Aziz odotti hetkisen luolassaan ja sytytti savukkeen, voidakseen sanoa Adelalle heidän tavatessaan: »Pistäysin tänne sytyttämään savukkeen», tahi muuta sellaista. Kun hän tuli luolasta, hän näki oppaan seisovan yksinään pää kallellaan tarkkaillen jotakin. Tämä sanoi kuulevansa ääntä, ja nyt Azizkin kuuli sen. Se oli auton moottorin säksytystä. He olivat nyt Kawa Dolin rinteellä ja kiivettyään vielä parikymmentä metriä, he saattoivat nähdä vilahduksen tasangosta. Muuan auto lähestyi Chandraporesta päin. Mutta he eivät saaneet sitä oikein näkyviinsä, koska vuoren kohtisuora seinämä pullistui juuri laen vieressä ulospäin, niin että vuorenjuurta ei voinut hyvin nähdä, ja auto katosi näkyvistä tultuaan lähemmäksi. Se näytti selvästi pysähtyvän juuri heidän alapuolellaan siihen paikkaan, jossa tie muuttui poluksi.
Aziz riensi kertomaan tätä tärkeää uutista vieraalleen.
Opas sanoi hänen menneen luolaan.
— Mihin luolaan?
— Sinun ei olisi pitänyt päästää häntä näkyvistäsi, siihen sinulla ei ollut lupaa, Aziz sanoi ankarasti. — Täällä on vähintään kaksitoista luolaa. Kuinka voin nyt tietää, missä niistä vieraani on? Missä luolassa minä itse olin?
Sama epämääräinen liike. Eikä Aziz, katsellessaan ympärilleen, ollut edes varma siitäkään, oliko hän palannut saman luolaryhmän luo. Luolia oli joka taholla, ja niiden aukot olivat aivan yhtä suuria. Hän ajatteli: »Taivaallinen Luoja, neiti Quested on eksynyt!» mutta rauhoittui kuitenkin sitten, ruveten tyynesti etsimään häntä.
— Huuda! hän komensi.
Kun he olivat huutaneet hetkisen, selitti opas, ettei se hyödytä mitään, koska Marabar-luolissa ei voi kuulla muita ääniä kuin omansa. Aziz kuivasi otsaansa ja tunsi koko ruumiinsa alkavan käydä hikeen. Paikka oli hyvin hämmentävä. Se oli osaksi penger ja osaksi polveileva tie, täynnä halkeamia, jotka kiemurtelivat sinne tänne kuin käärmeen polut. Hän koetti järjestyksessä tarkastaa luolat, pääsemättä kuitenkaan selville, mistä hän oli aloittanut. Siellä oli luolia luolien takana tahi niitä oli pari yhdessä ja muutamat olivat kuilujen pohjassa.
— Tule tänne, hän huusi ystävällisesti oppaalle, ja kun tämä tuli käden ulottuville, hän sivalsi miestä kasvoihin rangaistukseksi. Mies pakeni ja hän jäi yksikseen. Hän ajatteli: »Tämä tuhoaa tulevaisuuteni, vieraani on kadonnut». Mutta sitten hän keksi yksinkertaisen ja tyydyttävän selityksen.
Neiti Quested ei ollut kadonnut. Hän oli vain mennyt noiden vastatulleiden luo, jotka olivat varmaankin hänen ystäviään, joukossa ehkä herra Heaslopkin. Hän näkikin neidistä vilahduksen kaukana muutamassa halkeamassa, vilahduksen vain, mutta neiti Quested näkyi siellä aivan selvästi kallioiden välissä ja näytti keskustelevan jonkun toisen naisen kanssa. Tottuneena äkillisiin suunnitelmien muutoksiin Aziz otaksui Adelan muitta mutkitta rientäneen Kawa Dolin rinnettä alas pienen automatkan toivossa. Hän kääntyi yksinään palaamaan leiriin ja huomasi pian erään esineen, jonka löytäminen hetkistä aikaisemmin olisi huolestuttanut häntä aika lailla, nimittäin neiti Questedin kiikarin. Se oli erään luolan suulla käytävän puolivälissä. Hän aikoi ripustaa sen olalleen, mutta nahkahihna oli katkennut, minkävuoksi hän pani sen taskuunsa. Kun hän oli kulkenut vähän matkaa, juolahti hänen mieleensä, että neiti oli ehkä voinut pudottaa muutakin, minkävuoksi hän palasi takaisin katsomaan. Mutta tässä toistui entinen vaikeus, hän ei tuntenutkaan enää luolaa. Hän kuuli auton lähtevän liikkeelle alhaalla tasangolla, voimatta kuitenkaan nähdä sitä. Sitten hän laskeutui rinnettä alas rouva Mooren lepopaikkaa kohden onnistuen nyt paremmin, sillä hänen pieni leiripaikkansa tuli pian näkyviin. Hän näki siellä jonkun englantilaisen auringonkypäränkin. Sen alta eivät hymyilleet herra Heaslopin, vaan Fieldingin kasvot.
— Fielding, kuinka olenkaan kaivannut teitä! hän huusi jättäen ensi kerran pois »herra» sanan.
Ja hänen ystävänsä riensi häntä vastaan ystävällisenä ja iloisena välittämättä arvokkuudestaan ja huudellen selityksiä ja anteeksipyyntöjä junasta myöhästymisensä johdosta. Fielding oli tullut äsken saapuneessa autossa, neiti Derekin autossa — tuo toinen nainen oli siis ollut neiti Derek. He keskustelivat niin innokkaasti, että palvelijat keskeyttivät ruoanvalmistuspuuhansa kuunnellakseen heitä. Kunnon neiti Derek! Hän oli sattumalta tavannut herra Fieldingin postikonttorissa ja kysynyt: »Miksi ette matkustanutkaan Marabariin?» kuullut, kuinka hän oli myöhästynyt junasta, ja tarjoutunut heti viemään hänet autollaan perille. Vieläkin siis yksi ystävällinen englantilainen nainen. Missä hän on? Hän odottaa autonsa luona, kunnes Fielding löytäisi leirin. Auto ei tietystikään voinut päästä tänne — eihän toki — sadat ihmiset saisivat mennä vuoren juurelle vetämään neiti Derekin autoa tänne. Norsukin omassa korkeassa persoonassaan.
Aziz, voitteko tarjota minulle ryypyn?
En millään muotoa! Hän riensi hakemaan.
Herra Fielding! huusi rouva Moore varjoisasta nurkastaan. He eivät olleet puhelleet keskenään vielä, koska Fielding oli tullut leiriin juuri silloin, kun Aziz oli laskeutunut sinne rinnettä pitkin.
Hyvää huomenta jälleen! Fielding huusi huojentuneena, nähdessään kaiken olevan kunnossa.
— Herra Fielding, oletteko tavannut neiti Questediä?
— En, minähän tulin äsken juuri. Missä hän on?
— En tiedä.
— Aziz, mihin olette pannut neiti Questedin?
Azizin, joka tuli takaisin wiskylasi kädessä, täytyi ajatella hetkinen. Hänen sydämensä oli täynnä uutta onnea. Huviretki oli parin kolmen onnettomuudenuhkan haihduttua onnistunut paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, koska Fielding ei ollut ainoastaan tullut itse, vaan tuonut vielä mukanaan kutsumattoman vieraankin.
Ah, teidän ei ollenkaan tarvitse olla huolissanne hänestä! hän sanoi. —Hän meni vain tervehtimään neiti Derekiä. Terveydeksenne!
— Olkoon menneeksi, mutta ei terveydeksenne, sanoi Fielding nauraen. —Indian kunniaksi!
— Teidän ja Englannin kunniaksi!
Neiti Derekin ohjaaja pysähdytti kuitenkin sen kulkueen, joka juuri oli lähtenyt liikkeelle noutamaan hänen emäntäänsä leiriin. Hän ilmoitti, että neiti oli palannut Chandraporeen tuon toisen nuoren naisen kanssa ja lähettänyt hänet tuomaan siitä sanaa heille. Neiti ohjasi itse autoa.
— Se tuntuu hyvin uskottavalta, Aziz sanoi. — Tiesin heidän olevan kiertomatkalla.
— Chandraporeenko? Mahdotonta! Mies on erehtynyt, huudahti Fielding.
— Miksi hän olisi erehtynyt? Aziz oli pettynyt, mutta ei välittänyt suuriakaan siitä. Nuo molemmat nuoret naiset olivat varmaankin hyvin hyviä ystäviä. Hän olisi mielellään tarjonnut heille kaikille neljälle aamiaisen, mutta vieraiden pitää saada tehdä mielensä mukaan, muuten he eivät tunne oloansa vapaaksi. Ja hän lähti iloisena tarkastamaan lientä ja jäätä.
— Mitä onkaan tapahtunut? kysyi Fielding, joka heti tunsi jotakin menneen vinoon. Neiti Derekhän oli koko matkan jutellut huviretkestä ja sanonut sitä miellyttäväksi yllätykseksi. Rouva Moore istui heilutellen jalkaansa ja näytti nyrpeältä ja veltolta. — Neiti Derek on hyvin kiusallinen ja hätäinen, hänellä on aina kiire ja hän haluaa alituisesti jotakin uutta. Hän on valmis mihin muuhun tahansa, paitsi palaamaan takaisin sen indialaisen naisen luo, joka maksaa hänelle palkan.
Fielding, jolla ei ollut mitään neiti Derekiä vastaan, vastasi: —Hänellä ei ollut mitään kiirettä, silloin kuin läksin hänen luotaan.Chandraporeen paluusta ei ollut lainkaan puhetta. Mutta näyttää siltäkuin neiti Questedillä olisi ollut kiire.
— Adelallako? Hänellä ei ole milloinkaan elämässään ollut kiirettä, sanoi vanha rouva tiukasti.
— Luulen kuitenkin, että vain neiti Quested on halunnut palata takaisin kaupunkiin. Tiedän sitäpaitsi varmasti, että se on niin, toisti rehtori. Hän oli vihoissaan, mutta vain itselleen. Hän oli aloittanut tulemalla liian myöhään junalle, mitä laiminlyöntiä hänelle ei ollut milloinkaan ennen sattunut, ja päästyään nyt vihdoinkin perille hän tuhosi toistamiseen Azizin suunnitelmat. Hän haki jotakuta, jota hän olisi voinut syyttää, ja rypisti otsaansa rouva Moorelle rehtorin elkein. — Aziz on tavattoman miellyttävä mies, hän sanoi vihdoin.
— Niin, tiedän sen, rouva Moore vastasi haukotellen.
— Hän on nähnyt äärettömästi vaivaa saadakseen huviretkemme onnistumaan.
He tunsivat vain vähän toisiaan ja olivat vaivautuneita ajatellessaan, että muuan indialainen oli vienyt heidät yhteen. Rotupulma saattaa joskus esiintyä näinkin hienolla tavalla. Tässä heidän tapauksessaan se oli herättänyt jonkinlaista mustasukkaisuutta ja molemminpuolista epäluuloa. Fielding koetti innostuttaa rouvaa, joka tuskin vastasi. Aziz tuli hakemaan heitä aamiaiselle.
— Neiti Questedin käyttäytyminen on oikeastaan hyvin luonnollista, hän huomautti, sillä hän oli miettinyt tapausta saadakseen selville sen hämärät kohdat. — Keskustelin juuri oppaan kanssa, kun auto tuli näkyviin, ja silloin neiti varmaankin päätti lähteä ystävättärensä luo. Ehdottoman tarkkuuden parantumattomassa puutteessaan hän uskoi jo rehellisesti, että kaikki todellakin oli näin tapahtunut. Häneltä puuttui tarkkuutta, koska hän oli tunteellinen ihminen. Hän ei halunnut muistella neiti Questedin huomautusta moniavioisuudesta, koska se oli ollut vieraan puolelta arvoton kysymys, hän heitti sen mielestään ja samoin senkin, että hän oli yksinään mennyt erääseen luolaan päästäkseen hetkiseksi rauhaan. Häneltä puuttui tarkkuutta, koska hän halusi asettaa neiti Questedin korkealle; ja koska tapauksen todelliset vaiheet olivat hyvin sotkuiset, oli hänen ikäänkuin pakko järjestää ne neiti Questedin ympärille aivan samalla tavalla kuin maa tasoitetaan, sen jälkeen kuin siitä on kitketty pois rikkaruohot. Ennenkuin aamiainen oli päättynyt, hän oli jo sanonut monta valhetta.
— Hän juoksi taholleen ja minä taholleni, hän sanoi hymyillen. — Ja nyt olen minä ystävieni luona ja he ovat minun kanssani ja toistensa kanssa, mikä on onni.
Sillä koska hän piti heistä molemmista, odotti hän, että hekin pitäisivät toisistaan. Mutta he eivät tahtoneet sitä. Fielding ajatteli vihaisesti: »Tiesin näiden naisten saavan aikaan jotakin ennenkuulumatonta», ja rouva Moore ajatteli: »Tämä herra, joka myöhästyy junasta, tahtoo mielellään siirtää syyn meidän niskoillemme», mutta hänen ajatuksensa olivat hyvin epämääräiset ja väsyneet; luolassa tapahtuneen pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän oli käynyt välinpitämättömäksi ja kyynilliseksi. Tuo ihmeellinen India, jota hän oli ihaillut ensi viikkoina, sen viileät yöt ja houkuttelevat äärettömyyden näköalat olivat nyt poissa.
Fielding kiipesi vuorelle katselemaan erästä luolaa. Se ei ollut hänen mielestään mitään erikoista nähtävää. Sitten he istuutuivat norsun selkään, ja huviretkimatkue alkoi kiemurrella pois käytävästä ja etääntyä jyrkkää rinnettä pitkin rautatieasemalle päin kuumien ilmavirtojen takaa-ajamana. Hetkisen kuluttua he saapuivat paikalle, missä Fielding oli poistunut autosta. Muuan kiusallinen ajatus juolahti englantilaisen mieleen ja hän sanoi: — Aziz, sanokaa minulle tarkasti, milloin ja missä erositte neiti Questedistä?
— Tuolla ylhäällä. Aziz viittasi tyytyväisen näköisenä Kawa Dolin rinteelle?
— Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Aukko tahi pikemminkin halkeama näkyi juuri sieltä kallioiden välistä. Se oli kirjavanaan kaktuksia. — Otaksun oppaan auttaneen häntä.
— Kyllä, koko ajan.
— Onko tänne polkua tuolta huipulta?
— Miljoonia polkuja, rakas ystävä.
Mutta Fielding saattoi nähdä vain halkeaman. Kaikkialla sen läheisyydessä graniitti jatkui paljaana maahan saakka.
— Mutta kai näitte, että he pääsivät onnellisesti alas?
— Kyllä. Näin hänet ja neiti Derekin, kun he lähtivät matkalle autolla.
— Ja palasiko opas sitten takaisin luoksenne? — Tietysti. Onko teillä savukkeita?
— Toivon, ettei hän ole sairastunut, sanoi englantilainen. Halkeama jatkui tasangon poikki syvänä kuiluna, jota pitkin vesi virtasi Gangekseen.
— Jos hän olisi sairastunut, olisi hän ollut minun apuni tarpeessa.
— Niin, se tuntuu uskottavalta.
— Näen teidän olevan huolissanne. Puhukaamme jostakin muusta, hän sanoi ystävällisesti. — Olimme päättäneet, että hän saa tehdä mitä hän vain haluaa. Näytätte olevan huolissanne minun vuokseni, mutta minä en todellakaan välitä koko tapahtumasta, koska en milloinkaan kiinnitä huomiotani pikkuseikkoihin.
— En ole ollenkaan huolissani teidän vuoksenne, ajattelen vain heidän käyttäytyneen säädyttömästi, Fielding sanoi hiljentäen ääntään. — Hänellä ei ollut mitään oikeutta paeta näin päätä pahkaa seurastanne, eikä neiti Derekilläkään ollut oikeutta houkutella häntä siihen.
Vaikka Aziz tavallisesti närkästyikin helposti, ei häntä tällä kertaa näyttänyt mikään voivan suututtaa. Siivet, jotka kannattivat häntä, eivät väsyneet, sillä hän oli nyt mogulikeisari, joka oli täyttänyt velvollisuutensa. Istuen norsunsa selässä hän näki, kuinka Marabar-kukkulat vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja ikäänkuin hän olisi tarkastellut valtakuntansa piiriä hän silmäili synkkää takkuista tasankoa, norsun kylkien heikkoa nytkähtelyä, valkoisia temppeleitä, matalia hautakumpuja, lempeästi hymyilevää taivasta ja tuota käärmettä, joka oli aivan puunoksan näköinen. Hän oli tehnyt kaikkensa huvittaakseen vieraitaan, ja jos he tulivat myöhään ja lähtivät varhain, ei hän voinut sille mitään. Rouva Moore nukkui ja hänen ruumiinsa huojui edestakaisin norsunsatulassa Muhammed Latifin pitäessä lujasti ja kunnioittavasti häntä sylissään. Ja hänen vieressään istui Fielding, jota hän nyt ajatuksissaan alkoi nimittää »Cyriliksi».
— Aziz, oletteko jo laskenut, mitä tämä huviretki tulee teille maksamaan?
— Hiljaa, rakas ystävä, älkäämme puhuko siitä asiasta. Useita satoja rupioita. Kun lasku on valmis, tulee siitä hirvittävä, koska ystävieni palvelijat ovat petkuttaneet minua kaikin mahdollisin tavoin, ja mitä taasen norsuun tulee, näyttää se syövän kultaa. Voin kai luottaa siihen, ettette kerro tätä kenellekään? Ja M.L. — käyttäkäämme kirjaimia, koska hän kuuntelee — on pahin heistä kaikista.
— Sanoinhan sen teille.
— Ah, hän on sinänsä erinomainen, mutta hänen epärehellisyytensä saattaa minut vararikkoon.
— Mutta sehän on ennenkuulumatonta, Aziz.
— Eikö mitä! Olen toden totta hyvin ihastunut häneen, koska hän on tehnyt vieraitteni olon mukavaksi, ja velvollisuuteni on sitäpaitsi käyttää häntä, koska hän on serkkuni. Jos rahoja meneekin, niin kyllä niitä tuleekin. Mutta jos rahat jäävät kukkaroon, tulee kuolema. Oletteko ennen kuullut tätä erinomaista urdulaista sananlaskua? Luultavasti ette, koska olen juuri keksinyt sen.
— Minun sananlaskuni ovat seuraavat: »Säästetty penni on ansaittu penni. Oikealla ajalla annettu lyönti vähentää lyöntejä kymmenellä. Katsokaa, ennenkuin hyppäätte!» Ja niiden varassa lepää Englannin maailmanvalta. Ette voi milloinkaan karkoittaa meitä, ymmärrättekö, ennenkuin lakkaatte käyttämästä M.L:ää ja hänenlaisiaan.
— Karkoittaako teitä? Mitäpä minä välitän niin alhaisesta tehtävästä? Tehkööt valtiomiehet sen. Kun minä olin ylioppilas, voin kyllä kiihdyttää itseni vihaan kirottuja kansalaisianne kohtaan. En kielläkään sitä, mutta jos he vain antaisivat minun harjoittaa rauhassa ammattiani eivätkä olisi julkisesti epäkohteliaita minua kohtaan, en vaatisi heiltä nykyjään mitään muuta.
— Mutta sehän ei ole totta, koska otatte heitäkin mukaanne huviretkelle.
— Tällä huviretkellä ei ole mitään tekemistä englantilaisten eikä indialaisten kanssa, tämä on vain ystävien seurassa toimeenpantu retki.
Ratsastus loppui vihdoin osaksi miellyttävällä, osaksi ikävällä tavalla. Braamalainen kokki otettiin mukaan ja juna saapui puhkuen tasangon poikki tupruttaen piipustaan tulikuumaa savua. Kahdeskymmenes vuosisata seurasi kuudeltatoista vuosisataa. Rouva Moore nousi vaunuunsa ja nuo kolme miestä omaansa, ikkunaverhot vedettiin alas, sähkötuuletin pantiin pyörimään ja koetettiin hieman nukkua. Kaikki olivat ruumiin näköisiä hämärässä ja koko junakin tuntui kuolleelta, vaikka se liikkuikin — se näytti pohjolasta, tieteiden ja tekniikan maasta, peräisin olevalta ruumiskirstulta, joka neljästi päivässä häiritsi maisemaa. Kun juna lähti Marabar-kukkuloiden asemalta, hävisi pian vuorten ruma ja epäsäännöllinen ryhmä etäisyyteen. Sen sijaan ilmestyivät Marabar-kukkulat näkyviin sellaisina, miltä ne näyttävät kaukaa, kiintein ja romanttisin ääriviivoin. Juna pysähtyi kerran erään vesipumpun viereen kastellakseen hiilivarastonsa. Sitten se huomasi päälinjan kaukana, tuli hyvälle tuulelle ja syöksyi eteenpäin. Kierrettyään englantilaisen siirtokunnan se kiisi maanteiden risteyksen ohi — kiskot hehkuivat ja kimaltelivat kuumuudesta — ratisi, kolisi ja pysähtyi. Chandrapore, Chandrapore!
Huviretki oli ohi.
Ja kun se loppui ja matkustajat nousivat istualleen hämärässä valmiina astumaan jokapäiväiseen elämäänsä, loppui äkkiä aamun pitkällinen kummallinen tunnelmakin. Herra Haq, ylikonstaapeli, tempaisi auki heidän osastonsa oven ja sanoi kimeällä äänellä: — Tohtori Aziz, ikävä velvollisuuteni on vangita teidät.
— Kuulkaahan nyt, tässä on varmaankin tapahtunut erehdys, sanoiFielding päästen heti tilanteen herraksi.
— Sir, noudatan saamaani määräystä. En tiedä mitään.
— Millä oikeudella vangitsette hänet?
— Minua on kielletty ilmoittamasta sitä.
— Älkää vastatko sillä tavalla. Näyttäkää kirjallista määräystänne.
— Suokaa anteeksi, sir, mutta tällaisissa erityisissä tapauksissa ei tarvita mitään kirjallista määräystä. Kääntykää herra McBryden puoleen.
— Hyvä, tehdään niin. Tulkaa nyt, Aziz, rakas ystävä; tässä ei ole mitään suremista, koska tässä on nähtävästi tapahtunut erehdys.
— Tohtori Aziz, tahdotteko olla ystävällinen ja tulla mukaani? Meillä on umpinaiset vaunut.
Nuori mies nyyhkytti — muuta ääntä hän ei ollut vielä päästänytkään — ja yritti päästä radalle vaunun toisessa seinässä olevasta ovesta.
— Älkää pakottako minua käyttämään väkivaltaa! huusi herra Haq.
— Hyväinen aika! huudahti Fielding, jonka hermot eivät enää kestäneet. Hän tarttui Aziziin, veti hänet takaisin, ennenkuin mitään huomiota oli herätetty, ja pudisteli häntä kuin lasta. Vielä sekunti ja hän olisi päässyt radalle, vihellyspillit olisivat alkaneet soida ja ihmismetsästys olisi ollut täydessä käynnissä. — Rakas ystävä, lähtekäämme yhdessä herra McBryden luo tiedustelemaan, mistä tämä kaikki johtuu. McBryde on ystävällinen mies, koko juttu on pelkkä erehdys, hän tulee pyytämään teiltä anteeksi. Mutta älkää esiintykö kuin olisitte rikoksellinen.
Minä selvitän
— Lapseni ja nimeni! mutisi Aziz. Hänen siipensä olivat katkenneet.
— Se ei voi tulla kysymykseenkään, kyllä tämän asian teidän puolestanne.
— No, Jumalan kiitos, hän tulee mukaan! huudahti ylikonstaapeli.
He lähtivät keskipäivän kuumuuteen käsikoukussa. Asemalla vilisi ihmisiä. Matkustajia ja kantajia hyökkäsi esille jokaisesta vaunun ovesta, useita virkamiehiä oli saapuvilla ja vielä enemmän poliiseja. Ronny saatteli rouva Moorea, Muhammed Latif alkoi kovasti valittaa ja ennenkuin he olivat ehtineet tunkeutua sekasortoisen joukon läpi, oli Turtonin mahtava ääni kutsunut Fieldingin syrjään, ja Aziz vietiin yksinään vankilaan.
Piiripäällikkö oli katsellut vangitsemista odotussalista, ja kun sen reikäiset sinkkiovet nyt aukaistiin sepposen selälleen, ilmestyi hän näkyviin kuin Jumala temppelissään. Kun Fielding oli astunut sisään, suljettiin ovet jälleen, ja palvelijat asettuivat vahtimaan niitä. Piiripäällikkö ei voinut ensi alussa puhua mitään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kiihtyneet ja melkein kauniit — ilme, joka nähtiin Chandraporen kaikkien englantilaisten kasvoissa muutamia päiviä. Hän oli aina rohkea ja epäitsekäs, mutta nyt häntä poltti valkohehkuinen kirkas tuli. Hän olisi epäilemättä tappanut itsensä, jos hän olisi katsonut sen velvollisuudekseen. Vihdoin hän sanoi: — Tänään on tapahtunut jotakin niin hirveätä, ettei sellaista ole sattunut koko minun virkamiesaikanani. Neiti Questediä on loukattu jossakin Marabar-luolassa.
— Ah, ei, ei, ei! änkytti toinen tuntien melkein ruumiillista pahoinvointia.
— Hän pääsi pakoon, Jumalan kiitos.
— Ah, ei, ei, ei! Aziz ei ainakaan ole syyllinen.
Piiripäällikkö nyökäytti päätään.
— Tuiki mahdotonta, mieletöntä!
— Kutsuin teidät sisään säästääkseni teitä niiltä ikävyyksiltä, joihin olisitte joutunut, jos olisitte mennyt hänen seurassaan poliisilaitokselle, sanoi Turton kiinnittämättä lainkaan huomiotaan toisen vastalauseeseen, jota hän tuskin oli kuullutkaan.
Fielding toisteli kieltoaan kuin mieletön, voimatta sanoa mitään muuta. Hän tunsi kokonaisen vuoren hulluutta purkautuneen maasta ja koettavan nyt haudata heidät kaikki alleen. Se oli tavalla tai toisella pakotettava takaisin reikäänsä, sillä hän ei ymmärtänyt hulluutta, vaan oli aina kulkenut suoraan eteenpäin tyynesti ja järkevästi, kunnes vaikeudet oli selvitetty. — Kuka on lausunut tämän hävyttömän syytöksen? hän kysyi koettaen tyyntyä.
— Neiti Derek ja uhri itse. Piiripäällikkö oli niin liikutettu, ettei hän voinut sanoa tytön nimeä.
— Neiti Questedkö itse syyttää häntä jyrkästi…?
Turton nyökäytti päätään ja kääntyi pois.
— Siinä tapauksessa hän on hullu.
— En voi olla kiinnittämättä huomiotani viimeisiin sanoihinne, sanoi piiripäällikkö, jolle nyt selveni, että he olivat eri mieltä asiasta. Hän oikein vapisi vihasta. — Peruuttakaa sananne heti. Tämä on samanlainen lausunto kuin nuo muutkin, joita olette suvainnut päästää julkisuuteen Chandraporeen tulonne jälkeen.
— Olen hyvin pahoillani, sir, ja peruutan mielelläni sanani. Mies oli itsekin melkein kuin mielipuoli.
— Olkaa hyvä, herra Fielding, ja sanokaa, mistä johtui, että voitte puhua niin?
— Uutinen järkytti minua niin suuresti, että teidän täytyy suoda minulle anteeksi. En voi uskoa tohtori Azizia syylliseksi.
Piiripäällikkö iski nyrkkinsä pöytään. — Te toistatte loukkauksenne vielä pahemmalla tavalla!
— Sallinette minun olla toista mieltä, sanoi Fielding, joka kalpeni, mutta ei peruuttanut sanojaan. — En tahdo lausua mielipidettäni naisten vakaumuksesta, mutta heidän syytöksensä Azizia kohtaan johtuu jostakin erehdyksestä, joka kyllä selviää viidessä minuutissa. Mies käyttäytyi aivan luonnollisesti ja tiedän sitäpaitsi hänen olevan kykenemätön mihinkään alhaiseen tekoon.
— Se johtuu totisesti erehdyksestä, kuului Turtonin ohut, terävä ääni sanovan. — Niin juuri. Minulla on viidenkolmatta vuoden kokemus tästä maasta… hän keskeytti ja hänen viisikolmatta vuottaan tuntuivat täyttävän koko odotussalin nihkeydellään ja persoudellaan — enkä minä näinä viitenäkolmatta vuonna ole kertaakaan nähnyt koituvan mitään hyvää englantilaisten ja indialaisten tuttavallisesta seurustelusta. Niin, seurustelusta juuri. Kohteliaisuutta kaikissa olosuhteissa, mutta ei milloinkaan tuttavallisuutta. Takaan sen. Olen nyt työskennellyt täällä Chandraporessa kuusi vuotta ja se, että kaikki on mennyt selkkauksitta, että molemmat puolet ovat kunnioittaneet toisiaan, johtuu siitä, että molemmin puolin on noudatettu tätä yksinkertaista sääntöä. Vastatulleet syrjäyttävät perinnäistapamme ja nyt näette, mitä silloin heti tapahtuu. Vuosien työ menee hukkaan ja piirikuntani hyvä maine tahrautuu miespolven ajaksi. En osaa arvata vielä kaikkia tämän päivän tapahtuman seurauksia, herra Fielding. Tiedän vain toivovani, ettei minun olisi milloinkaan tarvinnut nähdä tällaista. Se on minun loppuni. Että nainen, että nuori nainen, joka on kihloissa enimmän arvossapidetyn virkamieheni kanssa — että hän — juuri Englannista saapunut englantilainen tyttö — että juuri minun pitikin kokea tämä —
Hän joutui kokonaan mielenliikutuksensa valtaan. Hänen sanansa olivat sekä vakavia että liikuttavia, mutta koskivatko ne mitenkään Azizia. Ei lainkaan, Fieldingin käsityksen mukaan. Murhenäytelmään on mahdoton suhtautua kahdella eri tavalla, ja yhtä kiihkeästi kuin Turton toivoi voivansa kostaa tytön puolesta, Fielding toivoi voivansa pelastaa miehen. Hän tahtoi lähteä tiehensä, voidakseen keskustella McBryden kanssa, joka oli aina kohdellut häntä ystävällisesti ja joka oli yleensä melko järkevä, tyyniluontoinen mies.
— Tulin tänne asemalle juuri teidän vuoksenne, Heaslop-raukan viedessä mukanaan äitinsä. En luullut voivani tehdä mitään sen ystävällisempää. Aioin ilmoittaa teille, että tänä iltana on kerhossa virallinen kokous, jossa aiotaan keskustella tilanteesta, mutta uskallan nyt epäillä, haluatteko tulla sinne. Teidän käyntinne kerhossa ovat aina olleet varsin satunnaisia.
— Tulen varmasti, sir, ja olen hyvin kiitollinen kaikesta vaivasta, jota olette nähnyt minun tähteni. Saanko luvan kysyä, missä neiti Quested nyt on?
Piiripäällikkö vastasi viitaten kädellään; neiti oli sairas.
— Yhä vain pahempaa. Tämähän on vallan kauheata! Fielding sanoi osanottavaisesti.
Mutta piiripäällikkö katsoi häneen ankarasti senvuoksi, ettei hän ollut menettänyt malttiaan. Fielding ei ollut joutunut pois suunniltaan kuullessaan lauseen: »Vastikään Englannista saapunut englantilainen tyttö», eikä totellut kutsua astua rodun lippujen alle. Hän vaati vieläkin tosiseikkoja, vaikka lauma olikin päättänyt suhtautua juttuun kuin tunneasiaan. Mikään ei ärsytä angloindialaista enemmän kuin järjen lyhdyn sytyttäminen heti sen jälkeen, kun sen sammuttamisesta on päätetty. Kaikki Chandraporen eurooppalaiset riisuivat tänä päivänä normaalisen minänsä voidakseen sulautua yhteiskuntaan. He olivat sääliväisiä, vihaisia ja sankarillisia, näkemättä kuitenkaan nenäänsä pitemmälle.
Lopetettuaan keskustelun piiripäällikkö meni ulos laiturille. Siellä vallitsi täydellinen sekamelska. Ronny oli lähettänyt erään miehen hakemaan muutamia naisille kuuluvia pikkuesineitä, ja mies käytti tilaisuutta hyväkseen anastaen itselleen kaikenlaista, johon hänellä ei ollut lainkaan oikeutta. Muhammed Latif ei edes yrittänytkään estää häntä. Hassan tempaisi päästään turbaanin ja itki. Kaikki nuo kääryt, jotka oli hankittu niin suurella vaivalla, heitettiin laiturille ja tyhjennettiin auringonpaisteessa. Piiripäällikkö käsitti tilanteen silmänräpäyksessä, ja hänen oikeudentajuntansa pääsi voitolle, vaikka hän olikin suunniltaan vihasta. Hän sanoi sen, mitä oli sanottavakin, ja ryöstäminen lakkasi. Sitten hän ajoi huvilaansa päästäen tunteensa jälleen vapaasti riehumaan. Kun hän näki muutamia kuleja nukkuvan ojissa, tahi laitureilla istuvien liikemiesten nousevan seisoalleen tervehtimään häntä, hän ajatteli: »Kyllä tunnen teidät! Tämän saatte vielä maksaa. Panen teidät vinkumaan kuin porsaat».
Matka Indiaan — 15
Herra McBryde, piirikunnan korkein poliisipäällikkö oli Chandraporen virkamiehistä järkevin ja parhaiten kasvatettu. Hän oli lukenut ja ajatellut melkoisesti, ja onnettomaan avioliittoon joutuneena hän oli suunnitellut itselleen kokonaisen elämänfilosofian. Hän oli kyynikko, mutta ei mikään mahtailija, ei menettänyt milloinkaan malttiaan eikä ollut epäkohtelias. Hän otti Azizin vastaan kohteliaasti, niin, melkein tyynnyttävästi.
— Minun pitää sulkea teidät vankilaan, kunnes saan takuun teistä, hän sanoi, — mutta ystävänne tulevat varmaankin pyytämään lupaa takuun asettamiseen ja tietysti suodaan heille lupa käydä luonanne erinäisin ehdoin. Olen saanut erinäisiä ilmoituksia, ja minun on pakko toimia niiden mukaan, mutta minä en ole teidän tuomarinne.
Aziz itki, kun hänet vietiin pois. McBrydeä loukkasi hänen akkamaisuutensa, mutta indialaiset eivät voineet milloinkaan kummastuttaa häntä, sillä hänellä oli oma ilmastovyöhykkeitä koskeva teoriansa. Se kuului: »Kaikki alkuasukasraukat ovat pohjaltaan rikollisia siitä yksinkertaisesta syystä, että asuvat kolmannenkymmenennen leveysasteen eteläpuolella. Heitä ei voida syyttää mistään, koska heillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia — meistäkin tulisi samanlaisia, jos asettuisimme asumaan tänne». Koska hän oli syntynyt Karachissa [satamakaupunki Etu-Indiassa], näytti hän itse oman teoriansa vastalauseelta, minkä hän joskus myönsikin surumielisesti hymyillen.
— Siis vieläkin yksi, joka on paljastettu, hän ajatteli istuutuessaan pöytänsä ääreen laatimaan selostusta maistraatille.
Fieldingin tulo keskeytti hänen työnsä.
Hän kertoi Fieldingille auliisti kaikki tietonsa. Neiti Derek oli itse ajanut kaupunkiin Mudkul-autollaan noin tunti sitten, ja sekä hän että neiti Quested olivat molemmat olleet surkeassa tilassa. He olivat tulleet suoraan hänen huvilaansa, ja hän oli siellä kirjoittanut heti muistiin heidän syytöksensä ja järjestänyt vangitsemisen rautatieasemalla.
— Kuinka tuo syytös sananmukaisesti kuuluu?
— Siinä syytetään Azizia siitä, että hän oli seurannut neitiä luolaan ja koettanut siellä tehdä hänelle häpeällistä väkivaltaa. Neiti oli lyönyt häntä kiikarillaan, hän oli tarttunut siihen, jolloin hihna oli katkennut ja neiti oli siten päässyt pakoon. Kun äsken tarkastimme Azizin, löysimme kiikarin hänen taskustaan.
— Ei, ei, ei; tämä selviää kyllä viidessä minuutissa! Fielding huudahti jälleen.
— Katselkaa sitä.
— Hihna oli todellakin katkennut, ja kotelon etuosa oli litistynyt.Johdonmukainen todistusketju sanoi: »Syyllinen».
— Sanoiko neiti mitään muuta?
— Näyttää siltä kuin jokin kaiku olisi pelästyttänyt häntä. Kävittekö te noissa luolissa?
— Näin yhden. Sielläkin kaikui. Oliko se koskenut hänen hermoihinsa?
— En voinut vaivata häntä kovin monilla kysymyksillä. Hän saa vielä kärsiä melkoisesti, kun hänen pitää todistaa. En mielelläni ajattele tulevia viikkoja. Toivon, että nuo Marabar-vuoret ja kaikki, mitä niissä on, lepäisivät meren pohjalla. Ilta illan jälkeen saimme katsella kerhosta niitä, eivätkä ne olleet muuta kuin viaton nimi… Kas niin, nyt se jo alkaa. Hänelle tuotiin nimikortti. Vakil Mahomet Ali, vangin lainopillinen neuvonantaja, pyysi puheillepääsyä. McBryde huokasi, antoi luvan ja jatkoi: — Kuulin paljon muutakin neiti Derekiltä, joka on vanha ystävämme ja puhuu peittelemättä. Hän kertoi teidän lähteneen hakemaan muita ja heti sen jälkeen hän oli kuullut kivien vyöryvän Kawa Dolin rinteellä ja nähnyt neiti Questedin juoksevan suoraan jyrkännettä alas. Neiti Derek oli kiivennyt ylöspäin jonkinlaista uomaa pitkin häntä vastaan. Kun hän oli kohdannut neiti Questedin, oli tämä ollut vallan suunniltaan, hänen kypäränsä oli pudonnut ja —
— Eikö hänellä ollut opasta mukanaan?
— Ei. Hän oli joutunut kaktuspensaikkoon, ja neiti Derek pelasti hänen henkensä tulemalla paikalle juuri silloin, kun hän oli alkanut huitoa ympärilleen. Sitten neiti Derek auttoi hänet autoon. Neiti Quested ei ollut voinut sietää indialaista autonohjaajaa, vaan oli huutanut: »Ajakaa hänet pois!», ja juuri se oli vienyt ystävättäremme oikeille jäljille. He ajoivat suoraan huvilaamme, ja siellä he nyt ovat. Siinä kaikki, mitä tiedän koko jutusta. Neiti Derek oli lähettänyt ohjaajansa teidän luoksenne, ja mielestäni hän on käyttäytynyt hyvin järkevästi.
— Minun ei kai sallita tavata neiti Questediä? Fielding kysyi äkkiä.
— Luulen, ettei se hyödyttäisi mitään.
— Pelkäsin teidän sanovan niin. Mutta tahtoisin niin mielelläni.
— Hän on nyt sellaisessa tilassa, ettei hän voi ottaa vastaan ketään.Ja tehän tunnette sitäpaitsi niin vähän häntä.
— En juuri ollenkaan. Mutta luulen hänen joutuneen jonkin hirvittävän harhanäyn uhriksi ja tiedän poikaraukan viattomaksi.
Poliisipäällikkö säpsähti hämmästyksestä ja hänen kasvonsa synkistyivät; hän ei pitänyt siitä, että hänen mielipiteitään vastustettiin. — En aavistanut lainkaan teidän ajattelevan niin, hän sanoi näyttäen siltä, kuin hän olisi hakenut apua allekirjoitetusta syytöskirjelmästä, joka oli hänen edessään pöydällä.
— Tuo kiikari saattoi minut hetkiseksi ymmälle, mutta sitten huomasinkin, ettei hän olisi voinut pistää sitä taskuunsa, jos hän olisi koettanut hyökätä neidin kimppuun.
— Miksi ei? Kun indialainen käyttäytyy huonosti, ei hän ainoastaan käyttäydy huonosti, vaan tekee vielä tyhmyyksiäkin.
— En nyt käsitä tarkoitustanne.
— Kuinkapa voisittekaan? Kun ajattelette rikoksia, ajattelette englantilaisten tekemiä rikoksia, mutta täällä on aivan toisenlainen psykologia. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että aioitte kertoa minulle hänen olleen aivan normaalin, kun hän laskeutui vuorelta tervehtimään teitä. Ei ole mitään syytä otaksua, että hänen olisi pitänyt olla kiihdyksissä. Lukekaa muutamia kapinaselostuksia, jotka sopisivat paljon paremmin tämän maan raamatuksi kuin Bhagavad Gita, vaikka olen melkein varma siitä, että molemmat ovat melko läheistä sukua toisilleen. Enkö olekin hirveä? Mutta kuulkaahan nyt, herra Fielding. Olen sanonut teille jo kerran ennenkin, että te olette opettaja ja ajattelette ehkä senvuoksi tämän kansan parhaita puolia. Mutta juuri siinä erehdytte. He voivat olla ihastuttavia poikina, mutta minä tunnen heidät sellaisina, kuin he todellisuudessa ovat, tultuaan täysikasvuisiksi. Katsokaa nyt esimerkiksi tätä. Hän näytti Fieldingille Azizin lompakkoa. — Tarkastelin juuri sen sisältöä, joka ei ole ollenkaan mieltäylentävä. Tässä on kirje joltakin ystävältä, joka näkyy olevan porttolan pitäjä.
— En halua lukea hänen yksityiskirjeitään.
— Ne tullaan lukemaan oikeudessa hänen moraalisen tasonsa toteamiseksi.Hän on järjestänyt kohtauksen Kalkuttaan.
— Riittää jo!
McBryde keskeytti lapsellisesti hämmästyneenä. Hänen mielestään oli aivan luonnollista, että kaksi sahibia keskustelisivat kaikesta, mitä he tietävät jostakin indialaisesta, eikä hän voinut ymmärtää, että kellään voisi olla sitä vastaan mitään muistuttamista.
— Voihan olla mahdollista, että teillä on oikeus heitellä kivillä tätä nuorta miestä, mutta sellaista oikeutta minulla ei ole. Tein aivan samoin hänen ikäisenään.
Niin oli poliisipäällikkökin tehnyt, mutta hänen mielestään oli keskustelu nyt poikennut vähemmän toivottavalle taholle. Hän ei pitänyt Fieldingin seuraavastakaan kysymyksestä.
— Eikö neiti Questediä todellakaan voi tavata? Tiedättekö sen aivan varmasti?
— Ette ole vielä selittänyt, mitä teillä oikein on sydämellänne. Miksi tahdotte niin välttämättä puhutella häntä?
— Sen mahdollisuuden vuoksi, että hän peruuttaisi syytöksensä, ennenkuin te lähetätte pöytäkirjan, ennenkuin Aziz tuomitaan raiskausyrityksestä ja ennenkuin kaikki menee hullusti. Älkää nyt viitsikö vastustella, vaan olkaa niin ystävällinen ja soittakaa neiti Derekille tahi rouvallenne ja kysykää. Sehän käy helposti päinsä.
— Heille soittamisesta ei ole mitään hyötyä, poliisipäällikkö vastasi ojentautuen ottamaan puhelimen käteensä. — Callendar ratkaisee tietysti sen asian. Ette varmaankaan ymmärtänyt, että neiti Quested on vakavasti sairaana?
— Callendar kieltää tietysti, sillä sitä vartenhan hän on olemassakin,Fielding sanoi toivottomasti.
Odotettu vastaus saapui. Majuri ei halunnut kuulla puhuttavankaan siitä, että hänen potilaitaan häirittäisiin.
— Tahtoisin vain kysyä neidiltä, onko hän aivan varma, vuorenvarma, siitä, että juuri Aziz seurasi häntä luolaan.
— Ehkä rouvani voisi tiedustella sitä häneltä yhtä hyvin.
— Tahdon tiedustella sitä häneltä itse. Haluan, että joku, joka luottaaAziziin, kysyy sitä häneltä.
— Mitä eroa siinä olisi?
— Neiti Quested on nyt sellaisten ihmisten luona, jotka epäilevät indialaisia.
— Hänhän kertoo vain oman tarinansa, vai mitä?
— Tiedän sen, mutta hän kertoo sen teille.
Herra McBryde kohotti kulmakarvojaan ja mumisi: — Hieman liian hiuksenhienoa. Mutta kuinka tahansa, Callendar ei halua kuulla puhuttavankaan siitä, että hänen potilastaan häiritään. Hän väittää, ettei vaara ole vielä hetikään ohi.
He vaikenivat. Konttorista tuotiin vielä yksi nimikortti, Hamidullahin.Vastustajat alkoivat koota joukkojaan.
— Minun täytyy lähettää tämä pöytäkirja nyt, Fielding.
— Toivon, ettette lähettäisi sitä.
— En voi muutakaan tehdä.
— Minusta koko tämä juttu on hyvin epätyydyttävä ja turmiollinen.Lähestymme hirmuista onnettomuutta. Saan kai puhutella vankianne?
Poliisipäällikkö epäröi. — Hänen sukulaisensa näyttävät jo tulleen tänne, hän sanoi.
— Niin, mutta sitten kuin hän on selviytynyt heistä.
— En halua lainkaan antaa teidän odottaa. Hyväinen aika! Teillä on tietysti etuoikeus ennen kaikkia indialaisia. Tarkoitin vain, ettei se mielestäni hyödytä mitään. Miksi tahdotte sekautua tähän juttuun?
— Pidän häntä syyttömänä.
— Syytön tai syyllinen, miksi puututte siihen? Mitä se hyödyttää?
— Hyödyttää ja hyödyttää! Fielding huudahti tuntien, ettei mistään ollut apua. — Täytyyhän ihmisen saada hengittääkin joskus, ainakin minun. En saa tavata neitiä enkä saa tavata häntäkään. Lupasin seurata häntä tänne, mutta Turton sai minut käsiinsä, ennenkuin olin astunut paria askeltakaan.
— Burra sahib toimii rehellisesti tavalliseen tapaansa, poliisipäällikkö mumisi tunteellisesti. Ja koettaen olla näyttämättä suojelevaiselta hän ojensi kätensä pöydän yli ja sanoi: — Pelkään, että meidän kaikkien pitää nyt olla yksituumaisia, hyvä mies. Tiedän kyllä olevani vuosiltani teitä nuorempi, mutta olen virkamiehenä paljon vanhempi. Te ette voi tuntea tätä myrkytettyä maata niin hyvin kuin minä, ja voitte luottaa minuun, kun sanon, että tilanne tulee olemaan hyvin epämiellyttävä Chandraporessa muutamia viikkoja, hyvin epämiellyttävä.
— Myönsinhän sen jo.
— Mutta sellaisina aikoina ei persoonallisia näkökohtia sovi ottaa huomioon. Jokainen, joka ei pysy rivissä, on mennyttä miestä.
— En ymmärrä tarkoitustanne.
— Ette täysin. Rivistä poistunut ei ole ainoastaan itse mennyttä kalua, vaan hän heikontaa ystäviensäkin asemaa. Jos te poistutte rivistä, jää siihen aukko. Nuo shakaalit — hän viittasi asianajajien nimikortteihin — odottavat juuri sellaista aukkoa.
— Saanko puhutella Azizia? kuului vastaus.
— Ette! Nyt, kun poliisipäällikkö tiesi Turtonin kannan, oli hänen epäröintinsä hävinnyt. — Saatte puhutella häntä maistraatin luvalla; minä en uskalla ottaa luvan antoa vastuulleni. Siitä voisi aiheutua vaikeuksia.
Fielding vaikeni ajatellen, että jos hän olisi ollut kymmenen vuotta nuorempi tahi oleskellut Indiassa kymmenen vuotta kauemmin, hän olisi ehkä totellut McBryden kehoitusta. Mutta hän puri hampaansa yhteen ja sanoi: — Keneltä minun pitää pyytää lupa?
— Pormestarilta.
— No, sehän sopii.
— Mutta Heaslop raukkaa ei pidä vaivata juuri nyt.
Silloin saapui lisää todistusaineistoa — pöytälaatikko Azizin huvilasta. Muuan korpraali toi sen riemuiten huoneeseen.
— Naisten valokuvia! Niin, niin!
— Tämä on hänen vaimonsa, Fielding sanoi hitaasti.
— Kuinka tiedätte sen?
— Hän sanoi sen minulle.
McBryde hymyili epäilevästi ryhtyen penkomaan laatikkoa. Hänen kasvojensa ilme muuttui urkkivaksi, melkeinpä eläimelliseksi. »Rouvapa hyvinkin! Kyllä tunnen nuo rouvat!» hän ajatteli. Sitten hän sanoi ääneen: — Niin, nyt teidän pitää poistua, rakas ystävä, ja Jumala auttakoon meitä, Jumala auttakoon meitä kaikkia.
Ikäänkuin hänen rukouksensa olisi tullut kuulluksi, hiljaisuuden rikkoi äkkiä erään temppelin kellon kumajaminen.
Sen jälkeen seurasi Hamidullah. Hän odotti poliisipäällikön eteishuoneessa ja nousi kunnioittavasti seisoalleen nähdessään Fieldingin. Englantilaisen kiihoittuneisiin sanoihin: »Kaikki on erehdystä», hän vastasi: »Ah, onko saatu joitakin todistuksia?»
— Kyllä niitä saadaan, Fielding sanoi puristaen hänen kättänsä.
— Ehkä, herra Fielding, mutta kun indialainen joutuu vangituksi, ei tiedetä milloinkaan, kuinka asia päättyy. Hän käyttäytyi hyvin kunnioittavasti. — Te olette hyvin ystävällinen tervehtiessänne minua näin julkisesti ja minä annan sille suuren arvon, mutta, herra Fielding, oikeutta eivät voi mitkään muut kuin todistukset saada vakuutetuksi. Sanoiko herra McBryde mitään nähdessään nimikorttini? Luuletteko tuloni suututtaneen häntä? Ehkäpä minun ryhtymiseni asiaan vahingoittaa ystävääni? Siinä tapauksessa minun on parasta pysyä syrjässä.
— Hän ei ole vihoissaan, ja jos olisikin, vaikuttaisiko se sitten mitään?
— Ah, kuinka te puhuttekaan, mutta meidän täytyy elää tässä maassa.
Chandraporen etevin lainoppinut, joka käyttäytyi arvokkaasti ja oli suorittanut tutkintonsa Cambridgessä, oli aivan pyörällä päästään. Hänkin piti Azizista ja tiesi häntä väärin syytettävän, mutta uskollisuus ei ollut hänen mielestään ehdoton ja ensimmäinen velvollisuus, ja hän lörpötteli politiikasta ja todistuksista tavalla, joka teki englantilaisen alakuloiseksi. Fieldingilläkin oli huolia — hän ei pitänyt kiikarista eikä ristiriitaisesta opasta koskevasta selityksestä — mutta hän karkoitti ne mielestään, antamatta niiden vaikuttaa sydämeensä. Aziz oli viaton, ja sille otaksumalle piti koko puolustuksen perustua. Ne, jotka sanoivat häntä syylliseksi, olivat väärässä, ja heidän lepyttämisensä oli toivotonta. Samalla hetkellä, jolloin hän liitti kohtalonsa indialaisten kohtaloon, hänelle selveni, millainen kuilu erotti hänet heistä. Aina he pettävät luottamuksen jollakin tavoin. »Aziz oli koettanut paeta poliisia, eikä Muhammed Latif ollut estänyt näpistelyä. Ja nyt Hamidullah. Sen sijaan, että hän olisi ollut vireä ja innokas ajamaan ystävänsä asiaa, hän tuhlasi vain aikaa. Ovatko indialaiset roistoja? Eivät, mutta heidän on vaikea päästä alkuun ja he pelästyvät helposti. Pelkoa on kaikkialla, ja sille pohjalle perustuu brittiläinen Raj; sama kunnioitus ja sama alamaisuus, joista Fieldingkin nautti, olivat vaistomaisia sovintouhreja. Hän pyysi Hamidullahia rohkaisemaan mielensä, koska kaikki tulisi menemään vielä hyvin, ja Hamidullah rohkaisikin mielensä ja muuttui taistelunhaluiseksi ja järkeväksi. McBryden lausunto: »Jos poistutte rivistä, jää siihen aukko», osoittautui nyt todeksi.
— Ensiksikin on kysymys takuusta…
Hakemus on jätettävä samana iltana. Fielding halusi antaa vakuuden, mutta Hamidullah oli sitä mieltä, että heidän piti neuvotella ensin Nawab Bahadurin kanssa.
— Miksi haluatte sekoittaa hänet juttuun?
Lainoppinut tahtoi sekoittaa siihen kaikki ihmiset. Sitten hän ehdotti, että puolustusasianajajaksi valittaisiin joku hindu, koska puolustus siten tulisi tehokkaammaksi. Hän mainitsi pari kolme nimeä — toisilta paikkakunnilta kotoisin olevia lakimiehiä, jotka eivät olleet sekautuneet paikallisiin oloihin — ja sanoi valitsevansa mieluimmin Amritraon, erään kalkuttalaisen asianajajan, jolla oli kuuluisa ammatti- ja yksityismaine, mutta joka oli tunnettu kiihkeäksi englantilaisten vihaajaksi.
Fielding epäröi, koska se hänen mielestään oli menemistä toiseen äärimmäisyyteen. Aziz oli pelastettava, mutta karttaen mahdollisuuden mukaan rotuvihan kiihdyttämistä. Amritraoa inhosivat kaikki kerhossa. Hänen kutsumistaan pidettäisiin poliittisena haasteena.
— Ei, meidän täytyy iskeä koko voimallamme. Kun äsken näin likaisen poliisin kantavan ystäväni yksityispapereita, ajattelin: »Amritrao on mies, joka voi selvittää tämän».
Seurasi synkkä vaitiolo. Temppelin kello jatkoi kumajamistaan. Tämä äärettömän pitkä ja hirmuinen päivä ei ollut vielä täysin lopussa. Valtionkoneiston hampaat jatkoivat työtään; lähetettiin ratsastava sananviejä viemään maistraattiin poliisipäällikön virallista selostusta vangitsemisesta. — Älkää tehkö sitä enää mutkallisemmaksi, vaan antakaa tutkimuksen käydä kulkuaan, pyysi Fielding nähdessään miehen katoavan tomupilveen. — Meidän täytyy voittaa, toisin ei voi käydä. Neiti ei voi mitenkään pysyä syytöksessään.
Tämä lohdutti Hamidullahia, joka huomautti vakavasti: — Jos juttu saa suotuisan käänteen, joutuvat englantilaiset melko ikävään asemaan.
— Hyvästi nyt, hyvä Hamidullah. Nyt meidän pitää luopua arvonimien käyttämisestä. Sanokaa Azizille sydämelliset terveiseni, kun tapaatte hänet, ja pyytäkää häntä pysymään rauhallisena. Nyt palaan takaisin kouluun. Jos teillä on minulle jotakin asiaa, niin soittakaa, mutta ellei se ole mitään erittäin tärkeää, niin älkää soittako, sillä minulla on hyvin paljon työtä.
— Hyvästi, hyvä Fielding. Aiotte siis todellakin liittyä meihin omianne vastaan?
— Ehdottomasti.
Hän oli pahoillaan, että hänen oli ollut pakko ilmaista kantansa. Hän olisi halunnut selviytyä Indiasta saamatta nimilippua selkäänsä. Tämän jälkeen alettaisiin häntä nimittää »englantilaisviholliseksi» ja »epäiltäväksi» — kuluneita sananparsia, jotka ärsyttivät häntä ja vähensivät sitä hyötyä, jota hän olisi voinut tehdä. Hän aavisti, että tästä tulisi sekä traagillinen että vaarallinenkin selkkaus; hän oli jo näkevinään useita pieniä työläitä solmuja, ja joka kerta, kun hänen katseensa sattui kohdistumaan niihin, näyttivät ne muuttuneen suuremmiksi. Vapauteen syntyneenä hän ei pelännyt kaaosta, mutta ei voinut sivuuttaa tosiseikkojakaan.
Päivän tämän osan lopetti kummallinen ja epämääräinen keskustelu professori Godbolen kanssa. Tuo ainainen juttu kyykäärmeestä oli jälleen esillä. Muutamia viikkoja sitten oli eräs opettaja, vastenmielinen parsilainen, löytänyt luokkahuoneesta kiemurtelevan kyykäärmeen. Se oli mahdollisesti voinut tulla sinne itse, mahdollisesti ei, ja opettajakunta vaivasi sillä yhä vieläkin päällikköään tuhlaten hänen aikaansa teorioillaan. Käärme oli niin vaarallinen eläin, ettei Fielding voinut ilman muuta sivuuttaa juttua, ja he tiesivät sen. Senvuoksi oli hänen pakko, vaikka hänellä olikin toisenlaisia huolia miettiessään, voisiko hän lähettää neiti Questedille armahdusanomuksen Azizin puolesta, kuunnella sekavaa selostusta, jossa ei ollut alkua eikä loppua ja joka oli kokonaan vailla perusteita. Lopuksi professori Godbole sanoi: — Saanko nyt sanoa hyvästi? mikä aina tarkoitti sitä, ettei hän ollut vielä puhunut suutansa puhtaaksi. — Kun nyt sanon hyvästi, saan samalla lausua suuren iloni sen johdosta, että sittenkin pääsitte Marabariin. Täsmällisyyden puutteestani ei siis aiheutunut teille kovin suurta harmia, sillä pääsitte sinne kuulemma hyvin miellyttävällä tavalla neiti Derekin autossa. Toivon huviretken onnistuneen hyvin.
— Puheestanne päättäen ette ole vielä kuullut uutista.
— Kyllä olen kuullut.
— Tokkohan. Azizille on tapahtunut jotakin hirveätä.
— Aivan niin. Koulussa ei juuri muusta puhutakaan.
— Mutta huviretkeä, jonka kestäessä jotakin sellaista tapahtuu, tuskin voi sanoa onnistuneeksi, sanoi Fielding kohottaen hämmästyneenä katseensa.
— En tiedä sitä, koska en ollut siellä.
Fielding tuijotti häneen jälleen — hyvin tarpeeton teko, koska mikään silmä ei olisi voinut huomata, mitä bramaanin sielussa liikkui, ja kuitenkin hänellä oli sielu ja sydänkin, ja kaikki hänen ystävänsä luottivat häneen, tietämättä miksi.
— Olen hirveästi pahoillani, Fielding sanoi.
— Huomasin sen heti tullessani huoneeseenne. En halua viivyttää teitä, mutta pyytäisin apuanne erään yksityisen pulman selvittämiseen. Kuten ehkä tiedätte, aion piakkoin lopettaa työni täällä.
— Olen ikäväkseni kuullut sen.
— Aion palata syntymäseudulleni Keski-Indiaan ja jatkaa opetustyötäni siellä. Tahtoisin perustaa sinne terveiden englantilaisten periaatteiden mukaisen lukion, juuri tämän maakuntaopiston kaltaisen.
— Entä sitten? Fielding kysyi huokaisten ja koettaen näyttää kiinnostuneelta.
— Nykyään on olemassa vain yksi kotimainen koulu Maussa.Velvollisuuteni on koettaa saada aikaan parannusta kouluoloihin.Aion neuvoa hänen korkeuttaan antamaan luvan ainakin yhden lukionperustamiseen pääkaupunkiin ja mahdollisesti yhden jokaiseen maakuntaan.
Fielding nojasi päätään käsiinsä. Indialaiset olivat todellakin joskus aivan sietämättömiä.
— Pyytäisin teitä nyt auttamaan minua koulun nimen keksimisessä.
— Nimen keksimisessä? Fielding huudahti tuntien itsensä äkkiä ruumiillisesti sairaaksi, kuten päivällä odotussalissa.
— Niin juuri. Tahtoisin antaa sille sopivan nimen, joka tekisi sen yleisesti tunnetuksi.
— Minulla ei tosiaankaan ole minkäänlaisia koulujen nimiä päässäni enkä voi nyt ajatella muuta kuin Aziz raukkaa. Ettekö nyt ymmärrä, että hän istuu parhaillaan vankilassa?
— Kyllä, mutta en haluakaan vastausta kysymykseeni heti. Pyydän vain, että ajattaisitte asiaa sopivassa tilaisuudessa ja ehdottaisitte sitten pari kolme vaihtoehtoista nimeä. Olin ajatellut nimittää koulun »Herra Fieldingin lukioksi» tahi ellei se sovi, »Keisari Yrjö Viidennen lukioksi».
— Godbole!
Vanha mies risti kätensä näyttäen viekkaalta ja mielistelevältä.
— Onko Aziz syyllinen vai syytön?
— Sen ratkaisee oikeus. Tuomio tulee varmasti olemaan todistusten mukainen.
— Niin, mutta mikä on persoonallinen mielipiteenne? Tässä on mies, joka on ystävämme ja jota pidämme suuressa arvossakin, koska hän elää rauhallista elämää ja tekee työnsä hyvin. No, mitä johtopäätöksiä siitä voi tehdä? Voiko hän vai ei tehdä sellaista tekoa, josta häntä syytetään?
— Ah, sehän on vallan toinen kysymys kuin ensimmäinen, ja siihen on vaikeampi vastata, tarkoitan uskontomme kannalta. Tohtori Aziz on erinomainen nuori mies ja minä kunnioitan häntä suuresti, mutta kuvittelen teidän kysyneen minulta, voiko ihminen tehdä hyviä töitä tai pahoja töitä, mikä seikka on hyvin vaikea ratkaista. Hän puhui välinpitämättömästi ja katkonaisesti.
— Kysyn: tekikö hän sen vai ei? Onko se tarpeeksi selvää? Tiedän, ettei hän tehnyt sitä, ja se on minun lähtökohtani. Aion hankkia täydellisen selvyyden muutamien päivien kuluessa. Viimeinen mielipiteeni on, että syyllinen on opas, joka seurasi neitiä luolaan. Mistään vihamielisyydestä neiti Questedin puolelta ei voi olla puhetta, vaikka Hamidullah uskookin niin. Hänelle on varmasti tapahtunut jotakin hirveää. Mutta te puhutte ikäänkuin hyvä ja paha olisivat yksi ja sama asia.
— Ei, suokaa minulle anteeksi, mutta ei vallan niinkään uskontomme mukaan. Mitään ei voi tapahtua erillisesti. Koko maailma tekee hyväntyön, silloin kun sellainen tehdään, ja kun alhainen teko tehdään, tekee koko maailma senkin. Sallikaa minun ottaa tämä tapaus esimerkiksi selittääkseni teille tarkoitukseni.
Minulle on ilmoitettu, että Marabar-vuoristossa on tehty alhainen teko, jonka seurauksista eräs korkeasti kunnioitettu englantilainen nainen on vakavasti sairastunut. Vastaukseni kuuluu: — Teon suoritti tohtori Aziz. Hän vaikeni imaisten laihat poskensa kuopalle. — Sen suoritti opas. Hän vaikeni jälleen. — Sen suorittaja olitte te. Hänen ilmeensä muuttui samalla kertaa sekä rohkeaksi että araksi. — Sen tein minä. Hän katseli hämillään hihaansa. — Sen tekivät minun oppilaani. Sen on yhtä hyvin voinut tehdä tuo nuori nainen itsekin. Kun jotakin alhaista tapahtuu, on sen takana koko maailmankaikkeus. Asia on sama, kun jotakin hyvää tapahtuu.
— Ja samoin on varmaan silloinkin, kun jollekulle aiheutetaan kärsimyksiä ja niin edespäin, eikä kaikki ole mitään eikä mikään ole mitään, mumisi Fielding ärtyisästi, koska hän tarvitsi lujaa maata jalkojensa alle.
— Suokaa anteeksi, mutta nyt muutatte jälleen keskustelumme lähtökohtaa. Mehän väittelimme hyvästä ja pahasta. Kärsiminen on jotakin, joka koskee vain yksilöä. Jos nuori nainen saa auringonpiston, ei se merkitse mitään maailmankaikkeudelle. Ei niin mitään. Se on erillinen ilmiö ja koskee vain häntä itseään. Jos hän vain uskoisi, ettei hänen päätään pakota, ei hän olisi sairas ja koko juttu loppuisi siihen. Mutta pahan ja hyvän laita on vallan toisin. Ne eivät ole sitä, mitä te luulette niiden olevan, vaan ne ovat sitä, mitä ne ovat, ja jokainen meistä on ollut osaltaan vaikuttamassa kumpaankin.
— Te saarnaatte siis, että paha ja hyvä ovat yksi ja sama asia.
— En, pyydän jälleen anteeksi. Hyvä ja paha ovat eri käsitteitä, kuten niiden nimetkin. Mutta minun vähäpätöisen käsitykseni mukaan ne ovat Jumalan ominaisuuksia. Hän on läsnä toisessa, mutta poissa toisesta, ja läsnäolon ja poissaolon erotus on suuri, suurempi kuin heikot aivoni voivat käsittää. Mutta poissaoloon sisältyy läsnäolokin, poissaolo on eiolemista ja senvuoksi meitä kehoitetaankin toistamaan: — Tule, tule, tule. — Ja samassa hengenvedossa kuin haihduttaakseen sen kauneuden jokaisen jäljen, jota hänen sanoissaan mahdollisesti oli ollut, hän lisäsi: — Mutta oliko teillä lainkaan aikaa katsella Marabarin kiinnostavia muinaisjäännöksiä?
Fielding istui vaiti, koettaen ajatella ja lepuuttaa aivojaan.
— Ettekö edes nähnyt tavallisella leiripaikalla sijaitsevaa kaivoakaan?
— Kyllä, kyllä, vastasi toinen hajamielisesti ajatellen kymmeniä eri asioita.
— Sepä hyvä, sillä se on Tikarin kaivo. Ja hän kertoi legendan, joka olisi ollut hyväksyttävä, jos hän olisi kertonut sen teekutsuissa pari viikkoa sitten. Siinä kerrottiin eräästä hindulaisesta rajahista, joka oli murhannut oman sisarenpoikansa, ja tikarista, jolla teko oli suoritettu ja joka oli tarttunut hänen käteensä, kunnes hän monien vuosien kuluttua oli saapunut Marabar-vuoristoon. Siellä hän oli tullut janoiseksi ja tahtonut juoda, mutta oli huomannut samassa janoisen lehmän ja käskenyt miestensä juottaa sen ensin. Kun se oli tehty, oli tikari pudonnut hänen kädestään, ja tämän tapahtuman muistoksi hän oli sitten rakennuttanut kaivon. Professori Godbolen kertomuksissa esiintyi usein lehmä. Fielding kuunteli tätä kertomusta synkkänä ja äänettömänä.
Illalla hän sai lupakirjan ja kävi puhuttelemassa Azizia, joka oli aivan sekapäinen onnettomuutensa johdosta. – Te hylkäsitte minut, oli hänen ainoa yhtenäinen lauseensa Fielding lähti tiehensä kirjoittamaan kirjettä neiti Questedille. Mutta vaikka neiti saisikin sen, se ei vaikuttaisi mitään asiaan, ja luultavasti McBrydet eivät antaisikaan hänelle koko kirjettä. Neiti Quested oli kova pähkinä purtavaksi. Hän oli niin järkevä ja viisas tyttö ja niin kokonaan vailla ilkeyttä, että hän oli varmasti viimeinen ihminen Chandraporessa, joka olisi tahtonut laittomasti syyttää jotakin indialaista.
Vaikka neiti Quested ei ollut erikoisemmin englantilaisten suosiossa, sai hänen onnettomuutensa nyt esille heidän luonteensa kaikkein parhaimmat puolet. Kaikki joutuivat pariksi tunniksi kiihtymyksen valtaan, jonka naiset tunsivat vielä voimakkaammin kuin miehet, mutta eivät niin pitkää aikaa. »Mitä voimme tehdä sisaremme puolesta?» oli rouva Callendarin ja rouva Lesleyn ainoa ajatus, kun he tukahduttavassa kuumuudessa ajoivat vierailulle. Rouva Turton oli ainoa vieraista, jonka sallittiin mennä sairaan huoneeseen. Hän poistui sieltä epäitsekkään surun aateloimana.
— Minusta tuntuu kuin hän olisi oma rakastettu tyttäreni, hän sanoi, ja kun hän sitten muisti nimittäneensä häntä »intoilijaksi» ja suuttuneensa siitä, että Adela oli mennyt kihloihin nuoren Heaslopin kanssa, hän alkoi itkeä. Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt piiripäällikön rouvan itkevän. Valmis vuodattamaan kyyneliä — niin kylläkin, mutta aina säästäen ne johonkin erikoiseen tilaisuuteen; ja nyt oli sellainen ilmestynyt. Ah, miksi eivät he kaikki olleet ystävällisempiä vieraalle, kärsivällisempiä häntä kohtaan, miksi he eivät olleet vieraanvaraisuuden ohella lahjoittaneet hänelle myötätuntoaankin? Sydämen hellimmät kielet, joita niin harvoin näpätään, värähtelivät nyt hetkisen omantunnonvaivojen kosketuksesta. Jos kaikki toivo oli mennyttä, mikä voitiin ymmärtää majuri Callendarin lausunnosta, oli se mennyttä, eikä sille voitu mitään, mutta heitä painosti määrittelemätön vastuunalaisuuden tunne tuon hänelle tapahtuneen hirmuisuuden vuoksi. Vaikka hän ei ollutkaan kuulunut heikäläisiin, olisi heidän pitänyt ottaa hänet hoiviinsa. Nyt, kun heidän kutsunsa ei enää voinut saavuttaa häntä, eivät he voisi milloinkaan tehdä sitä. — Miksi ei ihminen ajattele enemmän lähimmäistään? huokasi huvinhaluinen neiti Derek. Tällaiset omantunnonvaivat kestivät puhtaimmassa muodossaan enintään muutamia tunteja. Ennen auringonlaskua olivat toiset arvelut tahranneet ne, ja syyllisyyden tunne, joka niin kummallisesti liittyy meidän ja kärsimyksen ensi kohtaukseen, alkoi haihtua.
Ajettiin kerhoon harkitun tyyninä — herrasväkeä tasaista hölkkää vihreiden pensasaitojen välitse — sillä alkuasukkaille ei saanut näyttää, että oltiin järkkyyntyneitä. Nautittiin juomia kuten tavallisesti, mutta kaikki maistui nyt toisenlaiselta, ja katseltiin kaktuksien muodostamia paalutuksia, joiden huiput siirtyivät taivaan purppuraista rantaa vastaan; tunnettiin, että oltiin tuhansien penikulmien päässä sellaisesta maisemasta, josta olisi voitu nauttia. Kerhossa oli tavallista enemmän väkeä, ja monet vanhemmat olivat tuoneet mukanaan lapsensa aikuisten huoneeseen. Eräs nuori äiti — tyhmä, mutta tavattoman kaunis nainen — istui matalalla sohvalla tupakkahuoneessa lapsi sylissään. Hänen miehensä oli matkoilla eikä hän uskaltanut palata huvilaansa pelosta, että »neekerit» voisivat ehkä hyökätä sinne. Koska hän oli naimisissa vähäpätöisen rautatievirkamiehen kanssa, nolattiin hänet tavallisesti, mutta tänä iltana tämä uhkeavartaloinen vaaleatukkainen nainen oli ehkä vaikuttavammin kuin Adela raukka kaiken sen vertauskuva, minkä puolesta kannatti taistella ja kuolla. »Älkää olko levoton, rouva Blakiston, nuo ovat vain Mohurramrumpuja», saattoivat herrat sanoa hänelle. — Siinä tapauksessa ne ovat aloittaneet! rouva vaikeroi painaen lapsensa rintaansa vasten ja toivoen, ettei se valuttaisi kuolaa leualleen tällaisena hetkenä. — Eikö mitä, eivätkä ne missään tapauksessa tule tänne kerhoon. Eivätkä ne tule Burra Sahibin huvilaankaan, hyvä ystävä, vastasi rouva Turton, joka suojelevana kuin Pallas Atene seisoi hänen vieressään luvaten itselleen, ettei hän enää tulevaisuudessa käyttäytyisi niin ylpeästi.
Piiripäällikkö taputti käsiään vaatien hiljaisuutta. Hän oli nyt paljon tyynempi kuin vastaanottaessaan Fieldingin. Hän oli oikeastaan aina tyynempi puhuessaan kokonaiselle seurueelle kuin sen yksityiselle jäsenelle.
— Ensiksikin tahdon sanoa muutamia sanoja naisille, hän aloitti. — Ei ole vähintäkään aihetta levottomuuteen. Olkaa ennen kaikkea tyyniä. Pysykää huoneissanne niin paljon kuin mahdollista, älkää menkö kaupungille älkääkä keskustelko palvelijoiden kuullen. Siinä kaikki.
— Harry, onko kaupungista kuulunut mitään uutta? kysyi hänen vaimonsa, joka seisoi vähän matkan päässä hänestä ja oli myös ottanut käytäntöön pitää-yllä-järjestystä-äänensä. Toiset vaikenivat tämän ylentävän keskustelun aikana.
— Siellä on kaikki täysin rauhallista.
— Minäkin otaksuin niin. Nuo rummut ovat tietysti vain Mohurramia.
— Sen valmistelua vain. Kulkue lähtee liikkeelle vasta ensi viikolla.
— Aivan niin. Vasta maanantaina.
— Herra McBryde on pukeutunut fakiiriksi ja mennyt sinne, sanoi rouvaCallendar.
— Tuo on juuri sellaista, mitä ei saa sanoa, huomautti piiripäällikkö viitaten häneen. — Pyydän teitä olemaan varovaisempi, rouva Callendar, tällaisina aikoina.
— Minäkö? Kyllä… minä… Hän ei loukkautunut, tuntien olevansa turvallinen nähdessään piiripäällikön vakavuuden.
— Onko vielä muita kysymyksiä? Välttämättömiä kysymyksiä.
— Onko… missähänon? sopersi rouva Lesley.
— Vankilassa. Takuuta ei hyväksytty.
Fielding puhui senjälkeen. Hän tahtoi tietää, oliko neiti Questedin tilasta laadittu minkäänlaista virallista ilmoitusta, vai olivatko kaikki nämä vakavat huhut pelkkiä juoruja. Hänen kysymyksensä vaikutti vastenmielisesti, osittain senvuoksi, että hän oli maininnut neidin nimen. Hänestä ja Azizista puheltiin tavallisesti vain kautta rantain.
— Toivon Callendarin piakkoin voivan antaa meille tietoja.
— En voi ymmärtää, miten tämä kysymys voidaan lukea välttämättömiin kysymyksiin, sanoi rouva Turton.
— Pyytäisin kaikkia naisia nyt hyväntahtoisesti poistumaan tupakkahuoneesta? huusi Turton taputtaen jälleen käsiään. — Ja muistakaa sanani. Teidän pitää auttaa meitä näiden pahojen aikojen läpi, ja te voitte tehdä sen siten, että käyttäydytte kuten normaaliaikoinakin. Muuta en pyydä. Voinko luottaa teihin?
— Ehdottomasti, Burra Sahib, sanoivat kuorossa jännittyneet, levottomat naiset. He poistuivat huolestuneina, mutta ylpeinä, vieden rouva Blakistonin keskellään kuin pyhän liekin. Piiripäällikön yksinkertaiset sanat olivat muistuttaneet heitä siitä, että hekin muodostivat valtakunnan etuvartion. Heidän Adelaa kohtaan osoittamansa myötätuntoisen rakkauden rinnalle tuli muuan toinen tunne, joka ajan oloon tukahduttaisi edellisen. Sen ensimmäiset merkit olivat vähäpätöiset ja arkipäiväiset. Rouva Turton teki äänekkäitä leikillisiä huomautuksia pelatessaan bridgeä ja rouva Lesley alkoi nyplätä kaulahuivia.
Naisten poistuttua tupakkahuoneesta piiripäällikkö istuutui pöydänkulmalle voidakseen johtaa puhetta muodollisuuksitta. Ristiriitaiset ajatukset taistelivat ylivallasta hänen sisimmässään. Hän tahtoi kostaa neiti Questedin puolesta ja rangaista Fieldingiä, mutta käyttäytyä silti täysin puolueettomasti. Hän tahtoi antaa raippoja jokaiselle näkemälleen alkuasukkaalle, mutta pidättyä tekemästä mitään sellaista, joka aiheuttaisi kapinan ja tekisi sotaväen väliintulon välttämättömäksi Häntä oikein peloitti kutsua avukseen joukkoja; sotilaat saavat aikaan järjestyksen yhdessä asiassa, mutta sotkevat tusinan muita sekä nöyryyttävät mielellään siviiliviranomaisia. Muuan upseerikin oli läsnä kokouksessa sinä iltana eräs luutnantti, joka oli eksynyt sinne jostakin gurkharykmentistä. Hän oli hieman juovuksissa ja piti itseään kohtalon lähettämänä. Piiripäällikkö huokaisi. Tässä ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävissä kuin turvautua neuvotteluihin ja myönnytyksiin entiseen tapaan. Hän toivoi takaisin noita hyviä vanhoja aikoja, jolloin englantilainen voi ottaa kunniansa omiin käsiinsä tarvitsematta pelätä jälkiseurauksia. Nuori Heaslop raukka oli astunut askeleen siihen suuntaan kieltäytymällä hyväksymästä takuuta, mutta piiripäällikön mielestä nuori Heaslop raukka ei ollut menetellyt siinä oikein viisaasti. Siitä ei olisi seurauksena ainoastaan se, että Nawab Bahadur ja muut suuttuivat, vaan sekin, että Indian hallitus puuttuisi asiaan ja loppujen lopuksi Englannin parlamenttikin. Hänen täytyi koko ajan pitää mielessään, ettei Aziz ollut vielä syyllinen lain kannalta, ja tämä ponnistus väsytti häntä.
Toiset, joiden edesvastuu ei ollut niin suuri, saattoivat käyttäytyä luonnollisesti. He olivat alkaneet keskustella »naisista ja lapsista» — ilmaisumuoto, joka muutamia kertoja toistettuna voi viekoitella miehisen sukupuolen menettämään malttinsa. Jokainen tunsi, että kaikki se, mitä hän rakasti enimmän maailmassa, oli vaarassa ja huusi kostoa, ja neiti Questedin kylmät, melkein tuntemattomat piirteet katosivat niiden kasvojen tieltä, jotka olivat kullekin suloisimmat ja lämpimimmät hänen yksityisessä elämässään. »Tässä ovat naiset ja lapset kysymyksessä», toistelivat he. Piiripäällikkö tiesi, että hänen pitäisi estää heitä kiihtymästä, mutta ei hennonnut tehdä sitä. »Meidän pitäisi pakottaa heidät antamaan panttivankeja», ja niin edespäin. Useimmat näistä naisista ja lapsista matkustaisivat parin päivän kuluttua vuoristoon, mutta nyt ehdotettiin, että heidät lähetettäisiin sinne heti ylimääräisellä junalla.