— A eihä mie kuis sit ossaa … ka käisihä mie tok, käisin, käisin, sanomme.
Ja olisihan se somaa tantsiella kirjopukuisen, punaposkisen karjalattaren kera, olisihan niitä siinä ilman toveritsoja useampia. Mutta ihanhan siinä sotkeutuisi siinä vilinässä ja saisi palkakseen piian pilkan, naisen naurun.
Tämä kisa, "kantrilli" se kestää kauvimmin. Arvaahan sen, ei se niinkään pian kyllästytä, kun on "mielessä piettävätkin" mukana. Iltaan saakka siinä värit vilkkavat, laulu soi ja harmonikka laskee repäiseviä ääniä.
Vaan väsyvät tähänkin nuoret viimein.
Ja mihin sitte?
Vanhat miehet lähtevät kotiinpäin astuskelemaan, mutta nuorilla ei sinne vielä kiirettä. Rantaan rientävät tytöt ja pojat, astuvat veneisiin ja lähtevät järvelle liipottelemaan. Ilakoiden, leikkiä laskien he keinuvat vesillä, väliin kilpaa soudellen, väliin soutamatta kellutellen. Ja taas alkaa harmonikka soida, ja tyttösetkin antavat äänensä kaikua. Illan tyynessä ilmassa laulu ja soitto etäältä järven selältä kylään saakka kajahtelee…
Näin se kuluu salolaisen kesäinen pyhäpäivä.
Aamulla on taas edessä ankara työ, on ani varhain lähdettävä etäiselle metsäniitylle heinää lyömään.
Suonteleen praasniekoilla.
Olemme matkalla Suonteleen kylään. Siellä on näet suuret "praasmiekat" paraillaan. Soutelemme pienoisella veneellä Suonteleen jokea alaspäin Seesjärveä kohden. Hiljalleen meloskelemme vaan, kiirettä pitämättä; ehdimmehän me.
Synkän salon sydämessä virtailee verkalleen Suonteleen joki, ja yhä synkemmiltä saloilta se saa alkunsa. Mahtavia, jylhiä kuusikoita on toisinaan sen uomaa vartioimassa, toisinaan taas ikihongat humisevia metsiköitä sen rannalla muodostavat. Joskus laajenee joki leveäksi, ruohikkoiseksi lammeksi, jossa sorsat parvittain pulikoivat, joskus taas synkkänä virtailee rääsyisen suon lävitse, jossa kääkkyrämännyt ja kuikelokuuset kasvavat ja vaivaiskoivu ja suopursu rehoittavat. Onpa väliin lehtoisiakin rantoja koivikkoineen, lepikköineen.
Eräällä lauttauspaikalla tapaamme muitakin praasniekoille menijöitä.Paraillaan kuletetaan ylitse muuatta joukkoa hevosineen, rattaineen.Toisia on odottamassa vuoroansa, toiset jo mennä viilettävät kylääkohden.
Lauttauspaikan luona joessa näemme siltahepojen jäännöksiä ja jonkun matkan alempana koko ison kappaleen itse siltaakin. Kuului olleenkin tässä ennen silta, vaan kevättulva oli särkenyt. Ei ollut tullut siltaa korjattua, oli vaan laitettu lautta ja lauttausmiehelle pieni maja joen rannalle. — Lautan laittamiseen oli ehkä etupäässä vaikuttanut se, että sillan yläpuolella sijaitsevan Suonteleen rautaruukin laiva pääsisi esteettä kulkemaan jokea alas Seesjärveen ja taas takaisin.
Veneillä menijöitäkin tapaamme. Pitkin jokea soutaa vihkasee niitä kokonaisia venekuntia tuon tuostakin sivutsemme. Veneissä on kaikenikäistä väkeä, on valkoparta "starikoita", ruskeapartaisia "Ontruksia" ja parrattomia nuorukaisiakin, onpa vanhoja akkoja ja nuoria tyttöjäkin. Iloisia ovat joukot, raikasta naurua ja vilkasta pakinaa kuuluu joka veneestä.
Tulemme Seesjärvelle. Siellä Seesjärven saaressa se on suuri Suonteleen kylä, korkean kaksihuippuisen vaaran läntisellä vierteellä. Pitkä silta, leveän, matalan salmen yli rakennettu, auttaa hevosella ja jalan kulkijat saarelle.
Kyllä sitä on juhlalle menijää ja praasniekoille kulkijaa! Saa se Suontele vieraita nyt! Joka taholla on tulijaa ja joka tavalla. Tullaan jokea, tullaan järveä, tullaan maatakin myöten; tullaan rattailla, tullaan jalkasin, ratsastaenkin tullaan…
Ja mistäpä kaikki tämä kirjava joukko lie tullutkaan; ei ole tavallinen naapurinmatka kellään. Etäällähän ovat lähimmätkin kylät, aina parin peninkulman päässä. Jos lähemmin tulijoita tarkastamme, tapaamme niissä paljon "vanhoja tuttujammekin". Näemme Ontarven asukkaita, näemme Korpilahden kansaa, näemme Kuusiniemen, Mäntyniemen ja Hirviniemen ihmisiä sekä joukon särkjärveläisiäkin. On vielä Paateneen musikkaa, onpa ukkoa Maanselästä ja Sellinkylästäkin. Ja kaikki vaan Suonteleen praasniekoille! Minnekä kaikki mahtunevatkaan? Suuri on kylä, monta on taloa, jokainen sukulaisensa, tuttavansa pirttiinsä vie ja kestitsee.
Romanaiselle on meitä neuvottu. Se onkin kylän uljain talo, vaaran rinteellä yli muiden komeana kohoaa. Romanaiselle suuri osa muutakin kansaa näkyy vaeltavan.
Astumme taloon.
Jos on talo potra päältä, uljas ulkoa, onpa se sisältäkin siivonnäköinen. Pirtin lattia on hohtavan valkea, penkit, lautsat, pöydät puhtaat, seinät samoin. Ja "gornitsa" on vielä komeampi. Seinillä isot, "vuitshiska"-reunaisilla "käspaikoilla" ympäröidyt peilit ja mitä potrimmat, kullatut jumalankuvat, joiden edessä pienoiset vahakynttilät palaa tuikuttavat.
Romanainen onkin kylän "bohatteri".
Kilkitellen kalkatellen alkavat kirkonkellot soida, ja kirjavana joukkona lainehtien rientää praasniekkarahvas kirkkoon. Siellähän mekin pistäydymme katsomassa, miten salolaiset temppelissään molivat, ristivät, kumartelevat. Kirkko on täpötäynnä kansaa. Oven suuhun pääsemme, johon hiukan kuulemme papin ja lukkarin veisuuta ja kansan hyminää ja näemme kuvilla koristellun kirkon peräseinän.
Romanaisella on sillä aikaa kuin kirkossa molitaan, varattu koko gornitsan pituinen ruokapöytä vieraiksi kutsutuille praasniekoilla kävijöille. Ja on siinä pöydällä syötävää, karjalaisemännän ruuanlaittotaidon kaikkia näytteitä. Siinä kalakukot komeilevat, siinä rokkavadit rehottavat, siinä kasat kalittoita sekä sultshinakääröt, siinä sankkeita ja isot joukot paksua karjalaisleipää. Vieläpä siinä päälle päätteeksi kolme neljä puoltuoppista "votka"-pulloakin komeilee janoisia Ontruksia pöytään houkutellen.
Sitten kun me, miesväki, olemme kylliksemme pöydälle ladottua kuormaa keventäneet, tulee akkaväen vuoro ja sen jälkeen vasta nuorten, poikasten ja tyttösien.
Mutta kauvan eivät nuoret jouda pöydän ääressä istumaan. Ulkoa alkaa kuulua iloisia ääniä ja harmonikan soittoa ja pajatusta. Sinne ovat jo toiset tasaiselle tanterelle kokouneet kisaamaan, tantsimaan. karkeloimaan. Sinnehän mekin Romanaisesta sekä vieraat että talonväki riennetään.
Ja sitten alkaa "kantrilli" käymään. Nuoret "prihat" valitsevat "toveritshan" ja käyvät tantsuun. Harmonikka soi, tytöt pajattavat, pojatkin rallattavat, kengät kapsavat ja koko kenttä kirjavana vilkkaa. Vanhemmat ihmiset seisovat reunassa kisaavia katsoen, monella suu mielihyvän naurussa. Varmaan heidän potra poikansa on soman toveritsan löytänyt tai tyttösensä potran pojan kumppanikseen saanut.
Jotkut vanhemmista käyvät kyykkää heittämään. Pienet pojat viskaavat paapkaa…
Ja elämä Suonteleen vaaralla on iloisaa, vilkasta, reimaa karkeloimista. Kaikki ovat hyvällä tuulella. Suruja, huolia ei näy kenenkään kasvoilla. Kaikkien iloisimpia ovat nuoret tytöt ja pojat. Monet pojista ovat taas pitkän ajan takaa tavanneet "mielessä piettävänsä", toiset löytäneet ennen tuntemattoman, soman, reippaan tyttösen, vaihtaneet hänen kanssaan katseita ja sanoja tantsun kestäessä, ja povet ovat molemmilla lämmenneet. Etäältä voi tyttö kyllä olla toisista salokylistä, jopa 60-70 virstan päästä, vieläpä tiettömien salojen, korpien, soiden takaa. Mutta mitä huolii matkan pituudesta salolainen! Kun vaan tyttö suostuu ja asiat muuten selviävät, niin kyllä ne matkat pian juoksaisee, kun kosissa käydään ja tyttö noudetaan. Monet rakkausasiat praasniekoilla aletaankin, monet lemmenliitot siellä lujitetaan. Ja hyvähän siellä on tilaisuus valita. Paljon on nuoria koossa sieltä ja täältä, paljon on tyttöjä tarjolla… Ja missäpä ne salokylien nuoret muuten toisiansa tapaisivatkaan, eikä oman kylän tyttölöistä aina mielessä pidettävää löydä.
Siksipä nuorten ilo praasniekoilla iloisinta onkin ja "kantrilli" ei väleen väsytä…
Toisenkin päivän ne praasniekat vielä kestävät. Sukulais- ja tuttavataloihin jäävät vieraat yötä viettämään. Mutta me emme ehdi enää toista päivää "praasniekoimaan". Heitämme hyvästit iloiselle joukolle ja kiitämme vieraanvaraista Romanaisen väkeä.
— A, elgeä viel mengö … viipykeähä toki viel … pyytelevät.
— Toist tulgoa, toist tulgoa! kehoittavat kun kuitenkin lähdemme.
Karjalainen kalmismaa.
Jokainen, ken on retkeillyt Venäjän Karjalassa rajantakaisen heimolaiskansamme keskuudessa, on varmaankin erityisen huomion kiinnittänyt karjalaisten hautausmaihin, "kalmismaihin". Ja huomiota herättäviä ne ovatkin.
Olet taivaltanut synkät salot odotellen kylää joka vaaran takaa. Välkähtää viimein järven pinta ja metsä avautuu, levittäen eteesi viljavainiot sekä tiheän karjalaiskylän järven rantamalla.
Kylää katsellessasi huomaat heti kylän vieressä, vainioiden, peltoloiden keskellä tuuhean metsäsaarekkeen. Ihmettelet, miksi se semmoinen metsikkö siihen on heitetty. Arvelet tulleesi muinaissuomalaiseen kylään ja näkeväsi entisen, suomalaisten pyhän uhrilehdon.
Ja eipä vallan toisinkaan.
Metsikkö on karjalaisten "kalmismoa", pyhä puisto, jonne he kätkevät kuollehensa
"multihin muhajavihin",
jossa on
"hyvä heidän ollaksensa, armas aikaellaksensa".
Jokaisella kylällä Venäjän Karjalassa on oma kalmismaansa, onpa isoimmilla kylillä useampiakin. Useimmiten ovat ne ihan kylän vieressä, joskus etempänä järven saarella, "Kalmasaarella" tai niemellä järven takana, kuten Pieningän pienellä 2-taloisella kylällä, tai joen äyräällä, kuten Venginkylällä.
Omituisen, juhlallisen tunteen herättää kalmismaa sen piiriin käydessämme. Tuuheat ikihongat humisevat niin salaperäisesti, satavuotiaat kuuset oudosti kuiskivat. On kuin he haastelisivat juuriensa alla lepääväin manan matkamiesten, "pokkoiniekkojen" kanssa, tuntuu kuin Tuonen kosketus, ei kuitenkaan kylmä, mutta ei palavakaan. Harmaa, ladontapainen, pyöreistä hirsistä salvettu "tsassovnakin", rukoushuone, useimpain hautausmaiden portilla lisää vielä niiden omituisuutta.
Hupaisen vaikutuksen tekevät harmaat, puiset hautapatsaat, joita moni kalmismaa on täpö täynnänsä. Metsän tummassa siimeksessä ne seisovat kuolleiden leposijoja osoittaen.
Patsaita laatiessaan on karjalainen paraan taitonsa liikkeelle pannut, saadakseen rakkaan vainajan muistomerkin niin somaksi kuin suinkin. Ja somia ne monet ovatkin. Pyöreä tai neliskulmainen, pitempi taikka lyhyempi hirren pätkä on sahauksilla, uurroksilla, kolmioilla, hammastuksilla, pyöreillä poran reijillä t.m.m. veistoksilla taitavasti koristeltu. Yläpää on peitetty taitekaton tapaan kahdella laudankappaleella, vieläpä taitesauman päälle pienoinen harjakouru asetettu ja harjakourun selkään seisomaan 3-4 pienoista puunappulaa, "pulpukkaa". Isoimmissa hautapatsaissa on kattolautojen reunat peitetyt koristelluilla tuulilaudoilla. — Ihmeen kekseliäs on karjalainen patsaita koristellessaan, koristeaiheita etsiessään. Suurilla hautausmailla löytää kymmenittäin erilaisia koristusmuotoja.
Usein on patsaaseen myös kiinnitetty erityiselle laudankappaleelle leikattu jumalankuva taikka jumalankuva pienoiseen metallilevyyn valettuna.
Vanhemmissa hautausmaissa, kuten esim. Loasarin ja Kuusiniemen, tapaa hautojen päälle rakennettuja, pienoisia, haudan pituisia ja levyisiä, taitekatolla varustettuja hirsisalvoksia, "kropnitshoja". Varmaankin ne laitettiin sitä varten, ettei vainajan haudassaankaan tarvitseisi ilman kattoa olla. Sai siis kuoltuaan vaan majaa muuttaa.
Koskematon, pyhä paikka on karjalaisen kalmismaa. Eipä saa sieltä puuta hakata ei latvaa taittaa, tuskinpa oksaa ottaa tai lehvää leikata. Rauhassa saavat puut kasvaa ja vanhettua ja viimein vanhuuttaan hoipertua. Rautiaisen leposijankin ne saavat kalmistossa. Siihen, minne kaatuvat, lahokoot ja muuttukoot mullaksi yhdessä maahan murjomainsa patsaiden ja "kropnitshain" kera. Paljon näkeekin hautausmailla sortuneita jättiläiskuusia ja ikihonkia ja niiden törröttäviä kantoja ja rikkoutuneita patsaita niiden alla.
Toisinaan ovat puut kallistuneet vastakkain nojaamaan. Tuulen henkäillessä ne niin valittaen voivottelevat…
Lopuksi.
Edellä olevat matkakertomuksen katkelmat ovat muistelmia retkeltä, jonka kesällä 1900 Suomen Muinaismuistoyhdistyksen matkarahoilla yhdessä opettaja Matti Tuokon kanssa teimme Aunuksen läänin pohjoisosaan. Retken tarkoituksena oli kansanomaisten rakennusmuotojen ja koristeaiheiden tutkiminen ja keräileminen.
Matka kesti viisi viikkoa ja kulki Lieksasta Lusman, Koropin jaKolvaasjärven kautta Repolaan. Sieltä Kiimaanvaaran ja Pieningän kauttaHonkaniemeen, josta Tsiassalmen ohitse Pölkkylään, Loasariin,Venginkylään, Petriseen, Kuusiniemeen, Korpilahteen ja Ontarveen,Ontarvesta takaisin Kuusiniemen kautta Mäntyniemeen, Särkärveen jaSuonteleeseen, josta käytiin Seesjärven takana Maanselässä.Suonteleesta sitten edelleen Paateneeseen, Sellinkylään, Jänkärveen,Porarveen ja Kostamukseen Suomen rajoilla. Kostamuksesta tultiin Suomenpuolelle Kaiasjärven kylään Suojärvellä ja siitä Suojärven jaKorpiselän pitäjien kautta Värtsilään.
Matkalla karttui lyijykynäpiirroksia rakennusten koristelluista nurkkaveistoksista, tuulilaudoista, räystäspuista ja ikkunoista, sekä keträinkuossaleista, pesentä- ja katainpoalikoista, hautapatsaista, tanhuan veräjistä, rakennuksista y.m. yhteensä yli 300. Rakennusten pohjapiirroksia keräsin noin 40.
II. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- jaItä-Karjalassa v. 1907.
Liperissä.
Kesäkuun toisen päivän ilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkarahalla olen retkeilemässä Karjalan kankahille Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennusmuotoja tutkimaan. Ajaa jyryytellään tasaista, harvametsäistä Jaamalikangasta Pyhäselän pohjoisella rannalla kohden Ylämyllyn majataloa. Ilma on koleahko, lumikinokset varjopaikoissa kertovat äskeisestä kamalasta takatalvesta. Koivut vasta hiirenkorvaa näyttävät, kaikki on vielä kovin alkutilassa… Mutta yhtäkaikki kankaalla käki kukahtelee, helkäyttelee kuin koreimmalla kesällä konsanaan. Eipä ole antanut takatalven luontoansa lannistaa. Kesän tuloon luottaa, sitä meillekin kukkuen ilmoittelee…
— Hevonen! … hevonen! … hevonen hoo! Näin hoputtelee karjalainen kyytimieheni hevostaan tuon tuostakin. Kuulustaa hupaiselta. Aina vähän päästä nykäys suitsista ja: hevonen! Tätä hauskuutta ei ainoastaan tämä ensimäinen kyytimies tarjoo, vaan vieläpä toinenkin, kolmas ja neljäskin, viides, kuudes … kymmeneskin, eli melkein järjestään kaikki Pohjois-Karjalan kyytimiehet aina Nurmekseen ja Pielisjärvelle asti.
Yötä Ylämyllyssä, josta aamulla pari-kilometrisen männikkökankaan kautta Mattisenlahden kylään Pyhäselän rannalla. Ilma mitä ihanin, kesäaamu kaikkein korein. Sitä se käki eilen niin uskosta kukkuikin, ja sitä samaa se nytkin hartaasti helkyttelee.
Otan kylällä katsellakseni vanhaa Karttusen taloa. Siinä yli 100-vuotias vanhatupa ja 50 vuotien vanha syrjätupa. Vanhatupa on oikein vanhan kansan honkapuista salvettu. Suurimmat hirret ovat lähes puolimetrisiä. Ikkunoiksi on niitä tarvinnut vain pari poikki panna, kolmatta ja neljättä vähäsen kolota, ja ovesta ei voi sanoa, jotta "tuost' on viis poikki!" Näet neljä niitä vain on katkaistu sekä kynnystä ja kamanaa lisäksi lohottu. — Oli sitä vanhan kansan miehillä metsät, ja uskalsivat ne vankoistakin hongista käydä tupaa tekemään. Ja semmoinen tupa se satavuotiseksi elikin, ei se kesken remahdellut. Niin tuumii talon vanha vaari, 86-vuotias Olli Karttunen. Ja vanhan kansan hongista näyttää vaarikin olevan: pitkä, vankka vielä ja terveennäköinen.
— Vai Oulusta sinä uot, sanoo ukko minulle. Minkäslainen se Oulu nyt on? Onkos se suurikin kaupunki? Sitten kertoo ukko, miten hän ennen nuorena ollessaan kävi Oulusta suoloja noutamassa. Suurissa joukoissa sinne matkattiin, useampia hevosmiehiä lähti paikkakunnalta. Ja monasti saatiin kiljuvassa pakkasessa synkkää saloa, talotonta taivalta ajaa naristaa. — Samanlaisesta Oulun suolanhakuretkestä sitten jälkeenpäin kuulen monelta muultakin vanhalta Karjalan ukolta. Siitä kertoo vanha Makkos-Heikki Kaavilla, Lievos-Paavo Rautavaaralla, samoin moni muukin vanha vaari.
Liperin kirkonkylän naapurissa, Selkärannassa, kauniilla Heposelän rannalla taas löydän työskentelypaikan. Siellä vanhoja riihiä, mökkejä, taloja, saunoja. Onpa Kettusen ukko järven äkkijyrkkään hiekkapenkereeseen kuopertannt matalan "moakuoppa-saunan", jossa eukkonsa, poikansa keralla saa lämpöiset löylyt ottaa. Pari lautaa vain on perällä poikittain, alempana kolmas lauta. Ylemmillä saa kylpijä istua kyhjöttää ja vastalla syyhyävää ihoaan vihtoa. Alempi on jalkoja varten. Maan mainion löylyn kuuluu maasauna antavankin. Ei siinä ole mitään puun eikä muun makua, vielä vähemmän uloslämpiävän saunan kuivaa kuumuutta.
Pari taloa on Selkärannassa ihan järven lähellä mitä kauniimmalla paikalla. On kolmaskin siinä ennen ollut vähän ylempänä penkereellä vieläkin kauniimmalla kohdalla. Mutta se kolmas on jo hävinnyt. Rauniot vain on jälellä ja joku pihlaja entistä asuinsijaa osottamassa. Ja kohta häviävät toisetkin, sillä "kauppiaan" taloja kuuluvat olevan. Surkealla kannalla ovatkin Karjalan olot tässä suhteessa. Eipä ole kylää ei kolkkaa, jossa ei aina joku talo — ja monasti useampikin — olisi "kauppiaan talo" tai "virman talo" taikka jonkun talonpoikaispohatan. Ikävä on sellaista taloa nähdä, ikävä siellä käväistäkkin. Maat ovat kurjassa tilassa: pellot kasvavat ruohoa ja sammalta, ojapahaset ovat tukkeutuneet. Kartano on ränsistynyt; tuossa huoneessa on katto sisään pudonnut, tuosta on sen tuuli hajottanut, tuossa on seinä remahtanut, tuossa ovi rempallaan, tuossa ikkuna räsällään… Entiset omistajat elävät toisinaan taloissaan edelleen loisina taikka vuokraajina laiskasti, veltosti viljellen entistä omaa peltoansa. Taikka on omistaja joutunut joukkoineen mieroa kiertämään ja sijaan tullut vieraita loisia useasti joka nurkkaan. Taikka on talo annettu vieraalle vuokraajalle. Näin on laita Liperissä, näin Kuusjärvellä, näin Polvijärveltä ja Juuassa, Kontiolahdella ja Kaavilla ja Rautavaara raukassa kaiketikkin. Siellä miltei koko pohjoispuoli pitäjää on "virman taloja". On niitä varakkaan Nurmeksenkin köyhemmillä kulmilla, samoin Pielisessä, Enossa ja Ilomantsissa, samoin Korpiselässä ja Suistamolla. Kamalalle kannalle ovat todellakin tukkiyhtiöt ja kauppiaat Karjalan taloudelliset olot saattaneet. Muutamalla Nurmeksen mahtavalla kauppias-pomolla arvelivat olevan yli 60 taloa ja tilaa ympäri Karjalaa. Montakohan kahvinaulaa ja tupakkipussia on äijä saanut siinä panna vaakalaudalle talojen vastapainoksi? Useasta tuskin kovinkaan suunnatonta määrää.
Selkärannasta soudatan 12 km yli Heposelän Kaatamonkylän Ristinpohjaan Savon puolelle. Niin kutsuvat Kaatamon puolta ja Selkärannan puolta sanovat Karjalan puoleksi. Venematka on hyvin hauska. Ilma on niin ihanan kesäinen. Hiljainen tuuli tuo rannoilta tuoretta leveävän lehden tuoksua ja väliin nousee suvesta pilvenhattara, joka ylitsemme vihmoo kesäistä sadetta, miltei mettä pirottelee kesäisen iltapuolen ihanuudeksi.
Soutaja on kaskuileva Selkärannan ukko. Kertoo hän m.m. että on tällä järvellä ennen sodittukin. Saarelta saarelle olivat toisiaan ampua paukutelleet. Toiset olivat ampuneet Ruotinkaita-nimiseltä saarelta järven länsipuolelta, toiset Laitsaarelta itärannalta vastaan räiköttäneet. Suomalaisia olivat tietysti toiset olleet, mutta toiset "eikö ne lie ollut turkkilaisii". Saarilta kuuluu vielä löytyvän tykinkuulia ja vanhoja rahoja.
On myös järven itärannalla muuan niemi, Matoniemi. Siinä kuulutaan useasti nähdyn suuri, tavattoman suuri käärme, "on pitempi kuin tää airo ja paksumpi … sellanen jumikka … on silmät ku härällä". Soutajakin oli kerran nähnyt. Mutta tappaa ei ole sitä kukaan uskaltanut, ei yritelläkkään.
Sitten soutaja ihastelee, että paikkakunnallaan on niin "hupaisii maita", jotta herratkin täällä "lylyäät ongel" kaiken kesää, kun ovat niin "utia siihen". Sitten syksyllä "jäniksii perässä töyteevät".
Heposelkä on saarinen järvi. Siinä Myhkyrät ja Linnansaaret, siinä Mässy- ja Tiirinsaaret, siinä Kontioluodot, Karvittaret ja Lammassaaret ja monet muut sekä suuret että pienet saaret ja luodot.
Selältä pujottelemme kapeaa mutkittelevaa jokea myöten Ristinpohjaan, pieneen järvilampareeseen Kaatamon kylän alla. Siitä hevosella Korpivaaraan Heinäveden rajoille. Maa on Savon puolella aivan toisenlaista kuin Karjalan puolella, ainakin tässä Korpivaaran tienoilla. Tie kiertelee korkeiden vaarojen viertehillä, väliin vaaroillekin kohoten. Korpivaaraa lähetessä kulkee se kauniin metsärantaisen, metsäsaarisen Korpijärven rantaa. Järvessä sanoo kyytiukko olevan hyvää "muikun kalloo".
Kovassa sateessa saavun ja yövyn Hyttisen majataloon.
Korkealla vaaralla on Korpivaaran kylä. Ja aamulla kun päivä kirkkaana helottaa näen kerrassaan uljaan karjalaismaiseman. Metsää ja metsäisiä vaaroja kaikkialla ja niiden välissä järviä ja metsälampia, vaarain rinteillä taloja ja kaskesmaita. Muita korkeampi, muita uljahampi näyttää Korpivaara olevan, ja kirkkaana katselee Korpijärvi synkästä metsästä sen juurella. Sinne synkkään metsään sukeltauu tiekin, joka hauskasti vaaran viertä kiertelee. Toisaalta etäämpää näkyy iso Jukajärvi — Juojärvi — korpivaaralaisten kalastuspaikka. Talot vaaran rinteellä ovat vanhannäköisiä. Kaikki ne ovat koettaneet pysytellä jotenkin samalla korkeusasteella. Mutta kevytjalkaiset mökkipahaiset ovat uskaltaneet toinen toistaan ylemmäksi, aina vaaran päällekin kiipaista. Hauskannäköinen on kylä. Niinpä eräässä laulussakin lauletaan:
"Korpivaara komia kylä, mutt' on pahanlainen."
Pahanlaiseksi en sitä kyllä huomannut. — Lähellä Korpivaaraa on vielä muuan metsälampi, Murhilammeksi kutsuttu. Sinne eräs isäntä oli piikansa hukuttanut.
Vietän päivän jutellen kuusissakymmenissä olevan isännän, Juho Hyttisen kanssa paikkakunnan rakennustavoista. Hän m.m. kertoo, miten ennen savupirtissä asuttiin, vieläpä uudismailla salosaunoissakin, miten joskus tuvassa viljaa puitiin, miten talkoilla rakennushirsiä metsästä vedettiin… Kertoopa vielä, miten Korpivaaralle oli Hyttisen ja Malisen suvut — jotka siinä nytkin asuvat — tulleet Venäjän vainon aikoina, ainakin 5 miespolvea takaperin Leppävirroilta. Hyttisen suku oli vähitellen hajautunut viideksi taloksi. Omituista oli, että joka polvessa oli ollut aina 3 poikaa, paitsi tyttäriä. Ja 3 poikaa oli ukollakin ja lisäksi 3 tytärtä. — Kertoessaan näyttää ukko jalkaansa, joka on kamalan näköiseksi "hapannut". "Ukkovarvas" oli kerran paleltunut, sitte oli alkanut ensin varvasta, sitten koko jalkaa "hapattoa". Joensuun tohtori ei ollut saanut paranemaan — oli aikonut, kanalja, sahata jalan poikki mutta Vaivion kylän Savolais-ukko oli jalasta voiteillaan jotenkin terveen tehnyt. — Muuten Karjalaan joutuneina "happanevat" kaikki ne, mitkä muualla Suomessa mätänevät. Siellä happanevat heinät ja seinät, siellä happanevat katoilta tuohet, laudat ja malat, vieläpä ihmisiltä joskus kädet, sormet ja jalat.
Iltapäivällä juoksaisen parin km:n päässä vaaran pääkylästä Malisen taloissa. Siellä kuuluu Mikko Malisen talossa vielä olevan kolpinniekka tupa, joksi savupirttiä sanovat. Onkin siellä, mutta aivan rappeutunut. Katot pudonneet sisään, ikkunat hajallaan, uuni myöskin sisään romahtanut. Mutta uuninnurkassa seisoo vielä, kun mikäkin muistomerkki, vankka uuninpatsas kannattaen liesipankkoa ikivanhalla karjalaisella, koristellulla koniskalla. Onpa vielä patsaan päässä ollut 2 patalautaakin, niistä toinen vielä paikoillaan. Tämmöistä koniska-patsasuunia en sitten saanut tavata ennenkuin Suistamon saloilla.
Illalla ajan kovassa vesisateessa Taipaleen kirkonkylään. Siellä taaskin löydän hiekkakumpuun kaivetun maasaunan sekä otan asemapiirroksen erään kreikkalaisuskoisen talosta.
Kuusjärvellä.
Taipaleesta joudun kerrassaan Sysmään nim. Sysmän kylään Kuusjärvellä. Mainittu kylä on Sysmäjärven pohjoisrannalla. Siinä Kuokkasia, Koistisia, Konkkasia ja syrjässä pienen jyrkkärantaisen, 13 syltä syvän Likolammin rannalla Hillunen. Lisäksi vielä mökkiläisiä m.m. Pasas-seppä, jonka paja on korkeaan hiekkaharjanteeseen kaivettu. Pääty ja katon etuosa vain esiin pistävät. Seppo istuu, viilata kiuskuttaen pajansa ovella, tuli vilkkuu ahjosta hehkuvana silmänä, ja nokinen seppo on kun mikäkin musta vuorenonkalon asukas.
Sysmästä käyn seuraavana päivänä n. 5 km:n päässä Outokummun kylässä, joka on laajalla korkealla Outokummun rinteellä. Itse pääkumpu, todellakin oudonnäköinen Outokumpu, kohoaa kylän takana korkeana, äkkijyrkkänä, honkapeitteisenä. Varsinkin pohjoispuolelta nousee kumpu jyrkkänä. Etäälle se jo näkyy taivaanrannalla, omituisena köyryselkänä kohoten muusta metsäviivasta. Kuusjärveläisten tavallinen juhannuskokon polttopaikka kuuluu kumpu olevan. Ja siihen se on kuin tehty. Noin 10-kunta taloa on kummun rinteellä: Korhosia, Mustosia, onpa Jussi Junninenkin.
Vanhin talo kylässä on Korhosen talo, jota Pekkolaksi kutsutaan. Siinä taaskin yli sata vuotta vanha asuintupa, jonka omituisuutena m.m. huomaan, että siltaliesat ovat pusketut seinän läpi. Talon neljä aittaa, vaate-, elo- ja makuuaitat ovat vanhassa hauskassa epäjärjestyksessä yksi niin, toinen näin, kolmas ja neljäs noin. Saan aittoihinkin kurkistella. Vaateaitoissa, seinillä ja matonalaisissa vaatteita nauloissa sekä alaalla että parvella. Siellä myös joku kirstunen. Eloaitassa on jyvähinkaloita sekä vanhan kansan aikuisia, yksipuisia pönttöjä. Suurin kuuluu olevan vanhan isännän setävainaan aikuinen. Se onkin aika kanuuna, toista kyynärää läpimitaten ja vetää 3 vanhaa tynnyriä. On myös joukko pieniä siemenpönttöjä naurissiemeniä y.m. varten. Naurissiemenpönttö esim. on noin 4-tuumainen 4-korttelinen pikku tykki.
Pirtissä ovat naiset sillan pesupuuhissa. Vanha isäntä, sokea ukko tuudittelee poikansa lasta ja laulelee vapisevalla äänellä:
"ua-aa, aa-aa allin lasta, pientä linnun poikaa. — — — — —"
Muut talot ovat nuorempia, mutta piirrettävää ja kuvattavaa löytyy niistäkin. On luhtiniekka aittoja, porstuan keitinliesiä, tallitupia…
Polvijärvellä.
Kuusjärveltä saan ajaa koko kuuskolmatta km, ennenkuin saavunPolvijärven kirkonkylään. Matka on melkein pelkkää saloa, ainoastaanLoavuslampi ja Sätöslampi pienine kylineen ovat välillä, sekäjoitakuita mökkejä. Järviä ja lampia on tien varrella, näkyypä isoViinijärvikin.
Polvijärven kirkolta teen vähäisen retken kylän syrjäpuoliin. Piirustan ja kuvaan matkalla Karppasten vesimyllyn Karnukan purossa, Sirviön sepän mökin luona. Tapaanpa matkallani ensimäisen asuttavan savupirtin, Reijosen pienoisen mökin, joka vähän matkan päässä maantieltä kyhjöttää pienen lorisevan puron vieressä, synkän rääsyisen korven kohdussa, vähäinen perunapelto seinän taakse raivattuna. Pieni, n. 3-metrinen on mökki ja matala, yksi pienehkö ikkunasilmä sivuseinässä, peräseinässä laipion rajassa lakeisaukko. Mökin edessä on porstuantapainen ja sen vieressä aittanen. Vastapäätä mökkiä on läävä katoksineen sekä etempänä pikkanen, puoleksi maanalainen sauna. Puron rannalla on sotkupata liesikivillä, vieressä vedenottopaikka ja kirjailtu pesukarttu. Mökissä ei ole ketään kotosalla, mutta varkaana akkunasta kurkistellen näen oviloukossa nokisen savukiukaan ja mustuneet seinät. Kiukaan otsalla puita kuivamassa.
Saan matkalla muitakin piirroksia. Keksin vanhan suippokodan, käväsen lautamies Rantalan vanhahkossa talossa ja kirjotan rakennustietoja mökkiläiseltä Pekka Mutaselta.
Kirkolta otan kyydin Kansanahon majataloon Martonvaaran kylillä. On lauvantaiehtoo, kesäkuun 8:s päivä. Talon sauna on lämminnyt ja riittynyt. Miehet juuri hankkiutuvat kylpemään. Liityn mukaan ja miehissä kohta istutaan matalien lauteiden matalilla penkeillä, komennetaan saunapiialta löylyä löylyn päällekin. Ja löylyä tulee, että kivet paukkuvat ja vastaa annetaan niin, että punottava selkä läiskää. Jos vasta käy kovin kuumaksi, kastellaan sitä kylmällä vedellä, jota on astiassa lauteilla. Kun on kylliksi kylvetty, kavutaan alas, istutaan jakkaroille ja puupöliköille ja pestään sillalla olevissa astioissa. Saunakotaan heitetyt vaatteet puetaan päälle ja puhtaina, virkeinä tallustetaan tupaan. Sitten vasta menee naiset saunaan. — Huimia ovat karjalaiset kylpemään. Kaskenpolttoaikoina ja heinätyön kestäessä jopa muulloinkin kesällä lämmittävät saunan joka arkki-ilta ja kovan kuumuuden ottavat. Talvella kylpevät pari kolme kertaa viikossa.
Pyhitän sapatinpäivän siten, että lyön laukun selkään ja lähden Sammakkovaaraa kohden. Metsässä tien varrella on Polvijärven ukon tervankeittopaikka. Lapselliselta laitokselta se näyttää verrattuna pohjalaisten suuriin tervahautoihin. Mäen kaltevaan rinteeseen on kyhätty jonkunlainen lava, jonka reunoille on luotu hiekkavalli, keskelle jätetty kuopanne tervaksia varten. Kahdesta puusta koottu torventapainen on tervan juoksuttanut torven suun alla olevaan astiaan. Pari tervalla täytettyä tynnyriä on lähellä näyttämässä, mitä ukko on haudastaan hyötynyt. Vielä on vieressä kyhjöttävän havukatoksen suojassa kasanen haudasta saatuja sysiä.
Sammakkovaarassakin tapaan vanhanaikaisen karjalaistalon syrjätupineen, vanhoine tupineen, huonepuolineen ja monine aittoineen. Tossavaisen mökissä on pyöreistä hirsistä salvettu vanha tupa ja siinä pienoiset vanhanaikaiset ikkunat. Siinä myös mökin luona pikku pikkuruinen aittanen, jonka ovikin vain metrisen korkea, puoli leveä.
Sammakkovaarasta harppaan Nenäsenvaaraan ja siitä lähden illan suussa astumaan lähes peninkulman päähän salolle Lipasvaaraan Juuan rajoille, jossa sanovat olevan oikein vanhan talon. Tien tapainen, mikä sinne vie, on noita tuttuja karjalaisia saloteitä. Se hapuroi synkissä kohisevissa kuusikkokorvissa, kumistelee kanervaisilla honkakankailla, sukeltelee tuuheisiin liplattaviin lehtoihin, vilettelee niityn laitaa, kapuaa kaskesaholle, kiipeää väliin vaarallekin, josta taas alas nakkautuu, kiepsahtaa lorisevan puron yli ja kapsuttelee kilometrittäin poikkitelaisia siltoja yli rahkaisien soiden, rääsyisien rämäköiden. Eikä sitä tietä rattailla ajella, reellä vain silloin tällöin rohistetaan ja purilailla raahataan.
Lipasvaaraa lähetessä rupeaa salotie yhä kohoamaan, hypähtää aina ylemmäksi ja ylemmäksi lepiköstä lepikköön. Huomaa heti, että nyt sitä taas vaarojen vaaralle ollaan nousemassa. Ja kun viimein vaaran laelle päästään, nähdään suurenmoinen kappale metsäistä, järvikästä Karjalaa. Pieni Lipaslampi on syvällä vaaran juurella. Sinne vaara jotenkin jyrkkänä syöksähtää. Niin korkea on Lipasvaara, että Kontiolahden kirkko, joka on kaukana peninkulmani päässä Höytiäisen takana, kuuluu sinne kirkkaalla ilmalla näkyvän.
Nimensä kerrotaan Lipasvaaran saaneen siitä, kun Martonvaaran miehet olivat vaaran vierteillä ennen vanhaan viljelleet huhtia ja niistä saatua viljaa kantaneet lippailla kotiinsa. Toisen kertomuksen mukaan on vaaran nimi tullut toisella tavalla. Huhdan raatajat olivat koonneet viljalyhteet kasoihin, joita olivat sanoneet lippaiksi.
Kaksi taloa on vaaralla, toinen on Iso-Lipas, toinen Pieni. Iso-Lipas, joka on se ikivanha talo, on ylempänä aivan vaaran laella ja Pieni-Lipas, nuorempi talo vähän alempana vaaran rinteellä. Eikä se Ison-Lippaan talo aivan eilispäivän töitä olekkaan. Seinässä on vuosiluku, joka näyttää, että tupa on tehty 1812. Ja ikihongikossa ovat tuvantekijät jyskineet, keikautelleet huimimpia jättiläisiä. Ja sitten kun ne ovat tekaisseet oikein sen vanhan kansan suuren sukutuvan! Pituutta on seinillä, huoneen sisästä mitattuna yli 8 metriä, eikä korkeuskaan ole aivan tavallinen. Koko 4 metriä on sillasta laipioon, joka mahtavana, mustana — tupa on ennen ollut savupirtti —. kolmitaitteisena kumuna kaartuu yli tuvan. Ikkunat ovat pienenlaiset. Mahtavista kelleksistä ovat penkit veistetyt. Orsia on patalautoja, päreorsia y.m. Vanhanaikaista laitetta ovat talon muutkin huoneet. Aitoissa on koristellut raavelit, suuret harjakourut sokkanauloineen. Ja läävärakennus! Se on omituinen. Lehmät ovat siinä yläkerrassa, alakerrassa on lantasäiliö. Yläkertaan vie leveä ajosilta. — Jumassa tämmöisiä lääviä, "kellarilääviä" sitten monasti tapaan.
Naapuritalon omituisuuksia on riihi, joka on kalliolle rakennettu ja siinä siltana pelkkä kallio. Tavallisimmin näkee karjalaisriihissä savesta sotketun sillan, toisinaan myös puusta salvetun. — Riihtä käyttävät karjalaiset keväällä siemenpotakkojen idättämiseen. Potakat levitetään riihen sillalle tai koppiin parsille ja riihtä vähäisen silloin tällöin lämmitetään.
Vietän yön salolla Pienen-Lippaan talossa. Hyvin viihtyy noiden teeskentelemättömien, vilpittömien, ystävällisten salolaisten seurassa. On kuin kotonaan, kohtelevat kuin vanhaa tuttuaan. — Aamulla kun päivän noustessa herää, kuulee pihalta helähtelevän sävelen, joka somasti nousee ja laskee, lopulta vaikenee, ja taas vähän päästä samoin uudistuu. Talon nuori emäntä siellä lehmiään, vasikoitaan viettää, "tpruituttaa", ja ammuen ja ynisten ja kilkatellen, kalkatellen juoksevat suuret ja pienet emännän luo.
Juuassa, Kontiolahdella.
Martonvaarasta matkaan Juuan Timovaaraan. Tämä 5-6-taloinen kylä Tanskasineen on sekin korkealla vaaralla, kapean pitkän Rauanjärven itärannalla. Vastaisella rannalla on Levavaaran taloja. Timovaara on saanut nimensä Timo-nimisestä lappalaisesta, samoin kuin Vetkonkanta, joka on kirkon pohjoispuolella, lappalaisesta Vetkosta.
Timovaarassa on minua neuvottu kääntymään vanhan kansan miehen, Matti Tanskasen, "Lento-Matin" puoleen, joka muka kuuluu tietomies olevan. Löydän Matin pienen mökin kylän takaa metsän sydämestä. Mutta Matti ei jouda nyt joutavia juttelemaan, on juuri kalalle lähdössä, sären kutuun. Toiset pöksyt vain muuttaa jalkaansa ja suolaa, leipää pistää konttiinsa evähäksi. Toinen ukko kuuluu jo vuottelevan. Muuten sanoo Matti jo ennen Helsingin herroille satuja lorunneensa.
Yli 80-vuotias kuuluu Matti jo olevan. Pienoinen mies, mutta ketterä vielä ja terävän näköinen. Nuorena oli ollut aika huimapää. Kerrankin oli korkean huoneen katolle kiivennyt ja seisonut harjakourun nenässä päällään. Olipa sieltä vielä lentänyt alaskin käyttäen vastoja siipinä. Siitä oli sitten Lento-Matiksi ruvettu hokemaan.
Mutta muilta ukoilta saan tietoja, kaikenlaisia kaskuja.
Aika pitoja olivat ennen olleet ne vanhan kansan hirsitalkoot. Kymmenin hevosin oli aamulla jo kukonlaululta lähdetty metsään ja sieltä julmia hirsiä yksin kappalein yhdellä reellä, latva maassa laahaten vedetty rakennuspaikalle. Ja piiraisia ja rieskaa, rokkaa ja koprahuttua oli syöty ja vahvasti viinaa juotu, ja kolisten olivat vahvimmatkin hirret tulleet kotiin. Keväällä oli hirret hakattu ja syksyllä vähän lumen aikana vedetty rakennuspaikalle.
Olivat ne Timovaaran asukkaat ennen vanhaan Keyriäkin palvelleet. Keyrinä olivat näet kylpemään lähtiessä kantaneet ruokaa pöytään, kaikenlaista hyvyyttä, mitä talossa oli ja sitten käskeneet Keyriä syömään, jotta "syökäät nyt kylpyaikan!" Olipa kerran sitten muuan mieskanalja mennyt ja pistellyt suuhunsa paraan hyvän ja sitten laskenut siat loppuja korjaamaan ja pannut oven kiinni. Väki oli saunasta tullut ja kuunnellut oven takana ja sanonut, jotta "Keyri on vielä ruuvalla, koska niin suu matsaa!"
Saarikas järvi on Rauanjärvikin. M.m. on siinä pari pientä saarta, joita sanotaan Kalmosaariksi. Niistä on useasti pääkalloja löydetty.
Tie Timovaarasta Juuan kirkolle kulkee alussa mitä somimpien seutujen kautta. Vaaroja, vaarojen vierillä lehtoja, lehdoissa taloja, vaarojen juurilla järviä, lampia. Vaaroja on m.m. Kemienvaara, Hönkönvaara, Tattarivaara ja jyrkkä Hallavaara. Vaarain rinteillä useassa paikassa kasket savuavat, nokiset miehet ja naiset viertävät paloa taikka kyntävät. Ei näytä palon kyntäminen olevan leikintekoa eikä naisten työtä. Muutaman korttelisen, muutaman kyynärän pääsee eteenpäin, niin jo taas atra tarttuu kiveen, juureen tai kantoon. Ei siinä pitkälle päivässä jouduta. Hyvää paloa kyntää ahkera ahertaja päivässä 50 litran maan, mutta jos on oikein kivistä ja kantoista maata, saa tyytyä 10 litran alaan, Eipä siitä leipää leikin syödä.
Juuan kirkolla vyötän ja sonnustan itseni ja lähden jalkapatikassa Kontiolahtea kohden. Tie kulkee hyvin asuttua seutua myöten lähellä Pielisjärveä. Tuon tuostakin välkähtää puiden välistä laaja Pielisen pinta, työntääpä se joskus pitkän lahdelmankin tietä tavottelemaan. Vaellan valtamaantietä aina suureen Nunnanlahden kylään asti. Siellä harppaan metsään ja lähden salotietä taivaltamaan Kuhnustanjärven kulmille. Välillä viivähdän vähäisen Puolvälin Hemmin mökillä ja illalla saavun Kuhnustanjärven varakkaaseen Erolaan.
Erolan ukon saattamana käyn seuraavana päivänä järven takana Jommehikossa pienoisella Ryynäsen uudismökillä. Se on kurjimpia ihmisasumuksia, mitä matkallani olen tavannut. Keskeneräisen tupasalvoksen kylkeen on aidaksista ja riuvuista seipäiden varaan salvettu jonkunlainen suoja. Pari metriä siinä vain leveyttä, noin kolmisen nelisen pituutta, korkeutta siksi, että juuri seisomaan sopii. Silta on noin kyynärää alempana maanpintaa. Oviloukossa on uuni, kivestä rötistetty kuin saunan kiuvas. Pieni ikkuna peräseinässä on valontuojana, vaikka pääsee se valo seinänraoistakin. 8-henkinen perhe, mies ja vaimo kuuden lapsen kanssa, on tässä viime talven, pyrytalven, pakkastalven viettänyt, ja nuorin lapsista on vain ollut puolivuotias. Kamalasti oli toisinaan palellut. Lunta oli kyllä seinäin suojaksi luotu, tehty koko asunto lumikumpuraksi, mutta kovin äkeänä oli pakkanen kuitenkin sisään hyökkäillyt. Mutta nyt, kun kesään olivat päässeet, tuntui elämä hiukan elämältä. Ahkeroina uurastivat mökin ympärille kivikkoon uutispeltoa: vääntelivät kiviä kasaan, polttelivat turpeita ja kaakersivat ojaa. Mutta kovin pieneltä ja vähävaloiselta näytti vielä uutisaukko ja kovin pimeältä, kovalta ja kolkolta korpi aukon ympärillä. Ja korven helmasta tuntui jääsydäminen suo huokuvan. Eikä näillä korvenraatajiila näyttänyt olevan toivoa vielä ensi talveksikaan saada valmiiksi puolitekoista tupaansa. — Maksaa niin paljon … suuri perhe … menee kaikki ansio leipään … ei jouda paljon omaan työhön… — Eikä kovin innostavia ole matkatoverini Erolan ukonkaan puhelut: kyllä ei tästä leipä lähde … huonoa maata … kamala korpi. — Sellaista se on ladun hiihto, uran aukaisu kolkoilla saloillamme. Älä kultia uneksikkaan!
Palattaessa juttelee Erolan ukko kamalasta viimekeväisestä takatalvesta, joka toisin paikoin Karjalassa oli ihan tuhoja tehnyt. Jo oli Erkki inunut, ja Urpokin uikuttanut, ja kun oli kuun loppuun päästy, oli ollut kummat tulossa: talvi ulkona, törkyladot tyhjinä, kerrassaan tyhjinä. Oli syötetty eläinparoille, mitä vain irti saatiin: jäkäliä, kanervia ja sammalia, latojen vanhoja olkikattoja, heinäpieleksien pohjia ja ladon sillanalustörkyjä. Oli koetettu lainata toisilleen ja toisiltaan, kellä jotakin lainattavaa oli ollut ja sitten yhteisesti oli puutetta nähty. Olipa elukoita koetettu laitumellekin laskea, mutta nälkäisinä olivat siellä kylmässä kontistuneet ja muutamat kuolleetkin. — Jo minä sitä viime talvena ennustinkin, kun hiiriä oli niin paljon … kaikki pieleksetkin silpuiksi hakkasivat, puhelee ukko.
Sitten kertoo ukko, että sukunsa oli yli 250 vuotta takaperin tullut tänne Kinahmon saaresta Höytiäisessä. Oli ollut 4 veljestä. Yksi oli kulkenut Kuhnustaan, toinen taivaltanut Kontiolahden Pyytivaaraan, kolmas käynyt Polvijärven Kuorevaaraan, neljäs jäänyt Kinahmoon.
Kuhnustasta kuljen salon poikki maantielle Ahmovaaran kylään jaKopravaaran kautta Kontiolahden Romppalaan.
Romppalan Pekkolassa keksin riihen luona vanhan olkiladon, joka on ennen ollut savupirttinä. Pyöreistä hirsistä on se rakennettu, ja ikkunat ovat pienoiset juoksuluukkuikkunat. Jo ainakin 70 vuotta on pirtti ollut samalla paikalla olkilatona, sanotaan. Kuka lienee rakentanut, kuka siinä elellyt? Kontiolahden muutamissa taloissa näen uunin oviseinän keskikohdalla, ulompana karsinaseinästä. Uunin takaa vie ovi kamariin.
Romppalasta Puson kylään käy hyvänlainen kärrytie salon halki. Kolkot korvet, suot, kalliot ja ryteiköt näyttävät todellakin kontioiden muinaisilta elostelopaikoilta.
Metsässä Puson kylän takana tapaan taas mitä alkuperäisimmän asunnon. Kantoisella klvikkoaholla pienoinen uutismökki, pahanpäiväisistä hirsistä salvottu, ja mökin kyljessä navetta. Kiuvasröttelö on ovinurkassa ja siltapalkkeja ei ole riittänyt yli pirtin. Sivuseinän puoli oveen asti on ilman siltaa, avonainen maakuoppa vain. Ukko on juuri pistänyt uuniin tulen. Savu täyttää matalan huoneen melkein siltaan asti. Kykkysilleen yhteen myttyyn painuneena koettaa ukko-rukka vältellä kirventelevää savua. Pienoinen, näivettynyt, työn, puutteiden, elämän kovan kouran runtelema ukko-raukka, vaikka näyttää vasta olevan paraassa ijässään. Mökin emäntäkin tulee kotiin risutaakka sylissä. Samassa kovassa koulussa näyttää hänkin olleen. Alakuloisia ovat, harvasanaisia, kadonnut on heistä karjalaisen hilpeys ja puheliaisuus.
Puson kylästä kierrän ympäri Pusonjärven ja tulen Herajärvelle — Heräjärvi sanotaan paikkakunnalla — Havukkavaaraan, josta Kolinkylän miehen kanssa rähmin ryteisten korpien, soiden ja metsäniittyjen kautta Kolin kylään Kolin juurella. Loppumatkalla kierrämme pienen sievän Jerojärven, johon muinaisaikoina oli hukkunut Jero-niminen mies ja haudattu metsään järvenrannalle.
Yövyn Selkolaan Kolin juurella.
Pyhäaamu kesäkuun 16;s. Nousen aamulla aikaisin ylös, ulos käyn ja kohotan katseeni hartaasti korkeutta kohden — katselen kuulua Kolin kukkulaa. Jyrkkänä, mahtavana, uljaana ja ylevänä kohoaa se edessäni. Ja minussakin, matoisen maan kulkijassa, savuisten pirttien ja nokisten saunojen, pölyisten riihien ja tunkkaisten aittojen nokisessa nuuskijassa ja nuohoojassa herää kerran halu päästä yläilmoihin, kohota kerran kohti korkeuksiakin. Heitän laukun selkään — että olisi painamassa maata kohden ja muistuttamassa aineellisesta toimestani, jos liiaksi innostuisin — ja alan ylentämään itseäni Kolin korkeimman kukkulan tykö. Ja ylentämistä siinä onkin! Koko kauvan saa kiivetä. Hien se vääntää kuivasta ruhostani, ennenkuin 70-kiloisen ainejoukkoni olen Kolin laelle laahannut.
Suuri, mahtava on näky vuorelta. Enpä ole ennen yhtaikaa niin paljon nähnyt Karjalaamme ja niin kaunista Karjalaa. Pielisjärven selkä ihan tuosta jalkojen alta kuustenlatvojen takaa alkaa ja leviää ja jatkuu miltei niin etäälle kuin silmä kantaa. Ja saaria, suuria ja pieniä, on siinä kymmenittäin, sadoittain. Etäällä idässä sinisessä autereessa siintää kai rajantakaisten salolaisten salaperäinen satujen maa. Pyhäaamun pyhä tyyneys lepää järven pinnalla… Katson toisaalle, sinne, mistä olen matkustanut. Järviä, metsiä, vaaroja sielläkin. Tuossa lähellä Savijärvi ja Jerojärvi, etempänä Herajärvi ja tuolla vielä etempänä läikkyy laaja selkä. Se on Höytiäinen, joka ei sekään näytä kaukana olevan, vaikka sinne on matkaa useampia peninkulmia. — Eipä ole Kolilla ketään varhaisena pyhäaamuna. Yksinäni saan siellä istua.
Astuessa kukkulalta alas on hyvin varoin kuljettava, sillä polku juuri kukkulalle kohotessaan on hyvin jyrkkä. Helposti voi siitä tulla kolin-kolia alas. Ja jos Kolilta rupeaisi kolin-kolia tulemaan, riittäisi sitä tuloa hyvänpäiväisesti. Jyrkkää rinnettä on aika pitkältä. — Lähden laivarannan kautta kiertämään Savijärven kylään. Laivarantaan on kukkulalta pari km, vaikka sieltä ylhäältä katsoessa se oli olevinaan ihan jalkain alla. Savijärven yli soudettuani tulen Ahmovaaraan ja siitä Nunnanlahteen, josta hevosella kirkolle. —- Ja näin olin tehnyt yli 10-peninkulmaisen jalkamatkan ja nähnyt yhtä ja toista.
Kirkolta lähden Kaavia kohden. Ajan Havukkavaaran kautta Kaholanvaaraan Kaavin rajoilla. Raholanvaara taas muita vaaroja uljahampi. Siinä useampia taloja sekä itse päävaaralla, että matalammilla syrjävaaroilla. Seutu rupeaa jo olemaan kuin savupirttien maata. Useimmilla mökkiläisillä on sisäänlämpiävät tuvat. Ja "tuohikaudella" näyttävät täällä vielä elävän. Miltei kaikissa huoneissa, talonpojan asuinrakennuksesta mökkiläisen tölliin asti, on tuohikatot, maloilla peitetyt. — Ja kasket ne savuavat kaikkialla. Korkealta vaaralta kun ympärilleen maailman avaruutta katselee, niin kaikkialta näkee kaskisavuja kohoavan, joka vaaran vierteeltä, joka ahon laiteesta, joka kummun kupeesta. Tuolta tuikuttaa pikkuisena patsaana, tuolta keveänä pilvenä kohoaa, tuolta paksuina tönkkinä pöllähtelee. Ja savu autereeseen yhtyneenä peittää väreilevänä harsona siintävät salot…
Kaavilla.
Vasta Kaavilla ensimäisen asuttavan talokkaan savupirtin tapaan. Kulkiessani Viitaniemen kylästä Hirvisaaren ja Kellolahden kylien kautta Nilsiän Rupsaan menen Heikki Makkosen vanhaan taloon Kellolahdessa Vaotjärven rannalla ja huomaan, että siinä molempien tupien uunit sisään haijuttelevat. Siinä jonkun aikaa viivähdän pirttiä katsellen ja vanhan ukon kanssa tarinoiden vanhoista asioista, ja vanha ämmä ärahtelee ja murahtelee, kun ukko muka turhia siinä löpisee, jotta paikkaisi vain nyt niitä kenkirajojansa. Mutta kun pois lähtiessäni annan ukolle muutaman rahapennin, soittaa eukko toista huilua.
Rupsassa nuuskin m.m. pari saunaa, joissa uunin suu on perään päin, ja toisessa lauteet peräseinällä.
Kaavilla muuten huomaan vielä elettävän turvekattojen aikakaudella. Ladoissa ja läävissä, riihissä ja korsuissa, aitoissa ja luhtirakennuksissakin, puhumattakaan mökkilöistä, näkee hyvin useasti turpeilla peitetyn tuohikaton. Sanoipa muuan talonisäntä laittavansa asuinrakennukseensakin turvekaton, kun entinen katto tulee kelpaamattomaksi. Se on kestävin katto se, arveli.
Viitaniemen kylän Siitinjoessa katsastan pienen härkinmyllyn. Siinä härkin l. tukki pystyssä, sen alapäässä siivet, joihin puskien vesi härkintä pyörittää. Härkkimen yläpää on suorastaan myllynkiveen kiinnitetty.
Säyneisten kylillä Säyneistenjärven rannalla Juosolan, Rantalan, Simolan taloissa sekä ukko Antti Parviaisen mökillä pakinoimassa. Parviaisen ukko on vähän kuin tietäjä ja myrrysmies. Säilyttelee ukontalttaa, "uhrikiveä" l. "ukonkynttä", joka muinoin oli löytynyt "kesyenkannolta" (= ukkosen särkemän puun kanto). Ja mahtava voima kuuluu kivessä olevan. Kun hevonen t.m. eläin on ammuksissa tai ähkyssä ja sillä painelee "ristikakkosia" (= kahdesti ristiin), niin paranee. Samoin voidaan parantaa sillä ihmisistä tyrät.
Juosolan sanovat olevan kylän ensimäisen talon. Paikkakunnalla oli ollut tervahauta ja sen luona maja. Siinä olivat vastatulleet ensin asuneet.
Kauniita ovat Vuotjärven rannat, vaikka niitä, etupäässä vain rakennuksia töllistellessäni, en aina kaikiste ehtinyt oikein huomaamaan. Muistanpa kun Kellolahden pohjukasta, tienmutkasta, puiden välistä tarkistelin järvenselälle, joka päivän laskussa loimusi ja loisti niin tuhannen tulipunaisena, ja siinä viheriät saaret iltaruskossa peilasivat niin kauniisti, muistanpa, että johtui mieleeni entisen ukon sanat: "voi yhdeksänkymmentä, niin on kun alttarintaulu!"
Rautavaaralla.
Säyneisistä saavun Alaluostan kautta Hankamäkeen Rautavaaralla. Tie kulkee karua kangasta myöten, joka muutamassa kohdassa on huiman metsäpalon temmellyskenttänä ollut. Sateisessa säässä kiertelen Hankamäen taloissa, sateen raossa aina pistäyn talosta toiseen. Tapaan muutamia savupirttejä.
Muutan sitten majaa kirkolle päin Korpimäen Toivolaan, josta jalkaisin Salon kylille peninkulman päähän saloille Lampomäkeen, Katajamäkeen ja Hautamäkeen. Hiljakkoin tehty tie vie aina Katajamäkeen asti, siitä taas karjalainen kapulasilta-tie kiertelee Hautamäkeen Hautajärven rannalla. Siellä taas elelee vanhan kansan mies, 83-vuotias Paavo Lievonen. Tulee juuri saunasta jauhamasta, pölyisenä jauhovakkanen käsivarrella. Puolisokea on ukko ja huonokuuloinen. Mutta parhaillaan eläessään on hän miesten mies ollut. Onpa karhujakin kaatanut yhden jos toisenkin. Kerrankin oli yksin kangella kontion nuijannut. Kontion käydessä päälle olivat toiset vilettäneet pakoon, mutta Paavo senkun silpaisi kangen ja sillä kontiota kalloon kamahutti niin, että siihen kellistyi. Toisen kerran taas oli joutunut niin koville, että karhu oli Paavon pään saanut suuhunsa. Mutta olipahan ukko ennättänyt ääntää, jot "eläpähän syökkää miestä!" niin oli karhu heittänyt. — On talossa myös loisukko, tuohitöiden tekijä. Kopsia, kontteja, virsuja, löttösiä, loapottia on hänellä aitassa valmiina. — Tuohijalkineita vielä käytetään ainakin viertotöissä. Tuohivasuja, tuohikopsia ja koppolia y.m. tuohiesineitä näkee joka talossa.
Illalla Toivolan miesten kanssa juhannussaunassa. Saunamatka ei Karjalassa ole pitkä. Vanhoissa taloissa on sauna aivan pihan vierellä, joskus nurkitusten tuvan kanssa. Saunakota on useasti navetan puolisessa päässä rakennusta ja samalla navettakotana. Uudemmissa taloissa on sauna etempänä.
Rautavaaran kirkonkylä on vähäpätöinen. Muutamia taloja, joitakuita mökkejä, kansakoulu ja pari kauppiasta, siinä kaikki.
Kirkolta lähden juhannuspäivänä pohjoiseen päin Sotkamon rajoja kohden. Pääsen ajettua tietä myöten Raiskioon asti, mutta siihen tie töpsähtääkin. Aikoessani eteenpäin salolle, puolen peninkulman päähän Mustaanmäkeen saan lähteä tietöntä taivalta tekemään. Huononpuoleinen polku vie läheiselle suolle, kulettaa siitä yli lahonneita pitkoksia myöten, heittää kankaalle, jossa suuri kelohonka on merkkinä, mistä on toiselle polulle poikettava. Sujahtaa taas metsästä suolle, suurelle, puuttomalle, vetiselle suolle, jolla siellä täällä heinäpieleksien pohjia, sorkka-aitoja, sitten sukeltaa synkkään korpeen, kuljettelee ja pyörittelee siellä sinne ja tänne kaatuneiden puiden runkojen ylitse ja alitse poikki toisten polkujen. Pujahuttaa viimein aukealle aholle ja siitä lehdon läpi riihen luokse, josta ruispellon pientaritse, aitan ympäritse pyörähyttää vanhannäköisen talon pihalle. Kuulen talonväeltä tulleenikin Poikoinmäkeen, noin 2-3 km syrjään Mustastamäestä. Samahan tuo, talo kun talo, katsellaanpa tätäkin! Ja löydänkin paperille pantavaa.
Päivän kuluessa käväisen Mustassamäessäkin, jossa hupaisen, vanhan isännän Lassi Savolaisen kanssa pian tarinat syntyvät. Tarjoaapa vieraalle kahvia ja syötävääkin — kahvit kyllä monessa muussakin paikassa tarjottiin. Talo on siisti ja hauskannäköinen. Lattialle levitetyt lehdet antavat miellyttävän hajun raittiiseen savupirtin ilmaan…
Seuraavana päivänä käyn Poikoinmäen naapurimökissä Simo Kainulaisen puheilla. Pienoinen puhelias vanha ukko asuu tyttärensä kanssa pienessä savupirtissä metsässä, Nilsiän rajoilla. Kertoo ukki ennen paremmassakin mökissä asuneensa, eläneensä rikkaan, kuulun Heikinmäen isäntänä, mutta hullutelleensa niin, että talon menetti ja joutui lopulta tähän ahertelemaan. — Vanhan ajan kaskenpoltosta juttelee Simo, että ei sitä ennen sellaisia lepiköitä poltettu kuin nyt, mentiin suureen metsään, vankkaan petäjikköön, pienemmät puut lyötiin maahan, mutta isot petäjät pykällettiin, jotta jäivät patviksi. Isoja koivuja myös heitettiin patvina kuivamaan. Kevättalvella kaadettiin kaski ja vasta toisena kesänä poltettiin ja kolmantena kesänä revittiin ja kylvettiin.
Jos Heikinmäki oli ennen ollut mokoma talo, niin mointa mokomampi oli sitäkin ennen ollut kuuluisan sissipäällikön Tiaisen talo Tiilikanjärven rannalla Sotkamon rajalla. Olipa silloin sodanaikana talossa kerran elätetty 300 sotamiestä pyhänseutu, ja vielä oli talossa ollut ruokaa evästää 30 miestä maanantaiaamuna rovioon (= kaskimaata rovitsemaan). Sotkamon sydämessä oli talolla ollut laajat niittymaat. Nyt ei Tiaisten talosta Tiilikan rannalla ole enään kuin sijat jälellä. Paikkaa kutsutaan Tiilikanautioksi.
Rautavaaran kirkolta Saarimäkeen ja siitä Nurmeksen Savikylään. Matka kirkonkylän ja Saarimäen välillä yksitoikkoista karua kangasta ja suota ja suoniittyjä. Mutta Saarimäestä alkaen kohoaa maa korkeiksi vaaroiksi, jopa paikoin käy jylhäksi louhikkoiseksi vuoristoksi. Enpä ole ennen moista seutua rataspeleillä ajanut. Tie kiertelee ja mutkistelee kukkulain rinteillä ja kupeilla, nousee jyrkännettä ylös, syöksyy toista alas, kulkee väliin louhikkoisen kallion lakea. Enkä semmoista vauhtia toista kertaa koko matkalla ajanut, en paremmallakaan hevosella. Isäntä itse oli kyytimiehenä — vaikka muuten oli tavallista, että matka silloin joutui huonoimmin kun isäntä oli kyytipoikana —, ja hurjaksi ajajaksi tunnettu. Laukkaa hän laski sekä myötä- että vastamäet. Vastamäkeä lähetessä jo etäältä pani laukan käyntiin ja sitä kyytiä painatti päälle asti. Se menee sitten niin helposti, kun ottaa vauhtia, selitti isäntä. Ei kahtakaan tuntia viivytty tuolla 22 kilometrisellä, mitä pahimmalla taipaleella.
Nurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.
Nurmeksen Savikylä on iso varakkaannäköinen kylä, talot kahden puolen mutkittelevaa tietä. Isompi, mahtavampi, kerrassaan varakkaan Pohjanmaan jokilaaksokylää muistuttava on Kurkunpään kylä Nurmeksesta Sotkamoon vievän tien varrella. Kylän keskellä on pieni Karhunpään järvi ja sen lävitse Pieliseen laskeva joki, ympärillä hyvin viljellyt pellot. Talot ovat melkein järjestään uudenaikaisia, hyvästi rakennettuja. Seutua katsellessa ei uskoisi köyhässä karussa Pohjois-Karjalassa olevansakaan.
Haapakylässä viivähdän hetkisen Välijoen savupirtissä. Uunissa on vasta ollut tuli, jonka takia pirtissä on raitis, miellyttävä ilma. Itse pirtin vanhanaikainen sisustuskin on huvittava, penkkeineen, pöytineen, seinäkoppolineen ja ennen kaikkia monine orsineen. Siinä patalaudat, haahlaorret, päreorret, tupakkaorret, heinänkuivuuorret, ainespuiden kuivuuorret ja lankaorret. Ja talon puhelias emäntä on valmis kertomaan ja selittelemään, mitä pyydetään. Viepä vielä katsomaan uutta, komeahkoa vesikatossa olevaa asuinrakennuksen teelmästä pihamaalla. Sanoo siihen tulevan oikein paneelikatot ja rossisillat.
Varakasta, hyvinvoipaa, hyvin asuttua on Valtimon Haapakyläkin. Mutta siitä matkatessa Sotkamoa kohden, lähetessä Maanselkää, vedenjakajaa käy maa karummaksi, harvaanasutuksi, köyhähköksi. 28 km:n matkalla Punkarin majatalosta Saviahoon Sotkamossa ei suuria kyliä sivuuteta, yksinäisiä, vähäpätöisiä, vanhanaikaisia taloja vain, joiden asukkaat siellä salon sydämessä hiljakseen omia aikojaan elelevät. Ja Saviahosta Juurikkalahteen Kiantojärven rannalla, 16 km:n matka on soita, kankaita, jylhiä kallioita. Pari pientä mökkiä ja muuan talo koko matkalla. Juurikkalahdesta eteenpäin on maa jo asutumpaa, Vuokatin lähistöllä näkee jo vankkojakin taloja.
Tervaa ne Sotkamon ukot vieläkin polttelevat. Pari tervahautaa tapaan tien varrella. Toista Hongikon talon luona, Juurikkalahden seutuvilla, paraillaan ladotaan, toinen Vuokatin juurella viimeisiään kytee. Mutta eivät ole enää suuria ne tämänaikaiset tervahaudat. Noin 20 syltä niihin tervaksia ladotaan. Ennen ne kuuluivat yhteen hautaan kasanneen 60-70:kin syltä. Eivätkä ne enää kuulu viitsivän tervojaan itse Ouluun asti soutaa, joko Kajaniin myyvät tai vievät Vaalaan, ja sieltä eri miehet Ouluun soutavat. Järvillä, missä pikku höyryt liikkuvat, kuten Nuasselällä, kiinnittävät pitkän tervaveneensä laivaan ja siinä huoletta huristavat, että vaahto kokassa kohisee.
Sotkamosta jälleen Valtimon ja Karhunpään kautta Nurmekseen ja taas toista tietä pohjoista kohden Mujejärven kylään Kuhmon rajoilla. Huomaan taikamaille joutuneeni ja karhumiesten maahan. Majatalon isäntä, 60-vuotias vankka mies, Pekka Pulkkinen on aikoinaan karhuja kellistellyt, on ollut kahdentoista karhun tapossa, onpa jonkun yksinäänkin nutistanut. Muutaman karhun sanoi kirveellä tappaneensa. Pesänsuun yläpuolelle vaan oli kirves kädessä käynyt vahtimaan, ja kun kontio rupesi pesästä ulos työntymään, niin siihen oli otsaan kirveellä täyttä terää pudottanut. Ja siihen se jäi karhu, kellistyi. Pekan isä oli myös ollut mainio karhumies ja lisäksi tietäjä ja isänsä oli ollut vielä mainiompi. Jos se oli tahtonut nostaa karhun jonkun päälle, "niin tot karhu hätyytti, vaik uunil". Eikä ne vanhat miehet karhua säikkyneet, niillä näet oli ollut "karhunsyöntä" pienessä viinapullossa. Sitä ryypättiin ja sillä vaatteita siveltiin, kun kontion kimppuun käytiin. Eikä karhu silloin purrut. Jos se kuitenkin oli päälle yllätellyt, olivat sanoneet: "yhet maat, eri evväät, elä evväilläsi!" Ja kun heillä oli ollut pyssy pilauksissa, niin herhiläisiä olivat kivellä polttaneet ja siitä kypeniä panneet ruutiin. Sitten oli pyssy taas kyllä sattunut. — —
Sattuupa talossa majailemaan 87-vuotias, sokea kulkurieukko, AunoOhtonen. Saan hänet pakinoilleni. Hän muistelee, jotta
"vanha Väinämöinen veisti vuorella venettä, kalliolla kalkutteli, jonka kirves ei (kiveen) käynyt, kallioon ei kalkuttanut."
sekä
"voi sinua, rauta, raukkojasi, miksis veistit veikkojasi'! Kunsas maitona makaisit, nuoren neitosen nisissä, kasvattimen kainalossa."
Sitten hän laulelee lapsenvirttä:
"aa-aa allinpoika, missä sulla pesä? Lahokannon kainalossa, joss' on pieni vesa."
ja:
"Kuku käki, laula lintu, pajata palokärki!"
Vieläpä hän liruttelee:
"Kesällä rannan ruohostossa lauleli sorsanpoika. Nätin likan mieltä myöten minäkin olla koitan."
Taikoja ja loitsujakin eukko muistaa ja niitä sanelee. Esim:
"Tule löylyhyn jumala, isä ilman lämpimähän, tekemähän terveyttä, rauhoo rakentamaan!"
Joukkoon lurittaa eukko aina tuon tuostakin vanhaa virsikirjaa ja siioninvirsiä ja ihmettelee, että niissä on niin kaunista sanaa.
Seuraavana päivänä pistäyn Mujejärven Pulkkilassa, lähes peninkulman päässä salolla, soiden, vaarojen, lampien takana, kauniin Mujejärven rannalla. Karhumiehen talo sekin. Aitassa tikulla seinänrakoon oven päälle pistettynä näen karhun kulkkutorvea, karhunsydäntä, karhunemättiä, karhunsappea, ja lautasella karhunhampaita, karhun kämmenen ja munat. Ja karhunrasvoja on sekä lautasella että seinätikuissa. Karhun pääkallo löytyy porstuanylisiltä. Mutta karhun suupantaa, joka talossa myös kuuluu olevan, ei vain löydy. Ja kaikki ne ovat varsin tarpeellisia. Kulkkutorven läpi laskettu vesi vapahtaa umpitaudista, ja sama voima on emättimen läpi luritetulla vedellä. Karhunsydämellä parannetaan ammuksista ja sappea sekotetaan viinaan useiden tautien lääkkeheksi, hammas parantaa hammastaudista ja munilla painellaan paiseita. Karhunkämmenellä tervaan kastettuna sivellään hevosta keväällä, ennen metsään laskemista, että hevonen karhulta säästyisi. Karhunkämmenessä on alapuolella mesikämmen. Se on mainion makeaa. Niinpä sanotaan, että makeimmalta maistuvat
"matikan maksa ja petrankieli,hirven turpa ja karhunkämmen".
Karhun pääkallo taas on tarpeellinen, jos on luonto "pantu pinohon".Silloin kallon läpi valetaan vettä ja sanellaan:
"yheksän orihin suonet, karhun suonet kymmenennet, peät' on pystys pitämäs, selkäsuonta seisottamas."
Kun sitten vettä juodaan, kyllä luonto nousee. Karhun suupantaa on kylväjä tarvinnut. Se on kylvettäessä ollut kylvövakassa, ja sen lävitse — panta on renkaaksi venytetty — on aina jyväkourallinen kahmaistu. Löytyypä talosta vielä pitkän etsimisen jälkeen, maitohuoneen penkin alta vanhan isäntävainajan tujassu, tuohinen taikapönttö. Siellä jos jotakin voimaesinettä: kuivattua kärppää, kärmeennahkaa, ampiaissuoloja, kuivattua päästäistä, käärmeen käräjäkiveä … jotka kaikki ovat tarpeellisia olleet.
Talo on vanhannäköinen ja vanhimpia paikkakunnalla. Salon sydämessä on se yksinään, sievällä viheriällä nurmella järven rannalla. Mujejärven Pulkkila, Kujangin Pääkkölä, Vepsänniemi ja Katerman Piirola Kuhmossa sanotaan olevan seudun vanhimmat talot.
Illan suussa käväisen Kujangin kulmillakin, Pääkkölässä ja muissa taloissa. Vanhaa perua tuntuvat talot olevan.
Suuret ovat salomaat, suuret, jylhät ja synkät näillä Mujejärven seutuvilla. Metsämiesten mielimaita. Siellä vielä "niuhoineen" lintuja, jäniksiä ja ilveksiä ahdistelevat sekä "väljillään" kontioita paukauttelevat. Ja salapolttajain valittuja seutuja kuuluvat myös olevan. Monasti siellä synkän korven salaperäisessä helmassa, mustan tuuhean kuusen alla "patakukko" juosta lirittää. —
Kuhmon tietä liikkuessa sattuu useasti tapaamaan tervakuorman Nurmesta kohden yrittelemässä, Kuhmon miehiä ovat, tervojaan kauppalaan vievät, jauhoja tuovat palatessaan.
Mujejärveltä palaan Nurmekseen ja siitä "Tapio"-laivalla Lieksaan.Pielisjärven suureen kirkonkylään.
Lieksassa ja rajan takana.
Lieksasta teen pisimmän jalkamatkani. Lähden samoilemaan rajakyliä ja samalla poikkean rajan taaksekin. Pankakosken tehtaan rantatietä astelen mahtavalle Pankakoskelle. Todellakin huima koski. Valkeana vaahtona kiehuen, kohisten syöksyy vesi putousta alas ja yhtenä mylläkkänä keikkuen ja hyppien, kierien ja villisti toisiaan pukkien kiitävät tukit mukana. On siitä toinenkin tukki vilistänyt ja vilistää vastakin. Toistakymmentä lauttaa ovat tänä kesänä siitä jo laskeneet, ja sama verta on vielä tulossa. Ja tuhansia tukkeja joka lautassa! Etäisiltäkin saloilta, aina kaukaisilta Venäjän Karjalan sydänmailta ovat monet tukit matkaan lähteneet.
Soudatan Pankajärven yli ja saavun, kuten ennen muinoin näillä main liikkuessani, Kalliolahteen järven itärannalla. Eipä ole Kalliolahden torppa enää semmoinen röttelö kuin ennen. Uudet on siinä eläjät ja uudessa kunnossa asunto. — Kalliolahdessa on joukko savotoilta kotiin palaavia tukkimiehiä sekä Lentieran Kiponkylän ukko eukkoineen. Viimemainitut tulevat Lieksasta tavaranhausta. Hevosella aikovat raahata tavaransa Ruunaan kylään ja siitä soutamalla Lieksanjokea myöten kotiinsa. On siinäkin matkaa: huonot, vaivoin kärryillä ajettavat tiet ja vastaiset virrat. Mutta Petrun praasniekka on tulossa ja piiraita, sultshinoita, tsoajuja tarvis. Kehoittavat lähtemään mukaansa, mutta enpä voi vielä lähteä, vaikka mielikin olisi. Hauskahan olisi Lieksanjokea soudella, kulkea salolaisten seurassa halki sankkojen, koskemattomien synkkien korpien, kaukana piilossa maailman melulta.
Tukkilaisten seurassa matkaan Naaravirralle ja Ruunaan kylään. Viisin kuusin miehin painellaan salotietä. Verkkaan kuluu matka, kaskuten, tarinoiden taipaleet katkaistaan, väliin tupakoimaankin istahdetaan. Ruunaan Hompassa eroan tovereistani ja käyn eri tietä Reittulaan. samaan hauskaan taloon, jossa ennenkin olin hetkisen levähtänyt, ja hupainen siinä nytkin oli yön seutu oleskella. Reittulasta metsämökkilöiden kautta — Hilosen mökin luona näen harjakodan — Änisenvaaraan ja takaisin Naaravirran mökille. Saan soutajan ja seitsemisen kilometriä soudetaan virtaa myöten Siikavaaran alle. Leveäksi, ruohorantaiseksi salojärveksi on Naaravirta tällä kohdalla paisunut. Keskellä järveä on matalarantainen, metsäinen saari. Rannalla seipäiden ja männynrungon varassa verkkokiermi, etempänä kuivalla maalla, männikössä matala kolmiseinäinen maja. Siinä kalamiehet suojaa pitävät sekä heinämiehet. Majan edessä on tulisija, siinä kekäleitä ja muita nuotion jätteitä.
Siikavaara on korkea vaara. Jyrkkään laskeutuu se kahdelle kupeelleen, Naaravirran puolelle ja vastaiselle Pahanvaaran puolelle, josta sen syvä laakso eroittaa. Ympärillä vaaroja, taloja siellä täällä vaarojen laella. Siikavaaralla on pari Oinosten taloa. — Siikavaarasta Hattuvaaran useampitaloiseen kylään, jossa pyhän seudun Ikosen talossa elelen ja saan talon ukolta tietoja sekä kylässä asuvalta Kiihtelyksen mieheltä, "Timperi-Jussilta". Hattuvaarasta painun yhä syvemmille sydänmaille, vaara vaaralta, suo suolta, korpi korvelta etemmäksi ja etemmäksi idän alle.
Lehmivaaraan loppuu kirkolta Sikovaaran kautta kulkeva kärrytie, ja siitä vain huonot metsätiet rajakyliin saattelevat. Lehmivaarasta yritän Varpavaaraan, mutta menenkin harhaan ja joudun jylhän Uramovaaran mökille. Mökissä ei ketään kotosalla, koira vain ärhentelee niin vietävästi. Ei muuta neuvona kun ilman ohjausta lähteä metsäpolkuja koettelemaan. Antaun yhdelle, paraimmalle: se koreasti hetkisen kulettelee, mutta viimein häipyy metsään. Käännyn takaisin ja yritän toista: se vie vetelään suohon ja uhkaa sinne upottaa. Taas takaisin ja kolmatta koettamaan: se käy kamalaan korpeen, jossa sen tuhannesti kiertelee ja sokkeloi ja viimein pahanpäiväisiksi haaroiksi hajoaa. Ei muuta kun kompassi käteen ja nokka ilmaa halkasemaan, ja niin metsiä, soita harhailtuani pääsen viimein Paakkosenvaaraan pienen Varpajärven rannalla, jossa pari mökkiä. Mutta taas sama peli: ovet lukossa, kotona ei hengensielua, ei edes ärhentelevää koiraakaan. Järven takana näen talon. Astun metsän läpi rantaan, rannassa pari lauttaa, "koplukkaa". Niillä istuinpölkky ja 2 haarapäistä patsasta airoilla soutamista varten. Mitäs muuta, kun toinen lautta lainehille ja melastelemaan järven yli toiselle rannalle. Taloon päästyäni kuulen, että olen tullut Varpavaaraan. Sieltä sitten rupean Kitsiä kohti käymään, ja sinne vievä metsätie on hyvänpäiväinen, onpa joskus kärryilläkin sitä koeteltu sekä reellä silloin tällöin. Kitsi on yksinäinen talo aholla kahden pienen järven, Kitsijärven ja Palkinjärven välissä. Palkinjärven rannalla sanovat ennen olleen venäläisen kirkon sekä Kalmosaaressa kalmismaan.
Kitsistä Louhivaaraan, n. 7-8 km on matka rääsyistä rämäkkää, suota ja korpea, loppumatkalla vähän lehtoista ahoakin. Taaskin yritän käydä harhaan, sotkeun suolle, siitä häivyn sinne tänne risteileville talviteille kolkkoon korpeen. Mutta jouduttaudun ajoissa takaisin ja yritän toista polkua, joka viekin oikeaan. Pari taloa on Louhivaarassakin. Toisessa ikihongista salvottu asumaton savupirtti, taas niitä vanhan kansan pirttejä. Korkeutta siinä entiseen tapaan, samoin leveyttä. Penkit ja muutamat siltapalkit puoli metriä leveät. Uuni tavattoman suuri. Ja kurkihirret, oikein hattunsa pudottaen niitä ihmetellen katselee! Julmia, pyöreitä jumikoita, tyvestä lähes puoli metriä läpimitaten. On niiden kannattaman katon alla ollut turvallinen oleskella. Semmoinen se pitäisi vieläkin vankan suomalaisen talonpojan pirtti olla. "Paneilikatot" ja paperoidut seinät tuntuvat saloillamme niin vierailta "kummennoksilta".
Louhivaarasta vielä viimeinen taival viimeiseen rajataloon, metsänvartijan asuntoon Sirkkavaaraan, jonne yöksi joudun.
Aamu, heinäkuun 9;s, on kirkas, taivas pilvetön. Äärettömät on salot, suunnattomat metsät Sirkkavaaran ympärillä. Sieltä täältä lammet loistelevat, kimaltelevat aamuisessa paisteessa. Etäällä idässä sulautuu siintävä metsä taivaan sineen. Mitähän siellä, aamuauringon alla, jossa lauluisa heimomme elelee? Ehkä siellä minäkin jotakin löytäisin: salolaisen metsimajan tai salaisen piilopirtin tai salosaunan…
Läheisestä Inarin talosta otan saattomiehen ensimäiseen rajantakaiseen kylään, Lentieraan. Enpä uskalla yksin tuolle 20-virstaiseksi sanotulle salomatkalle lähteä, ja turmiokseni olisin sen tehnytkin. Totisesti en olisi osannutkaan perille! Kunnoton on polku, elikkä "roppa", kuten rajalainen sanoo. Milloin se suohon sotkeutuu, milloin kanervikkoon katoaa, milloin korpeen häipyy… Pari virstaa on Inarista rajalle. Leveä, metsään hakattu kuja, joka näyttää ulottuvan loppumattomiin. Tämäkö nyt on se Suomen ja Venäjän raja, se punainen viiva, jota ennen pikku poikina karttakepillä söhiköitiin! Punainen se ei ole, mutta muuten näyttää selvältä ja varmalta. Umpeen saisi kasvaa ainakin näillä seuduin, ja siirtyä vähäisen tuonnemmaksi…
Ja tämä nyt sitten on sitä salojen saloa, korpien korpea, sydänmaiden sydänmaata. Saat astua … astua … astua painattaa aina vain, sotkea suota, kapsuttaa kangasta, pujotella puiden alatse, hypähdellä runkojen ylitse, vaellella vaarojen vieriä, ja loppua ei näytä tulevan. Milloin käy salo kolkoksi korveksi, milloin suruiseksi suoksi, milloin valtaviksi vaaroiksi, milloin kumisevaksi kankaaksi, milloin jäkäläpeitteiseksi kallioksi… Silloin tällöin välkähtää korven kainalosta metsälammen musta pinta. Olisipa laatia sen rannalle kuusen alle pikkuruinen piilopirtti ja siinä ikänsä elellä salon lapsena, korpien kuleksijana — kontion naapurina… Sillä mitäpä siellä maailman melussa…
Jo viimein Lentieranjärvi kankaan alta vilkahtaa. Saavumme lentieralaisten metsäniityille järven rannalle. Mutta saammepa vielä kotvasen tallustaa metsäisiä hiekkaharjanteita, ennenkun pääsemme ehätyspaikalle. Teemme tulen, sammalilla peitämme, että oikein savuaisi, ja silloin tällöin huutaa hoilautamme. Vastaisella rannalla 2-3-virstaisen selän takana näkyvät kylän harmaat talot ja kalmistokuusikko. Toista tuntia saamme savuutella ja kaljahdella. ennenkun kylässä huomaavat ja hakemaan tulevat.