— Miksi se ei olisi ollut totta?
— Hän moitti majuria vaikuttaakseen sinuun.
— Hyväinen aika, en ymmärrä nyt tarkoitustasi!
— Se on sivistyneiden alkuasukasten uusin temppu. Ennen vanhaan he tavallisesti ryömivät, mutta nuorempi sukupolvi haluaa ilmaista miehekkään riippumattomuutensa. He luulevat sen vaikuttavan paremmin. Mutta pöyhkeillessään tahi ryömiessään alkuasukas kätkee aina jotakin sanojensa taakse, ja ellei muuta, niin hän koettaa ainakin sokaista kuuntelijan silmät. Heidän joukossaan on tietysti poikkeuksiakin.
— Oleskellessasi kotona et milloinkaan arvostellut ihmisiä noin.
— India ei ole koti, vastasi Heaslop melkein töykeästi, mutta saadakseen äitinsä vakuutetuksi hän oli toistanut lauseparsia ja väitteitä, joita hän oli kuullut vanhemmilta virkaveljiltään, eikä hän senvuoksi tuntenut itseään oikein varmaksi. Kun hän sanoi: — Heidän joukossaan on tietysti poikkeuksiakin, matki hän herra Furtonia, ja »sokaista kuuntelijan silmät» oli majuri Callendarin omaisuutta. Lauseparret tehosivat tavallisesti ja niitä käytettiinkin yleisesti kerhossa, mutta rouva Moore oli taitava huomaamaan, milloin joku liehui lainalentimillä, ja olisi voinut vaatia häntä mainitsemaan suoranaisia esimerkkejä.
Mutta hän sanoi vain: — En voi kieltää, etteivät sanasi kuulosta hyvin järkeviltä, mutta et saa missään tapauksessa kertoa majuri Callendarille sanaakaan siitä, mitä minä nyt olen kertonut sinulle tohtori Azizista.
Heaslop tunsi olevansa uskoton omaa luokkaansa kohtaan, mutta lupasi kuitenkin ja lisäsi: — Vastapalvelukseksi pitää sinun luvata, ettet puhu Adelalle mitään Azizista.
— Enkö saisi puhua hänestä? Miksi en?
— Nyt palaat jälleen samaan asiaan, äiti. En voi todellakaan selittää sinulle kaikkea. En tahdo, että Adela tulee levottomaksi, siinä kaikki. Hän saattaa ruveta miettimään, kohtelemmeko me alkuasukkaita oikein ja muita samanlaisia jonninjoutavia asioita.
— Mutta hän matkusti tänne juuri senvuoksi. Me keskustelimme kaikesta laivassa ja meillä oli siitä oikein pitkä keskustelu astuessamme maihin Adenissa. Hän tuntee sinut leikissä, mutta ei työssä, kuten hän sanoo, ja hän halusi tulla tänne katselemaan hieman ympärilleen, ennenkuin hän tekee lopullisen päätöksensä — ja ennenkuin sinäkään teet sen. Hän on hyvin järkevä tyttö.
— Tiedän sen, Heaslop sanoi alakuloisesti.
Hänen äänensä hieman levoton sävy saattoi hänen äitinsä ajattelemaan, että hän oli yhä vielä tuollainen pieni poika, jonka täytyi saada omakseen haluamansa kapine, minkävuoksi hän lupasikin täyttää hänen pyyntönsä. He sanoivat toisilleen hyvää yötä suudellen toisiaan.
Mutta Heaslop ei ollut kieltänyt äitiään ajattelemasta Azizia ja äiti muistelikin häntä mennessään huoneeseensa. Hän ajatteli uudestaan kohtausta moskeassa pojan selitysten valossa nähdäkseen, kenen saama vaikutelma oli oikea. Niin, sitä saattoi kyllä pitää vastenmielisenäkin. Lääkäri oli aloittanut moittimalla häntä, oli ensin sanonut rouva Callendaria hauskaksi, mutta muuttanutkin sitten arvosteluaan, kun oli tuntenut lujaa maata jalkojensa alla. Hän oli kertonut vaikeroiden suruistaan, poikennut lukemattomia kertoja toiseen äänilajiin puhuessaan samasta asiasta, ollut epäluotettava, kyseliäs ja kerskaileva. Niin, se oli aivan totta, mutta millaisen väärän kuvan se antoikaan miehestä; se, mikä oli olennaista hänessä, oli lyöty kuoliaaksi.
Ripustaessaan päällystakkiaan naulaan hän huomasi pienen ampiaisen istuutuneen naulan päähän. Hän oli oppinut tuntemaan tuon ampiaisen tahi sen sukulaiset päivän kuluessa. Ne eivät olleet samanlaisia kuin englantilaiset ampiaiset, näillä oli pitkät keltaiset jalat. Ehkä ampiainen luuli naulaa oksaksi — indialaiset eläimet eivät osaa erottaa rakennusten sisäpuolta ulkopuolesta. Yöperhoset, rotat, linnut ja hyönteiset rakentavat pesänsä yhtä hyvin sisälle kuin uloskin; rakennus on niille ikuisen viidakon luonnollinen kasvi. Tuossa se riippui nukkuen, shakaalien ulvoessa kiihkeästi kedoilla ja niiden haukunnan sekautuessa rumpujen pärinään.
— Pieni ystäväni, rouva Moore sanoi ampiaiselle. Se ei herännyt, mutta hänen äänensä liehui ulos ja lisäsi yön hämminkiä.
Piiripäällikkö piti sanansa. Seuraavana päivänä hän lähetti kutsukortteja useimmille paikkakunnan indialaisille herrasmiehille ilmoittaen ottavansa heidät vastaan kerhon puutarhassa ensi tiistaina viiden ja seitsemän välillä ja että rouva Turton toivottaisi mielellään tervetulleiksi kaikki ne heidän perheittensä naiset, jotka eivät välitä purdahnista [purdah, väliverho, joka indial. talossa erottaa naisten osaston]. Hänen tekonsa aiheutti suuren hälinän ja siitä keskusteltiin eri piireissä.
— Tämä tapahtuu maaherran määräyksestä, kuului Mahomet Alin selitys. — Turton ei tekisi sitä milloinkaan, ellei hänen olisi pakko. Nuo korkeammat virkamiehet ovat toisenlaisia, he ovat myötämielisiä meille, varakuningaskin, ja he vaativat, että meitä on kohdeltava oikein. Mutta he tulevat tänne niin harvoin ja asuvat niin kaukana täältä. Kuitenkin —
— Hyvähän on tuntea myötämielisyyttä matkojen päästä, sanoi muuan parrakas vanha herra. — Minä annan enemmän arvoa ystävälliselle sanalle, joka kuiskataan korvaani. Herra Turton on lausunut sen syystä tai toisesta. Hän puhuu ja me kuuntelemme. En ymmärrä, miksi meidän pitäisi väitellä asiasta sen pitemmälti. Lopuksi hän toisti muutamia koraanin lauseita.
— Kaikilla ei ole teidän lempeää luonnottanne, Nawab Bahadur [kunnianimi indialaisten keskuudessa], eikä teidän oppineisuuttanne.
— Maaherra saattaa olla hyvä ystäväni, mutta minä en aiheutakaan hänelle minkäänlaisia huolia. Kuinka voitte, Nawab Bahadur? — Kiitoksia, mainiosti, sir Gilbert. Kuinka itse voitte? — Ja sillä siitä on päästy. Mutta minä voin olla herra Turtonin silmätikkuna, ja jos hän kutsuu minut, otan kutsun vastaan. Aion matkustaa tänne Dilkushasta juuri senvuoksi, vaikka minun silloin täytyykin lykätä toisia asioita tuonnemmaksi.
— Tulette menettämään arvokkaisuutenne, sanoi äkkiä muuan pieni tumma herra.
Kaikki liikahtivat paheksuvasti. Kuka olikaan tämä sivistymätön nousukas, joka uskalsi arvostella piirikunnan rikkainta tilanomistajaa? Vaikka Mahomet Ali olikin samaa mieltä nousukkaan kanssa, katsoi hän velvollisuudekseen vastustaa häntä. — Herra Ram Chand! hän sanoi kumartaen jäykästi kädet lanteilla.
— Herra Mahomet Ali!
— Herra Ram Chand, Nawab Bahadur osaa varmasti päättää ilman teidän arvosteluannekin, mikä sopii hänen arvolleen.
— En luule lainkaan menettäväni arvokkaisuuttani, sanoi Nawab Bahadur Ram Chandille hyvin ystävällisesti, sillä hän huomasi miehen käyttäytyneen epäkohteliaasti, ja tahtoi pelastaa hänet seurauksilta. Hän oli hetkisen aikonut sanoa: »Luulen kylläkin menettäväni arvokkaisuuteni», mutta oli hylännyt sen, koska se ei ollut kohteliasta puhetta. — Miten se vahingoittaisi arvokkaisuuttamme? En todellakaan käsitä. Kutsuhan on laadittu hyvin kohteliaaseen muotoon. — Kun hän tunsi, ettei hän voinut tasoittaa tämän enempää itsensä ja kuulijoittensa välistä yhteiskunnallista juopaa, hän lähetti hienosti puetun pojanpoikansa, joka oli hänen seuralaisenaan, hakemaan vaunuja. Kun ne ajoivat esiin, hän toisti kaiken sanomansa, vaikkakin pitkäveteisemmin, ja lopetti: — Tapaamme tiistaina, hyvät herrat. Toivon silloin kohtaavani teidät kaikki kerhon puutarhassa.
Tämä lausunto merkitsi paljon. Nawab Bahadur oli rikas tilanomistaja, hyväntahtoinen, huomattu mies. Maakunnan kaikki kansankerrokset kunnioittivat häntä suuresti. Hän oli rehellinen vihollinen ja vilpitön ystävä, ja hänen vieraanvaraisuutensa oli tullut sananparreksi. »Lahjoita äläkä lainaa, sillä kuka kiittää sinua siitä kuolemasi jälkeen», oli hänen mielilauseensa. Rikkaana kuoleminen oli hänen mielestään epärehellistä. Kun tällainen mies alistui viidenkolmatta mailin pituiseen automatkaan saadakseen puristaa piiripäällikön kättä, alkoi juhla näyttää toisenlaiselta. Sillä hän ei ollut muutamien huomattavien herrojen kaltainen, jotka lupauduttuaan tulemaan pettävätkin toiset viime hetkessä ja antavat pikkukalojen räpistellä verkossa. Jos hän sanoi tulevansa, ei hän milloinkaan pettänyt niitä, jotka luottivat häneen. Kaikki ne herrat, joiden kanssa hän oli keskustellut, kehoittivat nyt toisiaan menemään kutsuihin, vaikka he sydämessään olivatkin vakuutettuja siitä, että hänen neuvonsa oli tyhmä.
Hän oli puhunut oikeussalin viereisessä pienessä huoneessa, jossa asianajajat odottivat asiakkaitaan. Ja asiakkaat puolestaan odottivat ulkona tomuisella kadulla. He eivät olleet saaneet minkäänlaisia kutsukortteja herra Turtonilta. Ja heidänkin takanaan oli piirejä — väkeä, jolla ei ollut yllään muuta kuin lanteiden ympärille kierretty vaatekappale, väkeä, jolla ei ollut edes sitäkään ja joka kulutti aikaansa lyömällä paria keppiä yhteen tulipunaisen nuken edessä — ihmissuku, joka eli elämäänsä kaukana kaikesta siitä, minkä sivistynyt ihminen voi käsittää, kunnes ei mikään inhimillinen kutsu voinut enää saavuttaa sitä.
Ehkä kaikkien kutsujen täytyykin tulla taivaasta, ehkä ihmiset tekevätkin turhaa työtä koettaessaan toteuttaa yhteenkuuluvaisuuden aatetta, koska he yrityksillään vain laajentavat juopaa. Niin ajattelivat kaikissa tapauksissa vanha herra Graysford ja nuori herra Sorley, nuo alttiit lähetyssaarnaajat, jotka asuivat teurastamoiden takana, matkustivat aina kolmannessa luokassa eivätkä tulleet milloinkaan kerhoon. Isämme huoneessa on monta asuinsijaa, he opettivat, ja vain siellä voidaan ihmiskunnan yhteensoveltumattomat vastakohdat toivottaa tervetulleiksi ja suoda niille huojennusta. Sen kuistilta eivät palvelijat aja pois ketään, olipa hän musta tahi valkoinen, eikä ulkopuolelle tarvitse jäädä kenenkään, joka vain lähestyy rakastavin sydämin. Ja miksi pitäisi jumalallisen vieraanvaraisuuden loppua tähänkään? Ajatelkaahan esimerkiksi apinoita. Eikö siellä voisi olla sijaa apinoillekin? Vanha herra Graysford sanoi ei, mutta nuori Sorley, joka oli vapaamielinen, sanoi kyllä. Hän ei tiennyt mitään syytä, miksi eivät apinat saisi vastaavaa osaansa autuudesta, ja hän pani tästä kysymyksestä toimeen suopeita väittelytilaisuuksia hinduystäviensä kanssa. Entä shakaalit sitten? Ne tuntuivat totta puhuen melko vastenmielisiltä herra Sorleystäkin, mutta hän myönsi sentään, että koska Jumalan armo on rajaton, voi se ehkä hyvinkin ulottua kaikkiin nisäkkäisiin. Entä ampiaiset? Hän kävi epävarmaksi, kun tuli puhe ampiaisista, ja tahtoi vaihtaa puheenaihetta. Entä appelsiinit, kaktukset, kristallit, savi ja kaikki herra Sorleyn sisässä vilisevät bakteerit? Ei, ei, se oli jo liian pitkälle menemistä!
Peli-iltaa ei voitu sanoa onnistuneeksi — ei ainakaan siinä merkityksessä, mitä rouva Mooren ja neiti Questedin oli tapana sanoa onnistuneeksi. He tulivat varhain, koska juhla oli toimeenpantu heidän kunniakseen, mutta useimmat indialaiset vieraat olivat tulleet vielä aikaisemmin ja seisoivat nyt toimettomina yhdessä ryhmässä verkkopallokenttien takana.
— Kello on vasta vähän yli viiden, sanoi rouva Turton. — Mieheni tulee virastosta hetkisen kuluttua ja panee kaiken alkuun. En ymmärrä lainkaan, mitä meidän pitää tehdä. Meillä ei ole milloinkaan ennen ollut tällaista illanviettoa kerhossa. Herra Heaslop, aiotteko panna toimeen tällaisia kutsuja minun kuoltuani? Tämä on jotakin sellaista, joka saisi vanhan ajan Burra Sahibit kääntymään haudoissaan.
Ronny nauroi kunnioittavasti. — Sinähän halusit jotakin silmääkiehtovaa ja nyt olemme hankkineet sinulle sellaista, huomautti hän neiti Questedille. — Mutta sinusta nuo hellehattuun ja säärystimiin arjalaiset veljet näyttävät?
Ei kumpikaan nainen vastannut mitään, hieman ikävystyneinä verkkopallokentän toiselle puolen. Ei, tuo ei ollut lainkaan silmääkiehtovaa; kun Itä luopuu vuosisataisesta komeudestaan, laskeutuu se laaksoon, jonka loppua ei näy.
— Meidän pitää ennen kaikkea muistaa, ettei kukaan tänne saapunut merkitse mitään, koska sellaiset eivät tule tänne, jotka merkitsisivät jotakin. Vai mitä, rouva Turton?
— Aivan niin, tuo uhkea nainen sanoi nojautuen taaksepäin. Hän »varustautui», kuten hän sanoi — ei kuitenkaan minkään sellaisen varalta, joka tulisi tapahtumaan tänä iltana tahi tällä viikolla, vaan ajatellen epämääräistä tulevaisuuden tapausta, jolloin joku korkea virkamies saapuisi arvostelemaan hänen yhteiskunnallista suuruuttaan. Julkisesti esiintyessään hän useimmiten oli juuri tällainen, ylhäisen pidättyväinen.
Saatuaan lisää varmuutta hänen kannatuksestaan Ronny jatkoi: — Jos syttyisi kapina, eivät sivistyneet indialaiset hyödyttäisi meitä ensinkään, minkävuoksi heidän voittamistaan puolellemme ei kannata lainkaan koettaakaan, koska he eivät merkitse mitään. Useimmat noista miehistä, jotka nyt näette täällä, ovat kapinallisia sydämessään, ja loput juoksisivat ja huutaisivat toisten mukana. Mutta maanviljelijät — se on kokonaan toinen juttu. Mutta nuo tuolla — älkää kuvitelkokaan heidän edustavan Indiaa.
Hän viittasi aukion takaa näkyvään tummaan ryhmään; siellä näkyi välähdyksiä silmälasien takaa tahi joku raapaisi kengällään ikäänkuin tuntien, että heitä halveksittiin. Eurooppalaiset vaatteet olivat levinneet kuin spitali. Harvat olivat mukaantuneet kokonaan, mutta kukaan ei ollut jäänyt tartunnasta osattomaksi. Oli hiljaista aukion molemmin puolin Ronnyn lopettaessa puheensa; vihdoin liittyi muutamia englantilaisia naisia ryhmään, mutta heidän sanansa tuntuivat haihtuvan heti, kun ne lausuttiin. Muutamia haarahaukkoja liiteli hitaasti taivaalla, niiden yläpuolella leijaili suuri korppikotka, ja läpikuultava taivas heijasti väräjämätöntä valoaan kaikkialle.
Keskusteltiin »Kate-serkusta».
He olivat koettaneet saada esille näyttämöllä oman suhtautumisensa elämään ja pukeutua keskiluokan englantilaisten tapaan, jollaisia he todellisuudessa olivat. Ensi vuonna he esittäisivät »Tie onneen» tahi »Henkivartijat»-nimisen näytelmän. Lukuunottamatta tätä vuosittaista partioretkeä, he antoivat kirjallisuuden olla jokseenkin rauhassa. Miehillä ei ollut aikaa syventyä siihen eivätkä naiset ryhtyneet mihinkään, mitä he eivät voineet tehdä yhdessä miesten kanssa. Heidän tietämättömyytensä kaunotaiteista oli merkille pantava, eivätkä he laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta huomauttaakseen siitä toisilleen. Oli sopimatonta puhua indialaisista, sentähden että se kuului ammattiin, ja vielä vähemmän taiteesta, ja Ronny oli vaientanut äitinsä, kun tämä oli kysynyt hänen viuluaan; viulu oli melkein kuin häpeäpilkku eikä missään tapauksessa soitin, josta saattoi puhua julkisesti. Rouva Moore pani merkille, kuinka suvaitsevaisiksi ja sovinnaisiksi hänen arvostelunsa olivat muuttuneet; kun he kauan aikaa sitten olivat nähneet »Kate-serkun» Englannissa, oli Ronny halveksinut sitä, mutta nyt hän väitti sitä hyväksi ollakseen loukkaamatta kenenkään tunteita.
Paikkakunnan lehdessä oli kyllä ollut »moittiva arvostelu, sellainen, jota ei kukaan valkoinen mies olisi voinut kirjoittaa», kuten rouva Lesley sanoi. Näytelmää kiitettiin luonnollisesti yhtä paljon kuin sen näyttämölleasetusta ja näyttelemistäkin, mutta arvostelussa oli ollut seuraava lause: »Neiti Derek, joka muuten sopi ihastuttavasti osaansa, oli nähtävästi kokematon ja unhotti silloin tällöin vuorosanansa». Tätä rehellisen arvostelun heikkoa yritystä oli pidetty hyvin loukkaavana. Neiti Derek, joka oli paatunut, ei kylläkään ollut valittanut, mutta sitä enemmän hänen ystävänsä. Neiti Derek ei kuulunut Chandraporen siirtokunnan asukkaisiin. Hän oli tullut vierailemaan pariksi viikoksi poliisipäällikön, McBryden, luo ja täyttänyt kiltisti yhteisnäyttelyyn viime hetkessä ilmestyneen aukon. Kuinka kaunis muisto hänelle nyt jäisikään heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta!
— Työhön, Mary, työhön! huudahti piiripäällikkö taputtaen vaimoaan olkapäähän ratsuruoskallaan.
Rouva Turton nousi vastahakoisesti. — Mitä minun oikeastaan pitää tehdä? Ah noita purdahn-naisia! Luulin varmasti, ettei ainoakaan heistä tulisi tänne.
Pieni ryhmä indialaisia naisia oli kokoontunut puutarhaan vaatimattoman huvimajan läheisyyteen, minne ujoimmat olivat jo paenneet. Muut seisoivat selin seurueeseen kääpiöpuuryhmän varjossa. Jonkun matkan päässä heistä seisoivat heidän miehiset sukulaisensa pitäen silmällä tätä uhkayritystä.
— Minun mielestäni heidän pitäisi tulla tänne minun luokseni.
— Tule nyt vain, Mary. Älä ole hermostunut.
— Kieltäydyn tervehtimästä miehiä kädestä, paitsi Nawab Bahaduria.
— Keitä siellä nyt oikeastaan onkaan? Hän tarkasteli ryhmää. — Hm, hm, melkein kaikki ne, joita voitiin odottaakin. Luulen tietäväni, miksi kukin on saapunut tänne. Tuo ajattelee välikirjaa ja tuo haluaa saada minut oikealle puolelleen Mohurram juhlassa [Mohurram, muhamettilaisten uskonnollisia juhlia]. Tuolla on tähtientutkija, joka ei tahtonut ottaa osaa kunnallistaen rakennuskustannuksiin, ja tuolla tuo parsilainen, ja tuo on — halloo, kas niin — aivan keskelle runkoruusuryhmää. Veti vasemmasta ohjaksesta aikoessaan vetää oikeasta. Kuten tavallisesti!
— Heille ei olisi milloinkaan pitänyt antaa lupaa ajaa pihalle, koska se ei ole lainkaan hyväksi heille, sanoi rouva Turton, joka vihdoinkin oli alkanut lähestyä huvihuonetta rouva Mooren, neiti Questedin ja rottakoiransa seuraamana. — En ymmärrä lainkaan, miksi he ovat tulleet. He inhoavat tällaista yhtä paljon kuin mekin. Kysykää vain rouva McBrydeltä. Hänen miehensä pakotti hänet toimeenpanemaan purdahnkutsuja, kunnes hän teki lakon.
— Tämä ei ole mikään purdahnkutsu, oikaisi neiti Quested.
— Vai ei! kuului halveksiva vastaus.
— Olkaa ystävällinen ja ilmoittakaa meille, keitä nämä naiset ovat, pyysi rouva Moore.
— Te olette heitä etevämpiä joka suhteessa. Älkää unhottako sitä. Te olette kaikkia indialaisia etevämpiä, paitsi paria kolmea kuningatarta, jotka ovat teidän vertaisianne.
Hän meni tervehtimään ryhmää toivottaen naiset muutamin urdulaisin sanoin tervetulleiksi. Hän oli opetellut kieltä, mutta vain siinä tarkoituksessa, että voisi puhutella palvelijoita, minkävuoksi hän ei tuntenutkaan kohteliaampia sanontatapoja ja tiesi vain teonsanojen imperatiivimuodot. Lopetettuaan lyhyen puheensa hän kysyi seuralaisiltaan: — Onko tämä sellaista, mitä olitte odottaneet?
— Olkaa ystävällinen ja sanokaa näille naisille minun toivovan, että osaisin puhua heidän kieltään, ja ilmoittakaa, että me vasta äskettäin olemme saapuneet heidän maahansa.
— Ehkä me sentään osaamme hieman teidän kieltänne, sanoi muuan nainen.
— Miten hullunkurista, hän ymmärtää! sanoi rouva Turton.
— Eastborne, Piccadilly, High Park Corner, sanoi eräs toinen nainen.
— Niin, he osaavat englanninkieltä.
— Mutta nythän voimme keskustella; miten hauskaa! Adela huudahti vilkastuen.
— Hän tuntee Pariisinkin, huomautti eräs katselija.
— He matkustivat ehkä Pariisin kautta tullessaan tänne, sanoi rouva Turton ikäänkuin olisi kuvaillut muuttolintujen matkoja. Hänen käytöksensä oli muuttunut vieläkin hillitymmäksi hänen huomattuaan muutamien ryhmän naisten eurooppalaistuneen niin, että he ehkä voisivat ruveta arvostelemaan häntä.
— Tuo pienempi nainen on vaimoni, rouva Bhattacharya, selitti katselija. — Tuo pitempi taasen on sisareni, rouva Das.
Molemmat naiset suoristautuivat ja hymyilivät. Heidän liikkeissään oli jotakin kummallisen epävarmaa, aivan kuin he olisivat etsineet jotakin uutta kaavaa, jonka hankkimisessa ei Itä eikä Länsi voinut auttaa heitä. Kun rouva Bhattacharyan mies puhui, kääntyi vaimo syrjään hänestä, mutta mies ei välittänyt lainkaan siitä, että vaimo katseli muita miehiä. Sanoaksemme totuuden, kaikki naiset olivat epävarmoja, kyyristyivät maahan ja suoristautuivat jälleen, nauraa hihittivät ja tekivät pieniä anteeksipyytäviä ja kauhistuneita liikkeitä kaikesta, mitä sanottiin, milloin hyväillen, milloin taas paeten rottakoiraa. Neiti Quested oli nyt saanut ikävöimänsä tilaisuuden; hänellä oli myötämielisiä indialaisia edessään ja hän koetti taivuttaa heitä puhumaan, mutta epäonnistui ja sai turhaan hyökkäillä tätä kohteliaisuuden kaikuvaa muuria vastaan. Kaikki, mitä hän sanoi, aiheutti anteeksipyytävän muminan, joka muuttui sulaksi osanotoksi, kun hän pudotti nenäliinansa. Hän koetti olla tekemättä mitään saadakseen nähdä, mitä se vaikuttaisi, mutta silloin eivät vieraatkaan tehneet mitään. Rouva Moorella oli yhtä vähän menestystä. Rouva Turton odotti heitä pidättyväisenä; hän oli tiennyt jo alusta alkaen, millainen sekasotku tästä kaikesta tulisi.
Kun he sanoivat hyvästi, juolahti jotakin rouva Mooren mieleen ja hän sanoi rouva Bhattacharyalle, jonka kasvoista hän piti: — Sallisittekohan meidän tulla vierailulle luoksenne jonakin päivänä?
— Milloin sitten? kysyi rouva kumartuen ihastuttavasti eteenpäin.
— Milloin teille vain sopii.
— Kaikki päivät ovat sopivia.
— Sopiiko torstaikin?
— Vallan mainiosti.
— Iloitsemme suuresti siitä, koska se on meistä todellakin hauskaa.Mihin aikaan?
— Milloin vain.
— Sanokaa, milloin sopisi parhaiten. Me olemme täydellisiä muukalaisia teidän maassanne. Emme tiedä lainkaan, milloin otatte vastaan, sanoi neiti Quested.
Ei rouva Bhattacharyakaan näyttänyt olevan siitä selvillä. Hänen viittauksensa vihjasivat siihen, että hän siitä alkaen, kun torstait luotiin, oli tiennyt englantilaisten naisten tulevan vierailulle hänen luokseen jonakin torstaina, ja oli senvuoksi aina kotona sinä päivänä. Kaikki ihastutti eikä mikään kummastuttanut häntä. Hän lisäsi: — Me matkustamme Kalkuttaan tänään.
— Niinkö? huudahti Adela, huomaamatta ensin ristiriitaa. Mutta sitten hän sanoi: — Ah, mutta jos me tulemme, olette te matkustaneet!
— Rouva Bhattacharya ei väittänyt vastaan. Mutta hänen miehensä huusi paikaltaan: — Niin, niin, teidän pitää tulla torstaina!
— Mutta tehän olette silloin Kalkutassa.
— Emmekä ole. Hän sanoi jotakin nopeasti bengaalin kielellä vaimolleen.— Odotamme teitä torstaina.
— Niin, torstaina, toisti nainen.
— Ettehän vain aio meidän vuoksemme lykätä matkaanne tuonnemmaksi? huudahti rouva Moore.
— Emme suinkaan. Emme ole sellaisia ihmisiä. Mies nauroi.
— Mutta luulen teidän sittenkin peruuttaneen matkanne. Olen siitä kovin pahoillani.
Kaikki nauroivat nyt, huomaamatta kuitenkaan lainkaan sitä, että olivat menetelleet kömpelösti. Seurasi loppumaton väittely, jonka kuluessa rouva Turton hymyili itsekseen ja peräytyi omiensa luo. Sovittiin lopuksi, että he tulisivat torstaina, mutta varhain aamulla, häiritäkseen mahdollisimman vähän Bhattacharyain suunnitelmia. Herra Bhattacharya lupasi lähettää vaununsa hakemaan heitä ja palvelijan näyttämään heille tietä. He sanoivat jäähyväiset ladellen kohteliaisuuksia ja hymyillen, ja kolme naista, jotka eivät tähän saakka olleet ottaneet lainkaan osaa keskusteluun, pyrähti äkkiä esille huvimajasta kuin kolme ihmeellisen väristä pääskystä ja kumarsi heille.
Sillä aikaa oli piiripäällikkökin tehnyt kierroksensa. Hän lausui ystävällisiä huomautuksia ja muutamia leikillisiä sanoja, joille taputettiin innostuneesti käsiä, mutta hän tiesi jotakin epäedullista melkein jokaisesta vieraastaan ja esiintyi senvuoksi mahtavasti. Elleivät he olleet pelanneet väärin, olivat he tehneet jotakin muuta moitittavaa, ja nekin, joissa ei ollut mitään vikaa, halusivat hankkia itselleen joitakin etuja häneltä. Hän arveli, että tällainen pelierä saisi aikaan enemmän hyötyä kuin pahaa; muuten hän ei olisi pannut sitä toimeenkaan, mutta hänellä ei ollut minkäänlaisia harhaluuloja ja hän peräytyikin juuri oikeaan aikaan aukion englantilaiselle puolelle. Hänen jättämänsä vaikutelmat vaihtelivat. Monet vieraat, erittäinkin vaatimattomammat ja vähemmän englantilaistuneet, olivat vilpittömän kiitollisia. Joutuminen niin korkean virkamiehen puhuteltavaksi oli häviämätön aarre. He eivät välittäneet lainkaan siitä, kuinka kauan he saivat seisoa, tai kuinka vähän tapahtui, ja kun kello löi seitsemän, oli heidän poistuttava. Nawab Bahadur oli välinpitämätön omasta puolestaan siitä huomiosta, joka tuli hänen osakseen, mutta liikutettu siitä vilpittömästä ystävyydestä, jonka oli täytynyt olla syynä kutsuun. Hän tunsi vaikeudet. Hamidullahinkin mielestä piiripäällikkö oli suoriutunut hyvin tehtävästään, mutta toiset, kuten Mahomet Alikin, olivat kyynillisiä, koska he olivat varmoja siitä, että Turton oli toimeenpannut kutsut esimiestensä määräyksestä. Heitä kalvoi koko ajan voimaton raivo, joka tarttui muutamiin muihinkin, jotka olivat taipuvaisia katselemaan asioita terveemmältä näkökannalta. Ja kuitenkin iloitsi Mahomet Alikin tulostaan. Pyhätöt ovat houkuttelevia erittäinkin silloin, kun ne harvoin avataan, ja häntä huvitti tarkastella englantilaisen kerhon juhlamenoja, voidakseen sitten jälkeenpäin pilkata niitä ystäviensä kuullen.
Turtonin jälkeen täytti virkamiehistä parhaiten velvollisuutensa pienen maakuntaopiston rehtori, herra Fielding. Hän tunsi hyvin vähän maakuntaa ja vielä vähemmän sen asukkaita, minkävuoksi hän ei ollutkaan niin kyynillinen kuin muut. Nuorekkaana ja iloisena hän kulki joukossa, peuhasi ja teki lukemattomia erehdyksiä, joita hänen oppilaittensa vanhemmat koettivat silotella, koska hän oli heidän suosiossaan. Kun virvokkeita tarjottiin, ei hän palannutkaan englantilaisten puolelle, vaan poltti suunsa indialaisilla herneillä eli gramilla. Hän jutteli kaikkien kanssa ja söi kaikkea. Muun merkillisen lisäksi hän kuuli noiden vasta Englannista saapuneiden naisten saavuttaneen suuren menestyksen ja että heidän kohtelias pyyntönsä päästä rouva Bhattacharyan vieraiksi ei ollut miellyttänyt ainoastaan rouvaa, vaan kaikkia muitakin indialaisia, jotka olivat kuulleet puhuttavan siitä. Se tuntui mieluisalta herra Fieldingistäkin. Hän tuskin tunsi noita äsken saapuneita naisia, mutta päätti kuitenkin kertoa heille, millaisen mielihyvän he ystävällisyydellään olivat valmistaneet indialaisille.
Hän tapasi nuoremman heistä yksinään. Hän seisoi katsellen kaktusaidan raosta kaukaisia Marabar-vuoria, jotka näyttivät siirtyneen lähemmäksi auringon laskiessa. Fielding kertoi uutisensa hänelle ja hän oli siitä niin iloinen ja kiitteli Fieldingiä niin sydämellisesti, että tämä kutsui hänet ja toisen naisen kotiinsa teelle.
— Tulen hyvin mielelläni ja varmasti rouva Moorekin tulee.
— Elän melkein erakon tapaan.
— Sellainen elämä lienee ehkä edullisinta tällaisessa paikassa.
— Opetustyöni ja muiden toimieni takia voin vain harvoin käydä täällä kerhossa.
— Tiedän sen, emmekä me milloinkaan tule alas täältä. Kadehdin teitä, koska saatte elää indialaisten parissa.
— Tahtoisitteko mielellänne tutustua pariin kolmeen heistä?
— Hirveän mielelläni; sitähän juuri kaipaankin. Nämä kutsut harmittavat minua ja tekevät minut niin alakuloiseksi. Maanmieheni täällä ovat luullakseni mielettömiä. On hullutusta kutsua vieraita ja kohdella heitä sitten töykeästi. Te ja herra Turton ja mahdollisesti herra McBryde olette ainoat, jotka ovat käyttäytyneet jokseenkin kohteliaasti, mutta noiden toisten käytös hävettää minua ja tilanne näyttää muuttuvan vain pahemmaksi.
Niin kävikin. Englantilaiset miehet olivat aikoneet käyttäytyä paremmin, mutta sen olivat estäneet heidän naisensa, joita heidän piti palvella, tarjoilla heille teetä, neuvoa heille koirien kasvattamista ja niin edespäin. Kun verkkopalloilu alkoi, tuli välimuuri ylipääsemättömäksi. Oli aiottu panna toimeen muutamia Idän ja Lännen välisiä otteluita, mutta ne unhotettiin, ja tavalliset kerhojoukkueet ottivat kentät haltuunsa. Fieldingiäkin harmitti tämä, mutta hän ei sanonut sitä tytölle, koska hänestä tytön lausunto oli tuntunut jollakin tavalla teoreettiselta. — Kiinnostaako teitä indialainen musiikki? hän kysyi. Yliopistossa oli muuan vanha opettaja, joka osasi laulaa.
-— Ah, tahtoisin niin mielelläni kuunnella sitä! Tunnetteko tohtoriAzizin?
— Minä sekä tunnen hänet että en tunne. Tahtoisitteko, että kutsuisin hänetkin?
— Rouva Moore pitää häntä hyvin miellyttävänä miehenä.
— Mainiota, neiti Quested! Sopiiko teille torstaina?
— Kyllä. Saman päivän aamuna aiomme käydä vierailulla tuon indialaisen rouvan luona. Torstait ovat aina hauskoja päiviä.
— En pyydä pormestaria tulemaan mukaan. Tiedän, ettei hän kuitenkaan pääse siihen aikaan.
— Ronnylla on aina niin paljon tehtävää, vastasi neiti Quested katsellen kukkuloita. Ne muuttuivat äkkiä niin ihmeellisiksi. Mutta hän ei voinut nähdä niitä. Kuva hänen elämästään naimisissa olevana naisena ilmestyi kuin ikkunaluukku hänen eteensä peittäen vuoret näkyvistä. Hän ja Ronny kävisivät täällä kerhossa tällä tavalla joka iltapäivä ja ajaisivat sitten kotiinsa pukeutumaan. Heidän pitäisi seurustella Lesleyn ja Callendarien, Turtonien ja Burtonien kanssa, kutsua heidät luokseen ja käydä heidän luonaan, oikean Indian liukuessa huomaamatta ohi. Värit olisivat vain jäljellä — kirjavan komea lintumaailma aikaisin aamulla, valkoiset turbaanit, tulipunaiset tahi siniset epäjumalankuvat — ja elämä jatkuisi niin kauan kuin väkeä olisi basaareissa ja kylpijöitä vesilammikoissa. Hän saisi katsella kaikkea tätä korkeista ajopeleistään. Mutta se voima, joka vaikutti värien ja elämän takana, pakenisi häntä vielä perusteellisemmin kuin nyt. Hän saisi aina katsella Indiaa kuin koruvyöhykettä, saamatta milloinkaan tutustua sen henkeen; hän otaksui rouva Mooren nähneen vilahduksen juuri tästä hengestä.
Ja kävi kuten hän oli ajatellutkin. He läksivät kerhosta viiden minuutin kuluttua ja sitten he pukeutuivat ja päivällisille saapuivat neiti Derek ja McBrydet, ja ateriaksi tarjottiin Juliennelientä, jossa uiskenteli tykinluodin kokoisia pyöreitä herneitä, väärennettyä maalaisleipää, kalaa, joka oli muka olevinaan kampelaa, mutta olikin täynnä ilkeitä ruotoja, suuria herneitä kyljyksien kera, kakkua ja paistetuille leipäviipaleille ladottuja sardiineja, siis oikeita angloindialaisia ruokia. Joku laji voitiin lisätä tahi ottaa pois aina sen mukaan, kuinka vieraiden yhteiskunnallinen asema laski tahi nousi, herneet voivat kolista enemmän tahi vähemmän, sardiinit ja vermutti saattoivat olla eri liikkeiden maahan tuomia, mutta perinnäistavat olivat järkkymättömät; nautittiin maanpakolaisruokaa, jota ruoanlaittoa ymmärtämättömät palvelijat olivat valmistaneet. Adela ajatteli kaikkia niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet tänne ennen häntä, istuutuen syömään samaa ruokaa ja edistämään samoja suunnitelmia ja saamaan samoja moitteita samalla suopealla tavalla, kunnes he saattoivat olla poikkeamatta syrjään vakituisista keskustelunaiheista ja alkaa vuorostaan moittia toisia. — Minusta ei tule milloinkaan sellaista, ajatteli hän, koska hän itse oli vielä nuori. Mutta samalla hän tunsikin ruvenneensa vastustamaan jotakin, joka oli sekä petollista että sitkeää ja jota vastaan hän tarvitsi liittolaisia. Hänen täytyi kerätä Chandraporessa ympärilleen sellaisia henkilöitä, jotka tunsivat hänen tavallaan, ja hän oli iloinen, että hän oli kohdannut herra Fieldingin ja tuon indialaisen naisen, jonka nimeä hän ei osannut lausua. Tässä oli ainakin alku, ja seuraavina päivinä hän aikoi ottaa tarkemmin selkoa asemastaan.
Neiti Derek oli erään kaukaisen alkuasukasvaltion maharanin seuranainen. Hän oli sukkela ja iloinen, ja viekoitteli kaikki nauramaan lomalleen, jonka hän oli ottanut itselleen sentähden, että hän oli mielestään ansainnut sen, eikä senvuoksi, että maharani oli sallinut hänen matkustaa. Nyt hän sitäpaitsi tahtoi vallata maharajahin auton, jonka tämä oli vienyt mukanaan Delhiin. Hänellä oli suuret suunnitelmat, kuinka hän varastaisi sen sivuradan pääteasemalla vaunusta, jossa se tuotiin takaisin. Hän sanoi myös jotakin hyvin hullunkurista peli-illasta — hän suhtautui yksinkertaisesti koko niemimaahan kuin johonkin operettiin. — Jollei näkisi noiden henkilöiden koomillisia puolia, ei täällä voisi tulla toimeen, hän sanoi. Rouva McBryde — hän oli juuri tuo nainen, joka oli toiminut sairaanhoitajattarena — ei väsynyt huudahtelemaan: — Ah, Nancy, miten sukkelaa! Ah, Nancy, tuollehan voi nauraa ihan kuollakseen! Kunpa minäkin voisin noin suhtautua kaikkeen! Herra McBryde ei puhunut paljoa, mutta tuntui mukavalta mieheltä.
Kun vieraat olivat menneet ja Adela paneutunut nukkumaan, keskustelivat äiti ja poika jälleen keskenään. Poika tarvitsi hänen neuvoaan ja apuaan, vaikka se toiselta puolen harmitti häntä. — Keskusteleeko Adela paljonkin kanssasi? Minulla on niin ylenmäärin työtä, etten voi oleskella hänen parissaan niin paljon kuin tahtoisin, mutta toivoakseni hän on tyytyväinen.
— Adela ja minä keskustelemme enimmäkseen Indiasta. Mutta kun nyt kerran tulit maininneeksi siitä, niin olet aivan oikeassa, että sinun pitäisi olla enemmän hänen parissaan kuin nykyään.
— Ehkä, mutta silloin alkaisivat ihmiset juoruta.
— No, joskus niidenkin täytyy juoruta. Anna niiden puhua!
— Ihmiset ovat niin kummallisia täällä Indiassa, aivan toisenlaisia kuin kotona Englannissa — täällä ollaan aina Parrasvalossa, kuten Burra Sahib sanoo. Sanon sinulle Pienen esimerkin: Kun Adela meni kerhoalueen laitaan Ja herra Fielding seurasi häntä sinne, näin sen herättävän rouva Callendarin huomiota. He pitävät silmällä kaikkea, kunnes näkevät, että vastatullut on oikeata lajia.
— En usko Adelan milloinkaan muuttuvan heidän kaltaisekseen — hän on aivan liiaksi yksilöllinen.
— Niin, sellainen hän on, Ronny sanoi miettiväisesti. Hän tiesi olevansa rouva Mooren mielestä aivan mahdoton. Tottuneena eristettyyn elämäänsä Lontoossa rouva Moore ei tietenkään voinut käsittää, että Indiassa, joka näytti olevan niin täynnä salaperäisyyttä, sovinnaisuuskäsitteet olivat ankarampia kuin Englannissa. — Toivoakseni ei hänen mieltään painosta mikään, jatkoi Ronny.
— Kysy häneltä, kysy häneltä itseltään, rakas poikani.
— Hän on ehkä kuullut puhuttavan kuumasta vuodenajasta, mutta tietysti lähetän hänet vuoristoon huhtikuussa — en kuulu niiden joukkoon, jotka antavat vaimonsa paistua täällä tasangolla.
— Ah, se ei suinkaan johdu ilmoista!
— Kaikki johtuu ilmoista täällä Indiassa, rakas äiti.
— Samaa sanoo herra McBrydekin, mutta Adelaa hermostuttavat paljon pahemmin angloindialaiset itse. He eivät hänen mielestään käyttäydy säädyllisesti indialaisia kohtaan.
— Mitä sanoinkaan? Ronny huudahti kiivastuen. — Tiesin sen jo viime viikolla. On niin naisten tapaista vaivata päätään moisilla pikkuasioilla!
Rouva Moore hämmästyi niin, että unhotti Adelan. — Pikkuasia!Pikkuasia! toisti hän. — Mikä pikkuasia se on?
— Me emme ole tulleet tänne käyttäytyäksemme säädyllisesti.
— Mitä tarkoitat?
— Juuri sitä, mitä sanonkin. Olemme tulleet tänne jakamaan oikeutta ja turvaamaan rauhaa. Se on ainakin minun käsitykseni asiasta. India ei ole mikään vierassali.
— Sinulla on samanlaiset tunteet kuin Jumalalla, sanoi rouva Moore tyynesti, mutta häntä suretti pikemminkin hänen käytöksensä kuin hänen tunteensa.
Ronny koetti tyyntyä ja sanoi: — India pitää jumalista.
— Ja englantilaiset esiintyvät mielellään jumalina.
— Nyt ei ole kysymys siitä. Täällä me olemme ja tänne aiomme jäädäkin, ja maa saa tyytyä meihin, olimmepa sitten jumalia tahi emme. Ah, kuulehan nyt, huudahti hän melkein intomielisesti, — mitä te, sinä ja Adela, oikeastaan vaaditte minulta? Pitäisikö minun toimia omia maanmiehiäni ja kaikkea sitä vastaan, mitä kunnioitan ja ihailen täällä? Pitäisikö minun luopua saamastani vallasta tehdä maalle palveluksia, senvuoksi etten osaa käyttäytyä ystävällisesti? Ei kumpikaan teistä ymmärrä, mitä työ on, sillä muussa tapauksessa ette milloinkaan puhuisi tuollaista hentomielistä pötyä. Minusta on hyvin ikävää kajota tähän asiaan, mutta joskus minun on pakko. Sinä ja Adela käyttäydytte suorastaan sairaalloisen tunteellisesti. Pidin teitä silmällä tänään kerhossa, sitten kuin Burra Sahib oli nähnyt niin paljon vaivaa huvittaakseen teitä. Minä olen tullut tänne tekemään työtä, muistakaa se, ja pitämään tätä kirottua maata aisoissa. En ole lähetyssaarnaaja, en sosialistinen parlamentinjäsen, enkä harhaileva hento- ja myötämielinen kirjailijakaan, vaan ainoastaan hallituksen palvelija. Itsehän kehoitit minua valitsemaan juuri tämän ammatin, ja se on sellaista kuin se on. Me emme ole ystävällisiä täällä Indiassa emmekä aio tullakaan sellaisiksi. Meillä on täällä tärkeämpääkin tehtävää.
Hän puhui vakavissaan. Hän työskenteli joka päivä uutterasti oikeudessa koettaen päättää, kumpi kahdesta väärästä tiedosta oli oikeampi, yrittäen jakaa oikeutta pelotta, koettaen suojella heikkoa voimakkaamman sorrolta ja erottaa mahdottomuudet mahdollisista valheista ja imartelusta huolimatta. Samana aamuna hän oli tuominnut erään konduktöörin sen johdosta, että mies oli ottanut liian paljon maksua pyhiinvaeltajilta, ja erään pathanin [pathanit, Etu-Indian afgaanit] väkisinmakaamisyrityksestä. Hän ei odottanut itselleen mitään kiitosta eikä tunnustusta tästä. Konduktööri ja pathani tulisivat vetoamaan asiasta, lahjoisivat väliaikana todistajat paremmin ja saisivat tuomionsa peruutetuiksi. Hän oli tehnyt velvollisuutensa. Mutta hän halusi myötämielisyyttä omaistensa puolelta ja hän saikin sitä muilta, paitsi näiltä vastatulleilta. Hän ei halunnut vaivautua »peli-iltoihin» päivän työn päätyttyä, vaan halusi pelata verkkopalloa toveriensa kanssa ja lepuuttaa jalkojaan matalassa tuolissa.
Hän puhui vakavissaan, mutta äiti toivoi sentään, ettei poika olisi ollut niin kiihkeä. Miten Ronny herkuttelikaan tilanteiden nurjilla puolilla! Miten hän korostikaan, ettei hän ollut tullut Indiaan käyttäytymään säädyllisesti, tuntien siitä jopa suoranaista tyydytystäkin. Äiti muisteli hänen kouluaikaansa. Nuoruusvuosien inhimillisyys oli poissa; hän puhui kuin järkevä ja katkeroitunut lapsi. Hänen sanansa olisivat ehkä vaikuttaneet äitiin, mutta kun äiti kuunteli tuota itsetyytyväistä äänensävyä, kun hän näki suun pyöristyvän niin itse rakkaasti pienen punaisen nenän alla, tunsi hän, kylläkin sangen epäjohdonmukaisesti, ettei tämä ollut viimeinen sana Indiasta. Heikkokin katumuksen tunne — ei mikään sen korea vastike, vaan sydämestä lähtevä todellinen katumus — olisi tehnyt Ronnystä toisenlaisen miehen ja brittiläisestä keisarikunnasta toisenlaisen laitoksen.
— Aion väitellä tästä, vieläpä nuhdellakin sinua, sanoi rouva Moore helistellen sormuksiaan. — Englantilaiset ovat tulleet tänne käyttäytyäkseen säädyllisesti.
— Kuinka aiot selittää sen? kysyi Ronny, nyt hyvin ystävällisellä äänellä, koska hän häpesi äskeistä kärsimättömyyttään.
— Siten, että Indiakin kuuluu maailmaan. Ja Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta olisimme ystävällisiä toisillemme. Jumala on rakkaus. Äiti epäröi nähdessään, kuinka vastenmielisiltä hänen väitteensä tuntuivat Ronnystä, mutta jokin pakotti hänet jatkamaan: — Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta rakastaisimme toisiamme ja todistaisimme sen teoillamme. Hän on läsnä kaikkialla, Indiassakin, nähdäkseen, kuinka onnistumme.
Ronny näytti nyreältä ja hieman levottomaltakin. Hän tunsi tämän uskonnollisen piirteen äidissään ja piti sitä heikkouden merkkinä. Kun hänen isäpuolensa kuoli, oli se esiintynyt hyvin silmiinpistävästi. Hän ajatteli: »Äiti alkaa tietenkin jo käydä vanhaksi, enkä minä saa vihastua hänen sanoistaan».
— Jumala tyytyy siihenkin, että koetamme käyttäytyä säädyllisesti. Hän siunaa kaikkia vakavia, voimattomiakin pyrkimyksiä. Arvelen kaikkien epäonnistuvan, mutta epäonnistumistahan on niin monenlaista. Hyvää tahtoa, enemmän hyvää tahtoa, vielä enemmän hyvää tahtoa. Vaikka minä puhuisin enkelten kielellä…
Ronny odotti, kunnes hän oli lopettanut, ja sanoi sitten ystävällisesti: — Niin juuri! Minun pitää nyt luullakseni lähteä selailemaan papereitani ja sinun pitää mennä nukkumaan.
— Minäkin luulen niin olevan parasta. He eivät kuitenkaan eronneet vielä muutamiin minuutteihin, vaikka keskustelu olikin muuttunut hajanaiseksi, kun siihen oli sekoitettu kristillisyyttä. Ronny hyväksyi uskonnon sikäli kuin se rajoittui kansallishymniin, mutta ei hyväksynyt sitä enää silloin, kun se vaati itselleen vaikutusvaltaa hänen elämäänsä. Silloin oli hänen tapanaan sanoa kunnioittavasti, mutta tiukasti: — En pidä lainkaan siitä, että puhutaan tällaisesta. Jokainen selvittäköön uskonasiansa parhaan taitonsa mukaan. Ja kaikki, jotka kuulivat hänen puhuvan, sanoivat: »Hyvä!»
Rouva Moore tunsi erehtyneensä puhumalla Jumalasta, mutta kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vaikeampi hänen oli välttää puhumasta Hänestä. Jumala oli alituisesti ollut hänen ajatuksissaan hänen Indiaan tulostaan saakka, vaikka hän, kummallista kyllä, ei tuntenut siitä enää samaa tyydytystä kuin ennen. Hänen täytyi alinomaa toistella Jumalan nimeä, koska se oli suurinta, mitä hän tiesi, mutta hän ei ollut milloinkaan tuntenut sen vaikutusta niin vähäiseksi kuin nyt. Taivaankannen yläpuolella tuntui aina olevan toinen kansi ja kaukaisimmankin kaiun takana hiljaisuus. Ja hän katui jälkeenpäin, ettei hän ollut pysynyt tuossa todellisessa ja vakavassa aiheessa, josta hänen matkansa Indiaan oli johtunut, Ronnyn ja Adelan välisessä suhteessa. Joutuisivatko he kihloihin vai ei?
Aziz ei ollut mennyt »peli-iltaan». Kohtauksensa jälkeen rouva Mooren kanssa hän oli saanut muuta tehtävää. Sairaalassa sattui useita kirurgisia tapauksia ja ne pitivät hänet työssä. Hän lakkasi olemasta pannaan julistettu ja runoilija, ja muuttui lääkäriksi kertoen kauhistuneille ystävilleen hauskasti ja yksityiskohtaisesti leikkauksista. Hänen ammattinsa lumosi hänet joskus, mutta hän vaatikin siltä kiihoittavuutta, ja vain hänen kätensä, mutta ei hänen luonteensa, oli tieteellinen. Hän rakasti veistä ja käytteli sitä taitavasti, ja ruiskutti mielellään potilaihin uutta seerumia. Mutta säännöt ja terveydenhoito ärsyttivät häntä ikävyydellään, ja rokotettuaan jonkun miehen lavantaudin varalta hän saattoi itse juoda keittämätöntä vettä. — Mitä voi sellaiselta mieheltä odottaa? sanoi majuri Callendar. Mutta sisimmässään hän tiesi, että jos vain Aziz hänen asemestaan olisi leikannut rouva Graysfordin umpisuolen viime vuonna, olisi tuo vanha rouva ehkä ollut hengissä vielä nytkin. Eikä tämä seikka tehnyt häntä lainkaan ystävällisemmäksi Azizia kohtaan.
Aziz joutui seuraavana aamuna moskeassa tapahtuneen kohtauksen jälkeen rettelöihin kuten tavallisesti. Majuri, joka oli valvonut puoleenyöhön, tahtoi niin kirotun mielellään tietää, miksi Aziz ei ollut tullut heti saatuaan sanan.
— Suokaa anteeksi sir, mutta minähän tulin. Kun olin tulossa pyörälläni, puhkesi kumi eläinsairaalan kohdalla. Minun täytyi senvuoksi hakea käsiini tonga.
— Puhkesiko se eläinsairaalan kohdalla? Ja mitä teillä oli siellä tekemistä?
— Suokaa anteeksi, mutta…
— Ah Herra Jumala! Jos minä nyt asun tässä — hän potkaisi merkin hiekkaan — ja te asutte tässä — ei kymmenenkään minuutin matkan päässä asunnostani — ja eläinsairaala sijaitsee oikealla yhtä pitkän matkan päässä asunnostanne — tuossa noin — niin mitä teillä on tekemistä sen läheisyydessä ollessanne matkalla minun luokseni? Tehkää nyt hieman työtä vaihteen vuoksi.
Hän meni matkoihinsa kiukuissaan odottamatta selitystä, joka ei olisi ollut lainkaan mutkikas, koska tuo sairaala sijaitsi suoralla linjalla Hamidullahin talon ja hänen asuntonsa välillä, minkävuoksi Azizin oli luonnollisesti ollut pakko sivuuttaa se. Majuri ei saanut milloinkaan päähänsä sitä, että sivistyneet indialaiset vierailevat uskollisesti toistensa luona ja muodostavat vaikeuksista huolimatta uuden yhteiskunnallisen luokan. Hän tiesi vain, ettei kukaan heistä ollut ikinä puhunut hänelle totta, vaikka hän oli oleskellut maassa jo parikymmentä vuotta.
Aziz katsoi huvitettuna hänen menoaan. Hänen ollessaan hyvällä tuulella englantilaiset olivat hänen mielestään hullunkurisia olentoja, ja hän oikein nautti siitä, etteivät he ymmärtäneet häntä. Mutta tämä nautinto johtui kokonaan tunteesta, hermoista, jotka jokin satunnainen tapaus tahi aika kerran turmelisi; sillä ei ollut mitään sijaa siinä iloisuudessa, jonka valtaan Aziz joutui sellaisten henkilöiden parissa, joihin hän luotti. Hänen mieleensä juolahti äkkiä muuan ilkeä pilajuttu rouva Callendarista. »Minun pitää kertoa se Mahomet Alille saadakseni hänet nauramaan», hän ajatteli. Sitten hän ryhtyi työhönsä. Hän oli taitava työssään ja majurille välttämätön, ja hän tiesi sen. Hän unhotti pilajutun kokonaan toimittaessaan ammattiinsa kuulumia tehtäviä.
Seuraavina miellyttävinä, työteliäinä päivinä Aziz kuuli huhuiltavan, että piiripäällikkö tulisi toimeenpanemaan kutsut, joihin kaikkien pitäisi kuulemma mennä Nawab Bahadurin kehoituksesta. Hänen assistenttitoverinsa, tohtori Panna Lal, oli riemuissaan sen johdosta vaatien itsepäisesti, että heidän piti ajaa yhdessä noihin kutsuihin hänen uusilla vaunuillaan. Tämä järjestely sopi molemmille. Azizin ei tarvitsisi hävetä pyöräänsä eikä maksaa vuokratuista ajopeleistä, ja Panna Lal, joka oli varovainen vanha mies, saisi siten jonkun ohjaamaan hevostaan. Hän voi kyllä ohjata sitä itsekin, mutta vain nipin napin, ja hän pelkäsi autoja ja outoa käännettä kerhon alueelle. — Siellä voi mahdollisesti tapahtua jotakin ikävää, hän sanoi kohteliaasti, — mutta meidän pitää ainakin kunnialla päästä sinne, vaikka emme selviytyisikään sieltä kunnialla takaisin. Ja minusta tuntuisi johdonmukaisemmalta ja tekisi ehkä paremman vaikutuksenkin, jos kaksi lääkäriä saapuisi sinne yhtä aikaa.
Mutta kun lähdön hetki alkoi lähestyä, tunsi Aziz itsensä vastahakoiseksi ja päätti olla lähtemättä. Ensiksikin hän oli myöhään loppuneen työpäivänsä jälkeen vapaa ja onnellinen, ja toiseksi tämä päivä sattui olemaan hänen vaimonsa kuoleman vuosipäivä. Vaimo oli kuollut heti sen jälkeen, kun Aziz oli ruvennut rakastamaan häntä; alussa hän ei ollut rakastanut vaimoaan lainkaan. Koska hän osittain kannatti länsimaisia mielipiteitä, ei hän lainkaan hyväksynyt liittoa sellaisen naisen kanssa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Muutos tapahtui lapsen syntymisen jälkeen. Vaimon rakkaus ja vaimon uskollisuus, jossa oli jotakin muutakin kuin pelkkää alistumista, ja vaimon ponnistukset totuttaa itseänsä purdahnin poistamiseen, mikä varmasti tapahtuisi tulevan sukupolven aikana, ellei vielä heidän aikanaan, voittivat hänet. Vaimo oli järkevä, mutta samalla vanhanaikaisen viehkeä. Niin haihtui vähitellen hänen mielestään tuo tunne, että hänen sukunsa oli valinnut hänelle väärän naisen. Aistilliset nautinnot — no niin, hän oli saanut kokea niitä, mutta ne olivat vuoden kuluessa menettäneet tenhonsa? Hän oli saanut niiden sijalle jotakin, joka näytti kasvavan sitä suuremmaksi, kuta kauemmin he elivät yhdessä. Vaimo synnytti pojan ja antaessaan elämän toiselle pojalle hän kuoli. Silloin Azizille selveni, mitä hän oli menettänyt, ja hän tunsi, ettei mikään nainen voisi milloinkaan täyttää hänen vaimovainajansa paikkaa. Joku ystävä voisi pikemmin olla hänen kaltaisensa kuin joku toinen nainen. Vaimo oli mennyt pois eikä maailmassa ollut ketään hänen vertaistaan. Voiko tämä tunne, että vaimo oli ollut suurenmoinen, olla muuta kuin rakkautta? Hän huvitteli ja unhotti hänet silloin tällöin, mutta joskus hän tunsi, että hänen vaimonsa mukana oli kaikki maailman kauneus ja ilo kadonnut, ja ajatteli itsemurhaa. Tulisiko hän tapaamaan vaimonsa haudan tuolla puolen? Vaikka hän olikin oikeauskoinen, hän ei tiennyt sitä. Jumalan olemassaolo on kyllä kumoamattomasti todistettu, mutta kaikissa muissa kohdissa oli hänkin yhtä horjuvalla kannalla kuin useimmat kristityt; hänen uskonsa haudantakaiseen elämään saattoi heikontua toivoksi, hävitä kokonaan, puhjeta esille jälleen yhdessä lauseessa tahi sydämen muutamissa lyönneissä, niin että verisolut pikemminkin kuin hän itse näyttivät päättävän, mikä mielipide hänellä kulloinkin oli ja kuinka kauan. Näin oli kaikkien hänen muidenkin mielipiteittensä laita. Ei mikään pysynyt eikä mikään hävinnyt tulematta jälleen takaisin; kiertokulku oli yhtämittainen säilyttäen hänet nuorena, ja hän suri vaimoaan syvemmin senvuoksi, että hän suri häntä niin harvoin.
Olisi ollut yksinkertaisempaa sanoa tohtori Panna Lalille, että hän oli muuttanut päätöksensä, mutta viime hetkeen saakka hän ei tiennyt muuttaneensa sitä, koska se muuttui itsestään. Voittamaton vastahakoisuus sai hänet valtoihinsa. Rouva Callendar, rouva Lesley — ei, hän ei voinut sietää heitä surussaan, koska hän pelkäsi heidän aavistavan sen — hän piti englantilaisia naisia tavattoman herkkävaistoisina — ja voivan nautinnokseen kiduttaa ja pilkata häntä miestensä kuullen. Kun hänen olisi pitänyt olla lähtövalmis, hän olikin postikonttorissa kirjoittamassa sähkösanomaa lapsilleen. Palattuaan kotiinsa hän kuuli tohtori Lalin hakeneen häntä ja poistuneen sitten. No niin, menköön hän vain niin kuin hänen hiomattomalle luonteelleen parhaiten sopi. Hän puolestaan aikoi seurustella vainajan kanssa.
Ja hän aukaisi erään laatikon ottaen esille vaimonsa valokuvan. Kun hän katseli sitä, alkoivat kyyneleet tippua hänen silmistään. »Kuinka olenkaan onneton!» hän ajatteli. Mutta koska hän todellakin oli onneton, sekaantui hänen itsesääliinsä muuan toinenkin tunne; hän tahtoi muistella vaimoansa, mutta ei voinutkaan. Miksi hän muisti ihmisiä, joita hän ei rakastanut? Ne ilmestyivät aina niin elävinä hänen eteensä, mutta kuta kauemmin hän katseli tätä valokuvaa, sitä vähemmän hän näki. Tällä tavalla vaimo oli karttanut häntä siitä alkaen, kun he olivat kantaneet hänet hautaan. Hän oli tiennyt vaimonsa häviävän hänen läheisyydestään ja silmistään, luullen kuitenkin, että vaimo voisi elää hänen sielussaan. Hän ei ymmärtänyt, että juuri se seikka, että olemme rakastaneet vainajia, lisää niiden olemattomuutta ja että kuta kiihkeämmin kutsumme niitä, sitä kauemmaksi ne liukuvat meistä. Ruskea pahvipalanen ja kolme lasta — siinä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä vaimostaan. Se oli sietämätöntä, ja hän ajatteli uudestaan: »Kuinka onneton olenkaan!» tuntien samalla huojennusta. Hetkisen hän oli hengittänyt keuhkoihinsa kalmanhajua, joka ympäröi itämaalaisia ja kaikkia muitakin ihmisiä, mutta koska hän oli nuori, peräytyi hän huohottaen sen tieltä. »En milloinkaan voita tätä», hän sanoi itsekseen. »Urani epäonnistuu varmasti ja poikani saavat huonon kasvatuksen». Sitten kuin tämä oli selvinnyt hänelle, ryhtyi hän työhön sen torjumiseksi ja silmäili muutamia muistiinpanoja, joita hän oli tehnyt sairaalassa eräästä sairaustapauksesta. Ehkä joku rikas mies olisi jonakin päivänä leikkauksen tarpeessa; silloin hän ansaitsisi paljon rahaa. Muistiinpanot kiinnostivat häntä, ja hän lukitsi valokuvan jälleen laatikkoon. Sen aika oli ohi eikä hän enää muistellut vaimoaan.
Teenjuonti kevensi hänen mieltään ja hän lähti tervehtimään Hamidullahia. Hamidullah oli mennyt kutsuihin, mutta ei hänen poninsa. Aziz sai lainaksi sen ja ystävänsä ratsastushousut ja polonuijan. Hän pakeni Maidanille. Se oli melkein tyhjä, paitsi yhtä nurkkausta, missä muutamat nuorukaiset harjoittelivat. Harjoittelivat, mutta mitä? Heidän olisi ollut hyvin vaikeata sanoa sitä, vaikka he ehkä aavistivatkin sen. He juoksentelivat sinne tänne honteloina ja vääräsäärisinä — paikkakunnan väestön ruumiillinen kunto oli huono — kasvoissaan ilme, joka ei johtunut päättäväisyydestä, vaan pikemminkin päätöksestä olla päättäväinen. — Maharajah, salaam! Aziz huudahti leikillään ja nuorukaiset pysähtyivät ja nauroivat. Hän varoitti heitä rasittamasta itseään liiaksi. He lupasivat pitää varansa ja jatkoivat juoksuaan.
Ratsastettuaan kentän keskelle hän alkoi iskeä palloa. Hän ei osannut pelata, mutta hänen poninsa osasi, ja hän alkoi opetella mieli vapaana kaikista inhimillisistä riitaisuuksista. Hän unhotti kokonaan elämän kirotun häärinän ratsastellessaan Maidanin kenttää pitkin ja poikin, iltatuulen hivellessä hänen otsaansa ja kenttää ympäröivien puiden ilahduttaessa hänen silmiään. Pallo kiisi erästä harhailevaa nuorta upseeria kohti, joka myös harjoitteli. Hän löi sen takaisin Azizille ja huusi: — Lähettäkää se tänne jälleen!
— Mainiota!
Upseeri tiesi osapuilleen, kuinka oli pelattava, mutta hänen hevosensa ei lainkaan, niin että hän ja Aziz olivat tasaväkiset. Keskittäessään huomionsa palloon he mieltyivät jollakin tavalla toisiinsa ja hymyilivät pysähdyttäessään hevosensa levähtääkseen. Aziz piti sotilaista — he joko hyväksyivät toverinsa tahi kiroilivat hänelle, mikä oli paljon miellyttävämpää kuin siviilimiesten ainainen ylemmyys — ja nuori upseeri piti kaikista, jotka osasivat ratsastaa.
— Oletteko pelannut usein?
— En milloinkaan.
— Siinä tapauksessa jatkamme vielä hetkisen.
Kun hän löi, pillastui hänen hevosensa, ja hän putosi maahan huudahtaen»Hyvä Jumala!», mutta ponnahti heti jälleen satulaan.
— Ettekö te putoa milloinkaan?
— Useinkin.
— Sitä en usko!
— He pysähdyttivät hevosensa jälleen hyvän toveruuden sytyttämä tuli silmissään. Mutta se jäähtyi heidän ruumiinsa jäähtyessä, sillä urheilu aiheuttaa vain lyhytaikaisen lämmönnousun. Kansallisuus palasi takaisin, mutta ennenkuin myrkky ehti vaikuttaa, he erosivat tervehtien toisiaan. »Kunpa kaikki olisivat tuollaisia!» ajattelivat molemmat.
Oli jo auringonlaskun aika. Muutamia hänen uskolaisiaan oli tullut kentälle, ja he rukoilivat nyt kasvot Mekkaan käännettyinä. Muuan bramiinihärkä lähestyi heitä ja vaikka Aziz itse ei halunnutkaan rukoilla, ei hän voinut ymmärtää, miksi tuo kömpelö epäjumalaeläin saisi häiritä heitä. Hän tyrkkäsi sitä polonuijallaan. Juuri silloin tervehti häntä eräs ääni tieltä. Siellä oli tohtori Panna Lal, joka palasi piiripäällikön kutsuista mitä syvimmän epätoivon vallassa.
— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, missä olette piileskellyt? Odotin teitä ainakin kymmenen minuuttia kotonanne, mutta sitten minun oli pakko lähteä.
— Olen hyvin pahoillani; mutta minun piti välttämättä käväistä postikonttorissa.
Jokainen hänen omaan seurapiiriinsä kuuluva henkilö olisi hyväksynyt tämän puolustelun ja ymmärtänyt hänen muuttaneen mieltään, mikä oli jotakin niin tavallista, ettei siitä kannattanut väitellä. Mutta tohtori Lal, joka oli alhaista sukua, ei ollut lainkaan varma siitä, oliko se tarkoitettu loukkaukseksi, ja hän oli sitäpaitsi vihoissaan siitä, että Aziz oli tyrkännyt härkää. — Postiinko? Ettekö olisi voinut lähettää sinne palvelijoitanne? hän kysyi.
— Minulla on niitä niin vähän — elän niin vaatimattomasti.
— Palvelijanne puhutteli minua. Näin palvelijanne.
— Mutta, tohtori Lal, kuinka olisin voinut lähettää pois palvelijani, kun tiesin teidän tulevan; te tulette, me lähdemme tiehemme, taloni jää autioksi, palvelijani tulee ehkä takaisin, mutta sillä aikaa ovat varkaat vieneet kaiken irtaimen omaisuuteni. Kokki on kuuro — en voi milloinkaan luottaa häneen — ja tarjoilija vain pieni poika. Me, Hassan ja minä, emme poistu talosta milloinkaan samalla kertaa. Olen antanut siitä tiukan määräyksen. Hän sanoi kaiken tämän ja paljon muutakin kohteliaisuudesta, säästääkseen tohtori Lalia. Mutta tämän ärtymys ei lauhtunut. — Vaikka niin olisikin ollut, mikä esti teitä kirjoittamasta lippusta, että olitte mennyt? Tohtori Lal sanoi tämän ja vielä paljon muutakin. Aziz inhosi huonoa kasvatusta ja pani poninsa vikuroimaan. — Pysykää syrjässä tahi muuten lähtee minunkin hevoseni liikkeelle myötämielisyydestä! vaikeroi tohtori Lal paljastaen siten todellisen ärtyisyytensä syyn. — Se on ollut niin villi ja mahdoton iltapäivällä. Se turmeli muutamia oikein hienoja kukkia kerhon puutarhassa, ja neljä miestä sai kiskoa sitä takaisin. Englantilaiset herrat ja naiset katselivat tapausta ja päällikkö Sahibkin huomasi sen. Tämä ei tietysti kiinnosta lainkaan teitä, jolla on niin paljon työtä ja niin paljon sähkötettävää. Minä taasen olen vain vanha lääkäri ja tein mielestäni oikein mennessäni sinne, koska minut kerran oli kutsuttu. Voin ilmoittaa teille, että poissaolostanne tehtiin huomautuksia.
— Huomautelkoot minun puolestani niin paljon kuin vain haluavat!
— Kyllä nuorten kelpaa elää! Totisesti, ihan kateeksi käy!
— Menen tahi en mene, miten minua vain miellyttää.
— Ensin lupaatte minulle ja sitten keksitte tuon sähkösanomajutun.Lähdehän jo liikkeelle, Dapple!
Tohtori ajoi matkoihinsa ja Aziz sai hurjan halun hankkia itselleen verivihollisen. Hän voisi helposti saada halunsa täytetyksi karauttamalla laukkaa tohtorin jälkeen. Ja hän tekikin niin. Dapple pillastui. Sitten hän ratsasti juoksua Maidanin poikki. Nuoren upseerin kanssa pelatun pelin aiheuttama innostus ei ollut vielä kokonaan haihtunut, hän ajoi laukkaa ja juoksua, kunnes hiki tippui hänestä, ja aina siihen saakka, kunnes hän luovutti ponin takaisin Hamidullahin tallirengille, hän tunsi olevansa yhtä hyvä mies kuin kuka tahansa toinenkin. Mutta kun hän pääsi maahan, tuli pelko hiipien. Oliko hän huonoissa väleissä vallanpitäjien kanssa? Oliko hän loukannut piiripäällikköä jäämällä pois kutsuista? Tohtori Panna Lal oli tosin vaikutusvaltaa vailla oleva mies, mutta oliko sittenkään viisasta riidellä hänen kanssaan? Hänen ajatuksensa kääntyivät tavallisista asioista puhtaasti poliittisiin. Hän ei ajatellut enää: »Voinko sietää noita ihmisiä?» vaan »Ovatko he voimakkaampia kuin minä?» samalla kuin hän hengitti keuhkoihinsa ilmaan levinnyttä myrkkyä.
Kotona odotti häntä kirjelippunen, jossa oli viraston leima. Se oli hänen pöydällään kuin helvetinkone, joka pienestä kosketuksesta räjähdyttäisi hänen huvilapahaisensa ilmaan. Hänet oli varmasti erotettu senvuoksi, ettei hän ollut saapunut kutsuihin. Mutta kun hän aukaisi kirjeen, sisälsikin se vallan muuta; siinä oli herra Fieldingin, maakuntaopiston johtajan, kutsu tulla torstaina teelle hänen luokseen. Hän tuli heti paremmalle tuulelle. Hän olisi kyllä tullut iloisemmaksi muutenkin, sillä hänen sielunsa oli sellainen, että se voi kärsiä alistumatta kuitenkaan sortoon, ja elää tyyntä elämäänsä hänen huikentelevaisuutensa rinnalla. Mutta tämä kutsu ilahdutti häntä erityisesti senvuoksi, että Fielding oli jo kerran kutsunut hänet teelle kuukausi sitten, minkä hän kuitenkin oli unhottanut — ei ollut lainkaan vastannut kutsuun, ei ollut mennyt, vaan unhottanut sen. Ja tässä saapui nyt uusi kutsu ilman ainoatakaan moitetta tahi vihjettä hänen aikaisemmasta poisjäämisestään. Tämä oli oikeaa kohteliaisuutta — tuota ystävällisyyttä, joka paljastaa hyvän sydämen — ja hän tarttui kynään kirjoittaen sydämellisen vastauksen, minkä jälkeen hän kiiruhti takaisin Hamidullahin luo kuulemaan uutisia. Hän ei ollut milloinkaan ennen puhutellut rehtoria ja luuli nyt todellisen puutteen elämässään tulevan täytetyksi. Hän halusi saada tietää kaiken tästä erinomaisesta ihmisestä — hänen palkkansa, hänen makunsa, hänen entisyytensä ja millä tavoin hänen suosionsa voitaisiin parhaiten saavuttaa. Mutta Hamidullah oli vieläkin kaupungilla, ja Mahomet Ali, joka oli kotona, tahtoi vain lasketella tyhmiä sukkeluuksia vastaanotosta.