The Project Gutenberg eBook ofMatkahavaintoja puoli vuosisataa sittenThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Matkahavaintoja puoli vuosisataa sittenAuthor: Zacharias TopeliusRelease date: June 17, 2014 [eBook #46012]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAHAVAINTOJA PUOLI VUOSISATAA SITTEN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Matkahavaintoja puoli vuosisataa sittenAuthor: Zacharias TopeliusRelease date: June 17, 2014 [eBook #46012]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten
Author: Zacharias Topelius
Author: Zacharias Topelius
Release date: June 17, 2014 [eBook #46012]Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAHAVAINTOJA PUOLI VUOSISATAA SITTEN ***
The Project Gutenberg eBook, Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten, by Zacharias Topelius
Kirj.
Zacharias Topelius
Suomennos
WSOY, Porvoo
1904.
SISÄLTÖ:Ruotsalaisia kuvia 1843.Mademoiselle Marie ——:lle1. Meren yli2. Mälarin rannalla3. Mosebacken4. Djurgården5. Silmäys taiteen alalleItämeren eteläpuolella 1856.Bettylle:1. Pohjoisesta etelään2. Itämerellä3. Lübeck4. Hamburg5. Ravennan miekkailija6. Pohjois-Saksa7. Berlini8. Berlinin freskomaalaukset9. Robert ja Bertram10. Dresden11. Sikstiniläinen madonna12. Saksin SveitsiToinen jakso:13. Leipzig, Fredrik II ja Napoleon I14. Frankfurt ja Wiesbaden15. Düsseldorf ja suomalaiset maalarit16. Köln ja sen tuomiokirkko17. Rein18. Koblenz ja Ehrenbreitstein19. Belgia20. Neljä kuvapatsasta Belgian edustajakamarin palatsissa21. Brüsselinpitsit22. Gottfrid Bouillonilainen ja 1830 vuoden haudat23. Ranskan aurinko24. Pariisi ruusunpunaisena25. Särki meressä26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi27. Notre Dame28. Pantheon ja Madeleine29. Napoleonin hauta30. Napoleon III31. Pariisi juhlatamineissa32. Kansanjuhlat kesäkuun 15 p:nä 185633. Katukahakka Invaliidisillan luona34. Jardin des plantes ja kuningastiikeri35. Uudenaikainen Ooppera36. Baletti "Merirosvo"Kolmas jakso:37. Teaatterin varjopuolet38. Teaatteri semmoisena kuin sen pitää olla39. Piirteitä näyttämöltä40. Loppusanoja teaatterista41. Ylienkeli Mikael42. Saint Cloud, Versailles, Trianon43. Rahapaja. Père Lachaise44. Jäähyväiset Pariisille45. KööpenhaminaLontoon kirjeitä 1862.1. Tulo2. Tukala aika3. Näyttely4. Suomi näyttelyssä5. Lontoon kaduilla6. Öinen Lontoo7. Sydenhamin kristallipalatsi8. Fantasia-markkinatViiteselitykset.
Mademoiselle!
Olette suvainnut pyytää joitakuita ruotsalaisia kuvia, hätäisiä siveltimenvetäsyjä sangen lyhyen matkani varrelta. Niin suloisten huulten lausuma toivomus ei siedä vastaväitteitä. Minulla olisi niitä kyllä useitakin varalla ... tahtoisin sanoa että piirrän huonosti ja hätiköiden, että aika ei ole myöntänyt minun tarkata kuvattaviani läheskään niin tyystiin kuin olisin suonut, että olen useinkin katsellut noita ohikiitäviä kuvia yksipuolisesti ja karsaasti, että ... suokaa anteeksi, teidän katseenne saa minut sanattomaksi. Te, joka olette niin hyvä, ette suinkaan kiinnittäne huomiotanne kaikkiin noihin heikkouksiini.
Eräs pyyntö minulla kuitenkin olisi teille, mademoiselle: älkää odottako mitään matkakuvauksia! En ole niitä, jotka matkustavat kirjottaakseen näkemistään matkamuistelmia. Olen tuskin ollenkaan tehnyt muistiinpanoja ennenkuin nyt vasta, kun vaikutukset ovat jo muutamia viikkoja vanhat. Se johtuu aivan luonnollisesti meidän suomalaisesta hitaisuudestamme: meidän on niin vaikeata vakauttaa ja suullisesti tai kirjallisesti ilmaista kokemuksiamme ja tunteitamme samana hetkenä kuin ne syntyvät.
Kas tässä muutamia kynänpyörähdyksiä, jommoisia olette pyytänyt ja joita ette suosiollisuudessanne hyljeksine. Ei mitään egyptiläisiä pyramiideja tai klassillisten maiden temppeliraunioita, ei mitään kepeitä kuvauksia pariisilaiselämästä tai Lontoon ylhäisöstä, vain muutamia hajanaisia ruotsalaisia kuvia tummanvihreässä kesäpuvussaan ja sinisine taivaineen, jommoisia Fahlcrantz eniten maalailee, tai muutamia pehmytsävyisiä kuvia, jommoisia Westin niin mielellään kiinnittää kankaalle — sillä toivomuksella kuitenkin, ettette ruhjoisi minua kokonaan näihin herroihin vertaamalla.
Muistatteko miltä tuntui, kun ensi kertaa lähditte lapsuudenkodistanne, tuosta pienestä, vaaleankeltaisesta pikkukaupunkitalosta punaisine tiilikattoineen, ja nousitte äitinne viereen vaunuihin matkustaaksenne pääkaupunkiin, tuohon elämänne uuteen maailmaan, sen kirjavaan, monivaiheiseen tuoksinaan ... muistatteko kuinka kummallisesti sydämenne silloin sykähteli ja kuinka kyynel vierähti silmäänne, ettekä vielä tänä päivänä tiedä oliko se ilosta, surusta vai ikävöimisestä! Niin niin, te muistatte sen hyvin, muistatte jokaisen puun, jokaisen puron ja jokaisen pienen punaiseksi maalatun talonpoikaistalon tien varrella — ja ensimäistä saapumistanne tuohon outoon kaupunkiin, oi sitä ette unohda milloinkaan, vaikka tulisitte yhtä vanhaksi ja harmaaksi kuin isoäitinne, tuo herttainen kunnon eukko. Ja jospa unohtaisittekin, niin "Illusioneista" ja "Emilin hjertebankenista" voitte lukea sangen elävän ja selvän kuvauksen siitä, miltä tuo tuntui. Siellä tapaatte jälleen itsenne.
Mutta toisin on kun nuorukainen ensi kertaa lähtee isäinsä maasta, vaikkapa ei sen pitemmällekään viikinkiretkelle kuin pienen meren tuolle puolelle satujen ylistämän Mälarin rannoille. Silloin hän rakkain silmäyksin katselee taakseen petäjikköisiä rantoja, joilla ystävät viivähtäen heiluttavat hattujaan, hän tuntee rakastavansa maataan yli kaiken maailmassa; saaret, salmet, kotimaan ystävälliset lahdelmat katoavat näköpiiristä, mutta kyyneltä ette hänen silmässään näe. Hän näkee surua tuntematta kodin häipyvän, murhe ei saa sijaa nuorukaisen sydämessä, jos se on terve ja voimakas, niinkuin sen olla pitää. Hän tähystää avartunein katsein elämän hyörinää, tuntuu kuin hän seisoisi korkealla vaaralla ja maailma lepäisi hänen jalkojensa alla, ja kuin hän tahtoisi syöksyä alas kukkulalta sinervään avaruuteen ja heittäytyä myrskyjen ja tuulenpyörteiden siiville, kulettaisivatpa ne hänet sitte minne tahansa.
Vanhasta hupaisesta Turusta liukuu "Finland" nopeasti pitkin Aurajoen keltaisia tiber-laineita merelle päin. Tuossa tuokiossa katoovat rantojen polvekkeet, vanha linna tornineen vaipuu kukkulain taakse, saaristo laajenee, illansuussa avartuvat ulapat, Degerbyn punaiset puutalot pilkottavat puiden välitse, kone seisautetaan, uusia matkustajia otetaan laivaan ja matkaa jatketaan eteenpäin. Pari tuntia myöhemmin tuo savuava jättiläinen puskuttaa Ahvenanmeren yli, tuon levottoman, pahankuulun ulapan, jota kulkeissa monta kuolonkalpeata matkustajaa aavemaisesti hoippuu keinuvalla kannella ja katselee alas laidan yli kaikessa muussa kuin runollisessa mielentilassa. Jo nukahtavat ulapan aallot, meri lepää kuin hopealevy tyynessä loistossaan ja laskevan auringon purppura ja kuun raukea, uneton silmä sekä tähtien kelmeät, kaihteliaat katseet leikkivät kimeltävin sätein daguerrotyypillisesti meren sinisellä pinnalla. Kannella istuu puolisataa huoletonta matkustajaa sohvilla ja penkeillä, kauniit naiset turvautuvat saaleihin ja päällysvaippoihin yökylmää vastaan ja haukottelevat herttaisesti päivänvarjojensa takana, herrat astelevat edestakaisin suitsevat sikaarit suussa, peräsalongissa paukahtelee samppanjapullot, hilpeitä lauluja kajahtelee...
Mutta kaikki tuo on jokapäiväistä, tavallista, joskin miellyttävää. Te olette itse matkustanut höyrylaivalla jonakin kauniina kesäyönä, jolloin jokaisen tunnin uinahdus on tuntunut lyhyen elämänilon varkaudelta. Sillä pohjoismaalaisen ei pitäisi koskaan nukkua ihania kesäkuun-öitään, hänen pitäisi etelämaalaisen tavoin viettää lepohetkensä silloin, kun keskipäivän aurinko paahtaa kuumimmillaan, livertää leivosten kanssa aamuisin ja öisin virittää laulurastasten kera riemuitsevan virtensä elämän lyhyelle, unen tavoin pakenevalle sulolle.
Furusund sivuutettiin kello kolmen aikaan kauniina tiistaiaamuna, Ruotsin aallot sulkevat "Finlandin" siniseen syliinsä. Ne eivät olleet vieraita rantoja nuo, ne olivat kuin omat eteläsuomalaiset rannikkomme, korkeitten, tummien petäjien reunustamia, jyrkkien graniittikallioiden vyöttämiä. Siellä täällä pilkisti olkikatto havupuiden lomitse tai jonkun huvilan valkoinen otsikko hymyilevän lahdelman poukamasta, joku vastaantuleva halkovene, pari etäällä tupruttavaa höyrylaivaa ... siinä kaikki. Vakava suomalainen sävy seuraa saaristoa aina Vaxholmaan saakka, joka on samalla leveysasteella kuin Viapori ja näyttää leikkituvalta. Senjälkeen vaalenevat maisemat tuntuvasti, rannat saavat oman ruotsalaisen sulonsa, lepät ja tammet kansottavat metsät, talonpoikaistuvat näyttävät pikku ylhäisiltä, herraskartanoita ja huviloita kurkistelee yhä useammin korkeine, valoisine ikkunoineen lehtipuiden lomitse, veneitä ja jahteja vilisee ulapoilla, pienet höyryveneet polskuttavat kuin sorsat lahdelmien yli, elämä käy yhä vilkkaammaksi, hauskemmaksi ja rattoisammaksi kaikkialla. Ja tuo on ruotsalaista kaikki tyyni. Me tunnemme tulevamme meidän hitaan, vakavan ja umpimielisen kansamme luota ruotsalaisen elämän ripeään, avomieliseen ja iloiseen piiriin, toisesta Furusundista toiseen Vaxholmaan. Ja Tukholma sitte.
Siitä on paljo kirjotettu, mutta ehkei sentään liian paljo. Edessämme lepää Mälarin kaupunki tornineen ja valkoisine fasaadeineen kukkuloilla ja rinteillä — se paljastautuu heti miltei kokonaan katseillemme, se ojentaa lähetessämme molemmat käsivartensa, Norr ja Söder nimiset, molemmille sivuille vastaamme, ikäänkuin oiti sulkeakseen meidät avoimeen, rehelliseen syliinsä, josta meidän kerran lienee perin vaikea irtautua. Sekin on ruotsalaista. Sillä kaikkine virheineenkin on ruotsalainen avomielistä, iloista ja vieraanvaraista kansaa, me opimme hänet tuntemaan tuossa tuokiossa sydänjuuriaan myöten, hän näyttäytyy, kuin Tukholma, kaikkinensa jo ensimäiselle katseellemme. Onhan se joka tapauksessa kaunista. — Yhtä viehkeä kuin tuo miellyttävä vihreys, joka ympäröi hänen pääkaupunkiansa ja sekottaa tuoksujaan torien helteeseen ja katujen lemuihin, on hänen iloinen, kevyt, leikkisä, suloa ja eloisuutta uhkuva luonteensakin. Muinaisten päivien muistona on Tukholmalla vanhat rakennuksensa kirjotuksineen, vaakunakilpineen ja korkeine päätyineen, mutta uudet rakennukset ovat kuitenkin anastaneet etusijan. Tukholmalainen on ylpeä entisyydestään, mutta kaikki, mikä Tukholman tullien sisällä on elävätä, hengittää uuden ajan ilmaa. Minä olen kirjottanut siitä joitakuita rivejä ja lähetän ne teille hiukan huolettomassa asussa sen sijaan, että lähettäisin kuvauksen tuosta tuhansia kertoja kuvatusta kaupungista. Suvaitkaa olla tällä kertaa siihen tyytyväinen.
Mä muistan sen päivänkirkkaan, helon,niin suloisen;vain lauluissasemmoisen luo elonrunoilija.Tää kaupunki!Laineet, kukkaismäetsen saartavi.Niin pehmoisenhelmass' aaltoin näetsa vehreyden.Ja taivaaltasäteitä ilma valaaniin kirkkaita;Siell' yllä on,linnaa kohti palaa,silm' auringon.Ja kansa täärattoisasti vaivatvoi selvittää;nää ihmisettehtävikseen saivattyöt kevyet.Vaan henkinyttoinen tuuli ennentääll' on kuin nyt;näät kansa, maavaihtaa, ajan mennen,oloja saa.Se verta joi,näiden rantain hiekka,nyt vihannoi;nyt käsissä,joiss' on ollut miekka,on helyjä.Hävittäenvoima karski nousitääll' ilmoillen,näilt' aalloiltavainopurret sousi,toi tuhoa.Miespolvi tuovoiman oikeudellamaan veriin luoja hiomaantällä kannaksellariens aseitaan.Oi Mälari,kuinka aika muuttaavoi osasi!On kalmistourhos niellyt, uuttaon kaikki jo.Taa aaltojenpäivän painuessaniin aattelen;jos totuuttaei liene aatoksessa,se unhota.Se anteeks suo!Arvossa on mainees.Kaupunki tuo,mi rannallenkasvoi kirkkaan lainees,on iloinen.Sit' armastan.Muistoillensa annanma kunnian,ja rakkaaksitunnen kauniin rannan,oi Mälari!
Mä muistan sen päivänkirkkaan, helon,niin suloisen;vain lauluissasemmoisen luo elonrunoilija.
Tää kaupunki!Laineet, kukkaismäetsen saartavi.Niin pehmoisenhelmass' aaltoin näetsa vehreyden.
Ja taivaaltasäteitä ilma valaaniin kirkkaita;Siell' yllä on,linnaa kohti palaa,silm' auringon.
Ja kansa täärattoisasti vaivatvoi selvittää;nää ihmisettehtävikseen saivattyöt kevyet.
Vaan henkinyttoinen tuuli ennentääll' on kuin nyt;näät kansa, maavaihtaa, ajan mennen,oloja saa.
Se verta joi,näiden rantain hiekka,nyt vihannoi;nyt käsissä,joiss' on ollut miekka,on helyjä.
Hävittäenvoima karski nousitääll' ilmoillen,näilt' aalloiltavainopurret sousi,toi tuhoa.
Miespolvi tuovoiman oikeudellamaan veriin luoja hiomaantällä kannaksellariens aseitaan.
Oi Mälari,kuinka aika muuttaavoi osasi!On kalmistourhos niellyt, uuttaon kaikki jo.
Taa aaltojenpäivän painuessaniin aattelen;jos totuuttaei liene aatoksessa,se unhota.
Se anteeks suo!Arvossa on mainees.Kaupunki tuo,mi rannallenkasvoi kirkkaan lainees,on iloinen.
Sit' armastan.Muistoillensa annanma kunnian,ja rakkaaksitunnen kauniin rannan,oi Mälari!
Mademoiselle!
Kun seisotte jonakin kauniina kesäaamuna Mosebackenin kukkulalla koko Tukholman ihanuus jalkainne alla, kun seisotte tuolla kuin maisen muurahaiselämän yläpuolelle kohounut jumalatar ja ylevät ajatukset kohoavat kuin kotkat lentoon, mitä tahtoisitte silloin antaa kaikesta tuosta ihanuudesta? Mitä vastaisitte, jos kiusaaja äkkiä ilmautuisi luoksenne balkongille ja kuiskaisi merkitsevästi: "tämän kaiken annan sinulle — loistoa, herrautta, valtaa, kunniaa, kultaa, huvia, nautintoa ilman rajaa — jos lankeat maahan ja rukoilet minua!" Kuinka, rukoillakko? Ei juuri niin, ainoastaan rakastaa huvia yli kaiken, loistavaa kuorta kaiken siihen kuuluvan kera, sitä lähinnä ja lopullisesti kultaa noiden molempien saavuttamisen välikappaleena. Mitä silloin vastaisitte?
— No niin, eihän tuo olisi hulluinta olla suurenmaailman naisena.
Hyvä! Silloin veisi kiusaaja teidät takaisin lapsuutenne aikoihin. Hän antaisi teidän syntyä ylhäisistä porvarivanhemmista, sillä ne lienevät nykyään suurimmassa arvossa Ruotsin pääkaupungissa. Teidän isänne olisi alhaista syntyperää, vailla perittyä varallisuutta, mutta älykäs ja toimekas, joka omalla työllään kohottaisi itsensä rikkauteen, olisi jalo kansalainen ja oivallinen perheenisä, eikä hänellä olisi kuin yksi ainoa pikkuinen virhe: turhamaisuus. Hän tahtoisi upeilla teistä, hän antaisi teille mitä loistavimman kasvatuksen, teidän pitäisi omistaa kaikki pensionien viisaus, kaikki salonkielämän avut, kristinoppia lukisitte tunnin viikossa hovipapin ohjauksella ja taloushuolilta teidät kokonaan säästettäisiin. Te olisitte onnen helmalapsi, viidentoista ikäisenä teillä olisi satoja ihailijoita, lukemattomia huveja; teidän aitionne oopperatalossa olisi ihailijain piirittämä, pörssitanssiaisissa teillä olisi se mairitteleva onni että Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Perintöprinssi pyytäisi teitä franseesiin tai Prinssi Carl valssiin. Te olisitte ihastuttava ja kadehdittu — niin kaunis, niin lahjakas ja niin rikas! Elämä näyttäisi teistä tanssiaisilta, taivas olisi lemmenjumalia ja maa luutnantteja täynnä. Te olisitte hyvin tunteellinen, lukisitte Böttigeriä ja paukuttaisitte kätösiänne Guntherille. Voisihan sattua joskus tanssiaisten jälkeisenä aamuna, että keskipäivän aurinko, kurkistaessaan teidän sänkykamariinne, tapaisi poskenne kalpeina, sydämenne tuntuisi tyhjältä ja etoavalta; elämänne, joka näytti niin loistavalta juhlavalojen heijastuksessa, tuntuisi niin sanomattoman viheliäiseltä ja ikävältä kuin teaatterikulissit päivänvalossa. Mutta — te ottaisitte vihreään marokiniin sidotun George Sandin romaanin käteenne ja heittäytyisitte pehmeään leposohvaanne soreassa aamupuvussanne; teille ojennettaisiin luettelo sen päivän huveista, te valitsisitte jonkun niistä, pukeutuisitte ja somisteleisitte tuossa lyhyessä ajassa neljässä tunnissa ja...
Mademoiselle, te olisitte onnellinen! Kun ensimäiset kukoistavat luutnanttivuotenne olisivat ohitse, ojentaisitte siron kätenne jollekin keski-ikäiselle kreiville, yhtä korkea-arvoiselle kuin suurivelkaiselle; teidän isänne olisi ylpeä saadessaan sanoa tytärtään kreivittäreksi. Teille avautuisi uusi loistava elämänura; te matkustelisitte miehenne kanssa, huvejanne hoitaisitte ilman häntä; hänellä olisi kyllin puuhaa taistellessaan katalan vastapuolueen kanssa ritarihuoneessa. Teidät esitettäisiin hovissa, pojistanne tulisi kamarijunkkareita, tyttäristänne hovineitejä, te olisitte onnellinen elämänne loppuun saakka, paitsi niinä hetkinä, jolloin muistelisitte millainen olitte ennen kuin rukoilitte kiusaajaa tuona kauniina kesäaamuna kaukana Mosebackenin pienellä balkongilla.
Mutta olettakaamme että teillä on ollut rohkeutta sanoa hänelle käskevästi: mene pois! Teidän pienet kasvonne olivat sinä hetkenä vakavat mutta rakastettavat. Siinä tapauksessa tahdon kertoa teille jotakin Tukholmasta täällä ylhäällä balkongilla aamuviileässä. En yksityiskuvia, en näköaloja tai muita merkillisyyksiä. Tunnen liian vähän Ruotsin pääkaupunkia, mutta tahdon ilmaista teille mitä ne sanovat, jotka tuntevat sitä paremmin kuin minä.
Ne sanovat että Tukholma ei edusta lainkaan huonosti sitä maata ja kansaa, jonka hallintokeskuksena sillä on kunnia olla — avointa, viljavaa, kaunista maata ja ylpeätä kansaa, melkein liian ylpeätä vanhoista historiallisista muistoistaan, mutta herkästi syttyvää läsnäolevan hetken harrastuksiin, niin pieniin kuin suuriin — muuten rehtiä, vierasvaraista ja voimakasta kansaa, ripeätoimista, levotonta, omavaltaista, kansanvaltaisen herkkätuntoista ja muutamiin ennakkoluuloihin piintynyttä, joista en kuitenkaan halua tässä yksityiskohtaisemmin puhua. Jos tähän vielä lisäämme ne ominaisuudet, jotka ovat luonnollisia jokaiselle suurehkolle kaupungille —ylellisyyden, kevytmielisyyden ja korkeamman sivistyksen edut — niin tunnemme ruotsalaisen helposti tukholmalaisessa. Hän on hyväntahtoinen, avomielinen, vieraanvarainen ja iloinen, kevytmielinen, liikkuva, toimekas, monisanainen, utelias, hyvin itseensä tyytyväinen, vaikkei aina asemansa mukaisesti, heikko kaikelle silmäänpistävälle, herkästi ihastuva kauniiseen ja loistavaan, mutta harvoin sentään hyvää ja jaloa hylkivä vaikkapa se esiintyisi vähemmän viehättävissäkin muodoissa. Arvojenhimon ajat hän on jo onnellisesti läpäissyt, mutta sen pieni tytär, kunnianimienhimo, on kaikkivaltaisen isoäitinsä turhamaisuuden kera hiipinyt hänen muuten niin kauniiseen seurustelusävyynsä. Muistatteko Uno von Trasenbergin "rouva sairashuoneparseli-intendentskaa?"
Helppo olisi Cederberghin tavoin kirjottaa tukholmalaisesta varsin hauskoja ja varsin paksuja kirjoja. Itse asiassa lienee hän aina Ottar Trallingin ajoista saakka pysynyt enemmän kaltaisenaan kuin useimpien muiden pääkaupunkien asukkaat. Kustaa kolmas kaipaisi Bellmaniaan — nuorella Ruotsilla on Par Bricolensa ja kadotti äskettäin Wadmaninsa — mutta iloisen kansanelämänsä tapaisi hän, tietysti asianmukaisilla pukumuutoksilla, vielä nytkin toisinaan juhannusmarkkinoilla tai Djurgårdenin ylistettyjen tammien alla. Yksinpä noilla ijäkkäillä, muodottoman korkeilla taloilla varsinaisessa kaupungissa, noilla ahtailla kaduilla ja vuosisatojen vanhoilla lehmuksilla ja tammilla on erikoinen vanhoillinen leimansa, mikä kiinnittää monin paikoin mielen tuohon vanhaan hyvään. Kellarit (ravintolat) hiekotettuine lattioineen näyttävät enimmäkseen hyvin vanhanaikaisilta ja vanhan rodun tukholmalainen istuutuu mieluimmin pahimmin kuluneen pöydän ääreen. Yleensä muistuttavat Tukholman alemmat porvaripiirit paljon meidän suomalaisten pikkukaupunkiemme, erittäinkin rannikkokaupunkien, vastaavaa asukasryhmää. Kummassakaan maassa eivät nämä kansanluokat ole mainittavasti edistyneet viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa, mutta samalla kun he ovat laiminlyöneet omata aikansa sivistyksellisiä edistyksiä, ovat he myöskin säilyneet samaisen ajan pöyhentelevältä korskeudelta ja ylellisyydeltä. Itse asiassa lienee Tukholma vähemmän kuin useimmat muut, yksinpä pienemmätkin pääkaupungit viehtynyt ylellisyyden hempeään viettelijättäreen. Vaikka yhteiskunnan kerma täällä, niinkuin muuallakin, kohoileksen kermavaahdoksi, niin paljoa taajemmat alemmat kansankerrokset pysyvät kuitenkin uskollisina entiselle hiljaiselle vaatimattomuudelleen, hyväntahtoisina ja levollisina "niinkuin maito pytyssä", käyttääkseni erään suomalaisen papin tunnettua lausetta. Sanotaan että Tukholman hyvinvointi on viime vuosina tuntuvasti kärsinyt huonoista ulkomaisista kauppasuhteista ja yleisesti valitetaan niistä melkoisista hopeamääristä, joita melkein jokaisessa lähtevässä höyrylaivassa viedään maasta niin hyvin valtion kuin yksityisten nimissä. Mutta liikenne on lisääntynyt hämmästyttävällä tavalla nopean ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta kaikkiin suuntiin.
Te kai kuuntelette epäluuloisesti, kun muukalainen puhuu tällälailla Tukholmasta ainoastaan muutamia viikkoja kestäneen vierailun nojalla, mutta vähemmin ihmettelette, jos tunnette ruotsalaisten avomielisen ja auliin olemuksen, joka vaikuttaa että saamme hänestä selvän niinsanoakseni yhdellä ainoalla silmäyksellä; siksipä laulaakin tuo rakastettava Lind Vingåker laulussaan Vapunpäivänä Wärendissä yhtä sattuvasti kuin kauniisti kansastaan:
"Se kansa, se on kelpo kansa pohjaltaan,kun sitä lähenee, se vastaan kiirehtää,ja silloinhan jo puolitiessä tavataan."
"Se kansa, se on kelpo kansa pohjaltaan,kun sitä lähenee, se vastaan kiirehtää,ja silloinhan jo puolitiessä tavataan."
Mutta, mademoiselle, Tukholmaa koskeva luku ei kai pääse milloinkaan loppuunsa, ellen katkaise pakinaani kerta kaikkiaan. Mosebackenilla avautuvasta näköalasta en tahdo nyt puhua, sehän on teillä edessänne, kauniina vaihtelevana ja eloisana. Aurinko on jo aikoja sitte noussut koillisesta Atlantinmeren sylistä ja sen säteet hehkuvat jo kuumina Ritariholman kirkon rautahuipussa ja kultaisessa ristissä. Suvainnette että saatan teitä Strömparterrenin vilpoiseen varjoon ja pyydän saada sillaikaa, kun nautitte hiukan jäätelöä, täydentää hajanaisilla yksityiskuvilla sitä entistä vähää, mitä minulla on ollut onni teille kertoa tuosta tuhansia kertoja ennemmin ja tuhansia kertoja paremmin kuvatusta ja ylistetystä Mälarin kaupungista.
Mademoiselle!
Kun te muutamia vuosia takaperin, ensimäisen nuoruutenne ihanina silmikoimispäivinä, joskus tätinne ja eräiden ystäväin seurassa jätitte Tukholman kivitalot taaksenne ja läksitte hupaiselle veneretkelle Djurgårdeniin — Mälarin kaupungin rakastettavaan sydämeen — kuinka sykähtelikään silloin sydämenne lapsellisesta riemusta! Sillä turmeltumaton viisitoistavuotias sydän ei viihdy ahtaitten muurien välissä eikä suletuissa saleissa; hän vaihtaa tanssiaisten loiston ja lamppujen hohdon mielellään tammien vilpoisiin varjoihin ja vaaleanvihreiden rantojen hilpeään vapauteen jonakin päiväpaisteisena kesäiltana. Siellä oli niin "champetert", vakuutti ranskalainen kotiopettajattarenne, te hyppelitte kuin mikähän pieni hupakko ympäri ruohikossa, olitte vallan huimapää, sanoi tätinne, mutta itsestänne se oli niin äärettömän hauskaa! Te ette viitsinyt kauvankaan kulkea noita suuria, leveitä teitä, sillä niillä tuoksui tomupilvet monien ohikiitävien vaunujen ja solakoiden luutnanttien vuoksi, jotka hyväilivät vuokrattuja hevosiaan ratsupiiskalla ja näyttivät sanovan: "katsotaanpa onko sinussa Sleipnerin-verta". Ja kun olitte hetkisen katselleet tuota kirjavaa vilinää, ihmisiä jotka tahtoivat kulkea upeammin kuin te, silloin vetäydyitte jonkun verran syrjään, ylös tuolle sievälle kukkulalle Framnäsin ja Sirishofin luona, otitte esiin pienen namuspussinne ja istuunnuitte rinteen pehmeälle nurmikolle, josta voitte hyvin katsella ihmisten hyörinää alempana kulkevalla tiellä, itse sanottavasti näkymättä. Ja jos silloin katsoitte oikein iloisin silmin ohikulkevaa kadettia, joka oli kavaljeerinanne viimeisellä kävelyretkellä, sattui toisinaan että hän kiisi täyttä laukkaa alas ravintolatalolle ja osti viimeisellä daalerillaan jäätelöä teille ja ystävillenne. Niin istuitte viehkeässä illan siimeksessä tammien alla ja katselitte ympärillänne kukoistavaa Tukholman kesää, ja ainoastaan silloin, kun kuninkaalliset vaunut valkonauhaisine esiratsastajineen kiitivät ohitse ja prinssit nostivat teille ystävällisesti hattua, muistitte äkkiä että olittekin kuninkaallisessa pääkaupungissa ettekä jollakin kauniilla maatilalla kaukana suuren maailman hyörinästä ja upeasta loistosta.
Eipä ihme että tukholmalainen on kesäiseen Djurgårdeniinsa ihastunut. Se on hänen luonteensa luonnollinen tyyssija — sillä ulos, ulos ahtaitten seinien puristuksesta hän haluaa. Muinainen Mälarin kansa läksi kesiksi kaukaisille sotaretkille, meidän päiviemme tukholmalainen mieltyy helposti kaikkeen ulkomaalaiseen ja oleskelee mielellään kodin ulkopuolella. Djurgårdenia voisi sanoa hänen keuhkoikseen, siellä hän hengittää tyytyväisyyttä ja iloisuutta, jota hänen sielunsa kaipaa, siellä hän on oma itsensä. Tukholmaa ympäröi lukuiset kauniit maisemat ja monia niistä on taide yhä somistanut. Mutta Drottningholman loisto on rappeutumaisillaan, ihana Haga on unhotettu, Ulriksdal on harmaantuneiden invaliidien viimeinen turvapaikka — monissa muissa kauniissa paikoissa käy ainoastaan huvimatkailijoita kulettavat höyrylaivat. Djurgårdenissa esiintyy Tukholman kesäelämä kukassaan. Tuo suurenmoinen, loistelias, joskus jäykkä prameus ei saa täällä jalansijaa, tämä on vain viehkeän, soman ja sorean tyyssija. Byströmin huvilassa ovat taiteen ihanimmat luonnokset veitikkamaisten rakkaudenjumalain ympäröiminä ja itse kuninkaallisesta Rosendalista lausuu Marmier sangen sattuvasti:c'est une villa de gentilhomme plus q'un palais de suverain.[2]Ja tuskinpa aivan aiheetta laulaa Bellmankaan:
"om denna parkenrår kärleksmonarkenoch en kung."[3]
"om denna parkenrår kärleksmonarkenoch en kung."[3]
Hän tosin lauloi siihen aikaan, jolloin lemmettäret — tosin puuteritukkaiset ja pönkkähameiset, mutta lemmettäret joka tapauksessa — liehuivat valtaistuimen ympärillä. Kunpa koko Kustaa III:n valtakunta olisi ollut hänen Djurgårdeninsa ja Hagansa kaltainen! Hallitushuolet olisivat silloin olleet kepeämmät hänen nerokkaalle kevytmielisyydelleen ja iloinen elämänsä ei olisi päättynyt suruun ja vereen.
Sitte kolmannen Kustaan ja Bellmanin aikojen on Valdemarinsaari suuresti muuttunut. Tammet, lehmukset ja vaahterat ovat yhä vieläkin samat ja kertovat menneiden vuosisatojen muistoista, mutta kukapa ymmärtäisi heidän sanojaan, kun iltatuuli auringon laskiessa suhisee niiden latvoissa? Ja niinkuin muinaisina päivinä vierivät Brunnsvikenin hohtavat laineet yhä vieläkin väreilevin pinnoin. Mutta uusi aika on rakentanut siroja huviloita, ravintoloita ja linnoja tuohon entiseen maalaismaisemaan ja "jumalainen" kalastajatorppa on saanut kilpailijan, jonka rinnalla sen ylistetty kauneus näyttää sangen raihnaiselta.
Saavumme Djurgårdeniin Leijonansiltaa myöten. Nimi johdetaan eräästä leijonasta, jota säilytettiin joitakuita aikoja sillan vieressä, mutta miksei yhtä hyvin kaikista niistä viiksellisistä leijonista, joita kulkee joka päivä niin lukuisesti sen yli, etsien kenenkä he niellä mahtaisivat? Kun siten olemme päässeet onnellisesti puistoon, ei liene niinkään vähäinen kiusaus ryhtyä tuhannettaensimäistä kertaa kuvaamaan tuota jo tuhat kertaa ennen kuvattua, aina semmoisista vähäpätöisyyksistä kuin Blåportenin kuuluisista ahvenista sellaisiin ihmelaitoksiin kuin Rosendalin kehuttuun porfyrivaassiin, tuohon mahtavaan punssimaljakkoon kahdentoista jalan mittaisia juomasankareita varten, joka sentään näyttää jo miltei liian suurenmoiselta nykyajan viiden jalan pituisille limonaadisankareille, etenkin sen jälkeen kun rovasti Wieselgren on käännyttänyt puolet Ruotsin leijonista viattomiksi karitsoiksi kaikkeen väkijuomalta tuoksahtavaan nähden. Mutta — pysähtykäämme tuolle pienelle kummulle satavuotisten tammien alle ja katselkaamme hetkisen graniittijalustalla olevaa vihreätä rintakuvaa. Se on Byströmin mestariteos, se on Bellman. Sanattomat ovat hänen huulensa, marmorinjäykkä ennen niin eloisa katse, otsaa ympäröivä laakeriseppele ei enää värähtele etäisiltä kukkarannoilta tulevien tuulahdusten hyväilyistä. Mutta nuori polvi leikkii yhä vieläkin iloisia leikkejään Bellmanin ympärillä ja laulaa hänen paraita laulujaan. Kesäkuun 26 p. 1829 kuhisi mitä kirjavin ja hilpein kansanjoukko ensi kertaa tämän patsaan ympärillä, joka silloin paljastettiin hurraahuutojen, laulujen ja puheiden säestyksellä. Joukossa oli muuan vanha eukko; hän nojautui poikaansa, keski-ikäiseen mieheen — ja kyyneleet vierivät lakkaamatta hänen poskilleen. Ja juhlan toimeenpanijat menivät vanhuksen luo ja kunnioittivat häntä kaikin tavoin, sekä sanoin että lahjoin. Mutta eukko katsoi herkeämättä rintakuvaan ja itki ja puheli: "Niin, niin, kyllähän ne nyt hänelle juhlivat, kun hän on jo aikoja mullassa maannut; mutta vähemmin hänestä touhuaisivat, jos olisivat olleet naimisissa hänen kanssaan, niinkuin minä!" — Sillä Bellmanin leski ei voinut unohtaa, että juhlittu runoilija oli ollut suuri hulttio kotoisessa elämässään. Hän puhui niinkuin aina aikalaiset puhuvat, jotka mielellään takertuvat suurten miesten pikku heikkouksiin; mutta nuori polvi, joka lauloi Bellmanin kunniaksi, olijälkimaailma, joka säilyttää tuosta aikoja nukkuneesta ainoastaan sen, mikä on suurta ja katoamatonta, ja katsoo yksinomaan siihen. Nyt he ovat kuolleet, niin hyvin leski ja poika kuin kaikki runoilijan henkilöiden esikuvat. Vielä kymmenkunta vuotta takaperin voi matkustaja käydä tervehtimässä Bellmanin lauluissa ikuistettua Ulla Winbladia, joka vanhana ja kuihtuneena eleli pienessä hökkelissä ylhäällä Söderillä, mutta hänkin kuuluu jo nykyään vain sadun ja laulun maailmaan — kuolemattomuus, jota hän tuskin elämällään lienee ansainnut.
Kerrotaan — en tiedä miten vankoilla perusteilla — että H.M. Kuningas olisi aikeissa perustaa Rosendalin viereen jonkunlaisen Valhallan, samantapaisen kuin Baijerin kuninkaan Ludvigin äskettäin Donaustaufin luona vihkimä. Sinne tulisi asetettavaksi Ruotsin jaloinpain ja suurimpain miesten kuvapatsaita ja rintakuvia, heidän ikuiseksi muistokseen. Tätä kuullessa johtuu mieleen muuan ajatus. Nykyajankin Ruotsilla on muutamia suuria, neron ja tieteen sädekehän ympäröimiä nimiä. Mutta köyhemmältä näyttää nykyinen aika suurista miehistä kuin entiset päivät — näyttäneekö sitte siltä ainoastaan senvuoksi, että nykyaika sivuuttaa todella suuren ja ylevän omissa aikalaisissaan ja jumaloi vain kuolleita neroja? Vai onko jalolla ja ylevällä vähemmän kuin ennen vastakaikua nuoren polven rinnassa? Eipä tekisi mieli sitäkään uskoa, kun valtaistuimella istuu vanhus niin kunnianarvoinen, että itse Venäjän itsevaltias, tarkkanäköinen ja herkkä kaikella jalolle ja suurelle, melkein pojan kunnioitusta osottaen vieraili vanhan kuninkaan luona hänen pääkaupungissaan — vierailu, joka kunnioitti yhtä suuresti näitä molempia henkilöitä ja joka on säilyvä unohtumattomana kaikkein tukholmalaisten mielessä.
Mutta aurinko katoaa jo etäällä Brunnsvikenin aaltoihin ja iltaviileä voi käydä vaaralliseksi helteisen päivän jälkeen. Olemme tällä kertaa katselleet ainoastaan eräitä kuninkaallisen Djurgårdenin yksityiskohtia; mutta tehän tunnette sen ennestään kirjoista ja omasta näkemästänne. Minä rakastan yleiskatsauksia, mademoiselle! Se lienee enimmäkseen varsin ikävä tapa; koetan jollakin toisella kertaa siitä luopua.
Mademoiselle!
Kansa voi olla jalo ja kunnokas, se on saattanut paljon kokea, paljon oppia, paljon ajatella ja sen ohessa avoimin silmin tarkata muiden kansojen edistyksiä, mutta siltä voi puuttua rohkeutta itse esiintyä toimivana suuntaan tai toiseen. Sellaiseen kansaan voi tieteen totuus ja taiteen ikuinen kauneus tehdä syvän vaikutuksen; mutta se voi siitä huolimatta seisoa mykkänä, uskaltamatta lausua julki tai pukea näkyvään muotoon sitä, mitä rakastaa ja kunnioittaa sisimmästä sielustaan. Sillä sitä kahlitsee pelko ja se ei tunne voimaansa. Mutta niin kauvan, kun se ei liikuta kättä eikä kieltä jollakin inhimillisen pyrkimyksen erityisellä alalla, niin kauvan on sen sivistyskin tuolla samalla alalla eloton, puolinainen. Ja sellainen on meidän ja meidän kelpo Suomen kansamme laitataiteeseennähden. Meiltä puuttuu siinä suhteessa ainoastaan rohkeutta ja ulkoista herätintä. Askel vain, ja ura aukeaisi eteemme aina siintävään etäisyyteen.
Kun Ruotsin kansan luonne, päinvastoin kuin meidän, on kaikessa niin ratkaisevasti suunnattu käytännölliseen ja yrittelevään, on se myöskin, vaikka samalla tietopuolisella sivistysasteella kuin mekin, ennättänyt ennen meitä ottaa ensimäiset askeleensa taiteenkin alalla. Todisteeksi voisin mainita joukon nimiä. Mutta sen sijaan halunnette te, teaatterin, musiikin ja muut kuultavat taiteet sivuuttaen, luoda silmäyksen kunink. vapaitten taiteitten akademian näyttelyyn kesäkuussa 1843.
Luettelo sisältää kaksisataa kolmekymmentä numeroa viideltäkymmeneltä kahdeksalta taiteilijalta, joiden joukossa seitsemän naista. Pystykuvia, relieevejä ja puuveistoksia y.m. samaan alaan kuuluvia on sangen vähän.Qvarnströmnäyttää tällä alalla olevan lupaava nimi. Lukuisimmat ovat nyt, niinkuin ainakin, maalaukset. Saamme tehdä tuttavuutta sellaisten kuuluisuuksien kanssa kuinKraft, C.J. Fahlcrantz, Westin, Sandberg. Viimemainitun teosten joukossa on myöskin tämän taiteilijan Vaasan kirkkoa varten maalaaman alttaritaulun luonnos. Westiniltä on neljä numeroa. Upein on hänen "Vuodenaikansa". Tämän taitelijan värisävylle omituinen vienous ja sametinlaheus ilmenee koko taulussa aina liijotteluun saakka, tuo kaikkien piirteiden pehmeys, tukehuttaa sen voiman ja rohkeuden, mikä näyttää alkuperäisesti ryhmityksessä piilleen. TunnettekoSödermarkinmuotokuvia? Täällä on muuan kuva, jonka tutut, kauniit silmät tarkastavat niin hellästi suomalaista maanmiestään. Ja tuo käsi, joka hienoon vaaleaan hansikkaaseen puettuna esiintyy niin silmäänpistävänä mustaa silkkipukua vasten, on sama käsi, joka vielä silloin, kun se oli suomalainen, sitoi seppeleet 1840-vuoden nuorukaisille Helsingissä. Miksi lahjotamme sillälailla muille ruusujamme?
Käykäämme eteenpäin järjestyksestä huolimatta, miten mieli milloinkin vetää.Cronstrand, tuo kuuluisa matkailija, on rikastuttanut näyttelyä seitsemällä numerolla paikalla suoritettuja graafillisia piirroksia muinais-egyptiläisestä rakennus- ja kuvanveistotaiteesta. Kolmekymmentäkuusi vuosisataa on katsellut vanhan Theben Ammonintemppeliä, ja yhdeksästoista vuosisata tavailee vielä sen hieroglyyfejä. Mutta salaisuuksien paljastumishetki on lähellä; muuan saksalainen professori on ilman Ariadnen lankaa löytänyt tien labyrintin kamarien läpi, ja pianpa ei enää jää mitään salaisuuksia tulevan sukupolven perinnöksi.
Wickenberginsivellin on loihtinut esiin erään perspektiiviltään erinomaisen, hymyilevän maiseman ja muutaman liikuttavaa suloa uhkuvan perhekohtauksen. Ei voi tavata hartaampia, kohtaloonsa tyynemmin alistuvia ja kristillistä nöyryyttä ilmaisevampia kasvoja kuin tuon sokean ukon, joka, seisoen lastensa keskellä, näyttää ikäänkuin astuvan kankaalta esiin ja opettavan kieltäymyksen rauhaa. — Nuori, Roomassa paraikaa oleskeleva göteborgilainen Brusewitz on jättänyt näyttelyyn mieltäkiinnittävän alkuteoksen, nuoren frescatilaisen naisen pienen poikansa kera. —Wahlbomon kiinnittänyt Katarina Maununtyttären ilmielävänä kankaalle. Hän antaa hänen syleillä Räävelissä maanpakolaista poikaansa Kustaa prinssiä, tuota Vasa-suvun harhailevaa ritaria. Ryhmitys on erinomainen, värit hämmästyttävän eloisat. Oletteko ollut Liuksialassa ja nähnyt tuon lempeän kuningattaren haamun katselevan miettiväisenä kauniin ulapan laineita iltahämyssä?
Ekman— meidän Ekmanimme — esittää meille ryövärinluolan sisuksen, räikeän ja synkän fantasiakuvan. Tehän tunnette Ekmanin? Se oli hän, joka oli professori Sandbergin apulaisena Upsalan tuomiokirkon kauniita freskomaalauksia maalattaessa, ja se oli hän, jolle yksinään Sandberg uskoi keksintönsä salaisuuden näiden maalausten säilyttämiseksi pohjolan ankarassa ilmanalassa. Ollen lahjakas kuin koko sukunsa, voimme täydellä syyllä kiinnittää Ekmaniin, joka nyt oleskelee kuninkaan apurahalla ulkomailla, mitä parhaimmat toiveet, ellei siinä huhussa ole jotakin perää, että hänkin olisi taipuisa tuohon ylen tavalliseen epäsäännöllisyyteen. Varmaan te, niinkuin minäkin, toivotte että huhu tällä kertaa kulkisi vanhaan tapaansa valheen kengissä.
Kun emme kuitenkaan voi viivähtää kaikissa mieltäkiinnittävissä yksityisseikoissa, lienee paikallaan heittää nopea jäähyväissilmäys teidän sukupuoltanne edustaviin taiteilijoihin. Mad:lleMaria Röhlon tosin pannut näytteille ainoastaan muutamia mustallaliidulla piirrettyjä muotokuvia, mutta ne suoritettuna tunnetulla mestarillisella kyvykkyydellä, joka on hänelle äskettäin hankkinut tunnustuksen tulla kutsutuksi vapaitten taiteitten akademian vakinaiseksi jäseneksi. — Mad:llePlageman, joka on antanut neljätoista numeroa, lienee mainittava uutteruutensa, joskaan ei juuri muun vuoksi. Maisemat, kukat, linnut ja muotokuvat ovat niitä aiheita, joita nämät seitsemän naistaiteilijaa nähtävällä mielihalulla valitsevat. Hyvä niin. Tuntuuko se niin ihmeelliseltä, että teidän sukupuoleisenne taiteilijat maalaavat mielellään valoisia maisemia, sieviä kukkia, kauniita, mitä sielukkaimmilla viiksillä varustettuja luutnantteja, mitä romantillisimpia univormuja ja ylevimpiä asentoja, tai jumalkauniita Fingaleja, kaihoavia Fritiofeja kaikkine sisäisine ja ulkoisina täydellisyyksineen, joita muuan vapaaherratar Knorring on tuhlannut Aksel Löwensterniinsä? Eikö kaikkien naisten fantasia haaveile siihen suuntaan?
Näyttelyn kokonaisvaikutus tuntuu tyydyttävältä, vaikkapa ei kaikiste ole oltukaan kyllin tiukkoja valinnassa. Oikeutta myöten tätä tuskin voimme sanoa muuksi kuin aluksi, aamunsarastukseksi Ruotsin taiteen taivaalla. Toivon vaan että meillekin koittaisi samanlainen aamunpilkahdus ja että sen herätin, jo jonkun aikaa puheenaollut Helsingin taidenäyttely vihdoinkin saataisiin aikaan. Sillä, mademoiselle, kun meillä on jo kotona ollut rohkeutta julkilausuatieteellisensivistyksemme tulokset, miksi epäröisimmetaiteenkaanalalla rientääfrom sounds to things, hiljaisesta mietiskelystä rohkeaan ja jaloon toimintaan?
Ei ei, Betty hyvä, ei mitään matkakuvauksia! Oletko koskaan kulkenut veneessä Oulunjoen koskia alas? Kiihkeätä oli vauhti; koski kohisi, vaahto kuohuili, rannat kiitivät ohitse; tuolla kuusikko, tuossa pelto, tuolla mökki, tuossa karjalauma laitumella, silmänräpäys, ja ne ovat ohitse; vene kiitää yhä edelleen, pyörteet ovat valmiit joka hetki sen nielemään; käsi perämelassa, silmä keulaan päin tähdättynä, ei hetkeäkään aikaa rannalla oleville ystäville. Betty — kosken kuohujen keskellä ei kirjoteta.
Voi kuitenkin toisinaan sattua että tulemme tyynemmille suvantovesille. Vauhti hiljenee, pyörteet sammuvat. Kalliot, metsät ja vainiot sivuutuvat hitaammin; jo uskallamme irrottaa silmän keulasta ja käden peräsimestä keksiäksemme rannalla jonkun miellyttävän kuvan ja nyökäyttääksemme tervehdyksen etäältä näkyville mökeille. Pikainen silmäys, nopea tervehdys — ja taas kysyy peräsin hoitajaansa ja vastassa olevat kuohut hairahtumatonta silmää. Ah, maailma on niin avara ja elämä niin lyhyt ja "Perla ei tahdo mennä illaksi kotiin".
Et siis, Betty hyvä, saa mitään matkakuvauksia. Hae niitä kirjoista. Lue Ida Kohlia ynnä muita, jotka ovat pitkät vuodet tutkineet maita ja kansoja. Muut tekevät viisaimmin kun elävät ja oppivat, katselevat ja vaikenevat.
Ainoastaan tyynemmiltä suvantopaikoilta lähetän näitä kiireisiä terveisiäni, irtireväistyjä lehtiä, jotka tuuli kiidättää pohjoiseen. Mitä ne sisältävät? Vain hätäisiä lyijykynän vetäsyjä, joita mielikuvitus värittäköön miten parhain haluaa, korkeintaan joitakuita "nokikuvia", jommoisia Ekman ja Chiewitz maalaavat neljännestunnissa palavasta kynttilästä kohoavalla noella, ei kuitenkaan läheskään niin kauniita kuin heidän kuvansa.
Nyt ymmärrämme toisemme. Voi hyvin. Kirjotan tämän Pariisista sysimustana juhannusyönä.
YstäväsiGabriel.
Kerran, kauvan aikaa sitten, asui muuan perhe seitsemän vuotta Utsjoen lappalaisten keskuudessa. Vihdoin oli näiden maanpakolaisten pohjanperäläisten pakko lähteä etelään päin. Kun he tulivat Tornioon, tuntui heistä jo aurinko paistavan lämpimämmin lumikinoksille; Ouluun saapuessaan olivat he näkevinään uuden kevään rientävän vastaansa avoimin sylin, ja kun vihdoin joutuivat niin tavattoman loitos etelään, kuin eteläiselle Pohjanmaalle, niin tuntui kuin Italian taivas olisi kaartunut heidän ylitseen, etelämaiden kasvullisuus versonut heidän ympärillään, ja he eivät väsyneet katselemasta korkeita havumetsiä, viljavia peltoja, laitumella kulkevaa karjaa ja kauniita kyliä ja kansaa, joka pitkissä jonoissa kulki sunnuntaiaamuin maantietä kirkolle.
Harhaluulojamme, Betty! Etelä on kuin sateenkaari ja toivo ja onni; ajamme niitä takaa ikävöiden kuin lapset, ja kun luulemme ne saavuttaneemme ja omistavamme, silloin ne jo ovat helmastamme häipyneet, siirtyneet yhä kauvemmas, kukkulasta kukkulaan, rannasta rantaan. Meistä etelään päin on meri; sen tuolla puolella kuvittelemme kaiken olevan niin vihantaa ja lämmintä. Ja jos emme ole ennen lentäneet kauvempana, miten suurta iloa ja ihastusta herättääkään jo pieni siirtyminen Helsingistä Rääveliin! Rääveli vanhoine rakennuksineen, aikaisin kypsyvine hedelmineen, kivettömine tasankoineen ja saksankielineen se on meille etelä. Ei vielä — sanotaan meille Räävelissä; lähde Berliiniin, Lübeckiin, Hamburgiin; siellä on toista, siellä on etelä. Lähdemme sinne; ei vielä, sanotaan meille; Dresdenissä, Kölnissä, Reinvirran rannoilla, siellä on lämpimämpi, siellä on etelä. Ja me riennämme sinne; ei vielä, sanotaan meille; Pariisissa, Brysselissä, siellä on kesä ja kauneus, siellä on etelä. Kiiruhdamme sinne; ei vieläkään, sanotaan meille: Alppien ja Pyreneitten pohjoispuolella ei ole etelän aurinkoa. Ja me nousemme vuorten yli; ei vielä, sanotaan meille; Välimeri on suuri, purjehtikaa sen toiselle puolelle, siellä on etelä. Ja me nousemme kuuman Afrikan rannikolle; ei vielä, sanotaan meille; Atlasvuori on korkea; nouskaa sen huippujen yli, siellä on etelä. Ja me tulemme suuriin, auringon paahtamiin erämaihin, joissa kamelit kuumuudesta nääntyvät; ei vielä; erämaiden takana on vielä toinen etelä, ja niin yhä edelleen, yhä kauvemmas, kunnes taas joudumme pakkasen ja lumen maihin, etelänavan jäitten keskelle.
Harhaluulojamme! Ei ole elänyt ketään kuolevaista, jonka takana ei olisi ollut menneisyys ja edessä tulevaisuus. Ei kukaan kuolevainen ole vielä löytänyt sitä maata, jonka takana ei olisi pohjoinen ja edessä etelä. Onko missään katoomatonta kauneutta? Onko missään ikuista kevättä? Onko missään toivon täyttymystä? Onko missään ikävöimisemme luvattua maata?
Sitä ei kukaan tiedä. Ja kuitenkin, Betty, älä epäile, vaan toivo alati. Ilman toivoa ei ole onnea, ei elämää. Ikävöimme alati kauvas, ja tuossa ikävöimisessämme kangastavat kadotetut paratiisit, ja tuo aina saavuttamaton etelämme esiintyy lopultakin täysimpänä ja todellisimpana omissa unelmissamme.
Kaukana takanamme kiiriskelee Viaporin kanuunain viimeiset kaijut. Äsken saarroksissa ollut satama avaa ahtaan porttinsa; jykevät vuoret häipyvät taaksemme; sininen, hohtava meri leviää rajattomana eteemme kevätauringon paisteessa, ja me hengitämme vapaasti sen suolaisten aaltojen harteilla.
Noitten vuorten taakse häipyy kuitenkin rakkaimmat, mitä maailmassa omistamme: isänmaan metsät ja järvet, rauhallisten, onnellisten kotiemme päiväpaisteiset harjat ja rakkaitten silmien viimeiset kyyneleiset katseet, jotka seuraavat meitä niin kauvan, kuin vielä voidaan pilvissä erottaa viimeinen höyrylaivan savun kuvastus etäisellä taivaanrannalla. Miten on mahdollista jättää jälkeensä puolet elämästään ja koko rakkautensa, ja jättää ne surematta, kaipaamatta, vetää laajentunein rinnoin keveän, syvän hengähdyksen ja kiitää kodittoman tuulen tavoin ulos avaraan maailmaan, tietämättä mistä tulee ja minne menee? Siksi että vapaus on elämän perusehto; siksi että taivaan laki ulottuu korkeammalle kuin rakkainkaan koti; siksi että avara maailma on suurempi kuin ihanimmatkaan kotilaaksot. Kerran elämässään täytyy jokaisen tuntea itsensä vapaaksi kuin ilmassa liitävä lintu; kerran täytyy sydämen ja ajatusten hillittyjen myrskyjen purkautua ulos ulapalle; kerran arkipäiväisyyden mittakaavan avartua mittaamaan sitä, mikä maailmassa on suurta ja kaunista. Jokainen joustava henki etsii kerran maailman ääriviivoja, voidakseen kasvaa täyteen mittaansa.
Entisaikaan, kun koulupoikana katselin Åkermanin karttaa, jota siihen aikaan pidettiin koko maailman kuvana, sain Itämerestä jokseenkin vähäpätöisen käsityksen. Pohjanmeri, Ahvenanmeri ja Suomenlahti opettivat minulle sittemmin toista. Itämeri piti nyt itse huolta arvonsa kohottamisesta. Myrskysäällä, vaahtopäisenä kiehuen sitä ei suinkaan käy halveksiminen. Meillä oli sekä myötäistä että vastaista oikein tuntuvasti. "Hengist" vääntelihe kuin mato, tuo vanha saksalainen kulki kuin ryömien aaltojen halki, mutta eteenpäin sitä mentiin. Laivassa oli kurjuutta ja merikipua. Onneksi sentään pihviä, olutta, levollista suomalaista kohtaloonsa tyytymistä ja hyväntuulen puuskiakin. Ennustettiin, kuten tavallisesti, kauniimpaa ilmaa ja hymyiltiin supinahkaturkkiin puettuna odotetulle Saksan auringolle.
Tämä meri on koko pohjoismaisen historian keskus. Mitä kaikkea se on nähnyt vuosisatojen vieriessä! Foiniikkialaisia purjehtijoita, pohjoismaalaisia viikinkejä, suomalaisia ja virolaisia ryöstöretkiä, Erik Tuulihatun, Erik Pyhän, Valdemar Seierin sotamatkat, Erik XIII:nnen merirosvot, hansakaupunkien asestettuja kauppiaita, Otto Rudin, Junker Tuomaan, Flemingin, Kustaa Adolfin, Kristian IV:nnen, Wachtmeisterin, Tordenskjöldin, Ehrenskiöldin, Suursaaren ja Viipurin sankareita, Napierin, Dundas'in, Plumridgen — ja näitten meren leijonain ja susien keskellä miljoonittain rauhallisia purjeita, jotka myrsky on jo aikoja sitten riekaleiksi repinyt, miljoonia emäpuita, jotka ovat kareihin ja matalikkoihin pirstoutuneet, ja niiden jälkeen kuitenkin yhä uusia ja uusia aluksia, jotka vetävät kortensa maailman muurahaiskekoon. Miten usein onkaan veri näitä aaltoja punannut! Vuosituhansia ovat kuninkaat ja sankarit taistelleet tämän meren yliherruudesta, meren, jonka omistaminen tuotti pohjolan yliherruuden, ja se, jonka hallussa on ollut Suomi, on perustanut sen omistamiseen itämerenvaltansa. Tätä merta kohti ovat kaikki sen rannikot ja valtiot ikävöiden ojentaneet kätensä; se on ollut heidän valtansa ja rikkautensa lähde, heidän varastoaittansa hätäaikana ja valtaviemärinsä hyvinä vuosina, sivistyksen ikivanha kehto, maineensa äiti ja onnensa ehto. Sille tuo kaksisataa virtaa joka puolelta ravintoa, ja kuitenkin se alati janoo ja laihtuu ja vetäytyy hitaasti takaisin pohjoisrannikolta noustakseen etelässä, ja niinkuin se on luonut pohjoismaiden historian, niin se vielä tänäpäivänä luo ja muodostaa pohjoismaiden maantietoa.
Kuitenkin — matka joutui. Suomen lahti laajeni äkkiä, Hiidenmaa ja Saarenmaa häipyivät etäisyyteen, ääretön sinervä aavikko levisi eteemme aina Gottlantiin saakka. Tämän saaren ja Ölannin kalkkikallioiden välillä luovi Hengist kokonaisen vuorokauden. Toisena päivänä nostettiin nokiset purjeet laitatuuleen, kalastajia ilmestyi, jotka airojaan levähyttäen kauppasivat turskaa; Ruotsin ranta häämötti pohjoisessa; Bornholman vaaleanvihreät harjanteet sievine kylineen kehottivat rantaan laskemaan. Iloisempana ei Columbus katsellut ensimäistä kertaa Guanohanan saarelta pilkottavaa tulta, kuin me tähystelimme muutamia rannalla syöviä lampaita. Bornholm ja Ruotsi katosivat, Rügen vilahti hetkeksi esiin, muistelimme Rostockin bellmanilaista mummaa ja tähystelimme Wismarin valkeita taloja. Ei kauvan sen jälkeen pääsimme Trave-joen suuhun, ja niin loppui lyhyt Itämeren tarina.
Toukokuun aurinko valaisi Traven suuta; Itämeren sininen ulappa katosi niinipuiden ja pyökkien taakse; rantoja somistivat kauniit maalaistalot ja kukoistavat puutarhat. Meitä vastaan lemusi ruusujen ja jasmiinien tuoksu; silmää hyväili vaalea, pehmoinen vihreys. Se oli meidän ensimäinen etelämme — iloisina, toivorikkaina seisoimme Saksan kevään keskellä.
Tämä Saksa — voin käsittää kaiken sen moitteen, naurun ja harmin, mikä alati tulee sen osaksi niin muukalaisten kuin omien kansalaisten puolelta, kiitokseksi sen hyvistä päivällisistä ja pitkistä isänmaallisista puheista; mutta sitä en voi käsittää, miten on mahdollista ensi kertaa astua tuota jaloa maata tuntematta lämmintä kunnioituksen tunnetta, joka ulottuu aina sydänjuuriin saakka. Tämä maaperä on kuitenkin ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen jaloimpien poikain veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä nimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin ja Schillerin, Haydnin ja Mozartin; täällä on totuus voittanut kauniimpia voittojaan, täällä on jokaisella kukkulalla satunsa, jokaisella purolla muistonsa, joka vuorella raunionsa, joka kentällä taistelutantereensa, joka kylällä tarunsa, joka on sen ylpeys. Joka askeleella polemme kuuluisia hautakumpuja ja kulemme menneisyyden jälkiä, joita astumaan nykyajan kengät ovat liian pienet. Meidän kotoista historian kenttäämme voidaan verrata kangasmaahan, josta kohoo korkeita, mutta harvassa kasvavia petäjiä ja niiden välillä leviää silmänkantomäärin yksitoikkoista kanervikkoa. Täällä Saksan historiallisella pohjalla on muistoja tiheään ja ne ovat korkeita kuin etelän aarniometsät; tungeskelemme haamujen keskitse päästäksemme elävien luo. Älä näin ollen ihmettele, jos muistoista täällä on muodostunut elinkeino ja että tämä kansa, "joka hallitsisi maailmaa, jos vaan kykenisi itseään hallitsemaan", alati heitteleksen oman suuruutensa jumaloimisen ja itsenöyryytyksen surun välillä, surun, joka Prometheuksen kotkan tavoin kaluaa sen sisuksia.
Se oli Lübeck, "Pohjan Karthago", joka kerran asetti Itämeren hallitsemisen ja sen rantojen verottamisen rohkeaksi päämaalikseen. Lippunsa tähteet liehuvat nyt pitkin pohjoismaita kaulahuiveina ja kattuuneina; sen suuruuden sirpaleet kulkevat rauhallisina kauppalaivoina Itämerellä. Itse kaupunki on vain entisyytensä pirstalekokoelma, kunnioitusta herättävä muinaisaikaisen sävynsä kautta. Vanhat muurit ja linnotetut portit, goottilaiset kirkot ja korkeat vanhanaikaiset talot suippopäätyineen, kaikki ne näyttävät nykyajan silmälle hiukan takkuisilta, mutta tekevät silti arvokkaan vaikutuksen. Paljo puretaankin tuota vanhaa uudenajan vaatimusten tieltä ja kaupungin ympärillä on kauniita, istutuksilla somistettuja kävelypaikkoja, joiden läpi junat alati kiitävät. Tuskin voisi uskoa että kaupunki, josta Suomi tuottaa suurimman osan uudenaikaista koruaan, itse on niin vanhanaikaisen näköinen ja että siinä asuu niin koruton, uuttera ja yksinkertainen kansa. Olen yksi niitä, joilla on ollut pahoja ennakkoluuloja Lübeckistä; mutta sitä se ei ansaitse; se on hyvä, rehellinen kaupunki, ja jospa sen viinit ovatkin uudestikastettuja, niin johtuu se siitä että — Itämeri on niin lähellä.
Vain kolmen tunnin rautatiematka, ja me olemme, tekemällä pienen mutkan etelään päin, kulkeneet tuon entisaikaan kaikilla saksankielen kiroussanoilla solvatun tien Lübeckistä Hamburgiin. Joudumme äkkiä hiljaisesta, rauhallisesta pikkukaupungista muutamalle maailmanmarkkinoiden suurimmalle temmellyskentälle.
Hamburg tekee ensi silmäyksellä valtavan vaikutuksen. Seisoin eräänä päivänä Stintfangilla, muutamalla Elben rannikon kukkulalla. Joen rantamilla on mitä kauniimpia puutarhoja; yltympäri kaupunkia kiertää nuo ihanat, vihreät vallit, jotka ovat Hamburgin viehäte; täällä Alstern puolipiirissä kaupunkia kaartaa, tuolla Elbe kaksinkymmenin väentäyttämin höyrylaivoin, jotka yhtaikaa kiitävät virtaa alaspäin Altonaan, Rainvilles-garten ja korkea Blankenesen kukkula. Käännyin takaisin kaupunkiin, katselin toinen toisensa vieressä kohoavia jalotyylisiä palatseja korkeine lasi-ikkunoineen ja loistavine myymälöineen, katselin leveiden katujen kirjavaa ihmishälinää. Ilta tuli ja hämärä heitti vaippansa suuren kaupungin yli. Kaasuliekit sytytettiin kaikkialla ja kuvastuivat Alsternin kesyihin, kimalteleviin aaltoihin. Silmä viehättyi, sydän ihastui. Sanoin itsekseni: Hamburg on sangen kaunis!
Lähden jälleen satamaan. Tuhansia laivoja kaikista maailman ääristä purki sisästään ja nieli sisäänsä sen rantalaiturien ääressä; Elbe, joka täällä on saksanpenikulman levyinen, kihisi tulevia ja meneviä aluksia. Näin nuo runsaat tavaravarastot, jotka leviävät täältä maailman ympäri, näin noita ohuita papereita, jotka vekselein nimisinä monistavat ja vaihtavat kaupan liikepääomaa. Olin pörssissä yhden ja kahden välillä päivällisaikaan. Siellä alhaalla salissa vyöryi musta joukko, noin kolme-, neljätuhatta kauppiasta, laivuria, kaupanvälittäjää, ostajaa ja liikemiestä joka lajia. Se oli muurahaiskeko, se oli kärpäshaavi, se oli meri. Tässä salissa käsitellään joka päivä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaa hopearuplaa. Siellä tapaa rehellisyyttä, täsmällisyyttä, afääritottumusta ja älykkyyttä, ja sellaiselle on annettava tunnustusta. Nostin muutamia Suomen pankin vekseleitä Salomon Heinen konttorista; se oli koneisto, kulunut, mutta luotettava. Kaksi holvikattoista huonetta käsittävä konttori näytti sangen vähäpätöiseltä, huonekalut miltei pahanpäiväisiltä, maalaus kulunut, matalat puuportaat aivan lahona. Siellä isännöi kuitenkin yksi noita mahtavia raharuhtinoita, jotka hallitsevat maailmaa. Ihailin aarteiden kokoomistaitoa. Ja sanoin laimenneella ihastuksella, mutta yhä vieläkin suurella kunnioituksella: Hamburg on sangen rikas!
Kuitenkin, Betty, "mitä auttaa ihmistä vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?" Ensimäinen, mikä silmääni loukkasi, oli palatsien likainen väri. Onko tämä kaunis, komea Hamburg ahneudenloan saastuttama? Onko totta että mammonan kultainen vasikka on Hamburgin ainoa, kaikkivaltias jumala? Onko totta että kaikki täällä on rahanalaista: viattomuus, rakkaus, kunnia, ihmisonni, kaikki se mikä muuten ei ole kaikilla maailman aarteilla maksettavissa?
Pieni, kalpea, mustatukkainen juutalainen, muuten täsmällinen, kelpo liikemies, kuunteli näitä rohkeita kysymyksiäni kylmästi hymyillen.
— Mitä? sanoi hän vieden osterin osterin perään tottuneesti suuhunsa Wilkenin herkullisessa Frühstückskellerissä. Mitä? Eikö meillä ole laissa säädetty vapaus, ihanteellinen suvaitsevaisuus, hyvin järjestetty yhteiskunta, erinomainen poliisilaitos, joukko rikkaita hyväntekeväisyyslaitoksia? Eivätkö kunniallisuus, ahkeruus ja rehellisyys ole koko liike-elämän ehtoja? Eikö meidän perhe-elämämme ole kodikasta ja kunniallista; emmekö ole vieraanvaraisia, ystävällisiä, sanammepitäviä ja avuliaita? Onko väärin että toimekkuuden ja huolekkuuden avulla raivaamme itsellemme menestyksen tien?
— Ei, vastasin minä; ahertakaa, ansaitkaa, myykää takki päältänne ja leipäkannikka suustanne; tiedän että hamburgilainen saattaa senkin tehdä, ja se vain osottaa että hän on kauppiaaksi syntynyt. Mutta jos se anastaa kaikki ajatuksenne, mitä jääpi silloin tähteeksi kaikelle sille, mikä elämässä on pyhää, suurta ja kaunista? Rikas Hamburg on tehnyt äärettömän paljo aineellisten etujensa hyväksi, kaiken sen hyväksi, mikä tuottaa hyötyä ja mukavuutta; asutaan komeasti, syödään herkullisesti, huumataan aistit — mutta onko siinä kyllin? Mitä on Hamburgissa tehty esimerkiksi tieteen, kirjallisuuden ja taiteen hyväksi?
— Meillä on 225,000 nidosta käsittävä kaupunginkirjasto; Lessing on asunut täällä kauvan ja Klopstock kolmekymmentä vuotta; kuudettakymmentä soittokuntaa soittaa joka päivä yleisölle...
— Kirjasto, Lessing ja Klopstock kuuluvat viime vuosisadalle. Teidän soittonne tarkotus on kuulohermojen hiveleminen, jotta hummeri, sampanja ja hieno havanna maistuisivat paremmalta. Tunnettua on että teaatterinne ovat kaiken arvostelun alapuolella; olen käynyt muutamassa taulunäyttelyssä; totta maar, tauluja siellä kyllä oli yli tuhat numeroa, mutta niin loistavaa kokoelmaa keskinkertaisia taideteoksia ei varmaankaan ole missään Saksan pikkukaupungissa. Arkkitehtinne ovat parasta mitä teillä on; se on asia, joka tekee valtavan vaikutuksen. Mutta miten olettekaan polkeneet muita taiteita! Tanssisaleihinne, noille orjamarkkinoille, joilla raha tekee julkisesti, lain suojassa kauppaa ihmissieluista kuin karjasta — sinne asettavat maalarinne kauniimmat taulunsa, siellä kaikuvat musiikkinne ihastuttavimmat sävelet, sinne tilaatte muutaman markan maksusta juopon runosepän kultaamaan inhottavaa kaupantekoa sointuvilla säkeillä...
Pieni tumma mies hymyili jälleen kohteliaasti, surkutellen noin suurta suvaitsemattomuutta. — Mitä meidän sitte pitäisi tehdä? sanoi hän kohauttaen olkapäitään. Täytyy suoda jokaiselle toimeentulonsa...
Näin sanottuaan maksoi mies osterinsa, täsmälleen mutta ei killinkiäkään yli, sytytti sikaarinsa, kumarsi kohteliaasti ja meni. Minun täytyy kertoa sinulle, hyvä Betty, että koko sivistyneessä maailmassa muualla, paitsi Suomessa, poltetaan tupakkaa kadulla.
Seuraavana päivänä, se oli sunnuntai, johtui mieleeni katsella miten tämä kansa, jonka kirkkona on pörssi ja jolla siis on jumalanpalvelus kuutena päivänä viikossa, viettää seitsemättä, jolloin pörssi on sulettuna ja tavalliset kristityt temppelit avoinna. Ei missään Europan kaupungissa, ei suuressa eikä pienessä, ole väkilukuunsa nähden niin vähän kirkkoja kuin Hamburgissa. Kun tulipalon jälkeen on rakennettu jättiläismäisiä rakennuksia, on vanha kunnianarvoisa Nikolainkirkko yhä keskeneräinen ja työ näyttää nykyään seisahtuneen. Kuinka olisikaan mahdollista ennättää yhdellä kertaa kaikkea? Hamburgilaisella on niin paljon tekemistä, hänen pitää huolehtia niin monesta maallisesta asiasta, ettei hän ennätä nostaa katsettaan taivasta kohti — ellei tunnustellakseen mistä tuuli puhaltaa.
Hyvä, ajattelin; kirkkoja on vähän, sen täydempiä tietysti ovat. Katariinankirkossa piti jumalanpalveluksen alkaa hetkisen päästä. Muutamia vanhoja eukkoja istui siellä kärsivällisesti odottaen. Pietarinkirkossa oli jumalanpalvelus paraikaa käymässä; urut soivat, parvelta kuului pari kolme yksinäistä laulajaa, pappi esiintyi mustassa kauhtanassaan jäykkine kauluksineen ja piti mieltäylentävän saarnan uskosta: kuulijakuntana oli hänellä viisi vanhaa porvaria ja seitsemän tai kahdeksan naista. Mikaelinkirkossa oli jotensakin yhtä lukuisa seurakunta. Mutta ulkona vilisi kadut väkeä täynnä, kalankaupustelijat ynnä muut tarjosivat tavaroitaan kirkonoven läheisyydessä ja katupojat juoksivat meluten ohimarssivan sotilasosaston jälessä.
En tahdo uskoa että asia olisi aina näin. Miksei Hamburgissakin, tuossa kirjavassa ihmisvilinässä, olisi monta semmoistakin, jotka tunnustavat kristinuskoa joko vakaumuksesta tai tottumuksesta? Se oli siis tällä kertaa vain sattuma, mutta sattuma, joka yhdessä monen muun tämän sybariittisen, mammonan palvelukselle ja aistilliselle nautinnolle pyhitetyn kaupungin elonilmauksen kanssa sai melkein värisemään.
Ja kun tulin jälleen tyhjistä kirkoista viliseville kaduille, uhkeitten palatsien ja loistavien myymäläin prameuteen, ihanille kävelypaikoille, niin katsohan, Betty, silloin oli niiden loisto himmennyt ja minä ajattelin itsekseni: mikähän kerran sukeutuneekaan tuosta suuresta leipänerosta, tuosta rikkaasta, hyvin järjestetystä ja toimekkaasta yhteiskunnasta kaikkine ulkonaisine etuisuuksineen, kun aineelliset pyyteet ovat päässeet täyteen valtaan, kun henki on täydelleen paennut tästä erinomaisesta työkoneesta, kun itsekkyys on syövyttänyt sen loistavan ulkokuorenkin... Silloin, Betty, asuisin paljoa mieluummin jossakin Pohjanmaalla tai Savon sydänmailla, kuin tässä ihanan Hamburgin loppumattomassa erämaassa...
Kelpo isäntäni, entinen helsinkiläinen Vohs, ravintolanisäntien kaunistus, sai antaa anteeksi että hänen herkullinen päivällisensä, jopa skandinaavialainen voileipäpöytänsä, ainoa Itämeren eteläpuolella, sinä päivänä oli kadottanut viehättäväisyytensä. Hyväntahtoisesti hymyillen, kuten ainakin, hän tarjosi vierailleen nuuskaa. Minua vastapäätä istui muuan englantilainen Kroisos, joka puolen tunnin kuluessa sanaakaan puhumatta ahmi sisäänsä kuusi kukkurallista lautasta ruokaa ja kaksi pulloa viiniä, ja aivan hänen vieressään muuan saksalainen Sardanapalus teki sanomalehteä lukevalle naapurilleen tutun hamburgilaisen kysymyksen: Ist heute was los?
— Ja, sanoi toinen: Ball im Apollosaal und Fechter von Ravenna.
— Apollo soll leben, vastasi Sardanapalus oikealla assyrialaisella hymyilyllä.
Hamburgin haltija, suuttuneena siitä hylkäävästä tuomiosta, minkä poloisesta pohjolasta tulleet muukalaiset rohkenivat sen ihanuuksista lausua, mietti kostoa. Aivan kuin sattumalta hän vei nuo muukalaiset erääseen kolmannen luokan teaatteriin S:t Paulin esikaupungissa ja antoi heidän katsella merkillisintä teaatterikappaletta, minkä Saksan kirjallisuus on viimeisenä kymmenenä vuotena luonut — Halmin kuuluisaa, paljon kiistelyä herättänyttä ja täydellä syyllä ihailtua murhenäytelmää "Der Fechter von Ravenna".
Kuvittelehan, hyvä Betty, mielessäsi jokseenkin Helsingin teaatterin kokoista, mutta jonkun verran korkeampaa ja kolmella parvella varustettua teaatteria. Muutamat himmeät jäännökset saavat aavistamaan että sali on parempina päivinään ollut kultauksilla somistettu, että aitiot ovat kaukaisessa muinaisuudessa olleet kullatut ja sisästä punaisella veralla verhotut, että näyttämö, esirippu ja koristeet ovat samana kultaisena aikakautena nähneet parempia päiviä. Kaikki tuo on nyt siinä kunnossa, että Kajaanissa näyttelevä teaatteriseurue epäilisi esiintyä katsojakunnalleen tällaisessa taiteen temppelissä. Näyttelijät, yhtä tai paria Altonasta tullutta vierailijaa lukuunottamatta, ovat täydessä sopusoinnussa näyttämön ja talon erinomaisen asun kanssa. Päätämme sisään astuessamme istua kärsivällisesti ensi näytöksen loppuun, mutta jäämmekin sinne viiden näytöksen ajaksi ennättämättä sillä ajalla tuskin haukotella.
Siirrymme Roomaan v. 41 Kristuksen syntymän jälkeen. Maailma vapisee Rooman aseiden edessä, mutta Rooma itse vapisee Caligulan edessä. Tämä mieletön ja verenhimoinen tyranni seisoo edessämme koko rajuudessaan.
Kaksineljättä vuotta aikaisemmin oli Arminiuksen onnistunut yhdistää germaanilaisten hajalliset heimot ja lyödä Varuksen johtamat roomalaiset verisessä taistelussa Teutoburgin metsässä. Joitakuita aikoja senjälkeen oli Arminius kaatunut sisällisessä taistelussa; hänen leskensä Thusnelda vietiin vankina Roomaan; hento poikansa katosi tietymättömiin; Germaanian voiton ja yksimielisyyden lyhyt loistoaika oli ohitse.
Orjuutettu Rooma alkaa sillaikaa väsyä Caligulan mielettömyyksiin. Sen petomaisuuden tyydyttämiseksi tarvitaan, kuten tavallisesti, verta, ja niinpä tahtoo keisari panna toimeen suuria miekkailuleikkejä. Kaikki Italian kuuluisat gladiaattorit kutsutaan Roomaan, niiden joukossa ravennalainen miekkailutaituri Glabrio oppilaineen. Hyvinruokitut nuorukaiset ajetaan kuin karja teurastuslavalle; näemme heidän raa'assa viileydessään miltei repivän toisensa palasiksi mustasukkaisuudesta kauniin ja kevytmielisen Lycissan, Glabrion tyttären tähden. Mutta ruoska hyppii heidän hartioillaan, itse Thumelicus, rajuin ja ylpein koko joukossa, talttuu kuin orja mestarin kurittaessa.
Silloin esiintyi Thusnelda, ylhäinen, jalo nainen, ruhtinatar vielä kahleissaankin. Merovig, Arminiuksen vanha asetoveri, on saanut tilaisuuden häntä tavata ja ilmottaa että yleinen kapina roomalaisia vastaan on syntymäisillään Germaanian heimojen keskuudessa. Mutta yritys kysyy johtajaa, jonka kaikkien kunnioittaman lipun ympärille kaikki puolueet voisivat yhtyä. Eikä ole kuin yksi ainoa sellainen, jos hänkään enää elossa, ja se ainoa on Arminiuksen poika. Mistä löydettäisiin tämä kadonnut Germaanian voiton pantti?
Mutta hänet löydetään. Merovigin on onnistunut urkkia että tuo kadonnut lapsi on viety Ravennaan ja kasvatettu sikäläisessä kuuluisassa miekkailijakoulussa. Tutkimuksia jatketaan ja ne johtavat lopulta siihen, että Arminiuksen kateissa oleva poika, Germaanian toivo, ei ole kukaan muu kuin kaksikymmenvuotias gladiaattori Thumelicus.
Äidiniloa ja äidintuskaa! Thusnelda etsii poikansa, ilmottaa hänelle jalon syntyperänsä ja suuren kutsumuksensa Germaanian kunnian kohottajaksi ja Rooman rautakouran musertajaksi, joka alati sen vapautta uhkaa. Hän ei epäile hetkeäkään ettei nuorukainen, suuren isänsä arvokkaana poikana, tuon suuren päämaalin innostamana ja ase kädessä kasvatettuna, kuulisi ihastuksella loistavasta urasta, joka hänelle aukeaa. Mutta hän pettyy; Thumelicus kuuntelee häntä ihmetellen, miltei välinpitämättömänä. Hän käsittää että tuo vieras nainen sanoo itseänsä hänen äidikseen; se häntä liikuttaakin; muuta hän ei ymmärrä, sillä se on puhetta, johon hän ei ole tottunut.
Ja nyt alkaa tuo taitavasti valmistettu merkillinen taistelu, joka on kappaleen ydin ja psykoloogisella totuudellaan tekee mitä syvimmän vaikutuksen. Thusnelda puhuttelee ruhtinaanpoikaa, Arminiuksen poikaa; oi, häntä ei enää ole; hänen edessään seisoo Thumelicus, gladiaattori, jota on ruokittu karitsanpaistilla höystyäkseen oivalliseksi näyttämön teurastusuhriksi ja totutettu tottelemaan herransa ruoskaa. Hän puhuu vapaasyntyiselle germaanilaiselle, ja hänen edessään seisoo roomalainen orja. Hän vetoo epätoivossaan nuorukaisen kunnianhimoon, ja katso tuo kunnianhimo on jo löytänyt toisen päämaalin: "Caesar itse tulee katselemaan minun ottelujani; ajattelehan äiti, Caesar itse!"
Ja vielä: Caligulalle on ilmotettu Thumelicuksen syntyperä. Johtaakseen pojan mielen uudesta mielettömästä sotaretkestä, herätetään Caligulassa se ajatus että hän Thusneldan ja Thumelicuksen häpäisemisen kautta voisi syvästi nöyryyttää vihattuja germaaneja. Varuksen tappion kostoksi pitää Arminiuksen pojan, roomalaisen orjan, nyt isänsä miekalla varustettuna ilmestyä areenalle ja teurastettaman germaanilaisessa sota-asussa, ja Thusneldan pitää sitä katsella, germaanilaiseksi ruhtinattareksi puettuna.
Thusnelda saa kuulla tämän. Mitä hehkuvimmin sanoin rukoilee hän poikaansa pakenemaan tuota ääretöntä häväistystä, palatakseen sotajoukon etunenässä vapautetusta isänmaastaan ja puhdistuakseen häpeästään roomalaisten veressä. Turhat ovat hänen, turhat Lycissan rukoukset ja kyyneleet. Niin kauhistavan syvälti on kasvatuksen ja tottumuksen voima orjuuttanut Arminiuksen pojan, että se, mitä äitinsä nimittää suurimmaksi häpeäksi, on hänen mielestään suurin kunnia. Esiintyminen Caesarin edessä, katsojajoukon riemuitsevien hyväksymishuutojen saavuttaminen, Lycissan suosiosta hänen kanssaan kilpailevan toverin kostaminen — kas siinä syyt, jotka Thumelicukselle, Ravennan miekkailijalle, painavat enemmän kuin vapaus, kunnia, isänmaa, isän muisto, äidin kyyneleet!
Mutta ei siinä kyllin. — Mene, sanoo hän äidilleen; mene germaanilaistesi luo, minä olen roomalainen! Caesar on minut kasvattanut, Caesar on minut pukenut, Caesar on minulle osottanut mitä suurinta kunnioitusta. Minäkö osottautuisin sellaiselle armolle arvottomaksi!
Ja Thusnelda menee; mutta säilyttää kuitenkin kunnioituksensa onnetonta poikaansa kohtaan; hänhän on kaatuva sen puolesta, minkä pitää velvollisuutenaan; germaanilainen sanassaanpysyminen vie hänet teurastuslavalle. Thusneldassa herää epätoivoinen ajatus. Caligulan koston pitää luiskahtaa maalistaan; Arminiuksen poika ei saa joutua Germaanian häpäisemisen välikappaleeksi.
Hetki lähenee; miekkailut alkavat heti. Mestari suo Thumelicukselle muutamien silmänräpäysten lepoajan voimiensa vahvistamiseksi. Thusnelda tulee; hänen sydämessään riehuu ankara taistelu; kerta toisensa perästä hän peräytyy kauhistuneena; silloin soi merkki, joka ilmottaa häpeän hetken tulleen hänen pojalleen, hänelle itselleen ja synnyinmaalleen; muuta keinoa ei ole; sparttalaisella rohkeudella hän työntää Arminiuksen miekan nukkuvan nuorukaisen rintaan.