikkea.
Oli rippipyhä.
Litvan pienen seurakunnan tytöt ja pojat kokoontuivat alttarin eteen lupaamaan Jumalan ja ihmisten edessä, että he eivät luovu Jumalasta, eivät nouse sitä Jumalaa vastaan, jonka alttarin edessä he nyt seisovat ihmis-elämän kevätkukkina, vaan nöyrinä alistuvat Hänen edessänsä. Vanhemmat katselivat silloin puhdasta lapsijoukkoansa kuin ihaninta kukkamaata, jonka päällä helskyvät, ikäänkuin lintujen lauluharsoina, isän ja äidin siunaus ja onni lapsestansa, elämänsä kalleimmasta kukasta, tulevaisuudentoiveet välkkyvät auringon valona ja vanhuuden-ilo kisailee perhosparvena. He muistivat sitä katsellessansa sitä aikaa, jolloin itse olivat kukoistaneet kukkina, elämä tulvillaan tulevaisuuden toiveita, mieli puhtaana päivänpaisteena, polut hopeaisina ja elämäntyö pyhä-ilona. He muistivat sitä, näkivät edessänsä puhtaat lapsensa, oman elämänkukkansa kantamat kauniit hedelmät, ja he kumartuivat entistä syvempään sen Jumalan eteen, jonka hyvyyttä todistaa viheriäverhoinen puu, auringon ehtymätön valohopea, koti-onni, lapsiparvi ja kaikki, mikä on olemassa. Koko elämä kirkastui ainaiseksi armaaksi ajaksi, juhannusjuhlaksi, jolloin kaikki ylistää Jumalan hyvyyttä, joka vuotaa yli luonnon auringon valona, kasvuvoimana, kukkien äitiytymislahjana, neidon kauneutena, linnun hautomis-onnena, lauluna ja ihmispoven onnentunteena.
Rippilapsien joukossa oli Litvan varakkaimman talon, Ranniston, ainoa tytär, Martva. Hän oli koko seudun lemmikki, hurskaan isänsä ilo, äitinsä unelma ja kaikkien silmäterä. Hän oli puhdas kuin enkeli, viaton lapsi, jonka elämä oli pyhävirttä, unet ja unelmat hartautta. Hänen puhdas sielunsa oli kukka, johon ei perhokaan olisi raaskinut siivellänsä koskea, peljäten siihen pilkun jäävän. Taivaan sini oli hänelle sitä, mitä on kuvastin muille tytöille. Siitä katseli hän Jumalan suuruutta. Kukassa ihaili hän Hänen hyvyyttänsä, eikä itsensä kukan väriä, ja elämän-onni oli hänelle puhjennut sielun puhtaudesta kuin sielun rauha oikeasta rukouksesta.
Nyt seisoi hän alttarin edessä Jumalan lapsena. Armaissa silmissä liekehti kainous ja puhtaus, jumaluuden kaipuu, rauha ja hyvä omatunto Hänen ja koko maailman edessä. Mustasta, silkkihienosta tukasta oli pari kiharaa solahtanut otsalle, silmikkona ilakoimaan. Avonaisessa katseessa oli kainous ja puhtaus kukalla, verhiöinä kauniit mustat silmäripset ja ihmeen-kauneilla kasvoilla helotti nuoruuden helein puna yhdessä sielun jalouden kanssa. Hän oli korven kukka ja metsän lähde, lehdon runo, ahojen armas tuuli ja kotirantojen kaunis laulu.
Kun hän astui ensimäisenä alttarin eteen, katsoi koko Litvan väki häneen ihastuneena, ylpeänä, ja isä ja äiti laskeutuivat polvillensa, kiittivät Jumalaa tyttärestänsä, antaen onnenkyyneliensä vuotaa Hänelle uhriksi ja vastalahjaksi. Elämän-onni, mielenrauha ja jalo kiitollisuuden tunne täytti heidän sielunsa ja kirkasti heille maailman kuin Jumalan kunnia, joka tulvii korkeudesta valovirtana kaiken yli.
Heille oli joutunut isän ja äidin armas aika.
* * * * *
Litvan kirkossa saarnasi sinä pyhänä nuori, hurskas pappi, todellinen Jumalan palvelija, pastori Aamusto. Hän oli juuri papiksi vihitty ja astui nyt ensi kertaa Jumalan alttarille todistamaan uskoansa ja vannottamaan muita. Vaatimattomana polvistui hän alttarille ja rukoili hartaasti:
— "Rakas Isä! Suo Sinun puhtautesi ilmestyä tällä hetkellä minun sydämeeni, niin kuin kirkas iltatähti puhkeaa sinestä taivaalle, joka auringon mailleen mentyä on autioksi jäänyt. Anna minulle voimaa ja uskoa valaa sitä puhtautta niiden puhtaisiin sieluihin, jotka nyt seisovat alttarisi edessä nuoruutensa kukka-ajassa, julistamassa Sinun hyvyyttäsi poskiensa punalla, elämänsä kevätkauneudella, onnellansa ja runollisilla toiveillansa! Suo minun olla kirkas aamutähti, joka sinun valollasi valaisee täällä murheen maassa vaeltavan, luoksesi pyrkivän ihmishengen elämän aamunsarastuksen Sinun kirkkaaksi päiväksesi."
Kasvoilla nuoruuden puna ja sydän iltatähden puhtaana valona kääntyi hän rippilapsiin päin. Hänestä tuntui, kuin seisoisi Jumalan enkeli hänen takanansa, kuten Jeesuksen takana Getsemanessa, vahvistamassa häntä. Pieni kirkko näytti hänestä nyt Jumalan valtaistuinsalilta ja hän oli seisovinansa sen valtaistuimen alustimella, julistamassa Jumalan kunniaa ja hyvyyttä. Litvan väki näytti hänestä Jumalan valituilta, jotka odottivat hänen suustansa korkeaa sanaa. Rippilapset muuttuivat hänen silmissänsä enkelijoukoksi, joka katselee Jumalan kirkkautta ihastuneena, kuin aamu-unesta havahtunut neito kesäisen auringon runopunaista nousua metsän alta järven kauneiden vesien takaa. Mieli yleni. Sydän puhdistui, ja pienten urkujen vaatimaton hyminä leijaili holvissa enkelilauluna, kohotellen ihmis-ajatusta pois maan murheista. Kirkkaalla, lempeällä äänellä alkoi hän saarnata:
— "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan."
Ääni ja sanojen ajatus helähti kirkkoon kuin kirkas päivänpaiste pilven takaa kevätnurmelle. Ranniston Martva nosti katseensa maasta. Kirkkailla silmillänsä katsoi hän nuoreen pappiin avonaisesti kuin Neitsyt Maria enkeliin, joka hänelle ilmoitti naisen onnesta suurimman: äitiyden nurmenkukkien runollisen lemmen tietä: ilman aistillisuutta, luonnon käskystä. Hänen sielunsa värisi puhtaudelle kuin talvinen hangella kasvava runojen lumikukka auringon puhtaalle, kylmälle valolle. Nuori pappi puhui lämmöllä, sydän posken punaa puhtaampana. Hän saarnasi:
— "Sydämen puhtaus on se ainoa onnenkukka, josta kasvaa oikea hedelmä: pysyvä, todellinen onni. Älkää siis lähtekö onnen hakuun niille kukkamaille, joita maailma ja sen elämä teille levittävät, vaan vaalikaa sitä kukkaa, jonka Jumala on teihin istuttanut: sydämenne puhtautta!"
Kirkossa hymisi sanojen henki säveleenä. Martva kuunteli sitä, korva herkkänä kuin hentovärisin valkokukka auringon ihanuudelle. Poski hehkui, veri sykähteli puhtautta. Pappi jatkoi:
— "Kun teillä on jumalallinen sydämen puhtaus, niin on teillä kaikki. Joka aamu puhkeaa teille silloin onni uutena. Se on teille maatamennessänne armas äiti, joka istuu vuoteenne vierellä, viihdyttää teidät uneen, laulaen mieleen lohdutusta. Se levittäytyy ylitsenne mielenrauhana, kun silmänne ummistuvat. Yöllä se on teille armas uni ja aamusilla mielenvirkeys."
Monet isät ja äidit kuivasivat vettyviä silmiänsä. Martvasta tuntui kuin huokuisi nuoren papin sanoista Jumalan armo, hyväillen hänen olemustansa, kuten tuulenhengähdys helteistä poskea poudan sitä paahtaessa. Eikä hän peljännyt, sillä hän tiesi olevansa puhdas ja antautui valon suuteloille, niitä ollenkaan arastelematta. Pappi jatkoi:
— "Jos sydämenne on puhdas, ei siihen laskeudu paha ajatus eikä himo, jotka kääntävät ajatukset syntiin ja nostavat viimein käden rikokseen. Sydämen puhtaus on siis teille kuin talven puhdas hanki, jolle ei himon perhonen laskeudu, vaan etsii kukkaa, jonka väri on sille altis."
Martvan äiti ja isä katsahtivat tyttäreensä. Kun he näkivät hänen avonaiset, viattomat enkelinsilmänsä puristivat he hiljaa toisiensa käsiä, kiitokseksi siitä, että tytär oli puhdas. He olivat varmat, ettei hän ole altis väärälle perhoselle: himolle ja synnille. He lausuivat toisillensa hellällä katseella:
— "Kiitos sinulle, puolisoni, sillä hän on sinun sydämesi ja olemuksesi puhtaudesta puhjennut kukka!"
Pappi jatkoi:
— "Ja kun teillä on sydämen puhtaudesta puhjennut mielen rauha, on teillä myös kaikki maallinen, ulkonainen onni. Halpa majanne on rikkaampi onnen-aarteista kuin kuninkaiden palatsit. Sillä katsokaa: Eikö Johannes Kastaja ollut kamelinkarvaisessa puvussansa onnellisempi kuin purppurapukuiset kuninkaat, ja olisiko hän vuoteensa korvessa vaihtanut kuninkaiden loistaviin linnoihin?"
Kaikki myönsivät nuoren papin puhuvan oikein. Erämaa ja Johannes Kastaja ilmestyivät heille kuvina. Litvan metsät ikäänkuin muuttuivat taivaallisiksi puutarhoiksi, joissa luonto on puhtainta runoa täynnä.
Pappi jatkoi ylevää runoiluansa:
— "Teillä on myös silloin kaikki maallinen kunniakin, mitä ylevä ihmishenki voi toivoa. Sillä kuninkaatkin, joiden päitä kruunut koristavat, kadehtivat Johannes Kastajaa, jonka sydän oli puhdas…"
Sanoista vuoti ylevä runo kuin puhdas sävel soittimista. Kyyneleet valuivat. Nuori pappi availi sydäntä siksi lähteeksi, jonka puhtaudesta vuotaa ikuinen onni ja rauha. Martva tunsi nyt olevansa rikas. Hänen sydämensä oli tulvillaan puhtautta kuin lähde vettä. Jumalan hyvyys ja kunnia kuvastuivat siinä kuin taivaan sini lähteessä, jonka pintaa ei peitä ainoakaan sille varissut lehti.
Pappi jatkoi:
— "Sillä maan multaa ovat teille rikkaudet, jos sydämenne ei ole puhdas, vaan on johtanut teidät himojen kautta paheeseen ja hävittänyt siten mielenrauhanne. Ettekö te silloin olisi kuin mies, jota levottomuus tulena polttaa hänen istuessansa rikkauksiensa keskelläkin?"
Rauhallisena kuunteli puhetta Ranniston Martva. Hän lupasi Jumalalle olla aina puhdas. Silmä kirkkaana ajatteli hän, miten rauhaisaa hänen elämänsä tulee olemaan ja miten onnellista: Tyytyväisenä nukahtaa hän vaikka korven sammalvuoteelle, puhtaana kuin kukka, jalona kuin Johannes Kastaja. Isä ja äiti itkivät onnesta ja ilosta. Litvan väki nyyhkytti. Arki-elämä unohtui. Ihmishenki leijaili jo korkeuksien mailla. Pappi jatkoi:
— "Ei mikään muu kuin jumalallinen sydämen puhtaus voi teitä maailmassa pahaan vajoomasta suojella. Maallinen laki on teille kerjäläissauva: Sen varassa voi kerjäläinen kulkea, mutta siihen nojaten hän ei voi pelastua köyhyydestä. Kaikki maailman kieltolait ovat teille semmoisia kerjäläissauvoja, jos sydämenne ei ole puhdas."
Hän innostui. Ääni kohosi ja hän otti esimerkkejä elämästä, jatkaen:
— "Eikö meillä ole jo kieltolaki varkautta, murhaa, haureutta ja muita paheita vastaan?"
Hän pysähtyi. Kuulijat hämmästyivät kysymyksen terävyyttä. Pappi kysyi edelleen:
— "Mutta ovatko ne voineet suojella niitä, joiden sydän ei ole ollut puhdas? Ovatko ne voineet pahan maailmasta lopettaa?"
Väki kuunteli uutta pappiansa ihastuneena. Hän tuntui oikealta Jumalan palvelijalta, jota he olivat odottaneet kuin Israel Vapahtajaa. He hämmästyivät. Nuori pappi tuntui puhuvan maailman syvintä viisautta, syvää juuri yksinkertaisuutensa kautta, joka on kaiken oikean, syvällisen viisauden, filosofian tunnusmerkki. Pappi jatkoi:
— "Samoin eivät voi uudet kieltolait teitä suojella, jos sydämenne ei ole puhdas. Kieltolait ovat kansakunnankin kerjäläissauvoja. Ja onnettomuus on vielä siinä, että ei voida säätää kieltolakia, joka kieltäisi kansan millä hetkellä hyvänsä lyömästä poikki senkin sauvansa: kumoamaan kieltolakinsa, jonka se eilen sääsi. Sillä jos teidän ja koko kansan sydän on paha, eikö se murra niitä esteitä, joita lait sen pahoille taipumuksille asettavat? Eikö se kumoa kieltolakejansa, tai jätä niitä hyljätyiksi vanhempien neuvoiksi tai unohdetuiksi hautakummuiksi?"
Martva katseli nuorta pappia kuin tyttö lähteensilmää, josta pulppuaa totuus kirkkaina vesikuplina. Ja Litvan väestä tuntui kuin olisi nuori saarnaaja avannut heille elämänkirjasta lehden, josta tuoksuaa viisaus niin armaana ja tuttuna kuin kodinmuisto, kun se johtuu mieleen vieraalla maalla kauvan vaeltaneelle, kun elämänväsymys äkkiä painaa mielen maahan, koti-ikävä alkaa ja ystävät tuntuvat ventovierailta. Pappi jatkoi:
— "Vaalikaa siis sydämenne jumalallista puhtautta, älkääkä perustako turvaanne kieltolakeihin, joiden säätäminen ja taas kumoaminen ei riipu yksin teistä. Älkää perustako onneanne, henkistä rikkauttanne kerjäläissauvaan, vaan sydämen aarteeseen! Vaalikaa sitä kuin hurskas äiti armasta tytärtänsä, kun se suojelee sen puhdasta sielua maailman himokkailta silmiltä! Silloin ovat leveätkin tiet teille vaarattomia. Joka kivi voi olla kiusauksena, ettekä te siihen jalkaanne loukkaa. Te voitte astua paheen luoliin langenneita pelastamaan ja palaatte tehtävästänne rauha mielessä, kuten Jeesus aterialta publikaanin luota."
Akkunasta, hänen vasemmalta puoleltansa tuleva auringonvalokuvio oli kääntynyt ja kohosi nyt hänen pappispukuansa myöten ylös, valaisi hänen kasvonsa ja puki lopulta hänet kokonansa valopukuun. Litvan väestä näytti hän nyt Jumalan kirkastamalta. Valotulvan toinen pää siirtyi hiljaa Martvan päälle, joka nyt seisoi kuin enkeli Jumalan edessä, hohtaen taivaallisen kirkkauden sädesuihkussa, kukkapuhtaana kuin lapsen viaton uni. Ja väki oli hiljaa kuin odottaen Jumalan tuloa. Ihmissielu joi sillä hetkellä rauhan ja onnen täyttä siemausta, kuten oikea rippivieras, koskiessaan huulillansa rippikalkkiin. Se oli onnenhetki, jota ei maailman kullalla voida ostaa.
Nuori saarnaaja itse tunsi Jumalan enkelin seisovan takanansa, kädessä elämän kruunu ja huulilla kuiskahdus: "Ole aina yhtä puhdas, luja ja uskollinen, niin tämä kruunu on kerran kiharoitasi kaunistava!" Ja hän sai uutta voimaa ja puhui sielu hehkua täynnä. Hän todisti Jeesuksesta opetuslapsen uskolla ja kehotti nuoria kuulijoitansa ammentamaan sydämensä puhtautta Hänestä, eikä ihmisten opeista. Lopulta hän siirtyi puhumaan taas elämästä, erittäinkin kirjallisuudesta. Hän kuvasi Jeesuksen ihanan, puhtaan olemuksen auringon kirkkailla väreillä, vertaili Häntä aikamme vääriin kirjailijoihin, jotka kohottautuvat Hänen sijallensa maailman opettajaksi, ja kysyi:
— "Kenen heistä,vääristäkirjailijoista Te voitte asettaa Hänen rinnallensa?"
Kuulijat ajattelivat, eivätkä muistaneet ainoatakaan, pappi jatkoi:
— "Eivätkö he, kuten kaikki ihmiset, ole mullan tahraamia pikku kiviä sen kirkkaan helmen rinnalla, joka on Jeesus Kristus?"
Vertaus tuntui kaikista oikeutetulta. Kysymys jatkui:
— "Jos tarkastatte, ettekö huomaa, että hekin ovat lisäksi, kuten yleensä ihmiset, palkkapappeja, jotka joka hetki valittavat palkkansa pienuutta?"
Litvan väki huomasi pappinsa puhuvan totta. He olivat tottuneet elämään suurta elämänrunoansa omin voimin, nurisematta vuoden sadon vähyyttä ja kerjäilemättä toisilta palkka-apua.
— "Ja voiko yksikään heistä sanoa Jeesuksen tavoin: 'Minä annoin teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä teille tein'?"
Ja luettuansa kuulijoittensa kasvoilta vastauksen, jatkoi hän:
— "Kuka heistä pakenee kunniaa kuten Jesus, kun ihmiset tahtoivat tehdä Hänet kuninkaaksi? Ja kuka heistä on Johannes Kastajana korpeen vuoteensa valmistanut? Eivätkö monet heistä valita yötä ja päivää sitä, että ihmiset eivät ymmärrä heitä ja kruunaa heitä neron ja siveellisyyden kuninkaiksi? Ja jos he siis niin hylkäävät ihmisen korkean avun, jota ilman ei runokaan sanoista synny, vaan jäävät sanat sanapöyhkeilyksi: jos he unohtavat ikikauniin, hienon vaatimattomuuden ja nöyryyden oman itsensä, Jumalan ja ihmisten edessä, ovatko he kelvollisia astumaan Jeesuksen sijalle Teitä ja teidän lapsianne kasvattamaan?"
Miehekkäästä, vaatimattomasta väestä se oli oikein sanottu. Litvan miehekäs väki oli oppinut tuntemaan, että ylvästely ei ole miehuutta, vaan sen vastakohtaa. Pappi lisäsi vielä:
— "En minä puhu oikeista, vaan vääristä kirjailijoista, joiden oikea käsi on heidän turmioksensa ja muiden onnettomuudeksi annettu."
Hän puhui vielä kauvan. Jokainen olisi voinut esimerkeillä todistaa sanat tosiksi. Kirkko oli tulvillansa totuuden ja nöyryyden henkeä. Väki ihaili pappiansa. Rippilapset katselivat häneen kuin pieni lapsi aamuaurinkoon, kun sen valo tulvaa juuri unesta raottuneeseen silmään.
Pappi jatkoi auringon valokehästä:
— "Jos siis hylkäätte Hänet ja lähdette sydämenne puhtautta noutamaan aikamme lukemattomilta palkka-Jeesuksilta, ettekö te ole verrattavat siihen, joka vaihtaa kirkkaan helmensä mullan tahraamaan kivisiruun, tai siihen, joka hylkää auringon valon ja lähtee valoa etsimään karsinan pimeydestä?"
Kaikki oli taas niin kumoamatonta kuin auringon valo, jota ei voida sammuttaa, vaikkapa se voidaankin hetkeksi pilvillä peittää, tai sitä varjoon paeta.
Pappi puhui vielä pitkältä ja kauniisti. Lopuksi kääntyi hän vanhan väen puoleen ja uskoi nuoret oppilaansa heille. Hän varotti heitä:
— "Jokaiselle, joka pahentaa yhden näistä, olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen." Hän jatkoi:
— "Jos näiden puhtaisiin sydämiin puhallatte tunteen, joka sen saastuttaa, ettekö ole verrattavat mieheen, joka vie ruton siemenet naapurinsa kotiin? Ja jolletteestäkäärmettä, joka matelee lähimäisenne kartanolle, ettekö ole yhtä syyllinen kuin se, joka sen sinne veisi?"
Kirkossa kuului itkua ja nyyhkytyksiä. Papin ääni nousi ja sai voimaa ja lempeyttä. Hän puhui taas kirjallisuudesta ja sen edustamasta inhimillisestä siveellisyydestä. Verraten sitä jumalalliseen siveellisyyteen jatkoi hän:
— "Inhimillinen siveellisyys on tuulta, joka tänään puhaltaa idästä, huomenna lännestä, riippuen siitä, mikä milloinkin kaupaksi menee. Eikö nimittäin kukin kirjoittelija kilpaile toisen kanssa, koettaen tuottaa markkinoille n.s. 'uutta'?"
Sen oli jokainen huomannut. Pappi jatkoi kysymystänsä:
— "Mutta voiko totuus olla muuta kuin yksi, joita joka päivä paistaa samana kuin aurinko taivaalla?"
Jokaisesta oli se niin luonnollista, ettei ainoakaan sydän yrittänyt sitä kieltää. Pappi puhui aistillisesta kirjallisuudesta ja sen ylistämästä sukupuolirakkauden luonnontilasta. Hän saarnasi:
— "Eivätkö he korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille, kuten Molokin papit, ja kehota ihmisiä: 'Uhraa tälle vapaasti, sillä tämä onkin rakkautta'? Eivätkö he, toisin sanoen, ole Molokin pappeja, jotka leipäänsä ansaitessaan seisovat Molokin alttarilla houkutellen kansaa kantamaan sinne uhrejansa? Kuka Teistä siis raaskisi noutaa lapsensa pois Jeesuksen luota ja viedä hänet heidän jalkojensa juureen? Jos niin teette, olette vanhempia, jotka noutavat lapsensa vanhan, viisaan ja lempeän isoisän luota ja vievät heidät sinne, missä käärme vaanii jokaisessa kivenkolossa ja houkuttelevat virvatulet viettelevät niille harhateille, jotka päättyvät paheen pesien portaiden edessä. Älkää niin tehkö, vaan viekää lapsenne joka aamu Jeesuksen luo. Poistakaa pois se kalkki, jolla ihmiset ovat Hänet aikojen kuluessa sivelleet, ja hän avautuu teidän lastenne eteen ihanana erämaan kosteikkona, jossa runous pulppuaa totuuden lähteestä, kauniimpana kuin se on koskaan ihmissielusta heijastanut!"
Ja sitten alkoi hän kuvailla Jeesuksen ihanaa olemusta, Jeesus ilmestyi hänen sanoistansa kuulijoiden eteen taivaan tähtenä, joka tuikkii taivaanlaella täynnä jalointa, puhtainta runoutta ja totuutta. Hän suureni, kirkastui ja muuttui hymyileväksi joulukuuseksi, josta tuoksusi raikas, puhdas havuntuoksu ja jonka oksilla kynttilät tuikkivat kuin muistot lapsuuden leikkimailta.
Silloin tuntui kuin soisivat pienet urut itseksensä jossain kaukana ja kumminkin aivan likellä. Kirkkokoivikossa istui joka oksanpäässä pieni lintu, katseli Jeesuksen kirkkautta ja lauloi Hänen ylistystänsä täysin äänin. Nurmi oli kaunis, laakso kukista korea, järvenselkä sinestä, ja jokainen vaara tuntui Öljymäeltä, jonka juurella pieni kylä hymyili pyhänä Jerusalemina Joka puro oli Kidron, joka lampi oli Bethesdan lampi ja harppuna oli Suomen kannel. Maa kantoi hedelmää, luonto ylisti Jumalaa, järvellä liiteli kirkonkellosta päässyt kumahdus kirkkaana sävelenä ja kotipihalta nouseva lehmisavu tuntui Israelin aikaiselta uhrisavulta. Päivä oli onnea, yö lepoa, sillä jokainen oli onnellinen ylkä tai morsian, joka odottaa armaansa, Jumalan tuloa.
Litvan väen sydämet olivat sillä hetkellä puhtaat, kuten Martvan sydän. Siksi oli heidän rintansa rauhaa ja heidän onnensa sen johdosta täydellinen. He olivat näkevinänsä ihmishengen ijäti kaivatun: Jumalan, ja he todistivat todeksi papin sanat: "Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä oman onnensa: Jumalan."
* * * * *
Saarnakellot olivat soineet, saarna loppunut ja Isämeidän rukous oli avannut ihmisten eteen elämänrunouden aapislehden. Siitä olivat tuoksahtaneet kullekin ne päivät, jolloin hän itse oli sitä rukousta etsinyt aapisen sivuilta yhtä viattomana ja avoimin mielin kuin oli katsottu aapisen kukkoa.
Urut pillahtivat taas soimaan kauniisti, viattomina, kuten pikkulapsi kätkyessä keinuen laulelee vanhaa virttä, jota on kuullut äidin veisaavan lypsäessänsä lehmää veräjällä. Alttarilla seisoi jo nuori pappi rippiastiat kädessä. Väen mieli oli hartautta, äiti itki onnesta ja isän hartioilta vierivät pois elämän huolet. Siinä oli samalla iloa ja surua, kuten lintuparilla, jonka poikue on lentoon lähtemässä: Pesuuden elantohuolet olivat lopussa, mutta lopussa oli myös vanhemman onni saada olla lapsensa tukena. Ja surua lisäsi se tieto, että pesä ei ole enää lapsen suojana, kun on lapsi lähdössä avaran maailman varaan.
Jo polvistuivat nuoret alttarin eteen, Martva muita ennen. Alttaritaulusta katseli kärsivä Ristiinnaulitun kuva suoraan häneen, kyljessä verta vuotava haava katse rakkautta ja sääliä täynnä, tiukkuva veri armonantimena. Urut soivat entistä kovemmin ja väki veisasi, rukoillen onnea omillensa:
"Jumalan Karitsa! Sinä joka pois otat maailman synnit! Armahda meitä!"
Ja laulu ja rukous kertautuivat ja humisivat kirkon matalassa puuholvissa kuin kaunis iltakaiku etäisessä kalliossa, kun se sieltä takaisin palaa lehtipehmeän kotikoivikon syliin. Koko kirkko hymisi täynnä urkujen säestämää rukousta: "Jumalan Karitsa… Jumalan Karitsa!… Armahda meitä synninlapsia!"
Ja silloin tuntui Martvasta kuin olisi koko maailma lempeä kuin äidin syli, kaikki tiet pehmeitä kuin vihtakoivu, kaikki polut marjateitä, päivät kaunista kaikua ja koko elämä Pohjolan lumipuhtautta. Ja kun hän silloin nosti avonaiset silmänsä rukouksesta, valmistautuen juomaan sitä siemausta, joka on niin monelle särkyneelle rauhan tuonut, ja kun hänen katseensa silloin kohtasi alttaritaulun Vapahtajan, tuntui taivas olevan hänelle armoa täynnä, ja lähettävän enkelit varjelemaan, ettei hän jalkaansa mihinkään loukkaa. Ei hän silloin surrut sitäkään, että Jeesus oli hänen tähtensä ristille astunut, — sillä hän olisi siinä surussansa nähnyt ikäänkuin isänsä viisaiden tekojen luvatonta arvostelemista. Hän oli todellinen lapsi, jommoisena Jeesus oli sanonut ihmisen täytyvän tulla Hänen luoksensa. Eikä hurskas Rannisto ja hänen vaimonsa olleet koskaan niin hartaasti rukoilleet Jumalan Karitsan armoa, kuin tällä onnen ja autuuden hetkellä, jolloin heidän elämänsä ilo ja kukka ensi kertaa koski huulillansa rippiastiaan ja jumalaapelkääväinen pappi siunasi hänet, vakuuttaen hänelle Jumalan ijankaikkista armoa ja rauhaa pienien urkujen soiton hävitessä veisaavan väen rukoukseen, kuin runon surusävy sen sanojen sekaan.
* * * * *
Jo veisasi väki lähtövirttä. Martva suuteli äitiänsä ja isäänsä, kiittäen koko olemuksellansa, katseellansa ja kaikella:
— "Kiitos sinulle äiti ja isä, elämästäni, nuoruudestani, onnestani ja kaikesta! Kiitos lapsuuden iloisista päivistä, kirkkomatkoista, makeisista, nukeista, pesuista, puhtaista vaatteista ja joulukuusista! Kiitos Jumalasta, jonka minulle osotit! Kiitos äiti sylistä, kehtolauluistasi! Kiitos isä polvestasi, jolla keinutit, taruistasi, joita kerroit, aapisistasi, kuvakirjoistasi ja hyvästä esimerkistäsi, jonka annoit! Minä palkitsen ne tulemalla iltasi iloksi, kotisi kunniaksi ja sinun hyväksi, puhtaaksi tytöksesi!"
Silloin saivat Ranniston ja hänen vaimonsa kyyneleet vapaasti vuotaa, sillä ne olivat onnenkyyneleitä, kuten äidin synnytyskivut ovat onnenkipuja. Sanattomina suutelivat he enkelityttönsä puhdasta otsaa ja kiittivät Jumalaa ja sitten toinen toistansa sydämen sanoilla:
— "Kiitos yhteisestä lapsesta, huolestasi, rakkaudestasi ja uskollisuudestasi! Kiitos yhdessä eletyistä onnenpäivistä: öisistä valvomisista lapsemme ääressä, sen hellimisestä ja Jumalan luo johtamisesta!"
Ja sulkien tyttärensä syliinsä, kuiskasi onnellinen isä:
— "Kiitos, lapseni, kuuliaisuudestasi ja niistä onnenhetkistä, joita olet minulle ja äidillesi valmistanut! Jumala olkoon isäsi ja äitisi, päiviesi päivä ja öittesi kuuvalo!"
Jo soivat lähtökellot, mutta yhä istui Ranniston Martva kirkon penkissä. Hän katseli alttaritaulua ja hänestä tuntui kuin olisi hän tänä päivänä astunut äidin sylistä ja isän polvelta uuden isän hoiviin kuin linnunpoika, joka pesästänsä ensi kertaa varvulle lennähtää. Joku rauhallinen, mutta kaihoisa tunne täytti nuoren mielen. Hän aavisti ja tajusi, että lintu ei voi pesäänsä palata, eikä tyttö äitinsä syliin, sitten kun on pesä pieneksi, syli ahtaaksi käynyt. Hän mietti sitä, silmät alttarikuvaan kiintyneinä. Hän muisteli isän polvea, josta hän nyt tajusi astuneensa neidon keinuihin eikä voinut enää uudestaan lapseksi tulla ja polvien keinuihin palata. Se ajatus heräsi hänessä kuin lintusessa, kun siipi on sen luonnon käskystä varvulle kantanut ja pesä näyttää autiolta.
Jo oli muu väki poistunut, vaan vielä istui Martva, istui ja ajatteli, isän ja äidin odottamana.
— "Tule, lapseni!" — kehotti viimein äiti hellästi.
Martva mietti, katsoi äitinsä silmiin ja pyysi kauniisti:
— "Menkää, isä ja äiti, edeltä! Minä jään hetkeksi yksin."
Rannisto katsoi häneen kysyvästi. Martva ymmärsi kysymyksen ja lisäsi hiukan arkaillen:
— "Minä rukoilisin yksinäni."
— "Jumala kuulkoon rukouksesi!" — toivotti Rannisto ja lähti vaimonsa keralla. Suntion, joka tuli sisälle, pyysi hän tulemaan myöhemmin sulkemaan kirkon oven.
Jo oli kirkko typötyhjä. Martva nousi, astui alttarin eteen, laskeusi polvillensa ja katsoi alttarikuvaa, kuin olisi siinä elävä Jumala edessä aivan silmin nähtävänä. Ja kaikki kirkastui Martvalle… Kirkko hävisi, taivas aukeni kirkon sijalle… Puhdas sielu nousi korkeuteen… Hän unohti oitis missä oli, ja kulki jo taivaan tiellä, käyskeli sen poluilla, souteli sen vesillä, ohjaajina enkeleitä, alttarikuva aina edessä Jumalana… Silmissä siinsi rauha ja ikävä, pienen kyyneleen koristamina… Mieli oli koti-ikävänä, sydän lapsen rukouksena.
Jo kulki sielu taivaan lehtoloissa, joissa autuaat asuvat… Lehto on kaunis, puu ihana… Ei liiku oksa, ei väre vierähdä… Tuuli on mielentyyntä tyynempätä, päivä perhosen kevät-iloa.
Eivät muistu mieleen maan murheet, kun on ihmishenki tomua ylemmä noussut…
Ääneti katsoi Martva Häneen, jota kohti sielu kulki… Hän tunsi Häneen hajoavansa… Oli niin suloista särkyä tomuksi ja laskea rukouksena Häneen kuin uni silmään iltasella, kun on lasna koko päivän poiminut marjoja aholta, juossut kilpaa perhojen keralla ja etsinyt onnenkukkaa apilamaalta…
Ja silloin hän suli kuin vaha, ja läikkyi kuin vedenvälke. Niin kuin hän oli pienenä lapsena pyytänyt isältänsä jotakin, silmä sinenä, sydän avoinna ja herkkänä kuin otsalle solunut kutri, jota joka liike heilahduttaa, niin kääntyi hän nyt uuden Isänsä puoleen… Se oli vain erona, että hän kääntyi Häneen neidoksi jo varttuneena, puhtaana kuin hurskas nunna, jolla on ylkänä Jeesus ja aisti-elämän rumat tuiki-tuntemattomia. Hän oli yhtenä rukouksena, sanellen sydämensä lumipuhtaita toiveita. Hän rukoili:
— "Rakas Jumala! Suo minun tuoda Sinulle puhtain kukka, mitä on kasvattanut se nuoruuteni kevät, jonka minulle annoit ja jonka päivät Sinä siunasit päivänpaisteellasi ja perhosillasi ja yöt rauhallisilla unillasi! Suo minun tuoda Sinulle kiitos isästä ja äidistä, joiden kädellä olet onnea poluilleni kylvänyt ja minua hoitanut kuin turvatonta varpusenpoikaa!"
Silloin Perkele ilmestyi alttarille näkymättömänä. Hänen takanansa seisoi kaksi enkeliä, elävä käärme vyöllä, seppele päässä, pidellen kruunua hänen päänsä päällä. Hänen ympärillänsä parveili sata pientä enkeliä, leijaillen somien siipien varassa, ruumiina siro lapsiruumis… Jokainen jäsen oli kuin kaunista tarua, jokainen muoto pienen lapsen armautta… Kullakin oli kukat käsissä. Vyöstä riippui soma käärme… Armaana lapsiparvena karkeloivat he Perkeleen edessä kaunista keijukaistanssiansa.
Perkele katseli rukoilevaa Martvaa ahnain silmin, täynnä pohjatonta ilkeyttä. Martvan lausuttua äskeiset sanansa alkoi Perkele järkeilynsä:
"Kuin kaunis tyttö Jehovalle on tänään tullut uhraamaan! Hän taaskin kantapäänsä alle mun päätäin vaanii. Tyttö vaan on Hällä ase. Pala oiva hän onkin. Vaan ei ilkamoiva oo voitostansa mulle Hän."
Martvan puhdas sielu vaelsi yhä etemmä taivaan lehtoloissa… Hän näki sinne ylenneen ihmisen onnen… Kukka nukkuu siellä kedolla, lintu varpukeinussansa, pikku siipenä taivaan sineä… Puunrunko on hopeanhelettä, lehdet taivaan tähden kirkkautta ja hedelmänä hohtaa auringon heloa… Ei hisahda, ei risahda… Ääni etsii korvaa äänetönnä, hiipien hiljaa kuin äiti nukkuvan lapsen kehdon luona, sillä ajatus ei kaipaa sanoja tullaksensa tajutuksi… Laulu on äänetön unelma, kaiku hiljainen, sanaton rukous…
Kaunis on puhtaan tytön sielu… Ylevä on viattoman neidon rukous ja ajatus.
Martva rukoili edelleen:
— "Ole Sinä nyt isäni ja äitini ilona! Tee heidän elämänsä ehtoo lauvantai-illaksi! Sirottele tuoreilla havuilla heidän tiensä!… Puhkaise jokainen uusi aamu heille kukkana yöstä, anna päivän lentää perhosena ja muuta jokainen ilta valoisaksi joulukuuseksi, josta kauneimmat kynttilät tuikkivat, ja seulo heihin yöksi rauhallisimmat unesi!"
Perkele katseli rukoilijata kuin haukka puhtainta pulmusenpoikaa, kun se heiluu turvatonna hienon koivunvarvun varassa, siipi heikkona, eikä ole emä elossa ja isä on joutunut pyydystäjän paulaan. Katse kavalana, käsi leuvassa, järkeili hän ivallisesti:
"Se naikkonen Sun temppeliisi kuin ansaan houkuteltu on… Vaan sitten en oo enää hiisi, jos moinen saalis verraton ei täällä suoraan mulle paulaan kuin kypsä tyttö pojan kaulaan lennähdä!… Ah, sä lintunen!"
Enkelit kuulivat herransa puheen… Pienet, kauniit posket puhkesivat silloin kauneutensa kukkaterälle. He keinuivat näkymättömistä keinuissansa, yhdet nuora-, toiset lauta-, kolmannet varpukeinuloissa, laulellen keinunnan muaksi herrallensa ylistystä: