— Teidän on paljon parempi jäädä tänne kuin antautua tuon mielettömän naisen loukattavaksi.
— Onko hän mielestänne sellainen? Olin samaa mieltä ennen, mutta en enää.
— No niin, tuossa on meillä ratkaisu, sanoi asianajaja, joka oli mennyt ikkunaan. — Tuolla tulee pormestari. Hän ajaa kolmannen luokan vaunuissa pysyäkseen tuntemattomana eikä hänellä ole palvelijaakaan mukanaan, mutta tuolla hän joka tapauksessa tulee.
— Vai niin. Hän tulee siis vihdoinkin.
— Vihdoinkin, sanoi Adela tiukasti, ja sellaisella äänellä, ettäFieldingin oli pakko katsahtaa häneen.
— Hän tulee, hän tulee, hän tulee! Minä kumarran syvään. Minua vapisuttaa.
— Tahtoisitteko kysyä häneltä, mitä hän haluaa, herra Fielding?
— Hän haluaa tietysti tavata teitä.
— Mutta ehkäpä hän ei edes tiedä minun olevan täällä.
— Puhun hänen kanssaan ensin, jos niin haluatte.
Kun Fielding oli mennyt, sanoi Hamidullah tytölle purevan ivallisesti: — Todellakin, todellakin! Pitikö teidän vielä asettaa Fielding tällekin nöyryytykselle alttiiksi? Hän on todellakin aivan liian hienotunteinen. – Adela ei vastannut ja heidän välillään vallitsi senvuoksi ehdoton hiljaisuus, kunnes heidän isäntänsä palasi.
— Hänellä on muutamia uutisia teille, Fielding sanoi.
— Te voitte tavata häntä kuistissa. Hän ei mielellään tule sisään.
— Pyysikö hän minua tulemaan sinne?
— Vaikka hän ei olisi pyytänytkään, luulen teidän sentään menevän, sanoi Hamidullah.
Adela oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: Hän lausui muutamia kiitollisia sanoja rehtorille kaikesta siitä ystävyydestä, jota rehtori oli osoittanut hänelle päivän kuluessa.
— Nyt se on, Jumalan kiitos, ohi, huomautti Fielding. Hän ei seurannutAdelaa kuistiin, koska hän ei halunnut tavata Ronnyä toistamiseen.
— Kieltäytyminen tulemasta sisään oli loukkaus hänen puoleltaan.
— Tuskinpa hän olisi voinut tulla esiintymiseni jälkeen kerhossa. Heaslop on oikeastaan selviytynyt kunnialla asiasta. Kohtalo on muuten käsitellyt häntä melko kovasti tänään. Hän on juuri saanut sähkösanoman äitinsä kuolemasta.
Todellako? Rouva Mooren kuolemasta siis. Hyvin ikävää, sanoi Hamidullah melko välinpitämättömästi.
— Hän kuoli merellä.
— Helteeseen, luullakseni.
— Niin kai.
— Toukokuu ei ole sopiva aika vanhojen naisten matkustaa.
— Aivan niin. Heaslopin ei olisi pitänyt sallia hänen lähteä ja hän tietää sen. Lähdetäänkö nyt?
— Odotetaan hieman, kunnes tuo onnellinen pari on poistunut talosta… He ovat todellakin kiusallisen vitkastelevia. Mutta nyt muistankin, Fielding, ettette te usko kohtaloon. Mutta minäpä uskon. Tämä on rangaistus Heaslopille siitä, että hän lähetti pois todistajamme siinä tarkoituksessa, ettemme voisi todistaa Azizin muuallaoloa.
— Menette liian pitkälle väittäessänne sellaista. Tuon vanhan naisraukan todistuksella ei olisi ollut mitään arvoa. Mahomet Ali olisi saanut huutaa ja meluta mielensä mukaan. Rouva Moore ei olisi mitenkään voinut nähdä Kawa Dolin läpi, vaikka olisi halunnutkin. Vain neiti Quested saattoi pelastaa Azizin.
— Rouva rakasti Azizia, väittää Aziz itse, ja hän rakasti Indiaakin jaAziz rakasti häntä.
— Rakkaus ei tee todistajaa arvokkaammaksi. Jokaisen asianajajan pitäisi tietää se. Mutta minä näen, rakas Hamidullah, että Esmiss Esmoor-legendaa valmistellaan Chandraporessa enkä halua estää sen kehitystä.
Toinen hymyili ja katsoi kelloaan. Kuolemantapaus oli järkyttänyt heitä molempia, mutta he olivat keski-ikäisiä miehiä, joiden tunteet olivat kohdistuneet toiselle taholle, eikä senvuoksi voitu odottaakaan, että tällaisen vähemmän tutun henkilön kuolema olisi herättänyt heissä syvempää surua. Vain jokaisen omat kuolleet merkitsevät jotakin. Vaikka yhteisen surun tunne saikin heidät hetkiseksi valtoihinsa, haihtui se kuitenkin pian. Ja kuinka saattaisi olla mahdollistakaan, että yksityinen inhimillinen olento voisi surra kaikkia niitä onnettomuuksia, joita tapahtuu maailmassa ja jotka eivät koske ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin eläimiä, kasveja, ehkäpä kiviäkin. Sielu väsyy silmänräpäyksessä, ja pelosta, että se menettää senkin vähän, mitä se ymmärtää, se kääntyy jälleen takaisin entiselle elämänreitilleen, jonka tottumus tahi kohtalo on sille viitoittanut, ja kärsii siellä. Fielding oli tavannut vainajan vain pari kolme kertaa. Hamidullah oli nähnyt hänet kerran kaukaa, ja he tunsivat paljon suurempaa kiinnostusta Dilkushassa alkavaa juhlaa, tuota voittoateriaa kohtaan, jonne he voittajien tapaan tulisivat sangen myöhään. He sopivat siitä, että he vasta huomenna kertoisivat Azizille rouva Mooresta, koska Aziz oli pitänyt hänestä, ja tämä surullinen uutinen voisi senvuoksi turmella hänen ilonsa.
— Tämä on sietämätöntä! mumisi Hamidullah, sillä neiti Quested palasi takaisin.
— Herra Fielding, kertoiko Ronny teille uudesta onnettomuudestaan?
Fielding kumarsi.
— Oh! Neiti istuutui ja näytti jäykistyvän kuvapatsaaksi.
— Heaslop odottaa teitä, luulemma.
— Kaipaan niin yksinäisyyttä. Hän oli paras ystäväni ja paljon suuremman arvoinen minulle kuin Ronnylle. En voi seurustella nyt Ronnyn kanssa… En osaa selittää sitä… Ettekö te sentään voisi osoittaa minulle niin suurta ystävällisyyttä, että sallisitte minun jäädä tänne?
Hamidullah kirosi äidinkielellään.
— Mielelläni, mutta mitä herra Heaslop siitä sanoo?
— En kysynyt sitä häneltä, koska me molemmat olimme liian järkytettyjä. Tämä on niin mutkallista, ei lainkaan sellaista, millaisiksi onnettomuudet tavallisesti kuvitellaan. Me kaipaamme molemmat yksinäisyyttä voidaksemme ajatella. Olkaa niin ystävällinen ja menkää puhuttelemaan uudelleen Ronnyä.
— Hänen pitäisi mielestäni tulla sisään tällä kertaa, sanoi Fielding, joka piti jatkuvaa myöntymistä arvoaan alentavana. — Olkaa niin hyvä ja pyytäkää hänet sisään.
Neiti Quested palasi pormestarin kanssa. Tämä oli puoleksi murtunut, puoleksi taistelunhaluinen — tosiaankin kummallinen sekoitus — ja puhkesi heti ristiriitaisiin selityksiin. — Tulin tänne noutamaan neiti Questediä, mutta hänen vierailunsa Turtonien luona on lopussa, enkä minä toistaiseksi ole vielä ehtinyt järjestää mitään. Kotini on jälleen muuttunut nuorenmiehen asunnoksi —
Fielding keskeytti hänet kohteliaasti. — Teidän ei tarvitse selittää enempää, neiti Quested jää tänne. Tahdoin vain saada varmuuden siitä, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Neiti Quested, teidän on parasta lähettää hakemaan oma palvelijanne tänne, jos hänet vain voidaan löytää, mutta jätän kaikissa tapauksissa määräyksen palvelijoilleni, että he tekisivät kaiken voitavansa hyväksenne, ja ilmoitanpa vielä partiolaisillekin asiasta. He ovat pitäneet vartiota täällä opistossa aina sen sulkemisesta saakka. Luulen todellakin teidän olevan täällä aivan yhtä hyvässä turvassa kuin missä tahansa muualla. Torstaina tulen takaisin.
Sillä aikaa oli Hamidullah, joka oli päättänyt kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa aiheuttaa viholliselleen tuskia, sanonut Ronnylle: — Kuulimme puhuttavan, sir, että äitinne on kuollut. Saanko kysyä, mistä sähkösanoma oli lähetetty?
— Adenista.
— Ah, mutta tehän ilmoititte oikeudessa hänen saapuneen terveenäAdeniin.
— Mutta hän kuoli matkalla sinne, huomautti Adela. — Hän oli jo kuollut silloin, kun hänen nimeään huudettiin aamulla. Hänet on varmaankin haudattu mereen.
Olipa sen asian laita miten hyvänsä, se hillitsi kuitenkin Hamidullahia, niin että hän luopui raakuudestaan, joka oli järkyttänyt ennenkaikkea Fieldingiä. Kun neiti Questedin opistoon sijoittumisen yksityiskohdista neuvoteltiin, hän oli vaiti koko ajan sanoen vain kerran Ronnylle: — On kai selvää, ettei herra Fielding eikä kukaan meistä ole vastuunalainen neidin turvallisuudesta maakuntaopistossa, minkä Ronnykin myönsi. Sitten hän katseli hieman vahingoniloisesti noiden kolmen englantilaisen puolikohteliasta käyttäytymistä. Hänen mielestään Fielding oli menetellyt tavattoman tyhmästi ja raukkamaisesti, ja nuorten ylpeyden puute hämmästytti häntä. Kun he tunnin kuluttua olivat matkalla Dilkushaan, hän sanoi Amritraolle, joka seurasi heitä: — Herra Amritrao, oletteko ajatellut, kuinka suuren vahingonkorvauksen neiti Quested saa maksaa?
— Kaksikymmentätuhatta rupiaa [rupia, brittil. Indian hopearaha, n. 1/10 puntaa].
Ei mitään muuta sanottu, mutta lausunto kauhistutti silti Fieldingiä. Hän ei voinut sietää ajatusta, että tältä hauskalta, rehelliseltä tytöltä riistettäisiin rahat ja ehkäpä vielä sulhanenkin. Hän oli äkkiä näkevinään Adelan edessään. Ja koska tämä armoton ja äärettömän pitkä päivä oli väsyttänyt hänet loppuun, hän kadotti tavallisen, terveen käsityksensä ihmisten keskinäisistä suhteista ja ajatteli, ettemme me ole olemassa itsessämme, vaan ainoastaan suhteessamme toisiin — käsitys, jota logiikka ei millään tavalla tue ja joka oli aikaisemmin juolahtanut hänen mieleensä vain kerran, tuona onnettomuuden jälkeisenä iltana, jolloin hän kerhon parvekkeelta oli nähnyt Marabar-vuorten kourien ja haarakkeiden kasvavan, kunnes ne ulottuivat yli koko öisen taivaan.
— Aziz, oletko hereillä?
— En, jutelkaamme. Ruvetaan haaveilemaan tulevaisuudesta.
— En kykene siihen.
— Hyvää yötä sitten, rakas ystävä.
Juhlapidot olivat loppuneet ja sen osanottajat lepäilivät herra Zulfiqarin maatalon katolla nukkuen tahi katsellen tähtiä moskiittiverkkojen läpi. Juuri heidän kohdallaan oli Leijonan tähtisikermä ja Reguluksen loistava kehrä näytti niin suurelta ja kirkkaalta, että se muistutti tunnelia, ja kun sellainen ajatus kerran oli pälkähtänyt päähän, näyttivät kaikki muutkin tähdet tunneleilta.
— Oletko tyytyväinen päiväntyöhömme, Cyril? jatkoi ääni vasemmalta.
— Oletko sinä?
— Olen vain syönyt liikaa, muuten kyllä. Kuinka on vatsasi ja pääsi laita? Luulen Panna Lalin ja Callendarin saavan potkut.
— Chandraporessa tulee epäilemättä tapahtumaan paljon muutoksia.
— Ja sinä saat koroituksen.
— He eivät voi hevin alentaakaan minua, vaikka he kyllä mielellään tekisivät sen.
— Me vietämme joka tapauksessa lomamme yhdessä ja matkustamme Kashmiriin, ehkäpä Persiaan saakka, sillä minä saan paljon rahaa. Ne maksetaan minulle korvaukseksi moraaliani vastaan tehdystä syytöksestä, hän selitti kyynillisen tyynesti. — Niin kauan kuin sinä olet minun kanssani, ei sinun tarvitse maksaa penniäkään. Olen aina toivonut sitä ja nyt olen sen vihdoinkin saanut onnettomuuksieni korvaukseksi.
— Olet saanut suuren voiton, aloitti Fielding.
— Tiedän sen, hyvä ystävä, tiedän sen eikä sinun äänesi tarvitse ollenkaan muuttua noin juhlalliseksi eikä huolestuneeksi. Tiedän sinun aikovan sanoa tämän jälkeen: »Ah, vapauta neiti Quested kokonaan maksusta, niin että englantilaiset voivat sanoa: 'Kas siinäpä vasta alkuasukas, joka osaa käyttäytyä herrasmiehen tapaan. Elleivät hänen kasvonsa olisi noin mustat, voitaisiin hänet melkein valita kerhon jäseneksi'». Mutta sinun kansalaistesi kiitos ei kiinnosta minua enää, koska minusta on tullut kaiken englantilaisuuden vastustaja. Jos minusta olisi tullut sellainen aikaisemmin, olisin pelastunut monesta ikävyydestä.
— Tarkoitatko näillä sanoillasi minuakin?
— Mennäänkö kaatamaan vettä Muhammed Latifin kasvoille? Hän käyttäytyy niin hullunkurisesti unissaan.
Azizin sanat eivät sisältäneet mitään kysymystä, ne olivat vain keskeytys. Fielding ymmärsi ne siten, ja syntyi äänettömyys, jonka aikana heikko tuulenhenkäys lakaisi miellyttävästi talon kattoa. Juhla-ateria oli ollut hauska, vaikkakin meluisa, ja nyt nautti kirjava seurue toimettomuuden siunauksista, mikä on tuntematonta länsimaissa, joissa joko työskennellään tahi niskoitellaan. Täällä sivistys kuljeksii kuin aave hakien keisarikunnan raunioita; se ei tule näkyviin suurissa taideteoksissa ja sankarillisissa teoissa, vaan jalosukuisten indialaisten liikkeissä, kun he istuvat tahi makaavat. Fielding, joka oli pukeutunut alkuasukasten pukuun, oppi omasta erinomaisesta kömpelyydestään tajuamaan ensiksikin sen, että kaikki hänen liikkeensä johtuivat välttämättömyyden pakosta, kun sitävastoin Nawab Bahajurin ojentaessa kätensä ottaakseen ruokaa tahi Nureddinin taputtaessa käsiään jollekin laululle luotiin taideteos, joka ei kaivannut minkäänlaisia selityksiä. Tämä liikkeiden vitkallinen rauhallisuus — kun kaikki otetaan huomioon, on se juuri sitä rauhaa, jota ei voida ymmärtää — vastaa seuraelämässä Yogaa [Yoga, indial. uskonnollis-filos. järjestelmä]. Se esiintyy silloin, kun toiminnan sekamelska lakkaa, ja paljastaa sivistyksen, jota länsimaat voivat hämmentää, mutta ei milloinkaan saavuttaa. Käsi ojennetaan eteenpäin ikuisiksi ajoiksi, taivutetussa polvessa on jotakin haudan iankaikkisuudesta, muistuttamatta kuitenkaan sen synkkyydestä. Aziz oli täynnä kulttuuria tänä iltana, hän oli täydellinen, arvokas ja melkein luoksepääsemätön, ja toinen tunsi itsensä perin onnettomaksi sanoessaan: — Niin, sinun pitää todellakin käyttäytyä kiltisti neiti Questediä kohtaan. On paikallaan, että hän maksaa kaikki kulusi, mutta älä kohtele häntä kuin voitettua vihollista.
— Onko hän varakas? Sinä saat ottaa siitä selon.
— Se rahasumma, josta puhuttiin päivällisillä, jolloin te kaikki olitte niin hilpeitä, saattaisi hänet vararikkoon, ja sehän onkin aivan kohtuuton. Katsohan nyt…
— Kyllä minä näen, vaikka nyt onkin hieman pimeä. Näen, että Cyril Fielding on hyvin kiltti poika ja paras ystäväni, mutta muutamissa tapauksissa hölmö. Sinä luulet, että minä, antamalla neiti Questedin päästä huokealla asiasta, voisin hankkia itselleni ja indialaisille yleensä paremman maineen. Ei ollenkaan. Se tulkittaisiin arkuudeksi ja yritykseksi hankkia itselleen julkista tunnustusta. Olen todella päättänyt lopettaa kaikki suhteeni brittiläiseen Indiaan. Otan toimen jossakin muhamettilaisessa valtiossa, esimerkiksi Hyderabadissa tahi Bhopalissa, missä englantilaiset eivät enää voi loukata minua. Älä koetakaan neuvoa minua muuhun.
— Erään pitkän keskustelun aikana neiti Questedin kanssa…
— En halua ollenkaan kuunnella selostuksiasi noista pitkistä keskusteluista.
— Rauhoituhan nyt. Erään pitkän keskustelun aikana neiti Questedin kanssa aloin päästä selville hänen luonteestaan. Se ei ollut niinkään helppoa, koska hän on niin naurettava. Mutta hän on täydellisesti vilpitön ja hyvin rohkea. Kun hän huomasi olevansa väärässä, antoi hän itselleen töytäyksen ja tunnusti sen. Tahtoisin sinun ymmärtävän, mitä se merkitsee. Kaikki hänen ympärilleen kokoontuneet ystävänsä, koko brittiläinen Raj, pakottivat häntä eteenpäin. Mutta hän pysähtyikin ja antoi asian mennä päin seiniä. Hänen asemassaan minä olisin antanut kaiken mennä menojaan. Mutta hän pysähtyi, ja hänestä olisi melkein tullut kansallissankaritar, elleivät oppilaani olisi vieneet meitä eräälle syrjäkadulle ennen väkijoukon innostumista. Kohtele häntä hyvin. Hänen ei pitäisi todellakaan saada kokea niin pahaa tässä maailmanosassa. Tiedän, mitä kaikki nuo — hän viittasi katolla lepääviin — tulevat vaatimaan, mutta sinä et saa kuunnella heitä. Ole laupias. Toimi, kuten joku noista kuudesta mogulikeisaristasi tahi kuin kaikki nuo kuusi yhdessä.
— Eivät edes mogulikeisaritkaan olleet armeliaita, ennenkuin heiltä pyydettiin anteeksi.
– Hän tulee pyytämään anteeksi, jos vain siitä on kysymys, Fielding huudahti nousten istualleen. — Teen sinulle nyt ehdotuksen. Sanele minulle sellainen anteeksipyyntö kuin vain haluat ja huomenna tähän aikaan saat sen allekirjoitettuna haltuusi.
— »Rakas tohtori Aziz! Toivon että olisitte seurannut minua luolaan.Olen hirmuinen vanha noita ja se oli minun viimeinen mahdollisuuteni».Suostuuko hän allekirjoittamaan senkin?
— Hyvää yötä sitten, on jo aika ruveta nukkumaan.
— Niinpä niin, hyvää yötä.
— Toivoisin, ettet olisi sanonut niin, jatkoi Fielding hetkisen kuluttua. — Se on sinussa ainoa piirre, johon en voi mukautua.
— Minä puolestani voin mukautua kaikkeen sinussa, niin että mitä on tehtävä?
— Loukkasit minua sanomalla sen. Hyvää yötä.
Seurasi lyhyt väliaika, ja sitten sanoi haaveileva, mutta syvästi liikutettu ääni: — Cyril, päähäni on juolahtanut jotakin, joka tulee tyydyttämään tunteellista mieltäsi. Aion neuvotella rouva Mooren kanssa.
Fielding aukaisi silmänsä, mutta kun hän näki kaikki nuo tuhannet tähdet, ei hän voinut vastata. Ne vaiensivat hänet.
— Hänen mielipiteensä saa ratkaista, koska luotan häneen ehdottomasti. Jos hän neuvoo minua antamaan anteeksi tytölle, teen niin. Hän ei neuvo minua mihinkään sellaiseen, mikä voisi loukata todellista kunniaani, kuten sinä ehkä voisit tehdä.
— Puhutaan siitä huomenna.
— Eikö ole kummallista? Unohdan aina, että hän on jo matkustanut pois Indiasta. Kun he kiljuivat hänen nimeään oikeussalissa, tunsin, että hän oli läsnä siellä. Olin sulkenut silmäni, huumasin itseäni tahallani tukahduttaakseni tuskani. Juuri nyt unhotin itseni jälleen. Minun on pakko kirjoittaa hänelle. Nyt hän on jo kaukana täältä matkalla Ralphin ja Stellan luo.
— Keiden luo?
— Muiden lapsiensa luo.
— En ole kuullutkaan, että hänellä on muitakin lapsia.
— Rouva Moorella on kaksi poikaa ja yksi tyttö, kuten minullakin. Hän kertoi sen minulle moskeassa.
— Tunsin häntä hyvin vähän.
— En minäkään ole tavannut häntä kuin kolmesti, mutta tiedän hänet silti itämaalaiseksi.
— Sinulla on hyvin vilkas mielikuvitus… Neiti Questediä et tahdo kohdella jalomielisesti, mutta rouva Moorea kohtaan olet ylen ritarillinen. Neiti Quested on kuitenkin käyttäytynyt kiltisti tänään aamupäivällä, kun sitä vastoin tuo vanha nainen ei ole milloinkaan tehnyt mitään hyväksesi. On pelkkää kuvittelua, että hän olisi todistanut sinun hyväksesi; se on vain palvelijain juoruja. Tunteesi eivät näytä milloinkaan olevan oikeassa suhteessa kohteeseensa, Aziz.
— Ovatko tunteet sitten kuin pussillinen perunoita, jotka voidaan myydä määrättyyn hintaan? Olenko minä kone? Tämän jälkeen saan varmaankin kuulla, että tuhlaan loppuun tunteeni käyttämällä niitä.
-— Voisi hyvinkin niin käydä. Se tuntuu todennäköiseltä. Kukaan ei voi syödä leipäänsä kuluttamatta sitä, ei hengen maailmassakaan.
— Jos sinä olisit oikeassa, ei ystävyyskään merkitsisi mitään; kaikki muuttuu vain antamiseksi ja ottamiseksi tahi antamiseksi ja takaisin antamiseksi, mikä on vastenmielistä. Yhtä hyvin voisimme silloin kaikki hypätä tuon rintasuojuksen yli ja tappaa itsemme. Onko sinussa jotakin hullusti tänä iltana, koska sinusta on tullut niin aineellinen?
— Sinun tylyytesi on pahempaa kuin minun aineellisuuteni.
— Onko sinulla vielä jotakin valittamista?
Hän oli hyväntuulinen ja ystävällinen, mutta vaarallinen. Vankeusaika oli ikäänkuin uurtanut määrättyjä kanavia hänen luonteelleen; se ei enää milloinkaan leijailisi yhtä laajalle kuin ennen. — On näet paljon parempi, että kerrot minulla kaikki vaikeutesi, jos tahdomme pysyä hyvinä ystävinä. Sinä et pidä rouva Mooresta ja sinua harmittaa se, että minä pidän hänestä, mutta ajan oloon tulet sinäkin pitämään hänestä.
Kun ihmistä, joka todellisuudessa on kuollut, luullaan eläväksi, muuttuu keskustelu sairaalloiseksi. Fielding ei voinut enää kestää jännitystä, vaan huudahti: — Surullinen velvollisuuteni on ilmoittaa sinulle, että rouva Moore on kuollut.
Mutta Hamidullah, joka oli kuunnellut heidän keskusteluaan alusta saakka, ei sallinut minkään pilata juhlaillan tunnelmaa. Hän huusi Azizille viereisestä vuoteesta: — Aziz, hän koettaa vain petkuttaa sinua. Älä usko sitä veijaria.
— En toki uskokaan, vastasi Aziz, joka oli tottunut tällaisiinkin piloihin.
Fielding ei enää jatkanut. Tosiseikat ovat tosiseikkoja ja kaikki saisivat joka tapauksessa heti aamulla kuulla uutisen rouva Mooren kuolemasta. Mutta se ajatus järkytti häntä, etteivät ihmiset missään tapauksessa ole oikein kuolleita, ennenkuin täydellisesti tiedetään heidän kuolleen. Niin kauan kuin vielä on olemassa jokin heitä koskeva väärinkäsitys, ovat he tavallaan kuolemattomia. Muuan kokemus hänen omasta elämästään tuki tätä käsitystä. Monta vuotta sitten hän oli menettänyt hyvän ystävänsä, naisen, joka oli uskonut kristittyjen taivaaseen ja vakuuttanut hänelle, että he tämän ajallisen elämän satunnaisten vaiheitten jälkeen tapaisivat toisensa siellä. Fielding oli omasta puolestaan selvästi ja rehellisesti jumalankieltäjä, mutta hän kunnioitti ystäviensä mielipiteitä, mikä on olennaista kaikessa ystävyydessä. Ja jonkin aikaa oli hänestä todella tuntunut aivan siltä, kuin kuollut olisi odottanut häntä, mutta kun tämä mielikuva särkyi, jätti se jälkeensä tyhjyyden, joka painoi melkein kuin velka. »Tämä on todellinen loppu», hän oli ajatellut, »minä annoin hänelle kuoliniskun». Ja tänä iltana hän oli koettanut tappaa rouva Mooren Nawab Bahadurin talon katolla, mutta rouva väisti vielä häntä ja tunnelma pysyi muuttumattomana. Pian kohosi kuu taivaanrannan takaa — tuo vaalea kehrä, joka ennustaa päivänkoittoa — hetkisen kuluttua aloittivat ihmiset ja härät ainaisen touhuamisensa, ja miellyttävä välinäytös, jota hän oli yrittänyt lyhentää, päättyi luonnollisella tavalla.
Rouva Moore oli sittenkin kuollut, upotettu meren syvyyteen, laivan keulan vielä osoittaessa etelään, sillä Bombaystä tulevat laivat eivät voi kääntyä Eurooppaa kohden, ennenkuin ovat kiertäneet Arabian eteläisimmän kärjen. Hän oli siis nyt syvemmällä tropiikeissa kuin hän konsanaan oli ollut kiinteällä maalla, nyt kun aurinko viimeisen kerran hyväili häntä ja hänen ruumiinsa haudattiin toisen Indian, Indian valtameren, syvyyteen. Hän jätti jälkeensä ikävän tunnelman, koska merellä sattunut kuolemantapaus antaa laivalle huonon maineen. Kuka tämä rouva Moore oli oikeastaan ollut? Kun laiva saapui Adeniin, lähetteli rouva Mellanby sähkösanomia, kirjoitteli kirjeitä ja teki kaiken, mikä asiaan kuului, mutta varamaaherran rouvia eivät kiinnosta lainkaan tällaiset kokemukset, ja hän toisti: — Ehdin seurustella raukan kanssa vain pari tuntia, kun hän sairastui; tämä kaikki on ollut todellakin tarpeettoman ikävää ja turmelee minulta koko kotimatkan. Aave seurasi laivaa Punaisenmeren poikki, mutta sen ei onnistunut päästä mukaan Välimerelle. Jossakin Suezin tienoilla tapahtuu aina seuraelämän muutos; se, mikä on sopinut Aasialle, menettää luonnollisuutensa, ja Eurooppa alkaa sekaantua peliin. Tämän vaihdoksen aikana unhotettiin rouva Moore kokonaan.
Port Saidin luona tuli kolkko meluisa pohjola vastaan. Ilma oli niin kylmä ja tuulinen, että sen matkustajien mielestä olisi pitänyt tuntua siinäkin maassa, josta he olivat lähteneet, mutta siellä ilma vain muuttui yhä kuumemmaksi tavallisen lainalaisuutensa mukaan.
Chandraporessa aikaansai kuolemantapaus lempeämpiä ja kestävämpiä jälkiä. Siellä sepitettiin legenda, että eräs englantilainen oli tappanut äitinsä senvuoksi, että äiti oli koettanut pelastaa erään indialaisen hengen. Siihen sisältyi kaikissa tapauksissa sen verran totuutta, että se suututti viranomaisia. Joskus oli tapettu vain lehmä ja joskus oli villisian hampailla varustettu krokotiili ryöminyt maalle Gangeksesta. Tällaisia loruja on vaikeampi kumota kuin tavallisia valheita. Ne piiloutuvat roskakasoihin ja liikkuvat silloin, kun ei kukaan ole katsomassa. Yhteen aikaan kerrottiin paristakin eri haudasta, joissa Esmiss Esmooren maalliset jäännökset muka lepäsivät. loinen niistä oli nahkurintehtaan ja toinen tavaramakasiinin läheisyydessä. Herra McBryde kävi katsomassa molempia ja näki niiden vaiheilla jo palvomisen merkkejä, saviruukkuja ja sensemmoista. Mutta koska hän oli kokenut virkamies, hän ei ollut tästä tietääkseenkään, ja viikon parin kuluttua unhotettiin koko juttu. — Siinä on propagandaa takana, hän sanoi unhottaen, että noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset vielä asettuivat asumaan maaseudulle, he kuolemansa jälkeen muuttuivat joskus paikallisiksi pahoiksihengiksi, ehk'eivät aivan kokonaisiksi jumaliksi, mutta ainakin sellaisten osiksi, siten, että heidät lisäniminä tahi viittauksina liitettiin johonkin sellaiseen, mikä oli jo entuudestaan olemassa, aivan niinkuin pienet jumalat ovat suurten jumalien käskyläisiä ja nämä taasen filosofien Brahman alamaisia.
Ronny toisti itsekseen, että hänen äitinsä oli lähtenyt Indiasta omasta halustaan, mutta hänen omatuntonsa ei ollut puhdas. Hän oli käyttäytynyt huonosti äitiä kohtaan ja hänen piti joko katua, mikä merkitsi henkistä täyskäännöstä, tahi olla edelleen epäystävällinen häntä kohtaan. Hän valitsi tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuinka väsyttävä äiti oli ollutkaan suojellessaan Azizia! Ja kuinka huono vaikutus hänellä oli ollut Adelaan! Ja nyt hän vieläkin aiheutti vaikeuksia naurettavilla »haudoillaan» ja selkkauksillaan alkuasukasten kanssa. Äiti ei tietenkään voinut sille mitään, mutta hän oli harrastanut samanlaisia mielettömiä asioita jo eläessäänkin, ja sen kirjoitti Ronny muistiin hänen debetpuolelleen. Monet seikat aiheuttivat nuorelle miehelle vaikeuksia — kuumuus, kaupungissa vallitseva jännittynyt tilanne, maaherran odotettu vierailu, Adelan arvoitus — ja rouva Mooren indialaistuttaminen punoi ne kaikki yhteen luonnottomaksi köynnökseksi. Mitä tapahtuu ihmisen äidille, kun hän kuolee? Hän pääsee luultavasti taivaaseen, mutta kaikissa tapauksissa hän katoaa. Ronnyn uskonto oli tuota sterilisoitua lajia, joka kestää troopillisissakin maissa. Menipä hän milloin tahansa moskeaan, luolaan tahi temppeliin, hän ei luopunut englantilaisen kirkon katsantokannasta, ja tuomitsi velttoudeksi kaikki yritykset muiden uskontojen ymmärtämiseksi. Hän kokosi ajatuksensa ja karkoitti äidin mielestään. Ajan oloon hän asettaisi kyllä sisar- ja velipuolineen taulun hänen muistokseen Northamptonshiren kirkkoon, missä hän tavallisesti oli käynyt sunnuntaisin. Siihen kaiverrettaisiin hänen syntymä- ja kuolinvuotensa ja ilmoitus siitä, että hänet oli haudattu mereen. Se riittäisi.
Ja Adela — hänkin saisi lähteä matkoihinsa. Ronny oli toivonut, että tyttö itse ehdottaisi sitä. Hän ei voinut mitenkään mennä naimisiin Adelan kanssa, koska se olisi merkinnyt hänen uransa loppua. Surkuteltava Adela raukka! Hän oleskeli vieläkin, Fieldingin kohteliaisuuden nojalla, maakuntaopistossa — sopimattomasti ja nöyryyttävästi kylläkin, mutta ei ainoakaan englantilaisen siirtokunnan perhe halunnut häntä luokseen. Ronny siirsi kaikki yksityiskeskustelut siihen saakka, kunnes tuomio julistettaisiin. Aziz oli nimittäin haastanut Adelan oikeuteen saadakseen häneltä vahingonkorvausta. Sitten Ronny pyytäisi Adelalta vapauttaan. Adela oli tappanut hänen rakkautensa, joka ei konsanaan ollut ollutkaan niin erittäin elinvoimainen. He eivät olisi milloinkaan menneet kihloihin, ellei tuota onnettomuutta olisi tapahtunut heidän ajaessaan Nawab Bahadurin autolla. Adela kuului nyt hänen päättyneeseen, kypsymättömään ylioppilasaikaansa — Grasmereen, vakaviin keskusteluihin, kävelyretkiin ja muuhun sellaiseen.
Piirikunnan maaherran vierailu oli seuraava Marabarpulman aiheuttama askel. Sir Gilbertillä oli valistuneita mielipiteitä, vaikkei hän itse ollut erikoisen valistunut.
Koska hän pitkän uransa aikana sihteerinvirastossa ei ollut persoonallisesti joutunut tekemisiin indialaisten kanssa, hän saattoi puhua heistä ennakkoluulottomasti ja pahoitella rotueroavaisuuksia. Hän oli hyvin tyytyväinen jutun päättymisestä ja onnitteli Fieldingiä sen johdosta, että Fielding alusta alkaen oli asettunut tuolle ainoalle laajakatseiselle, järkevälle ja inhimilliselle kannalle.
— Näin meidän kesken sanoen, hän jatkoi — Fielding inhosi salaisuuksia, mutta sir Gilbert tahtoi itsepäisesti uskoa hänelle niitä — ovat tuolla mäellä asuvat ystävämme hoitaneet koko asian alun perin hyvin huonosti, koska he eivät ole ymmärtäneet, että kellon osoittimet liikkuvat eteen- eivätkä taaksepäin. Mutta seuraavan asian hän sanoi voivansa taata: rehtori saisi vastaanottaa hyvin ystävällisen pyynnön ruveta uudestaan kerhon jäseneksi, ja hän pyysi, ei, vaan vaatikin rehtoria hyväksymään sen. Hän palasi hyvin tyytyväisenä takaisin korkeuksiinsa. Kuinka paljon neiti Questedin pitäisi maksaa ja mitä oikeastaan oli tapahtunut luolassa — ne olivat paikallisia yksityisseikkoja, jotka eivät kuuluneet hänelle.
Fielding huomasi sekaantuneensa yhä enemmän neiti Questedin asioihin. Opisto pysyi suljettuna, ja hän söi ja nukkui Hamidullahin luona, niin ettei ollut olemassa mitään syytä, miksi neiti ei voinut oleskella siellä, jos niin tahtoi. Hänen sijassaan Fielding olisi jo lähtenyt matkoihinsa päästäkseen kuulemasta Ronnyn niukkoja ja hajamielisiä kohteliaisuuksia, mutta Adela odotti, että hiekka hänen tuntilasissaan juoksisi loppuun. Rakennus asuttavaksi ja puutarha kuljeskeltavaksi lyhyinä viileinä hetkinä oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ja Fielding saattoi lahjoittaa ne hänelle. Onnettomuus oli saanut Adelan tajuamaan rajoituksensa, ja nyt huomasi Fieldingkin, mikä hieno ja uskollinen ihminen hän oli. Hänen nöyryytensä oli liikuttavaa. Hän ei milloinkaan napissut kovaa kohtaloaan, vaan piti sitä tyhmyytensä oikeutettuna rangaistuksena. Kun Fielding vihjaili hänelle, että persoonallinen anteeksipyyntö Azizille olisi paikallaan, hän sanoi surullisesti: — Tietysti. Minun olisi pitänyt käsittää se itsekin, mutta vaistoni ei ilmaise minulle milloinkaan mitään. Miksi en kiiruhtanut hänen jälkeensä oikeudenkäynnin loputtua? Kirjoitan tietysti anteeksipyynnön, mutta ettekö te tahtoisi sanella sitä?
He kyhäsivät yhdessä kirjeen, joka oli täynnä vakavia ja liikuttavia lauseita, mutta kirjeenä se ei ollut ollenkaan liikuttava. — Kirjoitanko uuden? hän kysyi. — Tahdon tehdä vaikka mitä hävittääkseni olemattomiin aikaansaamani pahan. Voin tehdä tuon oikein ja tämän oikein, mutta kun ne molemmat yhdistetään, ei siitä tule mitään. Se on juuri se, mikä minussa on hullusti. En ole ymmärtänyt sitä ennenkuin nyt. Luulin, että minä, olemalla oikeudenmukainen ja tiedonhaluinen, selviäisin kaikista vaikeuksista.
— Kirjeemme ei kelpaa mihinkään, vastasi Fielding, — eräästä yksinkertaisesta syystä, johon meidän on paras suhtautua rehellisesti. Teillä ei ole mitään todellista tunnetta Azizia eikä indialaisia kohtaan yleensä.
Neiti Quested myönsi sen.
— Ensi kerran tavatessamme toisemme tahdoitte oppia tuntemaan Indiaa ettekä indialaisia, ja minä ajattelin silloin: »Sillä tavalla ei pitkälle päästä». Indialaiset tietävät, pitääkö joku heistä vai ei — siinä ei kukaan voi heitä pettää. He eivät tyydy milloinkaan pelkkään oikeudentuntoon, ja senvuoksi onkin brittiläinen keisarikunta perustettu hiekalle.
— Mutta pidänkö minä sitten kenestäkään? sanoi neiti Quested.
Hän piti luultavasti Heaslopista, ja Fielding vaihtoi puheenaihetta, koska tämä tytön elämän puoli ei liikuttanut häntä.
Hänen indialaiset ystävänsä olivat toiselta puolen hieman ylimielisiä. Voitto, joka olisi tehnyt englantilaisista tekopyhiä, teki heistä röyhkeitä. He tahtoivat saada aikaan hyökkäyksen ja koettivat panna sen toimeen hakemalla uusia vääryyksiä ja valitusten aiheita, joista useat olivat täysin perättömiä. He kärsivät siitä pettymyksestä, joka tavallisesti seuraa taistelua. Se, minkä puolesta taistellaan, ja se, mitä voitetaan, eivät ole milloinkaan samoja asioita; jälkimmäisellä on arvonsa, ja vain pyhimykset luopuvat voiton hedelmistä; mutta se kuolemattomuuden loiste, joka on niille ominaista, haihtuu heti, kun ne otetaan käteen. Vaikka sir Gilbert olikin ollut armollinen, melkeinpä liehitteleväkin, ei hänen edustamansa järjestelmä ollut millään tavalla pistänyt niskaansa ikeeseen. Brittiläinen herruus jäi valtaan yhtä läpitunkevana ja vastenmielisenä kuin aurinko, eikä siitä, mitä tämän jälkeen oli tehtävä, ollut selvillä edes Mahomet Alikaan. Yritettiin äänekkäillä puheilla ja naurettavalla pikkumaisuudella, mutta kaiken sen takana piili vilpitön, vaikkakin epämääräinen sivistyksen kaipuu. — Herra Fielding, meidän kaikkien täytyy tulla sivistyneiksi heti.
Aziz oli ystävällinen ja mahtipontinen. Hän tahtoi, että Fielding »liittyisi Itään», kuten hän sanoi, ja jatkaisi elämäänsä myötämielisessä riippuvaisuussuhteessa siihen. — Voit luottaa minuun, Cyril. — Sitä ei voitu epäilläkään, eikä Fieldingillä ollut mitään, mikä olisi sitonut häntä omiinsa. Mutta hänestä ei tosiaankaan voinut tulla toista Muhammed Latifia. Kun he kiistelivät siitä, sukeltautui näkyviin jonkinlainen rotuvihollisuus, ei katkera, vaan välttämätön kuin heidän ihonsa väri: kahvinruskea helakanharmaata vastaan. Ja Azizin oli tapana lopettaa seuraavasti: — Etkö ymmärrä, että olen sinulle kiitollinen avustasi ja tahdon palkita sinua? Tähän vastasi toinen aina: — Jos haluat palkita minua, niin luovu vaatimasta neiti Questediltä korvausta.
Azizin tunteettomuus Adelaa kohtaan vaivasi Fieldingiä. Miltä näkökannalta hyvänsä katsottuna oli oikeinta, että häntä kohdeltaisiin suopeasti. Eräänä päivänä Fielding koetti vedota rouva Mooren muistoon. Hänen kuolemansa oli surettanut kovasti lämminsydämistä Azizia; hän itki kuin lapsi ja käski kolmen lapsensakin itkeä. Epäilemättä hän oli suuresti rakastanut ja kunnioittanut rouva Moorea. Fieldingin ensimmäinen koe epäonnistui kokonaan. Vastaus kuului: — Näen kyllä, mihin tahdot päästä. Mutta minä haluan kostaa heille. Miksi minun pitäisi sietää loukkauksia ja kärsimyksiä, miksi he saisivat lukea taskuissani olleet kirjeet ja viedä vaimoni valokuvan poliisiasemalle? Sitäpaitsi tarvitsen nuo rahat molempien poikieni kasvatukseen, kuten olen hänelle selittänytkin. — Mutta hän alkoi vähitellen taipua, eikä Fielding epäillyt käyttämästä hieman noituuttakin avukseen. Heti kun korvauksesta tuli puhe, hän mainitsi kuolleen nimen. Aivan samalla tavalla kuin muut intoilijat löysivät haudan rouva Moorelle, hän loi Azizin sydämeen epämääräisen kuvan hänestä, sanomatta mitään sellaista, minkä tiesi vääräksi, mutta esittäen sellaista, mikä saattoi ehkä olla kaukana totuudesta. Aziz mukautui äkkiä. Hän tunsi, että rouva Moore tahtoi hänen säästävän tuota naista, jonka oli määrä mennä naimisiin hänen poikansa kanssa ja että se oli ainoa kunnianosoitus, jonka hän voi suoda hänelle. Kiihkeässä ja kauniissa rakkauden purkauksessa hän luopui koko vahingonkorvauksesta vaatien ainoastaan kulujansa. Se oli kaunista hänen puoleltaan, mutta se ei vaikuttanut vähääkään englantilaisiin, kuten hän oli otaksunutkin. He pitivät häntä edelleen syyllisenä, eivätkä luopuisi siitä mielipiteestään koskaan. Vieläkin kuiskailevat eläkettään nauttivat angloindialaiset Tuntridge Wellsissä tahi Cheltenhamissa toisilleen: — Tuo Marabarjuttu, joka kumottiin senvuoksi, ettei tyttö raukka voinut todistaa, oli toinen ikävä juttu.
Kun asia siten oli virallisesti päätetty, meni Ronny, joka juuri odotti siirtoa toiselle paikkakunnalle, Fieldingin pakeille sanoen lyhyesti tavalliseen tapaansa: — Tahtoisin kiittää teitä neiti Questedille suomastanne avusta. Hän ei tule enää väärinkäyttämään vieraanvaraisuuttanne, hän on näet päättänyt palata takaisin Englantiin. Olen juuri järjestänyt hänen matkansa. Luulen hänen haluavan puhutella teitä.
— Lähden heti sinne.
Kun Fielding saapui opistoon, hän tapasi neiti Questedin hämmennyksen vallassa. Hän sai kuulla Ronnyn purkaneen kihlauksen. — Hyvin järkevästi hänen puoleltaan, sanoi neiti Quested intomielisesti. — Minunkin olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta minä vain kävelin ja arvailin, mitä tulisi tapahtumaan. Olisin epäilemättä jatkanut hänen elämänsä turmelemista pelkästä velttoudesta — minulla ei ole mitään tekemistä, en ole missään kotonani ja tulen julkiseksi taakaksi huomaamattani. Rauhoittaakseen Fieldingiä hän lisäsi: — Puhun vain Indiasta. Englannissa en harhaile näin eksyksissä. Sinne minä sovin — ei, älkää luulko minun tekevän tyhmyyksiä Englannissa. Koska minun on pakko palata sinne, ryhdyn siellä johonkin. Minulla on varoja sen verran, että voin opiskella, ja paljon ystäviä, jotka ovat samanlaisia kuin minäkin. Siellä ei minulla ole mitään valittamista. Sitten hän huokaisi: — Mutta voi, kuinka paljon pahaa olenkaan tehnyt kaikille ihmisille täällä! En voi unhottaa sitä milloinkaan. Miten juurtajaksain harkitsinkaan sitä, pitikö Ronnyn ja minun mennä naimisiin vai ei… ja nyt eroamme toisistamme surematta sitä ollenkaan. Meidän ei olisi ikinä pitänyt ajatellakaan avioliittoa. Ettekö tekin hämmästynyt kuullessanne ensi kerran puhuttavan kihlauksestamme?
— Enpä juuri. Minun iälläni hämmästytään niin harvoin, vastasi Fielding hymyillen. — Avioliitto on kaikissa olosuhteissa jotakin hyvin luonnotonta. Se alkaa ja loppuu niin mitättömistä syistä. Toiselta puolen tukee sitä yhteiskunta ja toiselta taasen uskonto, mutta avioliitto ei ole kumpaakaan, vai mitä? Tunnen miehiä, jotka eivät tiedä, miksi he ovat menneet naimisiin, eivätkä liioin heidän vaimonsakaan ole selvillä siitä. Epäilen, että avioliitto useimmissa tapauksissa perustuu pelkkään sattumaan, vaikka jälkeenpäin keksitäänkin kaikenlaisia jaloja vaikutteita. Avioliittoon nähden olen kyynillinen.
— Mutta minäpä en! Tämä hullunkurinen alku oli minun omaa syytäni. En antanut Ronnylle mitään sellaista, mitä minun olisi pitänyt antaa, ja juuri senvuoksi hän purkikin kihlauksemme. Mennessäni tuohon luolaan ajattelin: »Olenko todellakin ihastunut häneen?» En ole kertonut sitä teille vielä, herra Fielding. En ollut oikein varma tunteistani. Annoin hellyyden, kunnioituksen ja persoonallisen kosketuksen korvata – – –
- En kaipaa enää ollenkaan rakkautta, sanoi Fielding lausuen puuttuvan sanan.
— En minäkään. Täällä saamani kokemukset ovat parantaneet minut. Mutta tahdon, että toiset kaipaisivat sitä.
— Mutta palataksemme ensimmäiseen keskusteluumme — sillä tämä on kai luullakseni viimeinen — kun menitte tuohon luolaan, kuka teitä todellisuudessa seurasi sinne, vai seurasiko kukaan? Voitteko sanoa sen nyt? Tahtoisin päästä selville siitä asiasta.
— Ehkä se oli opas, Adela sanoi välinpitämättömästi. — Sitä ei saada milloinkaan tietää. Se on samaa, kuin jos vetäisin sormellani pitkin tuota kiiltävää seinää pimeässä, voimatta päästä sen pitemmälle. Se on jotakin, jolle minä en mahda mitään, ettekä ehkä tekään. Rouva Moore — hän tiesi.
— Kuinka hän olisi voinut tietää, koskemme mekään tiedä?
— Ehkä telepatiaa.
Tämä nenäkäs, turhanpäiväinen sana ei selittänyt mitään. Telepatia! Mimmoinen selitys! Parasta oli peruuttaa se oitis, ja Adela peruuttikin sen. Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet pitemmälle eivätkä Fieldinginkään. Oliko olemassa muita maailmoita, joihin he eivät ikinä pääsisi, vai oliko tämä maailma, jossa he olivat, ainoa? He eivät tienneet sitä. He ymmärsivät vain, että heidän maailmankatsomuksensa oli enemmän tahi vähemmän samanlainen ja se tyydytti heitä. Ehkä elämä onkin salaperäisyyttä eikä mitään kaaosta? He eivät tienneet sitäkään. Ehkä nuo sadat eri Indiat, jotka meluavat ja riitelevät niin väsyttävästi, muodostavatkin yhden ainoan kokonaisuuden, ja ehkä se maailmakin, jota ne kuvastelevat, on kokonainen? Heillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia arvostella sitä.
— Kirjoittakaa minulle, kun tulette Englantiin.
— Varmasti, useinkin. Te olette ollut äärettömän ystävällinen minulle. Nyt, kun minun pitää matkustaa, ymmärrän sen. Toivoisin voivani tehdä teille jotakin korvaukseksi, mutta näen, että teillä on täällä kaikkea, mitä tarvitsette.
— Luulen niin, Fielding vastasi hetkisen kuluttua. — En ole milloinkaan ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi ja huolettomaksi kuin nyt. Tulen todellakin hyvin toimeen indialaisten kanssa, ja hekin luottavat minuun. On ihanaa, ettei minun tarvinnut luopua virastani. Minusta tuntui miellyttävältä kuunnella maaherran kohteliaisuuksia. Pysyn paikoillani ensimmäiseen maanjäristykseen saakka.
— Rouva Mooren kuolema on surettanut minua hyvin kovasti.
— Azizkin oli ihastunut häneen.
— Mutta se on muistuttanut minua siitä, että meidän kaikkien täytyy kuolla. Kaikki nämä ystävyyssuhteet, joiden varassa me koetamme elää, ovat vain tilapäisiä. Olin ennen sitä mieltä, että kuolema valitsi uhreikseen erityisiä henkilöitä. Me saamme sellaisen kuvitelman romaaneista senvuoksi, että niissä annetaan aina muutamien ihmisten lörpötellä kirjan loppuun saakka. Mutta nyt alkaa sananparsi »kuolema korjaa kaikki» muuttua minullekin todellisuudeksi.
— Älkää antako sen muuttua liian todelliseksi, sillä silloin kuolette itse. Kenenkään ei pidä ajatella kuolemaa. Kaikki se, mikä askarruttaa meitä, vaikuttaa meihin. Minä olen tuntenut samaa kiusausta, mutta minä karkoitin sen. Haluan elää vielä jonkin aikaa.
— Niin minäkin.
Ilmassa oli pientä ystävyyden tuntua — ikäänkuin kääpiöt olisivat tervehtineet toisiansa kädestä. Sekä mies että nainen olivat parhaimmillaan — he olivat järkeviä ja rehellisiä, jopa teräväjärkisiäkin. He puhuivat samaa kieltä, heillä oli samat mielipiteet eikä eri ikä eikä eri sukupuoli erottanut heitä, ja kuitenkin he olivat tyytymättömiä. Kun he olivat yhtä mieltä siitä, että he tahtovat elää vielä vähän aikaa, tahi siitä, etteivät he usko Jumalaan, seurasi heidän sanojaan omituinen luode ikäänkuin maailmankaikkeus olisi liikahtanut täyttääkseen pienen tyhjän tilan tahi ikäänkuin he olisivat katselleet itseään äärettömästä korkeudesta, nähden kaksi kääpiötä, jotka puhelivat, puristelivat toistensa käsiä ja vakuuttivat toisilleen olevansa samalla henkisellä tasolla. He eivät tarkoittaneet lainkaan sitä, että he olivat väärässä, sillä heti kun rehelliset ihmiset tarkoittavat sitä, käyvät he epävarmoiksi. Heillä ei ollut minkäänlaista kaukaista tähtien takaista päämäärää eivätkä he milloinkaan olleet etsineetkään sitä. Mutta nyt, kuten muissakin tilaisuuksissa, he kävivät vakaviksi; jonkin unelman varjon varjo synkensi heidän suoraviivaisia ajatuksiansa, ja asiat ja tapahtumat, joita he eivät ikinä enää saisi kokea, tuntuivat heistä kuin toisesta maailmasta tulevilta viesteiltä.
— Minä pidän hyvin paljon teistä, jos sallitte minun sanoa sen, vakuutti Fielding.
— Olen iloinen siitä, sillä minäkin pidän teistä. Tavatkaamme toisemme joskus vielä.
— Varmasti tapaamme, Englannissa, jos vain joskus lähden sinne lomalle.
— Siitä ei varmaankaan ole suuria toiveita vähään aikaan, luullakseni?
— Ehkäpä sentään. Harkitsen parhaillaan erästä ehdotusta.
— Ah, kuinka hauskaa se olisikaan!
Niin se loppui. Kymmenen päivää myöhemmin Adela matkusti samaa tietä kuin hänen kuollut ystävänsäkin. Viimeinen lasti ennen monsuunin tuloa. Maa lepäsi voitettuna. Sen talot, puut ja kentät olivat kaikki muovailtuja samasta ruskeasta aineesta, ja Bombayssä läikkyi meri kuin lihaliemi laitureita vasten. Viimeiseen indialaiseen seikkailuunsa Adela joutui Antonyn kanssa, joka saattoi häntä laivaan ja koetti siellä juoruta hänestä. »Hän on ollut Fieldingin rakastajatar», Antony sanoi. Ehkä hän ei ollut tyytyväinen juomarahoihin. Adela soitti hyttinsä kelloa ja sai hänet ulosheitetyksi, mutta hänen panettelunsa sai aikaan sen, että Adelaa vierottiin alkupuolella matkaa. Hän sai olla omissa oloissaan Indian valtamerellä ja Punaisella merellä ja muistella Chandraporen vastenmielisiä tapahtumia.
Mutta Egyptissä ilmasto muuttui toisenlaiseksi. Puhdas hiekka, joka levisi kanavan kummallakin puolen, näytti lakaisevan pois kaiken sotkuisen ja likaisen, ja vieläpä Port Saidkin näytti raikkaalta ja lumoavalta punertavassa aamun sarastuksessa. Hän meni maihin erään amerikkalaisen lähetyssaarnaajan seurassa, he kävelivät Lessepsin kuvapatsaalle ja hengittivät keuhkoihinsa Levantin hyvänhajuista ilmaa.
— Mitkä velvollisuudet odottavat teitä omassa maassanne, neiti Quested, saatuanne hengittää tropiikkien ilmaa? lähetyssaarnaaja kysyi. — Huomatkaa, etten kysy, mihin aiotte ryhtyä, vaan mitkä velvollisuudet odottavat teitä. Jokaisen elämässä pitäisi tapahtua käännös ja takaisinkäännös. Tämä kuuluisa uranuurtaja — hän viittasi kuvapatsaaseen — voi kelvata esimerkiksi. Hän kääntyy Itään ja taas takaisin Länttä kohden. Sen voi huomata hänen hyvin osuneesta käsiensä asennosta, käsien, joista toisessa on makkaranippu. Lähetyssaarnaaja katsoi leikillisesti häneen salatakseen henkistä tyhjyyttänsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkoitti käännöksillään, hän vain sotki sanoja yhteen näyttääkseen moraaliselta kynttilältä. — Minä ymmärrän, neiti Quested vastasi äkkiä. Hän ymmärsi nyt kaiken Välimeren kirkkaassa ilmassa. Tultuaan Englantiin hänen piti ensi työkseen hakea käsiinsä rouva Mooren toiset lapset, Ralph ja Stella, ja ryhtyä sitten vasta työhön. Rouva Moore oli koettanut pitää molempien avioliittojensa hedelmät erillään toisistaan, niin ettei Adela ollut milloinkaan ennen tavannut tuota nuorempaa haaraa.
Oikeusjutun paikallisiin seurauksiin voitiin vielä lukea hindulaismuhamettilainen liitto. Etevät kansalaiset vaihtoivat keskenään äänekkäitä ystävyydenosoituksia; heitä lähensi toisiinsa todellinen yhteisymmärryksen tarve. Eräänä päivänä Azizin ollessa sairaalassa tuli hänen luokseen vieraisille melko miellyttävä henkilö, nimittäin herra Das. Virkamies esitti hänelle pari pyyntöä: hän tahtoi savipuolen voidetta ja runon lankonsa uuteen loistolukemistoon. Aziz myöntyi kumpaankin.
— Kunnon Das, kun te olette koettanut lähettää minut vankilaan, niin voisinko minä silloin lähettää herra Battacharyalle runon? Johan nyt! Tämä on tietysti vain pilaa. Lähetän hänelle niin hyvän kuin suinkin, mutta luulin teidän loistolukemistonne olevan yksinomaan hinduja varten.
— Ei erikseen hinduille, vaan indialaisille yleensä, Das sanoi nöyrästi.
— Sellaista olentoa kuin indialaista yleensä ei ole olemassakaan.
— Ei kylläkään vielä, mutta niitä saattaa ilmaantua, kun te kirjoitatte runonne. Te olette sankarimme, teillä on koko kaupunki puolellanne, uskontoon katsomatta.
— Tiedän sen, mutta riittäneeköhän se?
— Ei, pelkään sen olevan liian vähän, sanoi Das, joka ei ollut mikään pölkkypää. — Ja senvuoksi, jos uskallan ehdottaa, pyydänkin, ettette sekoittaisi runoonne liian paljon persialaisia sanontatapoja.
— Hetkinen, Aziz sanoi purren kynäänsä. Hän kirjoitti lääkemääräystä. —Kas, tässä… Eikö tämä ole runoa parempi?
— Onnellinen se, joka kykenee kyhäämään molempia.
— Olette äärettömän kohtelias tänään.
— Tiedän teidän olevan vihoissanne minulle senvuoksi, että johdin tuon jutun käsittelyä, toinen sanoi ojentaen vaistomaisesti kätensä. — Te olette aina ylen ystävällinen ja kohtelias, mutta minä epäilen aina ivallisuutta käytöksessänne.
— Ei, ei! vastusti Aziz. He tarttuivat toistensa käsiin syleillen puolittain toisiaan, mikä oli luonteenomaista heidän liitolleen. Eri ilmanaloista kotoisin olevien ihmisten kesken on mahdollisuuksia romantiikkaan, mutta indialaisten eri ryhmät tuntevat liian hyvin toisensa voidakseen ilman muuta kiivetä kuilun yli. Lähestyminen on arkipäiväistä.
— Mainiota, Aziz sanoi taputtaessaan Dasin leveää olkapäätä, mutta sisimmässään hän ajatteli: »Eikös hän vain saanutkin minut ajattelemaan lehmänlantaa!» Das puolestaan ajatteli, että muutamat muhamettilaiset ovat tavattoman väkivaltaisia. He hymyilivät viekkaasti ja molemmat koettivat vakoilla toistensa sisimpiä ajatuksia. Das, jolle puhuminen oli helpompaa, sanoi: — Suokaa minulle anteeksi erehdykseni ja ymmärtäkää rajoitukseni. Eläminen täällä maailmassa ei ole helppoa.
— Mutta palataan vielä tuohon runoon. Mistä tiesitte minun joskus kirjoittelevan semmoisia? Aziz kysyi mielissään ja melko liikutettuna, sillä kirjallisuus oli aina suonut hänelle lohtua ja ollut jotakin, jota ruma todellisuus ei voinut turmella.
— Professori Godbole puhui siitä usein ennen matkustamistaan Mauhun.
— Mistä hän oli kuullut siitä?
— Hänkin oli runoilija. Ettekö tiennyt sitä?
Hyvillään pyynnöstä Aziz ryhtyi työhön samana iltana. Tuntiessaan kynän sormiensa välissä hänessä heräsi heti halu runoilla persialaiseen tapaan. Hänen runossaan kerrottiin, kuten aina, islamin rappeutumisesta ja rakkauden haihtuvaisuudesta, se oli täynnä kaihoa ja suloutta, mutta siinä ei ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia ja siitä puuttui kaikki mielenkiinto noita erinomaisia hinduja kohtaan. Koska hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän runoon, hän heittäytyi toiseen äärimmäisyyteen ja kirjoitti satiirin, jossa oli niin paljon ivaa ja solvauksia, ettei sitä voinut painaa. Hän kykeni vain intomielisyyteen tahi myrkyllisyyteen, vaikka hän elämässä ei joutunut kosketuksiin juuri kummankaan kanssa. Hän rakasti runoutta — tiede oli vain ulkonainen taakka, jonka hän voi laskea syrjään ollessaan yksinään yhtä helposti kuin länsimaiset vaatteensakin — ja tänä iltana hän halusi sepittää uuden laulun, jonka joukot ottaisivat riemuiten vastaan laulaakseen sitä kedoilla. Mutta millä kielellä hän kirjoittaisi sen? Ja mitä se kuvailisi? Hän halusi nähdä ja tulla tuntemaan useita sellaisia indialaisia, jotka eivät olleet muhamettilaisia, ja toivoi, ettei hänen milloinkaan tarvitsisi katsoa taaksepäin. Se on ainoa terveellinen keino. Onko heillä mitään hyötyä heidän leveysasteellaan ja heidän aikanaan Cordovan ja Samarkandin hävinneestä loistosta? Se on ohi, ja sillä aikaa kuin me suremme sitä, miehittävät englantilaiset Delhin ja sulkevat meidät pois Itä-Afrikasta; vieläpä islami itsekin, vaikka siihen sisältyykin totuus, luo hämmentäviä sivuvaloja vapauden tielle. Tulevaisuuden laulun täytyy kohota uskontoa korkeammalle.
Niin jäi runo herra Battacharyalle kokonaan kirjoittamatta, mutta sillä oli kuitenkin eräs vaikutus. Se opasti hänet tielle, joka vei isänmaan hämärää, jättimäistä kuvaa kohden. Häneltä puuttui välitön tunne sitä maata kohtaan, jossa hän oli syntynyt, mutta Marabar-vuoret vetivät häntä sinnepäin. Hän sulki puoleksi silmänsä ja koetti rakastaa Indiaa. Indian täytyy jäljitellä Japania. Indian poikia ei kunnioiteta, ennenkuin Indiasta tulee kansakunta. Hän tunsi itsensä äkkiä taipumattomammaksi ja sulkeutuneemmaksi. Englantilaiset, joille hän oli nauranut tahi joita hän ei ollut näkevinäänkään, ahdistivat häntä nyt kaikkialla, olivatpa vielä kytkeneet hänen haaveensakin. — Olen erehtynyt suuresti siinä, että olen tähän saakka suhtautunut hallitsijoihimme leikillisesti, hän sanoi seuraavana päivänä Hamidullahille, joka vastasi huokaisten: — Se on viisain tapa suhtautua heihin, vaikka se ajan oloon onkin mahdotonta. Ennen tahi myöhemmin sattuu jokin onneton tapaus, kuten esim. sinun tapauksesi, joka paljastaa heidän salaiset ajatuksensa meistä. Ja vaikka Jumala itse astuisi alas taivaasta heidän kerhoonsa ja sanoisi sinua viattomaksi, he eivät uskoisi häntä. Ymmärrätkö nyt, miksi Mahomet Ali ja minä tuhlaamme niin paljon aikaa vehkeilyyn ja yhteistyöhön sellaisten henkilöiden kuin Ram Chandin kanssa?
— Minä en kärsi komiteoja. Aion lähteä tieheni.
— Minne sitten? Turtonit ja Burtonit ovat kaikki samanlaisia.
— Mutta eivät indialaisissa valtioissa.
— Niissä pitää poliittisten kiihoittajien esiintyä hieman hillitymmin, luulemma; muuta eroa ei ole.
— Mutta minä tahdon pois koko Angloindiasta, vaikka saisinkin huonopalkkaisemman toimen jossakin muualla. Kunpa olisin saanut elää Baburin aikoina, taistella hänen puolestaan ja runoilla hänelle. Mutta ne ajat ovat ohi, eikä hyödytä mitään toistella sitä, sillä se vain heikontaa meitä. Me tarvitsemme kuninkaan, Hamidullah; se tekisi meille elämän hieman helpommaksi. Nykyisten olosuhteiden vallitessa meidän pitää oppia antamaan arvoa noille kummallisille hinduille. Aion hakea lääkäriksi johonkin alkuasukasvaltioon.
— Nyt menet aivan liian pitkälle!
— En niinkään pitkälle kuin Ram Chand.
— Entä rahat? Nuo sivistymättömät rajahit eivät milloinkaan maksa sinulle kunnollista palkkaa.
— Minä en rikastu missään paikassa, koska sellainen on luonteelleni vierasta.
— Jos vain olisit ollut järkevä ja antanut neiti Questedin maksaa —
— Pidin toista vaihtoehtoa parempana. Mutta on tarpeetonta väitellä siitä, mitä on tapahtunut, hän sanoi äkkiä melko tiukasti. — Minä olen antanut hänen pitää omaisuutensa, jotta hän voisi ostaa itselleen miehen Englannissa, ja siihen hän totisesti tarvitseekin rahaa. Ei puhuta enää siitä asiasta.
— Hyvä on, saat sitten jatkaa köyhänmiehen elämääsi. Et voi vielä pyytää lomaa Kashmirin matkaasi varten, sinun täytyy pysyä ammatissasi ja kohota hyvin palkattuun virkaan. Et saa vetäytyä piiloon mihinkään viidakkovaltioon kirjoittamaan runoja. Sinun pitää kasvattaa lapsiasi, lukea uusimpia tieteellisiä lehtiä ja pakottaa eurooppalaiset lääkärit kunnioittamaan sinua. Kanna omien töittesi seuraukset kuin mies.
Aziz katsoi häneen pitkään ja vastasi: — Emme ole nyt oikeussalissa. Mies voi olla monella eri tavalla mies, ja minun tehtäväni miehenä on pukea kaikki se sanoiksi, mikä piilee syvimmällä sydämessäni.
— Moinen lausunto ei totisesti kaipaa vastausta, Hamidullah sanoi liikutettuna. Mutta sitten hän tyyntyi ja virkkoi hymyillen: — Oletko kuullut ilkeää juorua, jonka Muhammed Latif on nuuskinut tietoonsa?
— En.
— Kun neiti Quested asui opistossa, oli Fieldingin tapana käydä tervehtimässä häntä… melko myöhäiseen iltaisin, palvelijoiden puheen mukaan ainakin.
— Sehän tuotti hänelle miellyttävää vaihtelua, jos Fielding vain teki niin, Aziz sanoi kummallisen näköisenä.
— Kaiketi ymmärrät, mitä tarkoitan?
— Nuori mies katsoi jälleen häneen ja sanoi: — Kyllä. Mutta tämä ilmoituksesi ei voi missään tapauksessa auttaa minua vaikeuksistani. Olen päättänyt lähteä matkoihini Chandraporesta. Nyt on kysymys vain siitä, minne. Olen päättänyt kirjoittaa runoja. Mutta mistä? Sinä et auta minua ollenkaan. Ja sitten seurasi sekä Hamidullahin että hänen itsensä hämmästykseksi hermostunut mielenpurkaus. — Mutta kukapa minua auttaisikaan? Minulla ei ole ainoatakaan ystävää. Kaikki ovat kavaltajia, omat lapsenikin. Olen saanut kyljikseni ystävistä.
— Aioin juuri ehdottaa sinulle, että menisimme naisten puolelle, mutta siellä ovat nuo kolme petollista lastasi, niin että sinä et kai halua.
— Olen hyvin pahoillani. Vankeuteni jälkeen on luonteeni muuttunut oikulliseksi; ymmärrä minut oikein ja suo minulle anteeksi.
— Nureddinin äiti on nyt vieraisilla vaimoni luona. Mutta se ei kai tee mitään.
— He ovat puhutelleet minua kumpikin erikseen, mutta eivät milloinkaan samalla kertaa. Parasta on, että valmistat heitä yhteisen järkytyksen varalta.
— Ei, yllätetään heidät mieluummin varoittamatta. Naisemme kiinnittävät vielä liian paljon huomiota kaikenlaiseen joutavaan. Kun sinun juttuasi käsiteltiin, aikoivat he luopua purdahnista; jopa muutamat, jotka osasivat kirjoittaa, laativat sensuuntaisen asiakirjankin, mutta kaikki olikin turhaa touhua. Sinähän tiedät, kuinka suuresti he kaikki kunnioittavat Fieldingiä, vaikkei kukaan heistä ole nähnyt häntä. Vaimoni sanoo tahtovansa tutustua häneen, mutta kun hän tulee meille vieraisille, keksii vaimoni aina jonkin verukkeen — hän ei voi oikein hyvin, huone hävettää häntä eikä hänellä ole minkäänlaisia kunnon makeisia tarjottavana Fieldingille, norsunkorvia vain. Jos minä sanon, että norsunkorvat ovat Fieldingin mielestä mitä makeinta herkkua, vastaa vaimoni Fieldingin siinä tapauksessa ymmärtävän, kuinka huonoja hänen valmistamansa ovat, niin ettei hän siis voi ottaa vastaan häntä tuon mitättömän seikan vuoksi. Rakas poikaseni, minä olen nyt viisitoista vuotta väitellyt begumini kanssa, pääsemättä milloinkaan sen pitemmälle. Ja kuitenkin lähetyssaarnaajat valittavat meille, että naisiamme sorretaan. Jos haluat saada aiheen runoosi, niin ota seuraava: »Indialainen nainen sellaisena, jollainen hän on, eikä sellaisena, jollainen hänen väitetään olevan».
Aziz ei pystynyt tajuamaan tosiasioita. Hänen toisiaan seuraavat tunnelmansa määräsivät hänen käsityskantansa ja johtivat tuohon traagilliseen, hänen ja hänen englantilaisen ystävänsä välisen suhteen kylmenemiseen. He olivat voittaneet, mutta eivät saisi nauttia voittonsa hedelmistä. Fielding oli matkustanut johonkin neuvottelukokoukseen, ja kun neiti Questedistä levinneet huhut olivat saaneet vaikuttaa Aziziin muutamia päiviä, hän otaksui ne tosiksi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia moraalisia syitä sitä vastaan, että hänen ystävänsä huvittelivat, eikä Cyril, joka oli keski-ikäinen mies, voinut enää odottaakaan saavansa naismarkkinoiden parhainta tavaraa, vaan hänen täytyi hakea huvinsa sieltä, mistä hän voi hankkia sen. Mutta häntä loukkasi se, että Fielding oli ruvennut väleihin juuri tämän naisen kanssa, jota Aziz yhä vielä piti vihollisenaan. Ja sitäpaitsi, miksi Fielding ei ollut kertonut sitä hänelle? Mitä on ystävyys ilman luottamusta? Hän oli itse joskus kertonut asioita, joita yleensä pidetään loukkaavina, ja englantilainen oli kuunnellut lausumatta moitteen sanaa, mutta ei ollut kuitenkaan vuorostaan kertonut hänelle mitään samantapaista.
Kun Fielding palasi, Aziz kohtasi hänet asemalla, suostui hänen päivälliskutsuunsa ja alkoi näennäisesti iloisena ja hilpeänä salaisesti arvostella häntä. Hän kertoi eräästä yleisestä eurooppalaisesta häpeäjutusta — herra McBrydestä ja neiti Derekistä. Neiti Derekin uskollinen rakkaus Chandraporea kohtaan oli nyt saanut selityksensä; herra McBryde oli yllätetty hänen huoneessaan ja nyt oli rouva McBryde pyytänyt eroa. — Herra McBryde, joka oli niin siveellinen! Mutta hän tulee syyttämään siitä Indian ilmastoa. Loppujen lopuksi kaikki on tietysti meidän syytämme. No, eikös olekin hämmästyttävä uutinen, Cyril?
— Eipä juuri, vastasi Fielding, joka ei paljoakaan välittänyt toisten synneistä. — Mutta kuuntelehan minua. — Azizin kasvot kirkastuivat. — Kokouksessa päätettiin…
— Tuon kaiken voimme siirtää iltaan. Minun täytyy mennä suoraan Minto-sairaalaan nyt, sillä koleera näyttää pahanlaatuiselta. Meille tuodaan sairaita täältä kaupungista ja muualtakin. Koko elämä on muuten hyvin ikävää. Uusi ylilääkäri on samanlainen kuin entinenkin, vaikka ei vielä uskallakaan näyttää hampaitaan. Vaihdoksesta ei ollut mitään hyötyä. Kaikki kärsimyksen! ovat olleet turhaa. Mutta kuulehan nyt, Cyril, sanon sinulle muistaessani erään asian. Sinustakin juorutaan melkein yhtä paljon kuin McBrydestä. Täällä huhutaan, että sinusta ja neiti Questedistä tuli liiankin hyvät ystävät. Puhuakseni suoraan, väitetään, että teillä olisi ollut jonkinlainen suhde keskenänne.
— Melkeinpä odotin sitä.
— Siitä puhutaan koko kaupungissa ja se on vahingoksi maineellesi. Sinähän tiedät, etteivät läheskään kaikki ole sinun puolellasi. Olen tehnyt voitavani kumotakseni nuo juorut.
— Älä vaivaudu suotta, koska neiti Quested on vihdoinkin matkustanut tiehensä.
— Vain ne, jotka jäävät maahan, eivätkä ne, jotka matkustavat pois, saavat kärsiä moisista jutuista. Voit kuvitella, miten pahoillani ja huolissani olen ollut. Olen tuskin saanut unen rahtustakaan silmiini. Ensin liitettiin minun nimeni hänen nimeensä, ja nyt on sinun vuorosi.
— Älä puhu niin liioittelevasti.
— Mitä tarkoitat?
— Tuota pahoitteluasi ja levottomuuttasi.
— Olenhan elänyt koko ikäni Indiassa! Tiedän siis hyvin, mikä täällä vahingoittaa mainetta. Hänen äänensä kuulosti melkein äreältä.
— Mutta asteikko, asteikko. Sinä turvaudut aina väärään asteikkoon, rakas ystävä. Tuo juoru on tietysti harmillinen, mutta vain niin vähäisessä määrässä, että me yhtä hyvin voimme jutella jostakin muusta.
— Sinusta se tietysti tuntuu ilkeältä neiti Questedin vuoksi. Näen sen sinusta.
— Kyllä, mikäli se nyt liikuttaa minua. En näet välitä juuri mistään.
— Cyril, tuo kerskailemisesi, ettet välitä juuri mistään, koituu vielä turmioksesi. Se hankkii sinulle vihollisia kaikilta tahoilta ja tekee minut tavattoman epävarmaksi.
— Mitä vihollisia?
Koska Aziz oli ajatellut vain itseään, hän ei voinut vastata. Hän tunsi olleensa typerä ja suuttui yhä enemmän. — Olen antanut sinulle luettelon toisensa jälkeen sellaisista tämän kaupungin ihmisistä, joihin ei voi luottaa. Sinun asemassasi olisi minulla sen verran järkeä, että ymmärtäisin liikkuvani vihollisten keskuudessa. Sinähän kuulet minun puhuvan juuri nyt hiljaisella äänellä. Teen sen siksi, että sinulla on uusi palvelija. Kuinka voisin tietää, onko hän vakooja vai ei? — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntään. — Joka kolmas palvelija on vakooja.
— Entä sitten? Fielding kysyi hymyillen.
— Väitätkö tätä lausuntoani vääräksi?
— Se ei liikuta minua ollenkaan. Vakoojia on melkein yhtä paljon kuin moskiitteja, mutta kuluu vuosikausia, ennenkuin tapaan sellaisen, joka kykenee lannistamaan minut. Sinulla on jotakin muuta mielessä.
— Eikä ole! Älä ole tyhmä.
— Onpahan! Sinä olet vihoissasi minulle jostakin syystä.
Suora hyökkäys teki aina Azizin taisteluun kykenemättömäksi. Hän sanoi:— Vai niin, tapanasi oli siis huvitella Adela-neidin kanssa iltaisin?Olet sinäkin koko rumahinen!
Fieldingin ja neiti Questedin synkät ja korkealle tähtäävät keskustelut eivät totisesti olleet mitään rakkaudenkuhertelua. Fieldingiä hämmästytti se, että juttua ollenkaan uskottiin, ja hän suuttui niin kovasti siitä, että häntä nimitettiin rumahiseksi, että hän menetti malttinsa ja huudahti: — Senkin porsas! Huvittelinko minä? Onkohan se uskottavaa sellaisissa olosuhteissa?
— Ah, suo anteeksi! Hillitsemätön itämainen mielikuvitukseni oli vain toiminnassa, Aziz vastasi iloisesti, vaikka hän sisimmässään tunsikin mitä syvintä epätoivoa.
— Käsität kai olosuhteet? Tyttöhän oli yhä vielä kihloissa Heaslopin kanssa enkä minä sitäpaitsi milloinkaan tuntenut…
— Aivan niin, aivan niin, mutta koska sinä et vastustanut minua, luulin sen olevan totta. Itä- ja Länsimaat, rakas ystävä. Silloin syntyy niin helposti väärinkäsityksiä. Tahtoisitko nyt viedä porsaasi vaunuillasi sairaalaan?
-— Et suinkaan ole loukkautunut?
— Enhän toki.
— Jos olet, täytyy asia selvittää.
— Se on jo selvitetty, Aziz vastasi arvokkaasti. — Uskon täydellisesti sanasi, joten on tarpeetonta väitellä asiasta tämän enempää.
— Mutta ilmaisutapani kaipaa selitystä. Olin hävyttömän epäkohtelias.Pyydän sinulta tuhannesti anteeksi.
— Syy oli kokonaan minun.
Näin sotkeutui heidän keskustelunsa yhä enemmän. Pysähdys väärässä kohdassa, väärin ymmärretty korostus ja niin meni koko keskustelu vikaan. Fielding oli ymmällään, mutta ei lainkaan suutuksissaan. Asian selittäminen oli kuitenkin sangen työlästä. Syntyy aina väärinkäsityksiä, kun kaksi ihmistä ajattelee eri tavoin samasta asiasta, aina ikävyyksiä ja yllätyksiä, vieläpä silloinkin, kun molemmat ovat samaa rotua. Fielding alkoi uudestaan kertoa tunteistaan neiti Questediä kohtaan, mutta Aziz keskeytti hänet sanoen: — Mutta minähän uskon sinua, minähän uskon sinua. Muhammed Latif saa vastata tästä jutustaan.
— Äh, jätä se omaan arvoonsa niinkuin muutkin juorut! Se kuuluu niihin asioihin, jotka on koetettava unhottaa. Kun ei siitä välitetä, se haihtuu olemattomiin aivan samalla tavalla kuin vanhan rouva Mooren haudatkin.
— Muhammed Latif on ruvennut vehkeilemään. Olemme joka tapauksessa hyvin tyytymättömiä häneen. Tuletko hyvillesi, jos muitta mutkitta lähetämme hänet hänen perheensä luo?
— Voimme päivällisen jälkeen väitellä hänestä.
Azizin silmät kävivät pieniksi ja koviksi. — Päivällisenkö? Tämäpä oli todellakin ikävää — unhotin sen kokonaan. Olen luvannut aterioida Dasin kanssa.
— Tuo Das mukanasi tänne.
— Hän on ehkä pyytänyt muitakin ystäviään.
— Sinä tulet luokseni päivälliselle, kuten sovimme, sanoi Fielding katsoen syrjään. — En halua kuulla puhuttavankaan muusta. Sinä tulet ja sillä hyvä.
He olivat saapuneet sairaalan edustalle. Fielding jatkoi yksinään matkaansa Maidanin ympäri. Hän oli suutuksissaan itselleen, mutta arveli kaiken selviytyvän päivällisillä. Postikonttorin kohdalla hän tapasi piiripäällikön. Heidän vaununsa olivat vierekkäin kadulla sillä aikaa, kuin heidän palvelijansa olivat konttorissa. — Hyvää huomenta! Vai niin, te olette siis tullut takaisin, Turton sanoi jääkylmästi. — Olisin mielissäni, jos tulisitte kerhoon tänä iltana.
— Olen mukautunut takaisinvalintaan, sir. Pitääkö minun välttämättä tulla sinne? Olisin iloinen, jos pääsisin siitä; sitäpaitsi minulle tulee päivällisvieraita.
— Tässä ei ole kysymys teidän tunteistanne, vaan maaherran toivomuksesta. Aiotte luultavasti kysyä, puhunko virkani puolesta. Teen niin. Odotan teitä kello kuusi tänä iltana. Muihin suunnitelmiinne emme aio sekaantua.
Hän otti määrättyyn aikaan osaa tuohon vastenmieliseen pikku juhlallisuuteen. Siellä oikein kolisi vieraanvaraisuuden luuranko. — Haluatteko grogin vai tavallisen ryypyn? — Hän jutteli viisi minuuttia rouva Blakistonin kanssa, joka oli ainoa läsnäoleva naisolento. Hän keskusteli McBrydenkin kanssa, joka, tuntien tehneensä syntiä sahibina, oli hermostuneella tuulella avioeronsa vuoksi. Hän puheli uuden ylilääkärin, majuri Robertsin, ja uuden pormestarin, herra Milnerin, kanssa, mutta kuta useampia kerhon jäseniä vaihtui toisiin, sitä muuttumattomammaksi näytti itse kerho jäävän. »Tämä ei ole hyväksi», Fielding ajatteli palatessaan takaisin moskean vieritse. »Me rakennamme kaikki juoksevalle hiekalle, ja kuta nykyaikaisemmaksi maa muuttuu, sitä suurempi on romahdus. Ennen vanhaan, seitsemännellätoista vuosisadalla, jolloin julmuus ja vääryys hallitsivat, korjasi näkymätön voima hävityksen jäljet. Mutta nykyjään toistuu kaikki; ei mikään estä kaikua kuulumasta. Alkuperäinen ääni voi olla hyvinkin viaton, mutta kaiku on aina paha». Tämä ajatus kaiusta piili Fieldingin aivoissa. Hän ei saanut milloinkaan sitä itselleen oikein selväksi. Se kuului siihen maailmaan, jota hän ei ollut saavuttanut tahi jonka hän oli hylännyt.