Ganges ei ole vanha joki, vaikka se virtaakin Vishnun jalasta ja Shivan hiuksien läpi. Geologia, joka näkee kauemmaksi kuin uskonto, tuntee ajan, jolloin ei tätä virtaa eikä Himalajaa, joka ravitsee sitä, ollut olemassakaan, jolloin meri kohisi Hindustanin pyhien seutujen paikalla. Vuoret kohosivat, meri liettyi, jumalat asettuivat asumaan kukkuloille ja loivat joen, ja India, jota me sanomme ikuiseksi, ilmestyi maailmaan. Mutta India on todellisuudessa paljon vanhempi. Jo esihistoriallisen valtameren aikoina niemimaan eteläinen osa oli olemassa, ja Dravidian ylätasangot ovat olleet maata, niin kauan kuin maata on ollut olemassa. Ne ovat nähneet sen mantereen vajoavan, joka liitti Indian Afrikkaan, ja Himalajan kohoavan merestä. Ne ovat vanhemmat kuin mikään muu maailmassa. Vesi ei ole milloinkaan peittänyt niitä, ja aurinko, joka lukemattomina aikakausina on katsellut niitä, voi vieläkin niiden ääriviivoissa erottaa muotoja, jotka olivat sen, ennenkuin pallomme sysättiin pois sen sylistä.
Ja kuitenkin nekin muuttuivat. Kun Himalajan India kohosi merestä, vajosi alkuperäinen India ja tasoittuu vähitellen maan kaariviivan mukaiseksi. Ehkä täälläkin tulevina ajanjaksoina lainehtii vielä meri, joka peittää nuo auringosta syntyneet kalliot lietteellään. Toistaiseksi Ganges-tasanko valtaa niiltä alueita, meren tavoin kuluttaen ja irroittaen niistä osia, jotka vajoavat vajoamistaan nuoremman maan alle. Niiden päämassaan ei ole vielä koskettu, mutta laidoilla niiden etuvartiat ovat joutuneet eristetyiksi ja vajonneet polviin tahi kaulaan saakka eteenpäin vyöryvään multaan. Niitä ei voi verrata mihinkään muuhun maailmassa, ja niiden näkeminen saa ihmisen pidättämään henkeään. Ne kohoavat maasta jyrkästi ja mielettömästi ilman sitä tasapainoa, jota jylhinkin vuori noudattaa, eivätkä ne muistuta mitään ennen uneksittua tahi nähtyä. Jos sanoo niitä kaameiksi, johtuu ajattelemaan henkiolentoja, mutta ne ovat kaikkea henkeä vanhemmat. Hindulaisuus on raapinut ja kaivertanut muutamia kallioita temppeleiksi, mutta ne ovat tyhjiä, ikäänkuin pyhiinvaeltajat, jotka aina hakevat jotakin tavatonta, olisivat täällä saaneet sitä enemmän kuin tarpeekseen. Muutamat munkit olivat kerran asettuneet asumaan erääseen luolaan, mutta heidät savustettiin sieltä pois; yksinpä Buddhakin, joka varmasti oli sivuuttanut ne matkallaan Bo-puun luo Gyaan, oli paennut tätä itsekieltäymystä, joka oli hänen omaansa täydellisempi, jättämättä jälkeensä minkäänlaista legendaa Marabarissa käymistään taisteluista tahi saavuttamistaan voitoista.
Luolat on pian kuvailtu. Noin kahdeksan jalkaa pitkä, viisi jalkaa korkea ja kolme jalkaa leveä käytävä vie parinkymmenen jalan levyiseen ja samanpituiseen pyöreään luolaan. Tällaisia luolia on kukkuloissa, ja siinä onkin kaikki, mitä Marabar-luolista voi sanoa. Sitten kuin matkailija on nähnyt yhden, kaksi, kolme, neljä, neljätoista tahi neljäkolmatta sellaista luolaa, hän palaa Chandraporeen, tietämättä oikein, onko hän kokenut jotakin erikoista, mitätöntä, vai ei mitään. Hänen on hyvin vaikea keskustella luolista tahi erotella niitä mielessään toisistaan, sillä niiden muoto ei vaihtele milloinkaan, eivätkä minkäänlaiset veistokset, ei edes ampiaispesä tai yöperhonen erota toista toisesta. Ei mitään, ei niin mitään liity niihin, eikä niiden maine — sillä maine niillä kieltämättä on — johdu ollenkaan ihmisten puheista. Tuntuu kuin niitä ympäröivät tasangot tahi niiden sivu lentävät linnut olisivat toitottaneet »harvinaista», ja tämä sana olisi sitten juurtunut ilmaan, josta ihmiset olivat imeneet sen itseensä.
Luolat ovat pimeitä. Vaikka niiden aukot olisivatkin aurinkoon päin, pääsee perin niukasti valoa käytävän kautta noihin pyöreihin kammioihin. Siellä on vähän katseltavaa eikä ainoatakaan katselijaa, kunnes matkailija tulee sinne viideksi minuutiksi ja raapaisee tulen tikkuun. Heti syttyy toinen liekki syvällä vuoressa, liikkuen eteenpäin kuin vangittu henki, sillä tuon pyöreän luolan seinät ovat kiiltopintaiset. Molemmat liekit lähestyvät toisiaan koettaen yhtyä, onnistumatta kuitenkaan yrityksessään, koska toinen hengittää ilmaa ja toinen kiveä. Ihanin värein silattu kuvastin erottaa rakastavaiset toisistaan, suloiset harmaat ja vaaleanpunaiset tähdet sekautuvat ihmeelliseen tähtiusmaan, jonka vivahdukset ovat vaaleammat kuin pyrstötähden pyrstön tahi keskipäivän kuun, ja paljastavat graniitin kätketyn elämän, jota saa nähdä vain täällä. Sormia ja nyrkkiin puristuneita käsiä työntyy mullasta — täällä on vihdoinkin niiden iho, suloisempi kuin minkään eläimen turkki, sileämpi kuin tyyni vedenpinta, nautinnollisempi kuin rakkaus. Kiilto lisääntyy, liekit saavuttavat toisensa, suutelevat toisiaan ja sammuvat. Luola on jälleen pimeä kuten muutkin luolat.
Vain tuossa pyöreässä huoneessa on seinät kiillotettu tällä tavalla. Käytävien seinät on jätetty karkeiksi ja ne tunkeutuvat ikäänkuin jälkimietteenä katselijan mieleen kaiken tuolla sisällä nähdyn täydellisyyden jälkeen. Koska käytävä oli tarpeellinen, teki ihminen sellaisen. Mutta toisissa paikoissa syvemmällä graniitissa arvellaan olevan huoneita, joihin ei ole käytävää. Niihin ei ihmisjalka ole milloinkaan astunut jumalien tulosta saakka. Seudulla kerrotaan niiden lukumäärän olevan yhtä paljon käytäväluolien lukumäärää suuremman kuin kuolleiden lukumäärä on suurempi elävien lukumäärää. Niissä ei ole mitään, ne suljettiin ennen ruton ja aarteitten luomista, ja jos ihmiset tulisivat niin uteliaiksi, että tunkeutuisivat niihin, ei hyvän tai pahan määrä lisääntyisi siitä hiukkaakaan. Erään tällaisen umpinaisen luolan sanotaan sijaitsevan muutamassa kalliossa, joka keinuu vuoren korkeimmalla huipulla; pallomainen luola, jossa ei ole lattiaa eikä kattoa ja joka alati kuvastelee vain omaa pimeyttään kaikille suunnille. Jos kallio putoaa ja särkyy, särkyy luolakin kuin tyhjä pääsiäismuna. Onttoutensa vuoksi kallio heiluu tuulessa, liikahteleepa hieman silloinkin, kun varis sattuu nakuttelemaan sitä nokallaan. Siitä johtuu sen ja sen hämmästyttävän jalustankin nimi: Kawa Dol.
Määrätyssä valaistuksessa ja määrätyn matkan päästä nämä vuoret näyttävät varsin viehättäviltä. Eräänä iltana, kun niitä katseltiin kerhon yläkuistilta, neiti Quested tuli keskustelun kuluessa sanoneeksi neiti Derekille haluavansa mielellään käydä siellä, kertoen samalla, että tohtori Aziz oli luvannut järjestää huviretken sinne, mutta nähtävästi unhottanut lupauksensa indialaisten tavalliseen tapaan. Palvelija, joka tarjoili heille vermuthia, kuuli hänen sanansa. Hän ymmärsi englanninkieltä. Ja vaikka hän ei ollutkaan vakooja, piti hän kuitenkin korvansa auki, ja vaikka Mahomet Ali ei oikeastaan lahjonut häntä, kehoittaen vain tulemaan hänen palvelijainsa luo juttelemaan, tapahtui sentään usein, että hän sattui tulemaan heidän taholleen juuri silloin, kun hän oli siellä. Sitä mukaa kuin juttu levisi, se sai yhä ikävämmän käänteen, ja Aziz kuuli kauhistuneena naisten loukkautuneen syvästi odottaessaan joka päivä kutsua. Hän oli luullut, että hänen ajattelematon lupauksensa oli jo aikaa unhotettu. Koska hänellä oli kahdenlainen muisti, tilapäinen ja kestävä, oli hän tähän saakka sijoittanut luolat edelliseen. Nyt hän muutti ne toiseen päättäen toteuttaa suunnitelmansa. Siitä tulisi suurenmoinen korvaus teekutsuille. Hän aloitti hankkimalla varmuuden siitä, että herra Fielding ja vanha Godbole tulisivat mukaan, ja sitten hän antoi Fieldingin tehtäväksi lähestyä rouva Moorea ja neiti Questediä kahden kesken, jotta Ronnyn, heidän virallisen suojelijansa, mukaanlähtö voitaisiin estää. Fielding ei ollut kovinkaan ihastunut tehtävään, hänellä oli paljon hommaa eikä hän sitäpaitsi omasta puolestaan välittänyt luolista ja pelkäsi kahnauksia ja menoja. Mutta hän ei halunnut kieltäytyä tekemästä ystävälleen tätä hänen pyytämäänsä ensimmäistä palvelusta ja suoritti sen pyynnön mukaisesti. Retki tuli naisille hieman sopimattomaan aikaan juuri nyt, kun heillä oli niin paljon tehtävää, mutta he toivoivat voivansa järjestää sen neuvoteltuaan herra Heaslopin kanssa. Kysyttäessä ei Ronnylla ollut mitään retkeä vastaan, kunhan vain Fielding ottaisi huolekseen heidän huvittamisensa. Hän ei ollut innostunut huviretkeen sen paremmin kuin naisetkaan tällä haavaa, mutta vaikka kukaan ei ollut innostunut, pantiin se kuitenkin toimeen.
Aziz näki suunnattomasti vaivaa. Retki ei tosin ollut pitkäaikainen — juna lähtisi Chandraporesta juuri ennen päivänkoittoa, ja toinen juna toisi heidät takaisin jo lounaalle mutta hän oli vain vähäpätöinen virkamies ja pelkäsi joutuvansa häpeään. Hänen oli pakko pyytää puolen päivän lomaa majuri Callendarilta, mutta äskeisen sairauslomansa vuoksi hänelle ei myönnetty sitä. Seurasi toivottomuutta, uusia suostutteluyrityksiä herra Fieldingin välityksellä ja vihdoin halveksivasti muristen annettu lupa. Hänen täytyi lainata veitsiä Mahomet Alilta voimatta kutsua häntä mukaan. Sitten tulivat kysymykseen juomat. Fielding ja ehkä naisetkin haluaisivat alkoholijuomia, minkävuoksi hänen piti hankkia viskyä ja portviiniä. Sitten oli vielä ratkaistava sekin pulma, kuinka päästäisiin luolille kaukana sijaitsevalta Marabarin asemalta. Sen jälkeen hänen täytyi ajatella professori Godbolea ja hänen ruokaansa ja muiden ruokaa kaksi pulmaa siinäkin. Professori ei ollut erittäin oikeauskoinen hindu, hän voi juoda teetä, soodavettä ja syödä hedelmiä ja makeisia, samantekevää kuka ne oli valmistanut, sekä vihanneksia ja riisiä, jos vain joku bramaani valmisti ne, mutta ei sellaisia ruokia eikä kakkuja, joissa oli munaa; eikä hän söisi itse eikä sallisi kenenkään muunkaan syödä pihviä, koska viipale pihvilihaa kaukanakin sijaitsevalla vadilla olisi tyyten turmellut hänen mielenrauhansa. Toiset voivat syödä lampaanpaistia ja liikkiöitä. Mutta liikkiöstä julisti Azizin oma uskonto tuomionsa eikä hän katsonut voivansa tarjota sitä muillekaan. Hän sai huolia loppumattomiin senvuoksi, että hän oli uhmannut Indian maan henkeä, joka koettaa erottaa ihmiset ryhmiin.
Vihdoin viimein koitti lähdönhetki.
Ystäviensä mielestä Aziz teki hyvin tyhmästi antautuessaan tekemisiin englantilaisten naisten kanssa, ja he kehoittivat häntä pitämään varansa, ettei hän myöhästyisi. Senvuoksi hän viettikin melkein koko yön asemalla. Palvelijat olivat kokoontuneet yhteen ryhmään laiturille saatuaan määräyksen olla poistumatta asemalta. Itse hän käveli edestakaisin vanhan Muhammed Latifin kanssa, jonka piti toimia hovimestarina. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja epätodelliseksi samalla kertaa. Eräät vaunut ajoivat aseman edustalle. Hän toivoi Fieldingin astuvan niistä valamaan häneen varmuutta. Mutta tulijat olivatkin rouva Moore, neiti Quested ja heidän goaneesilainen palvelijansa. Ihastuen hän riensi vastaanottamaan heitä. — Tulitte siis vihdoinkin! Miten ystävällistä! hän huudahti. — Tämä on elämäni onnellisin hetki!
Naiset olivat kohteliaita. Tämä ei ollut kylläkään heidän elämänsä onnellisin hetki, mutta he luulivat saavansa hauskaa, niin pian kuin varhaisen lähdön vaivat olisivat ohi. He eivät olleet tavanneet Azizia sen jälkeen kuin retki oli päätetty ja kiittelivät nyt häntä.
— Teidän ei tarvitse ostaa matkalippuja. Olkaa niin hyvät ja ilmoittakaa se palvelijallenne. Marabar-linjalla ei käytetä ollenkaan junalippuja. Ettekö halua nousta vaunuun lepäämään, kunnes herra Fielding tulee? Ettekö tiennyt, että teidän täytyy matkustaa purdahnvaunussa? Pidättekö siitä?
He vastasivat, että se tulisi olemaan heidän mielestään hauskaa. Juna oli jo saapunut asemalle, ja kokonainen lauma palvelijoita hyppi kuin apinat penkkien yli. Aziz oli omien palvelijoidensa lisäksi lainannut apulaisia ystäviltään, ja seurauksena oli näiden keskeinen taistelu ylivallasta. Naisten palvelija seisoi erillään näyttäen ivalliselta. He olivat pestanneet hänet Bombayssa vielä matkalla ollessaan. Hotelleissa ja hienojen ihmisten joukossa hän oli erinomainen, mutta heti kuin naiset alkoivat seurustella sellaisen henkilön kanssa, jonka hän katsoi kuuluvan toiseen luokkaan, hän osoitti heille paheksumistaan.
Oli vielä pimeä, mutta yössä oli jo jotakin tilapäisluontoista, mikä ennusti sen loppua. Asemapäällikön kanat, jotka istuivat vajan katolla, alkoivat uneksia haukoista pöllöjen asemesta. Lamput sammutettiin jottei niiden sammuttamisesta olisi myöhemmin vaivaa; tupakan haju tuli pimeistä nurkista, joihin kolmannen luokan matkustajat olivat kyyristyneet; kaikki riisuivat päähineensä ja alkoivat puhdistaa hampaitaan. Muuan nuori virkamies oli niin varma siitä, että aurinko tänäkin aamuna nousisi, että hän innoissaan soitti kelloa. Se hermostutti palvelijoita. He huusivat, että juna lähtee, ja juoksivat sen molempiin päihin estämään sen lähtöä. Asemalla oli vielä paljon ihmisiä, joiden piti nousta purdahnvaunuun, ja tavaroita, kuten messinkihelainen laatikko, fetsillä peitetty meloni, pyyheliinaan kääritty guavashedelmä, portaat ja pyssy. Vieraat käyttäytyivät miellyttävästi. Heissä ei ollut rotutuntoa — rouva Moore oli liian vanha ja neiti Quested oli liian uusi — ja he kohtelivat Azizia kuten ikään nuorta miestä, joka on ollut heille kohtelias. Se liikutti indialaista syvästi. Hän oli odottanut heidän tulevan herra Fieldingin kanssa, mutta sen sijaan he uskalsivatkin olla yksinään hänen kanssaan muutamia minuutteja.
— Lähettäkää pois palvelijanne, hän ehdotti. — Häntä ei tarvita täällä.Meistä tulee siten kuin yksi perhe.
— Hän onkin niin ilkeä palvelija. Antony, saat palata takaisin, koska emme tarvitse sinua, tyttö sanoi kärsimättömästi.
— Herra käski minun seurata teitä.
— Mutta neiti käskee sinua poistumaan.
— Herra sanoi: »Pysyttele tämän neidin luona koko aamu».
— Mutta me emme halua sinua mukaamme. Neiti Quested kääntyi isännän puoleen. — Koettakaa saada hänet lähtemään matkoihinsa, tohtori Aziz.
— Muhammed Latif! Aziz huusi.
Köyhä sukulainen vaihtoi melonin fetsiin ja kurkisti sen vaunun ikkunasta, jonka epäjärjestyksestä hän piti huolta.
— Tässä on serkkuni herra Muhammed Latif. Ah, älkää tervehtikö häntäkädestä! Hän on vanhan ajan indialainen ja pitää enemmän salaamista.Mutta, mitä sanoinkaan? Kuinka kauniisti teetkään salaamasi, MuhammedLatif. Katsokaa, hän ei ymmärtänyt, koska hän ei osaa englanninkieltä.
— Nyt valehtelet, vanhus sanoi lempeästi.
— Minäkö valehtelisin. No, tämäpä on kaunista. Eikö hän olekin hullunkurinen ukko? Me laskemme leikkiä hänen kanssaan myöhemmin. Hän osaa kaikenlaista. Hän ei ole niin tyhmä kuin luulette, vaikka onkin rutiköyhä. Saamme kiittää onneamme, että olemme niin suuren perheen jäseniä. Hän kiersi käsivartensa ukon paksuun kaulaan. — Mutta nouskaa nyt vaunuun ja kotiutukaa. Niin, teidän pitää levätä. — Kuuluisa itämaalainen epäjärjestys näytti vihdoinkin olevan ohi. — Suokaa minulle anteeksi, mutta nyt minun täytyy mennä ottamaan vastaan muita vieraitani.
Hän alkoi jälleen hermostua, koska aikaa oli enää vain kymmenen minuuttia. Herra Fielding oli englantilainen, ja englantilaiset eivät milloinkaan myöhästy junasta, Godbole taas oli hindu eikä häntä sopinut ottaa lukuun. Tämä johdonmukainen ajatteleminen tyynnytti Azizia sitä mukaa kuin lähdönhetki lähestyi. Muhammed Latif oli lahjonut Antonyn, niin ettei tämä lähtenyt mukaan. Aziz ja Muhammed Latif kävelivät edestakaisin laiturilla keskustellen vakavasti keskenään ja päästen vihdoin yksimielisyyteen siitä, että he olivat ottaneet mukaansa niin paljon palvelijoita, että heidän piti jättää heistä pari kolme Marabarin asemalle. Aziz sanoi tekevänsä Muhammedille pari kepposta luolissa, ei epäystävällisyydestä, vaan huvittaakseen vieraitaan. Vanhus antoi siihen suostumuksensa; hän oli aina valmis joutumaan naurunalaiseksi ja pyysi Azizia menettelemään säälimättömästi. Ylpeänä merkityksestään hän alkoi kertoa siveetöntä juttua.
Kerro se joskus toiste, hyvä veli, sopivammassa tilaisuudessa, sillä nyt meidän täytyy, kuten olen jo sanonut, huvittaa ei-muhamettilaisia. Seurueeseemme kuuluu kolme eurooppalaista ja yksi hindu, emmekä saa unhottaa sitä. Meidän pitää osoittaa professori Godbolelle kaikkea mahdollista kunnioitusta, ettei hän tuntisi olevansa muita vieraita huonompi.
– Ryhdyn keskustelemaan hänen kanssaan filosofiasta.
– Hyvin ystävällistä sinun puoleltasi, mutta palvelijat ovat melkein tärkeimmät. Emme saa osoittaa huonoa järjestelykykyä. Saat nyt mennä. Toivon sinun selviytyvän kaikesta.
Huuto purdahnvaunusta. Juna oli lähtenyt liikkeelle.
— Laupias Jumala! huusi Muhammed Latif. Hän kiiruhti junaan hypäten vaunun portaille. Aziz seurasi hänen esimerkkiään. Se oli helppo temppu, koska sivuratojen junat lähtevät hyvin hitaasti liikkeelle. — Me olemme ketteriä kuin apinat, älkää olko huolissanne! hän huusi pitäen kiinni kaiteesta ja nauraen. Sitten hän kiljui: — Herra Fielding! Herra Fielding!
Ylikäytävällä seisoivat herra Fielding ja vanha Godbole. Mikä onnettomuus! Puomit oli laskettu alas tavallista aikaisemmin. Tulijat hyppäsivät maahan tongastaan ja huitoivat käsillään, mutta mitäpä se hyödytti. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Kun juna vyöryi kolisten vaihteiden sivu, ehtivät he lausua muutamia pahoittelevia sanoja.
— Ikävää, oikein ikävää! Nyt olette pilanneet minulta kaiken.
— Godbolen pujah sai sen aikaan! huusi englantilainen.
Bramaani loi katseensa maahan häveten uskontoaan. Asia oli näet niin, että hän oli laskenut väärin erään rukouksen pituuden.
— Hypätkää junaan, minun täytyy saada teidät mukaan! huusi Aziz aivan suunniltaan kiukusta.
— Ojentakaa minulle kätenne!
— Hän ei voi, hän satuttaa itsensä, hätäili rouva Moore Fielding hyppäsi, mutta epäonnistui; hän ei saanut kiinni ystävänsä kädestä, vaan putosi selälleen ratavallille. Juna kolisi ohi. Hän kömpi seisoalleen ja huusi heidän jälkeensä: — Se meni hyvin, älkää olko levottomia! Ja sitten he joutuivat kuulomatkan ulkopuolelle.
— Rouva Moore, neiti Quested, huviretkemme on epäonnistunut. Aziz heittäytyi pitkäkseen jalkalaudalle ja oli vähällä purskahtaa itkuun.
— Tulkaa vaunuun, tulkaa vaunuun! Teidän käy muuten samalla tavalla kuin herra Fieldinginkin. En voi huomata vielä niinkään epäonnistuneen.
— Kuinka niin? Selittäkää minulle, sanoi Aziz surkeasti kuin lapsi.
— Meistä tulee nyt kuin yksi perhe, kuten te lupasittekin.
Hän oli oivallinen tavalliseen tapaansa, tuo hyvä rouva Moore. Kaikki se kiitollisuus, mitä Aziz oli tuntenut häntä kohtaan moskeassa, kuohui esille jälleen, mutta nyt paljon raikkaampana senvuoksi, että hän oli unhottanut sen. Ei ollut olemassa mitään, mitä hän ei olisi ollut valmis tekemään rouva Mooren puolesta. Hän halusi kuolla tehdäkseen hänet onnelliseksi.
— Tulkaa vaunuun, tohtori Aziz, meitä alkaa pyörryttää! huusi neiti Quested. — Jos he ovat niin tyhmiä, että tulevat liian myöhään junalle, on tappio heidän eikä meidän.
— Tämä on minun syytäni, sillä minähän tässä isäntänä olen.
— Joutavia, menkää vain vaunuunne. Kaikki käy hyvin ilman heitäkin.
Ei niin täydellinen kuin rouva Moore, mutta hyvin vakava ja ystävällinen. Ihmeteltäviä naisia molemmat ja hänen vieraitaan tänä kalliina aamuna. Aziz tunsi itsensä tärkeäksi ja tilanteen herraksi. Fieldingin poisjääminen oli kyllä henkilökohtainen menetys, koska Aziz oli saanut hänestä yhä rakkaamman ystävän, mutta jos Fielding olisi tullut, olisi hän itse saanut tyytyä toiseen sijaan. »Indialaisilla ei ole vähääkään vastuunalaisuuden tunnetta», sanoivat virkamiehet, ja niin väitti Hamidullahkin joskus. Mutta nytpä hän näyttäisi pessimisteille, että he ovat väärässä. Hän hymyili ylpeästi katsellessaan maisemaa, joka oli yhä vielä pimeän peitossa, ja josta erotti vain epämääräisiä tummia varjoja pimeässä, ja sitten taivaan, jossa ryömivän skorpionin tähdet alkoivat vaaleta. Sitten hän kiipesi ikkunasta muutamaan toisen luokan vaunuun.
— Muhammed Latif, mitä noissa luolissa oikeastaan on? Miksemme kaikki matkustamme katsomaan niitä?
Tämä kysymys meni yli sukulaisraukan ymmärryksen. Hän saattoi vain vastata, että Jumala ja kylän asukkaat tiesivät sen ja että viimeksimainitut tulisivat mielellään heidän oppaikseen.
Suurin osa elämästä on niin harmaata, ettei siitä voi kertoa mitään, ja kirjojen ja kertomusten, jotka tahtovat kuvailla sitä kiinnostavaksi, pitää liioitella toivoen, että se oikeuttaisi niiden olemassaolon. Työn ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien muodostamassa kotelokopassa ihmissielu useimmiten uinuu, tajuten vain mielihyvän ja tuskan erotuksen, mutta ei läheskään niin nopeasti kuin kuvittelemme. Kiihoittavimmassakin päivässä on ajankohtia, jolloin ei tapahdu mitään, ja vaikka huudahtelemmekin: »Ah, kuinka minulla on hauskaa!» tahi: »Ah, kuinka onneton olenkaan!» ne ovat todellisuudessa vain tyhjiä sananparsia, ja kehittynyt ihminen on mieluimmin ihan vaiti.
Nyt oli niin, etteivät rouva Moore ja neiti Quested olleet kokeneet mitään voimaperäistä viime viikkoina. Aina siitä saakka, kun professori Godbole oli laulanut heille kummallisen pienen laulunsa, he olivat kumpikin enemmän tahi vähemmän eläneet kotelossaan, ja heidän mielentilassaan oli eroa vain sikäli, että vanhempi tyytyi välinpitämättömyyden tilaansa, nuoremman ollessa tyytymätön. Kun Adela tunsi olonsa ikäväksi, moitti hän siitä itseään vakavasti ja pakotti huulensa hymyilemään. Hänen muuten niin rehellisessä luonteessaan ei ollutkaan muuta vilpillistä, ja tämäkin vilpillisyys johtui todellisuudessa vain hänen nuoruutensa älyllisestä vastustamishalusta. Hän oli juuri nyt erittäin kiihtyneessä mielentilassa senvuoksi, että hän oli Indiassa ja oli kihloissa. Kummankin seikanhan olisi pitänyt tehdä hänen jokainen hetkensä mielenkiintoiseksi ja erikoiseksi.
India oli sumuinen tänä aamuna, vaikka sitä katsottiinkin indialaisen toimiessa oppaana. Adelan toivomus oli täyttynyt, mutta liian myöhään. Hän ei voinut innostua Aziziin eikä hänen järjestelyihinsä, mutta hän ei ollut alakuloinenkaan. Nuo monet hullunkuriset esineet, jotka ympäröivät häntä — koomillinen purdahnvaunu, läjiin ladotut matot ja tyynyt, pyörivät melonit, makeiden öljyjen tuoksu, tikapuut, messinkihelainen laatikko, Mahomet Alin palvelijan äkillinen ilmestyminen pukuhuoneesta käsissään tarjotin, jolla oli teetä ja paistettuja munia — kaikki se oli uutta ja huvittavaa, ja sai hänet tekemään osuvia huomautuksia, vaikkei hän mitään oikein selvästi huomioinutkaan. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla, että hänen pääasiallinen harrastuksensa tulisi tästä lähtien kohdistumaan Ronnyyn.
– Kuinka hauska ja iloinen tarjoilija! Aivan toisenlainen kuin Antony!
— Nuo palvelijat kummastuttavatkin minua enemmän kuin mikään muu. Muuten hyvin omituinen paikka teen keittämiseen, sanoi rouva Moore, joka oli toivonut saavansa hieman uinahtaa.
— Aion erottaa Antonyn. Hänen käyttäytymisensä laiturilla on määrännyt kantani.
Rouva Moore arveli Antonyn paremman minän tulevan esille Simlassa. Neiti Questedin piti mennä naimisiin Simlassa, koska muutamat serkut, joiden talosta oli näköala suoraan Tibetvuoristoon, olivat kutsuneet hänet sinne.
— Meidän pitää joka tapauksessa hankkia yksi palvelija lisää, sillä Simlassa te tulette asumaan hotellissa enkä minä usko Ronnyn palvelijan kykenevän… Hän suunnitteli mielellään.
— Hankkikaa te siinä tapauksessa itsellenne toinen palvelija, niin minä pidän Antonyn. Olen jo tottunut hänen inhoittavaan käytökseensä. Hän kyllä auttaa minua selviytymään helteestä.
— En usko ollenkaan koko tuota puhetta helteestä. Sellaiset henkilöt kuin majuri Callendarkin puhuvat siitä vain, jotta toinen tuntisi itsensä kokemattomaksi ja vähäpätöiseksi. Se on aivan samanlaista kuin tuo heidän iankaikkinen puheenpartensa: »Minä olen oleskellut jo parikymmentä vuotta tässä maassa».
— Minä puolestani uskon, mutta en ole milloinkaan ajatellut sen voivan tehdä minulle, mitä se haluaa. Epäröintinsä vuoksi Adela ja Ronny eivät voineet mennä naimisiin ennen toukokuun tuloa, eikä siis rouva Moorekaan voinut palata Englantiin heti häiden jälkeen, kuten hän oli toivonut. Toukokuussa laskeutuisi tulisulku koko Indian ja lähimpien kulkuvesien poikki, ja hänen olisi pakko istua jossakin Himalajan vuoriston kolkassa odottamassa maailman jäähtymistä.
— En halua lainkaan, että minut heitetään pois, sanoi tyttö. — En voi sietää noita rouvia, jotka jättävät miehensä paistumaan tänne tasangolle. Rouva McBryde ei ole jäänyt tänne ainoatakaan kertaa naimisiinmenonsa jälkeen, vaan matkustaa hauskan miehensä luota puoleksi vuodeksi vuoristoon.
— Mutta hänellähän on lapsia.
— Niin, se on kyllä totta, neiti Quested sanoi hämillään.
— Jokaisen pitää ajatella lapsiaan ennen kaikkea muuta, kunnes ne kasvavat aikuisiksi ja menevät naimisiin. Kun se on tapahtunut, on vanhemmillakin oikeus elää jälleen omaa elämäänsä tasangoilla tahi vuoristossa, miten milloinkin sattuu.
— Aivan niin, olette täysin oikeassa. En ajatellut ollenkaan niin pitkälle.
— Ellei ihminen jo silloin ole tullut liian vanhaksi ja tyhmäksi. Hän ojensi tyhjän kuppinsa palvelijalle.
— Tarkoitukseni oli, että serkkuni hankkisivat minulle palvelijan Simlasta, ainakin yhden, johon voisin turvautua häiden aikana, sillä niiden jälkeen Ronny aikoo järjestää esikuntansa kokonaan uudestaan. Hänellä on ollut hyvin hyvät olot nuorena miehenä, mutta kun hän menee naimisiin, pitää hänen sentään tehdä melkoisia muutoksia — hänen vanhat palvelijansa eivät ota vastaan käskyjä minulta, enkä minä moiti heitä siitä.
Rouva Moore avasi ikkunanluukut ja katsoi ulos. Hän oli vienyt Ronnyn ja Adelan yhteen heidän vakavasta pyynnöstään, mutta voiko hän oikeastaan neuvoa heitä enää? Hän tunsi yhä selvemmin (näky vai painajainen?), että vaikka ihmiset ovatkin huomionarvoisia, heidän keskinäiset suhteensa eivät ole yhtä tärkeitä, ja huomasi ennen muuta, että avioliitosta hälistään liian paljon. Ruumiillinen syleily on ollut käytännössä jo vuosituhansia, eivätkä ihmiset kuitenkaan ymmärrä sen paremmin toisiaan. Ja tänään hän tunsi sen aivan erikoisen voimakkaasti.
— Näkyykö vuoristoa ollenkaan?
— Vain muutamia varjoja pimeässä.
— Me emme voi olla kaukana paikasta, jossa hyenani oli. Hän tuijotti varhaiseen hämärään. Tultiin sillalle. Kolin, kolin, kolin jyskyttivät pyörät junan vyöryessä hyvin hitaasti siltaa pitkin. Jonkin matkan päässä oli toinen silta ja sitten vielä kolmas, jotka ilmaisivat junan lähestyvän korkeampia seutuja.
— Ehkä tuo on juuri se paikka, jossa hyena hyökkäsi automme kimppuun; tie kulkee joka tapauksessa yhdensuuntaisesti rautatien kanssa.
Tämä onnettomuustapaus oli Adelalle miellyttävä muisto. Se oli antanut hänelle tarpeellisen sysäyksen ja paljastanut hänelle Ronnyn todellisen arvon. Sitten hän palasi suunnitelmiinsa; suunnitteleminen oli kuulunut hänen mielitekoihinsa lapsuudesta alkaen. Silloin tällöin hän maksoi veronsa nykyiselle hetkelle. Hän puhui Azizin toverillisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, söi guavan, voimatta nauttia mitään paistettuja herkkuja, ja harjoitteli purkamaan vihaansa eräälle palvelijalle. Sitten hänen ajatuksensa harhailivat takaisin tulevaisuuden suunnitelmiin ja siihen angloindialaiseen elämään, johon hän oli päättänyt mukautua. Hänen istuessaan ja kuvitellessaan sitä ja sen yhteyttä Turtonien ja Burtonien kanssa juna säesti hänen ajatuksiaan kolinallaan, tämä puoleksi nukkuva juna, joka ei mennyt oikeastaan mihinkään ja jonka vaunuissa ei ollut erittäin merkillisiä matkustajiakaan; tämä sivuradan juna, joka kiisi yksinään ikävien ketojen välistä pengermää pitkin. Sen viestiä — sillä sellainen sillä oli — hän ei kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta ymmärtänyt. Kaukana hänen takanaan kiisi pikajuna yritteliäästi viheltäen sellaisten suurten kaupunkien kuin Kalkutan ja Lahoren läpi, joissa tapahtuu kiinnostavia tapauksia ja kehittyy persoonallisuuksia. Sen hän ymmärsi. Mutta onnettomuudeksi Indiassa on hyvin vähän tärkeitä kaupunkeja. India on melkein silkkaa maaseutua, ketoja ja vain ketoja, vuoria, viidakkoja, vuoria ja taas ketoja. Sivurata loppuu, ja tietä voidaan ajaa vain rattailla määrättyyn kohtaan saakka. Härkävaunut kolisevat vaivalloisesti eteenpäin sivuteitä, polut luikertavat viljelysten lomitse kadoten johonkin punaiseen pilkkuun. Kuinka kukaan voisi ymmärtää sellaista maata? Tunkeilijat ovat koettaneet perehtyä siihen monien sukupolvien aikana, mutta pysyvät kuitenkin aina maanpakolaisina. Heidän rakentamansa huomattavat kaupungit eivät ole muuta kuin pakopaikkoja, heidän riitansa johtuvat tuskastumisesta, kun he eivät löydä kotiaan. India tietää heidän huolensa. Se tuntee koko maailman huolet niiden syvimpiä pohjia myöten. Se huutaa: »Tulkaa!» sadoin suin, hullunkurisin ja ylevin tavoin. Mutta minne? Sitä se ei ole milloinkaan määritellyt. Sen huuto ei ole lupaus, se on vain kutsu.
— Tulen hakemaan teitä Simlasta, kun tulee viileämpää. Minä kyllä vapautan teidät, jatkoi tarmokas nuori nainen. — Sitten katselemme noita mogulimuistoja — olisi hirveätä, ellemme saisi näyttää teille Tajta — ja sitten seuraan teitä Bombayhin. Se, mitä viimeksi tulette näkemään tästä maasta, on todellakin kiinnostavaa.
Mutta rouva Moore oli nukahtanut, koska hän oli väsynyt varhaisesta lähdöstä. Hän ei ollut oikein voimissaan eikä hänen olisi pitänyt lähteä koko retkelle; mutta hän oli karaissut itseänsä sitä varten, ollakseen häiritsemättä muiden iloa. Unessa hänelle esiintyivät nyt hänen toiset lapsensa, Ralph ja Stella, jotka tarvitsivat jotakin, ja hän koetti selittää heille, ettei hän voi olla kahdessa perheessä samalla kertaa. Kun hän heräsi, oli Adela lopettanut suunnittelunsa ja sanoi katsellen ulos ikkunasta: — Ne näyttävät sangen ihmeellisiltä.
Hämmästyttäviä jo siirtokunnan mäeltä nähtyinä Marabar-vuoret olivat täällä jumalia, joiden mielestä maa on unelma. Kawa Dol oli lähinnä. Se kohosi pylväsmäisenä korkeuteen, ja sen huipulla kyhjötti suunnattoman suuri kallionlohkare. Sen takana olivat luolavuoret, leveiden tasaisten maakaistaleiden toisistaan erottamina. Ryhmä, jossa oli yhteensä kymmenen kukkulaa, näytti muuttavan muotoaan junan kolistessa ohi, ikäänkuin se olisi pitänyt silmällä sen tuloa.
— En olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tämän näkemisestä, sanoi tyttö liioitellen innostustaan. — Katsokaa, aurinko nousee — tästä tulee jotakin vallan ihmeellistä — tulkaa pian katsomaan!
Hänen puhuessaan taivas muuttui vasemmalla räikeän keltaiseksi. Väri liekehti ja tummeni erään puuryhmän takana, ja tuli vieläkin räikeämmäksi ja kirkkaammaksi heijastuessaan taivaalle. He odottivat ihmettä. Mutta juuri sinä hetkenä, jolloin yön olisi pitänyt kuolla ja päivän syntyä, ei tapahtunut mitään. Näytti siltä, kuin taivaallisen valolähteen voimat olisivat olleet lopussa. Idän värit vaalenivat, vuorten ääriviivat himmentyivät, vaikka ne oikeastaan olivatkin nyt paremmin valaistuja, ja aamutuuli toi mukanaan syvän pettymyksen. Eikö nyt, kun häähuone oli laitettu kuntoon, sulhanen tulisikaan patarumpujen pärinän ja torvien toitotusten saattelemana, kuten ihmiset odottivat? Aurinko nousi ilman komeutta. Se ryömi kellertävänä puiden takaa tavallisen näköiselle taivaalle valaisten olentoja, jotka tekivät jo töitään kedoilla.
— Ah, tämä on varmaankin tuota petollista aamuruskoa! Sen kuulema aiheuttavat ylempien ilmakerrosten tomuhiukkaset, jotka eivät ole pudonneet maahan yön kuluessa. Muistaakseni herra McBryde selitti niin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että auringonnousu Englannissa on paljon kauniimpi. Muistatteko vielä Grasmereä?
— Ah, ihana Grasmere! Kaikki pitivät sen pienistä järvistä ja vuorista. Ne olivat romanttisia, mutta kuitenkin luoksensa laskevia, koska ne olivat peräisin ystävällisemmästä kiertotähdestä. Mutta täällä levisi likainen tasanko Marabarin polviin saakka.
— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa päähänne hellekypärit! Aziz huusi junan toisesta päästä.
— Pankaa hellekypäri heti päähänne, sillä aamuaurinko on hyvin vaarallinen. Puhun nyt lääkärinä.
— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa tekin kypäri päähänne!
— Paksu kalloni ei kaipaa sellaista, Aziz nauroi, takoen päätään ja pöyhien tuuheaa tukkaansa.
— Hauska poika, Adela kuiskasi.
— Tohtori Aziz, mihin teidän vuorenne ovatkaan joutuneet? Juna ei ole muistanutkaan pysähtyä.
— Ehkäpä tämä onkin kiertomatkajuna, joka palaa saman tien takaisinChandraporeen. Kuka tietää!
Kun juna oli kulkenut vielä mailin verran tasangolle, pysähtyi se erään norsun viereen. Siinä kohdassa oli jonkinlainen laiturikin, mutta se näytti nyt perin mitättömältä. Norsu, joka keinutti maalattua päätään, tervehti auringonnousua. — Ah, millainen yllätys! huudahtivat naiset kohteliaasti. Aziz ei sanonut mitään, vaikka hän olikin halkeamaisillaan ylpeydestä ja huojennuksesta. Norsu oli huviretken suurimpia yllätyksiä, ja Jumala yksin tietää, kuinka hän oli nähnyt vaivaa hankkiakseen sen. Koska se oli puoleksi valtion omaisuutta, oli ollut viisainta lähestyä sitä Nawab Bahadurin välityksellä ja Nawab Bahaduria taasen Nureddinin avulla. Poika ei vastannut milloinkaan kirjeisiin, mutta hänen äidillään oli suuri vaikutusvalta häneen, ja äiti taas oli hyvä ystävä Hamidullah Begumin kanssa, joka oli ollut niin erinomaisen ystävällinen ja luvannut puhua tälle, jos vain purdahnvaunun rikkinäinen kaihdin tulisi ajoissa takaisin Kalkutasta. Se, että norsukin saattoi riippua niin pitkästä ja hauraasta nuorasta, tyynnytti Azizin mielen pakottaen hänet kunnioittamaan leikillisesti Itää, jossa ystävien ystävät ovat tärkeitä tekijöitä, jossa kaikki voidaan toteuttaa vähitellen ja jossa jokainen saa ansaitsemansa onnen ennemmin tahi myöhemmin. Ja Muhammed Latifkin oli tyytyväinen, koska hän noiden parin vieraan myöhästymisen vuoksi sai istua kantotuolissa norsun selässä, vaikka hänen olisi pitänyt seurata retkeilijöitä vaunuissa. Ja palvelijatkin olivat tyytyväisiä, koska norsun näkeminen voimistutti heidän itsetuntoaan. He heittivät tavarat maahan tohinalla ja kolinalla huudellen toisilleen ja ollen hyvin palvelushaluisia.
— Sinne on tunnin matka, ja paluumatka vie tunnin, ja luolien katselemiseen menee pari tuntia, mikä tekee yhteensä noin kolme tuntia, sanoi Aziz miellyttävästi hymyillen. Hänen ryhtiinsä oli äkkiä ilmestynyt jotakin kuninkaallista. — Juna palaa takaisin puoli kaksitoista, ja te saatte istuutua lounaalle Chandraporessa herra Heaslopin kanssa tavalliseen aikaanne, nimittäin 1,15. Tiedän teistä kaiken. Neljä tuntia — kokonainen pieni huviretki ja tunti vielä onnettomuuksien varalle, joita sattuu meikäläisille melko usein. Aioin suunnitella kaiken kysymättä teiltä neuvoa, mutta, rouva Moore, ja neiti Quested, voitte milloin tahansa tehdä muutoksia suunnitelmaan, merkitköönpä se sitten vaikka sitäkin, että saamme jättää luolat rauhaan. Suostutteko siihen? Nouskaa sitten tämän villin eläimen selkään.
Norsu oli laskeutunut polvilleen muistuttaen harmaata yksinäistä vuorta. Naiset kiipesivät portaita pitkin sen selkään, mutta Aziz nousi sinne metsästäjien tapaan astuen ensin norsun jalan terävälle syrjälle ja sitten ylössidotulle hännälle. Kun Muhammed Latifin piti seurata häntä, päästi palvelija, joka piti kiinni hännästä, noudattaen saamiaan tarkkoja määräyksiä, sen irti, niin että ukkoraiska horjahti ja jäi riippumaan norsun selkää peittävän verkon varaan. Tämä oli sellaista hovinarrileikkiä, joka inhoitti naisia, vaikka se olikin tarkoitettu huvittamaan heitä. He eivät kumpainenkin pitäneet kujeista. Sitten eläin nousi seisoalleen parilla huojuvalla liikkeellä antaen matkustajien päästä tasapainoon kymmenen jalan korkeudella maasta. Aivan sen alla kuhisi muurahaispesä, jonka norsu aina kokoaa ympärilleen — alkuasukkaita ja alastomia lapsukaisia. Palvelijat sulloivat astiat vaunuihin. Hassan valtasi oriin, joka oli varattu Azizille, komennellen sen selästä Mahomet Alin palvelijoita. Bramaani, joka oli palkattu mukaan valmistamaan professori Godbolen ruokaa, sijoitettiin erään akasian juurelle odottamaan heidän paluutaan. Juna, jolla oli kiire päästä takaisin, kierteli tiehensä kenttien välitse kääntyillen puolelta toiselle kuin tuhatjalkainen. Ainoa liike, joka tämän kaiken lisäksi voitiin huomata, oli antennimaisten pumppupainojen kiikunta, jotka kohosivat ja laskivat pitkiin savipaaluihin kiinnitetyissä tangoissaan, puristaen vaivalloisesti ilmoille ohuita vesisuihkuja. Maisema oli leudossa aamuilmassa verraten miellyttävä, vaikka siinä olikin hyvin vähän väriä, elämää ja liikettä.
Norsun astellessa vuoria kohti (vaalea aurinko oli sillä aikaa tervehtinyt niiden juuria ja piirustellut varjoja niiden rosoisiin pintoihin) tunnelmaan ilmestyi jotakin muutakin, jonkinlaista yliluonnollista hiljaisuutta, jonka saattoi tajuta muillakin aisteilla kuin kuulon avulla. Elämä meni tavallista menoaan, mutta vailla johdonmukaisuutta, äänet eivät herättäneet mitään kaikua ja ajatukset olivat pysähtyneet. Kaikki näytti ikäänkuin juuresta katkaistulta ja harhautti silmää. Siellä oli esimerkiksi muutamia matalia, sahalaitaisia valkaistuja kekoja tien vieressä. Mitähän ne olivat, hautojako vai Paravatis-jumalattaren rintoja? Kylän asukkaat vastasivat myöntävästi molempiin kysymyksiin. Sitten hälistiin käärmeestä, jota ei kuitenkaan löydetty. Neiti Quested näki ohuen mustan esineen törröttävän erään ojan takana ja huudahti: — Käärme! Alkuasukkaat myönsivät sen ja Aziz selitti: — Niin, se on hyvin myrkyllinen musta kobra, joka on noussut pystyyn katsomaan norsua. Mutta kun Adela katsoi sitä Ronnyn kiikarilla, näki hän, ettei se ollutkaan käärme, vaan erään kokospalmun kuiva, oksainen runko. Hän lisäsi senvuoksi: — Se ei olekaan käärme. Talonpojat vastustivat häntä. Hän oli iskenyt sanan heidän päähänsä, ja he kieltäytyivät luopumasta siitä. Azizkin myönsi, että se kiikarilla katsottuna näytti puulta, mutta väitti sentään, että se todellisuudessa oli sittenkin musta kobra, mainiten jotakin luonnon suojelevasta yhtäläisyydestä. Kaikki oli selittämätöntä, eikä kuitenkaan mikään ollut romanttista. Kawa Dol lähetti tasangolle kuumia lämpöaaltoja, jotka hämmensivät vielä enemmän käsityskykyä. Ne tulivat eri pitkien väliaikojen kuluttua aivan mielivaltaisesti. Mutta heidän lähestyessään vuoria säteily lakkasi.
Norsu käveli suoraan Kawa Dolin juurelle, aivan kuin se olisi halunnut koputtaa otsallaan sen kylkeen pyytäen sisäänpääsyä, kääntyi sitten syrjään ja seurasi sen vieritse käyvää polkua. Vuoret viettivät äkkijyrkästi alas kuin kalliot mereen, ja neiti Questedin huomauttaessa siitä ja ihmetellessä sitä tasanko katosi hyvin hiljaa, se ikäänkuin kuorittiin pois, eivätkä matkailijat nähneet enää ympärillään mitään muuta kuin kuollutta, liikkumatonta graniittia. Taivas hallitsi kaikkea tavalliseen tapaansa näyttäen kuitenkin olevan epäterveellisen lähellä, kiinni naulattuna kuin katto vuorten huippuihin. Tuntui kuin ei mikään täällä sisällä olisi milleinkään muuttunut. Aziz oli niin huumaantunut omasta erinomaisuudestaan, ettei hän nähnyt mitään. Mutta hänen vieraansa huomasivat sentään jotakin. Heidän mielestään tämä paikka ei ollut hauska eikä katsomisen arvoinenkaan, ja he toivoivat, että sen tilalla olisi ollut esim. jokin muhamettilainen moskea, jota heidän isäntänsä olisi voinut kunnioittaa ja näyttää heille. Hänen tietämättömyytensä oli ilmeistä ja vähensi huvia. Huolimatta iloisesta ja luottavaisesta haastelustaan hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka hänen piti esitellä tätä erikoista Indian nähtävyyttä. Kun hänellä ei ollut apuinaan professori Godbolea, hän oli yhtä hämmennyksissään kuin naisetkin.
Käytävä muuttui yhä ahtaammaksi laajeten vihdoin tarjottimen muotoiseksi. Siinä oli tavallaan heidän päämääränsä. Eräässä rikkinäisessä vesialtaassa oli hieman vettä, jota eläimet voivat ehkä juoda, ja juuri sen yläpuolella ammotti musta aukko, ensimmäinen luola. Kolme vuorta ympäröi tarjotinta. Pari niistä huokui yhtämittaista kuumuutta, mutta kolmas oli varjossa, ja he leiriytyivät sen juurelle.
— Millainen hirveä ja ikävä paikka tämä onkaan! mumisi rouva Moore itsekseen.
— Kuinka reippaita palvelijoita teillä on! huudahti neiti Quested. Sillä pöytäliina oli jo levitetty, ruukullinen tekokukkia asetettu sen keskelle, ja Mahomet Alin hovimestari tarjosi heille toistamiseen paistettuja munia ja teetä.
— Ajattelin, että meidän on parasta syödä hiukkasen ennen luoliin menemistä ja nauttia aamiainen myöhemmin.
— Eikö tämä sitten olekaan aamiainen?
— Aamiainen? Luulitteko minun voivan kohdella teitä niin huonosti? — Hänelle oli sanottu, etteivät englantilaiset lakkaa milloinkaan syömästä, ja että hänen oli viisainta antaa heille ruokaa joka toinen tunti, kunnes oikea ateria oli valmis.
— Kuinka mainiosti kaikki onkaan järjestetty!
— Teidän pitää sanoa se vasta sitten, kun pääsemme takaisin Chandraporeen. Vaikka joutuisin millaiseen häpeään tahansa, olette joka tapauksessa vieraitani. Hän oli nyt vakavissaan. He olivat riippuvaisia hänestä näiden muutamien tuntien aikana, ja hän tunsi olevansa kiitollisuuden velassa heille, koska he olivat suostuneet alistumaan sellaiseen asemaan. Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin. Norsu oli nostanut tuoreen oksan suuhunsa, tongien aisat törröttivät ilmassa, keittiöpoika kuori perunoita, Hassan huuteli ja Muhammed Latif seisoi kuorittu vitsa kädessään, kuten hänen pitikin. Huviretki oli onnistunut ja oli aito indialainen; eräs vähäpätöinen nuori mies oli saanut luvan olla kohtelias toisesta maasta kotoisin oleville vieraille ja siihen sisältyykin kaikki mitä indialaiset pyytävät — sellaiset kyynikotkin kuin Mahomet Ali — saamatta siihen milloinkaan tilaisuutta. Mutta hän oli nyt päässyt isännän asemaan, he olivat »hänen» vieraitaan, hänen kunniansa riippui heidän onnestaan, ja jokainen ikävyys, jonka uhreiksi he joutuisivat, raatelisi hänen sieluaan.
Kuten useimmat itämaalaiset Azizkin pani liian suurta painoa vieraanvaraisuudelle, ymmärsi sen väärin tuttavallisuudeksi eikä käsittänyt, että siihen siten tuli omistusoikeuden tuntua. Vain rouva Mooren tahi Fieldingin seurassa hän näki syvemmälle ja tunsi, että autuaampi on ottaa kuin antaa. Näillä molemmilla henkisillä oli kummallinen vaikutus häneen; he olivat hänen ystäviään, hänen ikuisesti ja hän heidän ikuisesti; hän rakasti heitä niin suuresti, että antaminen ja ottaminen muuttuivat samaksi asiaksi. Hän rakasti heitä vielä enemmän kuin Hamidullaheita, sillä hänen oli täytynyt voittaa esteitä saadakseen tavata heitä, ja sellainen elähdyttää anteliasta sydäntä. Heidän kuvansa juurtuivat hänen sieluunsa hänen kuolinpäiväänsä saakka pysyen siellä muuttumattomina koristeina. Hän katseli rouva Moorea nyt, tämän istuessa juomassa hänen teetään, ja tunsi hetkisen sellaista iloa, jossa jo itsessään oli oman haihtumisensa siemen, sillä se pani hänet ajattelemaan: »Ah, mitä vielä voisinkaan tehdä hänen hyväkseen?» ja palautti hänet siten jälleen isännyyden ikävään kiertokulkuun. Hänen mustiin silmiinsä tuli pehmyt, ilmeikäs loiste, ja hän sanoi: — Muisteletteko milloinkaan moskeaamme, rouva Moore?
— Kyllä useinkin! vastasi rouva muuttuen äkkiä nuoreksi ja vilkkaaksi.
— Muistatteko senkin, kuinka epäkohtelias ja tyly olin ja kuinka ystävällinen te olitte?
— Ja kuinka onnellisia me molemmat olimme.
— Sellainen ystävyys, joka alkaa siten, kestää kauimmin. Saankohan milloinkaan nähdä teidän muita lapsianne?
— Oletteko kuullut puhuttavan niistäkin? Minun kanssani hän ei keskustele niistä milloinkaan, sanoi neiti Quested rikkoen tietämättään lumouksen.
— Ralph ja Stella, niin, tiedän kaiken heistä. Mutta me emme saa unhottaa luolien katselemista. Muuan elämäni unelma on nyt toteutunut, kun olen saanut teidät vieraikseni tänne. Ette voi kuvitellakaan, kuinka suuren kunnian suotte minulle. Olen mielestäni kuin keisari Babur.
— Miksi juuri hän? kysyi Adela nousten.
— Senvuoksi, että esi-isäni tulivat hänen mukanaan tänne Afganistanista. He liittyivät häneen Heratin luona. Hänelläkään ei ollut usein enempää kuin yksi norsu, eikä kaikkina aikoina sitäkään, mutta hänen vieraanvaraisuutensa oli aina ehtymätön. Jos hän taisteli, metsästeli tahi pakeni, pysähtyi hän aina hetkiseksi jonnekin vuorten väliin, kuten mekin, supistamatta milloinkaan vieraanvaraisuuttaan ja hillitsemättä iloaan; ja ellei ruokaa ollut riittävästi, antoi hän järjestää sen vähän, mitä oli, herkullisesti ja jos leirissä sattui olemaan yksikään soitin, hän pani sen kaiuttamaan kauniita säveliä. Otan nyt hänet ihanteekseni. Hän oli köyhä aatelismies, mutta hänestä tuli suuri kuningas.
— Olen luullut erästä toista keisaria ihanteeksenne — olen unhottanut hänen nimensä — kerroitte hänestä herra Fieldingin luona — minun kirjassani nimitetään häntä Aurangzebiksi.
— Tarkoitatteko Alamgiria? Niin, hän oli tietysti hurskaampi. Mutta Babur ei milloinkaan elämässään pettänyt ystävää, enkä minä tänä aamuna saata ajatella muita kuin häntä. Tiedättekö, kuinka hän kuoli? Hän uhrasi henkensä poikansa puolesta. Hänen kuolemansa oli paljon tuskallisempi kuin taistelussa kaatuminen. Kuumuus yllätti heidät. He aikoivat palata Kabuliin ennen kuuman vuodenajan alkua, mutta eivät voineetkaan valtionasioiden vuoksi, ja Humayun sairastui Agrassa. Babur käveli silloin kolmesti vuoteen ympäri ja sanoi: »Olen kantanut sen pois». Ja hän kantoikin sen pois, kuume jätti pojan rauhaan, mutta tarttui häneen ja hän kuoli. Senvuoksi pidän enemmän Baburista kuin Alamgirista, vaikka minun ei oikeastaan pitäisi tehdä niin. Mutta en saa viivyttää teitä. Näen, että olette valmiit lähtemään.
— Emme ollenkaan, sanoi neiti Quested istuutuen rouva Mooren viereen. —Kuuntelemme teitä mielellämme.
Vihdoinkin Aziz puhui sellaista, minkä hän tiesi ja tunsi, puhui samalla tavalla kuin Fieldingin puutarhassa; nyt hän oli jälleen itämaalainen opas, jolle he voivat antaa arvoa.
— Minusta on aina niin hauskaa haastella moguleista. Mitään sen hauskempaa en tiedäkään. Nuo ensimmäiset kuusi keisaria olivat kaikki ihmeellisiä miehiä, ja heti kun jonkun nimi, vaikkapa kenen hyvänsä heistä, mainitaan, unhotan kaiken muun maailmassa. Ette voisi löytää kuutta sellaista hallitsijaa maailman kaikista maista, ette niin peräkkäin — isää ja poikaa, tarkoitan.
— Kertokaa jotakin Akbarista.
— Ah, olette kuullut Akbarin nimen! Hyvä. Hamidullah, johon vielä tulette tutustumaan, väittää Akbarin olleen suurimman heistä kaikista. Mutta minä puolestani sanon, että Akbar oli ihmeellinen, vaikka hän olikin puoleksi hindu; hän ei ollut oikea muhamettilainen, minkä johdosta Hamidullah aina huomauttaa: »Eihän Baburkaan ollut, koska hän joi viiniä!» Mutta Babur katui aina jälkeenpäin, mikä on otettava huomioon. Akbar ei katunut milloinkaan uuden uskonnon tuomista valtakuntaansa pyhän Koraanin tilalle.
— Mutta eikö Akbarin uusi uskonto ollut hyvin kaunis? Senhän piti levitä koko Indiaan.
— Hyvin kaunis, neiti Quested, mutta järjetön. Teillä on oma uskontonne, kuten minullakin omani. Se on parasta. Ei mikään leviä koko Indiaan, ei mikään, ja siinä juuri Akbar erehtyi.
— Niinkö luulette, tohtori Aziz? Adela sanoi miettiväisesti. — Toivon teidän olevan väärässä. Tähän maahan täytyy tulla jotakin yhteistä — en tarkoita uskontoa, koska en ole itsekään uskonnollinen, mutta jotakin muuta, sillä kuinka voitaisiin muuten kaikki erotukset poistaa?
Hän tarkoitti sitä yleistä veljeyttä, josta Aziz joskus haaveili, mutta heti kun se ilmaistiin suorasanaisesti, muuttui se mahdottomaksi.
— Ajatelkaa minun tapaustani, hän jatkoi, koska juuri hänen oma tapauksensa oli innoittanut häntä. — En tiedä, oletteko sattunut kuulemaan, että aion mennä naimisiin herra Heaslopin kanssa.
— Siihen toivotan teille sydämestäni onnea.
— Rouva Moore, saanko kertoa huolistamme tohtori Azizille — tarkoitan, angloindialaisista huolistamme?
— Ne ovat sinun huoliasi, eivät minun, hyvä lapsi.
— Niin, se on kyllä totta. Nyt, kun menen naimisiin herra Heaslopin kanssa, tulee minusta niin sanottu angloindialainen.
Aziz kohotti vastustavasti kättään. — Mahdotonta. Peruuttakaa hirveä ennustuksenne.
— Mutta minusta tulee sellainen, sillä sehän on välttämätöntä. En voi poiketa tavoista, toivon vain voivani karttaa henkistä lamaantumista. Sellaiset naiset kuin — Hän keskeytti, koska hän ei halunnut lausua mitään nimiä. Pari viikkoa sitten hän olisi epäröimättä sanonut: »rouva Turton ja rouva Callendar». — Muutamat naiset ovat niin ahdasmielisiä ja keikarimaisia indialaisia kohtaan, että minua hävettäisi enemmän kuin voin sanoakaan, jos minusta tulisi heidän kaltaisensa, mutta — ja juuri siinä onkin vaikeuteni — minä en ole niin erikoinen, niin hyvä enkä lujaluonteinenkaan, että voisin vastustaa ympäristöni vaikutusta ja varoa tulemasta heidän kaltaisekseen. Minussa on hyvin moitittavia vikoja. Senvuoksi kaipaankin Akbarin yleistä uskontoa tahi jotakin samanlaista, voidakseni pysyä hyvänä ja järkevänä. Ymmärrättekö tarkoitukseni?
Hänen sanansa miellyttivät Azizia, mutta hän sulkeutui kuoreensa, koska Adela oli viitannut tulevaan avioliittoonsa. Aziz ei halunnut ollenkaan sekaantua siihen juttuun. — Tulette varmasti onnelliseksi sellaisen henkilön kanssa, joka on sukua rouva Moorelle, hän sanoi kumartaen jäykästi.
— Ah, onneni, se on kokonaan toinen juttu. Haluaisin neuvotella kanssanne juuri tästä angloindialaisesta pulmasta. Ettekö voi antaa minulle jotakin neuvoa?
— Ymmärrän, että olette aivan erilainen kuin kaikki muut. Te ette tule milloinkaan kohtelemaan vihamielisesti kansalaisiani.
— Minulle on sanottu, että me kaikki muutumme epäkohteliaiksi vuoden kuluttua.
— Siinä tapauksessa teille on valehdeltu, Aziz huudahti kiihtyneesti, sillä Adela oli puhunut totta ja koskettanut hänen arimpaan kohtaansa; se oli sitäpaitsi suora loukkaus nykyisissä olosuhteissa. Mutta hän tyyntyi pian ja nauroi. Adelan erehdys teki kuitenkin lopun heidän keskustelustaan, joka lensi tuulen teitä kuin yksinäisen kukan terälehti jättäen heidät hylättyinä vuorten keskelle. — Tulkaa nyt, Aziz sanoi ojentaen kummallekin kätensä. He nousivat vastahakoisesti valmistautuen katselemaan luolia huviretkeilijöiden tapaan.
Ensimmäinen luola oli kohtalaisen mukava. He kävelivät lammikon rantaa ja kiipesivät sitten muutamien rosoisten kivien yli, auringon paahtaessa heidän selkäänsä. Kumarassa he katosivat perätysten vuoren sisään. Siellä, missä heidän värähtelevät ääriviivansa olivat hetkisen näkyneet, ammotti nyt pieni musta aukko, joka oli imaissut heidät sisäänsä kuin imupaperi veden. Vuoret kohosivat tyyninä ja paljaina, ja paljaana kaartui taivaskin. Braamalainen haukka liiteli valkoisena ja tarkkapiirteisenä kallioiden välissä niin kömpelösti, että se näytti tahalliselta. Ennenkuin kauneutta janoava ihminen oli syntynyt, oli maapallo kaiketi näyttänyt tällaiselta. Haukka liiteli pois… Ennen lintuja ehkä… Ja sitten aukko syöksi heidät ulos ja ihmisiä oli jälleen maailmassa.
Rouva Mooren mielestä tällainen Marabar-luola oli jotakin hirveätä, sillä hän oli ollut siellä melkein pyörtymäisillään. Töin tuskin hän malttoi olla siitä kertomatta tultuaan jälleen raittiiseen ilmaan. Se olikin hyvin luonnollista. Hänellä oli aina ollut taipumusta huimaukseen ja luola oli tullut liian täyteen väkeä, koska koko heidän esikuntansa oli seurannut heitä sinne. Hän eksyi pimeässä Azizista ja Adelasta eikä tiennyt, kuka häneen kulloinkin kosketti. Hän ei voinut hengittää ja jokin ilkeä, alaston siveli hänen kasvojaan ja tukki hänen suunsa kuin pielus. Hän koetti päästä käytävään, mutta tungeksivat indialaiset työnsivät hänet takaisin. Hän loukkasi päänsä. Menettäen hetkiseksi malttinsa hän hosui hurjasti ympärilleen ja huohotti kovasti. Häntä ei peloittanut ainoastaan tungos ja löyhkä, vaan luolan kaamea kaikukin.
Professori Godbole ei ollut puhunut mitään kaiusta; ehkeipä hän ollut siitä lainkaan välittänytkään. Indiassa on muutamia ihmeellisiä kaikuilmiöitä, kuten esimerkiksi Bijapurin temppelin vaiheilla kuuluvat kuiskaukset; samoin tuo pitkä selvä lausekin, joka Mandussa tekee matkansa ilmassa ja palaa muuttumattomana takaisin sen henkilön luo, joka lausui sen. Mutta Marabar-luolan kaikua ei voi verrata niihin, koska siltä puuttuu kaikki terävyys. Mitä ikinä siellä sanottaneekin, siihen vastaa aina sama yksitoikkoinen ääni, joka värähtelee seinillä, kunnes katto ahmaisee sen. Toiveet, kohteliaisuudet, niistäminen, kengän narahdus, kaikki synnyttää samanlaisen onean kaiun. Tulitikun sytyttäminenkin aiheuttaa heikon, vaisun äänen, jolla ei ole kasvuvoimaa, mutta joka kuitenkin suhajaa salakähmäisesti. Ja jos luolassa on paljon ihmisiä, jotka puhuvat samalla kertaa, syntyy yksi ainoa ontto ääni, joka kierii ilmassa, kaiku herättää kaiun ja koko luola on ikäänkuin täynnä toistensa yli sikinsokin kiemurtelevien käärmeiden vilkettä ja sihinää.
Rouva Mooren jälkeen tulivat vähitellen kaikki muutkin ulos. Hän oli antanut paluumerkin. Aziz ja Adela tulivat hymyillen, ja koska rouva Moore ei halunnut antaa Azizille aihetta epäillä retkeä epäonnistuneeksi, hymyili hänkin. Sitä mukaa kuin ihmiset tulivat sieltä esille yksitellen, hän haki rikoksellista, löytämättä häntä. Hän huomasi vain olleensa mitä ystävällisimpien ihmisten joukossa. Heidän ainoa toivonsa näytti olevan hänen kunnioittamisensa, ja tuo tukahduttava pielus oli ollut vain pieni rintalapsi, joka istui kahareisin äitinsä selässä. Luolassa ei ollut mitään pahanenteistä, mutta hänelle oli luolassa käynti ollut ikävä pettymys, ja hän päätti luopua muiden katselemisesta.
– Näittekö tulitikun kajastuksen — se oli melko kaunista? Adela kysyi.
— En oikein muista…
— Mutta hän sanoo, ettei tämä luola ole vielä mitään; paras on kuulemmaKawa Dolissa.
— En tule luullakseni mukaan sinne. Väsyn kiipeämisestä.
– Mainiota! Siinä tapauksessa istuudumme tänne varjoon odottamaan, kunnes aamiainen on valmis.
Mutta sehän aiheuttaisi hänelle ikävän pettymyksen kaikkien hänen näkemiensä vaivojen jälkeen. Sinä voit lähteä; sinulle se ei tee mitään.
— Ehkä minun täytyy, tyttö sanoi välinpitämättömästi, mutta tahtoen kuitenkin olla toisille mieliksi.
Palvelijat ja muut palailivat takaisin leiripaikalle. Aziz tuli auttamaan vieraitaan kallioitten yli. Hän aivan uhkui voimaa, oli iloinen ja liian varma itsestään suuttuakseen arvosteluista. Hän todellakin ihastui kuullessaan heidän muuttaneen hänen suunnitelmiaan. — Tietysti, neiti Quested; siinä tapauksessa me lähdemme yhdessä ja jätämme rouva Mooren tänne; emmekä viivy poissa kauvoja, vaikka emme aio kiiruhtaakaan, koska tiedämme, ettei hän halua sitä.
— Aivan niin. Olen pahoillani, etten voi tulla mukaanne, mutta olen hyvin huono kävelijä.
Rakas rouva Moore, ei mikään merkitse mitään niin kauan kuin te olette vieraitani. Olen hyvin iloinen, ettette tule mukaamme. Se tuntunee ehkä kummalliselta, mutta te kohtelette minua vilpittömän avomielisesti kuin ystävää.
Minähän olenkin ystävänne, rouva Moore sanoi laskien kätensä hänen käsivarrelleen ajatellen samalla väsymyksestään huolimatta, kuinka ihastuttava ja erinomainen hän oli ja toivoen hänelle kaikesta sydämestään onnea. — Saanko sanoa vielä yhden asian? Älkää ottako niin paljon väkeä mukaanne tällä kertaa. Luulen, että se tulee teistäkin tuntumaan mukavammalta.
– Aivan niin, aivan niin! Aziz huudahti rientäen palvelusväen luo ja kieltäen kaikkia muita, paitsi opasta, tulemasta hänen ja neiti Questedin kanssa Kawa Doliin. — Onko näin hyvä? hän kysyi.
— On. Huvitelkaa nyt ja kertokaa palattuanne minulle kaikki. Ja sitten rouva Moore vaipui istumaan telttatuolille.
Jos he menisivät suurelle luolaryhmälle saakka, viipyisivät he poissa melkein tunnin. Rouva Moore otti esille kirjoitussalkkunsa ja aloitti: »Rakas Stella, Rakas Ralph!» lopetti siihen ja katseli kummallista laaksoa, joka oli niellyt kokonaan heidätkin. Norsukin oli menettänyt merkityksensä. Hänen katseensa siirtyi luolan suuhun. Ei, häntä ei lainkaan haluttanut uudistaa äsken saamaansa kokemusta. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä inhoittavammalta ja peloittavammalta se hänestä tuntui. Se vaikutti häneen vielä voimakkaammin nyt jälkeenpäin. Tungoksen ja hajun hän saattoi unhottaa, mutta kaiku alkoi epämääräisellä tavalla kalvaa hänen elinvoimiaan. Se oli yllättänyt hänet sellaisena hetkenä, jolloin hän oli sattunut olemaan väsynyt, ja sen oli onnistunut mumista kuuluville: »Ihastus, sääli, urhoollisuus — niin, ne ovat kyllä olemassa, mutta ne ovat yhtäkaikkista, kuten pikkumaisuuskin. Kaikki on olemassa, mutta mikään ei ole minkään arvoista». Jos luolassa olisi sanottu jotakin mitätöntä tahi lausuttu kauniita runoja, olisi kaiku aina ollut sama. Jos siellä olisi puhuttu enkelten kielellä ja rukoiltu maailman kaikkien onnettomuuksien ja väärinkäsitysten, menneiden, nykyisten ja tulevien, poistamista ja kaiken pahan torjumista, joka kohtaa ihmisiä heidän aikeistaan ja asemastaan huolimatta, vaikka he kuinka laskisivatkin leikkiä ja teeskentelisivät, olisi vastaus ollut aina vain sama. Paholaiset kuuluvat pohjolaan ja niistä voi kirjoittaa runoja, mutta kukaan ei voisi levittää romanttista hohdetta Marabarin ylle, sillä siellä riistetään ikuiselta ja äärettömältä kaikki suurenmoisuus, siis se ainoa ominaisuus, joka voi sovittaa inhimillisen ja ikuisen keskenään.
Hän koetti jatkaa kirjettään muistaen samalla olevansa vain vanhahko nainen, joka on noussut vuoteestaan liian varhain ja matkustanut liian kauas. Toivottomuus, joka alkoi saada hänet valtoihinsa, oli vain hänen toivottomuuttaan, hänen omaa persoonallista heikkouttaan, ja vaikka hän saisi auringonpiston ja tulisi hulluksi, jatkaisi muu maailma elämäänsä entiseen tapaan. Mutta äkkiä ilmestyi uskonto hänen tajunsa kynnykselle, tuo pieni puhelias kristinusko-raukka, ja hän tiesi, että kaikki sen pyhät sanat supistuisivat vain tuoksi epämääräiseksi kaiuksi. Silloin hän kauhistui entistä enemmän. Maailmankaikkeus, jota hänen järkensä ei käsittänyt, ei suonut hänen sielulleen rauhaa; viime kuukausien mieliala sai vihdoinkin kiinteän muodon ja hän huomasi, ettei hän halunnutkaan kirjoittaa lapsilleen, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ei Jumalankaan. Hän istui jäykistyneenä kauhusta, ja kun vanha Muhammed Latif tuli hänen luokseen, pelkäsi hän tämän huomaavan hänen tilansa. Ensin hän ajatteli: »Tulen varmaankin kipeäksi», lohduttaakseen itseään, mutta antautui sitten epämääräisten tunnelmiensa valtaan. Hän menetti kaiken kiinnostuksensa Aziziinkin, eivätkä nuo ystävälliset, vakavasti tarkoitetut sanat, jotka hän oli indialaiselle lausunut, tuntuneet enää hänen itsensä lausumilta, vaan näyttivät riippuvan ilmassa.
Neiti Quested, Aziz ja opas jatkoivat melko ikävää retkeilyä. He olivat harvasanaisia, sillä aurinko oli jo noussut korkealle, ilma oli kuin lämmin kylpy, johon alituisesti lisätään kuumaa vettä. Lämpö nousi nousemistaan, ja kivilohkareet sanoivat: »Me olemme vielä hengissä», mihin pikkukivet vastasivat: »Mekin olemme vielä melkein hengissä». Kivien välissä oli pienten kasvien kuivettuneita jäännöksiä. He olivat aikoneet kiivetä hui pulla keinuvan kallion luo, mutta sinne oli liian pitkä matka ja he tyytyivät suuren luolaryhmän katselemiseen. Matkan varrella he näkivät paljon yksinäisiä luolia, joihin opas houkutteli heidät, mutta niissä ei todellakaan ollut mitään katselemista. He raapaisivat tulen tikkuun, katselivat sen kajastusta kiiltävässä pinnassa, koettelivat kaikua ja poistuivat sitten. Aziz oli »aivan varma siitä, että he pian näkisivät muutamia mieltäkiinnittäviä vanhoja veistoksia», mutta tarkoittikin vain toivovansa, että he löytäisivät niitä. Hänen vakavat ajatuksensa kohdistuivat aamiaiseen. Kun he olivat poistuneet leiristä, oli siellä näkynyt hämmennyksen merkkejä. Hän muisteli ruokalistaa. Heille valmistettaisiin englantilainen aamiainen, johon kuului puuro ja lampaankyljyksiä ja niiden lisäksi vielä pari indialaista ruokalajia, joista voitaisiin keskustella, ja lopuksi beteliä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt neiti Questedistä niin paljon kuin rouva Mooresta eikä hänellä ollut hänelle paljoa sanottavaa, semmitenkään nyt, kun neiti aikoi mennä naimisiin englantilaisen virkamiehen kanssa.
Ei Adelallakaan ollut puolestaan paljoa sanottavaa. Sillä aikaa kuin Azizin ajatukset askartelivat aamiaisessa, kohdistuivat hänen ajatuksensa tulevaan avioliittoon. Ensi viikolla Simla, Antonyn erottaminen, Tiketin näköala, rasittavat häät, Agra lokakuussa, rouva Mooren saattaminen Bombayhin — kaikki vilahteli hänen silmiensä ohi kuumuuden sumentamana, ja sitten hän alkoi miettiä niitä vakavampia huolia, joita hänen elämänsä Chandraporessa aiheuttaisi. Oli olemassa todellisia vaikeuksia — Ronnyn ja hänen oman henkensä ahtaus — mutta hän nautti vaikeuksien voittamisesta ja päätti, että jos hän vain voisi voittaa närkkäytensä (se oli hänen heikoin puolensa), ivailisi Angloindiaa eikä antautuisi sen voitettavaksi, pitäisi hänen avioliitostaan tulla onnellinen. Hän ei saanut olla liian teoreettinen, vaan hänen pitäisi punnita jokaista pulmaa erikseen sitä mukaa kuin niitä ilmestyisi ja luottaa Ronnyn ja omaan terveeseen järkeensä. Onneksi oli heillä molemmilla yllin kyllin tervettä järkeä ja kunnianhimoa.
Mutta ryömiessään erään kallion yli, joka muistutti kumoonkaadettua kastikemaljakkoa, hän ajatteli: »Mutta entä rakkautemme?» Kallioon oli hakattu kaksi riviä askelmia, ja kysymys oli jollakin tavoin juolahtanut hänen mieleensä niiden yhteydessä. Missä hän oli nähnyt askelmia ennen? Aivan niin, Nawab Bahadurin autohan oli painanut samanlaisia merkkejä tomuun. Hän ja Ronny — ei, he eivät rakastaneet toisiaan.
— Kävelenkö liian nopeasti? kysyi Aziz, kun Adela pysähtyi epäröivän näköisenä. Rakkautta koskeva huomio oli yllättänyt Adelan niin äkkiä, että hän tunsi olevansa kuin alpeillekiipeilijä, jonka köysi on katkennut. Kuinka voi mennä naimisiin henkilön kanssa, jota ei rakasta? Kuinka hän ei ollut huomannut sitä ennen? Miksi hän ei ollut tehnyt tätä kysymystä itselleen ennen? Siinäkin tärkeä asia harkittavaksi. Pikemminkin pahoillaan kuin pelon vallassa hän seisoi hiljaa paikoillaan katsellen kiiltävää kalliota. Hämäränhetkinä he saattoivat tuntea toisiaan kohtaan kunnioitusta ja aistillista vetovoimaa, mutta se tunne, joka liittäisi heidät yhteen, puuttui. Oliko hänen velvollisuutensa purkaa kihlaus? Hän oli taipuvainen luopumaan siitä aikeesta, koska se tuottaisi muille niin paljon huolia, eikä hän sitäpaitsi ollut lainkaan varma siitä, tarvitaanko onnelliseen yhdyselämään välttämättömästi rakkautta. Jos rakkaus merkitsisi kaikkea, loppuisivat useimmat avioliitot kuherruskuukauteen. — Ei, kiitoksia, tämä käy mainiosti, hän sanoi ja saatuaan tunteensa hillityksi hän alkoi kiivetä jälleen, vaikka tunsikin olevansa hieman hämillään. Aziz tuki häntä kädestä, opas liikuskeli kuin sisilisko ja käyttäytyi kuin hänellä olisi ollut omat painolakinsa.
— Ettekö ole naimisissa, tohtori Aziz? Adela kysyi pysähtyen jälleen ja rypistäen otsaansa.
— Kyllä, tulkaa tervehtimään vaimoani. Azizin mielestä oli taiteellista herättää vaimo henkiin muutamiksi hetkiksi.
— Kiitoksia, Adela sanoi hajamielisesti.
— Hän ei ole Chandraporessa juuri nyt.
— Onko teillä lapsia?
— On kolme, Aziz vastasi varmemmasti.
— Onko niistä teille suurtakin iloa?
— Kyllä, jumaloin heitä, Aziz vastasi nauraen.
— Uskon sen. Kuinka kaunis itämaalainen mies Aziz olikaan, ja varmaan olivat hänen vaimonsa ja lapsensakin yhtä hyvännäköisiä, sillä ihmisethän saavat tavallisesti sitä, mitä heillä jo entuudestaan on. Adela ihaili häntä ilman persoonallista lämpöä, koska hänen veressään ei ollut lainkaan seikkailunhalua, mutta hän otaksui Azizin vaikuttavan lumoavasti oman rotunsa ja yhteiskunnallisen asemansa naisiin, ja kärsi siitä, ettei heillä kummallakaan, ei Ronnylla eikä hänellä, ollut minkäänlaista ruumiillista kauneutta. Sellaisen täytyy vaikuttaa suhteeseen — kaunis, paksu tukka ja ihanteellinen iho. Azizilla oli varmaankin monta vaimoa — rouva Turtonin sanojen mukaan muhamettilaiset pitivät lujasti kiinni laissa säädetyistä oikeuksistaan neljään naiseen. Ja koska Adelalla ei ollut muita puhetovereita tällä ikuisella kallionhuipulla, ei hän lainkaan hillinnyt haluaan puhua avioliitosta. Hän kysyi suoraan, rehelliseen ja tutkivaan tapaansa: — Onko teillä yksi vai useampia vaimoja?
Kysymys loukkasi nuorta miestä äärettömästi. Se hyökkäsi erään hänen uskontonsa uuden uskonkappaleen kimppuun, ja uusiin uskonkappaleihin on vaarallisempi kajota kuin vanhoihin. Jos Adela olisi sanonut: »Palveletteko yhtä vai useampaa jumalaa?» ei hän olisi loukkautunut niin kovasti. Mutta kun sivistyneeltä muhamettilaiselta kysytään, kuinka monta vaimoa hänellä on, on se jotakin inhoittavaa ja hirveätä. Hän ei oikein tiennyt, kuinka olisi salannut hämmennyksensä. — Yksi, ainoastaan yksi minun erityisessä tapauksessani, hän änkytti päästäen Adelan käden irti. Jyrkänteen huipulla oli monta luolaa ja ajatellen: »Kirotut englantilaiset, he ovat samanlaisia, vaikka olisivat kuinka hyviä tahansa», hän sukelsi erääseen luolaan tyyntyäkseen. Adela seurasi hitaasti hänen jäljessään, tietämättä ollenkaan sanoneensa mitään sopimatonta, ja kun hän ei nähnyt Azizia, meni hänkin eteensä avautuvaan luolaan ajatellen toisaalta tällaisten retkien ikävyyttä ja toisaalta avioliittoaan.