The Project Gutenberg eBook ofMatka IndiaanThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Matka IndiaanAuthor: E. M. ForsterAuthor of introduction, etc.: Anders ÖsterlingTranslator: Väinö NymanRelease date: August 22, 2024 [eBook #74296]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKA INDIAAN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Matka IndiaanAuthor: E. M. ForsterAuthor of introduction, etc.: Anders ÖsterlingTranslator: Väinö NymanRelease date: August 22, 2024 [eBook #74296]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Matka Indiaan
Author: E. M. ForsterAuthor of introduction, etc.: Anders ÖsterlingTranslator: Väinö Nyman
Author: E. M. Forster
Author of introduction, etc.: Anders Österling
Translator: Väinö Nyman
Release date: August 22, 2024 [eBook #74296]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa, 1928
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKA INDIAAN ***
Kirj.
E. M. Forster
Suomentanut
Väinö Nyman
Esipuheen kirjoittanut
Anders Österling
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.
EsipuheMoskeaLuolatTemppeli
Esipuhe
Mitä India on merkinnyt ja merkitsee yhä Englannille kirjallisenakin riistomaana, ei voida lyhyesti määritellä; siitä saa riittävästi ainesta tutkimuksiinkin. Kun ei yhteiskunnallinen eikä sielutieteellinen harrastus enää saa tyydytystä oman kansan piiristä, löytää se heti uusia ikuisesti polttavia arvoituksia merten takaa; kun mielikuvitus tuntee olonsa ahtaaksi pienellä emäsaarella, se saa rajattoman liikkumatilan suurella idän niemimaalla. Mikä jonkin toisen maan kirjallisuudessa leimattaisiin eksoottiseksi hurjisteluksi, muuttuu englantilaisen runoilijan käsissä keisarikuntaa läheisesti koskevien asioiden luvalliseksi tutkimiseksi. Sen jälkeen kuin Kipling loi angloindialaisen kirjallisuuden hylätäkseen sen myöhemmin, on hänen sijalleen alituisesti ilmestynyt uusia kertojia, joilla ei tosin ole hänen voimakasta neroaan, mutta useinkin tarkempi huomiokyky ja terävämmät mielipiteet.
Uusin näistä on E.M. Forster. Hänet tunnetaan huolellisena ja älykkäänä englantilaisen keskiluokan kuvaajana, mutta nyt hän on ensi kerran siirtänyt kertomuksensa puitteet Indiaan. On selvää, että ForsterinA passage to India (Matka Indiaan)on herättänyt Englannissa erikoista mielenkiintoa. Se ei ole ainoastaan harvinaisen taitavasti kirjoitettu romaani, vaan samalla tieteellisen tarkka tutkielma rotujen ja uskontojen yhtymyksestä; tuskinpa brittiläisen hallinnon ja alkuasukasvastustuksen välistä laukeamatonta jännitystä olisikaan voitu kuvailla puolueettomammin kuin tässä on tapahtunut. Kirjan takaa häämöttää hyvin laajakatseinen mies, jonka tekemät johtopäätökset ovat erittäin harkittuja. Luultavasti Forsterista olisi tullut Englannin tuomarikunnan ylpeys, ellei hän olisi mieluummin ruvennut kirjailijaksi.
Meidät viedään pieneen kaupunkiin, jota Forster nimittää Chandraporeksi, mutta jota ei kuitenkaan sennimisenä löydetä kartasta. Se sijaitsee Hindustanissa Gangesjoen varrella, ja sen asukkaina on sekä muhamettilaisia että hinduja. Ylintä brittiläistä hallitusvaltaa edustavat tässä kaupungissa niin sanottu kollektori eli veronkantaja, joka on maaherran alainen, pormestari ja poliisipäällikkö. Nämä kaksi viimeksimainittua virkamiestä ovat myös englantilaisia. Kuten niin monet muut indialaiset kaupungit, Chandraporekin näyttää mudasta ja liejusta rakennetulta ja lukuunottamatta paria mogulien aikuista huvimajaa siellä on hyvin vähän nähtävää: vain soikea auringon paahtama Maidani, myymälöitä, joissa ihmiset tungeksivat, pieniä temppeleitä ja moskeoita, ja brittiläisten huviloita ylhäisen eristetyissä kortteleissaan. Etelästä siintävät Marabar-vuoret, joissa on salaperäisiä luolia. Tähän kaupunkiin saapuu pari englantilaista naista vierailulle; rouva Moore, äskettäin nimitetyn pormestarin, herra Heaslopin, äiti, ja neiti Quested, josta laskelmien mukaan pitäisi tulla pormestarin puoliso. Molemmat ovat tavattoman innostuksen vallassa ja haluavat kiihkeästi tutustua oikeihin indialaisiin.
Chandraporen koulun rehtori esittää heidät indialaiselle lääkärille, Azizille, joka toimii alilääkärinä kaupungin englantilaisessa sairaalassa. Aziz on taitava ja lahjakas mies, mutta esimiestensä epäsuosiossa. Naisten pyynnöstä hän järjestää huviretken Marabar-luoliin, ja ihastuksissaan saadessaan osoittaa vieraanvaraisuuttaan hän koettaa kaikin tavoin auttaa ja palvella naisia, ja huviretki näyttää sujuvan perin onnistuneesti. Silloin tapahtuu jotakin arvoituksellista. Indialaisen lääkärin näytellessä neiti Questedille noita kummallisia luolia tämä hieman kiihtynyt englantilainen nainen joutuu hysteerisen pelon valtaan, syöksyy vuoren rinnettä alas ja uupuneena kohtaa sen juurella erään ystävättärensä, joka on autollaan saapunut sinne liittyäkseen seuraan. Hän kertoo nyt ystävättärelleen, että tohtori Aziz oli aikonut hyökätä hänen kimppuunsa häpeällisessä tarkoituksessa. He ajavat heti takaisin Chandraporeen ja ilmoittavat asian poliisille, ja kun tohtori Aziz palaa Marabarista junassa aavistamatta mitään pahaa ja ollen enintään vain hieman pahoillaan senvuoksi, että neiti Quested oli niin epäkohteliaasti jättänyt hänet, vangitaan hänet heti ja viedään vankilaan.
Tämä tapaus paljastaa kädenkäänteessä Chandraporessa vallitsevan salatun rotuvihan. Virkamiesylimystö liittyy puoltamaan neiti Questediä, muhamettilaisen rahvaan kootessa rahoja tohtori Azizin puolustamiseksi. Tekisin väärin, jos tässä kohdassa riistäisin lukijalta rahtusenkaan siitä jännityksestä, jonka seuraavat tapaukset varmasti aiheuttavat. Sanottakoon sentähden kuulustelusta vain senverran, että se on kertomataidon mestarinäytteitä. Neiti Quested raukka palaa lopulta Englantiin täysin epäonnistuneen Indianmatkansa jälkeen. Azizin salainen vastenmielisyys muukalaiskomentoa vastaan leimahtaa tietysti täyteen liekkiin hänen kärsimänsä loukkauksen jälkeen. Hän ottaa eron ja pääsee sen sijaan erään indialaisen pikkuvaltion ruhtinaan henkilääkäriksi, sanoen siten jäähyväiset sille sivistykselle, johon hän tähän saakka on koettanut perehtyä, ja palaten nykyaikaisen lääketieteen parannuskeinoista takaisin manauskeinoihin. Kun hyväntahtoinen rehtori Fielding, joka nyttemmin elää naimisissa Englannissa, tulee vierailemaan tähän viehättävään ruhtinaskuntaan, ottaa hänen entinen ystävänsä hänet vastaan tarkoituksellisen epäkohteliaasti. Muuan onnettomuustapaus parhaillaan vietettävän Krishnajuhlan aikana lähentää heitä kyllä toisiinsa, mutta särkynyttä siltaa ei voida enää täydellisesti korjata. Vasta sitten, kun kaikki englantilaiset on karkotettu maasta, voi hänestä ja Azizista tulla jälleen todelliset ystävät. Tämäkin anglo-indialainen romaani päättyy siis täydelliseen epäilykseen Idän ja Lännen yhdistymis- ja toisiinsa sulautumismahdollisuuksista.
Tämän romaanin kiintoisia puolia on sekin, että se on vailla sankaria. Siinä ei ihannoida Azizia eikä Fieldingiä; heidän sanansa ja tekonsa joutuvat aina huolellisen tarkastuksen alaisiksi, tekijän silti asettumatta etualalle. Forsterin sielutiede työskentelee tieteellisesti tarkistetuin keinoin ja hänen ihmiskäsityksessään on lähinnä hituinen kyynillisyyttä. Itämaalaisen Azizin kuvauksessakaan ei ole jälkeäkään hentomielisyydestä, niin miellyttävältä ja puoleensavetävältä kuin tämä tyyppi kirjailijasta onkin mahtanut tuntua. Useimmat eurooppalaiset nykyaikaisen indialaisen sielunelämän selitysyritykset tuntuvat perusteettomilta ja pinnallisilta tämän muotokuvan rinnalla. Tuntien herkästi kuin lapsi pienimmänkin myötätunnonosoituksen Aziz toiselta puolen osoittautuu hämmästyttävän teräväksi eurooppalaisten luonteenvikojen havaitsijaksi. Keskusteltuaan eräänä yönä Chandraporen moskeassa vanhan rouva Mooren kanssa, joka vastikään Indiaan saapuneena kohtelee häntä ystävällisesti, hän vaalii tätä muistoa kuin pyhäinjäännöstä ja luulee tällä melko jokapäiväisellä ja itsekkäällä naisella olevan ominaisuuksia, joita tällä ei laisinkaan ole. Mutta kun hän syö päivällistä muhamettilaisten ystäviensä parissa, hän päästää valloilleen kiihkeän ivansa muukalaisia kohtaan, jotka kaikki ovat sietämättömiä ylvästelijöitä tahi tulevat sellaisiksi, miehet oltuaan pari vuotta ja naiset vietettyään kuusi kuukautta Indiassa. Tämä lääkäri huumaa itseänsä loppumattomilla keskusteluilla ylevästä persialaisesta runoudesta; se on hänen morfiinivaaransa. Hän on epäitsekäs ja ritarillinen ystäviään kohtaan, mutta eroottisessa suhteessa turhamainen. Se seikka, ettei neiti Questediä voida sanoa edes kauniiksikaan, kiihdyttää vieläkin enemmän hänen raivoaan loukkaavan syytöksen johdosta.
Tapahtumapaikat on samoin kuvattu kiitettävän huolellisesti, silti syrjäyttämättä oleellista puolta, joka Indiassakin on ja tulee olemaan ihmiskuvaus. Vain viimeisessä luvussa kerrotaan ehkä liian laajasti Maun ruhtinaspalatsissa toimeenpannuista temppelijuhlallisuuksista ja erittäinkin Krishna-menoista, koska Forster kuvaillessaan päähenkilöä on johdonmukaisesti pitänyt silmällä muhamettilaista Indiaa; kuvaus on tältä kohdaltaan loistava kansatieteellinen tutkielma, vaikka hieman pitkäveteinen. Mutta tuskin Kiplinginkään teoksissa on niin mainioita yksityiskohtia. Viidakkokirjan runoilija, joka oli syntynyt ja kasvanut angloindialaisessa ympäristössä, ei tietenkään voinut vastaanottaa kaikkia vaikutelmia yhtä herkästi kuin eurooppalainen. Miten Forster osaa kuvailla itse ilmastoakin, nähdään parhaiten lyhyestä luvusta, jossa kerrotaan kuinka tukahduttava kuumuus huhtikuussa tekee tuloaan Chandraporeen. Aziz makaa sairaana asunnossaan ja tuijottaa valkohehkuiselle tyhjälle kadulle. Erään keskeneräisen, parille tähdistälukija-veljekselle kuuluvan rakennuksen telineillä istuu orava, täyttäen ilman kimeillä äänillään ja näyttäen talon ainoalta asukkaalta. Tomuisen puun ympärillä kiertelee muutamia ruskeita lintuja raakkuen: »Elävien olentojen enemmistölle merkitsee niin vähän, mitä vähemmistö, joka nimittää itseään ihmisiksi, haluaa tahi määrää. Useimmat Indian asukkaat eivät välitä lainkaan siitä, kuinka Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet eivät kyllä Englannissakaan välitä Englannista, mutta troopillisissa maissa on erotus silmiinpistävämpi, koska siellä puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan itselleen vallan, heti kun ihmiset väsyvät».
Tämä ivallinen huomio, tehtynä aivan sivumennen, mutta sentään naulan päähän kuvaten sitä mielentilaa, jonka Indian ilmasto synnyttää, riittää ehkä todistukseksi Forsterin erinomaisesta kuvaustaidosta. India on rosvottu maa, mutta vieläkin ihmeellinen aiheiden aarrekammio. Tämä ei kylläkään ole suureksi lohdutukseksi indialaisille itselleen. Mutta se tyyni, taiteellinen hienotunteisuuskin, jolla englantilainen kertoja käsittelee perin arkaluontoisia kysymyksiä, on lopulta sekin merkittävä inhimilliseksi edistysarvoksi.
Anders Österling.
Lukuunottamatta Marabar-luolia, jotka ovat noin kolmen penikulman päässä, Chandraporessa ei ole juuri mitään näkemisen arvoista. Pikemmin Gangeksen reunustamana kuin huuhtelemana se leviää muutamien kilometrien pituisena jokivartta pitkin, melkein peittyen kaikkeen siihen roskaan, jota se häikäilemättömästi sirottelee ympärilleen. Koska Ganges ei satu olemaan pyhä täällä, ei rannalla ole lainkaan portaita kylpijöille; totta puhuen siellä ei oikeastaan mitään rantaa olekaan, sillä basaarit peittävät näkyvistä joen laajan vaihtuvavärisen panoraaman. Kadut ovat kurjat, temppelit mitättömät, ja jos onkin muutamia kauniita rakennuksia, ovat ne puutarhojen kätkössä tahi kujien takana, joiden saasta kauhistuttaa kaikkia muita, paitsi kutsuvieraita. Chandrapore ei ole milloinkaan ollut suuri eikä kaunis. Noin parisataa vuotta takaperin se sijaitsi keisarillisen Ylä-Indian ja meren välisen liikenneväylän varrella, ja nuo kauniit rakennukset ovat peräisin tältä aikakaudelta. Halu kaupungin kaunistamiseen haihtui tyyten kahdeksannellatoista vuosisadalla. Basaareissa ei ole minkäänlaisia maalauksia ja tuskinpa ainoatakaan kuvanveistosta. Itse puukin näyttää valmistetun mudasta ja asukkaat samasta aineesta luoduilta. Niin alakuloista, niin yksitoikkoista on kaikki, mihin silmä sattuu, että katselija melkein toivoisi Gangeksen huuhtelevan tämän kasvannaisen takaisin sameaan veteensä. Taloja kaatuu, ihmisiä hukkuu ja jää veteen mätänemään, mutta kaupungin ääriviivat pysyvät, pullistuen ulospäin tuolla ja taipuen sisäänpäin täällä, ikäänkuin se olisi alhaisella asteella oleva, mutta silti häviämätön olento.
Kaupungin sisäpuolella vaikutelma muuttuu. Siellä on soikea Maidan [tori] ja pitkulainen kellertävä sairaala. Sekarotuisille kuuluvia taloja kyhjöttää mäellä rautatieaseman vieressä. Rautatien takana, joka noudattaa joen suuntaa, maa alenee kohoten sitten jyrkästi jälleen. Toisella rinteellä on pieni englantilainen siirtokunta, ja sieltä katsottuna Chandrapore näyttää aivan toisenlaiselta. Se on puutarhakaupunki, tai ei oikeastaan kaupunkikaan, vaan metsä, johon on säästeliäästi siroteltu majoja. Se on ihanan joen kastelema paratiisi. Kookospalmut, margosa-, mango- ja viikunapuut, joita basaarit estivät näkymästä, näkyvät nyt tänne peittäen vuorostaan basaarit. Niitä kasvaa puutarhoissa, joita vanhat lammikot kastelevat, ne työntyvät esille ummehtuneista kortteleista ja mitättömistä temppeleistä. Hakien valoa ja ilmaa, voimakkaampina kuin ihminen ja hänen työnsä, ne kohoavat korkealle luhistuneen ympäristönsä yläpuolelle tervehtien toisiaan ja viittoillen toisilleen lehtevillä oksillaan, jotka ovat lintujen asuinsijoja. Erittäinkin sadeaikana ne peittävät silmältä kaiken, mitä tapahtuu niiden juurella, kaunistaen aina, silloinkin, kun ovat kuivuneet tahi lehdettömät, kaupungin englantilaisille, jotka asuvat rinteellä. Eivät tulokkaat saata täältä käsin uskoakaan kaupunkia niin kurjaksi kuin sitä kuvaillaan; heidät on vietävä sinne, jotta he voisivat vapautua harhakuvitelmistaan. Itse englantilainen siirtokunta taas ei aiheuta minkäänlaista mielenliikutusta. Se ei ole miellyttävä eikä rumakaan, vaan yleensä hyvin järkevästi suunniteltu. Punatiilinen kerhorakennus on laidassa, kauempana maustekauppa ja kirkkomaa, ja huvilat teiden varsilla, jotka leikkaavat toisiaan suorakulmaisesti. Se ei vaikuta millään tavalla pelottavalta, ja maisema itsessään on kaunis. Sillä ja kaupungilla ei ole muuta yhteistä kuin molempien yllä kaartuva taivaanlaki.
Taivaallakin on näyttämönmuutoksensa, vaikka ne eivät olekaan niin silmäänpistävät kuin kasvillisuuden ja joen. Joskus se on pilvien kartoittama, mutta tavallisesti se on monivärinen, päävärinä sininen. Päivisin tämä sini vaalenee melkein valkoiseksi sulautuen muun maiseman valoisuuteen; auringonlaskun jälkeen taivaalla on uusi punakeltainen kehys, joka ohenee ylöspäin muuttuen vaaleanpunertavaksi. Mutta sininen pohjaväri on jäljellä ja pysyy yölläkin. Silloin kimaltavat tähdet kuin lamput tuossa äärettömän suuressa holvissa. Niiden takaa siintää avaruus, ja se on vihdoinkin, kaukana kaikista väreistä, vapaa sinestä.
Taivas määrää kaiken — ei ainoastaan sään ja vuodenajat, vaan senkin, milloin maa on kaunis. Maa saa omin voimin aikaan niin vähän — kasvattaa vain muutamia kukkia. Mutta kun taivas niin tahtoo, voi taivaallista ihanuutta sataa Chandraporen basaareihinkin ja siunaus ulottua taivaanrannalta toiselle. Taivas voi tehdä sen, koska se on niin mahtava ja ääretön. Voima tulee auringosta, säteillen joka päivä nöyrästi ojentuneen maan suurelle pinnalle, joka on penikulmittain tasaista ja vain paikoitellen kohoaa hieman muuttuakseen jälleen tasaiseksi. Ainoastaan etelässä kohoaa esiin kuhmuja ja haarakkeita, jotka katkaisevat tämän äärettömän lakeuden. Nämä kuhmut ja haarakkeet ovat Marabar-vuoria, joissa nuo ihmeelliset luolat sijaitsevat.
Nuori mies hyppäsi pyörältään, joka kaatui, ennenkuin palvelija ennätti tarttua siihen, ja riensi kuistiin. Hän aivan säteili vilkkautta. — Hamidullah! Hamidullah! Tulenko liian myöhään! hän huudahti.
— Älä koetakaan puolustella itseäsi, talon isäntä vastasi. — Sinä tulet aina liian myöhään.
— Ole ystävällinen ja vastaa kysymykseeni. Tulenko; liian myöhään? OnkoMahomet Ali jo ahminut kaiken ruoan? Siinä tapauksessa menen muualle.Kuinka voitte! Mahomet Ali?
— Kiitoksia, tohtori Aziz, olen kuolemaisillani.
— Kuolemaisillanne ennen päivällistä? Mahomet Ali raukka!
— Hamidullah on jo kuollut. Hän heitti henkensä, juuri kun ajoitte pihaan pyörällänne.
— Se on aivan totta, sanoi toinen. Voit ajatella, että keskustelemme nyt kanssasi toisen, onnellisemman maailman asukkaina.
— Sattuukohan teidän onnellisemmassa maailmassanne olemaan sellaista esinettä kuin hookah [vesipiippu]?
— Aziz, älä puhu joutavia. Keskustelimme juuri hyvin surullisesta asiasta.
Hookah oli tukittu liian täyteen, kuten tavallisesti hänen ystävänsä kodissa, ja porehti huonosti. Aziz koetti saada sitä vetämään paremmin. Kun tupakka vihdoinkin antoi myöten, virtasi se hänen keuhkoihinsa ja sieraimiinsa karkoittaen sieltä palavan lehmänlannansavun, jota hänen oli täytynyt hengittää ajaessaan kauppakujan halki. Se oli ihanaa. Hän oli kuin hurmiotilassa, kiihkoissaan, mutta täynnä terveyttä, eikä toisten keskustelu tuntunut hänestä enää kovinkaan surulliselta — he väittelivät kysymyksestä, oliko mahdollista päästä englantilaisen ystäväksi. Mahomet Ali väitti sen olevan mahdotonta, Hamidullahin vastustaessa häntä, mutta niin varovasti, ettei heidän välillään oikeastaan ollut minkäänlaista erimielisyyttä. Azizista tuntui todellakin ihanalta lepäillä avarassa kuistissa, kuun noustessa taivaalle ja palvelijoiden valmistaessa päivällistä sisällä. Ei mikään häirinnyt häntä.
— Niin, mutta ajattelehan minun omaa tämänaamuista kokemustani.
Väitän vain, että se on mahdollista Englannissa, vastasi Hamidullah, joka oli oleskellut siellä kauan aikaa sitten ja saanut ystävällisen vastaanoton Cambridgessä.
Täällä se on mahdotonta, Aziz! Tuo punanenäinen poikanen on jälleen loukannut minua oikeudessa. En moiti häntä mistään. Häntä on nähtävästi yllytetty loukkaamaan minua. Hän on ollut hyvin kiltti aivan viime aikoihin asti, mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet hänet hoiviinsa.
– Niin, siihen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia täällä, se on minunkin mielipiteeni. He tulevat tänne aikoen vakaasti käyttäytyä kuin herrasmiehet, mutta sitten heille sanotaankin, ettei se sovi. Katsokaa Lesleytä, katsokaa Blakistonia, nyt on sinun punanenäisen poikasi vuoro ja hänen jälkeensä Fieldingin. Muistan vielä Turtonin tulon tänne. Ette usko minua, mutta olen ajanut Turtonin kanssa hänen vaunuissaan. Niin, juuri Turtonin! Olimme kerran oikein läheisiä ystäviä. Hän on näyttänyt minulle postimerkkikokoelmansakin.
— Nyt tuo Turton varmasti epäilisi sinun aikovan varastaa sen. Mutta tuosta punanenäisestä pojasta tulee vielä Turtoniakin pahempi.
— Mene tiedä. Heistä tulee kaikista aivan samanlaisia, ei pahempia eikä parempia. Kun englantilainen mies on ollut täällä pari vuotta, olkoonpa hän sitten Turton tahi Burton — siinä on vain kirjaimen ero — ja englantilainen nainen sanokaamme kuusi kuukautta, niin he ovat aivan samanlaisia. Etteköhän ole samaa mieltä, vai mitä?
— En ainakaan minä, Mahomet Ali vastasi yhtyen tähän katkeraan leikinlaskuun, jossa jokainen sana sekä ärsytti että huvitti häntä. Minä puolestani näen vallanpitäjissämme varsin huomattavia eroavaisuuksia. Punanenäinen mumisee, mutta Turton puhuu selvästi, rouva Turton ottaa vastaan lahjuksia, mutta rouva Punanenä ei ota eikä voikaan ottaa yksinkertaisesti senvuoksi, ettei häntä toistaiseksi vielä ole olemassakaan.
— Lahjuksiako?
— Etkö tiedä, että kun Turtonit lähetettiin Keski-Indiaan selvittelemään kanavaehdotusta, lahjoitti eräs rajah rouva Turtonille kultaisen ompelukoneen, toivoen että vesi suunnattaisiin virtaamaan hänen maansa läpi?
— No, virtaako vesi nyt sen läpi?
— Ei, siinäpä juuri rouva Turtonin taitavuus tulee näkyviin. Kun me tummaihoiset raukat otamme vastaan lahjuksia, täytämme me myös, mitä olemme luvanneet, joutuen siitä hyvästä lain kouriin. Englantilaiset ottavat vastaan lahjuksia tekemättä mitään. Ihailen heitä.
— Ihailemme heitä kaikki. Aziz, ole hyvä ja ojenna minulle hookah!
— Ah, ei vielä! Se on niin miellyttävä juuri nyt.
— Olet itsekäs poika! Äkkiä hän koroitti äänensä huutaen päivällistä. Palvelijat huusivat takaisin ilmoittaen, että se oli valmis. He tarkoittivat, että se olisi pian valmis, ja heidät ymmärrettiinkin oikein, koska ei kukaan liikahtanutkaan. Sitten Hamidullah jatkoi, mutta toiseen sävyyn ja selvästi liikutettuna.
— Mutta ajatelkaahan minun tapaustani — nuorta Hugh Bannisteria. Hän on rakkaiden ystävä-vainajieni, pastori ja rouva Bannisterin, poika, noiden, jotka osoittivat minulle Englannissa niin suurta ystävyyttä, etten voi milloinkaan unhottaa enkä kuvailla sitä. He olivat minulle kuin isä ja äiti, ja keskustelin heidän kanssaan aivan yhtä vapaasti kuin nyt. Vietin lomani heidän pappilassaan ollen kuin kotonani. He uskoivat kaikki lapsensa minun hoivaani — kannoin usein pientä Hughia — vein hänet mukanani kuningatar Victorian hautajaisiin ja pidin häntä käsivarsillani, jotta hän paremmin näkisi kaiken.
Kuningatar Victoria oli toisenlainen, Mahomet Ali mumisi.
— Nyt olen kuullut, että sama poika on saanut paikan erään nahkakauppiaan luona Cawnporessa. Miten ikävöinkään häntä, ja miten kernaasti maksaisin hänen matkansa, jos hän tahtoisi tulla tänne ja pitää taloani kotinaan. Mutta siitä ei tule mitään. Angloindialaiset ovat varmaankin ottaneet hänet hoiviinsa jo aikaa sitten. Hän otaksuisi luultavasti minun tahtovan häneltä jotakin, enkä minä voi sietää sellaista ajatusta vanhojen ystävieni pojan puolelta. Ah, mistähän johtuu, että kaikki! on mennyt niin hullusti tässä maassa, Vakil Sahib? Voitko sinä sanoa sen?
Aziz puuttui nyt keskusteluun. — Ei kannata puhua englantilaisista!Miksi meidän pitää olla joko heidän, ystäviään tahi vihollisiaan?Heitetään heidät ulos ja ollaan iloisia. Kuningatar Victoria ja rouvaBannister olivat ainoat poikkeukset ja he ovat kuolleet.
— Ei, ei, siihen en voi yhtyä, sillä olen tavannut muitakin.
— Niin minäkin, Mahomet Ali sanoi muuttaen odottamatta kantaansa. — Kaikki naiset eivät ole hetikään samanlaisia. — Heidän mielensä oli muuttunut ja he muistelivat kaikenlaisia pieniä ystävyydenosoituksia ja kohteliaisuuksia, joita he olivat saaneet angloindialaisten naisten puolelta. Muuan näistä oli sanonut »Kiitoksia» mitä luonnollisimmalla tavalla. »Hän tarjosi minulle pastillin, kun tomu ärsytti kurkkuani». Hamidullah muisti paljon painavampia esimerkkejä naisten tekemistä enkelimäisistä palveluksista, mutta toiset, jotka tunsivat vain angloindialaisia, saivat hakea muististaan pikku asioita Ei ollut kuitenkaan lainkaan hämmästyttävää, että Hamidullah asettui entiselle kannalleen sanoen: — Mutta kaikki tällainen on tietysti poikkeuksellista. Poikkeukset vahvistavat vain sääntöä. Tavallinen nainen on rouva Turtonin kaltainen, ja sinähän, Aziz, tiedät, millainen hän on. — Aziz ei tiennyt sitä, vaikka sanoi tietävänsä. Hänkin yleistytti kaikki pitäen lähtökohtanaan kärsimiään vääryyksiä; sorrettuun rotuun kuuluvien on vaikeaa menetellä toisin. Sitten kun poikkeukset oli vahvistettu, hänkin yhtyi siihen mielipiteeseen, että kaikki englantilaiset naiset olivat ylpeitä ja lahjuksille alttiita. Lämpö haihtui keskustelusta, joka muuttui viileämmäksi ja laimeammaksi.
Palvelija ilmoitti päivällispöydän katetuksi. Hänestä ei oltu tietääkseenkään. Vanhemmat miehet olivat syventyneet iankaikkiseen politiikkaansa ja Aziz lähti kävelemään puutarhaan. Puut tuoksuivat suloisesti — katkelmia persialaisesta runoudesta juolahti hänen mieleensä. Päivällinen, päivällinen, päivällinen… mutta kun hän palasi sisään saadakseen sen, oli Mahomet Ali vuorostaan lähtenyt puhuttelemaan naisiaan. — Tule vierailemaan vaimoni luo hetkiseksi, sanoi Hamidullah, ja he kuluttivat parikymmentä minuuttia purdahnin takana. Hamidullah Begum oli Azizin kaukainen sukulainen ja hänen ainoa naissukulaisensa Chandraporessa. Tällä oli nyt paljon puhuttavaa hänelle erään perheen jäsenen ympärileikkauksesta, jota ei muka oltu vietetty tarpeeksi juhlallisesti. Sitten hän kysyi, milloin Aziz aikoi mennä naimisiin.
Kunnioittavasti, vaikka hieman ärtyisästi Aziz vastasi: — Kerrassakin on jo tarpeeksi.
– Niin, hän on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Hamidullah. — Älä vaivaa häntä. Hän pitää huolta perheestään, kahdesta pojasta ja heidän sisarestaan.
He viihtyvät mainiosti anoppini luona, täti. Voin käydä tervehtimässä heitä milloin vain haluan. He ovat vielä kovin pieniä.
– Ja hän lähettää heille koko palkkansa ja elää kuin alimman luokan konttoristi. Voiko häneltä vaatia enempää?
Mutta Hamidullah Begum ei ollut samaa mieltä Puheltuaan hetkisen kohteliaasti niitä näitä hän sanoi — Mihin tyttäremme joutuvatkaan, jos miehet kieltäytyvät menemästä naimisiin? He saavat mennä joko polkunaimisiin tahi… Ja hän aloitti usein toistetun kertomuksen eräästä keisarillista sukua olevasta naisesta, joka ei löytänyt itselleen miestä omasta piiristään. Hän oli jäänyt naimattomaksi ja oli nyt kolmikymmenvuotias, ja varmasti hän saisi jäädä naimattomaksi kuolemaansa asti, sillä kukaan ei nyt enää huolisi hänestä. Jatkuessaan kertomus sai molemmat miehet uskomaan, että tällainen murhenäytelmä oli häpeäksi koko yhteiskunnalle; monivaimoisuuskin olisi parempaa kuin että nainen kuoli, saamatta riemuita niistä iloista, jotka Jumala oli tarkoittanut hänen nautittavakseen. Avioliitto, äitiys, emännyysvalta talossa — mihin muuhunkaan hän olisi syntynyt. Ja kuinka voi mies, joka on kieltänyt häneltä kaiken tämän, viimeisenä päivänä astua hänen ja Luojan tuomittavaksi? Aziz hyvästeli ja sanoi: — Ehkä… mutta vasta myöhemmin… — se oli hänen ainainen vastauksensa tähän vetoomukseen.
— Et saa lykätä tuonnemmaksi sitä, mitä pidät oikeana, sanoi Hamidullah. — India on joutunut suureen kurjuuteen juuri senvuoksi, että me aina lykkäämme asiat ja tehtävät tuonnemmaksi. Mutta huomatessaan nuoren; sukulaisensa näyttävän suuttuneelta hän lisäsi muutamia rauhoittavia sanoja tasoittaen siten sen ikävän vaikutuksen, jonka hänen vaimonsa sanat olivat ehkä saattaneet tehdä.
Heidän poissa ollessaan Mahomet Ali oli lähtenyt ajelemaan vaunuillaan ja käskenyt sanoa, että hän palaisi viiden minuutin kuluttua, mutta ettei heidän millään muotoa pitänyt odottaa häntä. He istuutuivat syömään talonväen kaukaisen sukulaisen, Muhammed Latifin, kanssa, joka eleli Hamidullahin armoilla asemassa, joka ei ollut palvelijan eikä vertaisenkaan. Hän ei puhunut, jollei häntä puhuteltu, ja koska kukaan ei puhunut, vallitsi pöydässä keskeytymätön hiljaisuus. Hän röyhtäisi silloin tällöin kiitokseksi hyvästä ruoasta. Hän oli miellyttävä, onnellinen, viekas vanhus, joka ei elämässään ollut tehnyt päivääkään työtä. Niin kauan kuin jollakin hänen sukulaisellaan oli talo, oli hänelläkin tiedossa varma koti, eikä ollut lainkaan luultavaa, että kaikki tämän suuren suvun jäsenet tekisivät vararikon. Hänen vaimonsa eli samanlaisessa asemassa parinkymmenen penikulman päässä — Muhammed ei käynyt tervehtimässä vaimoaan milloinkaan, koska ei halunnut uhrata rahoja matkalippuun. Aziz alkoi äkkiä laskea leikkiä hänen ja palvelijoiden kanssa, ja ryhtyi sitten lausumaan runoja persian, urdun ja arabian kielellä. Hänellä oli hyvä muisti ja ikäisekseen hän oli lukenut paljon. Hänen esittämänsä runot käsittelivät islamin häviötä ja rakkauden lyhytaikaisuutta. Kaikki kuuntelivat ihastuneina, sillä heidän suhteensa runouteen oli luonteeltaan julkista eikä yksityistä, kuten on laita Englannissa. He eivät milloinkaan väsyneet sanojen kuuntelemiseen, he hengittivät ne sisäänsä viileän yöilman mukana eivätkä pysähtyneet milloinkaan arvostelemaan, koska runoilijoiden nimet, Hafiz, Hali ja Iqbal, riittivät takuuksi. India — sata eri Indiaa — kuiskaili ulkona tunteettoman kuun valossa, mutta tällä haavaa India tuntui heistä yhtenäiseltä ja heidän omaltaan. He valloittivat takaisin kadonneen suuruutensa kuunnellessaan itkettävän sen häviämistä, ja tunsivat itsensä nuoriksi jälleen, kun heitä muistutettiin nuoruuden katoavaisuudesta. Eräs punapukuinen palvelija keskeytti lausujan; mies oli ylilääkärin chuprassi, joka toi kirjelipun Azizille.
— Vanha Callendar haluaa tavata minua huvilassaan sanoi hän nousematta seisoalleen. — Hän olisi voinut olla niin kohtelias, että olisi ilmoittanut minulle syyn.
— Joku sairas, luullakseni.
— En usko sitä, en usko mitään. Hän on ottanut selon päivällisajastamme, siinä kaikki, ja keskeyttää nyt tahallaan sen näyttääkseen valtaansa.
— Toiselta puolen hän tekee aina niin, mutta toiselta puolen kysymyksessä saattaa olla vakavakin sairaustapaus. Sitähän sinä et voi tietää, sanoi Hamidullah varovasti asettuen kannattamaan tottelevaisuutta. — Eikö hän olisi parasta, että puhdistaisit hampaasi, koska olet pureskellut beteliä.
— Jos minun täytyy puhdistaa hampaani, en lähde ollenkaan. Olen indialainen ja indialaisten tapana on pureskella beteliä [Indiassa kasvava pensas, jonka lehtiä pureskellaan]. Ylilääkäri saa mukautua siihen, Muhammed Latif, olkaa ystävällinen ja tuokaa pyöräni tänne!
Köyhä sukulainen nousi pöydästä. Huolimattomasti ja haaveillen korkeammasta maailmasta hän laski kätensä polkupyörän satulalle, palvelijan tuodessa pyörät esille. Aziz piti käsiään vesikannun alla, kuivasi ne, painoi päähänsä vihreän huopahattunsa ja kiisi sitten odottamattoman tarmokkaasti pois Hamidullahin aidatulta pihalta.
— Aziz, Aziz, sinä huolimaton poika… mutta hän oli jo kaukana kauppakujassa, ajaen hurjaa vauhtia. Hänen pyörässään ei ollut lyhtyä, kelloa, eikä jarrua, mutta mitäpä sellaisilla laitteilla tekikään maassa, jossa pyöräilijää ei kukaan vaatinut tilille yhteentörmäyksistä. Ja kaupunki oli miellyttävän tyhjä tähän vuorokauden aikaan. Kun kumista loppui ilma, hän hyppäsi maahan ja huusi tongaa [keveät 2-pyöräiset].
Hän ei aluksi löytänyt ainoatakaan, ja lisäksi hänen täytyi viedä pyöränsä erään ystävänsä taloon. Hän tuhlasi aikaa hampaittensa puhdistamiseenkin. Vihdoin hän kuitenkin ajoi rämisten matkaansa kohti sivistystä mieli hilpeänä kovasta vauhdista. Mutta saapuessaan sen viileään säännöllisyyteen hän kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiet, jotka oli nimitetty voittoisien kenraalien mukaan ja jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesti, olivat vertauskuva siitä verkosta, jonka Iso-Britannia oli heittänyt Indian yli. Hän tunsi joutuneensa vangiksi sen silmukkoihin. Kun hän kääntyi majuri Callendarin huvila-alueelle, hän tuskin voi pidättäytyä laskeutumasta maahan tongasta ja lähestymästä jalkaisin huvilaa, ei kuitenkaan senvuoksi, että hän olisi ollut nöyristelevä, vaan siksi, että hänen itsetuntonsa — hänen arin puolensa — ei kestänyt karkeita ojennuksia. Viime vuonna oli sattunut tällainen »tapaus» — muuan indialainen herrasmies oli ajanut erään virkamiehen asunnon edustalle, mutta palvelijat olivat karkoittaneet hänet pois ja käskeneet hänen lähestyä taloa sopivammalla tavalla — tämä oli vain yksi vierailu niistä tuhansista, joita tehdään satojen virkamiesten luo, mutta huhu siitä levisi hyvin laajalle. Nuori mies pelkäsi tällaisen tapauksen uudistumista. Hän sovitteli ja pysähdytti vaunut juuri sen valovirran viereen, joka tulvi kuistin yli tielle.
Ylilääkäri oli poissa.
— Mutta sahib on varmaankin jättänyt minulle sanan?
Palvelija vastasi välinpitämättömästi: »Ei!» Aziz oli ymmällä. Tälle palvelijalle hän ei ollut muistanut antaa juomarahoja, eikä hän nyt voinut tehdä mitään, koska hallissa oli ihmisiä. Hän oli aivan varma siitä, että hänelle oli jätetty sana ja että mies valehteli kostoksi. Heidän keskustellessaan tuli talosta joku. Tulijat olivat naisia. Aziz kohotti hattuaan. Ensimmäinen, joka oli seurustelupuvussa, vilkaisi indialaiseen kääntyen sitten vaistomaisesti syrjään.
— Rouva Lesley, tuolla on tonga! hän huudahti. |
— Missä? kysyi toinen; hänkin vilkaisi Aziziin seuraten sitten toverinsa esimerkkiä.
— Ottakaamme vastaan jumalten suoma lahja, kenen se sitten lieneekin! ensimmäinen nainen huudahti ja molemmat kiipesivät rattaille.
— Hei, tonga wallah, kerhoon, kerhoon! Miksei tuo tyhmeliini lähde?
— Lähde vain, maksan sinulle huomenna, Aziz sanoi ajajalle lisäten kohteliaasti naisille: — Olen onnellinen voidessani palvella teitä. — Naiset eivät vastanneet mitään, koska heidän huomionsa oli kohdistunut ajuriin.
Oli siis tapahtunut, kuten tavallisesti tapahtui — aivan kuin Mahomet Ali oli sanonut. Häntä oli kohdeltu yliolkaisesti — hänen tervehdystään ei muka huomattu ja häneltä vietiin sitäpaitsi hänen vaununsakin. Mutta, olisihan voinut käydä pahemminkin. Häntä lohdutti kaikissa tapauksissa se seikka, että nämä naiset, rouva Callendar ja rouva Lesley, olivat molemmat niin lihavia, että tonga painui kallelleen heidän painostaan. Jos nuo naiset olisivat olleet kauniita, olisi loukkaus ollut suurempi. Hän kääntyi jälleen palvelijan puoleen, antoi hänelle pari hopearahaa ja kysyi, eikö majuri sittenkään ollut jättänyt hänelle minkäänlaista viestiä. Mies vastasi samalla tavalla, vaikka nyt hyvin kohteliaasti. Majuri Callendar oli lähtenyt ulos noin puoli tuntia sitten.
— Sanomatta mitään?
Majuri oli tosiaankin sanonut: »Kirottu Aziz!» — minkä palvelijakin oli ymmärtänyt, mutta tämä oli niin kohtelias, ettei kehdannut toistaa sitä. Juomarahoja voi antaa yhtä hyvin liikaa kuin liian vähän, eikä sellaista rahaa ole vielä lyötykään, jolla voi ostaa ehdottoman totuuden.
— Siinä tapauksessa pitää minun kirjoittaa hänelle kirje.
Häntä pyydettiin käyttämään taloa hyväkseen, mutta hän tunsi sisäänmenon arvoaan alentavaksi. Hänelle tuotiin paperia ja mustetta kuistiin. Hän aloitti: »Herra Tohtori! Kiihkeästä pyynnöstänne kiiruhdin kuin käskyläinen —»ja lopetti siihen. — Ilmoittakaa minun käyneen täällä, se riittää, hän sanoi repien kirjeensä palasiksi. — Tässä on korttini. Hankkikaa minulle tonga.
– Huzoor, kaikki ovat kerhon edustalla.
— Soittakaa siinä tapauksessa ajuri rautatieasemalta. Mutta kun mies riensi täyttämään pyyntöä, Aziz huusi hänelle: — No, oikeastaan se on samantekevää, kävelen mieluummin. Hän pyysi tulitikkuja ja sytytti savukkeen. Vaikka hänelle osoitettu kohteliaisuus olikin ostettua, ilahdutti se häntä kuitenkin. Sitä kestäisi niin kauan, kuin hänellä oli rahaa, ja olihan sekin jo jotakin. Mutta parasta oli sittenkin karistaa Angloindian tomut jaloistaan, paeta verkosta ja omaksua jälleen ne seurustelutavat, joihin hän oli tottunut. Hän läksi reippaasti matkaan, vaikka kävely olikin hänestä hyvin vastenmielistä ruumiinliikuntoa.
Hän oli voimakas pienikasvuinen mies, solakka, mutta oikeastaan hyvin vankka. Käveleminen väsytti häntä kuitenkin, kuten se väsyttää kaikkia Indiassa, paitsi vastatulleita. Likaisessa tiessä on jotakin vihamielistä. Se joko antaa myöten, jolloin jalka vajoaa syvään, tahi se on odottamattoman kova ja terävä painaen kivet ja kiteet jalkapohjaa vasten. Azizilla oli sitäpaitsi jalassa vaatekengät, jotka suojelevat jalkoja huonosti missä maassa tahansa. Päästyään siirtokunnan laitaan häh poikkesi erääseen moskeaan lepäämään.
Hän oli aina pitänyt juuri tästä moskeasta. Se oli miellyttävä jo rakenteensakin puolesta. Pihassa, jonne päästiin luhistuneesta portista, oli vesisäiliö peseytymistä varten. Sen raitis, kirkas vesi uudistui alinomaa, koska säiliö oli yhteydessä kaupungin vesijohdon kanssa. Piha oli päällystetty rikkinäisillä kivilaatoilla. Moskean katettu osa oli tavallista suurempi; se muistutti melkein englantilaista maalaiskirkkoa, josta yksi seinä on revitty pois. Istuessaan hän saattoi katsella kolmeen kaarikäytävään, joiden pimeyttä valaisivat pieni kattolamppu ja kuu. Julkipuoli näytti kuutamossa marmorilta, koruvyöhyen yhdeksänkymmentäyhdeksän Jumalan nimeä näkyivät mustina ja koruvyöhyt itse näytti valkoiselta. Niiden vastakohtaisuus ja varjojen taistelu moskean sisällä huvittivat Azizia, ja hän koetti ajatuksissaan muodostaa niistä vertauskuvaa jollekin uskonnon tahi rakkauden totuudelle. Sellainen moskea, joka oli saavuttanut hänen hyväksymisensä, antoi hänen mielikuvitukselleenkin vapaat ohjat. Jonkin toisen uskonnon pyhäkkö, hindulainen, kristitty tahi kreikkalainen, olisi vaivannut häntä eikä olisi milloinkaan pystynyt tyydyttämään hänen kauneudenaistiaan. Mutta täällä oli Islam hänen oma maansa, enemmän kuin uskonto, enemmän kuin sotahuudot, enemmän, paljon enemmän … Islam, se oli sellaista suhdetta elämään, joka oli sekä hienostunutta että kestävää ja jossa sekä hänen ruumiinsa että ajatuksensa tunsivat olevansa kotonaan.
Hän istui pihaa vasemmalta puolen rajoittavalla matalalla muurilla. Hänen takanaan maa vietti kaupunkiin päin, joka häämötti alhaalta puistikkojen verhoamana. Hiljaisuudessa kuului kaikenlaisia heikkoja ääniä. Oikealla kerhossa soitteli englantilaisen siirtokunnan amatööriorkesteri. Jossakin hindut löivät rumpua — hän tiesi ne hindulaisiksi, koska rytmi oli hänestä vastenmielinen — ja toiset itkivät kuollutta — hän tiesi, ketä, koska hän oli kirjoittanut kuolemantodistuksen iltapäivällä. Tuolla oli pöllöjä ja tuolla Punjabin postijuna… ja kukat tuoksuivat ihanasti asemapäällikön puutarhassa. Mutta vain moskea merkitsi hänelle jotakin, ja hän peräytyi sinne paeten kaikkia yön kutsuääniä, ja haaveili pyhäkköön täydennyksiä, joista ei rakennusmestari milloinkaan ollut osannut uneksiakaan. Hänkin rakentaisi kerran moskean, pienemmän kuin tämä, mutta niin äärettömän kauniin, että kaikki ohikulkijat tuntisivat samanlaista onnea kuin hän nyt. Ja sen lähellä, matalan holvin alla, olisi hänen hautansa, jota koristaisivat seuraavat persialaiset säkeet:
Ah, vuosituhannet kukkii maa, en hautaani sitä nähdä saa: ken sydämeni kuulee kuiskauksen, hän puolestani lausuu rukouksen.
Hän oli nähnyt nämä säkeet erään kuningashaudan muistokivessä, ja hänen mielestään niissä oli syvämietteistä filosofiaa, sydämen salaperäistä kieltä. Hänen toistaessaan niitä kyyneleet silmissä näytti muuan moskean pilari äkkiä liikahtavan puolihämärässä ja siirtyvän paikaltaan. Kummitukset juolahtivat hänen mieleensä, mutta hän istui liikahtamatta. Vielä yksi pilari liikahti ja sitten vielä yksi ja vihdoin ilmestyi muuan englantilainen nainen kuutamoon. Aziz raivostui äkkiä ja huusi:
— Hyvä rouva! Hyvä rouva! Hyvä rouva!
— Voi, voi! huohotti nainen.
— Hyvä rouva, tämä on moskea, teillä ei ole oikeutta tulla tänne; ja teidän olisi pitänyt riisua kengät jalastanne, sillä tämä on muhamettilaisille pyhä paikka.
— Olen riisunut ne.
— Oletteko?
— Jätin ne sisäänkäytävään.
— Pyydän siinä tapauksessa anteeksi.
Peloissaan nainen peräytyi niin kauaksi, että vesisäiliö joutui heidän väliinsä. Aziz huusi hänelle: — Olen pahoillani huomautuksestani.
— Niin, minulla kai oli oikeus tulla tänne? Jos katselija riisuu kenkänsä, saa hän tulla tänne, niinhän?
— Tietysti, mutta hyvin harvat naiset vaivautuvat tekemään sen, varsinkin jos luulevat, ettei kukaan näe heitä.
— Se ei vaikuta asiaan. Jumala on täällä.
— Hyvä rouva!
— Olkaa niin kiltti ja sallikaa minun poistua.
— Ah, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta nyt tahi joskus toiste?
— Ette, luullakseni, kiitoksia vain; hyvää yötä.
— Ettekö ilmoittaisi minulle nimeänne?
Nainen oli nyt sisäänkäytävän varjossa, niin ettei Aziz voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta nainen näki hänen kasvonsa ja sanoi uusi sävy äänessään: — Rouva Moore.
— Rouva… Tultuaan lähemmäksi Aziz näki, että nainen oli vanha. Muuan moskeaa juhlallisempi rakennus luhistui hänen mielessään raunioiksi eikä hän tiennyt, oliko hän iloinen vai surullinen. Nainen oli Hamidullah Begumia vanhempi, hänen kasvonsa olivat punaiset ja tukkansa harmaa. Naisen ääni oli erehdyttänyt häntä.
— Pelkään säikäyttäneeni teitä, rouva Moore. Aion kertoa meikäläisille — ystävillemme — teistä. Te ilmaisitte ajatuksenne niin kauniisti ja hyvin sanoessanne, että Jumala on täällä. Otaksun, että olette äskettäin saapunut Indiaan.
— Niin olen, mutta mistä voitte sen tietää?
— Tavastanne puhutella minua. Mutta hankin nyt teille vaunut.
— Tulin tänne kerhosta. Siellä näyteltiin erästä näytelmää, jonka näin jo Lontoossa. Ja siellä oli niin kuumakin.
– Mikä sen näytelmän nimi on?
— Kate-serkku.
– Teidän ei pitäisi kulkea yksinänne pimeässä, rouva Moore. Täällä kiertelee kaikenlaisia irtolaisia, ja Marabar-kukkuloilta saattaa laskeutua tänne leopardeja ja käärmeitäkin.
Rouva Moore kirkaisi; hän oli unohtanut käärmeet.
– Esimerkiksi tuollainen kuusipilkkuinen. Satutte sen tielle, se puree teitä ja silloin kuolette.
— Mutta kuljettehan itsekin jalkaisin.
— Minä olen tottunut.
— Käärmeisiinkö?
Molemmat nauroivat. — Olen lääkäri, Aziz sanoi. — Käärmeet eivät uskalla purra minua.
He istuutuivat toistensa viereen sisäänkäytävän suulle ja vetivät kengät jalkaansa.
— Suokaa anteeksi, mutta saanko tehdä teille kysymyksen? Miksi olette tullut Indiaan juuri nyt, kun viileä vuodenaika loppuu?
— Aioin kyllä matkustaa tänne jo aikaisemmin, mutta odottamattomat seikat viivyttivät minua.
— Ilmasto muuttuu pian hyvin epäterveelliseksi. Miksi olette tullut juuri tänne Chandraporeen?
— Saadakseni vierailla poikani luona. Hän on tämän kaupungin pormestari.
— Ei, suokaa anteeksi, mutta sehän on mahdotonta. Pormestarin nimi onHeaslop. Tunnen hänet melko hyvin.
— Hän juuri onkin poikani, rouva Moore sanoi hymyillen.
— Mutta, rouva Moore, kuinka se voi olla mahdollista?
— Olen ollut naimisissa kaksi kertaa.
— No, nyt ymmärrän. Teidän ensimmäinen miehenne kuoli?
— Niin, ja toinen mieheni myös.
— Silloin olemme samassa veneessä, sanoi Aziz salaperäisesti. — Siinä tapauksessa pormestari on ainoa lapsenne?
— Ei, minulla on vielä nuorempiakin lapsia — Ralph ja Stella, jotka ovat Englannissa.
— Ja onko täällä oleva Ralphin ja Stellan velipuoli?
— On.
— Tämäpä on kummallista, sillä minullakin on kaksi poikaa ja tyttö.
— Ovatko hekin nimeltään Ronny, Ralph ja Stella?
Otaksuma ihastutti Azizia. — Ei, eihän toki. Kuinka hullunkuriselta se kuulostaakaan! Heidän nimensä ovat aivan toiset ja tuntuvat teistä varmasti kummallisilta. Toisen pojan nimi on Ahmed, toisen Karim ja tytön — hän on vanhin — Jamila. Kolme lasta on tarpeeksi. Ettekö tekin ole samaa mieltä?
— Kyllä.
Molemmat olivat hetkisen vaiti ajatellen lapsiaan. Rouva Moore huokaisi ja nousi lähteäkseen.
— Haluaisitteko katsella Minto-sairaalaa jonakin aamuna? Aziz kysyi. —En voi tarjota teille mitään muuta nähtävää täällä Chandraporessa.
— Kiitoksia, mutta olen jo nähnyt sen. Muuten olisin hyvin mielelläni tullut kanssanne.
— Ylilääkäri varmaankin vei teidät sinne?
— Niin, ja rouva Callendar.
Azizin äänensävy muuttui: — Ah, kuinka ihastuttava nainen hän onkaan!
— Hyvin mahdollista, sittenkuin tulee hänet paremmin tuntemaan.
– Mitä? Mitä? Ettekö pidä hänestä?
– Hän koetti kyllä olla ystävällinen, mutta minusta hän ei ollut suorastaan ihastuttava.
Tahtomattaan Aziz tuli huudahtaneeksi: — Hän valtasi äsken tongani pyytämättä minulta lupaa — pidättekö sitä ihastuttavana? — Ja majuri Callendar häiritsee minua joka ilta, juuri siihen aikaan, jolloin syön päivällistä ystävieni kanssa; lähden heti, erkanen mitä miellyttävimmästä seurasta, eikä hän olekaan kotonaan eikä ole edes jättänyt minulle minkäänlaista viestiäkään. Sanokaa, onko sekin ihastuttavaa? Mutta minkä sille mahtaa? En voi tehdä mitään, ja hän tietää sen. Olen vain käskyläinen, aikani ei ole minkään arvoinen, kuisti on tarpeeksi hyvä indialaiselle, niin, antaa hänen seisoa, ja rouva Callendar otti vaununi ja vie minulta vielä hengenkin…
Rouva Moore kuunteli.
Aziz oli liikutettu, osaksi kärsimiensä vääryyksien vuoksi, mutta vielä enemmän sentähden, että vieras oli myötämielinen hänelle. Juuri se sai hänet toistelemaan, liioittelemaan ja puhumaan ristiin. Rouva Moore oli osoittanut hänelle myötämielisyyttään arvostelemalla hänen kuultensa oman maansa naista, mutta Aziz oli tuntenut sen jo aikaisemminkin. Liekki, jota ei edes kauneuskaan voinut sytyttää, oli leimahtamaisillaan palamaan hänessä, ja vaikka hänen sanansa olivatkin nurkuvia, alkoi hänen sydämensä salaa hehkua. Äkkiä purkautui se sanoiksi:
— Te ymmärrätte minua, te tajuatte, mitä toiset tuntevat, Ah, jospa kaikki olisivat teidän kaltaisianne!
Rouva Moore vastasi melko kummastuneena: — En luule ymmärtäväni ihmisiä kovinkaan hyvin. Tiedän vain, milloin pidän heistä ja milloin en pidä.
— Siinä tapauksessa olette itämaalainen.
Rouva Moore otti vastaan hänen tarjouksensa saattaa hänet takaisin kerhoon ja sanoi kerhon portilla hyvästellessään toivovansa, että hän, rouva Moore, olisi ollut kerhon jäsen, jotta hän olisi voinut viedä Azizin mukanaan sisään.
— Indialaiset eivät pääse Chandraporen kerhoon edes vierainakaan, Aziz sanoi vaatimattomasti. Hän ei muistellut pitemmälti kärsimiään vääryyksiä nyt, kun hän oli onnellinen. Kävellessään rinnettä alas ihanassa kuutamossa ja nähdessään jälleen tuon ihanan moskean hän tunsi mielessään omistavansa maan yhtä hyvin, kuin kuka tahansa muu.
Näyteltiin juuri »Kate-serkun» kolmatta näytöstä, kun rouva Moore saapui kerhoon. Ikkunat olivat peitetyt, jotteivät palvelijat näkisi isäntäväkensä näyttelevän, ja kuumuus oli senvuoksi tukahduttava. Toinen sähkölöyhyttimistä surisi kuin haavoittunut lintu; toinen oli rikki. Koskei rouva Moore halunnut palata katselijoiden joukkoon, hän meni biljaardisaliin, missä hän tervehdykseksi sai kuulla huudahduksen: »Haluaisin oppia tuntemaanoikeanIndian!», ja silloin hänen oma elämänsä muuttui hänelle heti jälleen todelliseksi. Puhuja oli Adela Quested, tuo kummallinen, harkitsevainen tyttö, jonka saattamisen Englannista tänne Ronny oli uskonut hänen tehtäväkseen. Ja Ronny oli hänen yhtä harkitsevainen poikansa, jonka kanssa neiti Quested luultavasti, mutta ei kuitenkaan varmasti, menisi naimisiin, ja itse hän oli jo vanhahko nainen.
– Niin minäkin haluaisin, ja toivon vain, että saisimme tilaisuutta siihen. Turtonit luultavasti järjestävät meille jotakin tiistaina.
– Siitä tulee ratsastusretki norsuilla tavalliseen tapaan. Ajatelkaa nyt tätäkin iltaa. »Kate-serkku!» Kuinka hullunkurista! »Kate-serkku»! Mutta mitä sinä löysit? Onnistuitko vangitsemaan kuun Gangeksesta?
Molemmat naiset olivat sattumalta edellisenä iltana nähneet kuun heijastuvan etäällä joen pintaan. Vesi oli venyttänyt sitä niin, että kuun kuvajainen näytti suuremmalta ja loistavammalta kuin kuu itse, ja se oli huvittanut heitä.
— Menin moskeaan, mutta en tavoittanut kuuta.
— Kulma on jo varmasti muuttunut. Se nousee vasta myöhemmin.
— Niinpä niin, haukotteli rouva Moore, jota kävelyretki oli väsyttänyt. — Annahan minun ajatella — me kai emme näe täällä kuun toista puolta, luullakseni.
— Niin huonosti ei Indian laita sentään vielä ole, sanoi muuan miellyttävä ääni. — Toisen puolen maasta, jos niin tahdotte, mutta kuu on täällä sama kuin muuallakin. Ei kukaan läsnäolijoista tuntenut puhujaa eivätkä he nähneet häntä sen koommin. Sanottuaan ystävälliset sanansa hän käveli punaisten tiilipylväiden välitse pimeään.
— Me emme näe edes maankaan toista puolta, ja sitä juuri valitammekin, sanoi Adela. Rouva Moore oli samaa mieltä. Heidän nykyinen veltto elämänsä oli pettymys hänellekin. He olivat tehneet hyvin romanttisen matkan Välimeren poikki ja Egyptin hiekkasärkkien sivu Bombayn satamaan, mutta saaneetkin perille tultuaan tutustua tällaiseen mitättömään paikkaan. Mutta hän ei suhtautunut pettymykseen niin vakavasti kuin neiti Quested, yksinkertaisesti vain senvuoksi, että hän oli neljäkymmentä vuotta vanhempi ja oppinut kokemuksesta tietämään, ettei elämä milloinkaan täytä toivomuksiamme sinä hetkenä, joka mielestämme parhaiten sopisi siihen.
— Tahdotteko juotavaa? kysyi toinen miellyttävä ääni. – Rouva Moore — neiti Quested — juokaa lasillinen tahi pari. Tällä kertaa he tunsivat puhujan piiripäälliköksi, herra Turtoniksi, jonka luona he olivat syöneet päivällistä. Hänkin oli huomannut Kate-serkun ilmapiirin liian kuumaksi. Ronny, hän kertoi, toimi näyttämöohjaajana majuri Callendarin asemesta, jonka hänen indialainen apulaisensa oli jättänyt pulaan, ja oli vallan mainio. Hän alkoi sitten puhua Ronnyn muista ansioista ja lausui tyyneen, ratkaisevaan tapaansa sangen ylisteleviä sanoja. Se ei johtunut siitä, että tämä nuori mies oli etevä urheilija, kielentaitaja ja tarkka lakimies, vaan siitä — tässä pantiin paino vaan-sanalle — ettei Ronny katsonut mitä hyvänsä arvolleen sopivaksi.
Rouva Moore hämmästyi suuresti kuullessaan sen, koska arvokkuus ei juuri kuulu niihin avuihin, joita äidit haluavat nähdä pojissaan. Neiti Questedkin kuunteli sitä levottomana; hän ei ollut vielä harkinnut tarpeeksi, pitikö hän sellaisista miehistä, jotka kehuvat avujaan. Vieläpä hän koetti väitellä asiasta herra Turtonin kanssa, mutta tämä keskeytti hänet ystävällisellä kädenliikkeellä, jatkaen arvosteluaan: — Kaiken kaikkiaan, Heaslop on oikea sahib. Hän on juuri sellainen mies, jollaisia me tarvitsemme. Muuan toinen lakimies, joka seisoi nojautuen biljaardipöytään, lisäsi: — Nyt sen kuulitte! Asia oli sillä selvä, ja piiripäällikkö meni matkoihinsa täyttämään muita velvollisuuksiaan.
Sillä aikaa näytelmä loppui ja amatööriorkesteri alkoi soittaa kansallishymniä. Keskustelu ja biljaardipeli taukosivat, kasvot jäykistyivät. Se oli miehitysarmeijan sotavirsi. Se muistutti jokaista kerhon jäsentä, että he olivat maanpaossa eläviä englantilaisia. Se herätti hieman tunteellisuutta ja vahvisti tahdonvoimaa. Ja vaikka he eivät tunteneetkaan mielessään mitään kuninkaallista tahi jumalallista, tunsivat he kuitenkin jotakin ja saivat voimia tulevien päivien vastoinkäymisiin. Sitten he kaatoivat laseihin ja tarjosivat toisilleen juomaa.
— Adela, tahdotko sinäkin lasillisen? Entä äiti?
He kiittivät kieltäytyen — he olivat kyllästyneet juomiin — ja neiti Quested, joka aina lausui ajatuksensa suoraan, selitti jälleen haluavansa tutustua oikeaan Indiaan.
Ronny oli loistavalla tuulella. Adelan toivomus tuntui hänestä hullunkuriselta ja hän huusi eräälle ohikulkijalle: … Fielding, kuinka voi tutustua oikeaan Indiaan?
— Koettamalla tutustua indialaisiin, vastasi mies ja katosi.
— Kuka hän oli?
– Opettajamme — maakuntaopiston opettaja.
— Niinkuin sitten muka voitaisiin päästä tutustumasta heihin, huokasi rouva Lesley.
— Minä ainakin olen päässyt, sanoi neiti Quested. —| Paitsi omaa palvelijaani olen tuskin puhutellut ainoatakaan intialaista maihinastumiseni jälkeen.
— Kiittäkää onneanne.
— Mutta tahtoisin tutustua heihin.
Hän joutui huvitetun naisryhmän keskipisteeksi. Muuan sanoi: — Ikävöidä indialaisia! Onko kuultu kummempaa! Toinen lausui — Alkuasukkaita! Miten hullunkurista! Kolmas, hieman vakavampi, sanoi: — Antakaahan minun selittää. Alkuasukkaat lakkaavat kunnioittamasta meitä tutustuttuaan meihin.
– Tavallisesti käy niin.
Mutta ystävällinen ja vaatimaton nainen jatkoi: — Olin sairaanhoitajatar ennen naimisiinmenoani ja jouduin usein tekemisiin heidän kanssaan. Tunnen indialaiset. Miten hirveän ikävä asema englantilaiselle naiselle — olin sairaanhoitajattarena itsenäisessä valtiossa. Siellä toivoi vain, että olisi saanut olla heistä erillään niin paljon kuin suinkin.
— Potilaistako myös?
— Nähkääs, kun alkuasukkaan annetaan kuolla, ei sen ystävällisempää tekoa voida tehdäkään hänelle, sanoi rouva Callendar.
— Mutta ajatelkaahan, jos hän pääsisikin taivaaseen, sanoi rouva Moore lempeästi, mutta ivallisesti hymyillen.
— Menköön minne haluaa, kunhan ei vain tule minun tielleni. Kun ajattelen heitä, käy ihoni kananlihalle.
— Minäkin olen tuuminut tuota taivaassa-tapaamisasiaa, ja juuri senvuoksi en hyväksykään lähetyssaarnaajia, sanoi nainen, joka oli ennen toiminut sairaanhoitajattarena. — Pappeja saa kyllä olla, mutta ei lähetyssaarnaajia. Selitän heti tarkemmin ajatukseni.
Mutta samassa tuli piiripäällikkö väliin.
— Haluatteko todellakin tutustua arjalaiseen veljeenne, neiti Quested? Se käy helposti päinsä. En luullut hänen voivan huvittaa teitä. Hän mietti hetkisen. — Saatte käytännöllisesti katsoen tutustua minkälaiseen tyyppiin haluatte. Valitkaa vain. Tunnen virkamiehet ja tilanomistajat. Heaslop voi viedä teidät asianajajapiireihin, ja jos tahdotte tutustua tarkemmin opetukseen, voimme kääntyä Fieldingin puoleen.
– Olen väsynyt katselemaan noita maalauksellisia olentoja, jotka kulkevat ohitseni kuin koruvyöhykkeen kuvat, sanoi tyttö. — Se oli ihmeellistä ensin astuessamme maihin, mutta pinnallinen lumous haihtuu pian.
Hänen saamansa vaikutelmat eivät kiinnostaneet vähääkään piiripäällikköä, joka oli päättänyt vain huvittaa tyttöä. Pitäisikö hän ehkä pelierästä? Piiripäällikkö selitti hänelle, millainen se tulisi olemaan — ei bridge-erä, vaan kutsut, joissa Idän ja Lännen puolueet sekautuisivat yhteen. Ilmaisumuoto oli hänen oma keksimänsä ja huvitti kaikkia, jotka sen kuulivat.
— Tahtoisin tutustua niihin indialaisiin, jotka ovat samassa yhteiskunta-asemassa kuin tekin ja joita te kohtelette kuin ystäviä.
— Mutta he eivät ole samassa yhteiskunta-asemassa kuin me, sanoi piiripäällikkö nauraen. — He ovat täynnä maailman kaikkia hyveitä, mutta eivät kuitenkaan ole samassa asemassa kuin me, ja nyt on kello jo puolikaksitoista ja on liian myöhäistä ruveta selittämään syitä siihen.
— Neiti Quested, millainen nimi! rouva Turton huomautti miehelleen heidän ajaessaan kotiin. Tämä nuori nainen ei ollut saavuttanut hänen hyväksymistään; hän oli rouvan mielestä vastenmielinen ja nenäkäs. Hän toivoi, ettei neiti Questediä olisi tuotu tänne naitettavaksi kuten näytti, tuolle kiltille pienelle Heaslopille. Hänen miehensä oli sydämessään samaa mieltä, mutta hän ei arvostellut milloinkaan englantilaista naista, ellei siihen ollut pakkoa, ja sanoi sentähden vain, että neiti Quested tietysti oli väärässä. Sitten hän lisäsi: — India saa aikaan ihmeitä arvosteluun nähden erittäinkin kuumana vuodenaikana; se on saanut ihmeitä aikaan Fieldingissäkin. — Rouva Turton huomautti, ettei Fielding ollutkaan oikeata lajia, ja että hän voi mainiosti mennä naimisiin neiti Questedin kanssa, koska ei hänkään ollut oikeata lajia. He saapuivat huvilaansa, joka oli matala ja äärettömän laaja, koko siirtokunnan vanhin ja epämukavin huvila, jonka nurmikentät olivat syvän liemilautasen muotoisia. He ottivat vieläkin lasillisen, mutta nyt vain paljasta vettä, ja menivät vuoteeseen. Heidän poistumisensa kerhosta merkitsi illan huvitusten loppua, sillä kaikilla tällaisilla kokouksilla oli virallinen vivahdus. Sellaisen yhteiskunnan, joka polvistuu varakuninkaan edessä uskoen kuninkaaseen liittyvän jumaluuden olevan siirrettävissä, täytyy myös tuntea kunnioitusta varakuninkaan edustajaa kohtaan. Chandraporessa olivat Turtonit pieniä jumalia.
— Kuinka ystävällinen Burra Sahib olikaan! sanoi Ronny, mielihyvillään hänen vierailleen osoitetusta huomaavaisuudesta. — Tiedättekö, hän ei ole milloinkaan ennen toimeenpannut peli-iltaa. Ja päivällisten jälkeen päälle päätteeksi. Toivon, että olisin voinut järjestää jotakin itse, mutta kunhan tunnette alkuasukkaat paremmin, ymmärrätte, että se on helpompaa Burra Sahibille kuin minulle. He tuntevat hänet — he tietävät, ettei hänen kanssaan sovi leikkiä — minähän olen vielä verraten outo täällä. Kenenkään ei tarvitse luullakaan tuntevansa tätä maata, ennenkuin hän on oleskellut täällä parikymmentä vuotta. Hei, äiti, tässä on päällystakkisi! Ajattele, millaisia erehdyksiä ihminen sentään voi tehdä! Heti tänne tuloni jälkeen tarjosin eräälle asianajajalle savukkeen. Jälkeenpäin sain tietää, että hän oli lähettänyt apulaisensa basaareihin kertomaan siitä ja ilmoittamaan kaikille oikeauskoisille, että heidän oli parasta kääntyä Vakil Mahomet Alin puoleen, koska Ali oli muka hyvissä väleissä pormestarin kanssa. Sen jälkeen olen oikeudessa kohdellut häntä niin asiallisesti kuin suinkin. Se oli minulle opiksi ja toivoakseni hänelle myös.
— Eikö olisi paremmin opiksi, jos tarjoaisit kaikille asianajajille savukkeen?
— Ehkä, mutta aikaa on vähän ja liha on heikko; Luulenpa, että tupakoin mieluummin kerhossa omieni joukossa.
— Miksi ei noita asianajajia kutsuta kerhoon? kysyi neiti Quested itsepäisesti.
Pääsy kielletty. Hän oli ystävällinen ja suopea ja näytti ymmärtävän selvästi, miksi neiti Quested ei ymmärtänyt. Hän käsitti olleensa samanlainen itsekin, mutta ei pitkää aikaa. Hän meni kuistille ja huusi tiukasti. Hänen saisinsa vastasi, ja kääntämättä päätään Ronny käski ajaa vaununsa esiin.
Rouva Moore, joka oli ikävystynyt kerhossa, vilkastui ulkoilmassa. Hän katseli kuuta, joka kumotti kullankeltaisena purppuraisella taivaalla. Englannissa kuu oli tuntunut hänestä kylmältä ja vieraalta, mutta täällä se kääriytyi yön syliin maan ja kaikkien muiden tähtien kanssa. Äkillinen tunne hänen ja taivaankappalten yhteydestä ja sukulaisuudesta virtasi tuon vanhan naisen läpi kuin vesi säiliön läpi, jättäen jälkeensä kummallisen raittiin viileyden. Hän ei hyväksynyt »Kate-serkkua» eikä kansallishymniä, mutta niiden sävel oli muuttunut uudeksi, samalla tavoin kuin cocktail ja sikarit olivat muuttuneet näkymättömiksi kukiksi. Kun moskea tuli näkyviin pitkänä ja latteakattoisena eräässä tien mutkassa, hän huudahti: — Kas tuonne minä menin; kävin siellä!
– Oletko käynyt siellä? Milloin sitten? kysyi hänen poikansa.
— Väliajalla.
— Mutta, äiti, eihän sellainen sovi lainkaan.
— Eikö äidillekään? vastasi rouva Moore.
— Ei, Se ei todellakaan sovi tässä maassa. Se on vaarallista jo käärmeidenkin vuoksi. Ne lähtevät tavallisesti liikkeelle iltaisin.
— Juuri niin sanoi nuori mieskin.
— Tämähän kuulostaa hyvin romanttiselta, sanoi neiti Quested, joka oli tavattomasti kiintynyt rouva Mooreen ja iloitsi hänen pienestä seikkailustaan. — Sinä kohtaat moskeassa nuoren miehen etkä mainitse siitä minulle mitään.
— Aioin juuri kertoa siitä sinulle, Adela, kun jotakin tuli väliin, ja sitten unhotin sen. Muistini alkaa jo huonontua.
— Oliko hän hauska?
Rouva istui hetkisen vaiti ja sanoi sitten: — Hyvin hauska.
— Kuka hän oli? kysyi Ronny.
— Lääkäri; en tiedä hänen nimeään.
— Lääkärikö? En tunne ketään nuorta lääkäriä täällä Chandraporessa.Minkä näköinen hän oli?
— Melko lyhyt, pieniviiksinen ja vilkassilmäinen mies. Hän huusi minulle jotakin kengistäni, ollessani moskean pimeimmässä osassa. Siten pääsimme puheen alkuun. Hän luuli minun tulleen pyhäkköön kengät jalassa, mutta onneksi olin muistanut tavan. Hän kertoi minulle lapsistaan ja sitten palasimme yhdessä kerhoon. Hän sanoi tuntevansa sinut hyvin.
– Kunpa vain olisit näyttänyt hänet minulle! En saa nyt päähäni, kuka hän on.
— Hän ei tullut sisälle kerhoon. Hän sanoi, ettei hän saa.
— Silloin totuus paljastui Heaslopille ja hän huudahti: — Hyvä Jumala! Ei suinkaan hän ollut muhamettilainen? Miksi ihmeessä et sanonut puhutelleesi alkuasukasta? Olin aivan väärillä jäljillä.
— Muhamettilainen! Miten äärettömän kiinnostavaa! huudahti neiti Quested. — Ronny, eikö tämä olekin juuri äitisi tapaista? Meidän keskustellessamme, kuinka pääsisimme tuntemaan oikean Indian, hän menee ja kohtaa; sen, ja unhottaa sitten kokonaan kokemuksensa.
Mutta Ronny oli hämillään. Äitinsä kuvauksesta hän oli luullut lääkäriä nuoreksi Mugginsiksi Gangeksen toiselta puolen ja paljastanut kaikki toverilliset tunteensa. Olipa tämä sekasotkua! Miksi äiti ei ollut vihjaissut äänenpainollaankaan puhuvansa indialaisesta? Vihaisesti ja diktaattorimaisesti hän alkoi kysellä häneltä: — Huusiko hän todellakin sinulle moskeassa? Kuinka? Miten hävytöntä! Mitä hänellä itsellään oli tekemistä siellä siihen aikaan? Ei, se ei ole heidän rukoushetkensä. Tämän hän sanoi vastaukseksi neiti Questedille, joka oli hyvin innoissaan seikkailusta. — Vai huusi hän sinulle jotakin kengistäsi. Siinä tapauksessa se oli hävyttömyys. Vanha temppu! Toivon, ettet olisi riisunut kenkiäsi.
— Ehkäpä se oli hävyttömyyttä, mutta mikään temppu se ei ollut, sanoi rouva Moore. Indialainen oli vallan suunniltaan, kuulin sen hänen äänestään. Mutta hän muuttui heti, kun vastasin hänelle.
— Sinun ei olisi pitänyt vastata.
— Mutta, kuulehan nyt, sanoi järkevä tyttö — etkö odottaisi vastausta joltakin muhamettilaiselta, jos käskisit häntä ottamaan hatun päästä kirkossa?
— Siinä on ero, äärettömän suuri ero, mutta te ette ymmärrä sitä.
– Tiedän, etten ymmärrä, mutta tahtoisin käsittää sen. Ole ystävällinen ja selitä meille.
Heaslop toivoi, ettei Adela puuttuisi koko asiaan. Hänen äitinsä ei merkinnyt niin paljon — hän oli vain huvimatkailija, tilapäinen saattaja, joka palaisi Englantiin sulattamaan saamiaan vaikutelmia. Mutta Adelaan nähden, joka aikoi jäädä pysyvästi maahan, oli toisin; kävisi väsyttäväksi, jos hän joutuisi väärälle tolalle alkuasukaskysymyksessä. Hilliten hevosia hän sanoi: — Tuolla on teidän Gangeksenne.
Naisten huomio kääntyi toiselle taholle. Heidän edessään alhaalla välähti näkyviin loistava valopilkku. Se ei ollut vettä eikä kuutamoa, vaan kuin valkea kuhilas pimeyden viljapellolla. Heaslop kertoi heille, että juuri siihen paikkaan oli muodostumassa uusi hiekkasärkkä ja että tuo tumma kohta sen huipulla oli hiekkaa ja että ruumiit soluvat sen sivu Benareksesta tahi niiden pitäisi solua, jos vain krokotiilit jättäisivät ne rauhaan. — Tänne Chandraporeen saapuu hyvin vähän ruumiita.
— Krokotiilejä siinäkin! Miten hirveätä! mumisi hänen äitinsä. Nuoret vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät; heitä huvitti, kun vanha nainen sai silloin tällöin pieniä pelonkohtauksia, ja niin oli sopusointu heidän välilleen palautettu. Rouva Moore jatkoi: — Hirmuinen joki! Ihmeellinen joki! — ja huokasi. Loiste alkoi jo himmentyä joko kuun kulun tahi hiekan liikehtimisen vaikutuksesta; Pian olisi tuo loistava kuhilas poissa ja vain pieni ympyrä, joka sekin muuttuisi, kimaltelisi virtaavan tyhjyyden päällä. Naiset väittelivät, ryhtyisivätkö he odottamaan muutosta vai ei. Mutta hiljaisuus oli jo tiessään ja hevoset liikahtelivat malttamattomasti. Ajatellen hevosia he eivät jääneet pitemmälti odottamaan, vaan ajoivat pormestarin huvilaan, missä neiti Quested meni heti levolle rouva Mooren jutellessa hetkisen poikansa kanssa.
Heaslop tahtoi kuulla enemmän tuosta muhamettilaisesta lääkäristä. Hänen velvollisuuksiinsa kuului epäilyttävien kuljeksijain ilmiantaminen; mies oli varmaankin ollut joku kurja puoskari, joka oli lähtenyt liikkeelle basaareista. Kun rouva Moore kertoi miehellä… olevan jotakin tekemistä Minto-sairaalassa, tunsi Heaslop huojennusta ja sanoi, että sen miehen täytyi olla Aziz, ja että hänestä ei ollut mitään pahaa sanottavana.
— Aziz, ihastuttava nimi!
— Keskustelit siis hänen kanssaan. Tuntuiko hän sinusta suopeamieliseltä?
Tietämättä lainkaan, mitä kysymys tarkoitti, rouva Moore vastasi: —Kyllä, heti ensi hetkestä.
— Tarkoitan vain ylimalkaisesti. Tekikö hän sellaisen vaikutuksen, että hän sietää meitä — meitä raakoja valloittajia, piintyneitä virkavaltaisia miehiä, yleensä meitä kaikkia?
— Kyllä, luulen niin, paitsi Callendareita. Hän ei hyväksynytCallendareita lainkaan.
— Vai niin, ja hänkö sanoi sen sinulle? Tämä tulee kiinnostamaan majuria. Ihmettelenpä, mitä hän sillä tarkoitti.
— Ronny, Ronny, et suinkaan aio kertoa tätä majurille?
— Kyllä. Minun on yksinkertaisesti pakko.
— Mutta, hyvä lapsi —
— Jos majuri kuulee jonkun alkuasukas-apulaiseni morkkaavan minua, kertoo hän siitä minulle.
— Mutta, hyvä lapsi, keskustelummehan oli yksityinen.
– Indiassa ei ole mikään yksityistä. Aziz tietää sen kyllä, niin ettei sinun tarvitse olla huolissasi siitä. Hän tarkoitti jotakin sanoillaan. Oma käsitykseni on, ettei hän puhunut totta.