Herra Fielding oli vasta äskettäin päätynyt Indiaan. Hän oli jo yli neljänkymmenen, kun hän tuli sinne maailman kummallisimman käytävän, Bombayn Victoria aseman, kautta. Lahjottuaan eurooppalaisen lippujentarkastajan hän vei tavaransa vaunuun lähteäkseen matkalle ensimmäisellä troopillisella junallaan. Tämä matka syöpyi hänen mieleensä luonteenomaisuutensa vuoksi. Hänen kahdesta matkatoveristaan toinen oli nuorukainen, joka oli yhtä kokematon Idän oloihin nähden kuin hänkin, ja toinen, suunnilleen hänen ikäisensä, täysi angloindialainen. Kuilu erotti hänet molemmista; hän oli nähnyt liian monta kaupunkia ja liian paljon ihmisiä ollakseen enemmän toisen kuin toisenkaan hengenheimolainen. Hän sai kosolti uusia vaikutelmia, jotka eivät kuitenkaan olleet täysin uusia; entisyys painoi leimansa niihin, kuten hänen erehdyksiinsäkin. Suhtautuminen indialaiseen melkein samalla tavalla kuin italialaiseen ei esimerkiksi ole varsin tavallinen erehdys eikä ehkä turmiollinenkaan, ja Fielding huomasi voivansa monessa kohden rinnastaa toisiinsa tämän ja tuon toisen niemimaan, joka pienempänä ja hienommin luotuna työntyy pitkälti Välimeren klassillisiin aaltoihin.
Hänen uransa oli ollut vaihteleva, vaikka hän olikin antautunut koulualalle, ja siihen oli sisältynyt sekä tyhmyyksiä että katumusta. Tällä haavaa hän oli karaistunut, suopea ja järkevä keski-iän kynnykselle päässyt mies, joka luotti sivistykseen. Hän ei välittänyt siitä, keitä hän opetti. Koulupoikia, henkilöitä, vajavaisia, poliiseja, kaikenlaista väkeä oli sattunut hänen tielleen, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että näiden lisäksi tulivat nyt indialaisetkin. Ystävien vaikutuksesta hänet oli nimitetty Chandraporen pienen opiston rehtoriksi; hän piti tästä toimestaan ja ajatteli, että hänellä oli ollut menestystä. Hän tuli hyvin toimeen oppilaittensa kanssa, mutta hänen ja hänen maanmiestensä välinen kuilu, johon hän oli kiinnittänyt huomiotansa junassa, laajeni levottomuutta herättävästi. Aluksi hän ei nähnyt mitään, mikä olisi ollut hullusti. Hän ei ollut lainkaan epäisänmaallinen, hän oli aina tullut hyvin toimeen englantilaisten kanssa Englannissa, ja kaikki hänen parhaat ystävänsä olivat englantilaisia; miksi siis olisi täälläkään ollut toisin? Ulkomuodoltaan hän kuului tuohon kookkaaseen pörrötukkaiseen, letkusääriseen ja sinisilmäiseen tyyppiin ja näytti luottamusta herättävältä siihen saakka, kunnes hän alkoi puhua. Silloin tuli hänen käytökseensä jotakin, mikä hämmensi kuulijoita eikä voinut hälventää sitä epäluottamusta, jota hänen ammattinsa jo luonnostaan herätti. Indiassa täytyy kerta kaikkiaan olla joku määrä lukeneitakin miehiä, mutta voi sitä, joka lisää heidän lukumääräänsä. Tunne, että herra Fielding oli jonkinlainen hajoittava voima, vahvistui, ja syystä kylläkin, sillä aatteet ovat vaarallisia kastijärjestelmälle, ja hän käytti niitä tehokkaimman, vaihtoon perustuvan menettelytavan mukaan. Kun hän ei ollut lähetyssaarnaaja eikä ylioppilas, pani hän enimmän painoa yksityiseen ajatustenvaihtoon. Hän uskoi maailmassa olevan ihmisiä, jotka ponnistelevat päästäkseen toistensa yhteyteen, onnistuen parhaiten suopeuden, sivistyksen ja järjen avulla — uskonkappale, joka sopi hyvin huonosti Chandraporen oloihin, mutta josta Fielding piti hellittämättä kiinni. Hänellä ei ollut minkäänlaista rotutunnetta — ei suinkaan senvuoksi, että hän oli muita virkaveljiään etevämpi, vaan siksi, että hän oli kasvanut toisessa ilmastossa, jossa laumavaistot eivät menesty. Enimmän oli hänen asemaansa kerhossa vahingoittanut muuan viaton huomautus, jonka hän oli sivumennen lausunut, nimittäin että nuo niin sanotut valkoiset rodut oikeastaan olivatkin tuhkanharmaita. Hän oli sanonut sen vain leikillään, ajattelematta lainkaan, ettei »valkoisilla» ja värikysymyksellä ollut sen enempää yhteyttä kuin »God save the King» hymnillä ja Jumalalla ja että hänen viittauksensa oli siis kerrassaan sopimaton. Se helakanharmaa uros, jolle hän sattui sanansa sanomaan, tunsi itsensä kovasti häväistyksi; hänessä heräsi Fieldingiä kohtaan epäluulo, jonka hän kertoi muulle laumalle.
Mutta miehet sietivät häntä kuitenkin hänen hyvän sydämensä ja voimakkaan ruumiinsa vuoksi; vain heidän naisensa päättelivät, ettei hän ollut oikea sahib. He eivät pitäneet hänestä. Fielding puolestaan ei osoittanut heille lainkaan huomaavaisuutta, ja tämä seikka, johon ei Englannin naismaailmassa olisi kiinnitetty ollenkaan huomiota, vahingoitti häntä sellaisessa yhdyskunnassa, missä miehiltä vaadittiin vilkkautta ja auttavaisuutta. Herra Fielding ei milloinkaan antanut koiria tahi hevosia koskevia neuvoja, ei kutsunut milloinkaan päivälliselle, ei tehnyt kiitosvierailuja eikä koristanut joulukuusia lapsille, ja vaikka hän kävikin kerhossa, tuli hän sinne vain pelaamaan biljaardia tahi verkkopalloa ja poistui sitten heti. Hän oli huomannut seurustelemisen sekä indialaisten että englantilaisten kanssa käyvän päinsä, mutta oivaltanut myös, että jos hän aikoi seurustella englantilaisten naistenkin kanssa, täytyi hänen hylätä indialaiset. Näitä kahta ei voitu yhdistää. Ei kannattanut lainkaan moittia kumpaakaan puolta ja vielä vähemmän kannatti moittia niitä siitä, että ne moittivat toisiaan. Asiaa ei voinut auttaa, ja jokainen sai valita. Useimmat englantilaiset miehet antaisivat etusijan oman maan naisille, joiden lukumäärä alituisesti lisääntyi, niin että vuosi vuodelta saatettiin yhä paremmin järjestää elämä kotimaan olojen mukaiseksi. Fieldingin mielestä oli sopivaa ja miellyttävää seurustella indialaisten kanssa, ja hän sai nyt maksaa siitä. Yleensä ei kukaan englantilainen nainen käynyt opistossa muuten kuin virallisissa asioissa, ja vaikka hän kutsuikin rouva Mooren ja neiti Questedin luokseen teelle, tapahtui se vain siksi, että he olivat vastatulleita, jotka pitivät kaikkia vertaisinaan, vaikkakin ehkä hieman pinnallisesti, eivätkä muuttaneet äänensävyään puhuessaan hänen muiden vieraittensa kanssa.
Yleisten töiden osasto oli valinnut opiston paikan umpimähkään, mutta sen alueella oli vanha puutarha ja puutarhamaja, jossa Fielding asui suurimman osan vuodesta. Hän oli parhaillaan pukeutumassa kylvyn jälkeen, kun Aziz ilmoitettiin. Koroittaen ääntään hän huusi makuuhuoneestaan: — Pyydän teitä ystävällisesti olemaan kuin kotonanne. Huudahdus oli yhtä harkitsematon kuin melkein kaikki muutkin hänen tekonsa, hän oli vain halunnut sanoa niin.
Aziz oli valmis noudattamaan kirjaimellisesti kehoitusta. — Saanko todellakin, herra Fielding? Tämä on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne, hän huusi takaisin, — olen hyvin ihastunut mutkittomiin seurustelutapoihin. Hän vilkastui ja katseli ympärilleen huoneessa. Siellä oli muutamia ylellisyysesineitä, mutta ei minkäänlaista ankaraa järjestystä, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut nöyryyttää indialaista. Se oli sitäpaitsi hyvin kaunis huone, josta päästiin puutarhaan kolmen korkean puisen holvikaaren kautta. — Olen todellakin halunnut jo kauan aikaa tavata teitä, hän jatkoi. — Olen kuullut Nawab Bahadurin puhuvan niin paljon teidän hyvästä sydämestänne. Mutta niin kurjassa loukossa kuin tämä Chandrapore ei ole ainoatakaan sellaista paikkaa, jossa tuntemattomampi tällä paikkakunnalla, oli tapanani toivoa teidän sairastuvan, että voisimme siten tutustua toisiimme. He nauroivat molemmat, ja menestyksensä kannustamana Aziz alkoi vilkkaasti puhella: — Ajattelin näin: »Miltähän herra Fielding mahtanee tänään näyttää? Ehkä hän on hieman kalpea. Ja ylilääkäri on myös niin kalpea, ettei hänestä ole sairaskäynnille». Silloin olisitte lähettänyt hakemaan minua, ja me olisimme keskustelleet toistemme kanssa hauskasti, sillä tehän kuulutte olevan suuri persialaisen runouden tuntija.
— Tunnette siis minut?
— Tietysti tunnen. Mutta tunnetteko te minua?
— Tunnen teidät varsin hyvin.
— Olen ollut täällä vasta vähän aikaa ja viettänyt aikani melkein yksinomaan basaareissa. En kummastele lainkaan, ettette ole milloinkaan nähnyt minua. Minua kummastuttaa vain se, että tiedätte nimeni. Kuulkaahan nyt, herra Fielding! Arvatkaahan, minkä näköinen olen. Tämä on jonkinlaista urheilua.
— Olette neljä jalkaa ja yhdeksän tuumaa pitkä, sanoi Fielding, joka hämärästi näki hänet makuuhuoneen oven himmeän lasin läpi.
— Mainiota! Entä vielä? Eikö minulla ole kunnioitusta herättävä valkoinen partakin?
— Kirottua!
— Onko jotakin hullusti?
— Polkaisin kauluksennappini rikki.
— Ottakaa minun nappini.
— Onko teillä mukananne varanappi?
— On; annan sen teille heti.
— En huoli siitä, jos tarvitsette sen itse.
— En tarvitse, se on taskussani. Hän meni sivulle, niin ettei hänen ääriviivojaan voitu nähdä, ja irroitti niskanapin paidastaan, kultaisen napin, jonka hänen lankonsa oli tuonut hänelle Euroopasta. — Täällä on! hän huusi.
— Pyytäisin teitä tuomaan sen minulle tänne, ellette kovin pidä kiinni muodollisuuksista.
— Hetkinen vielä! Kiinnittäessään kaulustansa jälleen paikoilleenAziz lausui rukouksen, ettei se kohoaisi sijoiltaan teetä juotaessa.Fieldingin kantaja, joka auttoi herraansa pukeutumisessa, avasi hänelleoven.
— Tuhansia kiitoksia! He tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilivät. Aziz alkoi katsella ympärilleen ikäänkuin olisi ollut vanhan tuttavan luona. Fielding ei kummastellut lainkaan, että heistä näin äkkiä oli tullut hyvät tuttavat. Tunneherkät ihmiset joko tulevat ystäviksi heti tahi eivät milloinkaan, ja hänellä ja Azizilla, jotka olivat kuulleet pelkkää hyvää toisistaan, oli varaa luopua muodollisuuksista.
— Mutta minä olen luullut aina, että englantilaiset pitävät huoneensa hyvin hienossa kunnossa. Täällä ei ainakaan näytä siltä. Minun ei tarvitse lainkaan hävetä. Hän istuutui ihastuneena vuoteelle unhottaen sitten itsensä niin, että veti jalkansa koukkuun alleen. — Kuvittelin näkeväni kaiken kylmästi ladottuna laudakoille. No, herra Fielding, sopiiko nappi?
— Mene tiedä!
— Mitä se merkitsee? Ettekö tahtoisi opettaa minulle muutamia uusia sanoja, että englanninkieleni muuttuisi paremmaksi?
Fielding epäili, voisiko »kaikki kylmästi ladottuna laudakoille» tulla sen paremmaksi. Häntä hämmästytti usein nuoremman sukupolven joustavuus vieraan kielen käyttämisessä. He muuttivat ääntämistapaa, mutta osasivat sanoa sen, mitä halusivat, ja sanoa nopeasti. He eivät käyttäneet minkäänlaisia hindulaisia lausetapoja, joita kerhon jäsenet väittivät heidän käyttävän. Mutta kerho kehittyikin hitaasti; se väitti vieläkin, että vain harvat muhamettilaiset, hinduista puhumattakaan, tahtovat syödä englantilaisen pöydässä, ja että kaikki indialaiset naiset saavat oleskella tuon läpipääsemättömän purdahnin takana. Jokainen kerhon jäsen tiesi kuitenkin asian oikean laidan, mutta kokonaisuutena kerho kieltäytyi muuttamasta mielipiteitään.
— Antakaahan minun kiinnittää nappi. Nyt huomaankin… paidan napinreikä on liian pieni, olisi vahinko suurentaa sitä.
— Miksi hitossa ihmisten pitää ensinkään käyttää kauluksia, Fielding murahti taivuttaessaan päätään.
— Me käytämme niitä välttääksemme poliisia.
— Kuinka niin?
— Jos ajan pyörällä englantilainen puku ylläni, saan mennä rauhassa, mutta jos minulla on fetsi päässä, huutaa poliisi: »Lyhtysi on sammunut!» Lordi Curzon [Indian varakuningas vv. 1898—1905] ei muistanut sitä seikkaa kehoittaessaan Indian alkuasukkaita käyttämään värikkäitä pukujaan. Eläköön, nappi meni reikään! Joskus haaveilen, että minulla on loistavat vaatteet ja että ratsastan sotaan Alamgirin jäljessä. Herra Fielding, kuinka India mahtoikaan olla kaunis, silloin kuin mogulien valtakunta [mogulit, turkkil. kansa, joka 16:nnen vuosisadan alussa valloitti suurimman osan Etu-Indiaa] oli suurimmillaan ja Alamgir hallitsi Delhissä riikinkukonvaltaistuimellaan!
— Tänne tulee pari naistakin teelle tapaamaan teitä. Tunnettekin heidät luullakseni.
— Tapaamaanko minua? En tunne ketään naisia.
— Ettekö rouva Moorea ja neiti Questediäkään?
— Ah, nyt muistan! Tuo pieni moskeassa sattunut romanttinen kohtaus oli haihtunut hänen muististaan heti, kun se oli ohi. — Rouva Moore on vanha nainen; mutta mikä olikaan hänen toverinsa nimi?
— Neiti Quested.
— Kuten tahdotte. Hän ei ollut hyvillään toisten vieraiden tulosta, koska hän olisi mieluummin ollut kahden uuden ystävänsä kanssa.
— Voitte puhella neiti Questedin kanssa vaikka riikinkukkovaltaistuimesta, jos haluatte; hän kuuluu olevan hyvin taiteellinen.
— Onko hän postimpressionisti?
— Juuri sellainen. Mennään nyt juomaan teetä. Tämä menee jo yli ymmärrykseni.
Aziz loukkautui. Lausunto vihjaisi, ettei hänellä, halvalla indialaisella, ollut oikeutta tietää mitään postimpressionismistä — se etuoikeus oli varattu hallitsevalle rodulle. Hän sanoi jäykästi: — En pidä rouva Moorea lainkaan ystävänäni, tapasin hänet vain sattumalta eräässä moskeassa — ja hän oli lisäämäisillään: eikä yksi ainoa tapaaminen riitä ystävyyden solmiamiseen. Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lauseensa, hänen jäykkyytensä hävisi, senvuoksi että hän tunsi Fieldingin vilpittömän suopeuden. Hänen oma hyväntahtoisuutensa tuli myös avuksi. Hänen arvostelunsa pohjautui ennenkaikkea tunteeseen. Hän oli havaitsevinaan jokaisessa lauseessa sivutarkoituksen, erehtyen kuitenkin joskus päätelmissään, ja hänen elämänsä oli pelkkää haaveilua, vaikka se olikin toimeliasta. Fielding esimerkiksi ei ollut halventavalla vihjauksellaan tarkoittanut indialaisia, vaan postimpressionismia; kokonainen kuilu erotti hänen sanansa rouva Turtonin sanoista »Luulen heidän puhuvan englanninkieltä», vaikka ne Azizin mielestä kuulostivatkin samanlaisilta. Fielding huomasi jotakin menneen vikaan ja korjautuneen jälleen, mutta koska hän oli hyvänuskoja, milloin henkilökohtaiset välit olivat kysymyksessä, ei hän ollut tietääkseenkään siitä, ja heidän keskustelunsa jatkui entiseen tapaan.
— Paitsi naisia, odotan erästä opettajatoverianikin, Narayan Godbolea.
— Ahaa, tuota dekkalaista bramaania.
— Hänkin toivoo entisyyttä takaisin, vaikka ei juuri Alamgiria.
— Eipä tietenkään, arvaan sen. Tiedättekö, mitä tämä dekkalainen bramaani sanoo? Hän väittää englantilaisten valloittaneen Indian heiltä, huomatkaa, heiltä eikä moguleilta. Eikö se ole oikein heidän tapaistaan? Vieläpä he ovat lahjomalla saaneet aikaan, että se on painettu heidän koulukirjoihinsa, sillä he ovat viekkaita ja tavattoman rikkaita. Professori Godbolen täytyy olla hänestä kuulemieni juttujen perusteella aivan toisenlainen kuin muut dekkabramaanit. Oikea kunnonmies.
— Miksi ette te, indialaiset, perusta kerhoa tänne Chandraporeen, Aziz?
– Ehkä perustammekin sen kerran. Mutta tuolla näkyy jo tulevan rouvaMoore ja tuo toinen, mikä hänen nimensä nyt olikaan.
Miten onnellista, etteivät nämä kutsut olleet yleiset, vaan sellaiset, joissa muodollisuudet eivät merkinneet mitään. Tuntien sen Aziz jutteli vaivattomasti englantilaisten naisten kanssa kohdellen heitä kuin miehiä. Kauneus olisi saattanut hänet hämilleen, koska se laatii omat lakinsa, mutta rouva Moore oli niin vanha ja neiti Quested niin ruma, että hän säästyi siitä huolesta. Adelan kulmikas ruumis ja hänen pisamaiset kasvonsa olivat hirveitä virheitä Azizin silmissä, ja hän ihmetteli, kuinka Jumala oli saattanut olla niin julma tätä naisolentoa kohtaan. Siitä johtui, että hänen käytöksensä neitiä kohtaan muuttui täysin vilpittömäksi.
— Tahtoisin tiedustella teiltä erästä asiaa, tohtori Aziz, aloitti neiti Quested. — Kuulin rouva Moorelta, kuinka avulias olitte ollut häntä kohtaan moskeassa ja perin kiinnostavakin. Muutamia minuutteja kestäneen keskustelunne aikana hän oppi tuntemaan Indiaa enemmän kuin näinä kolmena viikkona, jotka olemme viettäneet täällä.
— Ah, sellaisesta pikkuseikasta ei kannata puhuakaan! Mutta onko maassani jotakin muuta, josta voisin kertoa teille?
— Tahtoisin, että selittäisitte meille erään pettymyksen, jonka saimme kokea tänä aamuna. Se johtuu varmaankin indialaisten seurustelutavoista.
— Sellaisia tapoja ei tietääkseni ole olemassakaan. Me olemme luonnostamme hyvin kursailematonta väkeä.
— Pelkään tehneemme jonkin tyhmyyden ja loukanneemme heitä, sanoi rouvaMoore.
— Se on vieläkin mahdottomampaa. Mutta saanko kuulla, mitä on tapahtunut?
— Eräs indialainen rouva ja hänen miehensä lupasivat lähettää vaununsa hakemaan meitä tänään kello yhdeksän aikaan. Mutta vaunut eivät tulleetkaan. Odotimme odottamistamme emmekä voi lainkaan ymmärtää, mitä on tapahtunut.
— Jokin väärinkäsitys, sanoi Fielding, joka heti huomasi tämän tapauksen olevan niitä, joiden oli parasta jäädä selvittämättä.
— Ei, se ei ollut väärinkäsitys, neiti Quested väitti. — He luopuivat matkastaan Kalkuttaankin voidakseen ottaa meidät vastaan. Olemme molemmat aivan varmoja siitä, että olemme tehneet jonkin naurettavan tyhmyyden.
— Minä en ainakaan välittäisi siitä.
— Herra Heaslop sanoo samaa, neiti Quested ilmoitti punastuen hieman. —Mutta ellei välitä mistään, niin ei opi ymmärtämäänkään mitään.
Isäntä halusi mielellään vaihtaa puheenaihetta, mutta Aziz sekaantui keskusteluun innostuneesti ja sai syyllisten nimien palasista selville, että he olivat hinduja.
— Noilla veltoilla hinduilla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on sopivaa, mikä ei. Tunnen vallan hyvin heidät erään sairaalan lääkärin kertomuksista. Mies on veltto ja epätäsmällinen. On vain hyväksi, ettette päässeet heidän luokseen, koska silloin olisitte saaneet aivan väärän käsityksen Indiasta. Heidän kotinsa ei ole siisti, ja minä puolestani luulen sen alkaneen hävettää heitä itseäänkin niin, etteivät he kehdanneetkaan lähettää vaunujaan hakemaan teitä.
— Niin, se voi kyllä olla mahdollista, sanoi rouva Moore.
— Minä inhoan salaperäisyyksiä, sanoi Adela.
— Me englantilaiset olemme sellaisia.
— En ole vihoissani heille senvuoksi, että olen englantilainen, vaan oman persoonallisen käsitykseni vuoksi, korjasi Adela.
— Minä pidän salaperäisyyksistä, mutta vihaan salamyhkäilyä, sanoi rouva Moore.
— Mutta salaperäisyyshän on salamyhkäilyä.
— Ah, luuletteko niin, herra Fielding?
— Salaperäisyys on vain salamyhkäilyn juhlallisempi nimitys. Ei kumpaistakaan kannata penkoa. Aziz ja minä tiedämme, että India on aivan täynnä salamyhkäilyä.
— Indiako? Mutta sehän on järkyttävää!
— Ette huomaa mitään salamyhkäilyä, kun tulette tervehtimään minua, sanoi Aziz melkein tietämättään. — Rouva Moore ja kaikki muutkin — kutsun teidät kaikki. Olkaa niin ystävällisiä ja tulkaa!
Vanha nainen kiitti. Hänen mielestään nuori lääkäri oli tavattoman hauska, ja sitäpaitsi muuan uusi tunne, joka oli puoleksi väsymystä ja puoleksi kiihkoa, yllytti häntä poikkeamaan uudelle polulle. Neiti Quested vastasi myöntävästi seikkailunhalusta. Hänkin piti Azizista ja luuli Azizin paljastavan hänelle Indian ihmeet, sittenkuin hän tulisi paremmin tuntemaan hänet. Azizin kutsu teki hänet hyvin tyytyväiseksi ja hän kysyi tohtorin osoitetta.
Aziz muisteli kauhistuneena asuntoaan. Se oli inhoittava hökkeli erään kurjan basaarin lähellä. Siinä oli oikeastaan vain yksi ainoa huone, jossa kihisi pieniä mustia kärpäsiä. — Mutta puhutaan nyt jostakin muusta, hän huudahti. — Toivoisin asuvani täällä. Katsokaa, kuinka kaunis tämä huone on! Ihaillaan sitä yhdessä. Kuinka kauniisti nuo holvit kaartuvatkaan! Kuinka hienoa! Tämä on kysymysten ja vastausten rakennustaidetta. Rouva Moore, olette Indiassa nyt. — Aziz ei laskenut leikkiä. Huone tosiaan ihastutti häntä. Se oli seitsemännellätoista vuosisadalla rakennettu korkean virkamiehen vastaanottohuone, ja vaikka se olikin puusta, se toi Fieldingin mieleen Firenzen Loggia de' Lanzzi'n. Pieniä huoneita, jotka nyt oli eurooppalaistettu, oli sen molemmin puolin, mutta keskihuone oli paperoimaton ja ilman ikkunaruutuja, niin että puutarhailma pääsi vapaasti virtaamaan sisään. Istuttiin aivankuin ulkosalla jossakin näyttelyssä, linnuille huutelevien puutarhurien ja erään miehen näkyvissä, joka oli vuokrannut lammikon viljelläkseen siinä vesikastanjoita. Fielding oli antanut vuokralle mangopuutkin — oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin sattui pujahtamaan puutarhaan — ja hänen palvelijansa istuivat päivät ja yöt portailla peloittelemassa pois varkaita. Huone oli todellakin hyvin kaunis, eikä englantilainen ollut turmellut sitä. Kuitenkin saattoi heti nähdä, kuka talossa asui.
— Jakaisin oikeutta täällä. Köyhälle leskelle, jolta on varastettu, antaisin viisikymmentä rupiaa, toiselle sata ja niin edespäin. Siitä minä pitäisin.
Rouva Moore hymyili ajatellen nykyaikaisia menetelmiä, joita hänen poikansa edusti. — Pelkään, etteivät rupiat riittäisi ajan pitkään, hän sanoi.
— Minun rahani ainakin riittäisivät. Jumala antaisi minulle lisää, kun hän näkisi minun lahjoittavan niitä köyhille. Antaisin aina, kuten Nawab Bahadurkin. Isäni oli samanlainen ja senvuoksi hän kuolikin köyhänä. — Ja viitatessaan huoneeseen hän kansoitti sen kirjureilla ja virkamiehillä, jotka kaikki olivat hyväsydämisiä sentähden, että olivat eläneet niin kauan aikaa sitten. — Niin, me antaisimme alituisesti ja istuisimme matoilla tuolien asemesta; siinä onkin menneisyyden ja nykyisyyden suurin ero; mutta en usko, että milloinkaan rankaisisimme ketään.
Naiset olivat samaa mieltä hänen kanssaan.
— Ihmisraukka, antakaa hänen yrittää uudelleen. Vankilassa hän tulee vain pahemmaksi ja turmeltuu kokonaan. Azizin kasvoille tuli hyvin lempeä ilme, kuten on sellaisella henkilöllä, joka ei kykene hallitsemaan ja joka ei ymmärrä, että jos rikoksellinen päästetään vapaaksi, hän varastaa jälleen tuolta leskiraukalta. Hän oli lempeä kaikille muille, paitsi muutamille verivihollisilleen, jotka eivät hänen mielestään olleet ihmisiäkään. Heille hän halusi kostaa. Hän oli lempeä englantilaisillekin, koska hän tiesi sisimmässään, etteivät he voineet mitään sille, että olivat niin kylmiä ja kummallisia, kulkien kuin jääkylmä merivirta hänen maansa läpi. — Me emme rankaise ketään, emme ketään, hän toisti, — ja illalla panemme toimeen suuret juhlat, joissa tanssijattaret näyttävät taitoaan ja kauniit tytöt seisovat loistavat soihdut käsissään lammikon ympärillä, ja kaiken pitää olla iloa ja riemua seuraavaan päivään saakka, jolloin taasen jaamme oikeutta entiseen tapaamme — viisikymmentä ruplaa, sata, tuhat, kunnes rauha on taattu. Ah, miksi emme saaneet elää noina aikoina? Mutta ihailettekohan tarpeeksi herra Fieldingin kotia? Katselkaa noita sinisiksi maalatuita pilareita ja kuistin huvimajoja, vai kuinka te nimitätte niitä? Niiden pienet pyöreät katot muistuttavat bamburuokojen latvoja. Miten kaunista! Ja bambut huojuvat tuolla ulkona lammikon ympärillä. Rouva Moore, rouva Moore!
— Mitä sitten? rouva kysyi nauraen.
— Muistatteko vielä moskeamme vettä? Se virtaa tänne täyttäen tuon lammikonkin — keisarien suunnittelema käytännöllinen järjestelmä. He pysähtyivät täällä matkallaan Bengaaliin. He rakastivat vettä. Jokaiseen paikkaan, minne ikinä he vain tulivat, he suunnittelivat suihkukaivoja, puutarhoja ja yleisiä kylpylöitä. Sanoin äsken juuri herra Fieldingille, että antaisin mitä tahansa, jos vain saisin palvella heitä.
Hän oli väärässä veteen nähden, jota ei kukaan keisari, olipa hän sitten kuinka taitava tahansa, voi saada virtaamaan vastamäkeen. Muuan melko syvä laakso ja koko Chandrapore oli moskean ja Fieldingin talon välillä. Ronny olisi oitis korjannut hänen tekemänsä erehdyksen, ja Turton olisi mielellään tehnyt sen, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Fieldingillä ei ollut edes halua oikaista vieraansa väitettä; hän ei enää vaatinut kirjaimellista totuutta, vaan tyytyi mielenlaadun rehellisyyteen. Mitä taasen neiti Questediin tulee, hän uskoi kirjaimellisesti kaikki Azizin puheet. Tietämättömyydessään hän piti Azizia »Indiana», ollenkaan epäilemättä, että Azizin näköpiiri oli rajoitettu ja hänen järjestelmänsä epäluotettava, ja, ettei kukaan voi sanoa: minä olen India.
Aziz oli hyvin innoissaan ja puhui kiihkeästi, sanoipa vielä »kirottua» sekaantuessaan puheissaan. Hän kertoi heille ammatistaan ja leikkauksista, joita hän oli katsellut ja joihin hän oli ottanut osaa, selostaen sellaisia yksityiskohtia, jotka kauhistuttivat rouva Moorea, neiti Questedin ymmärtäessä ne väärin hänen vapautuneisuutensa merkiksi, koska hän oli kuullut samanlaisia juttuja kotona yliopistopiireissä. Hän luuli Azizia yhtä itsenäiseksi kuin luotettavaksikin ja asetti hänet korokkeelle, jolla hän ei voinut pysyä. Hän oli kyllä tällä haavaa melko korkealla, mutta ei millään korokkeella. Hän liiteli siivillään, mutta väsymys pudottaisi hänet pian maahan.
Professori Godbolen tulo tyynnytti hieman häntä, mutta iltapäivä oli sittenkin hänen. Tuo kohtelias ja arvoituksellinen bramaani ei asettanut minkäänlaisia esteitä hänen kaunopuheisuudelleen, vaan pikemminkin antoi sille lisää vauhtia. Hän joi teetään lyhyen matkan päässä uskottomista pienen pöydän ääressä, joka oli sijoitettu aivan hänen taakseen. Kukaan ei ollut huomaavinaan professori Godbolen teetä. Hän oli jo vanhahko, kuihtunut, harmaaviiksinen ja harmaasilmäinen mies, jonka iho oli yhtä vaalea kuin eurooppalaistenkin. Hänellä oli päässään turbaani, joka muistutti vaaleanpunaisiksi värjättyjä makarooneja, ja yllään takki, liivit ja vyö, dhoti, ja pienillä tiuvuilla koristetut säärystimet. Tiuvut olivat samantyyliset kuin turbaani, ja koko hänen olemuksensa vaikutti sopusuhtaiselta, kuin hän olisi sulattanut yhteen Idän ja Lännen sekä henkisesti että aineellisesti ja kuin ei häntä milloinkaan voitaisi järkyttää tasapainostaan. Naisissa hän herätti mielenkiintoa ja he toivoivat hänen täydentävän Azizia puhumalla jotakin uskonnosta. Mutta hän vain söi ja joi hymyillen ja kohottamatta katsettaan.
Aziz jätti mogulikeisarit rauhaan ryhtyen puhumaan aiheista, jotka eivät olleet kiusallisia kenellekään. Hän kuvaili, kuinka mangohedelmät kypsyvät ja kuinka hän poikavuosinaan oli sadekausina juossut toveriensa kanssa pitämään kestejä suureen mangolehtoon, joka kuului hänen sedälleen. Ja kuinka sitten palattiin kotiin läpimärkinä ja tuntien ehkä hieman vatsanväänteitä. — Mutta siitä minä en välittänyt. Kaikki toverini olivat yhtä kipeitä kuin minäkin. Mutta me lohdutimme toisiamme urdulaisella sananlaskulla: »Mitä merkitsee onnettomuus, kun ollaan onnettomia yhdessä». Neiti Quested, teidän pitää odottaa mangohedelmien kypsymistä. Miksi ette voisi asettua oikein asumaan tänne Indiaan?
— Pelkään, etten voi jäädä tänne, Adela vastasi. Hän sanoi sen ajattelematta lainkaan sanojensa merkitystä. Sekä hänestä että noista kolmesta miehestä se sopi mainiosti keskusteluun, eikä hän moneen minuuttiin, niin, tuskinpa puoleen tuntiinkaan, huomannut lausuntoaan niin tärkeäksi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt ilmoittaa se Ronnylle.
— Teidänlaisenne vieraat ovat hyvin harvinaisia.
— Niin todellakin, myönsi professori Godbolekin. — Sellaista kohteliaisuutta nähdään harvoin. Mutta mitä voimme tarjota heille pitääksemme heidät täällä?
— Mangoja, mangoja.
He nauroivat. — Mangohedelmiä voi saada Englannissakin nykyjään,huomautti Fielding. — Ne kuljetetaan sinne jäähdytetyissä säiliöissä.Englannissa voidaan leikkiä Indiaa aivan yhtä hyvin kuin IndiassaEnglantia.
— Mutta molemmat tulevat äärettömän kalliiksi, sanoi tyttö.
— Luultavasti.
— Ja ikäviksi.
Mutta isäntä ei antanut keskustelun saada näin vaarallista käännettä. Hän kääntyi vanhan naisen puoleen, joka näytti levottomalta ja suuttuneelta, hänen voimatta ymmärtää syytä siihen, ja kysyi hänen suunnitelmistaan. Rouva Moore vastasi haluavansa mielellään katsella opistoa. Kaikki nousivat heti, paitsi professori Godbole, joka parhaillaan söi banaania.
— Älä sinä tule mukaan, Adela, sinähän et pidä oppilaitoksista.
— Niin, se on totta, sanoi neiti Quested istuutuen jälleen.
Aziz epäröi. Hänen kuulijakuntansa hajaantui. Tutumpi osa poistui, mutta tarkkaavaisempi jäi jäljelle. Muistaen, että kutsut olivat yksityiset, hänkin jäi huoneeseen.
Keskustelu jatkui entiseen tapaan. — Voitaisiinko matkailijoille tarjota raakoja mangohedelmiä kiisselinä? — Lääkärinä sanon jyrkästi: ei! — Mutta minä lähetän teille joitakin terveellisiä herkkuja, sanoi vanhus. — Teen sen niin mielelläni.
— Neiti Quested, professori Godbolen herkut ovat ihmeellisiä, sanoi Aziz alakuloisesti. Hänkin olisi tahtonut lähettää vieraille herkkuja, mutta hänellä ei ollut vaimoa, joka olisi valmistanut niitä. — Niistä saatte hieman Indian esimakua. Minä, ikävä kyllä, olen sellaisessa asemassa, etten voi lähettää teille mitään.
— En ymmärrä, miksi sanotte niin. Olettehan niin ystävällisesti pyytänyt meitä vierailulle kotiinne.
Aziz ajatteli taasen kauhistuneena asuntoaan. Taivas varjelkoon, tuo tyhmä tyttö oli ottanut hänen sanansa vakavalta kannalta! Mitä hänen nyt piti tehdä? — Niin, se on päätetty! huudahti hän. Pyydän teitä kaikkia vieraikseni Marabar-luoliin.
— Kuinka ihastuttavaa siitä tuleekaan!
— Ah, siitä tulee suurenmoinen juhla verrattuna minun herkkuihini.Mutta eikö neiti Quested ole jo käynyt luolissamme?
— En. En ole kuullut niistä edes puhuttavankaan.
— Puhuttavankaan? huudahtivat molemmat. — Marabar-vuorten luolista?
— Me emme kuule mitään kiinnostavaa kerhossa. Siellä pelataan vain verkkopalloa ja juorutaan jonnin joutavia.
Vanha mies oli vaiti. Ehkäpä hän ajatteli, ettei neidin sopinut täällä arvostella omaa rotuaan, tahi pelkäsi, että neiti ehkä kertoisi englantilaisille hänen uskottomuudestaan, jos hän olisi samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta nuori mies sanoi nopeasti:
— Niin, tiedän sen.
— Puhukaa minulle senvuoksi niin paljon kuin suinkin, sillä muuten en ikinä opi tuntemaan Indiaa. Tarkoitatteko noita kukkuloita, joita katselen joskus iltaisin? Mitä luolia siellä on?
Aziz alkoi selittää, mutta sitten kävikin ilmi, ettei hän itsekään ollut milloinkaan käynyt luolissa, oli vain aina aikonut lähteä sinne, mutta työ ja yksityiset tehtävät olivat esteenä. Luolat olivat sitäpaitsi niin kaukanakin. Professori Godbole laski ystävällisesti leikkiä hänen kustannuksellaan.
— Ovatko nuo luolat suuriakin? kysyi neiti Quested
— Ei, ne ovat verraten pieniä.
— Kertokaa, millaisia ne ovat, professori Godbole.
— Se on minulle hyvin suuri kunnia. Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja hänen kasvonsa jännittyivät. Neiti Quested otti esiin savukekotelonsa, tarjosi Azizille ja Godbolelle ja sytytti itsekin savukkeen. Merkitsevän väliajan jälkeen professori sanoi: — Kallioseinämässä on käytävä, josta mennään luolaan.
— Ovatko ne suunnilleen samanlaisia kuin Elephantan luolat?
— Eivät ollenkaan. Elephantan luolissa on Shivan ja Parvatin kuvapatsaita, mutta Marabarissa ei ole mitään kuvapatsaita.
— Ne ovat varmaankin hyvin pyhiä paikkoja, sanoi Aziz auttaakseen kertojaa.
— Vielä mitä.
— Mutta ne on kai koristettu jollakin tavoin?
— Eivät ole.
— Mutta miksi ne sitten ovat niin kuuluisia? Mehän kaikki puhumme noista kuuluisista Marabar-luolista. Ehkä se onkin vain tavallista tyhjää kerskailuamme.
— En tahtoisi sanoa sitäkään.
— Kuvailkaa ne sitten neidille.
— Se tulee ilahduttamaan minua suuresti. Mutta hän luopui tästä ilosta, ja Aziz ymmärsi hänen salaavan jotakin luolista. Hän ymmärsi sen siitä, että häntä itseäänkin usein vaivasi samanlainen mykkyys. Joskus hän voi Callendarin raivoksi sivuuttaa jonkin asian tärkeän puolen ruvetakseen puhumaan saman asian sadoista vähemmän tärkeistä puolista. Majuri syytti häntä petollisuudesta ja olikin pintapuolisesti oikeassa, mutta ainoastaan pintapuolisesti. Azizin menettely johtui pikemminkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut vastustaa ja joka mykistytti hänet. Nyt oli Godbole mykistynyt salaten luultavasti vastoin tahtoaan jotakin. Varovasti käsiteltynä hän saisi kyllä voiton painajaisestaan ja kertoisi, että Marabar-luolat olivat ehkä täynnä vuotokiviä. Aziz viittasi kokeeksi niihin, mutta Godbole vastasi kieltävästi.
Väittely jatkui kevyesti ja ystävällisesti, Adelan lainkaan aavistamatta, mitä sen takana piili. Hän ei aavistanut, että näiden muhamettilaisten verraten yksinkertaiset aivot taistelivat alkuaikojen pimeyttä vastaan. Aziz pelasi jännittävää peliä. Hän käsitteli ihmisleikkikalua, joka kieltäytyi toimimasta, ja hän tiesi sen liiankin hyvin. Jos se rupeaisi toimimaan, ei hänellä eikä professori Godbolella olisi minkäänlaista hyötyä siitä, mutta tehtävä sai hänet silti valtoihinsa, ollen sukua abstraktiselle ajattelemiselle. Hän jutteli juttelemistaan tehden hyökkäyksiä, jotka hänen vastustajansa torjui tahtomatta myöntää hyökkäyksiä edes tehdyksikään ja etääntyen yhä kauemmaksi tehtävästään selostaa Marabar-luolien merkillisyyksiä, jos niissä mitään merkillistä edes olikaan.
Mutta juuri silloin saapui paikalle Ronny.
Närkästyneellä äänellä, jota hän ei edes koettanut hillitä, hän huusi puutarhasta: — Mitä täällä on tapahtunut, Fielding? Missä äitini on?
— Hyvää iltaa, neiti Quested sanoi kylmästi.
— Sinun ja äidin pitää tulla heti minun mukanani. Pannaan toimeen polokilpailu.
— Luulin ettei siitä tulisi mitään.
— Suunnitelmia on muutettu. Joukkoon on liittynyt muutamia upseereita.Tule nyt, niin kerron sinulle kaiken.
— Äitinne palaa hetkisen kuluttua, sanoi professori Godbole, joka oli noussut kunnioittavasti seisoalleen. — Mitättömässä opistossamme ei ole paljoa katseltavaa.
Ronny ei kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, vaan puhui edelleen Adelalle. Hän oli kiiruhtanut työstään hakemaan häntä polokilpailuihin senvuoksi, että hän luuli niiden huvittavan Adelaa. Hän ei aikonut olla lainkaan epäkohtelias näille indialaisille, mutta ainoa yhdysside, joka hänen mielestään voi liittää hänet indialaiseen, oli virka, eikä kumpikaan näistä miehistä sattunut olemaan hänen käskyläisiään. Koska he olivat vapaita henkilöitä, sivuutti hän heidät kokonaan.
Mutta onnettomuudeksi Aziz ei ollut sillä tuulella, että hän olisi suostunut tähän. Hän ei halunnut luopua äskeisestä hilpeästä tuttavallisesta tunnelmasta. Hän ei ollut noussut seisoalleen kuten Godbole, ja nyt hän huusi tunkeilevan ystävällisesti paikaltaan: — Tulkaa tänne, herra Heaslop! Istuutukaa siksi aikaa, kunnes äitinne tulee.
Ronny vastasi käskien Fieldingin palvelijan hakea isäntänsä heti.
— Hän ei ymmärrä teitä. Sallikaa minun — ja Aziz toisti käskyn kansankielellä.
Ronnya halutti vastata terävästi; hän tunsi Azizin edustaman tyypin, hän tunsi kaikki tyypit, ja tämä kuului noihin hutiloiden eurooppalaistutettuihin. Mutta koska hän oli hallituksen palvelija, kuului hänen velvollisuuksiinsa ikävyyksien karttaminen; senvuoksi hän ei sanonut mitään eikä ollut tietääkseenkään Azizin uhmailevasta käyttäytymisestä. Ja Aziz käyttäytyi uhmaavasti. Kaikki, mitä hän sanoi, oli nenäkästä tahi ärsyttävää. Hänen siipensä eivät kannattaneet häntä enää, mutta hän ei halunnut pudota maahan taistelutta. Hän ei aikonut kohdella nenäkkäästi herra Heaslopia, joka ei ollut milloinkaan tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta tässä oli kysymys angloindialaisesta, josta piti tulla ihminen, ennenkuin kaikki saattoi muuttua jälleen miellyttäväksi. Hän ei aikonut olla niin kömpelön tuttavallinen neiti Quesfediäkään kohtaan, tahtoen vain saada hänet puolelleen, eikä huutaa eikä kirkua professori Godbolelle. Siitä muodostui kummallinen neljäkkö — Aziz lepatellen maahan, neiti Quested hämmennyksissään hänen äkillisestä ilkeydestään, Ronny raivoissaan ja bramaani pitäen silmällä heitä kolmea alasluoduin silmin ja ristissä käsin kuin ei mitään olisi tapahtunut. — Kuin kohtaus jostakin näytelmästä, ajatteli Fielding, joka katseli puutarhan toiselta laidalta, kuinka he olivat ryhmittyneet kauniin huoneen pilarien väliin.
— Älä vaivaudu tulemaan tänne, äiti! huusi Ronny. — Olemme juuri lähtemäisillämme. Sitten hän kiiruhti Fieldingin luo, vei hänet syrjään ja sanoi teeskennellyn sydämellisesti: — Haluan sanoa vain sen, vanha ystäväni, jos sallitte, ettei teidän mielestäni olisi pitänyt jättää neiti Questediä yksinään.
— Olen hyvin pahoillani! Mitä onkaan tapahtunut? vastasi Fielding koettaen puolestaan esiintyä miellyttävästi.
— Niin… olen tietysti auttamattomasti vanhoillinen, mutta en pidä siitä, että englantilainen tyttö istuu yksinään polttelemassa savuketta parin indialaisen kanssa.
— Hän jäi tänne yhtä mielellään kuin hän nyt polttaakin, hyvä ystävä.
— Niin, sellainen käy päinsä Englannissa.
— Minä en voi huomata tässäkään mitään sopimatonta.
— Ellette kerran voi, niin ette voi… Ettekö näe sitäkään, että tuo mies on hölmö?
Suunniltaan kiihkosta Aziz esiintyi suojelevasti rouva Moorea kohtaan.
— Hän ei ole hölmö, vastusti Fielding. — Hänen hermonsa ovat vain hieman kiihoittuneet, siinä kaikki.
— Mikä sitten olisi ärsyttänyt hänen kalliita hermojaan?
— En tiedä. Hän oli täysin rauhallinen minun poistuessani.
— Se ei ainakaan johdu minun sanoistani, vakuutti Ronny. — En ole edes puhutellutkaan häntä.
— No, se on hyvä. Viekää nyt naiset mukananne, koska onnettomuus jo on tapahtunut.
— Fielding, älkää luulko minun pahastuneen tahi mitään sellaista… Ettekö tekin halua tulla katselemaan polokilpailua? Se ilahduttaisi meitä suuresti.
— Kiitoksia, mutta en luullakseni voi. Olen hyvin pahoillani, jos mielestänne olen laiminlyönyt jotakin. Luulin suunnitelleeni kaiken hyvin.
Sitten alettiin sanoa jäähyväisiä. Kaikki olivat huonolla tuulella tahi onnettomia. Tuntui kuin itse maastakin olisi huokunut jotakin ärsyttävää. Olisiko kukaan voinut käyttäytyä niin surkeasti Skotlannin nummella tahi Italian alppihuipulla? arvaili Fielding jälkeenpäin. Hänestä tuntui kuin Indiassa ei olisi ollut minkäänlaista tyynnyttävää puolta, johon olisi voinut turvautua. Sellaista ei luultavasti ollut ensinkään olemassa tahi sitten ahmaisi tyyneys kaiken, kuten se näytti ahmaisseen professori Godbolen. Tässä oli nyt Aziz, ärtyisenä ja halveksivana; rouva Moore ja neiti Quested, molemmat tyhminä; hän itse ja herra Heaslop, molemmat ulkonaisesti kohteliaina, mutta todellisuudessa inhoittavina ja toisiaan vihaavina.
— Hyvästi, herra Fielding, ja paljon kiitoksia… Kouluhuoneenne ovat ihastuttavat!
— Hyvästi, rouva Moore.
— Hyvästi, herra Fielding, ihastuttava iltapäivä!
— Hyvästi, neiti Quested.
— Hyvästi, tohtori Aziz.
— Hyvästi, rouva Moore.
— Hyvästi, tohtori Aziz.
— Hyvästi, neiti Quested. Aziz pudisti voimakkaasti neidin kättä näyttääkseen varmuuttaan. — Älkää unohtako luolia. Minä selvitän koko asian käden käänteessä.
— Kiitoksia.
Paholaisen kiihoittamana loppusyöksyyn Aziz lisäsi: – Miten ikävää, että aiotte poistua Indiasta niin pian! Voi, muuttakaa päätöksenne ja jääkää!
— Hyvästi, professori Godbole, jatkoi neiti Quested joutuen äkkiä hämilleen. — Mikä vahinko, ettemme saaneet kuulla teidän laulavan.
— Voinhan laulaa nyt, hän sanoi ja alkoi laulaa.
Hänen hauras äänensä nousi ja laski lausuen sekavia sanoja. Joskus kuuntelijat olivat havaitsevinaan laulussa jonkinlaista rytmiä ja joskus se muistutti länsimaista lauluakin. Mutta korva, jota näin alituisesti petettiin, menetti pian johtolangan ja eksyi äänisokkeloihin, joista eivät mitkään olleet raakoja eivätkä vastenmielisiä eivätkä mitkään ymmärrettäviä. Vain palvelijat ymmärsivät ne. He alkoivat kuiskailla keskenään. Mies, joka poimi vesikastanjoita, ilmestyi alastomana lammikosta, hänen huulensa menivät raolleen ihastuksesta, niin että hänen punainen kielensä näkyi. Laulu jatkui ja taukosi muutamien minuuttien kuluttua yhtä satunnaisesti kuin se oli alkanutkin — näennäisesti keskellä tahtia.
— Kiitoksia, mutta mitä se oli? kysyi Fielding.
— Selitän sen teille yksityiskohtaisesti. Se oli muuan uskonnollinen laulu. Kuvittelin olevani maitotyttö. Sanon Shri Krishnalle: »Tule, tule minun tyköni yksinäsi». Mutta jumala kieltäytyy tulemasta. Minä nöyryytän itseni ja sanon: »Älä tule ainoastaan minun luokseni. Jaa itsesi sataan eri Krishnaan ja käske niiden mennä sadan seuralaisnaiseni luo, mutta anna yhden, ah maailmankaikkeuden herra, tulla minun luokseni!» Mutta hän kieltäytyy tulemasta. Tämä toistuu useita kertoja. Laulu on sävelletty sopivaksi tähän hetkeen, joka on iltahetki.
– Mutta toivoakseni hän suostuu tulemaan jossakin toisessa laulussa? sanoi rouva Moore lempeästi.
– Ah ei, hän kieltäytyy tulemasta! toisti Godbole, ymmärtämättä ehkä kysymystä. — Minä sanon hänelle: »Tule tule, tule!» mutta hän ei tule.
Ronnyn askeleet olivat lakanneet kuulumasta, ja hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei ainoakaan tuulenviri väreilyttänyt vettä eikä ainoakaan lehti lepattanut.
Vaikka neiti Quested olikin tuntenut Ronnyn hyvin Englannissa, huomasi hän tehneensä sangen järkevästi tullessaan ensin vierailemaan hänen luokseen, ennenkuin päätti suostua hänen vaimokseen. India oli kehittänyt niitä Ronnyn luonteen puolia, joita hän ei ollut milloinkaan ihaillut. Ronnyn omahyväisyys, moittimishalu, yksipuolisuus, kaikki muuttui silmiinpistäväksi troopillisen taivaan alla. Ronny näytti välittävän paljon vähemmän kuin ennen siitä, mitä hänen lähimmäistensä sisimmässä tapahtui. Hän väitti paljon varmemmin kuin ennen olevansa oikeassa heihin nähden, ja että jos hän olikin väärässä, se ei merkinnyt mitään. Kun hänelle todistettiin, että hän oli väärässä, hän joutui ihan suunniltaan. Hän väitti aina, ettei Adelan todistelu pitänyt paikkaansa. Adelan katsantokanta ei ollut milloinkaan oikea, hänen väitteensä olivat kyllä johdonmukaisia, mutta lapsellisia, ja Ronny muistutti usein, että hänellä oli varmat tiedot, mutta ei Adelalla ja etteivät kokemukset auttaisi Adelaa, koskei hän kuitenkaan osannut käyttää niitä hyväkseen. Adelalle teroitettiin, että ylemmän koulun kurssi, luentojen kuunteleminen Lontoon yliopistossa, vuoden kestävä yksityiskurssi, määrätty luku virkavuosia määrätyssä maakunnassa, putoaminen hevosen selästä ja kuumekohtaus olivat ainoita oikeita valmistuksia indialaisten ja kaikkien niiden ihmisten ymmärtämiseen, jotka asuivat heidän maassaan; s.o. ne olivat sellaisia valmistuksia, jotka Adelakin voi ymmärtää, sillä tietysti Ronnynkin yläpuolella oli vielä korkeampia tiedon kuningaskuntia, joissa asui Callendarin ja Turtonin tapaisia henkilöitä, jotka olivat oleskelleet maassa parikymmentäkin vuotta, ja joiden lahjakkuus oli yli-inhimillinen. Omasta puolestaan Ronnylla ei ollut varsin suuria vaatimuksia, mutta Adela toivoi, että hänellä olisi ollut. Tuo kypsymättömien virkamiesten kulunut puheenparsi: »Minä en ole täydellinen, mutta…» koski hänen hermoihinsa.
Miten inhoittavasti Ronny olikaan käyttäytynyt herra Fieldingin luona, keskeyttänyt keskustelun ja poistunut kesken tuota aavemaista laulua! Ronnyn viedessä heitä vaunuillaan pois Adelan ärtyisyys kiihtyi sietämättömäksi, hänen itsensä huomaamatta sitä seikkaa, että hänen kiihtymyksensä osaksi kohdistui häntä itseään vastaan. Hän odotti tilaisuutta saadakseen purkaa kiukkunsa, ja koska Ronnykin oli vihoissaan ja molemmat olivat Indiassa, ilmestyikin sellainen tilaisuus melko pian. He olivat tuskin poistuneet opiston alueelta, kun Adela kuuli Ronnyn kysyvän äidiltään: — Mitä siellä puhuttiin joistakin luolista? Silloin hän avasi tulen.
— Rouva Moore, teidän viehättävä tohtorinne päättikin toimeenpanna huviretken kutsujen asemesta. Me kohtaamme hänet tuolla kaukana — te, minä, herra Fielding ja professori Godbole — siis aivan samat henkilöt kuin tänäänkin.
— Missä kaukana? kysyi Ronny.
— Marabar-luolissa.
— Hitto vieköön! murahti Ronny oltuaan hetkisen vaiti. — Sovittiinko retkestä yksityiskohtaisesti?
— Ei. Jos olisit puhutellut häntä, olisimme voineet päättää asian.
Ronny pudisti päätään ja nauroi.
— Olenko sanonut jotakin hauskaa?
— Ajattelin vain, kuinka tuon hyvän tohtorin kaulus oli koholla niskasta.
— Luulin sinun haluavan keskustella luolista.
— Niin haluankin. Aziz oli pukeutunut hienosti kaulahuivinneulasta säärystimiin saakka, mutta oli unhottanut niskanappinsa kotiin. Siinä on indialainen kaikessa komeudessaan: hän unhottaa aina yksityiskohdat, mikä taasen johtuu rodulle ominaisesta perusvelttoudesta. Samanlaista haihattelua on »tapaaminen» tuolla luolissa, jotka sijaitsevat monen mailin päässä täältä ja kaukana toisistaan.
— Oletko käynyt siellä?
— En, mutta tunnen silti ne.
— Ah niin, tietysti!
— Oletko sinäkin luvannut lähteä tuolle huviretkelle, äiti?
— En ole luvannut mitään, sanoi rouva Moore melko odottamatta. — En ainakaan tästä polokilpailusta. Aja siis ensin kotiin ja jätä minut sinne. Haluan levähtää.
— Minut myös, sanoi Adela. — En minäkään halua katsella polokilpailua.
— Kuten haluatte, sanoi Ronny. Väsyneenä ja pettyneenä hän menetti kokonaan malttinsa ja lisäsi kovalla, opettavaisella äänellä: — En pidä lainkaan siitä, että sinä lähdet juoksentelemaan indialaisten kanssa. Jos haluat matkustaa Marabar-luolille, saat mennä sinne englantilaisten seurassa.
— En ikinä ole kuullut puhuttavankaan noista luolista, joten en tiedä, missä ne sijaitsevat ja millaisia ne ovat, sanoi rouva Moore. — Mutta missään tapauksessa, hän taputteli istuimen pielusta — en halua enää kuunnella tällaista ikävää riitelemistä.
Molemmat nuoret häpesivät. He jättivät hänet huvilan edustalle ja ajoivat yhdessä polokilpailuihin tuntien, että se oli vähin, mitä he voivat tehdä. Heidän pahin huonotuulisuutensa haihtui, mutta he olivat yhä vielä alla päin. Ukkonen puhdistaa harvoin ilman. Neiti Quested istui ajatellen omaa käytöstään, jota hän ei hyväksynyt. Sen sijaan, että hän olisi koetellut Ronnya ja itseään ja koettanut päättää järkevästi avioliitosta, olikin hän sattumalta keskustellessaan mangoista sekaseurassa ilmoittanut, ettei hän aio jäädä Indiaan. Se taasen merkitsi sitä, ettei hän aio mennä naimisiin Ronnyn kanssa. Mutta olisiko hänen tarvinnut puhua siitä ja sopiko sellainen käytös sivistyneelle tytölle? Hän oli velvollinen antamaan Ronnylle selityksen, mutta onnettomuudeksi hänellä ei ollut mitään selitettävää. Tilaisuus »puhua suunsa puhtaaksi», mikä oli hänen luonteensa ja periaatteidensa mukaista, oli lykkäytynyt, kunnes oli » liian myöhäistä. Ei ollut järkevää käyttäytyä ilkeästi Ronnya kohtaan ja hakea hänestä huonoja puolia tänä iltahetkenä.
Polokilpailu pantiin toimeen Maidanilla, lähellä kaupungin porttia. Aurinko alkoi jo mennä mailleen ja jokainen puu oli kuin muistutus yöstä. He kävelivät johtavan ryhmän luota syrjempänä sijaitsevalle penkille, ja siellä Adela, tuntien että se oli hänen velvollisuutensa sekä itseään että Ronnya kohtaan, lausui seuraavat harkitsemattomat sanat: — Pelkään, että meidän pitää selvittää välimme, Ronny.
— Minulla on ilkeä luonne; minun pitää pyytää sinulta anteeksi, Ronny vastasi. — En aikonut antaa sinulle enkä äidille minkäänlaisia määräyksiä, mutta noiden bengaalilaisten tapa kohdella teitä ärsytti minua. En tahdo sellaisen enää uudistuvan.
— Heillä ei ole mitään osuutta siihen, että minä…
— Ei, mutta Azizin ehdotus luolille tehtävästä retkestä oli vain joutavaa jaarittelua. Kuulin hänen äänestään, ettei hän tarkoittanut mitään vakavaa kutsullaan; hän tahtoi vain olla huvittava.
Mutta minä haluan keskustella kanssasi jostakin aivan muusta kuin noista luolista. Hän katseli kellastunutta ruohoa. — Olen nyt lopullisesti päättänyt, ettemme voikaan mennä naimisiin, hyvä poika.
Tämä uutinen koski Ronnyyn kovasti. Hän oli kyllä kuullut Azizin ilmoituksen, ettei Adela aiokaan jäädä maahan, mutta ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, koska hän ei ollut voinut uneksiakaan, että joku indialainen konsanaan voisi olla välittäjänä kahden englantilaisen välillä. Hän hillitsi mielensä ja sanoi ystävällisesti: — Ethän ole milloinkaan luvannutkaan mitään, rakas tyttöseni; sinä et ole sitonut itseäsi etkä minuakaan minkävuoksi sinun ei tarvitse olla tästä pahoillasi.
Adelaa hävetti; kuinka vaatimaton Ronny olikaan! Hän voi kyllä pakottaa Adelan hyväksymään hänen mielipiteensä, mutta hän ei milloinkaan pakottaisi Adelaa menemään kihloihin, koska hän, kuten Adela itsekin, piti kunniassa persoonallisten suhteiden koskemattomuutta. Juuri se oli vienyt heidät yhteen heidän tavatessaan toisensa ensi kerran Englannin järvien suurenmoisen luonnon keskellä. Adelan koetus oli nyt lopussa, mutta hänellä oli sellainen tunne, että sen olisi pitänyt olla tuskallisempi ja pitempi. Hän ei siis menekään naimisiin Ronnyn kanssa. Se liukui ohitse kuin uni. Hän sanoi:
— Mutta keskustellaan nyt sentään siitä perusteellisesti, sillä sehän on niin tärkeä päätös, emmekä saa tehdä minkäänlaisia erehdyksiä. Haluaisin kuulla käsityksesi minusta, koska se mielestäni auttaisi meitä molempia.
Ronny näytti onnettomalta ja pidättyväiseltä. — En luota suurestikaan sellaiseen väittelyyn ja sitäpaitsi olen aivan lopussa kaikesta lisätyöstä, jota Mohurram aiheuttaa, niin että saat suoda minulle anteeksi.
— Tahdon vain, että kaikki tulisi selväksi välillämme. Lupaan vastata kaikkiin kysymyksiisi, joita mahdollisesti haluat tehdä käytökseni johdosta.
— Mutta minulla ei ole minkäänlaisia kysymyksiä tehtävänä. Olet menetellyt täysin oikeuksiesi mukaisesti. Teit aivan oikein matkustaessasi tänne katselemaan minua työssäni; se oli hyvä suunnitelma eikä siitä kannata puhua sen enempää — me vain kiihtyisimme. Ronny oli vihainen, loukkautunut ja liian ylpeä houkutellakseen Adelaa; mutta hän ei voinut tunnustaa tytön käyttäytyneen huonosti, sillä heti kun maanmiehet tulivat kysymykseen, hän oli jalomielinen.
— Toivon, ettei sinulla olisi sen painavampia syitä. Olen käyttäytynyt anteeksiantamattomasti aiheuttaessani sinulle ja äidillesi tällaista vaivaa, sanoi neiti Quested katsellen nyrpeästi puuhun, jonka juurella he istuivat. Pieni vihreä lintu istui siellä katsellen häntä, niin loistava ja sievä, että se hyvinkin olisi voinut pyrähtää sinne suoraan jostakin lintukaupasta. Kun se kohtasi hänen katseensa, ummisti se silmänsä, teki pienen hypyn ja valmistautui pujahtamaan pesäänsä. Villi indialainen lintu. — Ei mitään enää, toisti hän ja tunsi, että jommankumman heistä tahi molempien olisi pitänyt pitää syvämietteinen ja kiihkeä puhe. — Me olemme olleet hirvittävän englantilaisia tässä asiassa, mutta luullakseni se on ollut oikein.
— Koska kerran olemme englantilaisia.
— Kuinka tahansa, Ronny, mutta emme ole ainakaan riidelleet.
— Sehän olisikin ollut peräti mieletöntä! Miksi riitelisimme?
— Luullakseni olemme ystäviä vielä tämänkin jälkeen?
— Tiedän sen.
— Se onkin hyvä.
Kun he olivat vaihtaneet tämän vakuutuksen, tunsivat he heti suurta huojennusta, joka muuttui hellyyden aalloksi painuen sitten takaisin. Heidän oma ivallisuutensa hellytti heitä ja he alkoivat tuntea itsensä yksinäisiksi ja yksinkertaisiksi. Kokemukset ne erottivat heitä eivätkä luonteet; ihmisinä he eivät olleet lainkaan erilaisia; käytännöllisesti katsoen he olivat aivan samanlaisia, jos heitä verrattiin niihin ihmisiin, jotka olivat lähinnä näköpiirissä. Bhili, joka piteli kiinni erään upseerin poloponia, sekarotuinen, joka ohjasi Nawab Bahadurin autoa, Nawab Bahadur itse, hänen elähtänyt pojanpoikansa — ei kukaan heistä olisi voinut selviytyä vaikeuksista niin helposti ja kylmäverisesti kuin he. Vain se, että he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, oli vähentänyt niitä. Tietysti he olivat ystäviä ja pysyisivätkin aina sellaisina.
— Tiedätkö, mikä tuon vihreän linnun nimi on? Adela kysyi siirtäen olkapäätänsä hieman lähemmäksi häntä.
— Mehiläissyöjä.
— Ei, Ronny, sen siivissä on punaiset juovat.
— Papukaija, yritti Ronny.
— Eihän toki!
Kysymyksessä oleva lintu katosi lehvistöön. Se ei merkinnyt mitään, mutta he olisivat tahtoneet saada selville sen nimen, koska se olisi ikäänkuin lohduttanut heitä. Mutta Indiassa ei saada selville mitään; jo pelkkä kysymyksen lausuminen saa kaiken katoamaan tahi muuttumaan toiseksi.
— McBrydellä on kuvitettu lintukirja, sanoi Ronny apeasti. — Minä puolestani en tunne lintuja lainkaan, olen tosiaankin tietämätön kaikesta täällä, paitsi omasta työstäni. Se on todellakin suuri vahinko.
— Minunkin laitani on samoin. Olen kykenemätön kaikkeen.
— Mitä kuulenkaan? huudahti Nawab Bahadur niin kimeästi, että molemmat säpsähtivät. — Mitä ikäviä asioita minä kuulenkaan? Englantilainen nainenko kykenemätön? Ei, eihän toki! Hän hymyili iloisesti, ollen varma siitä — määrättyjen rajojen sisällä, tietysti —että hän oli tervetullut.
– Hyvää iltaa, Nawab Bahadur! Olette nähtävästi katsellut kilpailuja,Ronny sanoi välinpitämättömästi.
— Niin olen, sahib, niin olen.
— Mitä kuuluu? kysyi Adela kooten ajatuksensa. Hän ojensi kätensä. Vanha herra ymmärsi tästä auliista liikkeestä, että toinen vasta äskettäin oli saapunut maahan, mutta hän ei kiinnittänyt siihen erikoisemmin huomiotaan. Naiset, jotka näyttivät kasvonsa, muuttuivat tämän ainoan tekonsa johdosta niin kummallisiksi hänen mielestään, että hän arvosteli heitä pikemminkin heidän miesväkensä mukaan kuin omalta näkökannaltaan. Ehkä he eivät olleetkaan siveettömiä. He eivät missään tapauksessa olleet hänen kaitsettaviaan. Kun hän oli huomannut pormestarin olevan kahden kesken erään tytön kanssa hämärässä, oli hän lähestynyt heitä pelkästä hyväntahtoisuudesta. Hänellä oli uusi auto, jonka hän tahtoi luovuttaa heidän käytettäväkseen; pormestari saisi päättää, hyväksyttäisiinkö hänen tarjouksensa.
Ronny häpesi tällä hetkellä tylyyttään Azizia ja Godbolea kohtaan. Tässä tarjoutui hänelle nyt tilaisuus näyttää, että hän osasi kohdella indialaisia kunnioittavastikin, jos nämä vain ansaitsivat sen. Senvuoksi hän sanoi Adelalle yhtä alakuloisen ystävällisesti, kuin äsken väitellessään linnusta: — Haluaisitko lähteä ajelemaan puoleksi tunniksi?
— Eiköhän meidän pitäisi jo lähteä kotiin?
— Miksi niin? Ronny katsoi häneen.
— Ajattelin vain, että meidän ehkä pitäisi puhutella äitiäsi ja keskustella hänen kanssaan tulevaisuudensuunnitelmistamme.
— Kuten tahdot, mutta ei kai sillä ole mitään erityistä kiirettä, vai mitä?
— Sallikaa minun viedä teidät autollani huvilaan mutta pieni retki ensin, huudahti vanha herra kiiruhtaen autonsa luo.
— Hän voi näyttää sinulle täällä sellaista, mitä minä en voi, ja hän on täysin luotettava. Luulen pienen vaihtelun tekevän sinulle hyvää.
Koska Adela oli päättänyt olla enää lisäämättä Ronnyn huolia, hän suostui, vaikka hänen halunsa Indian tuntemiseen olikin äkkiä laimentunut. Siihen oli ennen liittynyt jonkinlaista kapinallisuutta.
Kuinka he sijoittautuisivat vaunuun? Hienon pojanpojan oli pakko jäädä kentälle. Nawab Bahadur istuutui eteen, koska hän ei halunnut istua englantilaisen tytön vieressä. — Huolimatta iästäni opettelen ohjaamaan, hän selitti. — Ihminen voi oppia vaikka mitä, jos vain tahtoo. En ohjaa vielä itse. Istun vain tässä ja kyselen ohjaajaltani opetellen ensin, miten kaikki tehdään, ennenkuin ryhdyn itse ohjaamaan. Sillä tavalla kartetaan noita vakavia ja joskus hullunkurisiakin onnettomuuksia, jollaisen uhriksi eräs maanmieheni äskettäin joutui englantilaisen kerhon ihastuttavissa kutsuissa. Meidän hyvä Panna Lalimme! Toivon, sahib, etteivät kukkanne pahasti vahingoittuneet. Tehkäämme pieni ajeluretki Gangavati-tielle. Ajamme noin kolmen neljänneksen päähän. — Sitten hän nukkui.
Ronny käski ohjaajan ajaa mieluummin Marabar- kuin Gangavati-tietä, koska viimeksimainittua juuri korjattiin, ja istuutui sitten sen naisen viereen, jonka hän oli menettänyt. Auto rupesi säksyttämään ja kiersi viertotietä pitkin, joka vei alakuloisten ketojen vieritse. Surkeat puut reunustivat tietä, ja koko maisema oli alaston tehden sellaisen vaikutuksen, että maaseutu oli liian laaja voidakseen kustantaa itselleen kauneutta. Nuori pari keskusteli vaisusti ja tunsi itsensä mitättömäksi. Kun aurinko oli laskenut, näytti pimeys pursuavan esille laihasta kasvistosta ja peittävän ensin heidän kummallakin puolellaan sijaitsevat kedot, ennenkuin se nousi tielle. Ronnyn kasvot muuttuivat epäselviksi, mikä seikka aina taivutti Adelan arvostelemaan paremmin hänen luonnettaan. Auton sysäyksestä hänen kätensä kosketti Ronnyn kättä, jolloin tuollainen väristys, jollaiset ovat niin tavallisia eläinmaailmassa, vapisutti heitä kumpaakin ilmaisten heille, että kaikki heidän vaikeutensa olivatkin olleet vain rakkaudenkinastelua. He olivat molemmat liian ylpeitä lisätäkseen puristusta, mutta kumpikaan ei vetänyt kättään takaisin ja molemmat tunsivat väärää yhteyden tunnetta, joka oli yhtä paikallista ja ajoittaista kuin tulikärpäsen kimallus. Se häviäisi hetkisen kuluttua sukeltautuakseen mahdollisesti esille jälleen, mutta pimeys yksin on pysyväistä. Eipä yökään, joka ympäröi heitä pilkkopimeänä, kuten heistä tuntui, ollut täysin pimeä, sillä sitä heikensivät taivaanrannan takaa heijastuva päivän kajo ja tähdet.
He paiskautuivat ylös… sysäys, hyppy, liukuminen, jarrut kiinni, törmäys tien vieressä kasvavaa puuta vasten ja sitten äkkipysähdys. Onnettomuus! Lievä. Ei kukaan ollut vahingoittunut. Nawab Bahadur heräsi. Hän huusi jotakin arabian kielellä ja repi raivoissaan partaansa.
— Mikä on mennyt rikki? kysyi Ronny sen hetkisen kuluttua, jonka hän oli suonut itselleen, ennenkuin ryhtyi selvittämään tilannetta. Sekarotuinen ohjaaja, herra Harris, joka oli menemäisillään pyörälle päästään, tointui kuullessaan hänen äänensä ja vastasi todellisen englantilaisen tapaan: — Antakaa minulle viisi minuuttia aikaa, niin ohjaan teidät sitten, mihin ikinä vain haluatte.
— Pelästyitkö, Adela? Ronny päästi hänen kätensä irti.
— En ollenkaan.
— Minun mielestäni tällaisen onnettomuuden tyynesti vastaanottaminen on mielettömyyden huippu! huusi Nawab Bahadur melko epäkohteliaasti.
— No, se on jo ohi eikä itkeminen hyödytä mitään, sanoi Ronny astuen maahan. — Ajoimme onneksi tuota puuta vasten.
— Kaikki on ohi… niin, tietysti, vaara on ohi. Sytyttäkäämme savuke ja koettakaamme laittaa olomme niin mukavaksi kuin suinkin. Niin juuri, meidän pitää koettaa olla iloisia — voi, laupias Jumala! Bahadur alkoi jälleen puhua arabiankieltä.
— Se ei ollut silta; vaunumme luisti.
— Eikä luistanut, sanoi Adela, joka oli nähnyt onnettomuuden aiheuttajan ja luuli muidenkin huomanneen sen. — Ajoimme eläimen yli.
— Vanhus huudahti kauhusta. Hänen pelkonsa oli suhteeton ja naurettava.
— Eläimenkö yli?
— Suuri eläin hyökkäsi pimeästä tien oikealta puolen kimppuumme.
— Hyväinen aika, hän on oikeassa! huudahti Ronny.
— Oven kohdalta on kiiltoväri naarmuinen.
— Niin, sir, hän on oikeassa, toisti sekarotuinen. Juuri saranoiden vieressä oli merkki ja ovi aukeni hyvin työläästi.
— Tietysti olen oikeassa. Näin sen karvaisen selän aivan selvästi.
— No, sepä vasta, Adela! Mikähän eläin se oli?
— En tunne tämän maan nelijalkaisia sen paremmin kuin lintujakaan, mutta se oli liian suuri ollakseen vuohi.
— Aivan liian suuri ollakseen vuohi, sanoi vanhuskin.
— Otetaanpa selko siitä, sanoi Ronny. — Tarkastellaan jälkiä.
— Aivan niin. Ottakaa tämä sähkölyhty mukaan.
Ronny ja Adela kävelivät muutamia askelia takaisinpäin pimeässä, yhteenkuuluvina ja onnellisina. Nuoruutensa ja kasvatuksensa vaikutuksesta he eivät olleet järkytettyjä onnettomuudesta. He saivat selville törmäyspaikan pyöränjälkien mutkista. Paikka oli erään sillan tuolla puolen; eläin oli nähtävästi hypännyt tielle ojasta. Auton jäljet olivat ensin suorat ja tasaiset, mutta sitten ne sekosivat. Jokin ulkonainen voima oli selvästi sekaantunut leikkiin, mutta tietä oli käytetty niin paljon, ettei yksityisiä jälkiä voinut erottaa, ja lyhty loi niin räikeitä varjo- ja valokohtia, etteivät he voineet saada selvää sen avulla. Sitäpaitsi Adela laskeutui innoissaan kyykkyyn lakaisten helmoillaan maata, kunnes näytti siltä, ettei auton kimppuun ollutkaan hyökännyt kukaan muu kuin hän itse. Tapaus huojensi suuresti heidän mieltään. He unhottivat onnettomat henkilökohtaiset välinsä ja tunsivat itsensä seikkailunhaluisiksi tonkiessaan tomussa.
— Varmaankin se on ollut puhveli, huusi Adela indialaiselle isännälleen, joka ei ollut seurannut heitä.
— Aivan niin.
— Ellei se ollut hyena.
— Ronny kannatti jälkimmäistä olettamusta. Hyenat oleskelevat ojissa ja pelkäävät valonheittäjiä.
— Hyenapa tietenkin, sanoi indialainen ilkeän ivallisesti ja viittasi yöhön. — Herra Harris!
— Hetkinen vain; kymmenen minuutin kuluttua on kaikki selvä.
— Sahib sanoo sen olleen hyenan.
— Älkää toruko herra Harrista. Hän pelasti meidät ikävästä kuperkeikasta. Hyvin tehty, Harris!
— Kuperkeikasta, jota meidän ei olisi lainkaan tarvinnut pelätä, jos hän olisi totellut minua ja ajanut Gangavatin tietä Marabarin asemesta.
— Se oli minun vikani. Käskin hänen kääntää tälle tielle, koska tätä on parempi ajaa. Herra Lesley on laitattanut sen autoille sopivaksi aina kukkuloille saakka.
— Ahaa, nyt alan ymmärtää! Hän näytti kokoavan ajatuksiansa ja pyyteli veltosti ja perinpohjaisesti anteeksi onnettomuutta. Ronny mumisi: »No, älkäähän nyt», mutta indialaisen velvollisuus oli pyytää anteeksi, ja hänen olisi pitänyt tehdä se jo aikaisemmin. Vaikka englantilaiset ovatkin kylmäverisiä kriitillisellä hetkellä, ei kenenkään tarvitse silti luulla, etteivät ne merkitse mitään. Nawab Bahadur oli joutunut pahempaan kuin pulaan.
Samassa lähestyi muuan suuri auto vastakkaiselta taholta. Ronny meni muutamia askelia lähemmäksi ja pysähdytti sen ponnekkain sanoin ja liikkein. Jäähdyttäjässä oli poikkipäin kirjoitus »Mudkulin valtio» ja autossa istui neiti Derek loistaen hilpeydestä ja suopeudesta.
— Herra Heaslop, neiti Quested, miksi pysähdytätte viattoman naisen?
— Meille on sattunut pieni onnettomuus.
— Miten ikävää!
— Ajoimme hyenan yli.
— Olipa se hirveän harmillista!
— Voitteko ottaa meidät autoonne?
— Kyllä.
— Ottakaa minutkin, pyysi Nawab Bahadur.
— Entä minut sitten? huusi herra Harris.
— Autoni ei ole omnibussi, sanoi neiti Derek tiukasti.
— Minulla on täällä jo urut ja pari koiraa. Voin ottaa mukaani kolme teistä, mutta yhden on silloin istuttava edessä ja pidettävä toista koiraa sylissään.
— Minä istuudun eteen, sanoi Nawab Bahadur.
— Kiivetkää sinne sitten! Minulla ei ole aavistustakaan, kuka te oikeastaan olette.
— Kuulkaahan nyt, kuinka minun illalliseni nyt käy? Ette suinkaan aio jättää minua tänne koko yöksi? Ohjaaja muuttui tunkeilevaksi koettaessaan esiintyä eurooppalaisen tavoin. Hänellä oli pimeydestä huolimatta päässään auringonkypäri, ja hänen kasvonsa, jotka eivät hallitsevalta rodulta olleet perineet juuri muuta kuin huonot hampaat, pistivät esille mahtipontisesti sen alta ja näyttivät sanovan: »Mitä kujeilua tämä on? Älkää kiusatko minua, te mustat ja valkoiset. Minäkin istun kiinni täällä kirotussa Indiassa aivan niinkuin tekin. Teidän pitäisi käyttäytyä hieman ystävällisemmin minua kohtaan».