— Das on taattu, sanoi Ronny hiljaisella äänellä kääntäen keskustelun toisaanne.
— Ei ainoakaan heistä ole taattu, väitti majuri Callendar vastaan.
— Mutta Das on todellakin.
— Tarkoitatte, että häntä peloittaa enemmän syytetyn vapauttaminen kuin tuomitseminen, senvuoksi että hän menettää paikkansa, jos hän vapauttaa, sanoi Lesley viekkaasti nauraen.
Ronny ei ollut tarkoittanut sitä. Hän tahtoi vain pitää yllä alaisistaan saamiaan kuvitteluja viran hyvien perintätapojen mukaisesti, ja hänestä tuntui mieluisalta väittää, että hänen Dasillaan todellakin oli moraalista, yliopiston hengen mukaista rohkeutta. Hän väitti eräältä näkökannalta olevan eduksikin, että indialainen toimisi nyt oikeuden puheenjohtajana. Koska vain langettava tuomio voi tulla kysymykseen, on parempi, että joku indialainen julistaa sen, koska se ajan oloon tulisi aiheuttamaan vähemmän melua. Hänen ajatellessaan tätä katosi Adela kuin utukuva hänen tietoisuudestaan..
— Te ette varmaankaan hyväksy sitä anomusta, jonka minä lähetin rouvaMellanbylle? sanoi rouva Turton melko kiihkeästi. No mutta, herraHeaslop, teidän ei tarvitse lainkaan pyytää anteeksi; olen jo tottunutsiihen, että olen aina väärässä.
— En tarkoittanut sitä.
— Anteeksipyyntönne on aivan tarpeeton.
— Nuo siat etsivät aina valittamisen syitä, sanoi Lesley lepyttääkseen rouvaa.
— Siat, luulisinpä niin! sanoi majuri. — Ja minä sanon teille vielä erään asian. Se, mitä on tapahtunut, on oikeastaan tavattoman hyvä asia muille, paitsi täällä oleville. Se panee heidät huutamaan ja hetki siihen onkin jo koittanut. Minä olen opettanut heille Herran käskyjä nykyjään sairaalassa. Teidän pitäisi nähdä, tuon niin sanotun johtavan lojalistimme pojanpoika. Hän nauroi raa'asti kuvaillessaan Nureddin raukan nykyistä ulkomuotoa. — Hänen kauneutensa on mennyttä kalua, viisi hammasta poissa yläleuasta ja kaksi alaleuasta ja toinen sierain halki. Panna Lal antoi hänelle eilen kuvastimen ja hän purskahti itkuun. Minua nauratti, nauratti oikein kovasti, sen saatte uskoa, ja samoin olisi naurattanut teitäkin. Hän oli ennen vanhaan oikea neekerikukko, muistaakseni, mutta nyt hän on mennyttä kalua. Piru vieköön, luullakseni hän oli tavattoman siveetön — hm —.Hän keskeytti saatuaan tyrkkäyksen selkäänsä, mutta lisäsi kuitenkin: — Toivoisin saavani leikata auki entisen apulaisenikin; mikään ei ole tarpeeksi pahaa heille.
— Vihdoinkin järkevä sana! huusi rouva Turton miehensä suureksi harmiksi.
— Aivan niinkuin sanoin; sellaisen tapahtuman jälkeen ei mikään ole tarpeeksi julmaa.
— Aivan niin, ja muistakaakin se, miehet. Te olette suuria raukkoja, raukkoja. Niiden pitäisi ryömiä täältä polvillaan luoliin, heti kun englantilainen nainen näyttäytyy, heille puhuminen olisi kiellettävä, kaikkien pitäisi saada sylkeä heitä kasvoihin ja heitä pitäisi kierittää tomussa. Me olemme olleet heille aivan liian ystävällisiä.
Rouva keskeytti hetkiseksi. Kuumuus oli käyttänyt hyväkseen hänen vihastustaan ja voittanut hänet. Hän haki apua sitruunajuomasta ja mumisi imiessään: — Raukkoja, raukkoja! — Ja kaikki märehdittiin sitten toistamiseen. Neiti Questedin herättämät riitakysymykset olivat niin paljon tärkeämmät häntä itseään, että ihmiset unhottivat hänet.
Äkkiä huudettiin juttu esille.
Heidän tuolinsa kannettiin ennen heitä oikeussaliin, sillä oli tärkeää, että he tekisivät arvokkaan vaikutuksen. Ja kun chuprassit olivat saaneet kaiken järjestykseen, marssivat englantilaiset ränstyneeseen huoneeseen niin alentuvaisen näköisinä, kuin sali olisi ollut markkinakoju. Istuutuessaan piiripäällikkö lausui pienen virallisen sukkeluuden, jolle hänen seuralaisensa hymyilivät, ja indialaiset, jotka eivät olleet kuulleet hänen sanojaan, tunsivat jotakin julmaa heitä kohtaan olevan tulossa, sillä muuten eivät sahibit olisi nauraneet.
Oikeussali oli tupaten täynnä väkeä ja tietysti hyvin kuuma. Adela kiinnitti ensiksi huomionsa läsnäolevista kaikkein vaatimattomimpaan, erääseen henkilöön, jolla ei ollut vähintäkään tekemistä jutussa, mieheen, joka hoiti leyhytintä. Hän oli melkein alasti ja tavattoman solakka ruumiiltaan, ja istui eräällä korokkeella takana keskikäytävän päässä. Heti kun Adela tuli huoneeseen, herätti mies hänen huomiotansa. Hän näytti Adelan mielestä pitävän silmällä heidän toimiaan. Hänessä oli kaikki se voima ja kauneus, joka joskus puhkeaa täyteen kukkaan rahvaan luokkaan kuuluvissa indialaisissa. Kun tätä kummallista rotua nöyryytetään ja halveksitaan, näyttää luonto muistavan sen ruumiillisen täydellisyyden, jonka se saa aikaan toisella taholla, ja luo Jumalan — ei monta, vaan jonkun sinne tänne näyttääkseen yhteiskunnalle, kuinka vähän se välittää sen luokista. Tämä mies olisi herättänyt huomiota missä tahansa; Chandraporen ohutsääristen yleistyyppisten lattearintaisten asukasten joukossa hän näytti jumalalliselta, ja kuitenkin hän oli kaupungin omaisuutta, oli elänyt sen tähteillä ja kuolisi jollekin sen roskakasalle. Vetäen köyden luokseen määrätyn tahdin mukaisesti ja sen jälkeen päästäen sen irti hän lähetti ilmavirtoja toisten yli, saamatta itse mitään. Hän näytti elävän ihmiskohtaloiden ulkopuolella, olevan itse miehinen kohtalonjumala, joka piti sieluja vallassaan.
Vastapäätä häntä ja samoin korokkeella istui pieni asessori, sivistynyt, itsetietoinen, tarkka ja huolellinen mies. Mutta leyhyttimen liikuttaja ei ollut mitään tästä kaikesta, hän oli tuskin tietoinen omasta olotilastaan ja tuskin ymmärsi, miksi oikeussali tänään oli tavallista täydempi. Oikeastaan hän ei tiennyt lainkaan, että sali oli tavallista täydempi, yhtä vähän kuin sitäkään, että hän hoiti ilmanvaihtolaitosta, vaikka hän tajusikin vetävänsä jostakin köydestä. Mutta hänen ylhäisessä, hajamielisessä olennossaan oli jotakin, mikä teki voimakkaan vaikutuksen tähän englantilaiseen keskiluokan tyttöön, jotakin, joka oli kuin tytön omien kärsimysten ahtaaseen itsekkyyteen kohdistuva äänetön moite. Millä oikeudella ja minkä korkeamman tarkoituksen vuoksi hän oli aiheuttanut sen, että kaikki nämä ihmiset olivat kokoontuneet ja täyttäneet tämän huoneen? Millä oikeudella juuri hänen kotitekoinen käsitejärjestelmänsä ja juuri se englantilaisten huvilakaupunkien jumala, joka antoi siunauksensa niille — miksi ja millä oikeudella ne voivat vaatia itselleen sellaista merkitystä maailmassa ja röyhkeästi anastaa yksinoikeuden sivistyksen nimeen? Rouva Moore — Adela katsahti ympärilleen, mutta rouva Moore oli jo kaukana merellä. Tämä oli kaikissa tapauksissa juuri sellainen kysymys, josta rouva Moore olisi voinut väitellä hänen, kanssaan tulomatkalla, ennenkuin vanha nainen oli alkanut muuttua tylyksi ja kummalliseksi.
Hänen ajatellessaan rouva Moorea kuului ääniä, jotka vähitellen yhä kovenivat. Tämän huomiota herättävän jutun käsittely oli aloitettu, ja poliisipäällikkö luki ääneen yleisen syyttäjän selostuksen asiasta ja hänen rangaistusvaatimuksensa.
Herra McBryde ei koettanutkaan herättää huomiota puhujana; kaunopuheisuuden hän luovutti vastapuolueelle, koska se saattoi olla sen tarpeessa. Hän asettui sille kannalle, että jokainen tiesi miehen rikolliseksi, ja että hänen velvollisuutensa oli vain todeta se julkisesti, ennenkuin hänet lähetettiin Andamaneille. Hän ei vedonnut moraalisiin eikä helliin tunteisiin, ja vain vähitellen teki hänen esiintymisensä tarkoituksellinen välinpitämättömyys vaikutuksensa. Mutta se raivostutti erästä kuulijakunnan osaa. Hän kuvaili vaivalloisesti, kuinka huviretki oli suunniteltu. Vanki oli tavannut neiti Questedin eräissä kaupungin koulun rehtorin toimeenpanemissa kutsuissa, joissa vanki nähtävästi oli laatinut suunnitelmansa valmiiksi. Vanki on mies, joka vietti irstasta elämää, mikä voitiin todistaa erinäisillä asiakirjoilla, jotka löydettiin hänen taskuistaan vangitsemistilaisuudessa. Hänen virkatoverinsa, tohtori Panna Lal, voi muuten lähemmin kuvailla hänen luonnettaan, ja majuri Callendar oli sitäpaitsi luvannut itse todistaa. Tämän jälkeen keskeytti McBryde esitelmänsä hetkiseksi. Hän tahtoi pysyttää oikeudenkulun niin asiallisena kuin suinkin, mutta hänen lempiaiheensa, itämainen patologia, tuli tässä niin houkuttelevan lähelle, ettei hän voinut vastustaa kiusausta sekoittaa sitä juttuun. Hän irroitti silmälasinsa — kuten hänen tapansa oli ennen suuren totuuden julistamista — katseli vakavasti niitä ja huomautti, että tummempi-ihoiset rodut tuntevat vetovoimaa vaaleampaan rotuun, mutta ei päinvastoin — ja tämä ei ole katkerien eikä vihamielisten päätelmien aihe, vaan yksinkertaisesti sellainen tosiasia, jonka jokainen tieteellinen tutkija voi vahvistaa.
— Siinäkin tapauksessa, että nainen on miestä paljon rumempi?
Oli mahdotonta sanoa, mistäpäin salia ääni oli kuulunut; ehkäpä se tulikin katosta. Se oli ensimmäinen keskeytys, ja puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen tarttua asiaan.
— Ajakaa mies ulos, hän sanoi. Poliisi tarttui erääseen mieheen, joka ei ollut puhunut mitään, ja vei hänet kovakouraisesti ulos salista. Herra McBryde pani silmälasit jälleen nenälleen ja jatkoi. Mutta huomautus oli järkyttänyt neiti Questediä. Hänen ruumiinsa kapinoi sitä vastaan, että sitä sanottiin rumaksi, ja häntä vapisutti.
— Tunnetko voivasi pahoin, Adela? kysyi neiti Derek, joka hellyyttä ja mielipahaa tuntien piti huolta hänestä.
— En tunne milloinkaan muuta, Nancy. Mutta läpäisen kyllä tämän, vaikka tämä onkin niin hirmuista, hirmuista.
Tämä oli johdantona ensimmäiseen kohtaussarjaan. Hänen ystävänsä alkoivat hääriä hänen ympärillään, ja majuri huusi: — Minun pitää saada parempi paikka potilaalleni. Miksi hänen ei sallita sijoittua korokkeelle? Hän ei saa täällä laisinkaan ilmaa.
Herra Das näytti kiusautuneelta ja sanoi: — Luovutan mielelläni tuolin neiti Questedille täällä korokkeella hänen terveyttään koskevien erikoisseikkojen johdosta. — Chuprassit eivät siirtäneet sinne ainoastaan yhtä tuolia, vaan monta, ja koko joukko seurasi Adelaa korokkeelle, niin että Fielding oli ainoa eurooppalainen, joka jäi saliin muiden joukkoon.
— Tämä tuntuu jo paremmalta, sanoi rouva Turton istuutuessaan.
— Hyvin toivottava muutos monestakin syystä, vastasi majuri.
Oikeuden puheenjohtaja tiesi, että hänen olisi pitänyt vastustaa tätä lausuntoa, mutta ei uskaltanut. Callendar huomasi hänen arkuutensa ja huusi mahtavasti: — Jatkakaa nyt, herra McBryde, ja suokaa anteeksi keskeytykseni.
— Onko kaikki nyt kunnossa? kysyi poliisipäällikkö.
— Mukiinmenevästi, mukiinmenevästi.
— Jatkakaa, herra Das. Me emme ole tulleet tänne häiritsemään teitä, sanoi piiripäällikkö suojelevasti. Totta puhuen he eivät olleetkaan häirinneet oikeudenkäyntiä, paitsi että olivat ottaneet sen kokonaan johtoonsa.
Yleisen syyttäjän jatkaessa selostustaan neiti Quested istui katsellen saliin, alussa varovasti kuin peläten vahingoittavansa silmiään. Leyhyttäjämiehen oikealla ja vasemmalla puolella hän näki muutamia puolittain tuttuja kasvoja. Hänen alapuolellaan istuivat nuo hänen yksinkertaisen Indiaan tutustumisyrityksensä pirstaleet — kaikki ne henkilöt, joihin hän oli tutustunut piiripäällikön kutsuissa, tuo mies ja vaimo, jotka eivät olleet lähettäneet vaunujaan, tuo vanhus, joka oli halunnut lainata autonsa, palvelijoita, kaupunkilaisia, virkamiehiä ja vanki itse. Siellä hän istui, tuo voimakas pieni hieno indialainen, jolla oli sysimusta tukka ja notkeat kädet. Adela katsoi häneen tuntematta mitään erikoisempaa mielenliikutusta. Heidän viime tapaamisensa jälkeen hän oli pitänyt häntä kaiken pahan ruumistumana, mutta nyt hän tuntui vain puolitutulta henkilöltä, jollainen hän aina oli ollutkin. Häneen ei kannattanut kiinnittää huomiota, hän ei merkinnyt mitään, ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Vaikka hän olikin »rikoksellinen», ei hänen olemuksestaan uhonnut minkäänlaista synnin tuntua. »Luulen häntä syylliseksi. Vai olisinkohan sittenkin erehtynyt?» Adela ajatteli, sillä tämä kysymys kummitteli vielä silloin tällöin hänen tajunnassaan, vaikka se rouva Mooren lähdön jälkeen olikin lakannut vaivaamasta hänen omaatuntoaan. Puolustusasianajaja Mahomet Ali nousi nyt, esittäen kömpelösti ja sopimattoman ivallisesti kysymyksen, saisiko hänenkin turvattinsa istuutua korokkeelle. Indialainenkin voi näet joskus tuntea pahoinvointia, vaikka majuri Callendar ei tietenkään uskonut sitä, koska hän oli valtion sairaalan ylilääkäri.
— Uusi esimerkki heidän erinomaisesta huumorintajustaan, viserteli neiti Derek iloisesti.
Ronny katsoi herra Dasiin nähdäkseen, miten hän suoriutuisi näistä vaikeuksista. Herra Das tulikin levottomaksi ja antoi puolustusasianajajalle ankaran varoituksen.
— Suokaa anteeksi — nyt oli tullut tuon Kalkutasta kotoisin olevan etevän asianajajan vuoro. Hän oli komea ja kaunis, pitkä ja voimakas mies, jolla oli lyhyeksi leikattu harmaa tukka. — Mielestämme ei ole oikein, että niin monta eurooppalaista naista ja herraa istuu korokkeella, hän sanoi oikein oxfordilaisella äänellä. — Se vaikuttaa levottomuutta herättävästi todistajiimme» Heidän paikkansa on muun yleisön joukossa salissa» Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että neiti Quested jää korokkeelle, koska hän on ollut sairas, ja tulemme edelleenkin kohtelemaan häntä niin hienotunteisesti kuin suinkin, huolimatta niistä tieteellisistä totuuksista, jotka herra poliisipäällikkö äsken paljasti meille. Mutta muihin nähden panemme vastalauseemme.
— Lopettakaa tuo lörpötteleminen ja julistakaamme tuomio, mumisi majuri.
Hieno muukalainen katsoi kunnioittavasti oikeuden puheenjohtajaan.
— Myönnän sen, sanoi herra Das, koettaen toivottomuudessaan piilottaa kasvonsa paperin taakse. — Annoin vain neiti Questedille luvan tulla tänne korokkeelle. Hänen ystävänsä saavat hyväntahtoisesti siirtyä saliin.
— Hyvin tehty, Das, aivan oikein, sanoi Ronny niin rehellisesti, että se vaikutti häiritsevästi tunnelmaan.
— Pitäisikö meidän siirtyä takaisin saliin? Miten julkeaa! huudahti rouva Turton.
— Tule nyt vain, Mary, ja koeta tyyntyä, kuiskasi hänen puolisonsa.
— Mutta potilastani ei voida jättää oman onnensa nojaan.
— Onko teillä mitään sitä vastaan, herra Amritrao, että ylilääkäri jää tänne?
— Kyllä, koroke suo valtaa.
— Vaikka se onkin vain jalan korkuinen! No lähdetään sitten kaikki alas, sanoi piiripäällikkö koettaen nauraa.
— Kiitoksia paljon, sanoi herra Das suuresti huojentuneena. —Kiitoksia, herra Heaslop, kiitoksia kaikki naiset.
Ja koko seurue, neiti Questedkin mukaan luettuna, luopui lyhytaikaisesta ylennyksestään. Uutinen heidän nöyryytyksestään levisi äkkiä ja ulkona oleva väki puhkesi pilkkahuutoihin. Heidän yksityistuolinsa seurasivat heidän mukanaan. Mahomet Ali, jonka rotuviha teki aivan sokeaksi ja mahdottomaksi, vastusti niidenkin siirtoa. Kenen toimesta oli saliin tuotu erityisiä tuoleja, miksi ei Nawab Bahadurille oltu annettu yhtä ja niin edespäin? Kuulijat alkoivat jutella salissa olevista tavallisista ja erityisistä tuoleista, matoista ja jalan korkuisista korokkeista.
Mutta tämä pieni keskeytys oli tehnyt hyvää neiti Questedin hermoille. Hänen rohkeutensa kasvoi nyt, kun hän näki kaikki nämä saliin kokoontuneet ihmiset. Oli kuin hän jo edeltäkäsin olisi saanut kärsiä pahimman. Hän oli nyt aivan varma siitä, että hän kestäisi kaiken hyvin — se on, ilman minkäänlaista henkistä lamaannusta, ja hän ilmoitti Ronnylle ja rouva Turtonille tämän hyvän uutisen. Mutta he olivat liian kiihdyksissä englantilaisten arvon loukkauksesta, kiinnittääkseen huomiotaan siihen. Paikaltaan Adela saattoi katsella tuota luopiota, herra Fieldingiä. Adela oli kuitenkin nähnyt hänet paljoa paremmin korokkeelta ja tiesi hänen istuvan indialainen lapsi sylissään. Fielding valvoi jutun käsittelyä ja piti silmällä neiti Questediä. Kun heidän katseensa yhtyivät, käänsi Fielding katseensa syrjään, ikäänkuin välittömämpi kosketus ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan.
Puheenjohtajakin tunsi huojennusta. Hän oli voittanut taistelun korokkeesta ja hankkinut itselleen luottamusta. Hän koetti kuunnella tarkkaan ja puolueettomasti syytekirjelmää ja tahtoi unhottaa, että hänen myöhemmin piti julistaa tuomio sen perusteella. Poliisipäällikkö jatkoi järkähtämättä lukemistaan. Hän oli odottanut tällaisia julkeuden purkauksia, koska ne ovat alemman rodun puolelta luonnollisia tekoja, eikä osoittanut mitään vihaa Azizia kohtaan, häpeällistä halveksumista vain.
Syytekirjelmässä puhuttiin pitkälti niistä henkilöistä, jotka olivat antautuneet vangin petettäviksi, nimittäin Fieldingistä, palvelija Antonysta ja Nawab Bahadurista. Nämä kohdat olivat tuntuneet hyvin epäilyttäviltä neiti Questedistä, ja hän oli pyytänytkin poliisipäällikköä poistamaan ne. Mutta syyttäjät tahtoivat saada aikaan mahdollisimman ankaran tuomion ja koettivat todistaa hyökkäyksen suunnitelluksi. Ja kuvaillakseen Azizin strategiaa he esittivät oikeudelle Marabar-vuorten kartan, johon oli merkitty tiet, joita pitkin he olivat kulkeneet, ja se kaivo, jonka viereen he olivat leiriytyneet.
Puheenjohtaja näytti olevan hyvin kiinnostunut muinaistieteeseen.
Esitettiin erään luolan pohjapiirros, joka saattoi kelvata malliksi.Sitä sanottiin »buddhalaisluolaksi».
— Sen nimi pitäisi mielestäni olla jainluola eikä buddhalaisluola.
— Missä luolassa väkivalta tapahtui, jain- vai buddhalaisluolassa? kysyi Mahomet Ali sen näköisenä kuin hän olisi paljastanut salaliiton.
— Kaikki marabarluolat ovat jainluolia.
— Niin, sir, mutta missä jainluolassa?
— Saatte tuonnempana tilaisuuden tehdä tuollaisia kysymyksiä.
McBryde hymyili heidän tyhmyydelleen. Indialaiset takertuvat aina johonkin tuollaiseen. Hän tiesi vastapuolen toivovan kiihkeästi voivansa todistaa syytetyn muuallaolon. Vastaajat olivat koettaneet, vaikka tuloksettomasti, saada käsiinsä oppaan, ja Fielding ja Hamidullah olivat matkustaneet Kawa Doliin ja kävelleet ja mittailleet siellä kokonaisen kuutamoisen yön.
— Herra Lesley sanoo niitä buddhalaisiksi, ja hän tiennee hyvin sen asian. Mutta saanko kiinnittää huomiotanne piirustukseen? — Ja hän kuvaili mitä luolassa oli tapahtunut. Sitten hän kertoi neiti Derekin tulosta sinne, kuilua pitkin tapahtuneesta paosta, molempien naisten paluusta Chandraporeen ja tuosta neiti Questedin allekirjoittamasta asiakirjasta, jossa mainittiin kiikarista. Ja sitten seurasi päätodistus, kiikarin löytäminen vangin taskusta. — Minulla ei ole tällä haavaa mitään lisättävää, hän lopetti ottaen nenältään silmälasinsa. — Nyt aion kutsua esiin todistajani. Tosiseikat saavat puhua puolestaan. Vanki kuuluu ihmisiin, jotka viettävät kaksinaista elämää. Uskallan väittää, että hän on vajonnut asteettain. Hän on salannut elämänsä hyvin ovelasti, kuten hänen tyyppiinsä kuuluvat ihmiset tavallisesti tekevät, ja esiintynyt kunnioitettavana yhteiskunnan jäsenenä, niin että hänet kaiken hyvän lisäksi on vielä otettu valtion palvelukseenkin. Nyt pelkään hänen vajonneen niin syvälle, että häntä on mahdoton pelastaa. Hän esiintyi hyvin julmasti ja raa'asti erästä toista vierastaan, toista englantilaista naista kohtaan. Päästäkseen hänestä ja voidakseen esteettä toimeenpanna rikolliset aikeensa hän ahdisti naisen erääseen luolaan palvelijoittensa joukkoon. Mutta tämä ei kuulu asiaan.
Hänen viimeiset sanansa aiheuttivat uuden myrskyn ja äkkiä kaikui uusi nimi, rouva Mooren nimi, läpi salin. Mahomet Ali oli raivostunut, hänen hermonsa antoivat myöten ja hän huusi kuin mieletön kysyen, syytettiinkö hänen suojattiaan sekä murhasta että väkisinmakaamisesta ja kuka tuo toinen englantilainen nainen oli.
— En aio vedota häneen.
– Ette voikaan, koska olette vieneet hänet salaa pois maasta. Nainen on rouva Moore, ja hän olisi todistanut Azizin viattomuuden, sillä hän oli meidän puolellamme, hän oli indialaisraukkojen ystävä.
— Tehän olisitte itse voinut haastaa hänet todistajaksi, huusi oikeuden puheenjohtaja. — Mutta koska ei kumpikaan puoli ole haastanut häntä todistajaksi, ei kummallakaan ole oikeutta vedota häneen.
— Hänet piilotettiin meiltä, kunnes kaikki oli liian myöhäistä — minä en saanut tietää sitä, ennenkuin se oli myöhäistä — se on englantilaista oikeutta, tuota väärentämätöntä brittiläistä Rajta. Antakaa meille takaisin rouva Moore vain viideksi minuutiksi, niin hän pelastaa ystäväni ja puhdistaa hänen poikiensa nimen. Älkää sulkeko häntä pois, herra Das, peruuttakaa sananne, niin totta kuin itsekin olette isä! Ilmoittakaa minulle, mihin he ovat piilottaneet rouva Mooren…
— Jos sillä on mitään merkitystä, niin voin ilmoittaa äitini ehtineen jo Adeniin, sanoi Ronny kuivasti. Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asiaan, mutta hyökkäys oli hämmästyttänyt häntä.
— Häntä pidetään siellä vangittuna, koska hän tietää totuuden. Mahomet Ali oli melkein suunniltaan ja hänen kuultiin huutavan yleisen metelin vallitessa: — En välitä siitä, että tuhoan tulevaisuuteni, joudumme kuitenkin kaikki tuhon omiksi.
– Tällä tavalla ei puolusteta mitään asiaa, sanoi puheenjohtaja tyynnyttävästi.
— Minä en puolusta ettekä tekään tutki tätä juttua, koska me molemmat olemme orjia.
— Herra Mahomet Ali, olen jo kerran varoittanut teitä ja ellette istuudu, täytyy minun käyttää valtaani.
— Olkaa niin hyvä. Tämä oikeudenkäynti on pelkkää pilaa; minä menen matkoihini. Ja hän luovutti paperinsa Amritraolle, poistui ja huusi ovelta teeskennellysti, mutta hyvin kiihkeästi: — Aziz, Aziz, hyvästi ikuisiksi ajoiksi! — Meteli koveni, ja kansa, joka ei ymmärtänyt tavujen merkitystä, toisteli niitä kuin taikasanoja. Ne käännettiin indiaksi sanoilla Esmiss Esmoor ja niitä ruvettiin toistamaan kaduilla. Puheenjohtaja uhkaili ja karkoitti turhaan ihmisiä salista. Hän ei voinut mitään, ennen kuin meteli lakkasi itsestään.
— Odottamatonta, sanoi herra Turton.
Ronny koetti selittää. Ennenkuin hänen äitinsä oli matkustanut, oli hän puhunut Marabarista unissaan, erittäinkin iltaisin, jolloin palvelijatkin oleskelivat parvekkeella, ja hänen ristiriitaiset lausuntonsa oli nähtävästi myyty Mahomet Alille muutamista kolikoista; sellaista tapahtuu aina Idässä.
— Otaksuinkin heidän koettavan jotakin sen suuntaista. Miten nerokasta! — Hän katseli heidän ammottavia suitaan. — Heidän uskontonsakin laita on aivan samoin, hän lisäsi tyynesti. — He aloittavat, mutta eivät voi sitten hillitä itseään. Tuo teidän Dasinne säälittää minua, hänessä ei ole juuri kehumisen varaa.
— Herra Heaslop, kuinka ilkeitä he olivatkaan sekoittaessaan juttuun kiltin äitinne, sanoi neiti Derek kumartuen eteenpäin.
— Se oli vain temppu. Nyt voidaan ymmärtää, miksi he valitsivat juuri Mahomet Alin — vain senvuoksi, että hän sopivassa tilaisuudessa toimeenpanisi hälinän. Sellainen kuuluu hänen erikoisalaansa. — Mutta Ronnyn mielestä se oli sentään pahempaa kuin hän halusi sanoakaan. Oli järkyttävää kuunnella, kuinka hänen äitinsä nimi väännettiin Esmiss Esmooriksi, hindulaisen jumalattaren nimeksi.
»Esmiss Esmoor.Esmiss Esmoor.Esmiss Esmoor.Esmiss Esmoor…»
— Ronny —
— Mitä, rakkaani?
— Eikö tämä olekin kummallista?
— Pelkään sen tuntuvan sinusta kovin järkyttävältä.
— Vielä mitä. En välitä siitä vähääkään.
— No, sepä hyvä!
Adela oli puhunut luonnollisemmin ja vähemmän sairaalloisesti. Hän kääntyi ystäviensä puoleen ja sanoi:
— Älkää olko huolissanne minusta, tunnen nyt voivani paljoa paremmin kuin ennen. Minua ei pyörrytä ollenkaan, ja suoriudun tästä kyllä mainiosti. Kiitoksia teille kaikille, kiitoksia hyvin paljon kaikesta ystävällisyydestänne. Hänen täytyi huutaa kiitoksensa, koska Esmiss Esmooria vielä laulettiin.
Äkkiä se lakkasi. Tuntui kuin rukous olisi tullut kuulluksi ja pyhäinjäännökset näytetyksi. — Pyydän anteeksi virkatoverini puolesta, sanoi Amritrao kaikkien kummastukseksi. — Hän on päämiehemme läheinen ystävä ja antoi tunteillensa vallan.
— Herra Mahomet Ali saa itse esittää anteeksipyyntönsä, sanoi puheenjohtaja.
— Aivan niin, sir. Mutta me olemme juuri saaneet kuulla, että rouva Moorella oli ollut tiedossaan ratkaisevia todistuksia, jotka hän olisi halunnut esittää. Hänen poikansa kiiruhti kuitenkin hänen matkaansa, ennenkuin hän ehti esittää todistuksensa, ja senvuoksi Mahomet Ali menetti malttinsa; siihen vaikutti vielä ratkaisevasti sekin, että se tapahtui heti sen jälkeen, kun ainoata toista eurooppalaista todistajaamme, herra Fieldingiä, oli yritetty peloittaa. Herra Mahomet Ali ei olisi sanonut mitään, ellei poliisin taholta olisi vedottu rouva Mooreen. — Hän istuutui.
— Muuan syrjäasia on sekoitettu juttuun, sanoi puheenjohtaja. — Minun täytyy toistaa, ettei rouva Moore esiinny todistajana. Ei teillä, herra Amritrao, eikä teilläkään, herra McBryde, ole minkäänlaista oikeutta vedota tämän naisen puheeseen. Hän ei ole täällä eikä senvuoksi voi puhua mitään.
— No niin, peruutan lausuntoni, sanoi poliisipäällikkö väsyneesti. — Olisin tehnyt sen jo neljännestunti sitten, jos se olisi ollut mahdollista. Minulle hän ei merkitse mitään.
— Minä olen jo peruuttanut kaiken puolustusta koskevan, Amritrao sanoi. Sitten hän lisäsi lakimieshuumorilla: — Ehkä te voitte taivuttaa nuo ulkona olevat herratkin peruutukseen. Melu näet jatkui kadulla.
— Pelkään, ettei valtani ulotu niin pitkälle, sanoi Das hymyillen.
Niin palautettiin rauha, ja kun Adela nousi lausumaan todistuksensa, oli salissa tyynempää kuin istunnon alussa. Tuntijat eivät olleet hämmästyneitä. Alkuasukkaalta puuttuu kestävyyttä. Hän kiihoittuu helposti aivan pienestäkin seikasta, ja kun sitten ratkaiseva hetki tulee, ei hänen innostuksestaan ole enää mitään jäljellä. Hän hakee vain tilaisuutta tyytymättömyyden osoituksiin ja juuri sellaisen tilaisuuden hän oli luullut saavansa tuon vanhan naisen muka salaisesta poiskuljettamisesta. Azizin karkoitus ei tulisi enää suurestikaan kiihoittamaan häntä.
Mutta ratkaiseva hetki ei ollutkaan vielä koittanut.
Adela oli aina aikonut sanoa totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden, ja hän oli toistellut sitä kuin hyvin vaikeata tehtävää — vaikeata senvuoksi, että häntä luolassa kohdannut onnettomuus oli liittynyt hänen elämänsä toiseen osaan, hänen kihlaukseensa Ronnyn kanssa, tosin hyvin hauraalla renkaalla. Juuri ennen luolaanmenoaan hän oli ajatellut rakkautta ja kysynyt hyvin viattomasti Azizilta, miltä naimisissaolo tuntui, ja otaksui nyt tämän kysymyksen herättäneen Azizissa pahoja pyyteitä. Tämän seikan kertominen olisi ollut hyvin tuskallista, ja se olikin ainoa asia, jonka hän aikoi salata. Hän suostuisi kyllä kertomaan sellaisia yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet muut tytöt hämilleen, mutta hän ei uskaltaisi viitata omaan kömpelyyteensä, ja häntä kauhistutti julkinen kuulustelu siinä tapauksessa, että jotakin tulisi ilmi. Mutta noustuaan vastaamaan ja kuultuaan oman äänensä kaiun hän ei pelännyt edes sitäkään. Jokin uusi ja outo tunne suojeli häntä kuin kiiltävä haarniska. Hän ei ajatellut tapahtumaa eikä edes muistanut sitä tavallisella tavalla, vaan pikemminkin palasi uudelleen Marabar-vuoristoon ja kertoi siitä herra McBrydelle kuin jonkinlaisen pimeyden läpi. Tuon onnettoman päivän kaikki yksityiskohdat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka oli mahdollista, että huviretki oli voinut tuntua hänestä »ikävältä»? Nyt nousi aurinko jälleen, norsu odotti, kallioiden värittömät kasat kohosivat hänen ympärillään ja ensimmäinen luola tuli näkyviin. Hän meni sinne ja tulitikun liekki kuvastui kiiltäviin seiniin. Kaikki oli kaunista ja vaikuttavaa, vaikka hän silloin oli ollut sokea. Hän vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin. Niin, hän oli kiinnittänyt huomionsa kaivoon, mutta ei ollut kuullut sen nimeä; kyllä, rouva Moore oli väsynyt käytyään ensimmäisessä luolassa ja istuutunut varjoon puoleksi kuivuneen lammikon viereen. Hänen tyyni äänensä tuli kaukaa ja vaelteli totuuden polkuja, ja hänen takanaan toimivan leyhyttimen tuulahdukset ikäänkuin kääriytyivät hänen ympärilleen…
— … vanki ja opas veivät siis teidät mukanaan Kawa Doliin eikä ketään muita lähtenyt sinne. Niinkö?
— Tuolle kaikkein ihmeellisimmin muodostuneelle vuorelleko? Niin. Puhuessaan hän koetti muistella Kawa Dolia, oli näkevinhän sen seinien syvennykset ja tuntevinaan kuumuuden pistoksen kasvoissaan. Ja jokin pakotti hänet lisäämään: — Ei kukaan muu ollut tietääkseni mukana. Näytti siltä kuin olisimme olleet siellä kolmisin.
— Mainiota. Rinteen puolivälissä on penger tahi pikemminkin tasanne, jonka läheisyydessä on paljon luolia.
— Muistan sen kohdan.
— Menittekö yksinänne johonkin luolaan?
— Menin.
— Seurasika vanki teitä sinne?
— Nyt se mies on kiinni, sanoi majuri.
Adela ei vastannut. Oikeussali, paikka, jossa kysymys oli tehty, odotti vastausta. Mutta hän ei voinutkaan antaa sitä, ennenkuin Aziz oli tullut samalle näyttämölle, josta hän vastasi.
— Seurasiko vanki teitä sinne vai miten? toisti poliisipäällikkö tuolla yksitoikkoisella äänellä, jota molemmat käyttivät. Kysymykset ja vastaukset olivat ennalta sovittuja, niin ettei kuulustelun tämä osa tarjonnut minkäänlaisia yllätyksiä.
— Saanko puoli minuuttia miettimisaikaa, herra McBryde?
— Tietysti!
Adela oli näkevinhän edessään monta luolaa. Hän oli olevinaan yhdessä luolassa, mutta samalla hän olikin ulkona ja piti silmällä sisäänkäytävää, jonka kautta Azizin piti mennä luolaan. Hän ei kuitenkaan saanut häntä käsiinsä. Tässä kohden epäilys oli usein ahdistanut häntä raskaasti ja houkuttelevasti kuin vuoret itse. — En ole… Puhuminen oli vaikeampaa kuin näkeminen. — En ole siitä varma.
— Suokaa anteeksi, sanoi poliisipäällikkö.
— En voi olla aivan varma siitä…
-— En kuullut vastausta. Poliisipäällikkö näytti pelästyneeltä ja hänen suunsa sulkeutui mäjähtäen. — Te olette tuolla penkereen tapaisella ja menette sitten erääseen luolaan. Nyt kysyn teiltä, seurasiko vanki teitä sinne.
Adela pudisti päätään. — Olkaa hyvä ja sanokaa mielipiteenne.
— Ei! hän sanoi kovalla, tylyllä äänellä. Kuului pientä melua salista, mutta vielä ei kukaan muu kuin Fielding ymmärtänyt vastauksen merkitystä. Hän näki, että Adela oli saamaisillaan hermokohtauksen, ja tiesi ystävänsä pelastuneen.
— Mitä sanoittekaan? Olkaa hyvä ja puhukaa kovemmin. Puheenjohtaja kumartui eteenpäin.
— Pelkään erehtyneeni.
— Miten niin?
— Tohtori Aziz ei seurannut minua ensinkään luolaan.
Poliisipäällikkö heitti paperinsa syrjään, kokosi ne sitten ja sanoi tyynesti: — Jatketaan nyt, neiti Quested. Luen teille ääneen sanasta sanaan sen syytöskirjelmän, jonka te allekirjoititte huvilassani pari tuntia tapahtuman jälkeen.
— Suokaa anteeksi, herra McBryde, mutta te ette saa jatkaa. Tahdon itse kuulustella todistajaa. Ja yleisön pitää olla hiljaa. Jos se jatkaa puheinaan, annan tyhjentää salin. Neiti Quested, kohdistakaa sananne minulle, oikeuden puheenjohtajalle, koska minä ymmärrän niiden äärettömän suuren merkityksen. Muistakaa, neiti Quested, että olette vannonut puhuvanne totta.
— Tohtori Aziz ei seurannut minua lainkaan…
— Keskeytän lääkärinä käsittelyn, huusi majuri Turtonin käskystä, ja kaikki englantilaiset nousivat heti tuoleiltaan, kaikki nuo kookkaat valkoiset olennot, jotka peittivät pienen puheenjohtajan kokonaan näkyvistä. Indialaisetkin nousivat, sata asiaa tapahtui samalla kertaa, niin että jälkeenpäin antoi jokainen läsnäollut toisten läsnäolijoiden kertomuksista poikkeavan selostuksen romahduksesta.
— Te peruutatte siis syytöksenne? Vastatkaa! huusi oikeuden edustaja.
Jokin, Adela ei ymmärtänyt, mikä, piti häntä pystyssä ja auttoi häntä kestämään. Vaikka harhanäky olikin jo haihtunut ja hän oli palannut takaisin tähän inhoittavaan maailmaan, hän muisti sentään kaiken, mitä hän oli oppinut. Hyvitys ja tunnustus — niiden vuoro oli nyt. Hän vastasi kovalla jokapäiväisellä äänellä: — Minä peruutan kaikki.
— Se riittää. Istuutukaa. Herra McBryde, haluatteko jatkaa kuultuanne tämän selityksen?
Poliisipäällikkö katsoi todistajaansa, kuin tämä olisi ollut rikkinäinen kone, ja sanoi: — Oletteko mieletön?
— Älkää kyselkö häneltä enää mitään, sir. Teillä ei ole siihen enää mitään oikeutta.
— Suokaa minulle ajatusaikaa.
— Sahib, teidän täytyy luopua syytöksestä, sillä tästä näyttää tulevan häpeäjuttu! huusi Nawab Bahadur äkkiä raivokkaasti oikeussalin perältä.
— Se ei tule tapahtumaan! huusi rouva Turton yli kiihtyvän hälinän. — Kutsukaa toiset todistajat esiin. Tässähän ei kukaan meistä voi enää tuntea itseään turvalliseksi.
Ronny koetti hillitä häntä, mutta hän tyrkkäsi Ronnya vihaisesti ja alkoi sen jälkeen sättiä Adelaa.
Poliisipäällikkö astui muutamia askelia auttaakseen ystäviään ja sanoi sivumennessään yliolkaisesti tuomarille:
— Aivan oikein, luovun syytöksestäni.
Herra Das nousi nyt seisoalleen puolikuolleena kestetystä jännityksestä. Hän oli johtanut jutun käsittelyä, nipin napin johtanut sitä. Hän oli näyttänyt, että indialainenkin voi toimia tuomarina. Kaikille, jotka voivat käsittää hänen sanansa, hän huusi: — Vanki vapautetaan heti, minkään tahran likaamatta hänen mainettaan. Jutusta aiheutuneet kustannukset ratkaistaan toisessa järjestyksessä.
Mutta sitten loppuikin kuulijakunnan itsehillinnän heikko kuori. Ivallisia ja raivokkaita huudahduksia kuului sikin sokin, toiset huusivat ja kiroilivat, toiset suutelivat toisiaan tahi purskahtivat kiihkeään itkuun. Toisella puolen seisoivat englantilaiset palvelijoillensa turvissa, ja toisella puolen nähtiin Azizin kaatuvan pyörtyneenä Hamidullahin syliin. Toisella puolen voitto ja toisella tappio — vastakohtaisuus oli tällä hetkellä täydellinen. Mutta sitten palasi elämä tavallisiin monimutkaisiin uomiinsa, toinen toisensa jälkeen ihmiset tunkeutuivat ulos oikeussalista eri tarkoituksissa, ja hetkisen kuluttua ei näiden merkillisten kohtausten näyttämöllä ollut muita jäljellä kuin tuo kaunis puolialaston jumala. Huomaamatta lainkaan, että mitään tavatonta oli tapahtunut, hän jatkoi leyhyttimensä liikuttamista, katseli tyhjää verhokatosta ja kaatuneita tuoleja, samalla poljennollisen tahdikkaasti pannen vajoavat tomupilvet tupruamaan.
Neiti Quested oli luopunut omistaan. Hän poistui heidän luotaan joutuen indialaisten pikkukauppiaiden joukkoon, joka vei häntä mukanaan oikeussalin julkipuolen ulko-ovea kohden. Basaarien heikko omituinen lemu ympäröi hänet. Se oli miellyttävämpää kuin Lontoon köyhälistökorttelien ilma, mutta levottomuutta herättävämpää: erään vanhan miehen korvaan pistetty hyvänhajuinen pumpulitukko, betelilehtien jäännöksiä hänen mustien hampaittensa välissä, hajujauhetta, öljyjä — Idän hyvänhajuisten aineiden koko perinnäislemu, johon sekoittui ihmishien hajua, aivan kuin joku kuuluisa kuningas olisi joutunut häpeään, voimatta vapauttaa itseään tahi kuin auringon hehku olisi keittänyt ja polttanut kaikki maailman ihanuudet yhdeksi ainoaksi tahtaaksi. Ei kukaan välittänyt hänestä. He puristelivat toistensa käsiä hänen olkapäittensä yli ja huusivat ikäänkuin hänen lävitseen — sillä kun indialainen kerran päättää olla välittämättä hallitsijoistaan, hän ei kiinnitä heihin ollenkaan huomiotaan. Joutuen siten täydellisesti sen mahtavan sinfonian ulkopuolelle, jonka hän oli pannut alkuun, hänet heitettiin äkkiä suoraan Fieldingin syliin.
— Mitä te täällä teette?
Adela tiesi hänet vihollisekseen ja jatkoi senvuoksi matkaansa ulos auringonpaisteeseen vastaamatta.
Mutta Fielding huusi hänen jälkeensä: — Mihin menette, neiti Quested?
— En tiedä.
– Ette voi kulkea täällä tällä tavalla. Missä ovat vaunut, joissa tulitte tänne?
— Aion kävellä.
— Mutta sehän on mielettömyyttä! Odotetaan kapinaa… poliisit ovat tehneet lakon, eikä kukaan tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Miksi ette pysynyt ystävienne luona?
— Olisiko minun pitänyt seurata heitä? Adela virkkoi tyynesti. Hän tunsi itsensä tyhjäksi ja arvottomaksi, hänessä ei ollut enää ollenkaan rohkeutta.
— Te ette voi, koska se on jo liian myöhäistä. Kuinka voisitte nyt päästä takaisin yksityiseteiseen? Seuratkaa minua tätä tietä… nopeasti… otan teidät vaunuihini.
— Cyril, Cyril, älkää jättäkö minua! kuultiin Azizin murtuneen äänen huutavan.
— Tulen takaisin heti. Tätä tietä! Älkää vastustelko.
Hän tarttui Adelan käsivarteen. — Suokaa anteeksi käyttäytymiseni, mutta täällä ei ole ketään sellaista henkilöä, johon uskaltaisin täydellisesti luottaa. Lähettäkää vaununi takaisin huomenna jolloinkin teille sopivaan aikaan, olkaa niin ystävällinen.
— Mutta minne minä ajan sitten?
— Minne vain haluatte. Enhän minä voi tietää suunnitelmianne?
Vaunut olivat rauhallisesti paikoillaan kapealla, hiljaisella syrjäkadulla, mutta hevosia ei ollut, koska ajaja, joka ei ollut arvannut jutun käsittelyn näin äkkiä loppuvan, oli vienyt ne pois voidakseen käydä tervehtimässä jotakuta tuttavaansa. Adela nousi tottelevaisesti vaunuihin. Fielding ei voinut jättää häntä yksikseen, koska melu yhä kiihtyi ja sieltä täältä kuului jo uhkaavia ääniäkin. Basaarien läpi vievä pääkatu oli suljettu, ja englantilaiset pyrkivät syrjäkatuja pitkin oman siirtokuntansa alueelle. He olivat kiinni kuin hyönteiset verkossa ja olisivat kaikki helposti voineet joutua tuhon omiksi.
— Mutta mitä… mitä ihmettä te olette tarkoittanut kaikella tällä? huudahti Fielding äkkiä. — Onko se ollut ilveilyä, elämän tutkimista vai mitä?
— Sir, tämä on tarkoitettu teille, sir, keskeytti eräs ylioppilas, joka tuli juosten katua pitkin jasmiiniköynnös käsivarrellaan.
— En huoli siitä, menkää matkoihinne!
— Sir, minä olen hevonen, meistä tulee teidän hevosianne, huudahti toinen kohottaen vaunun aisat korkealle ilmaan.
— Rafi hyvä, hakekaa ajurini tänne.
— Ei, sir, tämä on meille suuri kunnia.
Fielding harmistui oppilaisiinsa. Kuta enemmän he häntä kunnioittivat, sitä vähemmän he tottelivat häntä, He vangitsivat hänet jasmiineista ja ruusuista valmistetuilla suopungeilla, antoivat vaunujen likasuojien raapia muureja ja lausuivat erään runon niin äänekkäästi, että koko katu tulvahti täyteen ihmisiä.
— Kiiruhtakaa, sir; vedämme teitä juhlasaatossa! Ja puolittain hellästi ja puolittain väkisin he työnsivät hänet vaunuihin.
— En tiedä, pidättekö tästä, mutta olette nyt kaikissa tapauksissa turvassa, Fielding sanoi neiti Questedille. Vaunut vedettiin kiskomalla pääkadulle, missä ne herättivät melkoista huomiota. Neiti Questediä inhottiin Chandraporessa niin kovasti, että hänen peruutuksensa oli tulkittu vihamielisellä tavalla, ja huhuttiin jumaluuden kurittaneen häntä kesken hänen valheitaan. Mutta nyt he riemuitsivat nähdessään hänen istuvan sankarillisen rehtorin vieressä (muutamat sanoivat häntä rouva Mooreksi), ja kiersivät köynnöksiä hänenkin ympärilleen. Puoleksi jumalina, puoleksi puettuina nukkeina, paksut kukkakiehkuraseppeleet kaulassaan, heitä molempia kiskottiin Azizin voitollisten vaunujen jäljessä. Mutta niihin kunnianosoituksiin, joiden kohteeksi he joutuivat, sisältyi hieman ivaakin. Englantilaiset pitävät aina yhtä. Niin kuului arvostelu. Ja tuskinpa se olikaan väärä. Fielding tunsi itsekin samaa ja tiesi, että jos jokin väärinkäsitys syntyisi ja hänen liittolaisensa hyökkäisivät tytön kimppuun, hänen olisi pakko uhrata henkensä hänen puolestaan. Mutta hän ei halunnut lainkaan kuolla hänen puolestaan, vaan iloita Azizin kanssa.
Minne kulkue oikeastaan oli menossa? Ystävien ja vihollisten luo, Azizin huvilaan, piiripäällikön huvilaan, Minto-sairaalaan, missä ylilääkäri pantaisiin »syömään maata» ja potilaat, joita he erehdyksestä luulivat vangeiksi, vapautettaisiin, Delhiin ja Simlaan. Oppilaat luulivat joukon suuntaavan kulkunsa maakuntaopistolle. Kun he tulivat muutamaan tienristeykseen, käänsivät he vaunut oikealle ja vetivät niitä juosten sivukatuja pitkin erästä mäkeä alas ja sitten muutamasta puutarhan portista mangoistutuksille. Mitä Fieldingiin ja neiti Questediin tulee, kaikki oli vielä toistaiseksi rauhallista ja tyyntä. Puut olivat täynnä kiilteleviä lehviä ja pieniä vihreitä hedelmiä, tomu lepäsi uneliaassa rauhassa; ja toiselta puolelta kohosivat puutarhahuvilan hienot siniset kaaret. — Sir, me tuomme tänne nuo toisetkin; sir, tämä on varmasti liian raskasta käsivarsillemme, kuuli Fielding sanottavan ympärillään. Hän pakeni virkahuoneeseensa ja koetti soittaa McBrydelle, mutta ei voinut, sillä langat oli katkaistu. Kaikki hänen palvelijansa olivat paenneet. Hän oli siis jälleen joutunut sellaiseen tilanteeseen, ettei hän mitenkään voinut jättää neiti Questediä oman onnensa nojaan. Hän luovutti neidille pari huonetta, hankki hänelle jääjuomia ja leivoksia ja pyysi häntä paneutumaan levolle. Hän noudatti itsekin neidin esimerkkiä, koska ei mitään muutakaan voitu tehdä. Hän oli levoton ja huolissaan kuunnellessaan kulkueen poistumista. Hänen hämmennyksensä oli turmellut pahoin hänen iloaan. Voitto oli kyllä saavutettu, mutta hyvin kummallinen voitto.
Juuri silloin Aziz huusi: — Cyril, Cyril! Hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen istuessaan kukitettuna ahtaissa vaunuissa Hamidullahin, Mahomet Alin ja omien pienten poikiensa kanssa, vaan tahtoi saada ympärilleen kaikki ne henkilöt, jotka pitivät hänestä. Voitto ei tuottanut hänelle mitään iloa, koska hän oli kärsinyt liian paljon. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänet oli vangittu, hän oli ollut tyyten lamassa; hän oli lyyhistynyt maahan kuin haavoitettu eläin, oli joutunut toivottomaksi, ei kuitenkaan pelosta, vaan siitä, että tiesi englantilaisen sanojen painavan vaa'assa enemmän kuin hänen. »Tämä on kohtaloni», hän sanoi, ja niin hän sanoi silloinkin, kun hänet vangittiin uudestaan Mohurramin jälkeen. Ainoa, mikä oli pysynyt tänä kauheana aikana, oli uskollisuus, ja vain sitä hän ajatteli vapautensa ensimmäisinä tuskallisina tunteina. — Miksi Cyril ei ole mukanamme? Käännytään ympäri! Mutta kulkue ei voinut kääntyä. Kuin ojaan joutunut käärme se tunkeutui eteenpäin ahtaan basaarin läpi maidanin suuren lammikon rannalle, missä se voi kääntyä ympäri päättämään saaliinsa kohtalosta.
— Eteenpäin! Eteenpäin! huusi Mahomet Ali, jonka kaikki lauseet olivat pelkkää kiljuntaa. — Alas piiripäällikkö, alas poliisipäällikkö!
– Mutta, Mahomet Ali, tämä ei ole järkevää, huomautti Nawab Bahadur, joka tiesi, ettei mitään voitu voittaa hyökkäämällä englantilaisten kimppuun, jotka olivat pudonneet omaan kuoppaansa ja saisivat nyt sinne jäädäkin. Hänellä oli sitäpaitsi paljon omaisuutta, minkävuoksi hän vastusti kaikkea anarkiaa.
Cyril, nyt hylkäät minut jälleen! Aziz huusi.
— Mutta jonkinlainen hyvässä järjestyksessä tapahtuva mielenosoitus on kuitenkin paikallaan, sanoi Hamidullah, — muuten he luulevat meidän pelkäävän.
— Alas ylilääkäri… pelastakaa Nureddin!
— Nureddinko?
— He kiduttavat häntä.
— Ah, hyvä Jumala… hänkin oli Azizin ystävä!
— Eivätkä kiduta. En halua, että pojanpoikani otetaan verukkeeksi sairashuonetta vastaan suunnitellulle hyökkäykselle, vastusti vanhus.
— Kyllä ne kiduttavat häntä. Callendar kerskaili siitä ennen oikeudenistuntoa. Kuulin hänen sanovan suoraan: »Olen kiduttanut tuota neekeriä».
— Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Sanoiko Callendar häntä neekeriksi?
— Hänen haavoihinsa pantiin pippuria antiseptisten aineiden asemesta.
— Herra Mahomet Ali, se on mahdotonta. Hituinen ankaruutta ei ole pojalle vahingoksi, koska hän on kurin tarpeessa.
— Pippuria. Niin ylilääkäri sanoi. He toivovat voivansa tehdä meistä lopun yksitellen, mutta siinä he erehtyvät.
Tämä uusi vääryys kiihdytti kansanjoukon raivoa. Tähän saakka siltä oli puuttunut päämäärä ja tyytymättömyyden syy. Kun se tuli Maidanille ja näki Minto-sairaalan vaaleankeltaiset seinät, hyökkäsi se kiljuen sinnepäin. Oli jo puolenpäivän aika. Maa ja taivas olivat sairaalloisen kelmeät ja pahuuden henki kiiruhti eteenpäin pitkin askelin. Vain Nawab Bahadur taisteli vastaan väittäen huhua valheeksi. Noin viikko sitten hän oli nähnyt pojanpoikansa olevan hyvässä turvassa. Mutta hänetkin vedettiin mukaan uutta kuilua kohti, vapautustyöhön, jonka tarkoituksena oli kostaa majurille pahoinpitelemällä häntä. Sitten seuraisi koko englantilaisen siirtokunnan vuoro.
Mutta onnettomuus torjuttiin; sen torjui tohtori Panna Lal.
Tohtori Panna Lal oli tarjoutunut todistamaan syyttäjän eduksi mielistelläkseen englantilaisia ja senkinvuoksi, että hän vihasi tohtori Azizia. Mutta kun oikeudenkäynnistä ei tullutkaan mitään, hän joutui hyvin tukalaan asemaan. Aikaisemmin kuin muut hän oivalsi onnettomuuden lähestyvän, livahti pois oikeussalista, ennenkuin herra Das oli lopettanut, ja ajoi täyttä laukkaa basaarien läpi lähestyvää raivoa pakoon. Sairaalassa hän olisi turvassa, koska majuri Callendar suojelisi häntä. Mutta majuria ei kuulunutkaan sinne, ja nyt olivat olosuhteet pahemmat kuin milloinkaan ennen, sillä tämä kansanjoukko himoitsi ilmeisesti verta. Sairaanhoitajatkin kuuluivat kapinallisiin eivätkä tahtoneet auttaa häntä takamuurin yli tahi pikemminkin hinasivat hänet ylös ja pudottivat jälleen takaisin maahan potilaitten suureksi huviksi. Kauhuissaan hän huusi, että »ihminen voi kuolla vain kerran» ja nilkutti pihan poikki ottamaan vastaan hyökkäystä. Hän tervehti indialaisten tapaan toisella kädellään pitäen toisessa vaaleankeltaista auringonvarjostinta. — Ah, suokaa minulle anteeksi! hän vaikeroi lähestyessään voittajien vaunuja. — Ah, tohtori Aziz, suokaa minulle anteeksi kaikki kurjat valheeni! Aziz istui vaieten paikoillaan, mutta toiset jännittivät kurkkunsa ja kohottivat leukansa pystyyn vihansa merkiksi. — Pelkäsin niin kovasti ja minua petettiin, jatkoi anoja. — Minulle valehdeltiin luonteestanne milloin siellä, milloin täällä ja yleensä kaikkialla. Ah, suokaa anteeksi vanhalle lääkäriraukalle, joka antoi teille maitoa, ollessanne sairaana. Ah, Nawab Bahadur ja jokainen muukin, joka tahtoo olla armelias, haluatteko anastaa pienen varastoni? Ottakaa vain jok'ainoa kirottu pullo!
Liikutettuna, mutta tarkkasilmäisenä hän näki heidän hymyilevän hänen huonolle englanninkielelleen, ja äkkiä hän ryhtyi ilveilemään, heitti auringonvarjostimensa maahan, potkaisi sitä ja näpsäytti itseään nenälle. Hän tiesi, mitä teki, ja muutkin tiesivät sen. Ei ollut ensinkään liikuttavaa eikä tavatonta nähdä tällaisen miehen alentavan itseänsä. Koska tohtori Panna Lal oli alhaista syntyperää, ei hänessä ollut mitään sellaista, mitä olisi voitu häväistä, ja hän päätti, viisaasti kyllä, antaa noiden toisten indialaisten tuntea itsensä ruhtinaiksi, koska se parantaisi heidän mielialaansa. Kun hän kuuli heidän haluavan Nureddinin mukaansa, hyppeli hän kuin vuohi, sipsutteli kuin kana ollakseen heille mieliksi. Sairaala pelastettiin, eikä Panna Lal kuolinpäiväänsä saakka voinut ymmärtää, miksi hän ei saanut koroitusta palkaksi senaamuisesta työstä. — »Nopeutta, sir, nopeutta teidän esimerkkinne mukaan», oli hänen perustelunsa pyytäessään sitä majurilta.
Kun Nureddin tuli pihalle kasvot kääreissä, huudettiin huojennuksesta, ikäänkuin bastilji olisi antautunut. Se oli kriitillisin hetki ja sitten onnistui Nawab Bahadurin päästä tilanteen herraksi. Hän suuteli nuorta miestä julkisesti ja alkoi puhua oikeudesta, rohkeudesta, vapaudesta ja viisaudesta tavalla, joka viilensi rahvaan intohimoja. Sitten hän ilmoitti luopuvansa englantilaisten hänelle antamasta arvonimestä ja jatkavansa elämäänsä yksityisenä henkilönä, pelkästään Zulfiqar-nimisenä, ja aikovansa matkustaa heti maatilalleen. Vaunut kääntyivät, joukko seurasi niitä, vaara oli ohi. Marabarluolat olivat koetelleet hirmuisesti paikallista hallintoa; ne muuttivat monen elämän vallan toiseksi tuhoten monen tulevaisuudenkin. Mutta ne eivät kyenneet kaatamaan yhtä maailmanosaa nurinniskoin, eivätkä edes sotkemaan yhden piirikunnankaan asioita.
— Me juhlimme illalla, sanoi vanhus. — Herra Hamidullah, valtuutan teidät hakemaan luoksemme ystävämme Fieldingin ja Amritraon ja ottamaan selville, pitääkö viimeksimainitulle valmistaa erityisiä ruokia. Muut seuraavat minua. Emme tietenkään lähde Dilkushaan ennen iltapäivän viileyttä. En tiedä, kuinka muiden herrojen laita on, mutta minun pääni on hieman kipeä ja toivon, että olisin muistanut pyytää hyvältä Panna Lalilta hiukkasen aspiriinia.
Sillä helle saapui omine vaatimuksineen. Kun se ei voinut tehdä heistä hulluja, se veltostutti heidät, ja ennen pitkää nukkuivat useimmat Chandraporen tappelupukareista. Englantilaisen siirtokunnan asukkaat pitivät jonkin aikaa vartiota hyökkäyksen pelosta, mutta pian vaipuivat hekin unien helmaan — tuohon maailmaan, jossa ihminen viettää kolmanneksen elämästään ja jota muutamat pessimistit pitävät iankaikkisuuden enteenä.
Koitti jo ilta, kun Fielding ja neiti Quested kohtasivat toisensa ja syventyivät ensimmäiseen monista kummallisista keskusteluistaan. Fielding oli toivonut herätessään saavansa todeta, että joku oli käynyt hakemassa pois neidin, mutta opisto pysyi edelleen eristettynä muusta maailmasta. Neiti Quested kysyi, saisiko hän »haastatella» häntä, mutta kun Fielding ei vastannut mitään, hän sanoi: — Voitteko te mitenkään selittää kummallista käytöstäni?
— En mitenkään, Fielding vastasi lyhyesti. — Miksi esititte sellaisen syytöksen, jonka kuitenkin lopulta aioitte peruuttaa?
— Niin, miksi?
— Minun pitäisi ehkä olla kiitollinen teille, mutta…
— En odota mitään kiitollisuutta. Luulin vain teidän mielellänne kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana.
— Tietysti, Fielding vastasi ärtyisästi ja tuntien olevansa kuin koulupoika. — Luulen kuitenkin, että meidän on turhaa ruveta väittelemään asiasta. Pulmakseni suoraan, olen tuon toisen puolen liittolainen tässä surullisessa jutussa.
— Ettekö mielellänne tahtoisi kuulla minunkin kantaani?
— Enpä juuri.
— Minun ei tietystikään pitäisi puhua tästä teille, mutta saatte kertoa puoluelaisillenne kaiken mitä sanon, sillä tämänpäiväisestä kurjuudesta on kaikissa tapauksissa koittanut suuri onni eikä minulla ole minkäänlaisia salaisuuksia enää. Kaikuni on poissa — olen nimittänyt korvieni suhinaa kaiuksi. Nähkääs, en ole voinut hyvin huviretkemme jälkeen, ja tuskinpa lienen ollut terve ennen sitäkään.
Hänen sanansa kiinnostivat hieman Fieldingiä, koska ne ilmaisivat sen, mitä hän itsekin oli joskus epäillyt.
— Millä tavalla olette ollut sairas? hän kysyi.
Adela painoi korvallistaan ja pudisti päätään.
— Se oli siis sitä, mitä heti epäilin vangitsemisen tapahduttua — harhanäky.
— Luuletteko sen tuntuvan sillä tavalla? Adela kysyi hyvin nöyrästi. —Mikä olisi voinut aiheuttaa tuollaisen harhanäyn?
— Marabarissa on varmasti täytynyt tapahtua jonkun seuraavista kolmesta seikasta, Fielding sanoi ryhtyen jo vastoin tahtoaan väittelyyn. — Tahi oikeammin sanoen jonkun seuraavista neljästä seikasta: Aziz on joko rikoksellinen, kuten teidän ystävänne luulevat, tahi sitten te olette keksinyt syytöksen ilkeydestä, kuten minun ystäväni uskovat, tahi olette nähnyt harhanäyn. Olen hyvin taipuvainen uskomaan — hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pitkin askelin — nyt, kun sanoitte minulle olleenne sairas jo ennen huviretkeäkin — ja se on hyvin tärkeä seikka todistusketjussa — että olette itse katkaissut kiikarinne hihnan ja että olette ollut luolassa yksinänne koko ajan.
— Ehkä…
— Voitteko muistaa, milloin ensi kerran aloitte tuntea olonne kummalliseksi?
— Silloin, kun join teetä luonanne puutarhamajassa.
— Ne olivat hyvin turmiolliset teekutsut. Aziz ja vanha Godbole sairastuivat myös jälkeenpäin.
— En ollut sairas — se, mitä tunsin, oli liian hämärää määriteltäväksi, ja kaikki oli sitäpaitsi liittynyt yksityisasioihini. Nautin laulusta… ja luullakseni juuri silloin jouduin alakuloisen tunnelman valtaan, vaikka en aluksi huomannutkaan sitä… ei, en voi sanoa, että se olisi ollut oikeastaan alakuloisuuttakaan, vaan pikemminkin jotakin sellaista kuin olisin elänyt vain puolilla voimillani. Niin, vain puolilla voimillani. Muistan seuranneeni herra Heaslopia Maidanille katsomaan polokilpailua. Tapahtui paljon muutakin — lienee yhdentekevää, mitä se oli — mutta joka tapauksessa tunsin olevani tavallista huonommassa kunnossa. On aivan varmaa, että olin sellaisessa tilassa huviretkellä, ja nyt te sanotte — siinä ei muutoin ole mitään, mikä järkyttäisi tai loukkaisi minua — te sanotte, että minä näin luolassa harhanäyn, että näin jotakin tuollaista, joka — vaikkakin hirmuisessa muodossa — saa muutamat naiset luulemaan, että heitä on kosittu, vaikka ei mitään sellaista ole tapahtunutkaan.
— Te suhtaudutte siihen kaikissa tapauksissa hyvin rehellisesti.
— Minut kasvatettiin rehelliseksi, mutta eipä se näy, ikävä kyllä, olevan minulle miksikään hyväksi.
Fielding tunsi olevansa jo suopeampi häntä kohtaan ja sanoi hymyillen:
— Se vie meidät taivaaseen.
— Niinköhän?
— Vie, jos vain taivas on olemassa.
— Ettekö te usko sen olemassaoloa, herra Fielding, jos saan luvan kysyä? Adela sanoi katsoen arasti häneen.
— En. Mutta uskon kaikissa tapauksissa rehellisyyden vievän meidät sinne.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Palataan nyt harhanäkyihimme. Pidin teitä tarkasti silmällä todistaessanne aamulla, ja jos ymmärsin oikein, katosi harhanäky tahi tuo, jota te sanotte puoleksi voimaksi, äkkiä.
Adela koetti palauttaa mieleensä, mitä hän oli tuntenut oikeussalissa, mutta ei voinut. Koko näky haihtui hänen mielestään heti, kun hän koetti muistella sitä. — Tapaukset esiintyivät minulle johdonmukaisessa järjestyksessä, hän sanoi vihdoin, mikä ei ollut laisinkaan totta.
— Luulen — ja tietysti kuuntelin hyvin tarkkaavaisesti toivoen teidän sekaantuvan puheissanne — luulen McBryde-raukan karkoittaneen teistä pahanhengen. Heti kun hän teki teille yksinkertaisen ja selvän kysymyksen, vastasitte puolestanne selvästi ja yksinkertaisesti, ja lyyhistyitte sitten vasta.
— Tarkoitatte, että hän karkoitti sillä tavoin pahanhengen. Luulin teidän tarkoittaneen, että minä olin nähnyt aaveen.
— Ei, niin pitkälle en tahdo mennä.
— On ihmisiä, joita kunnioitan sangen suuresti ja jotka näkevät aaveita, sanoi Adela melko tiukasti. — Niiden joukkoon kuuluu ystäväni rouva Moorekin..
— Hän on jo vanha nainen.
— Teidän ei mielestäni tarvitse olla yhtä epäkohtelias hänelle kuin hänen pojalleen.
— En aikonut olla epäkohtelias. Tarkoitin vain, että meidän on sitä vaikeampi vastustaa kaikkea yliluonnollista, kuta vanhemmiksi tulemme. Olen itsekin tuntenut sen. Työskentelen vielä ilman sitä, mutta kiusaus on suuri jo näin viidenviidettä ikäisenä kuvitella kaikki kuolleet jälleen eläviksi; tarkoitan omia kuolleita, koska muiden kuolleet eivät merkitse mitään.
— Mutta eiväthän kuolleet voi elää elämäänsä uudestaan.
— Pelkään, etteivät voi.
— Niin minäkin.
Nyt seurasi hetkisen väliaika, kuten usein järkeisuskon voiton jälkeen. Sitten Fielding pyysi miellyttävällä tavalla anteeksi käyttäytymistään herra Heaslopia kohtaan.
— Mitä sanoo tohtori Aziz minusta? kysyi Adela hetkisen kuluttua.
— Hän — hän ei ole kyennyt ajattelemaan mitään kurjassa tilassaan. Luonnollisesti hän on hyvin katkeroitunut, vastasi Fielding hieman hämillään, sillä se, mitä Aziz todellakin oli sanonut, ei ollut ainoastaan katkeraa, vaan rumaakin. Azizin ajatus oli ollut suunnilleen seuraava: »On suuri häpeä minulle, että minusta puhutaan sellaisen noidan yhteydessä». Ajatus, että häntä syytti sellainen nainen, jolta puuttui persoonallista kauneutta, oli raivostuttanut Azizia, sillä sukupuoliasioissa hän oli keikari. Tämä huomio oli sekä tyrmistyttänyt että huolestuttanut Fieldingiä. Rehellinen ja suora aistillisuus ei inhoittanut häntä, vaan tämä väärä keikariaistillisuus — se käsitys, että kauniin rakastajattaren ylläpitäminen on yhtä hienoa kuin auton omistaminenkin, mutta ruman elättäminen yhtä alentavaa kuin syöpäläisten sietäminen — sellainen oli tyyten vierasta Fieldingin omille tunteille, ja hänestä oli kuin muuri olisi kohonnut hänen itsensä ja Azizin väliin heti, kun näistä asioista ruvettiin puhumaan. Vaihtaakseen puheenaihetta Fielding sanoi: — Mutta antakaa minun lopettaa analyysini. Mehän olemme samaa mieltä siitä, ettei hän ole huono ihminen yhtä vähän kuin tekään, mutta emme ole vielä oikein varmoja siitä, oliko se harhanäky. On olemassa neljäskin mahdollisuus, jota emme saa sivuuttaa, nimittäin: oliko se ehkä joku muu?
— Tarkoitatteko opasta?
— Juuri häntä. Olen usein ajatellut sitä. Onnettomuudeksi Aziz sivalsi häntä kasvoihin, niin että hän pelästyi ja livisti tiehensä. Kaikki tämä vaikeutti tutkimusta suuresti eikä meillä ollut poliisia apunamme. Oppaan löytäminen ei näet merkinnyt sille mitään.
— Ehkäpä opas teki sen, sanoi Adela tyynesti; koko kysymys lakkasi äkkiä kiinnostamasta häntä..
— Vai olisikohan sen tehnyt joku noista pathaneista, joita on maleksinut piirikunnassa?
— Siis joku, joka oleskeli jossakin toisessa luolassa ja seurasi minua oppaan katsoessa muualle. Niin, se voi olla hyvinkin mahdollista.
Juuri silloin tuli Hamidullah huoneeseen eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä nähdessään heidät kahden kesken. Kuten kaikki Chandraporen asukkaat ei hänkään voinut ymmärtää neiti Questedin käyttäytymistä. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa viimeisen lauseen. — Halloo, rakas Fielding, sanoi hän. — Sain teidät vihdoinkin käsiini. Voitteko lähteä heti Dilkushaan?
— Hetikö?
— Toivon voivani lähteä täältä minuutin kuluttua, niin että älkää välittäkö minusta, sanoi Adela.
— Puhelinjohto on katkaistu eikä neiti Quested voi soittaa ystävilleen, selitti Fielding.
— On katkaistu paljon muutakin, enemmän kuin mitä milloinkaan saadaan korjatuksi, sanoi toinen. —
Mutta kaikissa tapauksissa olisi keksittävä jokin keino tämän neidin siirtämiseksi takaisin siviililinjoille. Sivistyksellähän on niin monenlaisia keinoja, hän sanoi katsomatta neiti Questediin.
Fielding, jonka mielestä tämä kohtaaminen voi yhtä hyvin tapahtua ystävällisestikin, sanoi: — Neiti Quested on selittänyt minulle hieman käyttäytymistään tänä aamuna.
— Ehkä ihmeitten aika on palannut takaisin. Ihmisten täytyy olla valmistuneita kaikkeen, sanovat filosofimme.
— Katsojista se varmaan näyttikin jonkinlaiselta ihmeeltä, sanoi Adela kääntyen hermostuneesti Hamidullahin puoleen. — Mutta todellisuudessa se johtui siitä, että minä käsitin tehneeni erehdyksen, ennenkuin se oli liian myöhäistä, ja että minulla oli jäljellä niin paljon itsehillintää, kuin tarvittiin sanoakseni sen. Siinä on tuon niin peräti ihmeellisen käyttäytymiseni koko totuus.
— Koko totuus tietenkin, aivan niin, vastasi Hamidullah vapisten raivosta, mutta hilliten itsensä, koska hän epäili Adelan ehkä virittävän toista loukkua. — Yksityisenä kansalaisena ja näin yksityisessä keskustelussa voin myöntää ihailleeni käytöstänne, ja ihastuin suuresti, kun lämminsydämiset oppilaamme peittivät teidätkin kukkaköynnöksillään. Mutta minä olen sentään herra Fieldingin tapaan melko kummissani, joka muuten on aivan liian heikko sana. Minä näen teidän raahaavan parhaan ystäväni lokaan, vahingoittavan hänen terveyttään ja tuhoavan hänen tulevaisuutensa tavalla, jota te ette voi käsittää senvuoksi, ettette tunne yhteiskuntaamme ettekä uskontoamme. Ja sitten te äkkiä esiinnytte todistajana ja sanotte: »Ah, ei, herra McBryde, kun kaikki otetaan huomioon, en ole ollenkaan varma asiastani; voitte yhtä hyvin päästää hänet vapaaksi». Olenko hullu? Niin kyselen itseltäni koko ajan? Onko tämä unta, ja jos niin on, milloin se alkoi? Ja ilman vähintäkään epäilystä se onkin uni, joka ei vielä ole loppunut. Sillä ymmärrän nyt, ettette vieläkään luovu ahdistamasta meitä, vaan aiotte nyt syyttää tuota vanhaa miesparkaa, joka opasti teitä luolissa.
— Ei ollenkaan, keskustelimme vain ajateltavista mahdollisuuksista,Fielding selitti.
— Kiintoisaa ajanvietettä, mutta hyvin pitkällistä. Tässä maassa asuu sataseitsemänkymmentämiljoonaa indialaista ja tietysti yksi heistä tuli luolaan. Joku, indialainen on rikollinen, sehän on päivänselvää. Ja koska, herra Fielding, nämä ajateltavat mahdollisuudet vaativat ehkä aikanne melkein kokonaan — hän laski kätensä englantilaisen olkapäälle ja pudisteli häntä hiljaa — niin ettekö luule, että olisi parempi lähteä heti Nawab Bahadurin maatilalle tahi oikeammin Zulfiqarin taloon, koska hän nyt toivoo meidän rupeavan nimittämään häntä siten.
— Mielelläni, minuutin kuluttua…
— Olen juuri päättänyt, minne menen, sanoi neiti Quested. — Menen hotelliin.
— Ettekö te lähdekään Turtonien luo? kysyi Hamidullah silmät suurina. —Luulin teitä heidän vieraakseen.
Chandraporen hotelli oli keskinkertaistakin huonompi, eikä siellä luultavasti ollut palvelijoitakaan. Fielding, joka ajatteli itsenäisesti, vaikka hän vieläkin kallistui Hamidullahin puolelle, sanoi hetkistä myöhemmin: — Minulla on teille parempi ehdotus, neiti Quested. Teidän pitää jäädä tänne opistoon. Minä viivyn poissa ainakin pari päivää ja saatte siksi aikaa koko talon haltuunne ja voitte tehdä täällä millaisia suunnitelmia haluatte.
— En suostu siihen, sanoi Hamidullah korostaen hyvin selvästi tyytymättömyyttään. — Tämä ehdotus on hyvin huono. Voi olla mahdollista, etteivät mielenosoitukset ole vieläkään lopussa. Ajatelkaa, kuinka silloin käy, jos opistoa vastaan hyökätään. Te saisitte vastata neidin turvallisuudesta, rakas ystävä.
— He voivat yhtä hyvin hyökätä hotelliakin vastaan.
— Tietysti, mutta siinä tapauksessa te ette ole minkäänlaisessa vastuussa.
— Aivan niin. Minä olen jo aiheuttanut tarpeeksi vaivaa ja huolta.
— Siinä sen kuulitte. Neiti myöntää sen itsekin. En pelkää minkäänlaista hyökkäystä meikäläisten puolelta — teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka siivosti he käyttäytyivät sairaalan edustalla — mutta meidän pitää olla varuillamme poliisin salaisesti valmistelemaa hyökkäystä vastaan, jonka tarkoituksena on saattaa teidät huonoon valoon. McBrydellä on tarpeeksi jätkiä käytettävänään siihen tarkoitukseen, ja tämä juuri soisi hänelle sopivan tilaisuuden.
— Älkää te huolehtiko ollenkaan siitä asiasta. Hän ei mene hotelliin, sanoi Fielding, joka oli luonnostaan myötämielinen kaikkia sorrettuja kohtaan. Osaksi senvuoksi hän nyt väistyi Azizin sivulta ja päätti olla jättämättä tyttöraukkaa oman onnensa nojaan. Hän oli sitäpaitsi alkanut uudestaan kunnioittaa häntä, mikä oli seuraus heidän keskustelustaan. Sillä vaikka neidin kylmä opettajatarkäytös ei ollutkaan muuttunut, ei hän enää tutkinut elämää, vaan elämä tutki häntä. Hänestä oli tullut todellinen ihminen.
— Mutta minne hän sitten menee? Me saamme hänet aina taakaksemme!
Neiti Quested ei ollut voittanut puolelleen Hamidullahin myötätuntoa. Jos hän olisi ollut kovasti liikutettu oikeussalissa, vaipunut kokoon, lyönyt rintoihinsa ja huutanut Jumalaa avukseen, hän olisi vedonnut hänen mielikuvitukseensa ja jalouteensa, jotka molemmat ominaisuudet Hamidullahilla oli runsain määrin. Mutta samalla kuin Adela oli nostanut taakan Hamidullahin itämaiselta sielulta, hän oli jäähdyttänyt sen niin, että Hamidullah tuskin voi uskoa häntä vilpittömäksi, eikä hän itse asiassa sellainen ollutkaan Hamidullahin näkökannalta katsottuna. Sillä koko hänen käyttäytymisensä nojautui kylmään oikeudentuntoon ja rehellisyyteen. Peruuttaessaan syytöksensä hän ei tuntenut mitään hehkuvaa rakkautta niitä kohtaan, joille hän oli tehnyt vääryyttä. Totuus ei ole totuutta tässä vaativaisessa maassa, ellei se liity hyvyyteen ja taaskin hyvyyteen, aivan kuten Sana, joka oli Jumalan tykönä, on myös Jumala. Ja tytön uhrautuvaan menettelyyn, joka länsimaisen katsantokannan mukaan oli hänelle suureksi kunniaksi, luultiin täällä voitavan oikeudenmukaisesti suhtautua kylmästi, koska se ei, vaikka se tulikin hänen sydämestään, kuitenkaan sisältänyt hänen sydäntään. Muutamat oppilasten lahjoittamat kukkakiehkurat olivat ainoa korvaus, jonka India antoi hänelle.
Mutta missä hän saa päivällistä ja missä hän nukkuu? Minä sanon täällä, juuri täällä, ja jos jätkät tulevat ja iskevät häntä päähän, saa hän iskun päähänsä. En voi muuta tehdä. Mitä te arvelette, neiti Quested?
— Olette hyvin ystävällinen. Minun pitäisi vastata myöntävästi, mutta olen samaa mieltä kuin herra Hamidullah. En saa todellakaan aiheuttaa teille enää huolia. Luulen, että minun on viisainta palata takaisin Turtonien luo pyytämään itselleni yösijaa, mutta jos he karkoittavat minut, täytyy minun mennä hotelliin. Poliisipäällikkö ottaisi minut kyllä vastaan, mutta rouva Turton sanoi aamulla, ettei hän halua nähdä minua enää milloinkaan. — Adela puhui ilman katkeruutta tahi, Hamidullahin käsityskannan mukaan, ilman persoonallista ylpeyttä. Hänen ainoa tarkoituksensa oli aiheuttaa niin vähän vaikeuksia kuin suinkin.