— Nassu tuo teille aterian pyörällään, sanoi Nawab Bahadur, joka oli saanut takaisin arvokkuutensa. — Lähetän hänet oitis matkaan. Korjatkaa sillä aikaa vaununi.
He kiisivät tiehensä. Luotuaan heihin moittivan silmäyksen herra Harris kumartui maahan kontalleen. Kun sekä indialaisia että englantilaisia oli läheisyydessä, tuli hän mahtipontiseksi, koska hän ei tiennyt, kumpaan rotuun hän oikeastaan kuului. Hänen verensä vastakkaiset virrat tekivät hänet hetkiseksi levottomaksi, mutta sitten ne sekaantuivat yhteen jälleen eikä hän kuulunut enää muille kuin itselleen.
Mutta neiti Derek oli oikein loistavalla tuulella. Hänen oli onnistunut varastaa Mudkul-auto. Hänen maharadshansa joutuisi kyllä pois suunniltaan, mutta siitä hän ei välittänyt; ruhtinas sai antaa hänelle matkapassin jos halusi. — Luulen, etteivät nuo ihmiset uskalla tehdä meille mitään, hän sanoi. — Ellen varastaisi kuin korppi, en pääsisi mihinkään. Hän ei tarvitse lainkaan autoa, se tyhmeliini. Hänen valtionsa luotto vain vahvistuu, kun minun nähdään ajelevan hänen autollaan loma-aikanani Chandraporessa. Hänen pitäisi ajatellakin asiasta juuri niin. Mutta maharani on toisenlainen — hän on oikea sulotar. Nuo ovat hänen sylikoiriaan, pikku raukat. Otin ne kiinni ohjaajan avulla. Voiko ajatella mitään sen hullunkurisempaa kuin koirien ottaminen mukaan hallitsijain väliseen neuvotteluun? Hän nauroi pakahtuakseen. — Mutta urut! Ne ovat minun oma pieni erehdykseni, niistä voidaan syyttää vain minua. He melkein heittivät ne jälkeeni, vaikka tahdoin, että ne olisi jätetty junaan. Voi sentään!
Ronny nauroi pidättyväisesti. Hänestä ei ollut paikallaan, että englantilaiset ottivat vastaan toimia alkuasukasvaltioissa, joissa he tosin saivat jonkinverran vaikutusvaltaa, mutta vain yleisen arvonannon kustannuksella. Hän sanoi nuorelle naiselle, että tämä kerran voittaisi indialaiset heidän omissa vehkeissään, jos hän jatkaisi tarpeeksi kauan.
— He antavat minulle potkut aina, ennenkuin pääsen niin pitkälle, ja sitten saan uuden toimen. Koko India on tupaten täynnä maharaneja, raneja ja begumeja, jotka tarvitsevat minunlaisiani naisia.
— Niinkö? Siitä minulla ei ollut aavistustakaan.
— Kuinka olisi voinut ollakaan, herra Heaslop? Eihän hän voi tietää mitään maharaneista, neiti Quested? Ei niin mitään. Ainakin toivon niin.
— Otaksun, etteivät nuo mahtavat naiset ole kovinkaan kiinnostavia, sanoi Adela tyynesti, moittien sisimmässään nuoren tytön käyttäytymistä. Hänen kätensä kosketti jälleen pimeässä Ronnyn kättä, ja eläimelliseen väristykseen liittyi nyt mielipiteiden samanlaisuuskin.
— Erehdytte. He ovat verrattomia.
— En tahtoisi väittää sitäkään, että hän on väärässä, sanoi Nawab Bahadur eristetyltä etuistuimelta, jonne hänet oli karkoitettu. — Alkuasukasvaltion hallitsijan puoliso voi epäilemättä olla erinomainen nainen, eikä johtuisi mieleenikään sanoa mitään halventavaa hänen korkeudestaan Mudkulin maharanista. Mutta pelkään, että hän on sivistymätön ja taikauskoinen. Ja voisiko hän ollakaan toisenlainen? Mitäpä tilaisuutta sellaisella naisella on ollut sivistyäkseen? Ah, taikauskoisuus on jotakin vallan hirmuista, se on suuri puute ja vika meissä indialaisissa. Ja kuin korostaakseen hänen arvosteluaan ilmestyivät englantilaisen siirtokunnan valot näkyviin tien oikealla puolella kohoavalta kukkulalta. Hän kävi yhä puheliaammaksi. — Jokaisen kansalaisen velvollisuus on luopua taikauskostaan, ja vaikka minulla tuskin onkaan kokemusta hinduvaltioista yleensä eikä juuri lainkaan tästä Mudkul-nimisestä, missä kuvittelen hallitsijaa kunnioitettavan vain yhdellätoista tykinlaukauksella, en kuitenkaan luule niiden menestyneen niin hyvin kuin Angloindian, jossa näemme järkevyyden ja järjestyksen leviävän kaikkiin suuntiin kuin eloasynnyttävän joen.
— Siunatkoon! huudahti neiti Derek.
Välittämättä keskeytyksestä vanhus jatkoi. Hänen kielensä kanta oli lauennut ja hänellä oli paljon sydämellään. Hän hyväksyi neiti Questedin lausunnon, etteivät ruhtinaalliset henkilöt ole kiinnostavia, koska hän itse oli mahtavampi kuin moni riippumaton hallitsija, mutta hän ei halunnut muistuttaa neiti Questedille omasta mahtavuudestaan, ettei neiti huomaisi epäkohteliaisuuttaan. Se oli hänen puheensa perussävy, johon sekaantui lisäksi kiitollisuutta neiti Derekiä kohtaan siitä, että hän sai ajaa tämän autossa, suostuvaisuutta pitää vastahakoista koiraa sylissään ja yleistä surua niiden huolien johdosta, joita hän oli aiheuttanut ihmiskunnalle illan kuluessa. Hän tahtoi sitäpaitsi nousta autosta kaupungin läheisyydessä saadakseen käsiinsä palvelijansa ja nähdäkseen, mitä tyhmyyksiä hänen pojanpoikansa oli saanut aikaan. Kootessaan kaikki nämä huolet yhdeksi ainoaksi sotkuiseksi vyyhdeksi, hän samalla epäili kuulijainsa tarkkaavaisuuden laimenevan, ja luuli pormestarin urkujen suojassa hakkailevan jompaakumpaa tyttöä. Mutta hän oli saanut liian hyvän kasvatuksen ollakseen jatkamatta. Se seikka, että he voisivat olla ikävystyneitä, ei juolahtanut hänen mieleensäkään, koska hän ei tiennyt, mitä ikävystyminen merkitsi. Eikä sekään, että he olivat häpeämättömiä, merkinnyt mitään hänelle, koska Jumala oli luonut kaikki rodut erilaisiksi. Onnettomuuden uhka oli väistetty, ja hänen elämänsä jatkui yhtä hyödyllisenä, hienona ja onnellisena kuin ennenkin ilmaisten itsensä virtanaan vuotavin hyvinvalituin sanoin.
Kun tuo vanha kuohulähde oli eronnut heidän seurastaan, ei Ronny puhunut hänestä mitään. Turton oli opettanut hänelle, että miehen arvostelemisen siirtäminen tuonnemmaksi on järkevää, ja senvuoksi hän säästi sen, mitä hänellä oli sanottavaa Nawabin luonteesta, tuonnemmaksi. Hänen kätensä, jonka hän oli ojentanut sanoessaan hyvästi, kosketti jälleen Adelan kättä. Adela siveli sitä nyt peittelemättä, Ronny vastasi hänen hyväilyynsä ja molemminpuolinen puristus merkitsi varmasti jotakin. He katsoivat toisiinsa saapuessaan huvilan edustalle; siellä odotti heitä rouva Moore. Neiti Questedin asia oli puhua ja hän sanoikin hermostuneesti:
Ronny, tahtoisin mielelläni peruuttaa kaiken, mitä sanoin Maidanilla. Ronny mukautui siihen, ja sovinnon seurauksena oli heidän kihlautumisensa.
Ei kumpikaan heistä ollut aavistanut tällaista tulosta. Adela oli aikonut asettua entiselle epäröivälle kannalleen, mutta siitä ei ollutkaan tullut mitään. Hän oli nyt saanut rintaansa nimilipun, jota tuo vihreä lintu ja tuo karvainen eläin eivät olleet saaneet. Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, koska hän ei pitänyt nimilipuista, ja sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ja hänen kosijansa välillä olisi pitänyt tapahtua jotakin uutta, jotakin dramaattista ja kestävää. Mutta Ronny ei ollut lainkaan huolissaan; hän oli tyytyväinen, ehkäpä hieman hämmästyksissään, mutta hänellä ei sittenkään ollut mitään sanottavaa. Mitäpä siinä oikeastaan olikaan sanomista? Kysymyshän oli ollut vain siitä, mentäisiinkö vai eikö mentäisi naimisiin, ja he olivat päässeet yksissä tuumin myönteiseen tulokseen.
Mennään nyt kertomaan tästä äidille, hän sanoi aukaisten revitetyn sinkkioven, joka suojeli huvilaa siivekkäiden petojen parvilta. Kolina herätti äidin. Hän oli istunut muistellen kaukana olevia lapsiaan, joita niin harvoin mainittiin, eikä hän ensin oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hänen oli tapana usein vaipua hiljaiseen mietiskelyyn, ja sen äkillinen keskeytyminen tuntui hänestä häiritsevältä.
Kun uutinen oli ilmoitettu, Ronny sanoi armollisesti ja rehellisesti: — Katselkaa nyt Indiaa, te molemmat, niin paljon kuin haluatte. Tiedän käyttäytyneeni hieman naurettavasti Fieldingin luona, mutta nyt ovat tunteeni muuttuneet. En ollut siellä oikein oma itseni.
»Tehtäväni täällä ovat nyt nähtävästi lopussa; en halua enää nähdä koko Indiasta tämän enempää, rupean valmistelemaan kotimatkaani», ajatteli rouva Moore. Hän muisti, mitä onnellinen avioliitto merkitsi, ajatellessaan omia avioliittojaan. Adelankin vanhemmat olivat olleet onnellisissa naimisissa. Suurenmoista oli, että niin onnellinen tapaus toistui nuoremman sukupolven keskuudessa. Aina vain uudestaan! Tällaisten liittojen lukumäärä lisääntyisi varmaankin yhtä rintaa sivistyksen kanssa ja ihanteet tulisivat jalommiksi ja luonteet lujemmiksi. Mutta hän oli väsynyt vierailustaan maakuntakoulussa, hänen jalkojaan pakotti, herra Fielding oli kävellyt liian nopeasti ja liian kauas, nuoret olivat pahoittaneet hänen mielensä vaunuissa ja saaneet hänet ajattelemaan, että he aikoivat rikkoa välinsä, ja vaikka kaikki olikin selvää nyt, ei hän voinut puhua niin innostuneesti häistä eikä muusta kuin hänen olisi pitänyt.. Ronny oli päässyt satamaan, nyt täytyi äidin matkustaa kotiin auttamaan toisia, mikäli he olivat hänen apunsa tarpeessa. Itse hän ei enää ajatellut naimisiinmenoa; hänen tehtävänään oli muiden auttaminen ja palkintonaan se, että häntä sanottiin kiltiksi. Vanhat naiset eivät saa vaatia sen enempää.
He söivät päivällisensä keskustellen iloisesti ja ystävällisesti tulevaisuudesta. Vihdoin he puhuivat siitäkin, mitä oli tapahtunut, ja Ronny loi yleiskatsauksen päivän tapahtumiin omalta näkökannaltaan. Hänen päivänsä oli ollut aivan erilainen kuin naisten, sillä näiden huvitellessa hän oli työskennellyt. Mohurram lähestyi ja tavalliseen tapaansa Chandraporen muhamettilaiset rakensivat paperitorneja, jotka olivat niin korkeita, etteivät ne mahtuneet kulkemaan erään määrätyn viikunapuun oksien alitse. Tiedettiin, mitä silloin tulisi tapahtumaan: kun torni ottaa kiinni oksaan, kiipeää joku muhamettilainen puuhun ja katkaisee oksan; hindut puolestaan suuttuvat tästä, puhkeaa uskonnollinen mellakka ja taivas tiesi, mitä. Ehkäpä on pakko kutsua sotaväkeä paikalle. Lähetystöt ja sovintovaltuuskunnat olivat neuvotelleet Turtonin johdolla ja kaikki säännöllinen työ oli pysähtynyt Chandraporessa. Pitäisikö kulkueen valita toinen tie, vai tehtäisiinkö tornit lyhyemmiksi? Muhamettilaiset suostuivat edelliseen, mutta hindut kannattivat jälkimmäistä vaihtoehtoa. Piiripäällikkö oli liittynyt hinduihin, kunnes oli alkanut epäillä heidän tahallaan taivuttaneen puuta. Mutta he sanoivat sen vääntyneen itsestään. Nyt seurasi mittauksia, asemapiirustuksia ja virallinen tarkastus itse paikalla. Mutta Ronny ei ollut ollenkaan tyytymätön päiväänsä, koska se oli todistanut, että India tarvitsi englantilaisia; ilman heitä olisi alkuasukasten kesken varmasti puhjennut verinen kahakka. Hänen äänensä muuttui jälleen miellyttäväksi. Hänen tehtävänsä tässä maassa ei ollut osoittaa ystävällisyyttä, vaan säilyttää rauhaa, ja nyt, luvattuaan tulla hänen vaimokseen, Adelakin ymmärtäisi sen.
— Mitä tuo vanha herrasmies tarkoitti tarjotessaan meille autonsa?Adela kysyi, ja hänen välinpitämätön äänensä oli juuri sellainen kuinRonny oli toivonutkin.
— Tuo vanha herrasmies on aina auttavainen ja uskollinen, kun yleiset asiat ovat kysymyksessä. Hän on meidän malli-indialaisemme.
— Todellako?
— Pelkään sen olevan totta. Eivätkö he ole kummallisia, parhaimmatkin heistä? Sellaisia he ovat ja ennemmin tahi myöhemmin he kaikki unhottavat kaulusnappinsa. Sinä olet ollut tekemisissä kolmen eri indialaisen kanssa tänään, Bhattacharyain, Azizin ja tämän vanhuksen kanssa, eikä ole mikään sattuma, että he kaikki ovat aiheuttaneet sinulle pettymyksiä.
— Minä pidän Azizista, Aziz on todellinen ystäväni, pisti rouva Moore väliin.
— Kun eläin syöksyi kimppuumme, menetti Nawab malttinsa, hylkäsi ohjaajansa ja lyöttäytyi neiti Derekin vastukseksi. Mikään suuri rikos se ei tosin ollut, mutta kukaan valkoinen ei olisi menetellyt sillä tavoin.
— Mikä eläin?
— Jouduimme pienen onnettomuuden uhreiksi Marabar-tiellä. Adela luulee hyenaa sen aiheuttajaksi.
— Onnettomuudenko? huudahti rouva Moore.
— Siitä ei kannata puhuakaan, kosk'ei kukaan vahingoittunut. Erinomainen isäntämme vain heräsi unelmistaan ja pauhasi kovasti luullen meidän aiheuttaneen onnettomuuden.
Rouva Moorea värisytti. — Aave! Mutta hänen huulensa tuskin muodostivat sanoiksi tätä ajatusta. Nuoret eivät huomanneet sitä, koska he ajattelivat omia tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kun rouva Mooren olettamusta ei millään tavalla tuettu, hävisi se olemattomiin tahi palasi takaisin siihen tajunnan osaan, joka harvoin tuo itsensä julki.
— Niin, ei mitään rikollista, selitti Ronny lyhyesti, — mutta alkuasukkaat ovat sellaisia, ja se on muuan syy, miksi emme salli heidän päästä kerhoihimme. En ymmärrä sitäkään, kuinka neiti Derekin kaltainen hieno tyttö voi ruveta alkuasukasruhtinaiden palvelukseen… Mutta minun täytyy nyt lähteä jatkamaan työtäni. Krishna!— Krishna oli oikeudenpalvelija, jonka piti tuoda hänelle asiakirjat virastosta. Mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut ja siitä syntyi hirmuinen meteli. Ronny raivosi, huusi, vaikeroi, ja vain tottunut kuuntelija olisi saattanut huomata, ettei hän ollut vihoissaan; hän ei ollut halunnutkaan asiakirjoja kotiinsa ja pani toimeen tämän metelin vain senvuoksi, että niin piti olla. Palvelijat, jotka ymmärsivät hänet täydellisesti, juoksentelivat lyhtyineen veltosti sinne tänne. Ronny tuomitsi poissaolevan oikeudenpalvelijan kahdeksan annan [anna, noin 11 penniä] sakkoon ja syventyi sitten tarkastelemaan rästiluetteloja.
— Haluaisitko panna pasianssia tulevan anoppisi kanssa, rakas Adela, vai tuntuuko se sinusta liian laimealta huvilta? kysyi rouva Moore.
— Mielelläni. En tunne itseäni lainkaan kiihtyneeksi, olen vain iloinen, että kihlaus vihdoinkin päätettiin. Se ei kuitenkaan saa aikaan minkäänlaisia muutoksia. Olemme kaikki kolme samoja ihmisiä kuin ennenkin.
— Se onkin paras tapa suhtautua asiaan. Hän latoi pöydälle ensimmäisen rivin kortteja.
— Luulen niin, sanoi tyttö miettiväisesti.
— Fieldingin luona pelkäsin jo teidän päättävän asianne toisella tavalla… musta sotamies punaisen rouvan jälkeen… He keskustelivat tyynesti pasianssista.
Äkkiä Adela sanoi: — Tehän kuulitte minun sanovan Azizille ja Godbolelle, etten aio jäädä tänne. En tiedä, miksi sanoin niin, sillä en tarkoittanut sitä. Tunnen, etten ole ollut tarpeeksi vilpitön tahi tarpeeksi tarkkaavainen. Minusta tuntui kuin olisin kokonaan kadottanut käsitykseni oikeista suhteista. Te olette ollut kovin kiltti minulle, ja minäkin aioin olla kiltti, kun matkustimme, mutta olen tahtomattani ollut toisenlainen… Rouva Moore, onko ihmisen elämällä mitään tarkoitusta, ellei hän ole ehdottoman rehellinen?
Rouva Moore jatkoi korttiensa latomista. Sanat olivat epämääräiset, mutta hän tajusi niiden takana piilevän epävarmuuden. Hän oli tuntenut sitä itsekin omien kihlaustensa aikana… epämääräistä katumusta ja epäröintiä. Kaikki oli kuitenkin järjestynyt jälkeenpäin oivallisesti, ja epäilemättä tulisi nytkin käymään niin. — Minä en ainakaan olisi levoton, hän sanoi. — Se johtuu osaksi ympäristöstä; me vaivaamme järkeämme mitättömyyksillä, sensijaan että kohdistaisimme huomiomme sellaisiin asioihin, jotka merkitsevät jotakin. Olemme täällä »tulokkaita», kuten ihmiset sanovat.
— Tarkoitatteko, että India olisi jollakin tavalla syynä levottomuuteeni?
— India on… hän keskeytti.
— Mistä johtui, että sanoitte sitä aaveeksi?
— Mitä olen sanonut aaveeksi?
– Tuota eläintä, joka hyökkäsi kimppuumme. Sanoittehan silloin: »Aave!»
– En varmaankaan ajatellut silloin lainkaan sanojani.
– Se oli luullakseni sittenkin hyena.
— Hyvin uskottavaa.
Ja he jatkoivat pasianssiaan. Chandraporessa odotti Nawab Bahadur autoaan. Hän istui kaupunkitalonsa pihalla (se oli pieni kalustamaton rakennus, jossa hän hyvin harvoin kävi) pienen hovinsa keskellä, jollainen aina muodostuu vähänkään huomattavammassa asemassa olevien indialaisten ympärille. Ikäänkuin pimeyden luonnollisina tuotteina joku turbaani silloin tällöin pulpahti esiin kuin vaahto pinnalle, kumartui häneen päin ja vetäytyi takaisin. Hän oli äänessä esitelmöiden uskonnollisesta aiheesta. Yhdeksän vuotta sitten, kun hänellä oli ollut ensimmäinen autonsa, hän oli ajanut juopuneen miehen yli, joka kuoli siihen paikkaan, ja sen jälkeen tuo mies oli alituisesti odottanut häntä. Nawab Bahadur oli viaton Jumalan ja lain edessä, hän oli maksanut sakkoja kaksi kertaa niin paljon kuin hänen olisi pitänyt, mutta se ei ollut auttanut; mies jatkoi odotustaan epämääräisenä olentona lähellä kuolinpaikkaansa. Ei ainoakaan englantilainen tiennyt sitä eikä ohjaajakaan; se oli rotusalaisuus, jonka ainoastaan veriheimolainen voi saada tietoonsa. Nyt hän puhui kauhistuneena tähän salaisuuteen liittyvistä seikoista; hän oli vetänyt muitakin mukanaan vaaraan, oli pannut parin viattoman ja kunnioitettavan vieraan hengen vaaralle alttiiksi. Hän toisti: — Jos olisinkin kuollut, niin mitäpä se olisi merkinnyt? Kerranhan se tapahtuu kuitenkin; mutta nuo toiset, jotka luottivat minuun. Seuruetta värisytti, ja kaikki rukoilivat armoa Jumalalta. Vain Aziz pysyi tyynenä senvuoksi, että omakohtainen kokemus tuki häntä. Olihan hän halveksimalla aaveita tutustunut rouva Mooreen?
— Sinähän tiedät, Nureddin, hän kuiskasi Nawab Bahadurin pojanpojalle, elähtäneelle nuorukaiselle, jota hän harvoin tapasi, mutta josta hän aina piti, unhottaakseen hänet taas heti — sinähän tiedät, rakas ystäväni, että meidän muhamettilaisten pitää ehdottomasti luopua kaikesta taikauskoisuudesta, jos Indian mieli hiemankaan edistyä. Kuinka kauan pitää minun nyt kuulla puhuttavan tuosta Marabar-tien villisiasta? Nureddin katsoi maahan. Aziz jatkoi:
— Isoisäsi kuuluu toiseen sukupolveen, ja sinähän tiedät minun kunnioittavan ja rakastavan häntä. Minulla ei ole mitään sanottavaa hänestä, väitän vain, ettei taikausko sovi meille nuorille. Tahtoisin pakottaa sinut lupaamaan — Nureddin, kuuletko — ettet usko pahoihin henkiin, ja jos minä sattuisin kuolemaan (terveyteni käy yhä huonommaksi), vielä senkin, että kasvatat lapseni sellaisiksi, etteivät hekään usko niihin. Nureddin hymyili, hänellä oli jo sopiva vastaus kauniilla huulillaan, mutta ennenkuin hän ehti muodostaa sen sanoiksi, saapui auto ja hänen isoisänsä otti hänet mukaansa.
Pasianssi vei runsaasti aikaa. Rouva Moore jatkoi muminaansa korteista, ja neiti Quested auttoi häntä koettaen välillä jutella hyenasta, kihlauksesta, Mudkulin maharanista, Bhattacharyasta ja tästä kuluneesta päivästä kokonaisuudessaan, jonka nyt puoleksi kuivunut maalaus näytti vähitellen saavan melkein yhtä määrätyt muodot kuin India itsekin, jos sitä olisi voitu katsella kuusta. Sitten pasianssin panijat menivät levolle, mutta eivät kuitenkaan, ennenkuin toiset olivat heränneet toisella taholla, toiset, joiden tunteita he eivät voineet tajuta ja joiden olemassaolosta he eivät tienneet mitään. Ei milloinkaan tyynenä eikä milloinkaan täysin pimeänä kului yö, eroten muista öistä parin kolmen tuulenpuuskansa vuoksi, jotka tuntuivat tulevan suoraan taivaasta ja ponnahtavan takaisin sinne kovina ja tiiviinä, jättämättä jälkeensä minkäänlaista viileyttä. Kuuma aika oli tulossa.
Aziz sairastui, kuten hän oli ennustanutkin, mutta ainoastaan lievästi. Kolme päivää myöhemmin hän lepäsi vuoteessa kotonaan luulotellen olevansa hyvin kipeä. Hänessä oli hieman kuumetta, ja jos sairaalassa olisi nyt sattunut jotakin tärkeää, ei hän olisi välittänyt siitä. Silloin tällöin hän vaikeroi peläten kuolevansa, mutta tämä pelko ei vallannut häntä pitkäksi aikaa kerrallaan, ja tarvittiin hyvin vähän hänen ajatustensa kääntämiseksi toisaanne. Oli sunnuntai, joka on aina arveluttava päivä Idässä ja vetelehtimisen veruke. Lepäillessään uneliaana vuoteellaan Aziz saattoi kuulla englantilaisen siirtokunnan kirkon ja teurastamon takaisen lähetyssaarnaajien rukoushuoneen kellojen kuminan — noiden erilaisten kelloparien, joiden kuminalla oli aivan eri tarkoitus, sillä toinen pari vetosi voimakkaasti Angloindiaan, toinen taasen hyvin heikosti ihmiskuntaan. Ensimmäistä paria vastaan hänellä ei ollut mitään, eikä hän kiinnittänyt toiseenkaan pariin huomiotaan, koska hän tiesi sen voimattomuuden. Vanha herra Graysford ja nuori herra Lorley käännyttivät indialaisia nälänhädän aikoina jakamalla heille ruokaa, mutta parempien aikojen koittaessa heidät tietysti hylättiin, ja vaikka he joka kerta, kun näin tapahtui, hämmästyivät ja masentuivat, eivät he milloinkaan viisastuneet vahingosta. »Ei ainoakaan englantilainen, lukuunottamatta herra Fieldingiä, ymmärrä meitä», ajatteli hän, »mutta kuinka saisin tilaisuuden puhutella jälleen häntä? Jos hän tulisi tähän huoneeseen, kuolisin häpeästä, koska täällä on niin likaista». Hän käski Hassanin ruveta siistimään, mutta Hassan, joka koetteli saamiaan palkkarahoja heittelemällä niitä kuistin portaille, luuli voivansa olla kuulematta häntä. »Tämä on oikein indialaista, ja meidän tapaistamme». Azizin uneliaisuus palasi ja hän antoi ajatustensa kohdistua elämän vaihteleviin pikkuseikkoihin.
Vähitellen ne pysähtyivät erääseen määrättyyn pisteeseen… tuohon pohjattomaan kuiluun, josta lähetyssaarnaajat puhuvat, mutta jota hän ei ollut milloinkaan uskonut matalaa kuoppaa syvemmäksi. Niin, hän haluaisi viettää jonkun illan tyttöjen kanssa laulellen ja pitäen iloa, joka korkeimmillaan ollessaan loppuisi hekumaan. Niin, juuri sen tarpeessa hän olikin. Mutta kuinka hän voisi tyydyttää halunsa? Jos majuri Callendar olisi ollut indialainen, olisi hän ottanut huomioon, millaisia nuoret miehet ovat, ja suonut hänelle turhia utelematta parin kolmen päivän loman Kalkutan matkaa varten. Mutta majurin mielestä käskyläiset oli luotu joko jäästä tahi sellaisiksi, että he mielellään pysyivät Chandraporen basaareissa. Vain herra Fielding kykeni…
— Hassan!
Palvelija tuli juosten.
— Katso noita kärpäsiä, veli, ja Aziz viittasi katossa kihisevään kärpäsparveen. Sen keskustana oli sähköjohtolanka, joka riippui katosta.
— Huzoor, ne ovat kärpäsiä.
— Mainiota, mainiota, niitä juuri ne ovat, aivan niin, mutta miksi luulet minun kutsuneen sinua?
— Jotta ajaisin ne jonnekin muualle, sanoi Hassan hetkisen tiukasti ajateltuaan.
— Jos ne ajetaan jonnekin muualle, tulevat ne jälleen takaisin.
— Huzoor.
— Sinun pitää tehdä jotakin kärpäsille; olen juuri senvuoksi ottanut sinut palvelukseeni, Aziz sanoi ystävällisesti.
Hassan sanoi lähettävänsä juoksupojan hakemaan tikapuita Mahomet Alilta ja pyytävänsä juoksupojan sytyttämään primuskeittiön ja lämmittämään vettä. Sitten hän lupasi itse nousta tikapuille vesisanko mukanaan upottaakseen johdon kärpäsineen siihen.
— Mainiota, suurenmoista! No, sanohan nyt, mitä sinun pitää tehdä?
— Tappaa kärpäsiä.
— Mainiota! Tee niin!
Hassan poistui tehtävästään tietoisena ja alkoi etsiä käsiinsä juoksupoikaa. Mutta kun hän ei löytänyt tätä, muuttuivat hänen askeleensa yhä hitaammiksi ja vihdoin hän hiipi takaisin paikalleen kuistiin, uskaltamatta kuitenkaan enää koetella kolikoltaan pelosta, että isäntä ehkä sattuisi kuulemaan niiden kilinän. Sunnuntaikellot kumisivat. Itä oli palannut takaisin Itään Englannin vartiopaikkojen kautta ja muuttunut naurettavaksi matkalla.
Aziz haaveili yhä kauniista naisista.
Hänen mielikuvituksensa oli suora ja mutkaton, olematta silti karkea. Yhteiskunnallisen asemansa johdosta hän oli jo monta vuotta tiennyt kaiken, mitä hänen ruumiinsa tarvitsi, ja kun hän oli alkanut lueskella lääketiedettä, loukkasi häntä kaikki se turhantarkkuus ja melu, millä Eurooppa laati taulukkoja sukupuoliasioista. Tiede näytti tahtovan käydä käsiksi kaikkeen väärästä päästä. Kun hän huomasi kokemuksistaan kerrottavan eräässä saksalaisessa käsikirjassa, ei hän ymmärtänyt niitä, koska se seikka, että ne oli painettu siihen, sai aikaan sen, että ne lakkasivat olemasta hänen kokemuksiaan. Se, mitä hän oli saanut tietää isältään tahi äidiltään tahi nuuskinut palvelijoilta, oli sellaista viisautta, josta hänellä oli hyötyä ja jota hän sopivassa tilaisuudessa saattoi jakaa muillekin.
Mutta hän ei saanut häväistä lapsiaan menettelemällä tyhmästi. Kuinka kävisikään, jos ihmiset alkaisivat juoruta hänestä jotakin hänen arvoaan alentavaa? Hänen täytyi myöskin ajatella asemaansa majuri Callendarin häntä koskevista mielipiteistä huolimatta. Aziz kannatti siveyttä, kaunistamatta sitä kuitenkaan millään moraalisilla koristeilla, ja erityisesti juuri siinä hän erosi englantilaisista. Hänen sovinnaisuutensa oli yhteiskunnallista. Ei tee mitään, että ihmisiä petetään, niin kauan kuin he eivät huomaa sitä, koska se vasta sitten, kun he huomaavat sen, koskee heihin. Ihmiset yleensä eivät ole sellaisia kuin hyvät ystävät tahi Jumala, joita kohtaan petoksen suunnitteleminenkin on jo rikos. Sitten kuin hän oli saanut kaiken tämän täydellisesti selville, hän rupesi ajattelemaan, millaisen tekosyyn hän keksisi saadakseen matkustaa Kalkuttaan, muistaen samalla erään siellä asuvan miehen, joka voisi pyynnöstä lähettää hänelle sähkösanoman ja kirjeen, näytettäväksi majuri Callendarille. Mutta juuri kun hän oli päässyt näin pitkälle, hän kuuli rattaiden kolinaa pihalta. Joku oli tullut kysymään hänen vointiaan. Osanoton ajatteleminen lisäsi kuumetta ja vaikeroiden tällä kertaa oikein rehellisesti hän kietoutui makuuhuopaan.
— Aziz, rakas ystävä, olemme kovasti huolissamme sinusta, sanoiHamidullahin ääni. Neljä vierasta istuutui Azizin vuoteen laidalle.
— Kun lääkäri sairastuu, on se jotakin vakavaa, sanoi apulaisinsinööriSyed Muhammedin ääni.
— Kun insinööri sairastuu, on se yhtä vakavaa, sanoi ylikonstaapelin, herra Haqin, ääni.
— Niin juuri, me olemme kaikki tärkeitä miehiä, sen osoittavat palkkammekin.
— Tohtori Aziz joi teetä rehtorin luona torstai-iltana, piipitti insinöörin veljenpoika Rafi. — Professori Godbole, joka myös oli siellä, on hänkin sairastunut. Eikö se ole melko kummallista?
Jokaisen rinnassa leimahti epäluulon liekki palamaan.
— Lorua! huudahti Hamidullah painokkaasti, sammuttaen liekin.
— Loruapa tietenkin! sanoivat toisetkin häveten epäluuloaan. Vallaton koulupoika joutui hämilleen epäonnistuttuaan tämän häpeäjutun vireillepanemisessa ja nousi seisoalleen nojaten selkäänsä seinään.
— Onko professori Godbolekin sairas? kysyi Aziz uutisen järkyttämänä. — Olen todellakin hyvin pahoillani. Azizin sielukkaat ja sääliväiset kasvot pilkistivät makuuhuovan poimujen välistä. — Hyvää päivää, herra Syed Muhammed ja herra Haq! Teitte kiltisti tullessanne tiedustelemaan vointiani. Hyvää päivää, Hamidullah. Mutta tehän tuotte ikäviä uutisia. Mikä häntä vaivaa, tuota kunnonmiestä?
— Miksi et vastaa, Rafi? Sinähän tässä olet suurin tekijä, sanoi hänen setänsä.
— Niin, Rafillahan tässä on valta ja voima, sanoi Hamidullah myöntäen.— Rafi on Chandraporen Sherlock Holmes. Kerro nyt, Rafi.
Kuiskaten heikosti kuin henki koulupoika mumisi sanan »ripuli», rohkaisten mielensä heti sen lausuttuaan, koska se vahvisti hänen asemaansa. Epäluulon tuli leimahti jälleen liekkiin vanhempien miesten mielessä, mutta nyt vallan toisesta syystä. Eikö tuo, jota sanottiin ripuliksi, voinut olla aikainen, lievä koleratapaus?
— Jos asia on niin, on se erittäin vakavaa, koska meillä ei ole vielä maaliskuun loppukaan käsissä. Miksi ei minulle ole ilmoitettu tästä? huusi Aziz.
— Tohtori Panna Lal hoitaa häntä.
— Tietysti; he ovat molemmat hinduja; siinä sitä nyt ollaan. He takertuvat kiinni toisiinsa kuin savi ja oljet ja salaavat kaiken. Tule tänne, Rafi. Istuudu tuohon. Kerro tarkkaan kaikki. Onko hän oksentanutkin?
— Kyllä, sir, ja hänellä on kovat tuskat.
— Siinä tapauksessa se on selvä juttu. Neljänkolmatta tunnin kuluttua hän on kuollut.
Kaikki näyttivät kauhistuneilta ja olivatkin kauhuissaan, mutta professori Godbole oli pahentanut asiaansa turvautumalla uskonveljeensä. Hän säälitti heitä nyt vähemmän kuin äsken, jolloin hän oli esiintynyt yksinäisenä, kärsivänä ihmisenä. Melko lyhyen ajan kuluttua he alkoivat moittien arvostella häntä tartunnan lähteenä.
— Hindut ovat kaikkien tautien levittäjiä, sanoi herra Haq.
Herra Syed Muhammed oli ollut mukana uskonnollisilla juhlilla Allahabadissa ja Ujjainissa ja kuvaili niitä purevan ivallisesti. Allahabadissa vei kyllä virtaava vesi pois saastan, mutta Ujjainissa oli pieni Sipra-niminen joki padottu, ja tuhannet kylpijät jättivät taudinsiemenensä lammikkoon. Hän puhui inhoten polttavasta auringosta, lehmänlannasta, kehäkukista ja noiden buddalaisten munkkien leiristä, jotka kuljeksivat melkein ilkoisen alasti katuja pitkin. Kun häneltä kysyttiin Ujjainin ylijumalan nimeä, vastasi hän, ettei hän tiedä sitä; hän oli ollut mielestään liian hyvä kysyäkseen sitä, eikä hän sitäpaitsi ollut voinut tuhlata aikaansa sellaisiin vähäpätöisyyksiin. Hänen purkauksensa kesti hyvän aikaa ja kiihkoissaan hän alkoi puhua punjab-murretta (hän oli kotoisin siltä taholta Indiaa), jota ei kukaan ymmärtänyt.
Aziz kuunteli mielellään, kuinka hänen uskontoaan ylistettiin. Se vaikutti rauhoittavasti hänen sielunsa pintakerrokseen houkutellen kauniita haavekuvia esiin. Kun insinööri oli lopettanut meluisan sanatulvansa, Aziz sanoi: — Minunkin mielipiteeni on aivan sama. Hän kohotti kätensä näyttäen kämmentään, hänen silmänsä alkoivat hehkua ja sydämensä täyttyi hellyydellä. Ojentautuen yhä korkeammalle makuuhuovastaan hän lausui Ghalibin kirjoittaman runon. Sillä ja äskeisellä keskustelulla ei ollut minkäänlaista aiheyhteyttä, mutta se lähti hänen sydämestään ja meni toisten sydämeen. Sen ylevyys liikutti heitä suuresti. Ylevyys oli heidän mielestään taiteen korkein päämäärä; runon oli herätettävä kuulijassa tunne hänen omasta heikkoudestaan ja saatava aikaan jonkinlainen yhdysside ihmisen ja kukkien välille. Likaisessa makuuhuoneessa tuli hiljaista; lapselliset vehkeilyt, juorut ja tyytymättömyyden ilmaukset asettuivat näiden sanojen vaikutuksesta, joita pidettiin kuolemattomina. Ei kehoituksena sotaan, vaan tyyntä luottamusta herättävänä heissä virisi tunne, että India oli yhtenäinen kokonaisuus, muhamettilainen, jollainen se aina oli ollut. Mitä Ghalib lieneekin tuntenut, hän oli kuitenkin elänyt Indiassa, ja se seikka teki maan yhtenäiseksi heidän mielestään: hän oli kadonnut omien tulppaaniensa ja ruusujensa kera, mutta tulppaanit ja ruusut eivät katoa. Ja pohjoisessa sijaitsevat sisarvaltakunnat — Arabia, Persia, Ferghana ja Turkestan — ojensivat surumielisesti käsivartensa hänen laulaessaan, sillä kaikki kauneus on surumielistä, tervehtien naurettavaa Chandraporea, jossa jokainen katu ja talo oli hajalla ja erikseen, ja vakuuttaen sen pysyvän koossa ja olevan yhtenäisen.
Seurueesta ei ymmärtänyt runoutta kukaan muu kuin Hamidullah. Toiset olivat sydämeltään yksinkertaisia ja hiomattomia. He kuuntelivat kuitenkin mielellään, sillä kirjallisuus ei ollut vielä tyyten erillään heidän sivistyksestään. Ylikonstaapelin mielestä, esimerkiksi, Aziz ei alentanut itseään lainkaan runonlausunnallaan; mutta toisaalta ylikonstaapeli ei osoittanut sitä hilpeää suosiotakaan, jolla englantilainen torjuu kaiken kauneuden tartunnan. Hän istui vain paikallaan pää tyhjänä, ja kun hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin vaatimattomia, palasivat takaisin, oli niissä suloista raikkautta. Runo ei ollut tehnyt kenellekään heistä »hyvää». Mutta se oli ollut ohimenevä muistutus, kauneuden jumalallisten huulten henkäys, kahden tomusta luodun maailman välillä visertelevä satakieli. Vaikka se ei vaikuttanutkaan niin vahvasti kuin Krishnan rukoileminen, antoi se kuitenkin ilmaisun heidän yksinäisyydelleen, eristyneisyydelleen ja sen ystävän kaipuulleen, joka ei milloinkaan tule, mutta jota ei kuitenkaan milloinkaan voi kokonaan poistaa mielestään. Se sai Azizin ajattelemaan jälleen naisia, mutta toisella tavalla, vähemmän tarkasti, mutta kiihkeämmin. Joskus vaikutti runous häneen tällä tavalla, joskus se vain kiihoitti hänen himojaan, eikä hän tiennyt milloinkaan edeltäpäin sen vaikutuksen laatua; hän ei voinut keksiä mitään sääntöä sille eikä millekään elämässä.
Hamidullah oli poikennut taloon matkallaan erääseen riitaisaan komiteaan, joka oli tarkoituksiltaan kansallinen ja jossa hindut, muhamettilaiset, pari sikhiä, pari parsimista, yksi jaini ja yksi syntyperäinen kristitty koettivat pitää toisistaan enemmän kuin oli luonnollista heidän kesken. Niin kauan kuin moitittiin englantilaisia, meni kaikki hyvin, mutta mitään merkittävämpää ei oltu saatu aikaan, ja jos englantilaiset poistuisivat Indiasta, häviäisi komiteakin olemattomiin. Hän oli iloinen, ettei Aziz, josta hän piti ja jonka perhe oli sukua hänen perheelleen, ollut vähääkään innostunut politiikkaan, joka turmelee luonteen ja uran, vaikka ei mitään voida saavuttaakaan ilman sitä. Hän muisteli Cambridgeä surumielisesti kuin jotakin toista loppuun lausuttua runoa. Kuinka onnellinen hän olikaan ollut parikymmentä vuotta sitten! Politiikkaan ei kajottu lainkaan herra ja rouva Bannisterin pappilassa. Siellä olivat urheilu, työ ja miellyttävä seurustelu vaihdelleet, ja ne tuntuivat siihen aikaan riittävältä kansakunnan elämän perustalta. Mutta täällä oli vain vehkeilyä ja pelkoa. Herrat Syed Muhammed ja Haq — hän ei voinut luottaa edes heihinkään, vaikka he olivatkin saapuneet tänne hänen vaunuissaan, ja koulupoika oli kuin skorpioni. Kumartuen lähemmäksi hän sanoi: — Aziz, Aziz, rakas poikani, meidän pitää lähteä nyt, olemme jo olleet täällä liiankin kauan. Koeta toipua pian, sillä en todellakaan tiedä, kuinka pieni seurapiirimme voi tulla toimeen ilman sinua.
— En aio unhottaa ystävällisiä sanojasi, Aziz vastasi.
— Minä yhdyn niihin täydellisesti, sanoi insinööri.
— Kiitoksia, herra Syed Muhammed.
— Minä myös ja minäkin! huusivat toiset, koettaen kukin parhaan taitonsa mukaan osoittaa ystävyyttään. Pieniä hyödyttömiä liekkejä, joita ei voida tukahduttaa! Seurue jäi yhä istumaan vuoteen reunalle pureksien sokeriruokoa, jota Hassan oli käynyt noutamassa basaarista, ja Aziz joi kupillisen maustettua maitoa. Äkkiä kuului vaununpyörien kolinaa. Tohtori Panna Lal oli tullut saatuaan ajomiehekseen kauhean Ram Chandin. Sairashuonetunnelma palasi heti, ja potilas ryömi huopapeitteen alle.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta tulen tänne majuri Callendarin käskystä kysymään sairaan vointia, sanoi hindu hermostuneena jouduttuaan uteliaisuutensa johtamana tällaiseen kiihkoilijoiden pesään.
— Tuossa hän lepää, sanoi Hamidullah viitaten pitkällään lepäävän sairaan ääriviivoihin.
— Tohtori Aziz, tohtori Aziz, tulin tiedustelemaan vointianne!
Aziz käänsi ilmeettömät kasvonsa kuumemittaria kohti.
— Kätenne myös, olkaa niin hyvä. Hän tarttui siihen, katsoi katossa surisevia kärpäsiä, ja totesi sitten sairaassa olevan hieman kuumetta.
— Melko vähän, kaiketi, sanoi tohtorin seuralainen, Ram Chand, joka halusi rettelöidä.
— Hänessä on kuumetta, hänen pitää pysyä vuoteessa sanoi tohtori Panna Lal pudistaen kuumemittaria, itiin ettei sen elohopean korkeudesta saanut enää selvää. Hän oli inhonnut nuorta virkatoveriaan aina tuosta Dapplen tekemästä kolttosesta saakka ja olisi mielellään nipistänyt häntä ja ilmoittanut majurille hänen laiskoittelevan. Mutta hänen itsensäkin pitäisi ehkä piakkoin paneutua vuoteeseen pariksi päiväksi, eikä majuri Callendar sitäpaitsi milloinkaan uskonut alkuasukasten puheita, kun he juorusivat toisistaan, vaikka hän aina uskoihin pahinta heistä. Myötämielisyys näytti hänestä senvuoksi varmimmalta suunnalta. — Kuinka on vatsanne laita! hän kysyi. — Entä päänne, onko se kipeä? Ja kun hän samalla huomasi tyhjän kupin, hän suositteli maitoruokia.
— Tämä oli suureksi huojennukseksi meille. Teitte oikein kauniisti tullessanne katsomaan sairasta, herra tohtori, sanoi Hamidullah imarrellakseen häntä.
— Sehän kuuluu velvollisuuksiini.
— Me tiedämme, kuinka paljon teillä on tekemistä.
— Niin, se on kyllä totta.
— Ja kuinka tautista kaupungissa juuri nykyjään on.
Tohtori epäili, että tähän lauseeseen oli kätketty ansa. Vastasipa hän myöntäen tai kieltäen, kummassakin tapauksessa hänen lausuntoaan voitaisiin käyttää häntä vastaan. — Tauteja on aina liikkeellä, hän vastasi, — ja minulla on paljon työtä, mutta sehän kuuluu lääkärin ammattiin.
— Hänellä ei ole minuuttiakaan joutilasta aikaa, koska hänellä on nyt kaksinverroin työtä maakuntaopistossa, sanoi Ram Chand.
— Hoidatteko ehkä professori Godbolea?
Tohtorin kasvoille tuli ammattimainen ilme; hän vaikeni.
— Me toivomme hänen ripulinsa olevan ohimenevää laatua.
— Hän on jo toipumassa, mutta ei ripulista.
— Olemme hieman levottomia hänen tähtensä, koska hän ja tohtori Aziz ovat keskenään hyviä ystäviä. Olisimme teille kiitollisia, jos tahtoisitte sanoa meille hänen sairautensa laadun.
Mietteliään näköisenä tohtori sanoi hetkisen kuluttua:
— Peräpukamia.
— Siinä saat, hyvä Rafi, koleerastasi! huudahti Aziz voimatta enää hillitä itseään.
— Koleera, koleera; mitä kaikkea tässä saa vielä kuullakaan! tohtori huusi vihoissaan. — Kuka levittelee sellaisia valheellisia juttuja potilaistani?
Hamidullah viittasi rikokselliseen.
— Kuulen puhuttavan koleerasta, veneerisistä taudeista ja vaikka mistä. Mihin tämä kaikki loppuu? kysyn usein itseltäni. Kaupunki on täynnä vääriä huhuja, joiden keksijä olisi saatava selville, jotta viranomaiset voisivat rangaista häntä.
— Rafi, kuuletko? Miksi olet kertonut meille perättömiä juttuja?
Koulupoika mumisi kuulleensa sen eräältä toiselta pojalta ja huomautti, että se huono englannin kirja, jota hallitus pakottaa koulussa lukemaan, antaa usein niin vääriä tietoja, että oppilaat erehtyvät helposti.
— Se ei oikeuta sinua lainkaan rupeamaan lääkärien syyttäjäksi, sanoiRam Chand.
— Niinpä kyllä, aivan niin, myönteli Hamidullah, joka halusi karttaa ikävyyksiä. Mutta sananvaihto kehittyi kuitenkin niin kiivaaksi, että herrat Syed Muhammed ja Haq näyttivät vihastuvan ja valmistautuivat lähtemään tiehensä. — Sinun pitää pyytää vilpittömästi anteeksi, Rafi; huomaan setäsikin vaativan sitä, sanoi Hamidullah. — Et ole vielä myöntänyt olevasi pahoillasi niiden vaikeuksien vuoksi, joita olet huolimattomuudellasi aiheuttanut tohtorille.
— Hänhän on vain poika, sanoi Panna Lal leppyneenä.
— Juuri poikain pitää oppia jotakin, sanoi Ram Chand.
— Muistaakseni teidän poikanne epäonnistui alemmassa tutkinnossa, sanoiSyed Muhammed äkkiä.
— Todellako? Ehkäpä. Mutta hänellä ei olekaan ketään sukulaista sanomalehden toimittajana.
— Eikä teillä ole enää lupaa ajaa lehden asioita oikeudessa.
Heidän äänensä kovenivat. He hyökkäsivät toistensa kimppuun salaperäisin vihjauksin, saaden aikaan kovan rähinän. Hamidullah ja tohtori koettivat toimia välittäjinä. Kesken kaiken joku sanoi: — No, onko hän kipeä vai ei? Herra Fielding oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta. Kaikki nousivat seisoalleen, ja Hassan sivalsi sokeriruovolla kärpäsparvea englantilaisen kunniaksi.
— Olkaa niin hyvä ja istuutukaa, Aziz sanoi kylmästi.
Millainen huone ja millainen seurue! Rähinää ja haukkumasanoja, lattialla sokeriruovon palasia, pähkinöitä ja tahroja, taulut vinossa likaisilla seinillä, eikä mitään löyhytintä. Aziz ei ollut milloinkaan aikonut asua tällä tavoin ikäänkuin kolmannen luokan ihmiset. Ja hämmennyksissään hän ajatteli vain Rafia, jolle hän oli nauranut ja jota hän oli antanut muiden moittia. Pojan piti päästä täältä pois loukkaamattomana, sillä muuten hän rikkoisi vieraanvaraisuuden lakia koko seuruetta kohtaan.
— Herra Fielding teki ystävällisesti tullessaan katsomaan ystäväämme, sanoi ylikonstaapeli. — Tämä suuri hyvyys liikuttaa meitä.
— Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, hän ei vaadi sitä eikä hän ole kolmen tuolinkaan tarpeessa, hänessä ei ole kolmea englantilaista, Aziz huomautti suutahtaen. — Rafi, tule tänne. Istuudu jälleen. Olen ihastuksissani, kun saatoit tulla tänne Hamidullahin kanssa, rakas poikaseni. Tulen varmasti paremmaksi, saatuani tavata sinut.
— Suokaa minulle anteeksi erehdykseni, sanoi Rafi.
— No, oletteko vai ettekö ole sairas? toisti Fielding.
— Majuri Callendar on luultavasti kertonut teille minun laiskoittelevan.
— No, laiskoitteletteko sitten? Seurue nauroi ystävällisesti ja tyytyväisesti. »Englantilainen parhaimmalta puoleltaan», ajattelivat he. »Niin sukkela!»
— Kysykää tohtori Panna Lalilta.
— Saanko olla aivan varma siitä, ettei läsnäoloni väsytä teitä?
— Saatte varmasti. Pienessä huoneessanihan on jo kuusi henkeä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, jos vain voitte suoda anteeksi muodollisuuksien puutteen. Hän kääntyi jatkamaan keskusteluaan Rafin kanssa, jota opettajan tulo oli kauhistuttanut, koska hän oli koettanut levittää juoruja hänestä. Nyt hän halusi livistää tiehensä.
— Hän on sairas eikä ole sairas, sanoi Hamidullah tarjoten savukkeita. — Ja minä puolestani luulen useimpain meistä olevan samanlaisessa tilassa.
Fielding oli samaa mieltä hänen kanssaan; hän ja tuo miellyttävän hienotunteinen asianajaja tulivat hyvin toimeen keskenään. He olivat iloisen tuttavallisia ja alkoivat luottaa toisiinsa.
— Koko maailma näyttää olevan kuolemaisillaan eikä kuitenkaan kuole, minkävuoksi meidän pitää uskoa varjelevan kaitselmuksen olemassaoloon.
— Ah, se on totta, oikein totta! sanoi ylikonstaapeli, joka luuli heidän ylistävän uskontoa.
— Onko se totta herra Fieldinginkin mielestä?
— Mikä sitten? Maailma ei ole kuolemaisillaan. Olen siitä aivan varma.
— En tarkoittanut sitä, vaan kaitselmuksen olemassaoloa.
— Vai niin, mutta minä en usko kaitselmukseen.
— Mutta kuinka siinä tapauksessa voitte uskoa Jumalaan? kysyi SyedMuhammed.
— En usko Jumalaankaan.
Koko seurue säpsähti, aivan kuin joku olisi sanonut: »Siinä nyt kuulitte?», ja Aziz kohotti hetkiseksi katseensa häpeillen.
— Onko totta, että melkein kaikki englantilaiset ovat nykyjään jumalankieltäjiä? kysyi Hamidullah.
— Sivistyneet, ajattelevat ihmisetkö? Siihen voi kyllä vastata myöntävästi, vaikka he eivät pidäkään tuosta nimityksestä. Totuus on se, että länsimaat ajattelevat nykyjään liian vähän uskoa ja epäuskoa. Noin viisikymmentä vuotta takaperin tahi vielä silloinkin, kun te ja minä olimme nuoria, hälistiin siitä paljon enemmän.
— Huononeeko siellä moraalikin?
— Se riippuu kokonaan siitä, mitä tarkoitatte moraalilla. Omasta puolestani luulen senkin huononevan.
— Suokaa minulle anteeksi, jos kysyn, millä oikeudella Englanti siinä tapauksessa pitää hallussaan Indiaa?
— Kas niin, jälleen politiikkaa! Tähän kysymykseen en halua lainkaan kajota. Omasta puolestani olen täällä senvuoksi, että olin työn tarpeessa. En voi sanoa teille, miksi Englanti on täällä, enkä sitäkään, onko sillä mitään oikeutta olla täällä. Se käy yli ymmärrykseni.
— Opetustyöhön täysin pätevät indialaisetkin tarvitsevat paikkoja kouluissa.
— Luultavasti, mutta minä satuin tulemaan ensin, sanoi Fielding hymyillen.
— Suokaa minulle vieläkin anteeksi, mutta onko oikein, että englantilainen ottaa paikan, kun on olemassa kelvollisia indialaisiakin? En tarkoita tietenkään mitään henkilökohtaista. Henkilökohtaisesti me olemme ihastuneita läsnäolostanne ja annamme suuren arvon tällaiselle avomieliselle keskustelulle.
Oli olemassa vain yksi suora vastaus indialaisen kysymyksiin, nimittäin että Englanti pitää Indiaa hallussaan senvuoksi, että India on niin rikas maa. Mutta Fielding ei halunnut sanoa sitä. Hänen rehellisyysintoilunsa oli talttunut.
— Olen erittäin mieltynyt oleskeluuni täällä, hän sanoi. — Niin kuuluu vastaukseni ja se on ainoa puolustukseni. Onko se oikein vai väärin, en osaa sanoa. Sekin voi olla väärin, että satuin syntymään. Minähän riistän hengittäessäni ilmaa joltakulta toiselta. Ja kuitenkin olen iloinen, että niin on tapahtunut, ja nautin myös olostani täällä. Vaikka ihminen olisi kuinka kurja tahansa, hän saa siitä kuitenkin jonkinlaisen hyvityksen, jos hän tuntee onnea olemassaolostaan.
Indialaiset joutuivat hämilleen. Ajatussuunta ei ollut heille vieras, mutta sanat olivat liian kylmiä ja asiallisia. Vaikka eräässä lauseessa puhuttiinkin kunnioittavasti oikeudesta ja moraalista, sen sanamuoto vaivasi heidän korviaan ja hämmensi heidän käsityskykyään. Heidän sanansa ja tunteensa vastasivat harvoin toisiaan, paitsi puhtaissa tunneasioissa. Heillä oli lukemattomia puhtaasti henkisiä, sovinnaisia käsitteitä, ja ellei niitä otettu huomioon, oli heidän hyvin vaikea seurata mukana.
— Entä sitten ne englantilaiset, jotka eivät ole mieltyneitä Indiassa oleskeluunsa — voivatko he mitenkään puolustaa itseään? Hamidullah kysyi.
— Eivät voi. Ajakaa heidät pois täältä.
— Heidän erottamisensa noista toisista tulee olemaan hyvin vaikeaa,Hamidullah sanoi nauraen.
— Enemmänkin kuin vaikeaa, suorastaan väärää, sanoi Ram Chand. — Ei kukaan indialainen herrasmies pidä sellaista tekoa kunniallisena. Siinä juuri eroamme toisista kansoista. Me olemme niin hengellistyneitä.
— Niin, se on totta, sanoi ylikonstaapeli.
— Onko se totta, herra Haq? Minun mielestäni me emme ole lainkaan hengellistyneitä. Me emme voi olla yksimielisiä, mikä kuitenkin olisi kaikkein tärkeintä. Me emme voi täyttää sopimuksia emmekä ehdi ajoissa junalle. Onko niin sanottu Indian henkisyys muuta kuin sitä? Teidän ja minun pitäisi olla eräässä kokouksessa tällä haavaa, mutta me emme ole; tohtori Panna Lalin pitäisi olla potilaittensa luona, mutta hän ei ole. Niin me jatkamme ja luullakseni tulemme jatkamaan aikojen loppuun saakka.
— Nyt ei ole aikojen loppu, koska kello ei ole vielä puolta yhtätoistakaan, huudahti tohtori Panna Lal, joka oli tullut jälleen luottavaiselle tuulelle. — Hyvät herrat, jos saan sanoa pari sanaa, miten mielenkiintoinen keskustelu! Pyydän lausua kiitokseni ja tunnustukseni herra Fieldingille, joka opettaa poikiamme ja suo heille osan omien kokemustensa ja viisautensa siunauksista.
— Lähtekäämme nyt; väsytämme vain potilasta, Fielding sanoi, ja vihdoinkin he menivät matkoihinsa, neljä muhamettilaista, kaksi hindua ja englantilainen. He pysähtyivät kuistiin odottamaan, kunnes heidän vaununsa ehdittiin ajaa portaitten edustalle.
— Azizilla on suuret ajatukset teistä, herra Fielding. Vain hänen sairaudestaan johtui, ettei hän sanonut mitään.
— Ymmärrän hyvin, sanoi Fielding, jolle vierailu oli aiheuttanut pettymyksen ja joka nyt näytti saavan turhaan odottaa, että hänen vaununsa ajettaisiin esiin. Hän oli pitänyt paljon Azizista heidän tavatessaan toisensa ensi kerran ja oli toivonut, että heidän tuttavuutensa jatkuisi.
Kuumuus oli lisääntynyt viime tunnin aikana, ja kadut olivat niin autiot, kuin jokin onnettomuus olisi lakaissut pois kaikki ihmiset. Vastapäätä Azizin huvilaa kohosi suuri keskeneräinen rakennus, joka oli kahden veljeksen, kahden tähtienselittäjän, oma. Sen telineillä torkkui orava pää alaspäin. Se lepäsi tulikuumia telineitä vasten liikutellen syyhyistä häntäänsä. Se näytti talon ainoalta asukkaalta, ja sen päästämät äänet sopivat epäilemättä keskeneräisen rakennuksen tunnelmaan tuntumatta silti viehättäviltä. Toisenlaista ääntä kuului muutamasta tomuisesta puusta, jonka vaiheilla ruskeat linnut kirkuen lentelivät sinne tänne pyydystellen hyönteisiä.
Elävien olentojen enemmistölle merkitsee hyvin vähän mitä vähemmistö, joka nimittää itseään ihmisiksi, toivoo ja tahtoo. Useimmat Indian asukkaista eivät välitä siitä, kuinka Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet eivät kyllä Englannissakaan välitä Englannista, mutta troopillisissa maissa on välinpitämättömyys silmiinpistävämpi, koska siellä puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan itselleen vallan heti, kun ihminen väsyy. Kun nuo seitsemän herraa, jotka Azizin huvilassa olivat olleet eri mieltä kaikesta, poistuivat sieltä, tunsivat he äkkiä yhteisen taakan painoa, jonkinlaista epämääräistä ahdistusta, jonka he määrittelivät sanoilla: »Tulee paha ilma». He tunsivat, että ilmassa oli paksulti jotakin, joka painoi ihoa. Vaununpielukset polttivat heidän housujaan, heidän silmiinsä pisti, ja hikipisaroita alkoi tippua päähineen alta heidän poskilleen. He hyvästelivät veltosti ja hajaantuivat huviloihinsa saadakseen takaisin itsetuntonsa ja ne ominaisuudet, jotka erottivat heidät muista.
Koko kaupungissa ja suurimmassa osassa Indiaa alkoi sama pakeneminen kellareihin, korkealle vuoristoon ja puiden varjoon. Huhtikuu, tuo kauhujen edeltäkävijä, oli tullut. Aurinko rupesi valloittamaan takaisin valtakuntaansa voimakkaasti, mutta ilman kauneutta, ja juuri se oli niin hirveää. Kunpa siinä olisi edes ollut kauneutta! Sen julmuutta olisi silloin voitu sietää. Liiallisen valovoimansa vuoksi se epäonnistui riemukulussaan, koska sen vaaleankeltaiseen tulvaan eivät hukkuneet ainoastaan esineet, vaan valo itsekin. Se ei ollut enää saavuttamaton ystävä ihmisille, eläimille ja toisille auringoille, ei ikuinen lupaus eikä haihtumaton aavistus, joka aina elää meissä, vaan yksinkertaisesti luotu kappale vain, kuten kaikki muukin, ja sellaisena ihanuudesta pois suljettu.
Vaikka indialaiset olivat jo ajaneet tiehensä ja vaikka Fielding näki hevosensa seisovan pienessä vajassa pihan nurkassa, ei kukaan viitsinyt taluttaa sitä hänen luokseen. Hän aikoi juuri lähteä hakemaan sitä itse, kun hänet pysähdytti talosta kuuluva kutsu. Aziz istui vuoteessaan näyttäen levottomalta ja kiusaantuneelta. — Tällainen on kotini, hän sanoi katkeran ivallisesti. — Idän ylistetty vieraanvaraisuus on tällaista. Katsokaa noita kärpäsiä ja muurilaastia, joka putoilee seinistä. Eikö tämä näytäkin hauskalta? Nyt kai mielellänne poistutte nähtyänne itämaisen huoneen sisustan?
— Te olette joka tapauksessa levon tarpeessa.
— Minä voin levätä koko päivän, tuon oivallisen tohtori Lalin ansiosta, joka on majuri Callendarin vakooja, kuten hyvin tiedätte; mutta tällä kertaa hän ei päässyt minuun käsiksi. Olen saanut luvan lievän kuumeen pitoon.
— Callendar ei luota kehenkään, ei englantilaisiin eikä indialaisiin. Hänen luonteensa on sellainen, ja toivoisin, ettei hän olisi päällikkönne.
— Tahtoisitteko ennen lähtöänne, sillä teillä kai on hyvin kiire, olla niin hyvä ja avata tuon laatikon? Näettekö siellä pientä ruskeata paperikääröä?
— Kyllä.
— Avatkaa se.
— Kuka tämä on?
— Hän oli vaimoni. Te olette ensimmäinen englantilainen, jolle hän milloinkaan on näyttäytynyt. Nyt voitte panna hänen valokuvansa takaisin laatikkoon.
Fielding oli hämmästyksissään kuin vaeltaja, joka äkkiä näkee kukkia erämaan kivikossa. Hän katsoi tarkemmin valokuvaa, mutta se esitti vain indialaista naista, joka katseli ulos maailmaan. Hän mutisi: — En oikeastaan ymmärrä, miksi osoitatte minulle näin suurta luottamusta, Aziz, mutta annan sille suuren arvon.
— Ah, eihän se ole mitään! Vaimoni ei ollut hienosti sivistynyt nainen eikä edes kauniskaan. Mutta pankaa nyt kuva pois. Olisitte joka tapauksessa saanut nähdä hänet, jos hän olisi ollut elossa. Miksi en siis voisi näyttää teille hänen valokuvaansa.
— Olisitteko näyttänyt hänet minulle?
— Olisin kyllä. Olisin esittänyt teidät veljenäni ja silloin olisitte saanut nähdä hänet. Hamidullahkin on nähnyt hänet ja moni muu.
— Luuliko hän heitä veljiksenne?
— Ei tietenkään, mutta sellainen sana on olemassa ja se on hyvä sana. Kaikki ihmiset ovat veljiä, ja heti kun joku esiintyy veljenäni, on hänellä oikeus nähdä vaimoni.
— Ja kun kaikki rupeavat menettelemään niin, ei purdahnia ole enää olemassa.
— Juuri sentähden, että voitte tuntea ja puhua noin, näytin teille valokuvan, Aziz sanoi vakavasti. Senvuoksi, että te käyttäydytte niin hyvin ja minä niin huonosti, näytin teille kuvan. En odottanut milloinkaan, että kääntyisitte takaisin, kun huusin teille. Ajattelin: »Hän on varmaankin saanut minusta tarpeekseen, koska loukkasin häntä». Herra Fielding, ei kukaan aavistakaan, kuinka paljon sääliä me indialaiset tarvitsemme, emme aavista sitä edes itsekään. Sääliä, enemmän sääliä ja vielä enemmän sääliä. Se on ainoa toivomme. Hänen äänensä kuului onealta, ikäänkuin hän olisi puhunut unissaan.
— Me emme voi rakentaa Indiaa muulle kuin tunteidemme perustalle. Mitä auttavatkaan kaikki uudistukset ja sovitteluvaltuuskunnat, isoisten neuvostot ja yleiset juhlat, joissa englantilaiset nyrpistävät nenäänsä meille?
— Se on aloittamista väärästä päästä, vai mitä? Kyllä ymmärrän, mutta virastot ja hallitukset eivät ymmärrä. Hän silmäili jälleen valokuvaa. Siinä oleva nainen katsoi maailmaan noudattaen miehensä tahtoa ja omaa toivomustaan, mutta havaitsikin tämän meluisan, ristiriitaisen maailman hyvin kummalliseksi.
— Pankaa hänet pois, hän ei merkitse mitään, hänhän on kuollut, Aziz sanoi hiljaa. — Näytin hänet teille senvuoksi, ettei minulla ollut teille muutakaan näytettävää. Nyt voitte penkoa koko huvilani ja kääntää sen ylösalaisin. Minulla ei ole mitään muita salaisuuksia; kolme lastani ovat isoäitinsä luona, siinä kaikki.
Fielding istuutui vuoteen viereen ihastuneena hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta samalla kuitenkin hieman suruissaan. Hän tunsi itsensä vanhaksi. Hän toivoi, että hänkin voisi antautua tunneaaltojen kannatettavaksi. Seuraavalla kerralla, kun he tapaisivat toisensa, Aziz ehkä olisi epäluuloinen ja varuillaan. Hän tiesi sen ja oli siitä pahoillaan. Sääliä, sääliä ja vielä enemmän sääliä. Niin, sitä hän kyllä voi osoittaa, mutta sisältyikö siihen todellakin kaikki, mitä tämä kummallinen kansa tarvitsi? Eiköhän se lisäksi vaatinut, että ihmiset silloin tällöin antautuisivat tunteittensa valtaan? Mitä hän olikaan tehnyt ansaitakseen tämän luottamuksen ja mitä hän voi antaa sijaan? Hän muisteli entistä elämäänsä. Kuinka mitättömän vähän salaisuuksia se sisälsikään! Oli kyllä olemassa sellaisiakin seikkoja, joista hän ei milloinkaan ollut kertonut kenellekään, mutta ne olivat niin tavallisia, ettei niistä kannattanut puhua mitään. Hän oli ollut rakastunut, jopa kihloissakin, mutta morsian oli rikkonut välit, ja hänen muistonsa ja häneen kohdistetut ajatukset olivat pitäneet häntä jonkin aikaa erossa muista naisista, mutta sitten oli seurannut mukaantuminen, katumus ja tasapaino. Hänen entisyytensä oli todellakin laiha, eikä Aziz olisi välittänyt sellaisista salaisuuksista, vaan olisi sanonut niiden olevan kylmästi hyllyille järjestettyjä.
— »En pääse milloinkaan läheisiin väleihin tämän nuoren miehen kanssa», Fielding ajatteli. Ja lisäsi: »Enkä kenenkään toisenkaan kanssa». Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän oikeastaan siitä välittänytkään. Hän oli tyytyväinen saadessaan auttaa ihmisiä ja pitää heistä, niin kauan kuin heillä ei ollut mitään sitä vastaan; jos heillä olisi ollut jotakin sitä vastaan, olisi hän muitta mutkitta lähtenyt hiljaa tiehensä. Kokemus voi saada aikaan paljon, ja se, mitä hän oli oppinut Euroopassa ja Englannissa, tuli hänen avukseen auttaen häntä näkemään selvästi, mutta selvänäköisyys esti häntä kokemasta mitään uutta.
— Mitä piditte naisista, joihin tutustuitte torstaina? hän kysyi.
Aziz pudisti inhoten päätään. Kysymys palautti hänen mieleensä hänen hätäisen lausuntonsa Marabar-luolista.
Mitä ylimalkaan pidätte englantilaisista naisista?
— Hamidullah piti heistä Englannissa, mutta täällä emme näe heitä milloinkaan. Ah ei, siihen olemme aivan liian varovaisia! Puhutaan jostakin muusta.
— Hamidullah on oikeassa siinä, että he ovat paljon miellyttävämpiäEnglannissa. Täällä on heissä jotakin sellaista, mikä ei pue heitä.
Vaiettuaan hetkisen Aziz sanoi: — Mistä johtuu, ettette ole naimisissa?
— Fielding oli iloinen toisen kysymyksestä. — Siitä, että olen joskus hyvin ja joskus huonosti pelastautunut avioliiton pauloista, hän vastasi. — Aioin kerran kertoa teille hieman itsestäni, jos vain olisin voinut saada kertomukseni kyllin kiinnostavaksi. Se nainen, jota rakastin, ei halunnutkaan mennä naimisiin kanssani. Siinä koko juttu, mutta se tapahtui viisitoista vuotta sitten eikä merkitse enää mitään.
— Mutta teillä ei ole lapsia.
— Ei ainoatakaan.
— Suokaa anteeksi seuraava kysymykseni: Onko teillä aviottomia lapsia?
— Ei. Olisin sanonut sen teille, jos minulla olisi.
— Siinä tapauksessa nimenne sammuu täydellisesti.
— Minkäpä sille voi.
— Vai niin. Hän pudisti päätään. — Tällaista välinpitämättömyyttä itämaalainen ei voi milloinkaan ymmärtää.
— Minä en välitä lapsista.
— Se ei tässä vaikuta mitään asiaan, sanoi Aziz kärsimättömästi.
— En kaipaa heitä enkä halua heitä itkemään kuolinvuoteeni ääreen enkä kunnioittamaan muistoani jälkeenpäin. Haluaisin paljoa mieluummin jättää jälkeeni jonkin ajatuksen kuin lapsen. Hankkikoot muut lapsia itselleen. Minulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia siihen nähden, koska Englanti alkaa olla jo niin tupaten täynnä ihmisiä, että he piakkoin täyttävät koko Indiankin hakiessaan itselleen työtä.
— Miksi ette mene naimisiin neiti Questedin kanssa?
— Hyvä Jumala, hänhän on hupakko!
— Hupakko, hupakko! Olkaa niin hyvä ja selittäkää. Eikö se ole ruma sana?
— Ah, en tunne häntä lainkaan, mutta hän teki minuun sellaisen vaikutuksen kuin hän olisi ollut erikoisen tyypillinen länsimaisen kasvatusmenetelmän tuote.
— Mutta hupakko, herra Fielding. Mitä se merkitsee?
— Hän jankuttaa jankuttamistaan ikäänkuin lukisi jotakin kirjaa, koettaa kaikin mokomin ymmärtää Indiaa ja elämää yleensä, tehden silloin tällöin merkinnän reunaan.
— Minusta hän oli hauska ja vakava.
— Ehkä hän voi olla sellainenkin, Fielding sanoi häveten arvosteluaan. — Jokainen vihjauskin, että hänen pitäisi mennä naimisiin, aiheuttaa nuoressa miehessä kiihtymystä ja liioittelun halua. — Mutta minä en voi mennä naimisiin hänen kanssaan, vaikka tahtoisinkin, koska hän on äskettäin mennyt kihloihin pormestarin kanssa.
— Niinkö? Kuinka iloinen olenkaan! Aziz huudahti huojentuneena, koska tämä tapahtuma vapautti hänet Marabar-retkestä. Tuskinpa hän voi kutsua sinne oikeita angloindialaisia.
— Se on vanhan äidin ansiota. Hän pelkäsi, että rakas poika valitsisi itse, minkävuoksi hän toi tänne mukanaan sopivan tytön ja pani nuoret seurustelemaan toistensa kanssa, kunnes se tapahtui.
— Mutta rouva Moore ei kertonut siitä minulle puhuessaan muista suunnitelmistaan.
— Minä olenkin saanut tietää sen muualta; nämä ovat kerhojuttuja. Mutta he ovat nyt kaikissa tapauksissa kihloissa.
— Siinä tapauksessa te olette joutunut kokonaan pois laskusta, poika parka, hän sanoi hymyillen. — Ei mitään neiti Questediä herra Fieldingille. Neiti Quested ei ole kauniskaan. Hänellä ei ole oikeastaan lainkaan rintoja, jos nyt ajatellaan sitä.
Fieldingkin hymyili, mutta hänen mielestään puhuminen naisen rinnoista oli huonon maun merkki.
— Pormestarille hän ehkä riittää ja pormestari hänelle. Teille hankin sellaisen naisen, jonka rinnat ovat kuin mangohedelmät.
— Ei, älkää tehkö sitä.
— En toki teekään; se voisi sitäpaitsi vahingoittaa asemaanne. Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet avioliitosta Kalkuttaan. Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. Olisipa sekin ollut kaunista, jos hän olisi viekoitellut rehtorin mukaansa sinne, ja saattanut hänet vaikeuksiin. Ja äkkiä hän alkoi kohdella ystäväänsä toisin muuttuen suojelijaksi, joka tuntee Indian vaarat ja varoittaa toista niistä. — Ette voi olla tarpeeksi varovainen, herra Fielding. Kaiken, mitä sanotte tahi teette tässä kirotussa maassa, sieppaa joku kateellinen henkilö tietoonsa. Ehkäpä kummastutte kuullessanne, että teidän tullessanne täällä istui ainakin kolme vakoojaa. Olin tosiaankin melko levoton senvuoksi, että puhuitte niin suoraan Jumalasta. He tulevat varmasti ilmoittamaan sen.
— Kenelle sitten?
— Se olisi ehkä voinut vielä mennä, mutta te puhuitte moraalistakin ja sanoitte tulleenne tänne riistääksenne muilta leivän. Se oli hyvin varomatonta. Tämä on kauhea häväistysjuttujen pesä. Ja sitäpaitsi kuunteli eräs oma oppilaanne teitä.
— Olen kiitollinen, että sanoitte minulle tämän; minun pitää vasta olla hieman varovaisempi. Kun innostun johonkin, loukkaan helposti muita. Mutta se ei tee mitään.
— Avomielisyytenne voi tuottaa teille vaikeuksia.
— Mitäpä siitä.
— Mutta kuulkaahan nyt. Lopuksi voi käydä niinkin, että menetätte paikkanne.
— Jos niin käy, niin käyköön. Se ei tapa minua. Minun on perin helppo matkustaa.
— Helppo matkustaa! Te kuulutte todellakin kummalliseen rotuun, Aziz sanoi kääntyen pois kuin hän olisi halunnut nukkua, kääntyäkseen kuitenkin heti takaisin. — Johtuuko se ilmastostanne vai mistä?
— On paljon indialaisiakin, joiden on helppo matkustaa; tarkoitan buddalaisia munkkeja ja muita sellaisia henkilöitä. Se kuuluu juuri niihin seikkoihin, joita minä ihailen teidän maassanne. Jokainen mies voi muuttaa esteettömästi muualle, jollei hänellä ole vaimoa eikä lapsia. Sekin on osaksi syynä siihen, että vastustan avioliittoa. Olen pyhimys, mutta pyhyyttä vailla. Kertokaa tämä kolmelle vakoojallenne ja käskekää heidän kuuluttaa se muille.
Aziz oli ihastuksissaan tästä uudesta päähänpistosta. Vai senkövuoksi herra Fielding ja muutamat muut olivat niin pelottomia! Heillä ei ollut mitään menetettävää. Mutta hän itse oli juurtunut yhteiskuntaan ja islamiin. Hän kuului perintöön, joka sitoi hänet, ja hän oli hankkinut lapsia maailmaan. Vaikka hän elikin niin epämääräistä elämää tässä mitättömässä huvilassaan, oli hän kuitenkin siihen pääsemättömästi sidottu.
— Minua ei voida erottaa työstäni, senvuoksi että työni koskee kasvatusta. Luulen, että ihmiset voidaan kasvattaa yksilöllisiksi ja sellaisiksi, että he ymmärtävät muita ihmisiä. Se on vakaumukseni.
Hän lopetti uskontunnustuksensa; molemmat vaikenivat. Kärpäset kävivät entistä vihaisemmiksi pöristen aivan heidän silmiensä edessä tahi ryömien heidän korviinsa. Fielding hosui hurjasti ympärilleen. Hän tuli kuumiinsa liikunnosta ja nousi lähteäkseen.
— Käskisitteköhän palvelijaanne tuomaan hevoseni, koska hän ei näyttänyt ymmärtävän minua.
— Tiedän sen. Annoin hänelle määräyksen, ettei hän saisi tuoda hevostanne. Sellaisia kepposia me teemme onnettomille englantilaisille. Herra Fielding raukka! Mutta nyt päästän teidät menemään. Ah, hyvä ystävä, paitsi teitä ja Hamidullahia, minulla ei ole ketään, jonka kanssa voisin keskustella tässä kaupungissa. Pidättehän tekin Hamidullahista, vai mitä?
— Paljonkin.
— Tahdotteko luvata minulle, että käännytte heti puoleemme joutuessanne pulaan?
— Minä en joudu milloinkaan pulaan.
»Kummallinen mies. Toivon hänen selviytyvän kunnollisesti kaikesta», Aziz ajatteli jäätyään yksikseen. Hänen ihailunsa oli haihtunut, ja sen vastavaikutus teki hänet suojelevaiseksi. Hänen oli hyvin vaikea kunnioittaa sellaista henkilöä, joka pelaa avonaisilla korteilla. Tultuaan nyt tarkemmin tuntemaan Fieldingin hän tunnusti hänet vilpittömän lämminsydämiseksi ja mutkattomaksi, mutta ei kovinkaan järkeväksi mieheksi. Hänen avomielisyytensä Ram Chandin ja Rafi & Kumppanin läsnäollessa oli vaarallista ja tyhmää.
Mutta he olivat ystäviä, veljiä. Suostumus oli varma, sopimus oli allekirjoitettu ja he luottivat toisiinsa. Hän nukahti muistellessaan näiden viime tuntien tapahtumia — Ghalibin runoja, naisellista kauneutta, vanhaa oivallista Hamidullahia, kunnon Fieldingiä, omaa kunnioitettua vaimoaan ja rakkaita lapsiaan. Hän siirtyi siihen maailmaan, missä nämä ilot saivat olla rauhassa vihollisilta, kukoistaa ikuisessa paratiisissa tahi liukua eteenpäin kirjavasta marmorista rakennettuja kanavia pitkin tai kaartua holveiksi, joihin oli kirjoitettu Jumalan yhdeksänkymmentäyhdeksän nimeä.