The Project Gutenberg eBook ofMatkakertomuksia Karjalan kankahiltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Matkakertomuksia Karjalan kankahiltaAuthor: Samuli PaulaharjuRelease date: November 25, 2014 [eBook #47453]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAKERTOMUKSIA KARJALAN KANKAHILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Matkakertomuksia Karjalan kankahiltaAuthor: Samuli PaulaharjuRelease date: November 25, 2014 [eBook #47453]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Matkakertomuksia Karjalan kankahilta
Author: Samuli Paulaharju
Author: Samuli Paulaharju
Release date: November 25, 2014 [eBook #47453]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAKERTOMUKSIA KARJALAN KANKAHILTA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertonut
Samuli Paulaharju
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1908.
I. Muistelmia matkalta Aunuksessa v. 1900.
Lusmaan.Kiimaanvaara.Salolla.Pieningänkylä.Honkaniemi.Pölkkylässä.Loasarissa.Venginkylässä.Petrinen, Kuusiniemi, Korpilahti.Pyhäpäivä Ontarvessa.Suonteleen praasniekoilla.Karjalainen kalmismaa.Lopuksi.
II. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- jaItä-Karjalassa v. 1907.
Liperissä.Kuusjärvellä.Polvijärvellä.Juuassa, Kontiolahdella.Kaavilla.Rautavaaralla.Nurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.Lieksassa ja rajan takana.Enossa, Kontiolahdella.Ilomantsissa.Korpiselässä, Soanlahdella.Suistamolla.Luvunteko.
I. Muistelmia matkalta Aunuksessa v. 1900.
Lusmaan.
On edessämme seitsenvirstaisen Pankajärven soutaminen.
Lähdemme saattomiestä tiedustelemaan. Tapaamme kolme miestä venettä rantaan vetämässä, ovat juuri kalalta tulleet. Eivät halua lähteä saattamaan eivätkä uskallakkaan pienoisella veneellään yrittää tuimaan tuuleen. — Tulee rantaa kohden toinen vene. Siinä ukko ja akka istuvat Pyydämme taas saattomiestä. Ei halua ukko lähteä, akka lähteköön, jos tahtoo. No lähtee akka, kun menomatkan lupaamme itse soutaa.
Kaunis järvi, karjalainen salojärvi on Pankajärvi. Siinä monet sievoset selät, siinä pitkät metsäiset niemekkeet, siinä kaislaiset rannat. Kaunis olisi se poutapäivänä nähdä, hauska on nytkin kun myrsky myllertää.
Pääsemme Kalliolahen torppaan vastaisella rannalla. Matala on maja ja kovin kurjan näköinen. Asumus on puolipimeä, sillä akkunat ovat kovin pienet ja päreillä paikatut. Lattia on hatara, suuret, nyrkin mentävät raot ammottavat palkkien välillä. Saamme varoen astua, ettemme lattian alle luikahtaisi. Mutta töllin lapset ne vaan siinä juosta pulittavat toisiaan ajellen, eivätkä jalkaansa taita.
Tasaista maata myöten kulettaa meitä tie, jota aikoinaan näyttää hevosella ajetun. Viepä se väliin meidät suollekin ja saamme ensikerran nähdä ja kokea Karjalan poikkitelaisia siltoja. Hauska niitä onkin kapsutella, polkea muutteeksi keskijalkapohjalla pyöreitä telasia.
Vähitellen käy tie kapeammaksi. Entiset rattaanjälet katoavat, puut tunkevat lähemmäksi toisiaan ja tie käy kapeaksi karjapoluksi. Maakin käy epätasaiseksi. Tulee vaaroja, kallioita, soita ja notkoja. Viimein rupeaa polku kulettamaan meitä lehtoisille vaaroille, lepikköisille aholoille sekä kaskimaiden viertehille.
Ja sitten äkkiä erään vaaran laelle päästyämme laajenee näköala. Vaarat ovat siirtyneet tuonnemmaksi ja edessämme on syvä laakso, järvi laakson pohjalla, järven ympärillä taloloita siellä täällä. Olemme Ruunaan kylässä.
Hauska on talo, Reittulan talo, jossa hetkisen levähdämme. Toisellainen on tupa kuin Kalliolahen pimeä pirtti, on siisti ja valoisa. Lattialle, sivuseinän puolelle on pehmeitä, tuoreita, hyvältä tuoksuvia koivunlehtiä levitelty. Hauska on siinä kelletellä ja juoda puheliaan emännän keittämää kahvia.
Kuusi virstaa on Kunnaasta Aittokosken autiolle mökille rajalla, kolme virstaa Polvijärveä ja kolme maata.
Synkän korven sydämessä on Aittokosken mökki, kaukana asutuilta aloilta, yksinään kyhjöttää kosken rannalla kuunnellen sen ikuista kohinaa. Mahtava on koski ja voimakas. Voisipa se monet myllyt pyörittää, voisi suuret tehtaatkin työhön saattaa. Mutta kukapa tänne kävisi! Silloin tällöin vain joku salon asukas tulee kosken karjaa pyytämään sekä pihamaan pitkää ruohokkoa niittämään. Nytkin näkyy mökin porstuassa olevan kopassa tuoreita kaloja ja tuvassa heiniä kuivamassa, mutta minne lie työntekijä kadonnut. — Ennen kyllä lie piilopirtissä ollut oma asukkaansa, joka on ympärille peltoakin hiukan perannut, pienoiset saunat, navetat rakentanut, mutta minne lie sitten joutunut. Nurmikoksi on pelto jäänyt, rakennukset ränsistyneet.
Ja tästä se vasta taival alkaakin. Tulee soita ja märkiä maita, tulee kuusikkoina korpia, notkoisia noroja, rikeita ryteiköitä, vaaroja, kankaita ja kallioita. Pahainen on polku, kaita karjankäytävä vain, ja kaikkialla se kiertelee ja koukistelee. Väliin se meidät sakeaan näreikköön upottaa, väliin korkealle vaaralle kohottaa ja taas alas nakkaa ja kulettaa suurelle suolle sekä vie pyöreää heiluvaa telaa tai kaatunutta kuusen runkoa myöten lorisevan metsäpuron ylitse. Ei ole soissa enää poikkitelaisia siltoja, liukkaita portaita vain, toisinaan ei niitäkään, ja silloin sotke vetelää suota, jos aijot yli mennä. Usein luiskahtaa jalka portaaltakin, vajoaa suohon ja mutainen vesi täyttää lapikkaan.
Ja niin synkkää saloa! Suuria rääsyisiä ovat suot, koskemattomia maailman alusta asti, kasvattaen kanervikkoa ja lakanlehteä, kurjaa mäntyä ja kituista kuusta. Mahtavat, ikuiset hongat taas humisevat jylhästi kankailla ja hämärissä korvissa naavaiset satavuotiset kuuset kolkosti kohisevat.
Siinä edessämme ensimäinen Venäjän-karjalainen kylä lahden takana, niemen käressä vaaran liepeellä illan hämärissä hiljaisena häämöttää.
Kylässä nukutaan jo. Ei kuulu muuta kuin karjankellon tuttua kotoista kilkatusta.
Astumme pirttiin. Siellä talonväki lattialla heinäin ja riepujen päällä nukkumassa lojun kylki kylessä kiinni. Istumaan kohoavat ja outoja tulijoita kummissaan katselevat, mutta sentään tervetulleiksi toivottavat.
Käymme peremmäksi, tavarat penkille asetamme. Pirtti on puolipimeä. Aijon oven puoliseen peränurkkaan penkille asettaa valokuvausjalustan pystyyn. Siellä joku esine rämähtää. Kopeloin, mikä siellä… Ahs, silloin muistan, että vieras maa, vieras uskonto. Sukkelaan takaisin vetäydyn.
Hyväntahtoinen isäntä, nuorenpuoleinen reipas partaniekka karjalaisukko, joka meidät sisäänkin saattoi, kulettaa meidät toiseen, kolmanteen huoneeseen ja sinne uudinsänkyyn makuusijan laittaa.
Ja nyt olemme vieraalla maalla ja — vieraanko kansan keskuudessa? Ei!Omaa äidinkieltämme talonväki haastaa.
Mutta on sentään outoakin talossa. On jokaisen asuttavan huoneen peränurkassa outo kuva, kullatuissa kehyksissä pälyilee ja näyttää koko talon henkeä hallitsevan.
Vaan sittekin on kansa omaa kansaamme, ja turvallisina nukumme ensimäisen yömme karjalaistalossa.
Kiimaanvaara.
Kiimaanvaara on isonlainen kylä. Talot ovat kahdessa osassa, kahden pienoisen vaaran nyppylällä nököttävät. Läntisen, isomman vaaran laella on isompi kylän osa, siellä myöskin on kylän tsassovna, matala nelisnurkkainen, pyöreistä hirsistä kyhätty latomainen hökkeli erään kujan nurkkauksessa. Itäisellä vaaralla on pienempi kylä. Talot tällä vaaralla ovat enemmän sikin sokin. Länsivaaralla ne ovat asettuneet vieretysten ja kääntäneet koristellun 3- t. 5-ikkunaisen päätynsä tielle käsin. Joku talo on kyllä täälläkin asettunut erikseen takapuolelle varaväeksi.
Onpa Kiimaanvaarassa koulukin. Isommassa kylässä sillä on talonsa, samanlainen harmaja, pyöreistä hirsistä salvettu, pieni-ikkunainen rakennus kuin muutkin kylän talot. Pientenlastenkoulu se vain on. "Kirjaa malttamaan", kirjoittamaan ja laskemaan kuulutaan opetettavan, kaikki tietysti venäjäksi. Saavathan siellä salon lapset oppia ja tietoja — miten paljon saanevat. Kuinka ahkerasti muuten siellä käyvät, ei tullut kysytyksi. Kuuluihan käyvän m.m. poikanen Pieningänkylästäkin, 40 virstan päästä tiettömäin salojen takaa. Ei kai hän joka ilta kotiinsa käyne.
Tie leveä, hyvä tie, oikein "postavoi doroga", jota myöten Repolasta tulimme, kulkee edelleen Kiimaanvaarasta Lentieraa ja Himolaa kohden. Lentiera kuuluu olevan 30 virstan päässä Kiimaanvaarasta. Siellä kuuluu juuri olevan suuri juhla, praasniekan vietto. Menee sinne rahvasta Kiimaanvaarasta ja muistakin kylistä Kiimaanvaaran kautta matkustaa. Toiset menevät jalkapatikassa, toiset taas "hevosel ja telegäl" ajavat. Hauskannäköistä on Karjalan kansa praaaniekka-tamineissaan. Miehet koreilevat karvalakeissa ja karttuunipaidoissa, paidat useimmilla housujen päälle vedettynä. Pitkävarsisaappaat ovat jalassa, jotkut myös virsuissa tallustavat. Naiset taas ovat mitä koreimman kirjavissa karttuunivaatteissa.
Tapaamme Kiimaanvaarassa vanhan muijan, Malanje Seppäsen, joka vielä "malttaa" runoja ja loitsujakin taitaa lasketella. Hän istuu pöytämme luona silmät ummessa nyököttäen ja laulaa yksitoikkoisella sävelellä Väinämöisestä ja Joukahaisesta, veisailee häävirsiä ja itkujakin. Omituista on kuulla vanhoja runoja laulettavan vanhan akan vapisevalla äänellä. On vain niin paljon outoja sanoja, ettemme kaikkea tajua.
Kiimaanvaarassa myös saamme tutustua muutamiin karjalaisiin ruokalajeihin. Siellä jamssikan pyylevä ruskettunut tyttö meille kalakukkoa pöytään kantaa ja rokkaa tuo sekä rahkamaitoa riennättää — kysäseepä, saisiko olla sultshinoita. Saahan tietysti. Ja hauskoja syötäviä ovat sultshinat: vellillä voideltuja, paperin paksuisia taikinalevyjä kokoonkierrettyinä, ja hupaista on niitä syödäkin. Puraisee niin velli välistä tirskahtaa. Mukavaa on myös rokkakin. Märkää lientä, jossa on kalaa keitetty, suolaa sekaan hiukan heitetty ja lisänä se rasva, mikä kaloista keitettäissä on huvennut. Rahkamaito on maitoa, jossa on paksuja piimäkokkareita. Uunissa, kuuluvat sitä laittavan. — Voi on kovin suolaista. Satuimmepa näkemään, mitenkä jamssikan tyttö sitä "kirnusi". Saviruukussa puupalikalla kermaa vatkasi siksi kunnes sai sen voille. Sitte voin paljain kourin kokoon vanutti.
Pienoinen on Kiimaanvaaran kalmismaa. Kymmenkunta patsasta siellä vain seisoo, muutamat niistä uudenaikaisia, maalattuja venäläisiä vinoristejä. Kylällä kuuluu muuten olevankin uusi hautausmaa toisessa paikassa, mutta sinne ei ole vielä "pandu ei ni kedä".
Salolla.
Ken tahtoo nähdä oikein saloista saloa, kulkea kymmenin virstoin pilvenkorkuisten ikihonkain siimeksessä ja katsella kansan elämää tällaisen salon helmoissa, hän matkatkoon rajan taakse Venäjän Karjalaan. Siellä sitä vasta tuntee salolla olevansa sekä metsiä matkaillessaan että salolaisen savupirtissä levätessään.
Jos et pelkää vaivoja, joita tällaisilla matkoilla saa yltäkyllin kokea, jos olet karaistu helteessä hikoilemista, sateessa kastumista, uupumista, väsymistä, jopa joskus janoa ja nälkääkin vastaan, niin lähdeppä kanssani matkaamaan rajantakaisille saloille.
Lähdemmepä Kiimaanvaaran kylästä astumaan Pieningänkylän kautta Honkaniemeen. Ne muut taipaleet, mitä tähän asti olemme katkaisseet, eivät vielä oikein ole saloja suurien salojen rinnalla, vaikka eivät nekään lasten leikkilehtoja ole. Mutta tässä saamme potkaista 90 virstaa mitä synkintä taivalta. Neljäkymmentä virstaa kuuluu Pieninkään olevan ja siitä viisikymmentä Honkaniemeen. Otamme Kiimaanvaarasta saattomiehen, annamme osan tavaroista hänen kannettavakseen, osan kannamme itse ja niin lähdemme matkaan.
Ensiksi on meillä kulettavana viisivirstainen Karkiejärvi. Saattomies soutaa ja me perässä meloen häntä autamme. Sattuu olemaan tuima tuuli, joka vihaisena sivulta päin kimppuumme syöksähtelee ja Karkiejärvi, vaikkei senkään suurempi ole, on oikein karkialla päällä. Kohisten kulkevat sen lakkapää laineet. Toisinaan tulevat ne pienempinä hyökyinä purttamme puistelemaan, mutta toisinaan taas aika isoinakin vonkaleina vierivät viskaten vettä veneeseemme ja päällemme räiskyttäen.
Ei mitään hätää sentään ole. Lieksärvellä jos tällaisessa tuulessa oltaisiin, jo pian veneen nurin viskaisi, selittää oppaamme. Siellä ne käyvät ristilaineet, mutta tällä järvellä ne kaikki suoraan kulkevat.
Selältä pujottelemme kapean salmen kautta pienoiseen lahteen. Salmi on niin matala, että veneemme tarttuu pohjaan eikä lähde airoilla työntäenkään. Opas hyppää järveen, työntää perästä ja vene pääsee irti. Kastuivathan siinä karjalaismiehen karkeat hurstipöksyt polviin saakka, ja jalkineisiinkin vettä meni. Mutta pianhan housut kuivuvat, ja jalkineista vesi tuli yhtä väleen pois kuin se sisäänkin meni. Miehen jalassa näet vaan vaaterievut ja harvat virsut ovat. Mainiot jalkineet vetisillä matkoilla. Lahden perästä sukeltaudutaan pienoista jokea myöten tiheään koivuviitikkoon. Jonkun aikaa piileskellään siellä lehtojen ja pensaiden suojassa koukerrellen mutkikasta jokea myöten. Viimein vetäistään vene koivun alle rannan ruohostoon ja lähdetään taas reppu selässä tallustamaan.
Ja nyt se on edessämme salo, salo sellainen, jota emme koskaan ennen ole kulkeneet. Neljäkymmentä Pieninkään, viisikymmentä Honkaniemeen … On, on siinä taivalta, saa siinä tallukas toisenkin kerran kenttää polkaista.
Tasaista on maa Kiimaanvaaran ja Pieningän välillä. Ei ole vaaroja, ei vuoria, sileitä kankaita vaan ja jylhiä, kosteita korpia ja vetisiä soita ja rääsyisiä rämeitä. Ja niitä metsiä, mitkä täällä kasvavat! Emme mokomia ennen ole nähneet… Kumisevana pylvässalina kohoaa kankaiden hongisto, lakkapää latvoillaan taivasta tavoitellen. Synkissä korvissa taas satavuotiaat kuuset seisovat paksuina ja pelottavan pitkinä. Hiljainen, salaperäinen hämäryys vallitsee hongistossa. Kolkko, äänetön synkkyys huokuu tummasta, kosteasta kousikkokorvesta. Painostavalta tuntuu siellä kulkiessa, alakuloiseksi käy mieli ja jutut loppuvat… Mutta hongikossa nousee jalka niin kepeästi ja alakuloisuuskin poistun. Kuiva kangas kumahtelee tahdiksi, ja ikuiset hongat humisevat hiljaista säveltään.
Kenpä se omistaa nämä mahtavat metsät? Eipä hänellä taida puun puutetta olla, eikä tarvettakaan näytä olevan, ainakin, mitä näistä saloista voi päättää. Rauhassa saavat täällä puut kasvaa, vanhettua, tulla ikälopuksi ja lahonneina keikahtaa kumoon. Ja paljon niitä onkin maassa, kaatuneita vanhuksia, sortuneita nuoriakin. Joukottain niitä kellettää kankaalla, joukottain korvessakin kyhjöttää. Mikä on juurineen sortunut, mikä taas tyveltään poikki rätkähtänyt, jättäen terävät säleet kantoon törröttämään, mikä suorastaan, kaatumatta paikalleen lahonnut. Ja suuri on pystyyn kuivaneittenkin luku. On täällä kelohonkia, on huuhkaimen huhuntapuita. Muutamat niistä ovat kuin julman suuria jättiläisvitsaksia, tyvestä latvaan ja jokaisen oksankin latvaan hirveän kieroiksi kierrettyinä.
Kelpaa näillä saloilla metsäneläinten oleskella. On suota suden juosta, on kangasta karhun samota, on hiekkaisia kumpuja ketun kaapia ja mäyrän kaivella, on puroloita saukolle kalastuspaikoiksi, on kuusiakin oravan kapuilla. Ja eleleekin täällä niitä, metsäneläimiä. Itse korven kontiokaan ei kuulu niinkään harvinainen olevan. Olemmepa mekin vähällä hänen kanssaan juttuihin joutua.
Kapsutellaan muuatta kangasta myöten. Jutellaan juuri kontioista. Opas kertoo, että hän edellisviikolla kasella ollessaan kohtais kondiin. A koira yhtäkkiä alkaa erääseen pensaikkoon tuimasti ärhennellä. Hän kutsuu pois, a ei tule vaikk' kui kutsuis, ärhentelee vaan. Hän menee katsomaan: a sieltä kondii metsään hölkäyttää.
Ja useasta talosta on otso vastikään karjaa kaatanut…
Puhelemme ja astumme. Kuuluupa silloin äkkiä koiran ärhenteleminen kankaan toisesta laidasta.
— A kondii on, opas sanoo.
Astutaan kiireesti ja vetäistään kuustoista-kaliiperisen hanat vireeseen. Joka hetki odotamme näkevämme kontion hongikossa hölköttävän. Emme kuitenkaan mitään näe. Vaan eipä ole herra kaukana. Vastikään on tuossa kangasta kaappinut, tuossa muurahaispesää penkonut. — Tuoreet on jälet, opaskin selittelee. Äreänä koirakin niitä kaapii.
"Pedrojakin" on tällä salolla vielä runsaasti. Meidän edellämmekin on eräällä suolla polkua myöten emo vasikkansa kanssa kulkenut; jälet näkyvät.
Mutta huimasti niitä Karjalan miehet jahtailevat ja armotta surmaavat. Olipa muuan vuosi takaperin satoihin nouseva lauma haarasarvia kuskattu järven liukkaalle jäälle ja siellä koko uljas lauma nuijittu viimeiseen sorkkaan. Ei säästä karjalainen. Ottaa milloin annetaan ja on taas ilman kun ei saa.
Astutaan, astutaan, tallustetaan kangas ja suo ja korpi toisensa jälkeen. Tulee siitä eteemme pienoinen metsäniitty, jonka läpi vähäinen joki luikertelee. Niityn reunalla, kankaan kupeella on pienoinen, matala metsäsauna. Opas pysähtyy saunan eteen, kellauttaa kontin selästään maahan.
— Levätään vähän, on matka puolissa, sanoo.
— A levätään, levätään.
Ja levähtääkin sitä, kun on parikymmentä virstaa saloa polkenut.
Tulen teemme, laskemme sinisen savupatsaan korkeuteen salon helmasta ja itse humisevan hongan juurella istuen levähdämme. Komea onkin siinä hongikko niityn laiteessa, solakka, sileävartinen pylvästö.
Metsäniitty on kiimaanvaaralaisten heinämaa. Pienoinen on se koko kyläkunnan niityksi. Ja onpa tänne matkaakin karjalaisen käydä heinäntekoon. Astu viikate olalla, eväskontti selässä parikymmentä virstaa metsäpolkua myöten työmaalle tullaksesi, Siellä sitten elellään koko viikko, päivät heinää tehden, yöt salosaunassa maaten. Koko kylän väki kun on niityllä, jo niillä siellä on hupaista, ja iltasin saunassa kaskut köytenään juoksevat.
Onpa täällä toinenkin rakennus. Vähän matkan päässä saunasta seisoo hongikossa kahden katkaistun petäjän tyven varaan, toista syltä korkealle maasta kyhätty aitta, lintulava. Pienoinen nelinurkkainen on rakennus, hirrenpätkistä ja -puolikkaista salvettu, patsasta vasten nojallaan lepäävä, lovettu pölkky on porraspuuna. Sinne salolainen syksyisin pitkillä metsästysretkiltä kierrellessään, pistää saaliinsa piiloon, kerää sinne linnut, oravan-, ketun- ja näädännahkat. Ja eipä pääse pedot aittaan saalista tuhoamaan. Talvella suksikelin tullessa sinne hiihdetään jälessä pientä "ahkivoa" vetäen. Siihen saalis sovitetaan ja kotiin kuletetaan.
Lähdemme taas taivaltamaan. Puron yli on ensiksi kulettava. Se ei olekaan helppo tehtävä, puro on koko leveä ja syvä ja vettä ihan tulvillaan. Mutta onpa rannalla lauttapahainen. Seipäillä meloen sillä mies kerrallaan pääsemme ylitse. Mutta niin on kehno aluksemme ja vajoo, että puolisäärtä myöten saamme vedessä seistä.
Tuleepa vielä toinenkin puro poikkipuolin eteemme, kun jonkun matkan olemme tallustaneet. Siinäpä ei olekaan lauttaa rannalla eikä portaitakaan yli kule. Millä nyt tuolle puolen? Kuleskelemme puron vartta ylös alas ylimenopaikkaa etsien. Jo viimein löydämme puroon kaatuneen kuusen. Sitä myöten hiivimme yli, oksista kiinni pitäen.
Olemme vielä pitkän matkan päässä Pieningästä, kun saattomies alkaa huhuilla.
— Huu-uu huu-hu-huuui! huikauttelee hän niin, että kangas kajahtelee.Mekin rupeamme häntä säestämään ja niin astutaan ja huhutaan miehissä.Huhutaan sen takia, että saataisiin Pieningästä ehättäjä järven ylitse.Muuten saisimme virstoittain järven ympäri kiertää kylään päästäksemme.
Aurinko on jo metsän taakse vaipunut, kun saavumme Pieninkäjärven rannalle, ehätyspaikalle. Tuima tuuli on tyyntynyt, harmaja vetistävä taivas kirkastunut. On ilma mitä herttaisin ja heinäkuun ilta mitä hempein.
Järven pinta on ihan tyyni ja kaksitaloinen kylä parivirstaisen selän takaa illan hienossa, autereisessa hämärässä kumottaa. Tuntuu kuin olisimme saapuneet omaan maahamme, oman järvemme rannalle salolta puikahtaneet katselemaan omaa kotikylää järven takaa.
Hyväsen aikaa huhuiltuamme tulee viimein ehättäjä ja me pääsemme kylään, jossa saamme varakkaammassa talossa. Mokin talossa, yötä ollaksemme. Hauska onkin näiden ystävällisten ihmisten seurassa yökausi viettää. Isäntä on puhelias ja emäntä eritenkin puhelias ja toimelias. Hän heti "kohvit" keittää, piiraat paistaa, laittaa "sultshinat" ja muut. Ja aamulla kun matkaan taas lähdemme, hän laittaa evääksi paksun karjalaisleivän, jonka keskelle on suppilon leikannut ja siihen leivänkuori-kannen alle voita peittänyt.
Ja sitten taas taipaleelle ja uuden saattomiehen keralla. Kiimaanvaaran mies näet kääntyy Pieningasta takaisin ja täältä saamme itse Mokki-ukon, nuoren, reippaan karjalaisen reppuamme kantamaan.
Taas on ensin järvi kulettavana, parivirstainen kuten toinenkin Pieninkajärvi, jonka yli meidät eilen kylään ehätettiin. Salmen kautta ovat toistensa yhteydessä.
Ja nyt se alkaa vaarainen vaellusmatka. Kun toiselta vaaralta astut alas, kiipeä heti toiselle ja kun siitä pääset, kohoa kolmannelle ja sitten taas nouse neljännelle. Ja niin matkaa toisen tien nousten, toisen alas painuen. Eikä se ole leikintekoa vaaralle nousu, kinttujen kestävyyttä siinä kysytään. Samoin alas tulokaan ei liioin helppoa ole. Kyllähän sitä alas helpostikin ja joutuin pääsisi, varsinkin jyrkältä vaaralta, antais näet luistaa vain. Mutta täytyyhän sitä omaksi turvallisuudekseen koettaa siivosti kulkea eikä liiaksi kiirehtiä.
Koko korkealle ne muutamat vaarat meidät kohottavat, mutta Selkonen se vie voiton kaikista muista siinä suhteessa. Kiipeämme sen laelle, korkeimmalle nyppylälle. Ja sieltä se maailman avaruus silmäin eteen aukenee. Näet siinä yht'aikaa semmoisen kappaleen Karjalaa, ett'et varmaan moista ole ennen nähnyt. On, on siinä nyt honkaista kangasta ja kuusista korpea, on vuorta ja vaaraa, on kalliota, kumpua ja mäkeä, on tasaistakin tannerta, suota ja rämettä, on hiukan järveäkin sinipilkuiksi siroteltu sinne tänne vaarain väliin.
Matalampia ovat kaikki muut vaarat, mutta on joukossa korkeitakin. Idän alla taivaanrannalla, toisten vaarojen takana kohoaa vaara muita muhkeampi. Honkavaara kuuluu olevan, ja sen juurella on matkamme päämäärä, Honkaniemen kylä. Loistaa sieltä Honkavaaran rinteiltä muutamia pienoisia vaaleanvihreitä pälviä, ruishalmeita sanoo Mokki niiden olevan. Ja neljäkymmentä virstaa on vielä Honkaniemeen.
On siinä kappale Karjalaa, oikein honkaista Karjalaa. Siinä petäjää ja hiukan kuustakin pojalle ja pojanpojallekin, siinä vaaran vierteitä kasketa ja notkoja muuten muokata. Suuret ovat suotkin kääkkyrämäntyineen ja kuikeloine kuusineen. Olisipa niitä Pohjanmaan ukko viljelemässä, jo niissä kaura kasvaisi ja ruis rehottaisi, kerran heinäkin heilimöisi.
Mutta rauhassa saavat olla vaarain vierteet kaskeajilta, rauhan saavat notkotkin peltomiehen kuokalta, ja vielä suloisemmassa rauhassa saavat suot uinua Karjalan salomailla. Ei käsitä Karjalan ukko, että kurja, liejuinen, rääsyinen, rahkaa työntävä, kanervaa kasvava suo voisi viljaa tuottaa.
Kenpä tään kaiken kerran viljelykseen saattanee? Milloin Karjalan salomaiden rikkaudet astuvat maailman markkinoille salojen köyhälle kansalle parempaa toimeentuloa tavottelemaan?
Kunpa se salojen köyhä kansa sitten itse omistaisikin salojensa rikkaudet…
Astumme alas ja polkumme käy hetkisen Selkosen juurella päilyvän, kapean, kirkasvetisen Vuolomajärven rantaa. Etäämpää kuuluu kosken kohina. Mokki sanoo siellä olevan uljaan kosken, jossa Vuoloman vesi syöksyy alas. Mutta emmepä katsomaan ehdi, pitkä matka on vielä kylään.
Puolimatkassa taas levähdetään, istahdetaan vähän aikaa kirkkaan Kivijärven rannalla ja syödään Mokin emännän voita leipää sekä järvestä lipillä vettä päälle litkastaan.
Ja matkaan. Heittäyy siitä taas jo polkukin tasaisemmaksi ja maltillisemmaksi. Ei se enää meitä vaaroille viekottele eikä harjanteille houkuttele, kulettelee vaan tasaisia kankaita myöten taikka järven rantoja kierrättelee taikka suon yli viskaa. Viepä se meidät muutamakseen koko leveän metsäpuron luo ja kääntää puron poikkiteloin eteemme.
Pitkospuita myöten on polku siitä yli yrittänyt, mutta ei ole päässyt, puroon on läkähtynyt. Autamme ylös ja itsekin pääsemme ylitse.
Levähdämme toisen kerran taas järven rannalla, emme niin paljon väsymyksestä, mutta tavan vuoksi. Kuuluu paikka tavallinen levähdyssija olevan Pieningästä Honkaniemeen kulettaessa. Kymmenen virstaa sanoo Mokki tästä kylään luettavan.
— Väleenhän tuo juoksuistaan, tuumimme viimeiselle taipaleelle nakkautuessamme.
Mutta eipäs vain niinkään väleen!
Polku, joka tähän asti on kovalla kiireellä kylää kohti riennättänyt, heittää kylää lähetessään kiireet sikseen ja rupeaa taas vaaroilla hyppelehtämään ja notkoissa puikkelehtamaan. Ja mene ja tee sinä samoin! Sen joka oikkua seuraa, sen joka mutkaan myönny, joka koukkuun käänny, nouse vaaralle kun kehottaa, laskeu alas kun sekin laskeuu…
On jo iltamyöhänen, kun polku meidät metsästä Honkaniemen järven rantamalle pujauttaa.
— No, siinähän se on nyt sekin taipale tallattu, kohtahan ollaan kylässä!
Mutta mitä vielä! Saamme väsyneillä jalkapareillamme polkaista vielä virstan verran ennenkuin ensimäinen talokaan näkyy ja siitä vielä puolisen virstaa Oleksein taloon, jonne Mokki on meidät luvannut yöksi saattaa.
Vaan eipä tää matka ole siltä hulluimpia matkoja. Polku kiertää järven länsipään ympäri ja sitten pitkin pohjoisrannan lehtoloita luikertelee. Lehdot ovat entisille kaskesmaille kohouneita nuoria lepiköltä ja koivikoita. Niin tuuheita ja tiheitä ovat, että Mokki-ukko mutkapaikoissa meiltä lehtohon kätkeyy, vaikka muutamien askeleiden päässä seuraamme. Niin tuore, raitis illan tuoksu niistä henkii. Pitkin Honkavaaran rinnettä käy polku. Korkean korkealle vaara tuuheine henkineen vasemmalla puolella meitä kohoaakin. Oikealla taas alhaalla pitkä, kapea, saarikas Honkaniemen järvi loistelee. Ja kylästä kuulun kaljankeiton kalkatus, helähtelee illan ilmassa heleästi, somasti kuin Suomessa ikään.
Olekseissa on rahvas jo levolla lojumassa pitkin pirtin lattiaa. Eivät ole sintson ovea sulkeneet, pääsemme niin Mokin jälessä pirttiin asti makaajat ylös kapistamaan. Nopeasti ne jälleen jalkeilla ovatkin jok'ainoa tervehtimässä tulijoita. Ja siinä me saamme vastata sen seitsemään kysymykseen.
— Onko rauha maassa? A mistä vieraat ovat? Mitä kulette? j.n.e.
Ja sitten sitä ollaan kuin vanhoja tuttuja, kaskutaan kaikenlaisia asioita.
Mutta Mokki tietää kyllä, mitä viisikymmentä virstaa patikoineet seuralaisensa tarvitsevat. Hän puhuu isännälle, isäntä sanoo emännälle ja emäntä tuo purtavaa pöytään, ja arvaahan sen, miten sitä matkamiehelle suurus maistaa, Sultshinat saavat kyytinsä, kalakukot niinikään rahkamaidon ja ruskean kettomaidon keralla alas menevät.
Pienoisen gornitsan lattialle laitetaan meille makuusija. Joutuu siinä kova kovaa vastaan, lonkkaluu lattiaa vastaan. Mutta kova on matkakin kulettu ja kova on väsymys ja kohta olemmekin kovassa unessa.
Pieningänkylä.
— Odotamme ehättäjää päästäksemme Pieningänkylään.
Jo viimein kuuluu airon loiske, veden lipinä ja ihmisääniä illan ilmassa kajahtelee. Hypähdämme katsomaan, kenpä sieltä nyt saapunee saattajaksi, ehättäjäksi ennättänee. Tulleeko kirjavahameinen karjalainen, vaiko valkopukuinen karjalaispoika, vaiko ruskeapartainen Ontrus-ukko? Jo puikahtaa niemennenästä näkyviin…
Mutta mikä kumma sieltä tulee? Salmesta haalautuu ulapalle esine leveä kuin laiva, väkeä näyttää täynnä olevan ja airot kahden puolen liputtavat. Jokohan nyt koko kylä on meitä ehättämään lähtenyt?
Lähenee yhä outo matkue, soljuu pursi lähemmäksi. Jo tunnemme tulijan. Kaksi venettä vierekkäin yhteen liitetty ja kaksi henkeä kummassakin veneessä ja kahden puolen airoilla vedellään.
Ja todella onkin koko kylä meitä vastaan lähtenyt. Toisessa veneessä istujat, ukko ja akka kuuluvat olevan toisen talon haltijat ja toisen veneen väki, vanha mummo ja nuori nainen ovat toisen talon ainoat nykyään kotosalla olevat eläjät, ja kolmatta taloa ei kylässä ole. Kalalla ovat asukkaat yhdessä olleet, huhuntamme kuulleet ja ehättämään lähteneet.
Paljon on näillä sankan salon asukkailla kyselemistä. Riittää siinä puhetta ja pakinaa. — Hauskaa, hupaista, ystävällistä on väki. Ystävällinen on ukko, ystävällinen akkakin, hupaisa leikkiä lasketteleva toisen veneen vanha eukko ja hauska hänen sirkeäsilmäinen toverinsa, joka eukon miniä kuuluu olevan.
Hauskassa pakinassa saavutaan kylän rantaan. Rauhallinen on ranta ja kotoiselta tuntuu. Siinä veden vieressä heti nokiotsainen sauna, siinä verkkotelineet, siinä rannan ruskeat veden huuhtelemat kivet. Saunan seinämällä liinaloukku nököttää ja pellavalipsu. Pienoinen polku kiertelee pihaan aittojen vieritse, perunapellon penkeritso.
Menemme ukon ja akan taloon yöpymään. Istutaan siellä ja jutellaan isännän kanssa, emännän kahvia, ruokaa puuhaillessa. Emäntä tekee tulen pätsiin. Savu tuopsahtaa sisään, laen täyttää. Olemme siis savupirtissä.
Pienoinen on Pieningänkylä, ja syvällä se on Karjalan sydänmailla suurien soiden ja synkkien salojen ja jylhien vaarojen takana. Kaksi taloa siinä vain ja ne niemennenässä nököttävät, salmen rannalla kahden pienoisen järven välissä. Mokin talo on toinen, isompi ja varakkaampi, ja toinen köyhempi ja pienempi talo Iivanan talo. Eipä ole paljon viljelyksiä ympärillä. Pikkasen perunapeltoa, vähäinen ohramaa ja tilkkare rantaniittyä. Sitten ympärillä avarat metsät ja hetteiset suot ja kumisevat kankaat sekä pilviä tavoittelevat vaarat.
Aamulla pistäymme toisessa talossa katsomassa vanhaa mummoa ja hänen nuorta miniäänsä. Illalla näet kutsuivat, tervetulleiksi toivottivat. Siellä "kohvit" tarjotaan, annetaan oikein uunissa paistetun, voilla höystetyn kettomaidon kera. Ruokaakin tarjoavat. Sanomme:
— A ei himota enää! Söimme jo äijän toises talos.
Mutta ei laske eukko-hyvä pois, sanoo vain, että on talossa sentään vieraan vara, vaikka onkin köyhä. Ja syödä täytyy syödyn päälle.
Tiedustelemme, miksi tää kylä on näin pienenä pysynyt ja näin kaunis on paikka ja viljavat maat ja uljaat metsät.
Kertoopa silloin eukko-vanha:
— Suuri oli tässä kylä muinoin ja varakas ja äijän oli väkeä, nelisenkymmentä oli taloa. A tulipa ruotsi, kansan tappoi, karjan ryösti, tavarat ryösti ja talot tuhaksi poltti. Kirosipa, häijy, vielä koko paikankin niin, ettei ihminen täällä menestyä tahdo. Eipä lisäy väkeä, ja jos lisäyy, surman suuhun joutuvat. Surma on monta miestä ottanut. Ja järvenkin ruotsi kirosi. Ei anna enää kaloja, vaikka ennen antoi.
Kova onni kuului olevan Iivanankin talossa. Yksi on eukolla poika — ei ollut nyt kotosalla. — Emännän oli ottanut, noutanut neidon aina Kolvaasjärveltä asti.
— A kaks on vuotta hän jo tässä elellyt, eipä ole lasta tehnyt — morseutta yllä vain pitää. Ruotsi on kironnut, pakisee eukko surumielisesti, nuorikon kahvia puuhaillessa.
Kylän kalmismaa on järven toisella rannalla. Vanha kalmismaa on ihan Mokin talon vieressä, ja äijän kuuluu siinä olevan pokoinikkoja. Mutta ei humise tässä kalmismaassa kuusi- eikä honkametsä. Kolme neljä suurta haapaa siinä värjöttäen lehtiänsä lepattaa.
Rauhallinen, kunnon kylä ja hyvät hauskat kylänmiehet. Olisipa teillä hauska siellä elelläksenne, ellei ruotsi olisi seutuanne kironnut.
Honkaniemi.
Ei ole Honkaniemenkään kylä iso. Kymmenkunta taloa siinä vain on, tavallista karjalaistaloa, ei mitään varakkaita, mutta ei erin köyhiäkään. Kaikki ovat ne Honkaniemen järven rannalla. Plakun, Vaskon ja Fiodoroffin talot ovat lähekkäin, muista erillään. Toiset taas omassa ryhmässään, Lesken, Kirilän, Poavilan, Oleksein, Issan, Iivanan talot. Pääty on kaikissa järven puolella kulkevaa tietä kohden. Pikkanen Iivanan pirttipöksä on isomman ryhmän vieressä hiukan sivulla. Ruohokkaisella rannalla ovat saunat, aitat. Pienoisia ovat saunat ja useat huononnäköisiä. Mutta hyvän löylyn ne antavat. Kävimmepä illalla löylyt ottamassa Oleksein saunassa Oleksei-isännän ja saattajamme Mokki-ukon keralla. — Matalat ovat lauteet, niin että melkein kerralla maasta niille astuu ja sittenkin tahtoo pää kattoon kopsia. Kiuvas on samoin kuin meidän saunoissa harmaista kivistä kyhätty. Pienessä ruuhessa on vettä pesemistä varten.
Kylän vieressä järven rannalla on muhkeita mäntyjä kasvava kalmismaa monilukuisine hautapatsaineen sekä pienine harmaine tsassovnineen.
Kaunis on Honkaniemen seutu. Uljaan huiman vaaran viertehellä kohoaa kylä, kapean kauniin järven rantamalla. Useita vaaroja on ympärillä, ja etäältä ne tänne loistavat. Näkyypä kaukainen suuri Selkonenkin siintävän sinertävänä kumpuna taivaan rannalla. Ei ole tämänkään kylän ympärillä isot vainiot. Tilkareita ovat pellot, peruna- ja ohramaita taikka vähäisiä ruishalmeita.
Honkaniemen järvi on malmipohjainen järvi. Useampia malminnosto-, "moannosto"-lauttoja sen pinnalla kelluilee, ja ahkerina niillä nostajat puuhailevat. Naapurikylistä jopa etäisistäkin ovat monet nostajat. Hautausmaan viereen järven rannalle ovat valtavan kasan kuin kokonaisen vuoren, ruskeaa rakeista malmia koonneet. Suonteleen tehtaaseen muistaakseni nostivat. Talvella kelin tullessa malmi tehtaaseen ajetaan. Kesällä ei minkäänlaista kuormaa kulettaa voi. Ei ole teitä ei hevos- eikä vesiteitä, kaitoja karjanpolkuja vain. Niitä myöten voit jalkasin kapsutella taikka hevosella ratsastella, kuorman kulettamisesta ei puhettakaan.
Pölkkylässä.
Se on eräs sunnuntai-iltapäivä, kun parikymmentä virstaa metsäpolkua astuskeltuamme avautuu eteemme pienoinen, soma Pölkkylän lakeus vihreine niittyineen, rehevine viljavainioineen. Siinä pienoinen kylä, sen takana järvi, Pölkkylänjärvi, järven takana synkkä metsä.
Seitsemisen, kahdeksisen taloa on vaan kylässä, koukertelevan kyläkujan vierellä. Useimmat talot, kuten Iivanan, Timon ja Tanilan, ovat vaan pienoisia karjalaistaloloita, mutta Huotarin ja Ontron asunnot ovat aika uhkeita. Ontron talo on kuin linna muiden rinnalla. Siinä valtava kasa hirsiä yhteen salvettu mitä erilaisimmiksi huoneiksi ja komeroiksi. Mahtavana levitäikse laaja katto kaikkien näiden yli. Talo on kuitenkin jo vanha ja rappeutuneen näköinen ja tekee sen takia ikävän vaikutuksen. Mutta sellainen ei ole Huotarin talo. Se on hiljakkoin rakennettu, uhkea ja komean näköinen kuisteineen ja monenlaisine koristeineen. Täällä synkän salon helmoissa ne elävät vaan Pölkkylän asukkaat omaa elämäänsä, paljonkaan tietämättä muun maailman asioista. Mikäpä tänne viestejä toisi tiettömien metsien taakse? Harvoin vieras kylässä pistäytyy, harvoin itsekään muualla käväistään, "praasniekka"-matkalla ehkä vaan. Omin päin täällä vain eletään, omin tuttavin tullaan toimeen. Joutoaikoina milloin mihinkin taloon kokoonnutaan kaskuamaan omia kaskujaan, omia juttuja jauhamaan. Omissa kisoissa nuoretkin huvinsa löytävät ja monasti "mielessäpiettävänsäkin".
Niinkuin miltei aina salojen asukkaat, ovat pölkkyläisetkin hyvin ystävällistä väkeä, iloisia, huolettomia karjalaisia.
Huotarin talossa, jonka katsomme paraimmaksi levähdyspaikaksi, viedään meidät heti komeaan gornitsaan ja käsketään reput pois heittää. Ja kun kysymme, josko saamme talossa joksikin aikaa asuaksemme, vastaa isäntä:
— A mintään ei sais? Olkaaha vai, vellot, olkaah!
Ja samovaari on heti pöydällä kuhisemassa, ja sen kuumaa sisällystä me yhdessä talonväen kanssa tyhjennämme lasin lasin perästä. Isäntä itse on juomanlaskijana.
Ja arvaahan sen: yhtä sukkelaan kuin lasit tyhjenevät yhtä sukkelaan tarinatkin luistavat.
Varsinkin aika lipeäkielisiä ovat talon naiset sekä nuoret että vanhat.Heillä sitä riittää juttua, kyselemistä ja nauramista.
— A mintään ei ruotsi moli Jumalan iessä syömää käyes, a pirttiih tulles? he muun muassa kysäisevät.
— A emme moli sil taval, molitah toisin, sanomme.
Näemme tytön kaulassa ristin killumassa.
— Mintään sie tuota kannat?
— A pyhä kuva, Jumalan kuva, sanoo tyttö hartaana. Ei siula tätä?
— Ei uo.
— A kuis sie määt metsää ilma, ko ei uo Jumalaa … ei mie osattais, eksyis. Kuis määt metsää leheksee, a kuis salol kase roaintaah … a heinä tekkoo, ko ei ois Jumalaa keral…?
Onpa tytöllä vielä nauhassa rahakin, kymmenkopekkainen.
— A mitäs täl tiet? Mitä se teä suojelee?
Ei tiedä tyttö itsekään, tai ei ole tietävinään.
Talon asukkaat ja ehkä koko kylänkin asukkaat ovat "starovieroja", oikein hartaita oikeauskoisia. Eri astiat on heillä varattuna, joista vieraita, toisinuskovia syöttävät ja juottavat. Eivätpä he suinkaan anna omia ruoka-astioitaan vieraan syntisen suun kosketella. Aijoin siinä vähäisen käyttää talon "koussikkaa", nappoa. Mutta isäntä sanoi, hyvänsävyisesti kyllä:
— Ei se uo siu astiais! ja meni kiireesti tuomaan "miu astiain".
Talon vanha, oikein vanhan vanha, koukkuleukainen, köykkyselkäinen mummo, joka miltei yhtäpäätä pirtin peräpenkillä, akkunan eteen laitetulla tilalla lojuu, näkyy olevan hyvin harras kristitty. Tuon tuostakin on hän rukouksissa. Vieläpä yölläkin, kun satumme heräämään, näemme mummon lattialla polvillaan kasvot akkunaan päin, molimisen touhuissa. Ahkeraan siinä pää nyökkää, huulet liikkuvat, ja käsi tekee lakkaamatta kiertomatkaansa otsan, olkapäiden ja rinnan välillä. Katsomme tuota pitkän aikaa, mutta aina vaan molimista kestää.
Loasarissa.
Ollaan matkalla Pölkkylästä Loasarinkylään. Katkaistaan pari kymmenvirstaista taivalta karjanpolkua kapsutellen. Aamulla jo aikasin on matkalle lähdetty.
Avautuupa metsä vihdoin. Näemme järven, Loasarinjärven ja sen rannalla pienoisella vaaralla Loasarin parikymmentaloisen kylän ja kylän vieressä tuuhean kuusikon, kylän kauniin kalmistometsän.
Pahanpäiväiseltä näyttää kylä harmaine ränsistyine talorähjineen. Talot näyttävät olevan sikin sokin siellä täällä, hauskassa epäjärjestyksessä. Ovat päädyttäin koukertelevaan kyläkujaan, toiset toisella, toiset toisella puolella.
On siinä eräällä pihamaalla muutamia karjalaisukkoja työskentelemässä. Kysäisemme, missäs se Jemosen Iivanan asunto on. Sinne näet Pölkkylän Huotari-ukko meitä on neuvonut, se parain talo kylässä. Löydämme Jemosen, varakkaannäköisen vasta rakennetun talon kylän vastaisessa reunassa. Akkunat ovat siinä kahdessa kerroksessa, karsinakin akkunoilla varustettu.
Astumme asuntoon. Karsinassahan, alakerrassa he asuvatkin.
— A mintään ei sais, vastataan taaskin kysymykseemme, saisko talossa yötä ollaksemme. Saammepa vielä pyynnöstämme talon sievosen yläpirtin käyttääksemme.
Ja eipä siinä alapirtissä olekaan hauskaa eikä hupaselta tunnu. Isäntä kyllä on aika mukava ukko, juttelee ja naskaa kenkiä penkin ääressä, mutta emäntä, auta armias! Hän rätkättää ja rähisee yhtä päätä, ties mistä rähiseekään. Isännälle siinä enin osa tulee, ja toisinaan taas omia aikojaan ärähtelee. Nuorihan on emäntä. Yksi lapsi, pahanen paitaressu vain on lattialla peppuroimassa. On emäntä juuri astiain pesuhommissa. Lapsi lattialla peppuroidessaan pahanpäiväisesti itsensä tuhrii. Kiukkuisesti emo ärähtää, lapsen tempaa ja samassa pesuastiassa, missä astioita viruttaa, raukkaa huisuttamaan alkaa.
Mutta isäntä ei välitä akan paapatuksista vähääkään, naurahtelee vain.Sanoopa hullunkurisesti:
— A hullu kui mie siua nainkaa!
Eikä se emännän rätiseminen oikein todellista, sydämen pohjasta tullutta ilkeyttä ole. Huomaamme sen vähän enemmän aikaa talossa oltuamme. Usein näyttää eukolla olevan toinen suupieli naurussa, kun toisesta ärisee.
Käyskelen kylää katsellen. Tapaan kyläkujalla vanhan ukon, oikein kunnianarvoisen näköisen Väinämöis-ukon, harmaa-hapsisen valkopartaisen Akain Iivanan. Heti ensi näkemältä miellyttää ukko. Ja hupaisa hän onkin. Kaskuamaan heti käy, tekee tavalliset salolaisen tiedustelut ja kaikkea muutakin pakisee.
Astumme ukon kanssa kyläkujaa rinnakkain. Tulemme erään talon kohdalle. Talon sintson rappusilla vanha vaimo istuu ja surkealla äänellä itkien valittelee.
— Mikäpä vaimo-vanhuksella suruna, kun noin vaikeasti valittelee, noin surkeasti itkee? Iivanalta kysäisen.
— A sitä vanhus valittaa, kun tytär tänään miehelähän viedään. Siksi moamo itkuvirsiä laulaa.
— Eikö äiti antaisi tytärtään?
— A mintään ei antais. Köyhä kyllä on priha, tän talon on priha — ukko osoittaa taloa —, mutta nuori on musikka, potra on musikka. Vaan itkee moamo, valittelee vanha, kun tytär koista pois viijään. Illalla lähtevät pogostalle papin luo, siellä ventsat toimitetaan, huomenna tulevat.
Kun eroamme, kehoittaa Iivana:
— Käyhäh, vello, sie illalla häihih, katsomah, kui mei moas häitä pietäh.
— Saako sinne käydä, eivätkö aja pois?
— Soa soa, eivät aja.
* * * * *
Olemme iltasta nauttimassa talon yläkerrassa. Siellä myös talon isäntä ja emäntä ja vanha Jemos-ukko, isännän isä, tsajua juovat, suolakalaa syövät. Ja emäntäkin ihan toinen ihminen, juttelee, nauraa ja samovarin ääressä häärii miesten lasia täytellen.
Rupeaapa silloin äkisti kuulumaan kylästä laulua, kirkuvaa, valittavaa naisten laulua.
— Nyt tyttö lähtee moamon koista, sanovat talon asukkaat.
Katsomaan lähden.
Ehdin paraiksi näkemään, kun tyttö äidin kodista prihatsunsa kanssa vierekkäin lähtee käymään sulhasen taloa kohden. Mustissa sarkavaatteissa on poika, punainen villahuivi kaulassa, pitkävarsisaappaat jalassa. Tyttö taas punaisen- ja vihreänkirjavissa karttuunivaatteissa koreilee. No potra on priha, pitkä veikale, tyttö tavallinen, työn karkaisema tanakka karjalaistyttö. Suuri loistavankirjava tyttöparvi seuraa nuorikoita, laulaen, kirkuen toinen toistaan kimakammin.
Sulhasen taloon astuvat. Eikä se sulhasen talo kaukana olekkaan. Vähäisen matkaa kyläkujaa ensin suoraan astuu, sitten vasempaan pyörähtää, ja sitten taas oikeaan käännähtää ja niin on pihalla.
Tekee sinne mieleni mennä, mutta enpä arvaa kutsumattomana käydä.Silloin taas tapaan vanhan tuttavani, hyvän Akain Iivanan.
— A käyhäh, vello, katsomah! sanoo. — Tule vain elä varaja, mie soatan.
Väkeä on pirtti täynnä, ihan ahtaaseen mätettynä miestä, naista. Iivana vie minut peräpenkille istumaan.
— A siitä sie näet, vello, sanoo.
Oikeassa peränurkassa on pöytä juuri jumalankuvan alla. Valkealla vaatteella on pöytä verhottu, pöydällä paksu karjalaisleipä, leivällä pieni lasinen suola-astia. Jumalankuva on liinavaatteella, "käspaikalla" ympäröitty ja kuvan edessä palaa tillittää pienoinen kynttilä.
Talon naisväki puuhailee ruoanlaittohommissa. Pöydälle kantavat he ruokia, tavallisia karjalaisruokia, leipää, kalaa, kalittoita ja maitoa monenlaista.
Miesväki se vaan kaskuaa keskenään ja katselee naisten puuhaamista.
Kun pöytä on katettu, käyvät sulhanen, morsian, sulhasen isä, patvaska — jona on meidän Jemos-isäntämme — ja pari naista pöytään. Molivat ensin vähän, sitten syömään rupevat. Muuta syövät, mutta eivät suola-astiaan eivätkä sen alla olevaan leipään kajoa.
Syömisen päätyttyä korjataan ruoat pois, ainoastaan suola-astia leipineen jätetään.
Astuu sitten patvaska pöydän luo, ristii silmiään jumalankuvan edessä ja ottaa veitsen käteensä. Leivän kuoreen keskelle leipää hän piirtää ristin, piirtää monta ristiä aina saman pisteen kautta. Sitten ukko, pyöräyttäen puukkoaan, sivauttaa leivän keskestä kartionmuotoisen kappaleen ja pistää sen taskuunsa. Suolaa varistaa hän suppiloon, ottaa sitten palan ja painaa sen paikoilleen. Koko toimituksen ajan patvaska ahkerasti molii, mitä molineekaan. Ja leipä on valmis. Patvaska nyyttiää sen pöytäverhoon ja antaa sulhasen isälle, neuvoen, mihin se on pappilassa vietävä, kenelle annettava.
— A näinkö teilläi tehhään? Iivana kysäisee.
— A ei tehä näin.
Seuraa sen jälkeen omituinen näytös. Sulhasjoukko käy kiertämään pöytää. Kolme kertaa astuvat pöydän ympäri myötäpäivään kulkien. Verkkaan, vakavasti painattelee patvaska paksu sauva kourassa edellä, sulhanen seuraa jälessä, sitten morsian, sitten pari muuta naista ja viimeisenä sulhasen isä leipänyytti kainalossa.
Kolmannen kierroksen jälkeen vielä pieni kierros keskilattialla tehdään, ja sitten vähäsen molitaan jumalan edessä.
— A tehhäänkö teillä näin, Iivana taas kysäisee.
— A ei aivan näin.
Tuodaan patvaskalle kirves ja kolme pärettä. Patvaska päreet torvelle, virittää niihin tulen, astuu ulos, ja sulhasväki ja koko kansajoukko seuraa jälessä.
— Tuleha sieki, vello, Iivana kehottaa.
Pihalla seisoo hevonen puusatula selässä. Suitsiin tarttuu sulhasen isä ja käy hevosen pään viereen seisomaan. Sulhanen sekä morsian naisapulaisineen asettuvat myös hevosen viereen.
Ja patvaskalla on kirves kädessä ja tulisoihtu. Kaksin käsin käy hän kirvesvarteen, tulisoihtua kuitenkaan heittämättä. Sitä pitelee hän oikealla kädellä samalla, kun kopristaa kirvesvartta tyvestä. Vasemmalla hän pontta hoitaa. Kirveen terää maata viistäen hän astun takaperin kiertäen hevosen luona seisovaa joukkuetta myötäpäivään.
Seuraan kai liian uteliaana heidän menojaan. Rupeevat huutamaan;
— A vieras musikka, loittoa!
— Lähtään pois, Iivanakin sanoo.
Astumme pois, kierrämme läheisen talon ympäritse.
Kun taas, vaikka sukkelaankin takaisin tulemme, on taiat toimitettu, temput tehty, joukko lähtöön valmiina. Sulhasen isä istuu hevosen selässä nyytteineen, sulhanen ja morsian, patvaska ja pari naista yhdessä ryhmässä erillään seisovat.
Kylän nuoret tytöt ovat keräytyneet talon rappusille kirjavaksi parveksi, ja pojat, muutamilla pyssyt kädessä, seisovat pihamaalla.
Ja tytöt rappusilla kajauttavat kimakan laulun, laskevat taas valittavan virren, pojat laukoilevat ilmaan pyssyjään, satulassa istuja kannustaa hevostaan, ja joukko lähtee liikkeelle. Hevosmies lähtee järven ympäri kiertämään, muu sulhasjoukko astuu rantaan veneellä järven yli matkatakseen.
Morsiusparin jälessä astuvat tytöt, pojat rantaan, tytöt yhä laulaen, pojat pyssyjään paukutellen. Rannalle jää saattojoukko seisomaan, sulhasjoukon lähtiessä järvelle lipottelemaan.
Kauvan vielä kuuluu rannalta laulu, valittava, kimakka laulu kajahtelee illan ilmassa, ja järveltä kuuluu yhä etemmäksi rientävän veneen airojen loiske.
Rupeaa jo yö joutumaan. Iivana saattaa minua aina Jemosen portaille saakka. Sanoopa erotessa:
— A käyhäh, vello, huomenna miuki koissai, tsoajulla.
* * * * *
Aamulla menen Akain Iivanaa etsimään. Siellähän se on kylän korkeimmalla kohdalla hänen pienoinen pirttisensä sintsoineen tanhuineen.
— A mis siu toveritsas? Iivana kysäisee.
— A Jemosee jäi.
Laittaa Iivana häntäkin kutsumaan.
Yhtä hupaisia kuin Iivana ovat talon naiseläjätkin. Kaksi niitä on, vanha väkäleuka mummo ja nuorenpuoleinen nainen. Vastoja paraillaan kokoilevat koivun lehdeksistä, joita pirtin lattia on peittonaan. Kovin on eukoilla tylsät puukot ja isot ja kömpelönnäköiset — niinkuin akoilla ainakin.
Huomaavat naiset minun flskarilaisen puukkoni ja tuppeni.
— A siulha o potra puukko! Annas katson! Annas koetan! A vot kai teä o hyvä! Vaihetaah, vello, puukkoloi!
Ja totinen kaupanhieronta siitä sukeuu. Mutta ei käy tuppeen kumpikaan naisten puukoista, isoista visapäisistä teuraspuukoista.
— Vaihettaisin kun käisi tuppeen.
— A vuole, naiset nauraen kehoittavat.
— Ei ole enään siten potra.
Löytävät, kanaljat, silloin kolmannen puukon, aika kalsun, oikein pahaisen patakravan, tuovat sen.
— A teä käyp!
Ja se vietävä sopiikin.
— A nyt vaihetah!
— Eipäs, teä o nii kehno, prostoi on teä. En huoli…
Saavat kuitenkin puukkoa käyttää niin kaavaa kuin talossa olen.
* * * * *
Iltapäivällä näemme Jemosen emännän sontaa pellolle vedättämässä. Suuria sontataikollisia vääntelee hän rekeen ja ajaa että reenjalakset sulassa maassa karskavat. Ja ukko on vain niin näin, istuu tuvassa ja kenkiä paikkailee.
Venginkylässä.
Ollaan matkalla Venginkylään. Kynnetään Loasarinjärven pintaa kiperäkokkaisella karjalaisvenehellä parin pojannaskalin soutaa kiskaltaessa.
On iltapäivä, ja ilma on mitä ihanin. Taivas on kirkas, järvi miltei tyyni, pienoiset laineet vaan värehtivät sen pinnalla.
Varsin soma on Loasarinjärvi lehtoisine rantoineen ja saarineen, erittäinkin tällaisena tyynenä kesäiltana. Muistuupa siinä sitä katsellessa mieleen:
"kuin on kaunis Karjalamme laulun laaja kotimaa".
"Laulun laajaa kotimaata" tämäkin seutu tuntuu olevan. Lauluna täälläkin laineet loiskahtelevat, lauluna rannan ja saarien lehdot lehahtelevat…
Ranta, mihin soudamme, on mitä runollisin. Vaaleanruskea hiekka, veden reunassa, aaltojen hyväiltävänä, vihanta nurmikko ylempänä ja sitte taustana koivuja sekä leppiä tiheänä viidakkona. Kaita polku kohoaa rannasta ja koukerrellen sukeltautuu lehtoon. Se kuuluu Venkiin vievän.
Polku kulettelee meitä humisevien hongikkojen kautta ja leppoisien lehtojen läpi, pyöräytellen milloin sinne, milloin tänne, osoittaa se meidät pienen joen ylitse lahonnutta siltaa myöten, kiepauttaa siitä pitkin joen vartta ja vaaran viertä tallustamaan. Ja silloin samassa vilkahtaakin vähäinen lampi edessämme ja heti pienoinen kylä sen rannalla.
Ei Venkijärvi suuruudella loistele, lieneekö virstaakaan siliä pituutta ja leveyttä. Ruovikkorantaisena se monien vaarojen välissä vaatimattomana välkehtii. Eikä kyläkään talojensa lukuisuudella ylpeile. Viisi siinä vaan taloa, vaaran kylessä järven rannalla. Vierekkäin, lähekkäin ovat talot vaaran puolta kulkevan tien reunassa, päädyt järvelle käsin. Vähäpätöisiä, pienoisia ne vain ovat, "bohatteria" ei ole ainoaakaan.
Pysähdymme Vaskon taloon ja siihen yövymme.
Ei ole Vaskon talossa paljon perettä, kolme neljä henkeä vaan. Vasko itse, nuori, tuskin kolmikymmenvuotias, kalpea, työn ja kärsimysten uuvuttaman näköinen mies ja hänen vaimonsa, samoin kalpea, kärsineen näköinen ja Vaskon äiti, pienoinen vanha akka ja sairas lapsiraukka penkin nurkassa nukkumassa. Siinä Vaskon pere. Hyväntahtoinen kaikessa köyhyydessäänkin.
Iltamyöhällä käymme Vasko-isännän kanssa järvelle verkkoja laskemaan. Käymme Vengin hautausmaallakin, järven toisella rannalla. Tiheässä mäntymetsässä, joen ja järven muodostamassa niemekkeessä, ne edesmenneet venkiläiset "mullan alla muhaelevat". Eihän niitä montakaan taida siellä olla. Pienoinen on näet kalmismaa ja hautapatsahia vaan vähäisen. Mutta on Vaskolla omainen täällä, makaa vello kalman matkamiesnä mullan alla siellä. Surumielin osoittaa Vasko hänen hautakumpuansa. Pari vuotta takaperin on siihen haudattu. Sotamiesnä oli ollut Suomessa Helsingin linnassa, kävi siellä läsimään, tuli kotiin, pian kuoli…
— Patsahan hälle tuohon loain, sanoo Vasko lopuksi.
Yön vietämme pienoisen pirtin lattialla vaaterievuilla leväten. Vasko vaimoineen käy sintson viereiseen "tsulanaan" lepäämään. Vanha mummo makaa myöskin pirtissä sekä pienoinen sairas tyttöparka penkillä nurkassa valittaen lepäilee.
Eipä tahdo uni tulla, ei nukku saapua eikä luona pysyä. Monasti heräämme. Enimmin vaivaa meitä sairaan lapsiraukan valitus ja voihkiminen. Vatsa kuuluu hänellä olevan kipeä.
Ilmakin pirtissä käy kovin kuumaksi ja pahaksi…
Ja koko yön saa sairas maata sijallaan korjaamatta, auttamatta.
Aamulla vasta tulee äiti ja puhdistaa lapsen ja hänen tilansa. Kovin onkin lapsi kurjan näköinen, emmepä kurjempaa ihmisenalkua ole nähneet. Ei ole raukassa muuta kuin luut jälellä, nekin niin hennot ja hoikat sekä keltainen nahka luiden päällä. Neli-viisivuotias kuuluu jo olevan, vaikka on tuskin parivuotiaan kokoinen. Ei raukka omin voimin kävelemäänkään pääse.
Kovin valittavat vanhemmat lapsensa surkeutta, sanovat sille koettaneensa antaa jos jotakin ruokaa: maitoa, voita, piirakkaa, kalaa ja kaikkea, mutta ei pysy ruoka sisällä… Ja ei ole lääkäriäkään näillä saloilla saatavana joka tarpeeseen, tuskinpa puoliinkaan. Kaukana Paateneessa, 40-50 virstan päässä, huonojen teiden takana, on lääkäri. Ja lähdeppä sinne apua etsimään, jo viikon viivytkin.
Emme mekään tiedä, mitä neuvoisimme lapsiraukalle antamaan.
Petrinen, Kuusiniemi, Korpilahti.
Tulemme Petrisen kylään, johon on 5-6 virstaa Vengistä.
Petrinen on pienoinen, 7-8-taloinen kylä järven pohjoisrannalla noin virstan verran järvestä. Kaikki kylän talot ovat samassa rivissä peräkkäin, vierekkäin pääty järven puolta käyvää tietä kohden. Toisella puolella tietä ovat aitat, saunat ja muut. Aittojen välitse käy polku kierrellen järveä kohden.
Aijomme Petrisessäkin päiväsen viipyä. Mutta ole siellä, missä ei huoneeseen lasketa eikä asuntoon oteta. Ei ole näet kylän aikaihmiset kotosalla. Heinänteossa ovat, missä asti lienevätkään. Toisissa taloissa ovat ovet lukossa, ei näy hengen sielua, toisissa lapset akkunoista katselevat, ja kun näkevät outojen miesten tulevan, rientävät tuhannen kyytiä oven kiinni lyömään.
Kuusiniemi on isonlainen kylä pitkän kapean Jolmajärven etelärannalla. Lieneekö järvi paljon virstaa leveämpi, mutta pituutta on sillä ties miten monta virstaa. Kyytimiehemme kertoi sen pituuden olevan 30 virstan vaiheilla. — Taloja on kylässä parinkymmenen vaiheille. Ne ovat asettuneet enemmän sikin sokin, koettaen tavoitella kylätietä. On kylässä varakkaan näköisiäkin taloja. Koskisen talo näyttää oikein "bohatterin" asunnolta.
Korpilahti isonlainen kylä Ontajärven rannalla. Useimmat talot suorassa viivassa tien vieressä. Järven rannalla monilukuiset aitat ja verkkohuoneet. Olemme yötä Lukin talossa, jossa hupaisa isäntä meille yläpirttiin ruoat itse laittaa ja siellä meitä syödessä, juodessa palvelee.
Pyhäpäivä Ontarvessa.
Haluatko nähdä, miten Karjalan kansa, rajantakainen heimolaiskansamme viettää kesäistä pyhäpäiväänsä, miten synkän salon lapset luonnon helmassa joutohetkenään leikkiä lyövät?
Ollaan sitten Ontarvessa muuan pyhäpäivä. Pitkältä olemmekin saaneet tallukoida tänne tullaksemme. Lähes parikymmentä peninkulmaa olemme oman maan rajoilta painaltaneet idän alle. Emmekä ole saaneet paljon hevoskyydistä nauttia. Ota reppu selkään vain ja sauva käteen ja vyötä ja sonnusta itsesi saloa taivaltamaan, taivaltamaan toisinaan viisikymmentäkin virstaa päivässä! Taikka väliin taas kyntäise kiperäkokkaisella veneellä 2-10-virstainen sininen järven selkä. Ja niin synkimmät salot taivallettuasi aukeaa eteesi laaja, siintävä Ontajärven. "Ontarven" selkä ja sen pohjoisrannalla Ontarven kylä.
Voisit kyllä sentään hevoskyydilläkin päästä Ontarveen. Kulkisit silloin Repolasta Kiimasjäven ja Rukavaaran kautta. Parihevosilla ja nelipyöräisillä vaan ajaa jyristäisit. Mutta silloin jäisi sinulta samoamatta oikeat sydänmaan salot, jäisi kulkematta laajat suot pitkospuineen tai poikkitelaisine karjalais-siltoineen, jäisi uljaat vaarat kapuamatta, kuulematta metsäpuron kohinat, lehtoiset metsälammin rannat kiertämättä, jäisi näkemättä kontion temmellyspaikat ja petran asuintienoot astumatta. Etkä saisi salolaisen salaisessa "metshipertissä" puron vierellä tai lamperoisen rannalla levähtää…
Suuri, muhkea on Ontarven kylä. Onpa kuin kaupunki verrattuna muihin karjalaiskyliin. Leveä tie, kuin kaupungin katu ikään, käy kylän läpi, järven rannan mukaan suorakulmaisen mutkan tekaisten. Taloloita on molemmin puolin katua, koristellut päätypuolet tielle päin. Onpa kolme komeaa "tsassovnaakin" ja uhkea kalmismaa. Ja ympärillä on laajat viljavainiot, laajemmat kuin muissa salokylissä. Mutta salomainen leima on sentään kaikessa ja salomaiset tavat.
Kylässä on nuorta väkeä koko paljon ja onpa heillä hyviä kisakenttiä: tasaiset ruohoiset pihamaat kylätien vierellä.
On heinäkuun sunnuntai, kirkas kesäinen pyhäpäivä. Vienosti väreilee Ontarven pinta, hiljaan keinuilevat matalan rannan kaislat. Ja vainioilta tuo tuuli tuoretta tuoksua ja metsästä raitista havupuiden hajua. On kuin Suomessa ikään…
Ja kylän miehet sekä nuoret miehet että keski-ikäiset ukkomiehet. — onpa joukossa joku pojannaskalikin sekä harmaahapsinen "starikkakin" — ovat kokoutuneet nurmikolle Hilos-ukon kammioniekka-aitan edustalle. Toiset loikoilevat vihreällä pihamaalla päivää paistattaen, toiset nojailevat aitaa vasten vainioita tähystellen, muutamat taas istuvat aitan rappusilla "pagisten". Onpa eräällä "prihatshulla" räikeä-ääninen "sharmankkakin", jolla vetelee repäiseviä tanssisäveliä.
Kotoiselta näyttää tämä kuva. Niinhän ne meidänkin salokylien asukkaat kesäisinä pyhäpäivinä jonkun naapurin pihamaalla loikoilevat jutellen, käsiharmonikkaa soitellen. Harmonikan sävel on täällä vaan vielä räikeämpi ja miesten puhe vähän vieraalle suhahtava. Onpa heidän pukunsakin kirjavampi. Paitahihasillaan ovat useimmat — kuten meilläkin. Mutta ei välkä meidän miesten valkeat paidanhihat, vilkkavat vaan kaikenväriset, enimmin punaiset, karttuunikankaat.
Pakisevat, pakisevat miehet siinä ja laativat kaikenlaisia, mitä vain mieleen johtuu. — Eihän sillä väliä puheen hyvyydellä, koha pagistah. A viimeinni kyllästytäh pagitsemiseh ja tuumitaan käydä kisaamaan tanhualle.
— A kuis sit kisatah?
Käyvät "kyykkäsille". Kisaajat jakauvat kahteen parveen, toinen toiseen, toinen toiseen päähän kenttää. He ovat etupäässä nuoria miehiä, mutta ottaapa joku vanhempikin osaa leikkiin. Itse vanhanpuoleinen kylän "staarostakin" on osanottajana.
Ja "kyykät" — noin puolentoista korttelin pituisia, pyöreitä puupalikoita — asetetaan riviin piirien sisäpuolelle. Miehet alkavat niitä pulikkamaisilla kangilla viskoa piireistä pois. Kumpi puoli ennemmin saa toisensa piirin kyykistä puhtaaksi, se on voittaja. Tasaisilta paikoilta ne kyykät kyllä pois viskelee, mutta annappas, että sattuu kyykkä kyykähtämään koloon tai kiven taakse piiloumaant Siinä saavat miehet, taitavimmatkin, toisenkin kerran heilauttaa kankea saadakseen kiusantekijän pois piiristä. Useampia eri asteita on kisassa. Hupaisin on "hebottamine". Muutamia kertoja tappiolle jouduttuaan, pitää miesten "hebottaa" voittajia. He tarttuvat kangen toiseen päähän kiinni, toisen työntävät maahan, nojautuvat sitä vasten kumartuen eteenpäin, niskansa lyyhistäen, s.o. asettuvat "heboseks". Voittaja hyppää kahden reisin "hebosen" selkään ja huilauttaa sieltä kangen kyykkiä kohden.
Hullunkuriselta näyttää leikki, hauska on sitä katsoa. Vilkkaasti liikkuvat miehet, vuoron perään "hebotetaan". Nauru helähtelee ja miesten huudot kaikuvat. Kanget viuhahtelevat, kalahtelevat kyykkiin ja kiviin ja aitaan ja väliin miesten kinttuihinkin. Toisinaan lentää viuhkasevat kyykät vinkuen aidan yli vainiolle, väliin miehille vasten naamaakin kimmahtavat. Vanha staarosta-ukkokin saa "liehottaa", jos taas vuoronsa saa "hebosella" ratsastaakin…
Vaan viimein väsyvät miehet kisaan ja kyllästyvät. Mietitään uutta huvia.
— A kuis nyt?
— Poapkaa, poapkaa! ehdotetaan.
Joukko miehiä käy sitte "poapkaa" heittämään.
Pyöreä ranka asetetaan pitkälleen maahan. Sen viereen, noin parin korttelin päähän toisistaan, pystytellään pienoisia, pyöreitä, 2-3 tuoman pituisia puunappuloita, yhtä monta kuin on osanottajiakin. Tässä pelissä tulee raha kysymykseen. Kukin osanottaja maksaa leikkiin ryhtyessään sovitun rovon, esim. kopekan yhteiselle "kassanhoitajalle". Sitten käydään heittämään. Jokainen kopekan maksanut saa pyöreällä, latuskaisella kivellä heittää kerran rangan viereen pystytetyitä nappuloita. Jokaisesta kaadetusta nappulasta saa kopekan. Jos siis kaataa yhden nappulan, saa kopekkansa takaisin, jos kaataa kaksi, saa toisen lisäksi ja jos kolme, kolmannen j.n.e. Taitavaa heittäjää niitä kaatamaan tarvitaankin ja onnistunutta heittoa. Milloin luikahtaa kivi nappulaan välistä rangan alatse, milloin mennä viilettää kauniisti ylitse rangankin, milloin taas töksähtää maahan nappulain edessä. Mutta jos heitto hyvästi onnistuu, osuu kivi nappulaan, pätkähtää rankaan, kimmahtaa siitä viistosti takaisin kaataen kolme, neljä nappulaa lisäksi. — Alussa kun on nappuloita enemmän, heitetään etempää, mutta kun nappulat vähenevät ja välit käyvät harvemmiksi, lyhennetään heittoväliä.
Kun kaikki nappulat ovat keikautetut, pystytetään ne uudelleen, maksetaan kopekat ja käydään taas keikauttelemaan.
Ja peliä jatkuu hyvän aikaa. Uusia osanottajia tulee, toisia eroaa pois. Huonoimmat heittäjät menettävät kopekan kopekan perästä, taitavimmat taas kilauttavat niitä toisen toisensa jälkeen taskuunsa.
Miesväen pelaillessa on keräytynyt kylän tyttölöitä lähitienoille. Aidan toiselta puolelta ne katselevat miesten kisailemista, nauraa heläytellen huonolle heitolle, kiusaksi heittäjälle, huviksi muille. Vetäyvätpä sitten siitä karjalattaret saraimen leveälle, kaltevalle sillalle, asettuvat sille vieri viereen istumaan, täyttäen melkein koko suuren sillan. Ja siinä sitä onkin nyt oikein korean korea, kirjava parvi, on kirjavinta tikkaa kirjavampi. Siinä punaiselle paistavaa, siinä vihreälle vilkkavaa, siinä sinistä, siinä keltaista, vähän valkeaakin ja punasinervätä, ja vielä ruskeaksi päivettyneitä kasvoja ja punaisia poskia.
Tytöt alkavat pajattaa, laskevat saraimen sillalta kimakan laulun, vielä kimakamman kuin mitä olemme tottuneet kotisalojemme tytöiltä kuulemaan. Ja ääntä on miltei yhtä monta kuin tyttöäkin, toiset kimakampia, toiset matalampia, toiset etukynnessä kulkevia, toiset jälessä tulevia. Sanoista emme saa selvää, mutta sävel on valittava, surunvoittoinen.
Eiväthän ne pojatkaan enää kauvan malta keskenään kisata, kun tyttöhempukat, "mielessä piettävät" saapuivat noin koreasti laulelemaan. Yksi toisensa jälkeen he vetäytyvät tyttöjen luo. Menee sinne harmonikan soittajakin säestämään tyttöjen pajatusta.
Kohta ovat kaikki "prihat" saraimen sillan luona, muutamat sillalla istuen tyttölöiden kanssa pagitsemassa. Vanhat miehet jäävät aidan luo katsomaan taikka astuvat kotiin.
Ja taas saadaan nähdä uusi kisa. Harmonikan soittaja alkaa repäistä uutta säveltä, tytöt yhtyvät mukaan laulullaan.
"Kantrilli" alkaa.
Pojat valitsevat tytön "toveritshakseen", sitten asetutaan parittain kisakentän kumpaankin päähän. Tanssien käydään kentän poikki vastakkain, pujotellaan parien välistä, mennään toiseen päähän, käännytään takaisin, tullaan vastakkain, vaihdetaan toveritsoja, mennään omaan päähän, käännytään taas ja mennään vastakkain ja vaihdetaan, käännytään, pujotellaan sinne tänne tanssien ja pajattaen. Hupaisahan sitä on katsoa, vilkasta risteilemistä ja huimaa värien vilinää…
— A tulehah sieki, vello, tantshuu … käyhäh kantrillii mei keral! kehottavat meitä, katsojia.