— Hyvä ehdotus, huudahti luutnantti. — Meidän täytyy saada tänne sotaväkeä ennemmin tahi myöhemmin. (Ylimääräiset junat ja joukko-osastot kuuluivat hänen mielestään yhteen.) Tätä ei olisi milloinkaan tapahtunut, jos Barbas-vuoret olisivat olleet sotilasvalvonnan alaisia. Ei olisi tarvittu muuta kuin asettaa muutamia sotamiehiä luolan suulle.
— Rouva Blakiston toivoo, että meillä olisi edes muutamia englantilaisia sotilaita täällä, huomautti joku.
— Englantilaisista ei ole mihinkään! luutnantti huudahti horjahtaen hieman uskollisuudestaan. — Tämä maa tarvitsee alkuasukasjoukkoja. Tuokaa tänne parhaita alkuasukastyyppejä, gurkhia, raiputeja, sikhejä, marathalaisia, bhilejä, afrideja, pathaaneja ja vaikkapa basaarien roskaväkeäkin, kunhan heille vain toimitetaan oikeat johtajat. Minä voisin saada heidät vaikka mihin.
Piiripäällikkö nyökäytti hänelle ystävällisesti sanoen omilleen: — Älkää ottako aseita mukaanne lähtiessänne kaupungille. Haluan, että kaikki menee tavallista menoaan, kunnes ilmaantuu aihetta vakavampiin toimenpiteisiin. Lähettäkää naiset vuoristoon, mutta tehkää se tyynesti, älkääkä taivaan nimessä puhuko mitään ylimääräisistä junista, ajattelittepa tahi tunsittepa mitä tahansa. Minullakin voi olla tunteita. Muuan indialainen on tehnyt — häntä syytetään eräästä rikoksesta. Hän näpsäytti lujasti sormellaan otsaansa ja kaikki ymmärsivät hänen tuntevan yhtä syvästi kuin hekin, rakastivat häntä ja päättivät olla lisäämättä hänen vaikeuksiaan. — Toimikaa toistaiseksi, kunnes lisää tosiseikkoja tulee ilmi, ikäänkuin jokainen indialainen olisi enkeli.
He mumisivat: — Hyvä, Burra Sahib… Enkeleitäkö? Aivan niin!
— Niinhän minäkin sanoin, luutnantti puuttui puheeseen. Alkuasukkaissa ei ole mitään vikaa, jos heitä tarkastellaan kutakin erikseen. Lesley! Lesley, muistatko sitä indialaista, jonka kanssa pelasin poloa Maidanilla viime kuussa? Hänessä ei ollut mitään vikaa. Jokainen poloa pelaava indialainen on kunnon mies. Vain sivistyneitä luokkia on pidettävä lujalla.
Tupakkahuoneen ovi aukaistiin ja sisään tunkeutui naisäänien sorina. Rouva Turton huusi: — Hän voi jo paremmin! ja seurakunnan molemmat osastot huokaisivat ilosta ja huojennuksesta. Ylilääkäri, joka oli tuonut tämän hyvän uutisen, tuli sisään. Hänen vastenmieliset, taikinamaiset kasvonsa näyttivät ärtyisiltä. Hän tarkasteli seuruetta, huomasi Fieldingin, joka istui kumarassa sohvalla hänen lähellään, ja sanoi: — Hm!
Kaikki tahtoivat tietää yksityiskohtia.
— Kenenkään tilaa ei voida pitää vaarattomana tässä maassa, niin kauan kuin hänessä on kuumetta, kuului hänen vastauksensa. Kuulosti aivan siltä, kuin hän olisi ollut vihoissaan potilaansa parantumisesta, eikä kukaan, joka tunsi vanhan majurin ja hänen tapansa, kummastellut sitä.
— Istuudu, Callendar, ja kerro kaikki.
— Se vie hieman aikaa.
— Kuinka vanha rouva voi?
— Kuumetta.
— Rouvani kertoi kuumeen laskeneen.
— Mahdollista. En takaa mitään. Minua ei pidä kiusata niin monilla kysymyksillä, Lesley.
— Suo anteeksi.
— Heaslop saapuu tänne tuossa paikassa.
Kun he kuulivat Heaslopin nimen, kirkasti hieno, kaunis ilme jälleen heidän kasvojaan. Neiti Quested oli vain uhri, mutta nuori Heaslop oli marttyyri, hän oli saanut kärsiä kaiken pahan, jonka oli suunnannut heitä kaikkia kohtaan se maa, jota he olivat koettaneet hyödyttää. Ja heitä harmitti, etteivät he voineet tehdä hänelle minkäänlaista vastapalvelusta; heistä tuntui niin nololta istua kaikessa levossa ja rauhassa odottamassa oikeuden tuomiota.
— Toivon Jumalan nimessä, etten olisi antanut verrattomalle apulaiselleni lomaa! Minun olisi mieluummin pitänyt repiä kieli suustani. Tunnen olevani vastuussa tapahtumasta, ja se kiusaa minua. Kielsin ensin, mutta mukauduin sitten. Niin tein, pojat, niin tein.
Fielding otti piipun suustaan näyttäen miettiväiseltä, Callendar, joka luuli hänen pelkäävän, jatkoi: — Olin tullut siihen käsitykseen, että joku englantilainen lähtisi mukaan retkelle, ja senvuoksi myönnyin.
— Teitä ei moiti kukaan, hyvä Callendar, sanoi piiripäällikkö katsoen alas. — Me olemme kaikki syyllisiä sikäli, ettemme ymmärtäneet retken vaarallisuutta emmekä estäneet sitä. Tiesin itsekin siitä; me lainasimme automme aamulla naisille, että he pääsisivät asemalle. Sillä tavalla olemme kaikki syyllisiä, mutta teitä kohtaan erikseen ei ole ilmaantunut syytöksen varjoakaan.
— En ajattele niin. Toivoisin, että voisin. Vastuunalaisuus on jotakin kamalaa enkä minä pidä sellaista ihmistä minkään arvoisena, joka koettaa päästä siitä. Hänen silmänsä olivat kohdistuneet Fieldingiin. Kaikki ne, jotka tiesivät Fieldingin luvanneen lähteä mukaan, mutta myöhästyneen junasta, säälivät häntä; muutahan ei voi odottaakaan, kun antautuu alkuasukasten seuraan; se loppuu aina jollakin tavoin häpeällisesti. Piiripäällikkö, joka tiesi enemmän, vaikeni, sillä virkamiehenä hän toivoi vieläkin, että Fielding astuisi riviin. Keskustelu siirtyi jälleen naisiin ja lapsiin, ja sen varjolla majuri Callendar otti luutnantin haltuunsa asettaen hänet syötiksi opettajalle. Teeskennellen olevansa enemmän juovuksissa kuin olikaan luutnantti alkoi ladella loukkaavia vihjauksia.
— Oletteko kuulleet mitään neiti Questedin palvelijasta? aloitti majuri jälleen.
— En. Mitä hänestä puhutaan?
— Heaslop oli varoittanut eilen illalla neiti Questedin palvelijaa päästämästä emäntäänsä näkyvistään. Mutta vanki sai vihiä siitä ja houkutteli hänet jäämään kotiin. Lahjoi hänet yksinkertaisesti. Heaslop on juuri saanut tietää koko jutun, nimet ja lahjuksen suuruuden. Muuan noiden ihmisten huonomaineinen parittaja oli maksanut rahat. Hänen nimensä on Muhammed Latif. Sen verran palvelijasta. Mutta kuinka oli englantilaisen laita — tämän meidän ystävämme? Kuinka he pääsivät hänestä? Oliko siinäkin raha kysymyksessä?
Fielding nousi seisoalleen muminan ja huutojen tukemana, sillä kukaan ei vielä ollut epäillyt hänen rehellisyyttään.
— Ah, pyydän anteeksi, sanani käsitettiin väärin, majuri sanoi ärtyisästi. — En tarkoittanut ollenkaan sitä, että he lahjoivat herra Fieldinginkin.
— Mitä sitten tarkoititte? kysyi Fielding.
— He maksoivat tuolle toiselle indialaiselle, Godbolelle, jotta hän myöhästyttäisi teidät. Hän luki rukouksiaan. Minä tunnen nuo rukoukset.
— Tämähän on naurettavaa! Fielding istuutui jälleen vapisten raivosta; toinen indialainen toisensa jälkeen vedettiin lokaan.
Ammuttuaan ensimmäisen järeän ammuksensa majuri ryhtyi laukaisemaan toista: — Heaslop on saanut selville erään asian äidiltäänkin. Aziz oli palkannut kokonaisen indialaisjoukon tukahduttamaan hänet erääseen luolaan. Se teki lopun hänestä tahi olisi ainakin tehnyt, ellei hän olisi päässyt sieltä pois. Hienosti suunniteltua, vai mitä? Oikein sievästi. Siten hän saattoi toteuttaa tyttöön kohdistuneet suunnitelmansa. Hän, neiti ja muuan opas, jonka tuo samainen Muhammed Latif oli hankkinut. Opas on kadoksissa. Sievää! Ylilääkärin ääni muuttui käheäksi. — Nyt ei kellään ole aikaa istua kädet ristissä. Tässä täytyy toimia. Kutsukaa joukot tänne ja puhdistakaa basaarit!
Majurin purkauksiin ei tavallisesti suhtauduttu vakavasti, mutta tällä kertaa hän teki kaikki levottomiksi. Rikos oli nähtävästi pahempi, kuin he olivat kuvitelleet. Fielding unhotti vihansa ajatellessaan Godbole raukkaa; paha levisi kaikille suunnille, se näytti elävän omaa elämäänsä, huolimatta indialaisten puheista ja teoista, ja hän ymmärsi jo paremmin, miksi Aziz ja Hamidullah olisivat mieluimmin kuolleet. Hänen vastustajansa huomasi hänen joutuneen pulaan ja arveli voivansa hyökätä rohkeammin.
— Otaksun, ettei mitään siitä, mitä täällä puhutaan, leviä muualle, hän sanoi iskien silmää Lesleylle.
— Kuinka niin? Lesley kysyi.
— Muuten vain. Kuulin kerrottavan, että eräs täällä nyt läsnäoleva kerhonjäsen olisi käynyt tervehtimässä vankia iltapäivällä. Ei voi juosta kilpaa jäniksen eikä metsästää koirien kanssa, ei ainakaan tässä maassa.
— Onko täällä sitten joku, joka haluaa sitä?
Fielding oli varuillaan, ettei häntä petettäisi toista kertaa. Hänellä oli kyllä jotakin sanottavaa, mutta hän halusi itse valita sopivan hetken. Hyökkäys epäonnistui, koska piiripäällikkö ei kannattanut sitä. Huomio kääntyi hänestä hetkiseksi muualle. Alkoi jälleen kuulua naisten ääntensorinaa. Ronny oli avannut oven.
Nuori mies näytti rasittuneelta ja surulliselta, mutta tavallista miellyttävämmältä. Hän kunnioitti aina päälliköltään, mutta nyt se tuli suoraan hänen sydämestään. Hän näytti pyytävän heidän suojelustaan kärsimänsä loukkauksen johdosta, ja kuin vaistomaisesta kunnioituksesta kaikki nousivat seisoalleen. Mutta virallisuus myrkyttää Idässä jokaisen inhimillisen teon. Samalla kuin he kunnioittivat häntä, he tuomitsivat Azizin ja Indian. Fielding tunsi sen ja jäi istumaan. Teko oli kömpelö ja naurettava ja ehkäpä tyhmäkin, mutta hän tunsi olleensa välinpitämätön tarpeeksi kauan ja joutuvansa väärään uomaan, ellei hän asettuisi vastarintaan. Ronny, joka ei ollut nähnyt häntä, sanoi käheällä äänellä: — Ah, istuutukaa kaikki, tahdon vain kuulla päätöksenne.
— Heaslop, olen juuri kehoittanut heitä välttämään kaikkia mielenosoituksia, sanoi piiripäällikkö anteeksipyytävästi. — En tiedä, tuntuuko teistä samalta kuin minusta, mutta niin käsitän minä tilanteen. Sitten kuin tuomio on julistettu, on asia toisin.
— Te ymmärrätte sen varmasti parhaiten; minulla ei ole minkäänlaisia kokemuksia, Burra Sahib.
— Kuinka äitinne jaksaa, rakas ystävä?
— Kiitoksia, paremmin. Kunpa vain kaikki istuutuisivat!
— Muuan on istunut koko ajan, huomautti nuori upseeri.
— Ja majuri on juuri tuonut meille ilahduttavia tietoja neitiQuestedistä, jatkoi Turton.
— Aivan niin; minä olenkin tyytyväinen, sanoi majuri Callendar.
— Olitte aikaisemmin levottomampi, majuri Callendar, vai mitä? Juuri siksi en hyväksynyt takuuta?
Callendar nauroi ystävällisesti ja tuttavallisesti ja sanoi: — Heaslop, Heaslop, kun joku tämän jälkeen tahtoo antaa takuun, soittakaa ensin vanhalle tohtorille. Hänen hartiansa ovat leveät, ja näin meidän kesken sanoen teidän ei pidä suhtautua vanhan tohtorin mielipiteeseen ylen vakavasti. Hän on kyllä suuri hölmö, sen voi epäröimättä sanoa, mutta hän tekee kaiken voitavansa, jotta miestä ei laskettaisi pois putkasta. Hän keskeytti teeskennellyn kohteliaasti. — Ah, hänellähän on eräs ystävä täällä!
— Luutnantti huusi: — Nouskaa seisoallenne, sika!
— Herra Fielding, mistä oikeastaan johtuu, ettette noussut seisoallenne? sanoi piiripäällikkö sekautuen vihdoinkin riitaan. Fielding oli odottanut hyökkäystä ja hänen täytyi vastata siihen.
— Saanko selittää asian, sir?
— Tietysti.
Tyynesti ja hilliten itsensä täydellisesti, vapaana nuoruuden ja kansallisvihan huumauksesta, opettaja teki jotakin, mikä hänen mielestään oli verraten yksinkertainen asia. Hän nousi seisoalleen ja sanoi: — Luulen, että tohtori Aziz on viaton.
— Teillä on täysi oikeus ajatella niin, mutta, suokaa anteeksi, riittääkö se syyksi, jonka perusteella voitte loukata herra Heaslopia?
— Saanko lopettaa selitykseni?
— Tietysti.
— Odotan oikeuden päätöstä. Jos tohtori Aziz on syyllinen, eroan toimestani ja poistun Indiasta. Pyydän nyt eroa kerhon jäsenyydestä.
— Ette ole vielä vastannut kysymykseeni. Miksi ette noussut seisoallenne Heaslopin tullessa huoneeseen?
— Kaikella kunnioituksella, sir, en ole tullut tänne vastaamaan kysymyksiin, vaan antamaan henkilökohtaisen selityksen, ja sen olen nyt antanut.
— Saanko kysyä, tekö olette ottanut käsiinne tämän piirikunnan päällikkyyden?
Fielding lähti ovea kohti.
— Hetkinen vielä, herra Fielding. Älkää poistuko vielä. Ennenkuin poistutte kerhosta, josta erotessanne teette mielestäni aivan oikein, pitää teidän katua käytöstänne ja pyytää herra Heaslopilta anteeksi.
— Puhutteko nyt virkanne puolesta, sir?
Piiripäällikkö, joka ei milloinkaan muuta tehnytkään, raivostui niin, että menetti kokonaan malttinsa. Hän huusi: — Poistukaa heti tästä huoneesta! Kadun kovasti, että alennuin tulemaan teitä vastaan asemalle. Te olette vajonnut liittolaistenne tasolle, olette raukka, kurja raukka —
— Haluaisin poistua, mutta tämä herra on tielläni, Fielding sanoi kevyesti. Luutnantti oli asettunut hänen tielleen.
— Sallikaa hänen poistua, pyysi Ronny melkein itkien.
Muu ei olisikaan voinut pelastaa tilannetta. Kaikkeen, mitä Heaslop pyysi, täytyi heidän suostua. Oven luona syntyi pieni käsikähmä, ja Fielding pyöräytettiin hieman tavallista nopeammin siihen huoneeseen, jossa naiset pelasivat korttia. Mitähän, jos olisin kaatunut tahi suuttunut, ajatteli hän. Hän oli tietysti vihoissaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tapellut vertaistensa kanssa eikä häntä ikinä oltu nimitetty raukaksi, ja sitäpaitsi Heaslop oli koonnut tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Hän toivoi nyt, ettei hän olisi sekoittanut Heaslopia riitaan, koska tarjona oli ollut tärkeämpiäkin riidanaiheita.
Mutta nyt se oli tehty, ja saadakseen raitista ilmaa ja tyyntyäkseen hän meni hetkiseksi ylimmälle parvekkeelle, jossa hän ensi työkseen kohdisti katseensa Marabar-vuoriin. Näin kaukaa ja tähän vuorokauden aikaan ne näyttivät ihmeen kauniilta: ne olivat kuin Montsalvat, Valhalla, tuomiokirkko, jossa pyhimykset ja sankarit asuivat ja joka oli aivan kukkien peitossa. Mikä roisto siellä piilikään joutuakseen lain käden paljastettavaksi? Kuka oli opas ja eikö häntä oltu vieläkään löydetty? Mikä oli tuo kaiku, josta tyttö niin kauhistuneena kertoi? Hän ei tiennyt sitä vielä, mutta piakkoin hän saisi tietää sen. Tieto on voimaa ja se voittaa. Päivän viimeinen kajo himmeni himmenemistään ja kun hän katsoi Marabar-vuoria, näyttivät ne ylväästi liukuvan häntä kohden kuin kuningatar, ja niiden kauneus liittyi taivaan kauneuteen. Juuri katoamisensa hetkellä ne olivat kaikkialla, yön viileä siunaus laskeutui maahan, tähdet alkoivat tuikkia ja koko äärettömyys oli kuin vuori. Ihmeellinen, suloinen hetki, mutta se kiisi englantilaisen ohi poiskäännetyin kasvoin ja nopein siivin. Hän ei tuntenut mitään itse; oli kuin joku olisi kertonut hänelle sen olevan niin ja hänen oli pakko uskoa se. Ja hän tunsi itsensä äkkiä epäröiväksi ja tyytymättömäksi ja arvaili, oliko hän oikeastaan niin erittäin onnistunut inhimillinen tuote. Neljänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen hän oli oppinut järjestämään elämänsä ja nauttimaan siitä vapaamielisten eurooppalaisten periaatteiden mukaisesti, saanut selville rajoituksensa, lannistanut intohimonsa — ja tehnyt kaiken tämän tulematta turhantarkaksi ja pintapuoliseksi. Tunnustusta ansaitseva sankariteko, mutta tämän hetken haihtuessa hän tunsi, että hänen olisi pitänyt koko ajan pyrkiä johonkin muuhun — hän ei tiennyt, mihin, ei saisi milloinkaan tietää sitä, ei voisi ikinä tietää sitä, ja juuri senvuoksi hän olikin niin surullinen.
Hän tukahdutti katumuksensa, joka ei juuri ollenkaan sopinut yhteen sen kanssa, mitä hänen lähinnä piti tehdä ja lopetti päivän viimeisen osan ratsastamalla uusien liittolaistensa luo. Hän iloitsi siitä, että oli eronnut kerhosta, sillä siellä hän olisi vain kuullut kaikenlaisia juoruja, joita hän olisi sitten kertonut kaupungilla, ja hän oli iloinen, että se mahdollisuus oli nyt mennyttä. Hän tulisi kyllä kaipaamaan biljaardisalia, verkkopalloa ja laverteluaan McBryden kanssa, mutta siinä olikin kaikki, mistä hän kerhossa välitti. Basaarien kohdalla hänen hevosensa säikähti tiikeriä — poikavekkulia, joka oli naamioinut itsensä tiikeriksi maalamalla ruumiinsa ruskea- ja keltajuovaiseksi ja kiinnittämällä naamion kasvoilleen. Mohurram teki tuloaan. Kaupungilta kuului rumpujen pärinää, mutta se tuntui hyvänluontoiselta. Häntä pyydettiin katsomaan erästä pientä taziaa — haurasta ja rumaa rakennusta, joka pikemminkin oli vannehameen kuin Kerbelassa kaatuneen profeetan pojanpojan haudan näköinen. Ilakoivat lapset liimailivat kirjavia paperipalasia holveihin. Illan loppuosan hän vietti Nawab Bahadurin, Hamidullahin, Mahomet Alin ja muiden liiton jäsenten seurassa. Taistelu oli alkanut. Sähkösanoma oli lähetetty tuolle kuuluisalle Amritraolle ja hän oli vastannut myöntävästi. Aiottiin uudistaa pyyntö saada asettaa takuu. Sitä ei voitaisi nyt hevin hylätä, koska neiti Quested oli jo sivuuttanut vaaran. Neuvottelu oli vakava ja järkevä, mutta sitä häiritsivät muutamat itsepäiset soittajat, joiden sallittiin meluta pihalla. Näillä oli kaikilla suuri piikivillä täytetty saviruukku, jota kukin pudisteli ja heilutteli edestakaisin valittavan laulun säestykseksi. Fielding, jota melu häiritsi, ehdotti, että soittajat karkoitettaisiin pihalta, mutta Nawab Bahadur kielsi sanoen, että soittajat, jotka olivat kävelleet monta penikulmaa, voivat tuottaa heille onnea.
Myöhään illalla Fielding sai halun kertoa Godbolelle siitä taktillisesta ja moraalisesta erehdyksestä, jonka hän oli tehnyt käyttäytymällä epäkohteliaasti herra Heaslopia kohtaan, kuullakseen, mitä hän sanoisi asiasta. Mutta vanhus oli jo mennyt nukkumaan ja katosi parin kolmen päivän kuluttua esteettömästi uudelle työmaalleen Hän osasi aina taitavasti kadota.
Adela lepäili monta päivää McBryden huvilassa. Hän oli saanut auringonpiston ja sitäpaitsi täytyi lääkärin nyppiä hänen ihostaan satoja kaktuksenpiikkejä. Tuon tuosta tarkastelivat rouva Bryde ja neiti Derek hänen ihoaan suurennuslasilla ja löysivät aina uusia siirtokuntia hienon hienoja piikkejä, jotka voivat katketa ja mennä vereen, ellei niitä ajoissa löydetty ja poistettu. Hän lepäsi passiivisena heidän hapuilevien sormiensa alla, mikä lisäsi hänen luolassa kokemaansa järkytystä. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut välittänyt siitä, koskettiinko häneen vai ei, koska hänen aistinsa olivat tavattomasti turtuneet. Mutta nyt oli hänen ihonsa tullut herkäksi ja sitä alkoi ilkeästi kirvellä. Ihmiset näyttivät hänestä hyvin samanlaisilta, se vain erona, että muutamat tulivat lähelle ja muutamat pysyivät poissa. »Lähellä paikallisesti, mutta kaukana ajallisesti», hän toisti itsekseen, kun piikkejä kiskottiin pois. Hänen aivonsa olivat niin lamassa, ettei hän voinut päättää, oliko se filosofinen lause vai sananlasku.
He olivat ystävällisiä hänelle, liiankin ystävällisiä, miehet liian kunnioittavia ja naiset liian myötämielisiä. Vain rouva Moore, jota hän kiihkeimmin kaipasi, pysyi poissa. Kukaan ei käsittänyt Adelan huolia eikä ymmärtänyt, miksi hän heilui kivikovan järkevyyden ja hysterian välimailla. Hän saattoi ruveta puhumaan, ikäänkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunutkaan. — Menin tuollaiseen inhoittavaan luolaan, hän saattoi sanoa hyvin lyhyesti, — ja voin vieläkin muistaa raapineeni kynnelläni seinää saadakseni hereille tuon tavallisen kaiun, ja silloin ilmestyi tuo varjo, josta olen jo puhunut, aukkoon sulkien käytävän. Aika tuntui minusta vuosisadan pituiselta, mutta luulen sen todellisuudessa kestäneen vain puoli minuuttia. Löin häntä kiikarilla, hän veti minua ympäri luolaa hihnasta, joka katkesi, ja minä pakenin. Siinä kaikki. Hän ei koskenut minuun todellakaan ainoatakaan kertaa. Kaikki tuntuu niin typerältä. — Sitten saattoivat hänen silmänsä täyttyä kyynelillä. — Olen tietysti hermostunut, mutta toivun kyllä tästä. Ja senjälkeen hän voi menettää rohkeutensa kokonaan, ja naiset saattoivat tuntea hänenkin kuuluvan heihin, jopa voivan itkeäkin, ja toisessa huoneessa oleskelevat miehet saattoivat kuiskailla: — Herra Jumala! Ei kukaan ymmärtänyt, että hänen mielestään itkeminen oli jotakin alhaista. Se tuntui hänestä paljoa pahemmalta nöyryytykseltä kuin mikään muu, mitä hän oli saanut kärsiä Marabarissa, se oli hänen vapautuneen katsantokantansa ja hänen luontaisen rehellisyytensä kieltämistä ja tukahduttamista. Hän koetti ajatella, kuinka kaikki oli käynyt, ja muisti aina, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut. Hän oli kyllä saanut kovia kolahduksia, mutta mitäpä siitä? Joskus hän saattoi päätelmissään päästä varmuuden rajalle, mutta sitten hän oli jälleen kuulevinaan kaiun, itki, vakuutti olevansa liian huono Ronnylle, ja toivoi, että mies, joka oli tehnyt hänelle väkivaltaa, saisi mahdollisimman ankaran rangaistuksen. Mutta tällaisen kohtauksen jälkeen hänet tavallisesti valtasi halu lähteä basaareihin pyytämään anteeksi kaikilta ihmisiltä, koska hän tunsi hämärästi tehneensä maailman pahemmaksi kuin se ennen oli ollut. Hän tunsi itsensä syylliseksi, kunnes palaava ajatuskyky sai hänet vakuutetuksi päinvastaisesta, ja sitten hän aloitti jälleen kiertokulkunsa.
Kunpa hän vain olisi saanut puhutella rouva Moorea! Vanha rouvakin oli huonovointinen eikä Ronnyn ilmoituksen mukaan halunnut lähteä kaupungille. Ja sen johdosta Adela oli kuulevinaan kaiun yhä kovemmin; se koveni ja hiljeni kuin sairaan kuulohermon värinä, ja siten levisivät nuo tarkoituksettomat äänet, kunnes ne tukahduttivat kaiken muun. Hän oli ihan aiheettomasti törmännyt kiiltävään seinään, ja ennenkuin ääni oli lakannut kaikumasta, oli mies seurannut häntä. Jännityksen huipun oli muodostanut hetki, jolloin hän oli pudottanut kiikarinsa. Ääni oli seurannut häntä hänen paetessaan ja kajahteli vieläkin hänen korvissaan kuin tasangolle tulvivan virran kohina. Vain rouva Moore olisi voinut karkoittaa sen takaisin lähtökohtaansa, sulkea särkyneen patoluukun. Paha oli päästetty irti, hän saattoi kuulla, kuinka se tunkeutui toisten ihmisten elämään … Ja Adela kulutti päivät pitkät tässä surun ja masentuneisuuden tilassa. Hänen ystävänsä koettivat pitää hänen rohkeuttaan vireillä vaatimalla uhrattavaksi sadoittain alkuasukkaita, mutta Adela oli liian suruissaan ja heikko.
Kun kaikki piikit oli poistettu ja hänen lämpönsä laskeutunut normaaliseksi, tuli Ronny hakemaan häntä. Hän oli vihan ja kärsimysten kalvama, ja Adela toivoi voivansa lohduttaa häntä. Mutta kaikki hänen yrityksensä tuttavallisempaan lähestymiseen muuttuivat irvikuvamaisiksi, ja kuta enemmän he puhuivat, sitä vaivautuneemmiksi ja hajamielisemmiksi he kävivät. Helpointa oli keskustelu puhtaasti käytännöllisistä seikoista. Ronny ja McBryde kertoivat nyt hänelle muutamia asioita, jotka he kriitillisenä aikana olivat lääkärin määräyksestä salanneet häneltä. Hän kuuli nyt ensi kerran puhuttavan Mohurramin aikana sattuneesta hälinästä, josta oli ollut vähällä kehittyä kapina. Ensimmäisenä juhlapäivänä oli suuri kulkue poikennut syrjään tavalliselta tieltään ja koettanut tunkeutua englantilaisen siirtokunnan alueelle. Muuan puhelinlinja oli katkaistu, koska se oli ollut korkean paperitornin tiellä. McBryde ja poliisi olivat kuitenkin päässeet tilanteen herroiksi, toimien todellakin kiitettävän ripeästi. Sitten he alkoivat jutella toisesta tuskallisemmasta asiasta, nimittäin oikeusjutusta. Adelan pitäisi tulla oikeuteen todistamaan syytetyn henkilöllisyys ja mukautua indialaisen asianajajan ristikuulusteluun.
— Voiko rouva Moore tulla mukaani? Adela kysyi.
— Kyllä, ja minäkin tulen sinne, vastasi Ronny. — Mutta juttu ei joudu minun käsiteltäväkseni, persoonallisista syistä se ei käy päinsä. Se käsitellään kuitenkin täällä Chandraporessa — me luulimme jo jonkin aikaa, että sen käsitteleminen siirrettäisiin jonkin muun paikkakunnan oikeuteen.
— Neiti Quested ymmärtää kyllä, mitä tähän kaikkeen sisältyy, sanoi McBryde vakavasti. — Das on saanut haltuunsa jutun käsittelyn. Das oli Ronnyn apulainen, tuon saman rouva Bhattacharyan veli, joka oli petkuttanut heitä vaunuillaan kuukausi takaperin. Hän oli hienotunteinen ja ymmärtäväinen ja voi, saatuaan tietoonsa kaikki todistukset, tehdä vain yhden johtopäätöksen; mutta kaikissa tapauksissa se seikka, että hän sai vaatia englantilaisen tytön kuulusteltavakseen, pani koko siirtokunnan kiehumaan vihasta, ja muutamat naiset lähettivät sähkösanoman asiasta, varamaaherra Mellanbyn rouvalle.
— Minun on tietysti pakko alistua jonkun kuulusteltavaksi.
— Se onkin oikea tapa suhtautua asiaan, McBryde virkkoi. Olette kelpo tyttö, neiti Quested. Hän lausui sitten melko ankaroita sanoja nykyisestä oikeudenkäyntijärjestyksestä nimittäen sitä »kansanvallan hedelmäksi». Ennen vanhaan ei englantilaisen naisen olisi milloinkaan ollut pakko esiintyä persoonallisesti oikeudessa, eikä yksikään indialainen olisi milloinkaan uskaltanut ruveta penkomaan hänen yksityisasioitaan. Nainen olisi vain lausunut todistuksensa ja tuomio olisi julistettu sen perusteella. Ronny pyysi anteeksi maassa vallitsevia oloja, mutta siitä oli seurauksena, että Adela sai äkkiä pienen itkukohtauksen tavalliseen tapaansa. Onneton Ronny käveli edestakaisin huoneessa hänen itkiessään, polkien tuon joka asunnossa välttämättömän kashmirmaton kukkia tahi naputellen sormillaan messinkisiin benaresruukkuihin. — Näin käyttäydyn vielä joka päivä, vähenevässä määrässä kuitenkin, ja pian olen aivan entiselläni, sanoi Adela niistäen nenänsä ja tuntien olevansa kurja. — Kaipaan niin jotakin tekemistä. Nämä naurettavat itkunpuuskat johtuvat pelkästä toimettomuudesta.
– Ne eivät mielestämme ole ollenkaan naurettavia, vaan pikemminkin te olette suurenmoinen, sanoi poliisipäällikkö vakavasti. — Pahoittelemme vain, ettemme voi auttaa teitä tehokkaammin. Osoititte meille suuren kunnian jäämällä luoksemme näissä olosuhteissa. Hänkin tuli liikutetuksi. — Mutta nyt muistankin, että teille tuli kirje tänne ollessanne sairaana. Minun täytyy tehdä se kummallinen tunnustus, että minä avasin sen. Voitteko antaa sen minulle anteeksi? Olosuhteet olivat niin omituiset. Kirje oli Fieldingiltä.
– Miksi hän kirjoittaa minulle?
— On tapahtunut jotakin hyvin valitettavaa. Vastapuoli on saanut hänet puolelleen.
— Hän on mieletön, hän on mieletön, sanoi Ronny kevyesti.
— Te sanotte niin, mutta mies voi olla mieletön, olematta silti lurjus. Neiti Questedin pitäisi mielestäni saada tietää, kuinka Fielding on käyttäytynyt häntä kohtaan. Ellette te kerro sitä, kertoo sen joku toinen. — Ja poliisipäällikkö kertoi tapahtumien kulun jatkaen sitten: — Minun ei kai tarvinne enää lisätä, että hän on nyt puolustuksen paras mies. Hän on ainoa englantilainen koko tuossa tyrannilaumassa. Hän ottaa vastaan lähetystöjä basaareista, ja kaikki pureskelevat beteliä ja hierovat toistensa käsiin hyvänhajuisia öljyjä. On hyvin vaikeata ymmärtää, millaiselta sellaisen miehen sisin olemus näyttää. Hänen oppilaansa ovat tehneet lakon; pelkästä ihastuksesta, jota he tuntevat häntä kohtaan, he kieltäytyvät lukemasta läksyjään. Ellei Fieldingiä olisi ollut, ei Mohurramin kestäessä olisi tapahtunut mitään hälinää. Hän on tehnyt koko yhteiskunnalle suuren karhunpalveluksen. Kirje oli täällä pari kolme päivää odottamassa, että te tulisitte terveemmäksi, mutta sitten kävi tilanne niin vakavaksi, että minä päätin avata sen. Toivoin sen voivan olla meille ehkä hyödyksi.
— No, oliko se? kysyi Adela hiljaa.
— Ei ollenkaan. Hän on vain niin hävytön, että uskaltaa väittää teidän erehtyneen.
— Toivoisin erehtyneeni. Adela silmäili läpi kirjeen, joka oli hyvin huolellisesti sommiteltu. »Tohtori Aziz on viaton», hän luki. Sitten hänen äänensä alkoi jälleen vapista. — Mutta ajatteleppas, kuinka hän on käyttäytynyt sinua kohtaan, Ronny! Sinunhan on täytynyt kärsiä kovasti jo pelkästään minun vuokseni. Se oli inhoittavaa hänen puoleltaan. Rakkaani, kuinka voinkaan hyvittää kaiken? Kuinka ihminen voi maksaa, kun hänellä ei ole enää mitään annettavaa? Ovatko ystävyyssiteet enää minkään arvoiset, kun kaikki antavat vähemmän ja vähemmän? Minusta tuntuu siltä kuin meidän kaikkien pitäisi palata takaisin erämaahan sadoiksi vuosiksi yrittämään, eikö meistä lopultakin voisi kehittyä hyviä ihmisiä. Tahtoisin aloittaa aivan alusta. Kaikki se, mitä luulin oppineeni, on vain esteeksi eikä ole lainkaan mitään tietoa. Minua ei ole luotu ystävyyssuhteita varten. Mutta lähdetään nyt. Fieldingin kirje ei tietysti merkitse mitään, hän saa ajatella ja kirjoittaa, mitä hän haluaa, mutta hänen ei olisi pitänyt olla epäkohtelias sinulle, koska sinulla oli muutenkin niin paljon kestettävää. Vain se merkitsee jotakin. En kaipaa käsivartesi tukea, voin kävellä vallan mainiosti, ole senvuoksi kiltti äläkä koske minuun.
Rouva McBryde sanoi Adelalle hellät jäähyväiset. Hän oli sellainen nainen, jonka kanssa Adelalla ei ollut mitään yhteistä ja jonka tuttavallisuus ärsytti häntä. Ja nyt heidän olisi pakko seurustella keskenään vuosikausia, kunnes jommankumman mies saisi eläkkeen. Angloindia kostaa todellakin, ja ehkä se oli oikein hänelle, koska hän oli koettanut kulkea omaa tietään. Hän kiitti nöyrästi, mutta tuntien vastenmielisyyttä. — Ah, meidän täytyy auttaa toisiamme, meidän täytyy yhdessä ottaa vastaan niin hyvät kuin pahatkin päivät, sanoi rouva McBryde. — Neiti Derek oli myöskin läsnä laskien yhä vieläkin leikkiä hullunkurisesta maharajahistaan ja maharanistaan. Koska hänet oli haastettu todistajaksi juttuun, oli hän kieltäytynyt lähettämästä takaisin autoaan, mistä hänen isäntäväkensä oli varmasti raivoissaan. Kumpainenkin, sekä rouva McBryde että neiti Derek, suuteli häntä ja puhutteli häntä ristimänimeltä. Ronny vei hänet vaunuillaan kotiinsa. Oli vielä varhainen aamu, sillä sitä mukaa kuin kuuma vuodenaika jatkui, kasvoi päivä kuin hirviö molemmista päistään, jättäen yhä vähemmän liikkumistilaa kuolevaisille.
Kun he lähestyivät huvilaa, Ronny sanoi: — Äiti odottaa sinua, mutta hän on jo vanha, mikä meidän on muistettava. Vanhat ihmiset eivät milloinkaan suhtaudu asioihin niinkuin odottaisi. — Hän näytti tahtovan varoittaa Adelaa lähestyvästä pettymyksestä, mutta Adela ei välittänyt siitä. Hänen ystävyytensä rouva Moorea kohtaan oli niin syvää ja todellista, ettei mikään voisi horjuttaa sitä. — Mitä voisinkaan tehdä helpottaakseni sinun tilaasi? Vain sinä merkitset tässä jotakin, sanoi Adela huokaisten.
— Olet kiltti saneessasi niin.
— Rakkaani. — Sitten hän huudahti: — Ronny, ei suinkaan hän ole sairas?
Ronny tyynnytti häntä. Majuri Callendar ei ollut levoton.
— Mutta tulet huomaamaan hänet hieman ärtyisäksi. Se on meissä sukuvika. Niin, saat itse nähdä. Varmasti eivät minunkaan hermoni ole parhaimmassa kunnossaan, ja kun tulin konttorista, odotin äidiltä enemmän, kuin hän voi antaa. Hän tulee varmasti koettamaan parastaan sinun tähtesi; mutta en halua, että kotiintulosi aiheuttaisi sinulle pettymyksiä. Älä odota liikoja.
Talo tuli näkyviin. Se oli tarkka sen huvilan jäljennös, josta Adela äsken oli poistunut. Rouva Moore makasi sohvalla punaisena kasvoiltaan, huohottaen ja kummallisen vakavana. Hän ei noussut heidän tullessaan huoneeseen, ja ihmetyksissään siitä Adela unohti omat huolensa.
— Vai niin, siinäkö te nyt molemmat olette, oli hänen ainoa tervehdyksensä.
Adela istuutui ja tarttui hänen käteensä. Se vetäistiin pois ja hän ymmärsi rouva Mooren tuntevan samanlaista inhoa häntä kohtaan kuin hänkin tunsi muita kohtaan.
— Voitko hyvin? Näytit niin terveeltä lähtiessäni täältä, sanoi Ronny koettaen olla näyttämättä tylyltä; mutta koska hän oli pyytänyt äitiä ottamaan tytön sydämellisesti vastaan, ei hän voinut olla vihastumatta.
— Kyllä minä voin hyvin, vastasi äiti jäykästi. — Olen, puhuakseni totta, hakenut paluulippuni käsille. Sen voi vaihtaa, niin että saan valita useamman laivan joukosta kuin olin luullutkaan.
— Mutta siitähän voimme puhua myöhemmin, vai mitä?
— Ralph ja Stella tahtovat tietää, milloin tulen.
— Meillähän on vielä runsaasti aikaa. Miltä sinusta Adela näyttää?
— Toivon teidän auttavan minua kestämään kaiken. On siunattu asia päästä jälleen läheisyyteenne, koska kaikki muut ovat minulle vieraita, sanoi tyttö nopeasti.
Mutta rouva Moorella ei näyttänyt olevan lainkaan halua avuliaisuuteen. Hänestä huokui jonkinlaista katkeruutta ja hän näytti sanovan: »Vaivataanko minua alituisesti?» Hänen kristillinen lempeytensä näytti haihtuneen tahi se oli kehittynyt kovuudeksi, jonkinlaiseksi itsehurskaaksi ärtyisyydeksi koko ihmiskuntaa kohtaan; vangitseminen ei ollut kiinnittänyt vähääkään hänen mieltään, hän oli tuskin kysynytkään mitään ja kieltäytynyt poistumasta vuoteestaan Mohurramin jälkeisenä yönä, jolloin oli pelätty hyökkäystä huvilaa vastaan.
— Tiedän, ettei se ole mitään; minun pitää koettaa olla järkevä ja minä koetankin kaikin voimin, Adela jatkoi taistellen itkua vastaan. — En välittäisi siitä lainkaan, jos se olisi tapahtunut jossakin muualla, enkä sitäpaitsi oikeastaan tiedäkään, missä se tapahtui.
Ronny luuli ymmärtävänsä hänen tarkoituksensa. Adela ei voinut tuntea eikä kuvailla juuri sitä luolaa, niin, melkeinpä kieltäytyi ajattelemastakin sitä, ja tiedettiin yleisesti, että vastapuoli tulisi oikeudessa käyttämään hyväkseen juuri tätä seikkaa. Ronny tyynnytti häntä. Kaikki olivat selvillä siitä, kuinka toistensa kaltaisia Marabar-luolat ovat; mutta vastaisen varalle ne tullaan numeroimaan järjestyksessä valkoisella värillä.
— Niin, tarkoitin kyllä sitäkin; mutta tuon kaiun kuulen yhä vielä korvissani.
— Mitä sanoit kaiusta? kysyi rouva Moore kiinnittäen häneen nyt ensi kerran hieman huomiota.
— En voi päästä siitä.
— Et pääsekään siitä ikinä.
Ronny oli koettanut teroittaa äidilleen, että Adela palasi kotiin heikossa tilassa, ja kuitenkin äiti käyttäytyi suorastaan ilkeästi.
— Rouva Moore, mitä tuo kaiku oikeastaan on?
— Etkö tiedä sitä?
— En… mikä se on? Voi, sanokaa! Tunsin, että te voisitte selittää sen… se tyynnyttäisi minua…
— Ellet tiedä sitä, niin et tiedä; minä en voi kertoa sitä sinulle.
— Teette mielestäni epäystävällisesti, ellette kerro.
— Kerro ja kerro, vanha nainen sanoi katkerasti. — Mitäpä se puhumisesta paranee! Olen kuluttanut koko elämäni kertomiseen ja kertomusten kuulemiseen, ja olen kuullut niitä jo aivan tarpeekseni. Nyt on jo aika, että saan olla rauhassa. Mutta en kuollakseni, hän lisäsi happamesti. — Te odotatte tietysti kuolemaani, mutta nähtyäni sinut ja Ronnyn naimisissa ja tavattuani nuo molemmat toiset ja kuultuani, että hekin menevät naimisiin, vetäydyn piiloon omaan luolaani. Hän hymyili antaakseen lausunnolleen jokapäiväisemmän leiman ja tehdäkseen sen siten vielä katkerammaksi. — Piiloudun jonnekin, minne eivät nuoret ihmiset pääse tekemään kysymyksiä ja odottamaan vastauksia.
— Niin kyllä, mutta nyt on tulossa oikeudenkäynti, sanoi hänen poikansa kiivaasti, — ja useimmat meistä ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi auttaa toisiamme, sen sijaan että olemme ilkeitä toisillemme. Aiotko puhua tuolla tavalla todistaessasikin?
— Miksi minun pitäisi todistaa?
— Vahvistaaksesi muutamia syytöksen kohtia.
— Minua eivät liikuta vähääkään teidän naurettavat tuomioistuimenne, rouva sanoi vihaisesti. — En halua sekaantua koko juttuun.
— En minäkään tahdo hänen sekaantuvan siihen; minun takiani ei pidä enää ketään vaivata, huudahti Adela tarttuen uudestaan käteen, joka kiskaistiin jälleen pois. — Hänen todistuksensa ei ole ollenkaan ratkaiseva.
— Luulin hänen mielellään esittävän sen. Kukaan ei moiti sinua, äiti, mutta sitä tosiseikkaa ei voida kieltää, että sinä menit matkoihisi ensimmäisen luolakäynnin jälkeen ja kehoitit Adelaa menemään kahdenkesken hänen kanssaan. Siellä ei olisi tapahtunut mitään, jos vain sinä olisit ollut heidän mukanaan. Aziz suunnitteli kaiken, tiedän sen. Mutta sinä tartuit hänen loukkuunsa samalla tavalla kuin Fielding ja Antony ennen sinua. Suo minulle anteeksi suorapuheisuuteni, mutta sinulla ei ole lainkaan oikeutta puhua niin halveksivasti tuomioistuimista. Jos olet sairas, on se toinen asia, mutta sinähän sanot voivasi hyvin ja näytätkin pirteältä, minkävuoksi luulin sinun tahtovan täyttää velvollisuutesi. Olin todellakin siinä luulossa.
— En halua, että häntä vaivataan, olipa hän terve tahi sairas, sanoi Adela poistuen sohvalta tarttuakseen Ronnyn käsivarteen, mutta sitten hän päästi sen jälleen irti huokaisten ja istuutui. Mutta Ronny oli iloinen, että Adela oli vedonnut häneen, ja katsoi nuhtelevasti äitiinsä. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään oikein varmaksi äitinsä seurassa. Äiti ei ollut ollenkaan tuollainen erinomainen vanha nainen, kuten syrjäiset luulivat, ja India oli paljastanut hänet.
— Tulen häihinne, mutta en seuraamaan oikeusjuttuanne, sanoi hän heille lyöden polveensa; hän oli tullut levottomaksi ja melkeinpä epämiellyttäväksi. — Sitten matkustan Englantiin.
— Mutta olemmehan sopineet siitä, ettet matkustaisi vielä toukokuussa.
— Olen nyt muuttanut mieltäni.
— Parasta on, että lopetamme tämän odottamattoman riidan, sanoi nuorimies kävellen edestakaisin. — Sinä näytät haluavan pysyä kaiken ulkopuolella, ja se riittää.
— Ruumiini, kurja ruumiini, huokaisi rouva. — Miksi se ei ole voimakas? Miksi en voi mennä tieheni ja pysyä poissa? Miksi en voi täyttää loppuun velvollisuuksia ja matkustaa tieheni? Miksi hengästyn ja miksi pääni tulee kipeäksi, kun kävelen? Ja sitten koko ajan tehdään sitä ja tehdään tätä ja tehdään se sinun tavallasi ja tehdään se hänen tavallaan ja ollaan myötämielisiä ja levottomia ja kannetaan muiden kuormia. Miksi sitä ei voida tehdä minun tavallani ja miksi en saa olla rauhassa? En käsitä ollenkaan, miksi jotakin olisi tehtävä? Miksi kaikki tämä hälinä avioliitosta? Ihmiskunnasta olisi tullut yksi ainoa henkilö jo satoja vuosia sitten, jos avioliitosta olisi ollut jotakin hyötyä. Ja kaikki tämä melu rakkaudesta, rakkaudesta kirkossa, rakkaudesta luolassa, niin kuin nyt siinä olisi mitään eroa? Miksi sellaisten mitättömien seikkojen pitääkin olla esteenä hommilleni?
— Mitä sinä sitten haluat? kysyi Ronny ollen aivan suunniltaan. — Etkö voi selittää sitä yksinkertaisemmin?
— Haluan saada pasianssikorttini.
— No, hae ne käsiisi sitten.
Hän huomasi tyttö-raukan itkevän, kuten hän oli odottanutkin. Ja tavalliseen tapaan sattui muuan indialainen tulemaan ikkunan taakse kuuntelemaan. Ronny istui hiljaa ja tyrmistyneenä hetkisen paikoillaan ajatellen äitiään ja hänen vanhuudesta johtuvaa sekaannustaan. Hän toivoi, ettei hän milloinkaan olisi pyytänyt häntä tulemaan Indiaan tahi ettei hän ikinä olisi joutunut minkäänlaiseen kiitollisuudenvelkaan hänelle.
— Niin, tyttöseni, tätä ei voi juuri sanoa tulotervehdykseksi, hän sanoi vihdoin. — Minulla ei ollut aavistustakaan tällaisesta.
Adela oli lakannut itkemästä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut kummalliseksi, puoleksi huojentuneeksi, puoleksi kauhistuneeksi. Hän toisteli: — Aziz, Aziz.
Kaikki karttoivat mainitsemasta sitä nimeä. Se oli muuttunut pahan voimien synonyymiksi. Hän oli vain »vanki», »kysymyksessä oleva henkilö», »syytetty», ja nyt kajahti ääni kuin uuden sinfonian ensimmäinen sävel.
— Aziz… olenkohan erehtynyt?
— Sinä olet kokonaan lopussa väsymyksestä! huudahti Ronny, kummastumatta hyvinkään suuresti.
— Ronny, hän on viaton; olen erehtynyt hirveästi.
— Istuudu nyt ainakin. Hän katsoi ympärilleen huoneessa, mutta siellä oli vain pari varpusta, jotka ajoivat toisiaan takaa. Adela totteli ja tarttui hänen käteensä. Hän hyväili sitä ja Adela hymyili ja huokaisi huojennuksesta ikäänkuin olisi saanut kasvonsa vedenpinnalle, ja tarttui sitten korvaansa.
— Kaikuni on jo parempi.
— Sepä hyvä. Parannut kyllä täydellisesti parissa päivässä, mutta nyt sinun täytyy säästää itseäsi oikeudenkäyntiin. Das on kunnon mies ja me tulemme kaikki sinne.
— Mutta, Ronny, rakas Ronny, ellei oikeudenkäynti olisikaan tarpeen.
— En ymmärrä oikein tarkoitustasi enkä luule sinun ymmärtävän sitä itsekään.
— Jollei tohtori Aziz ole tehnyt mitään, pitäisi hänen päästä vapaaksi.
Ronnyä värisytti kuin kuolemanvaaran uhatessa. Hän sanoi nopeasti: — Hän olikin vapaana — Mohurramkapinaan saakka, jolloin meidän oli pakko vangita hänet jälleen. Ja huvittaakseen Adelaa hän kertoi koko jutun, joka oli kaikkien mielestä hyvin hullunkurinen. Nureddin oli varastanut Nawab Bahadurin auton ja ajanut pimeässä ojaan Azizin kanssa. Molemmat olivat lentäneet maahan, ja Nureddin oli loukannut kasvonsa. Oikeauskoisten huudot olivat tukahduttaneet heidän vaikeroimisensa, ja kului pitkälti aikaa, ennenkuin poliisin oli onnistunut viedä heidät pois. Nureddin oli viety Mintosairaalaan ja Aziz takaisin vankilaan. Häntä syytetään nyt lisäksi vielä siitä, että hän on esiintynyt kiihoittavasti ja pahennusta herättävästi. — Odota puoli tuntia, sanoi hän, lopetettuaan kertomuksensa ja meni puhelimeen pyytäen Callendaria poikkeamaan taloon sopivassa tilaisuudessa, koska Adela ei voinut hyvin kotimatkasta.
Kun hän tuli takaisin, oli Adela hyvin hermostuneessa tilassa, mutta toisenlaisessa kuin äsken — hän tarrautui kiinni Ronnyyn ja nyyhkytti: — Auta minua tekemään se, mikä minun pitää tehdä. Aziz ei ole tehnyt mitään pahaa. Sinähän kuulit äitisi sanovan niin.
— Miten sitten?
— Hän ei ole tehnyt mitään pahaa, ja minä olen väärin syyttänyt häntä.
— Äiti ei ole milloinkaan sanonut niin.
— Eikö hän ole sanonut niin? kysyi Adela hyvin järkevästi. Hän oli altis kaikenlaisille vaikutteille mihin suuntaan hyvänsä.
— Hän ei ole edes maininnut mitään nimeäkään.
— Mutta, Ronny, minähän kuulin hänen sanovan sen.
— Pelkkää mielikuvitusta. Et varmaankaan voi oikein hyvin, koska voit kuvitella sellaista.
— Ehkäpä en. Taidan käyttäytyä aika kummallisesti!
— Kuulin kaiken, mitä hän sanoi. Mikäli siitä sain selvää, koska hän puhui hyvin sekavasti.
— Hän sanoi sen silloin, kun hän alensi ääntään, aivan lopussa, kun hän puhui rakkaudesta — rakkaudesta… en voinut seurata oikein mukana, mutta juuri silloin hän sanoi: »Tohtori Aziz ei ole milloinkaan tehnyt sitä».
— Sanoiko hän sen juuri noilla sanoilla?
— Ei ihan niillä sanoilla, mutta hän tarkoitti sitä.
— Ei milloinkaan, ei ikinä, rakkaani, tuo on vain pelkkää mielikuvitusta. Kukaan ei maininnut hänen nimeään. Sinä sekoitat nyt tähän Fieldingin kirjeen.
— Ah, niin se on, niin se juuri onkin? huudahti Adela hyvin huojentuneena. — Tiesin kuulleeni hänen nimensä jossakin. Olen hyvin kiitollinen, että selvitit tämän. Juuri tällaiset erehdykset vaivaavat minua, ja ne osoittavat, että olen hermosairas.
— Sinä et siis väitä enää, että hän on viaton? Jokainen palvelijani on vakooja. Hän meni ikkunaan. Indialainen oli mennyt tahi oikeammin muuttunut kahdeksi pieneksi lapseksi — mahdotonta, että hekin olisivat ymmärtäneet englanninkieltä, mutta hän ajoi heidät silti tiehensä. — Ne vihaavat meitä kaikki, hän sanoi. — Kun tuomio on julistettu, muuttuu kaikki taasen ennalleen, sillä minun täytyy myöntää, että indialaiset mukautuvat todistettuihin tosiseikkoihin. Nykyään he kuitenkin panevat likoon rahoja saadakseen meidät kiinni erehdyksestä, ja sinun äskeinen lausuntosi on ihan kuin heitä varten laadittu. He väittäisivät sen nojalla, että me virkamiehet olemme tahallamme panneet kaiken alulle. Ymmärrät kai tarkoitukseni.
Rouva Moore tuli takaisin yhtä yrmeän näköisenä ja istuutui raskaasti pelipöydän ääreen. Selvittääkseen vyyhden Ronny kysyi häneltä suoraan, oliko hän maininnut vangin nimen. Rouva Moore ei ymmärtänyt kysymystä eikä sitäkään, miksi tämä asia otettiin jälleen esille, ja vastasi: — En maininnut milloinkaan hänen nimeään, aloittaen sitten pasianssinsa.
— Muistelin teidän sanoneen: »Aziz on viaton», mutta se olikinFieldingin kirjeessä.
— Tietysti hän on viaton, vastasi rouva Moore välinpitämättömästi, lausuen nyt ensi kerran mielipiteensä asiasta.
— Näet nyt, että olin oikeassa, Ronny, sanoi tyttö.
— Et ollut oikeassa, koska hän ei ole milloinkaan sanonut sitä.
— Mutta hän on sitä mieltä.
— Kuka siitä välittää, mitä hän uskoo?
— Punainen yhdeksikkö mustalle kympille — kuului pelipöydän luota.
— Hän saattaa olla sitä mieltä ja samoin Fieldingkin, mutta luullakseni on olemassa jotakin sellaistakin, mitä sanotaan todistuksiksi.
— Tiedän sen, mutta —
— Onko velvollisuuteni puhua jälleen? kysyi rouva Moore kohottaen katseensa. — Luultavasti, koska te alituisesti häiritsette minua.
— Vain siinä tapauksessa, että sinulla on jotakin järkevää sanottavana.
— Voi, kuinka inhoittavaa… kurjaa… ja aivan samalla tavalla kuin hän oli ivaillut rakkautta, hän näytti lähestyvän heitä jostakin kaukaa pimeydestä. — Voi, miksi on kaikki yhä vieläkin minun niskoillani! Milloin pääsen vapaaksi kaikesta tästä hälinästä? Oliko hän luolassa ja olitko sinä luolassa, ja niin edespäin… ja poika on meille annettu, ja lapsi on meille syntynyt tänään… ja olenko minä hyvä ja onko hän paha ja olemmeko me turvassa… ja kaikki loppuu kaikuun.
— En kuule sitä enää niin usein, sanoi Adela siirtyen lähemmäksi häntä. — Te karkoititte sen pois ettekä te tee mitään muuta kuin hyvää, koska te itsekin olette niin hyvä.
— En ole ollenkaan hyvä, vaan huono. Hän puhui tyynesti, kokosi korttinsa ja sanoi latoessaan niitä pöydälle: — Huono vanha nainen, hyvin huono, kerrassaan inhoittava. Olin hyvä lapsille heidän kasvaessaan, ja kun tapasin tuon nuoren miehen moskeassa, toivoin hänenkin tulevan onnelliseksi. Hyvät, onnelliset, vaatimattomat ihmiset! Mutta sellaisia ei ole olemassakaan, se oli vain unta… En halua kuitenkaan auttaa sinua hänen kiusaamisessaan sellaisen rikkomuksen vuoksi, jota hän ei ole milloinkaan tehnyt. On olemassa monenlaista pahuutta, ja mielestäni omani on parempaa kuin sinun.
— Onko sinulla joitakin todistuksia vangin hyväksi? kysyi Ronny oikeamielisen virkamiehen tapaan. — Siinä tapauksessa on ehdoton velvollisuutesi todistaa hänen hyväkseen, sen sijaan että todistaisit meidän eduksemme. Kukaan ei tule estämään sinua.
— Ihmisten luonteet tunnetaan, kuten sinä suvaitset sanoa, vastasi rouva Moore niin halveksivasti, kuin hän olisi tuntenut enemmänkin kuin luonteen, mutta ei voinut sanoa sitä. — Olen kuullut sekä englantilaisten että indialaisten puhuvan hyvää hänestä ja tunnen, ettei tämä ole sellaista, mitä hän voisi tehdä.
— Heikkoa, äiti, hyvin heikkoa.
— Hyvin heikkoako?
— Ja hyvin epähienoa Adelaa kohtaan.
Adela sanoi: — Olisi hirveätä, jos olisin erehtynyt. Tappaisin silloin itseni.
Ronny kääntyi hänen puoleensa: — Mistä varoitinkaan sinua äsken. Tiedät olevasi oikeassa ja sen tietää koko siirtokuntakin.
— Niin, hän… Tämä on hyvin, hyvin vaikeata. Olen niin vuorenvarma siitä, että hän seurasi minua, mutta eikö oikeudenkäyntiä silti voitaisi peruuttaa? Todistaminen kauhistuttaa minua yhä enemmän, ja täällä te olette kaikki niin hyviä meille naisille ja teillä on täällä paljon suurempi valta kuin Englannissa — ajatelkaa vain neiti Derekin autoa. Mutta sehän on tietysti mahdotonta ja ehdotukseni hävettää minua. Suo minulle anteeksi.
— Hyvä on, sanoi Ronny aivan aiheettomasti. — Tietysti suon sinulle anteeksi, kuten sinä suvaitset sanoa. Mutta asian täytyy joutua oikeuden käsiteltäväksi nyt, sille ei todellakaan voida mitään, koska koneisto on jo pantu käyntiin.
— Hän on pannut koneiston käymään ja se käy, kunnes kaikki on valmista.
Adela purskahti itkuun tämän epäystävällisen huomautuksen johdosta, ja Ronny alkoi tarkastella lähtevien matkustajalaivojen luetteloa mainio tuuma päässään. Hänen äitinsä saa lähteä Indiasta heti, koska hän ei ole täällä miksikään hyväksi itselleen eikä muille.
Chandraporen naisten anomus oli tuottanut mielihyvää varamaaherra Mellanbyn rouvalle. Mutta hän ei voinut tehdä mitään ja sitäpaitsi hän oli juuri aikeissa matkustaa Englantiin, hän halusi vain saada tietää, voisiko hän jollakin muulla tavalla osoittaa myötämielisyyttään. Rouva Turton vastasi, että herra Heaslopin äiti oli koettanut saada hyttipaikkaa, mutta oli vitkastellut niin kauan, että kaikki matkustajalaivat olivat täynnä. Voisiko rouva Mellanby käyttää vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen? Mutta ei edes rouva Mellanbykään voinut lisätä matkustajalaivojen hyttejä. Hän oli kuitenkin hyvin, hyvin kiltti nainen ja sähkötti heti tuolle tuntemattomalle mitättömälle vanhalle naiselle, että tämä saisi seurata mukana hänelle itselleen varatussa hytissä. Se oli kuin lahja taivaasta, ja nöyrä ja kiitollinen Ronny ei voinut muuta kuin todeta, ettei ole olemassa mitään niin pahaa, mistä ei seuraisi jotakin hyvääkin. Adela raukan takia tunnettiin hänen nimensä hyvin maaherran talossa, ja nyt saisi rouva Moore painaa sen vielä paremmin rouva Mellanbyn tietoisuuteen Indian valtameren ja Punaisen meren poikki tehtävällä matkalla. Hän tunsi jälleen hellyyttä äitiään kohtaan, kuten me tunnemme sukulaisiamme kohtaan silloin, kun he joutuvat huomattavien ja odottamattomien kunnianosoitusten kohteeksi. Rouva Moore ei ollut vielä poissa laskuista, hän saattoi vielä kiinnittää korkean virkamiehen rouvankin huomiota.
Sillä tavalla rouva Moore sai kaiken toivomansa; hän vapautui oikeusjutusta, häistä ja kuumuudesta; hän voi palata Englantiin miellyttävällä ja kunniakkaalla tavalla ja tavata muut lapsensa. Hän matkusti poikansa ehdotuksesta ja omasta halustaan. Mutta hän otti hyvän onnensa vastaan innostuksetta. Hän oli päässyt siihen mielentilaan, että hän samalla kertaa saattoi nähdä sekä maailmankaikkeuden peloittavuuden että sen mitättömyyden — hänen suhteensa maailmaan oli kaksinainen, kuten niin usein vanhoilla ihmisillä. Ellei tämä maailma ole mielemme mukainen, niin onhan silloin kaikkien mahdollisuuksien varalta olemassa taivas, helvetti ja tyhjiinraukeemus — joku näistä mahtavista käsitteistä — äärettömän suuri tähtien, tulien, sinisen tahi synkän taivaan muodostama teatteritausta. Kaikki sankarilliset pyrkimykset, samoin kuin kaikki sekin, mitä sanotaan taiteeksi, edellyttävät tällaisen taustan olemassaoloa, aivan samalla tavalla kuin kaikki ne käytännölliset pyrkimykset, joita me harrastamme, silloin kun maailma miellyttää meitä, edellyttävät, että tämä maailma sisältää meille kaiken. Mutta vanhuuden hämärässä, sen kaksinaisessa suhteessa maailmaan, esiintyy omituinen henkinen epäselvyys, jota ei voi kuvailla minkäänlaisilla suurilla sanoilla; me emme voi toimia emmekä olla toimimatta, emme voi kunnioittaa äärettömyyttä emmekä olla sitä kunnioittamatta. Rouva Moore oli ollut aina taipuvainen alistumaan. Heti kun hän oli astunut maihin Indiassa, oli maa tuntunut hänestä hyvältä, ja kun hän näki veden virtaavan moskeoiden lammikkojen läpi tai Gangeksen tahi kuun, jonka yön musta huntu verhosi kuten kaikki muutkin taivaanvalot, tuntui kuolema, hänestä helposti saavutettavalta ja kauniilta päämäärältä. Yhtyä maailmankaikkeuteen! Kuinka se olikaan täynnä arvokkuutta ja yksinkertaisuutta! Mutta oli olemassa aina joku pieni velvollisuus, joka oli ensin täytettävä, vielä kortti, joka oli nostettava vähenevästä pakasta ja sijoitettava paikalleen — ja samalla kuin hän näin käänteli pikku huoliaan, kajahti Marabarin rumpu.
Mikä olikaan puhunut hänelle tuossa kiiltäväseinäisessä graniittiluolassa? Mitä oli ollut tuossa ensimmäisessä luolassa? Jotakin hyvin vanhaa ja hyvin pientä. Se oli ollut olemassa ennen aikaa ja ennen paikkaakin. Jotakin matalaa ja tylsää, jolle kaikki jalous oli käsittämätöntä, itse iankaikkinen, kuolematon maakin. Siitä saakka kuin hän oli kuullut sen äänen, ei hän ollut voinut ajatella ainoatakaan suurta eikä vapaata ajatusta, ja hän suorastaan kadehti Adelaa. Mitä olikaan kaikki tämä hälinä pelästyneen tytön takia? Ei mitään ollut tapahtunut, »ja jos se oli tapahtunut», hän ajatteli kyynillisesti kuin vanha papitar »jos se oli tapahtunut, niin silloinhan oli olemassa jotakin rakkautta pahempaa». Tuo karkea hyökkäys esiintyi hänelle rakkauden valossa, olipa se sitten tapahtunut joko luolassa tahi kirkossa — samantekevää. Luullaan tavallisesti, että näkyjä seuraa syvällinen viisaus, mutta odottakaa, rakkaat lukijat, kunnes omin silmin näette sellaisen. Itse helvetti voi näyttää aivan mitättömältä paikalta ja iankaikkisuuden käärme saattaa olla muodostunut pienen pienistä madoista. Hänen alituisesti palaava ajatuksensa oli seuraava: »Ihmisten pitäisi osoittaa tulevalle miniälleni vähemmän ja minulle enemmän kunnioitusta, koskei mitään surua voi verrata minun suruuni». Mutta milloin tällaista huomiota osoitettiin hänelle, torjui hän sen ärtyisin mielin.
Hänen poikansa ei voinut saattaa häntä Bombayhin, sillä paikallinen tilanne antoi vielä aihetta levottomuuteen, ja kaikkien virkamiesten piti pysyä paikoillaan. Antonykaan ei voinut tulla, sillä silloin hän tuskin olisi ehtinyt ajoissa takaisin todistamaan oikeudessa. Niin piti hänen siis matkustaa ilman kenenkään sellaisen henkilön seuraa, joka olisi muistuttanut häntä menneisyydestä. Tämä oli huojennus. Kuumuus oli hellittänyt hieman ennen uutta hyökkäystään eikä päivä tuntunut varsin painostavalta. Kun hän matkusti Chandraporesta, kumotti kuu, joka nyt oli jälleen täysi, Gangeksen pintaan, muuttaen kapenevat kanavat hopealangoiksi. Sitten se kääntyi loistamaan hänen vaununikkunansa läpi. Nopea ja mukava postijuna kiidätti häntä yön pimeydessä, koko seuraavan päivän se tärisytti häntä Keski-Indian maisemien halki, jotka olivat ruskeiksi palaneet ja kellastuneet, mutta jotka eivät sentään näyttäneet niin toivottoman surullisilta kuin tasangot. Hän tarkasteli ihmisen häviämätöntä elämää ja hänen vaihtelevia kasvonpiirteitään, niitä taloja, joita hän rakenteli itselleen ja Jumalalle, ja jotka eivät näyttäneet hänestä hänen oman surunsa aineksilta, vaan esineiltä, joita kannatti katsella niiden itsensä vuoksi. Radan varrella oli esimerkiksi eräs Asirgarh-niminen paikka, jonka hän sivuutti auringon laskiessa ja jonka hän löysi kartastakin — mahtava linnoitus, joka sijaitsi metsäisten kukkuloiden välissä. Kukaan ei ollut milloinkaan puhunut Asirgarhista hänelle, mutta siellä oli suuria ja ylväitä vallinsarvia, joiden oikealla puolella oli moskea. Hän unhotti sen. Mutta kymmenen minuutin kuluttua sukelsi Asirgarh jälleen esiin. Moskea oli nyt vallinsarvien vasemmalla puolella. Juna oli laskeutuessaan Vindyan kautta kiertänyt puoliympyrässä Asirgarhin. Voisiko tämä paikka olla hänelle mitään muuta kuin pelkkä nimi? Ei, koska hän ei tuntenut ketään sen asukkaista. Mutta se oli katsellut häntä pari kertaa ja näytti sanovan: »Minä en katoa?» Hän heräsi keskellä yötä jysähdykseen; juna kiisi alaspäin läntistä vuorenrinnettä. Kuutamossa kimaltelevat kallionhuiput hyökkäsivät häntä kohti kuin meren tyrskyt, sitten seurasi tasanko kuin lyhyt välitapaus, sitten todellinen meri ja sen jälkeen Bombayn yli ruskottava aamusarastus. »Minä en ole saanut katsella oikeita paikkoja», hän ajatteli nähdessään noiden kiskojen, joita pitkin hän oli kiitänyt kokonaisen mantereen poikki, mutta joita pitkin hän ei enää milloinkaan pääsisi takaisin, katoavan näkyvistä Viktoria Terminusaseman laiturien viereen. Hän ei saisi milloinkaan käydä Asirgarhissa eikä muissakaan oudoissa paikoissa, ei Delhissä eikä Agrassa, ei Rajputanakaupungeissa eikä Kashmirissa, eikä nähdä noita vielä salaperäisempiä ihmeellisiä paikkoja, joihin miehet puhellessaan joskus vihjaisivat: Gionarin kaksikielistä kalliota, Shri Belgolan patsasta, Mandun ja Hampin raunioita, Khajrahan temppeliä ja Shalimarin puutarhoja. Kun hän ajoi tuon suuren kaupungin läpi, jonka länsimaat ovat rakentaneet ja senjälkeen toivottomina hylänneet, hän halusi jäädä sinne, vaikka se ainoastaan olikin Bombay, ja tutkia erikseen jokaista noista sadoista indialaisista, jotka kulkivat sen katuja pitkin. Hevosten jalat kiidättivät häntä kuitenkin eteenpäin, heti sen jälkeen lähti laiva liikkeelle ja hän näki tuhansien kokospalmujen sukeltautuvan esiin ankkuripaikkain ympärillä ja kiipeävän kukkuloille viittoilemaan hänelle jäähyväisiä. »Sinä luulit siis Indiaa vain kaiuksi, ja pidit Marabar-luolia jonakin lopullisena», näyttivät ne nauraen sanovan hänelle. »Mitä yhteyttä meillä on niiden tahi Asirgarhin kanssa? Hyvästi?» Sen jälkeen höyrylaiva kiersi Colaban, manner väistyi syrjään ja Ghatsin luona sijaitseva kallio sulautui troopillisen meren kimaltelevaan pintaan. Rouva Mellanby tuli antamaan hänelle sen neuvon, ettei ollut hyvä oleilla ulkona kannella helteessä. — Olemme onnellisesti päässeet irti tuhkasta, sanoi rouva Mellanby, — minkävuoksi meidän pitää varoa, ettemme putoa tuleen.
Rouva Mooren lähdön jälkeen lisäsivät äkilliset ilmanvaihdokset kuumuutta, kunnes eläminen muuttui kärsimiseksi ja rikoksia rangaistiin satayksitoista astetta näyttävillä lämpömittareilla. Sähköleyhyttimet surisivat ja sylkivät, vedet kuohuivat korkealle kuin verhot, jääpalaset kalisivat, ja näiden puolustuslaitosten ulkopuolella leijaili hitaasti tomupilviä vaaleanharmaan taivaan ja vaaleankeltaisen maan välissä. Euroopassa paetaan pakkasta, ja siitä ovat saaneet alkunsa nuo mainiot sadut, joita kerrotaan takkavalkean ääressä — Balder, Persephone — mutta täällä pyritään pakoon itse elämänlähdettä, tuota petollista aurinkoa, jota eivät mitkään runot ylistä, koska pettymys ei voi milloinkaan olla kaunis. Ihmiset ikävöivät runoutta, vaikka he eivät ehkä tunnusta sitä; he haluavat ilon suloiseksi ja surun arvokkaaksi ja äärettömyydelle muodon, mutta India ei tyydytä heidän vaatimuksiaan. Vuosittain toistuva sekamelska huhtikuussa, jolloin ärtyisyys ja halut leviävät kuin syöpä, on yksi esimerkki siitä, miten India suhtautuu ihmisten alati palaaviin toivomuksiin. Kalat tulevat toimeen paremmin. Kun lammikot kuivuvat, ne kaivautuvat mutaan odottamaan, kunnes sateet pehmittävät niitä ympäröivän kuoren. Mutta ihmiset koettavat olla aina samanlaisia, ja tulos on joskus hyvin huono. Sivistyksen riemuvaunut voivat äkkiä pysähtyä kivettyneinä, ja sellaisina hetkinä näyttää aivan siltä, kuin Englannin kohtalo muodostuisi samanlaiseksi kuin sen edeltäjien, jotka hekin tulivat maahan muuttaakseen sen toisenlaiseksi, mutta sulautuivat lopulta maan omaan kaavaan ja peittyivät sen tomuun.
Adela oli vuosia kestäneen älyllisyyskauden jälkeen ottanut jälleen käytäntöön kristillisen aamurukouksensa. Siinä ei näyttänyt olevan mitään pahaa, se oli suorin ja mukavin tie näkymättömän luo ja se huojensi hänen huoliaan. Aivan samalla tavalla kuin hindukonttoristit pyytävät Lakshmilta palkankoroitusta, hänkin pyysi Jehovalta suotuisaa tuomiota. Jumala, joka suojelee kuninkaita, valaisisi varmasti poliisien järkeä. Hänen Jumalansa antoi lohduttavia vastauksia, mutta kun hän kohotti kädet kasvoilleen, aiheutti se polttavan kuumuuden, ja hänestä tuntui kuin hän olisi niellyt ja sylkenyt taas pois saman inhoittavan ilmakuplan, joka oli ahdistanut hänen keuhkojaan koko yön. Rouva Turtonin äänikin häiritsi häntä. — Onko tuo nuori nainen jo valmis lähtemään? kuului kimakasti viereisestä huoneesta.
— Puolen minuutin kuluttua, mumisi hän. Turtonit olivat ottaneet hänet hoiviinsa rouva Mooren matkustettua. Heidän ystävällisyytensä oli tavatonta, mutta se johtui vain hänen asemastaan eikä hänestä itsestään. Hän oli tuo englantilainen tyttö, jolle oli käynyt niin hirveän huonosti, ettei hänelle voitu olla tarpeeksi hyviä. Ei kenelläkään muulla kuin Ronnyllä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen sisimmässään tapahtui, ja hänelläkin vain hyvin hämärästi, sillä henkilökohtaiset siteet löyhtyvät aina julkisuuden vaikutuksesta. Suruissaan Adela sanoi hänelle: — Minä tuotan sinulle vain huolia. Olin silloin oikeassa sanoessani, että meidän pitäisi olla vain ystäviä. Mutta Ronny väitti vastaan, sillä kuta enemmän Adela kärsi, sitä suuremmassa arvossa Ronny piti häntä. Rakastiko Adela Ronnyä? Se kysymys oli jollakin tavalla sotkeutunut yhteen Marabarin kanssa, koska se oli askarruttanut Adelan ajatuksia, hänen mennessään tuohon turmiolliseen luolaan. Kykenikö hän rakastamaan ketään?
— Neiti Quested, Adela, kello on jo puoli kahdeksan. Meidän pitää nyt ajatella lähtöä oikeudenistuntoon, jos te vain jaksatte.
— Hän rukoilee, kuultiin piiripäällikön sanovan.
— Suokaa anteeksi, rakas lapsi, mitään kiirettä ei vielä ole… Oliko teidän chota hazrinne hyvää?
— En voi syödä mitään. Saisinko hieman konjakkia? Adela pyysi hylätenJehovan.
Kun sitä tuotiin, värisytti häntä ja hän sanoi olevansa valmis lähtemään.
— Ottakaa kulaus; se ei ollutkaan mikään tyhmä päähänpisto.
— En usko, että siitä on apua, Burra Sahib.
— Kai lähetit konjakkia raatihuoneelle, Mary?
— Tottahan, ja samppanjaa myös.
— Kiitän illalla, mutta nyt olen kuin riepu, sanoi tyttö lausuen jokaisen tavun niin huolellisesti kuin hänen taakkansa olisi keventynyt, jos tämä tosiasia vain olisi tullut kunnolla julkilausutuksi. Hän pelkäsi hiljaisuutta, josta ehkä saattoi sukeltaa esille jotakin sellaista, jota hän ei itse voinut nähdä. Hän oli herra McBryden kanssa teeskennellysti ja naurettavasti kerrannut hirmuisen luolaseikkailunsa, kuinka mies ei ollut oikeastaan lainkaan koskenut häneen, vaan vetänyt häntä mukanaan, ja niin edespäin. Hänen tarkoituksensa tänä aamuna oli pelästyneenä näyttää toisille, kuinka heikko hän oli. Luultavasti Amritraon ristikuulustelu lannistaisi hänet kokonaan, ja hän tuottaisi häpeää ystävilleen. — Kaikuni on tullut takaisin, hän sanoi heille.
— Mahtaisikohan aspiriini auttaa?
— Se ei ole päänkipua, vaan kaikua.
Koska majuri Callendar ei voinut poistaa Adelan korvien suhinaa, selitti hän sen johtuvan kuvittelusta, jota ei saanut kiihoittaa. Turtonit vaihtoivatkin senvuoksi puheenaihetta. Heikko, viileä tuulenhenki lakaisi maata erottaen yön päivästä. Kymmenen minuutin kuluttua se olisi tiessään, ja heidän piti käyttää sitä hyväkseen ajaessaan kaupunkiin.
— Tulen varmasti lysähtämään kokoon, toisti Adela.
— Ettehän toki, sanoi piiripäällikkö hyvin hellästi.
— Eikö mitä, hän on niin reipas.
— Mutta, rouva Turton…
— Mitä, lapseni?
— Jos menehdynkin, ei se merkitse mitään. Muutamissa oikeusjutuissa se vaikuttaisi epäedullisesti, mutta ei tässä. Tilanne on mielestäni tällainen: minä voin oikeastaan käyttäytyä kuinka tahansa, voin itkeä ja voin olla naurettava, mutta olen kuitenkin aivan varma tuomiosta, ellei herra Das ole hirvittävän väärämielinen.
— Teidän täytyy voittaa, sanoi piiripäällikkö tyynesti, mainitsematta lainkaan, että tuomiosta vedettäisiin vielä korkeampaan oikeuteen. Nawab Bahadur oli rahoittanut puolustuksen ja panisi mieluummin viimeiset rahansa likoon kuin antaisi viattoman muhamettilaisen joutua tuhon omaksi, ja takana piili vielä muita vähemmän rehellisiä pyyteitä. Juttu joutuisi toisesta oikeusasteesta toiseen ja aiheuttaisi seurauksia, joita ei kukaan voinut aavistaakaan. Chandraporelaisten luonne alkoi muuttua piiripäällikön omien silmien edessä. Kun hänen autonsa kiersi pihalta tielle, kuului heikko kolahdus, joka oli täynnä naurettavaa vihaa — joku lapsi oli heittänyt autoa kivellä. Moskean läheisyydessä heitettiin jo muutamia suurempia kiviä. Maidanilla odotti heitä poliisi osasto moottoripyörineen saattaakseen heidät basaarien läpi. Piiripäällikkö tuli ärtyisäksi ja mumisi: — McBryde on vanha akka. Mutta rouva Turton sanoi: — Mohurramin jälkeen ei ole todellakaan vahingoksi pieni voimannäyte. On naurettavaa kuvitella, etteivät he muka vihaisi meitä, ja toivoa heidän lopettavan tämän teeskentelynsä. Piiripäällikkö vastasi kummallisella, surullisella äänellä: — En osaa selittää sitä, mutta en vihaa heitä. Eikä hän vihannutkaan heitä, sillä jos hän olisi vihannut, olisi hänen ollut pakko tunnustaa koko uransa epäonnistuneeksi. Hän rakasti ylpeästi näitä suojattejaan, joiden keskuudessa hän niin monta vuotta oli liikkunut; heidän täytyi olla hänen vaivojensa arvoiset »Kun oikein ajatellaan, muuttavat juuri naisemme kaiken täällä meille vaikeammaksi», oli hänen sisin ajatuksensa, kun hän huomasi muutamia rivoja piirroksia eräässä pitkässä valkoisessa seinässä. Hänen neiti Questediä kohtaan osoittamansa ritarillisuuden takana piili viha odottaen sopivaa tilaisuutta — ehkäpä kaikessa ritarillisuudessa on vihan siemeniä. Muutamia ylioppilaita oli kokoontunut raatihuoneen edustalle — hermostuneita poikia, jotka hän mainiosti olisi voinut kohdata, jos hän olisi ollut yksinään, mutta nyt hän käski ohjaajan ajaa rakennuksen ympäri takapihalle. Ylioppilaat kirkuivat ivallisesti, ja Rafi huusi, pujahtaen samassa piiloon toverinsa taakse, että englantilaiset olivat pelkureita.
He menivät Ronnyn yksityishuoneeseen, jonne oli kokoontunut joukko heikäläisiä. Ei kukaan ollut arka, mutta kaikki olivat hermostuneita, sillä tuontuosta saapui kummallisia viestejä. Puhdistustyöläiset olivat juuri tehneet lakon, ja senjohdosta oli puolet Chandraporen kloseteista jäänyt hoitoa vaille — ainoastaan puolet, ja muualta piirikunnasta kotoisin olevat puhdistustyöläiset, jotka eivät olleet yhtä varmoja Azizin viattomuudesta, saapuisivat illalla rikkomaan lakon. Mutta miksi pitikään niin hullunkurisen tapauksen sattua juuri nyt? Ja joukko muhamettilaisia naisia oli vannonut olevansa syömättä niin kauan, kunnes vanki vapautettaisiin. Heidän kuolemansa ei herättäisi suurtakaan huomiota, ehkäpä he jo olivatkin kuolleet, koskei heitä näkynyt missään, mutta joka tapauksessa asia oli ikävä. Tuntui kuin uusi henki olisi päässyt valloilleen, jonkinlainen uudestaan järjestäytyminen, jota ei kukaan tuossa valkoisten pienessä vakavassa ryhmässä osannut selittää. He epäilivät Fieldingin olevan kaiken tämän takana, sillä he olivat jo luopuneet siitä käsityksestä, että hän oli muka pelkuri ja raukka. He syyttivät kovasti Fieldingiä; hänen oli nähty ajavan raatihuoneelle Azizin asianajajien, Amritraon ja Mahomet Alin, kanssa; hän antoi vauhtia partiopoikaliikkeelle kapinallisissa tarkoituksissa; hänelle saapui ulkomaisilla postimerkeillä varustettuja kirjeitä, ja luultavasti hän oli japanilaisten palkkaama vakooja. Tämänaamuinen tuomio kukistaisi luopion, mutta hän oli jo ehtinyt tehdä maalleen ja valtakunnalle tavattoman paljon vahinkoa. Heidän moittiessaan häntä neiti Quested lepäsi tuolissaan suljetuin silmin, nojaten käsipuihin ja koettaen kerätä rohkeutta. Jonkin ajan kuluttua muut huomasivat hänet, ja heitä hävetti, kun olivat pitäneet niin kovaa melua.
— Emmekö voi tehdä mitään hyväksesi? kysyi neiti Derek.
— En usko sitä, Nancy, ja minusta näyttää siltä, etten itsekään voi tehdä mitään.
— Mutta sinuahan on ankarasti kielletty ajattelemasta niin; sinä olet suurenmoinen.
— Varmasti! säesti kunnioittava kuoro.