Kun viimeiset joukot olivat kulkeneet ohitse, lähti shaahi puolisoineen paviljongista, väen paljous hajautui vähitellen ja vaelsi suurina laumoina takaisin kaupunkiin, ja äsken niin eloisa aro oli taas autio ja tyhjä.
Seuraavana päivänä oli järjestetty sotaväenkatselmus shaahin korkeaksi huviksi. Pitkin matalia kasarmia, jotka neljällä sivulla rajoittavat suurta harjoituskenttää, asetettiin ratsastajia, rivit suljettuina. Hetken päästä tuli sotaministeri Naib-us-Sultaneh, shaahin kolmas poika, ratsastaen seurueineen ja pian senjälkeen shaahi itse. Hän ajoi harjoituskentälle, astui sitten vaunuista ja nousi valkoisen hevosensa selkään. Tämän perästä ratsasti hän, korkeampi päällystö seurassaan, kentän ympäri tarkastamaan sotilaitansa, ja sitten suurelle punaiselle teltille, jossa oli virvokkeita, appelsiineja, teetä ja makeisia hopeamaljoissa.
Istuen pienellä tyynyllä jalat ristissä allaan, katseli hän siitä kuinka sotaväki joukottain ratsasti kentän poikki ja oli tekevinänsä ratsuväen hyökkäyksiä.
Tällaisia harjoituksia pidetään joka viikko ja ne ovat saahin suurimpia huvituksia. Hänellä on suuret ajatukset sotajoukkonsa vastustamattomuudesta ja soturiensa urhollisuudesta ja hän luulee vakaasti olevansa maailman mahtavin yksinvaltias. Ja kuitenkin ovat nämät sotamiehet siihen määrään pelkuria, että jos vaan yksi heistä lähtee pakoon, niin kaikki muut seuraavat perässä niinkuin lammaslauma.
Teheran, valtakunnan nykyinen pääkaupunki, on Irak Adshmin maakunnan pohjoisosassa, kuivalla ja hedelmättömällä tasangolla, jota pohjoisessa rajoittaa Elbursin rinteet ja idässä matalat vuorijonot. Etelään ja kaakkoon päin levenee laaja suola-aavikko. Asema ei siis suinkaan ole luonnon suosima ja sitä paitsi pääkaupungille joksikin epäedullinen, sillä Teheran on liian kaukana eteläisistä ja itäisistä maakunnista. Muutamia etuja saatiin kuitenkin, kun nyt hallitsevan Kadjarsuvun perustaja muutti hallitustoimensa sille paikalle, jossa muinainen Rages oli. Niimpä on matka Kaspian mereen nyt lyhyt, jotenka Venäjän kauppa kävi paljon helpommaksi, samoin ollaan nyt lähempänä Persian viljavinta peltomaakuntaa, Khamsea, Kasvinin itäpuolella.
Helppo on huomata miksi pääkaupunki muutettiin Ispahanista Teheraniin. Ei ollut ensikertaa, kun uuden kuningassuvun perustaja muutti hallituspaikkaa. Kun voimakas, mutta julma vallananastaja, shaahi Aga Muhametti Khan, Kadjarien heimosta, sata vuotta sitten valitsi tuon ennen niin vähäpätöisen Teheranin kylän valtansa ja valtakuntansa pääkaupungiksi, olivat jo ennen Tabris, Sultanieh, Kasvin, Ispahan, Shiras y.m. kaupungit olleet hallituksen asemana ja sen johdosta päässeet kukoistukseen, jättääkseen taas seuraavassa hallituksen vaihdossa tilaa toiselle. Kaikkia hallitusvaihdoksia on nim. Persiassa seurannut taistelu hallitusistuimesta ja sisällinen sota ja mahdollisuuden mukaan näitä välttääksensä muuttaa uusi hallitsija vanhasta pääkaupungista, johon hän jättää edeltäjänsä ystävät ja neuvonantajat ja varustaa itsensä uudessa hallituspaikassaan joukolla luotettavia miehiä, joilla ei ole mitään yhteyksiä vanhan pääkaupungin kanssa.
Teheran on, niinkuin sanottu sillä kentällä, jossa muinoin sijaitsi tuo Topiaksen kirjassa usein mainittu Rages. Rageksesta on Teheranissa vielä jäännöksiä ja Dariuksen aikana lienee siellä ollut miljoonan verran asukkaita, mutta sittemmin Tsingis-Khan ja Tamerlan sen perin-pohjin hävittivät. Kaunein ja parhaiten säilynyt näistä raunioista on 26 metriä korkea torni, joka ennen lienee ollut 40 metriä korkea, mutta jonka yläosa on revitty kivien saamista varten. Nykyinen shaahi on kuitenkin antanut korjata tornin ja varustaa sen leikkauskoristeilla, mutta siten on tämän muinaismuiston arvo suurimmaksi osaksi ollutta ja mennyttä. Läheisellä kalliolla on toinen torni, josta vahdit arvattavasti tarkastivat seutua, antaakseen aikanaan tiedon vihollisten tulosta. Muista muistomerkeistä mainittakoon "Alin lähde", kaunis ulkoneva veistokuva, jossa kuviot on luonnollisessa suuruudessa hakattu kallioon, missä kirkas lähde valuu vuoresta. Sitäpaitsi on seutu yliympärinsä täynnä vanhojen muurien jäännöksiä, kovia kuin kallio, jonka päällä ne lepäävät. Siellä täällä näkyy selviä merkkiä huoneista ja niiden pohjamuurista sekä luhistuneista kellareista.
Lähellä Rageksen raunioita on parsilaisten hautausmaa, korkealla savimuurilla ympäröittynä. Haudat ovat erittäin inhoittavan näköisiä, sillä ne ovat tuskin 40 sentin syvyisiä, eikä ruumiita peitetä mullalla, vaan ne ovat paljaina, alttiina ilmalle, tuulille ja linnuille, joita kunkin hautauksen perästä kokoontuu laumoittain. Parsit pitävät tarkkaa huolta siitä, kumman silmän korppi tai kotka ensin vie. He luulevat vainajan sielun vaeltavan paratiisin iloon, jos oikea silmä ensin menee, mutta tuonelaan, jos vasen.
Teheran on yksitoikkoinen ja ikävä kaupunki, joka ei rakennuksen eikä viheriöivän luonnon puolesta vedä vertoja Ispahanille. Kadut ovat kapeat, väärät ja säännöttömät, huoneet on rakennettu päivän kuivaamasta savesta ja ovat ulkoa kolkon näköisiä, sillä akkunoita ei ole kaduille. Poikkeuksen tästä tekee kuitenkin eurooppalainen kaupunginosa, jonka kadut ovat leveät, suorat ja verrattain siistit. Muutoin pidetään puhtautta ja lakaisemista vallan tarpeettomana; kukin heittää huoneestansa laaseet ja jätteet kadulle. Kokonaisia roska- ja likavuoria on siellä täällä ja elleivät maalaiset näitä veisi peltojensa lannoittamiseksi ja koirat söisi mätäneviä eläimen jäännöksiä, olisi ilma kaupungissa varsin sietämätön. Erittäinkin kesäkuumalla vaikuttaa likaisuus ja saastaisuus tarttuvien tautien leviämistä, jonkatähden eurooppalaiset, niinkuin myös shaahi ja varakkaammat persialaisetkin, muuttavat maalle, vuorikyliin, jossa ilma on raitis ja terveellinen.
Kun ei mitään jokea tai puroa juokse kaupungin lävitse, johdatetaan vesi kaupunkiin maanalaisia kanavia myöten, pienistä järvistä ja puroista Elburs-vuoristosta. Kaupungin sisällä juoksee vesi osittain avonaisissa, osittain umpinaisissa kanavissa. Sitä käytetään sekä juoma- että pesuvedeksi ja se lian ja roskan paljous, joka täten tulee kanaviin, sulkee ne toisinaan. Niiden puhdistamiseksi on umpinaisiin kanaviin tehty ympyriäisiä aukkoja, aina vähän matkan päähän toisistaan. Kun nämät ovat keskellä katua, ovat ne ihan hengenvaarallisia jalkamiehille, varsinkin talvella, jolloin ne ovat lumen peitossa, sekä pimeän aikana, jolloin ne eivät näy.
Katuvalaistus on sangen huono: öljylamppuja tolppien nokassa, pitkän matkan päässä toisistaan. Ne, jotka myöhemmin liikkuvat kaduilla, pitävät aina muassansa palvelian, joka kantaa suurta, valkoista silkkipaperilyhtyä. Suurina juhlina, niinkuin paastokuun (ramatsan) lopussa tai kun shaahi ottaa uuden puolison, tapahtuu, että koko kaupunki kuninkaallisesta käskystä valaistaan. Valaistus on kuitenkin aivan yksinkertainen: kaksi lamppua asetetaan joka kynnykselle, akkunoita kun ei ole; avonaiset paikat valaistaan silloin öljylampuilla, jotka järjestetään kuvioiksi maahan. Sellainen valaistus näkynee kuninkaallisesta palatsista erittäin somalta.
Teheranissa on avaroita basaaria, joissa saa erinomaisen yleissilmäyksen kaikesta Persian teollisuudesta, ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan myös tuon suuren valtakunnan kaikissa osissa. Basaarin käytävissä tapaa senvuoksi kauppiaita ja tehtailioita Hamadanista tai Ispahanista, Jesdistä tai Kirmanista j.n.e. Kauppiaat ja käsityöläiset ovat myös, samoinkuin Kasvinissa y.m. kaupungeissa, järjestetyt lajinsa ja elinkeinonsa mukaan. Kapeilla käytävillä ovat basaarit yhteydessä karavaaniseraijien kanssa. Karavaaniseraiji ei tässä mielessä merkitse ainoastaan karavaani-asemaa, eli kestikievaritaloa, vaan makasiinia, eli tavaravarastoa. On selvä, että ainoastaan rikkaampien kauppamiesten kannattaa pitää erityistä karavaaniseraijia. Teheranin kauniimmat karavaaniseraijit ovat ne, jotka ovat Emir-basaarin yhteydessä: ne ovat nim. koristetut muhkeilla fajanssi-maalauksilla ja korkokuvilla, niissä on myös kauniita pihoja ja marmori-altaita.
Mainittavin Teheranin kouluista on eräs eurooppalaisesti järjestetty korkeakoulu, jossa 200 oppilasta saattaa opinnoita harjoittaa. Melkein kaikki opettajat ovat eurooppalaisia; siinä opetetaan lääkitystaitoa, fysiikkaa, matematiikkaa, maantietoa, ranskaa, venäjää, englantia, sotatietoa, soitantoa ja maalausta. Tarkoitus on alun pitäen ollut hyvä ja opettajat ovat parhaansa tehneet kiinnittääksensä persialaisia nuorukaisia näihin opintoihin ja tieteisiin, mutta heidän työnsä hedelmä on vähäinen. Tosin joku oppilas vuosien kuluttua menee Parisiin, siellä omin neuvoin opinnoita harjoittaakseen, mutta tällaiset tapaukset eivät ole läheskään yleisiä.
Teheranin moskeet eivät saata lukumäärän tai komeuden puolesta vetää vertoja Ispahanin moskeille, mutta sitä vastoin on Teheranissa suuri paljous teatteria (tekieli), joissa persialaiset muharrem-kuussa viettävät tuota surullista muistoa Alin ja hänen puoluelaistensa häviöstä Kerbelan tappelussa, jossa jedsiläiset voittivat. Lavalla rakennuksen keskessä intoisat näyttelijät esittävät tuimilla liikkeillä, itkulla ja surulauluilla tätä onnetonta tapausta. Alin esittäjällä on irtonainen paperipää, täynnä punattua vettä. Murhaaja syöksee, paljas sapeli kädessään, ja katkaisee yhdellä iskulla tämän pään, joka vierii katsojien joukkoon, niin että verta valuu kaikkialle. Suurempaa näytelmä-luuloittelua ei saata pyytää. Tapahtuukin välistä, niinkuin olen kuullut kerrottavan, että katseliat näin elävän kuvan vaikutuksesta vaihettavat näkemänsä kuvauksen todellisuuteen ja siihen määrin kiihtyvät vimmaiseen raivostukseen, että näytelmän lopussa ahdistavat, jopa iskevät kuoliaaksi Alin murhaajana esiintyneen näytteliän.
Kaunein, mitä Teheranissa on nähtävänä on kuninkaallinen palatsi. Tämä ei ole, niinkuin Euroopassa on tavallista, yksi ainoa rakennus-ryhmä, vaan siihen kuuluu monta pienempää eri rakennusta, jolla kullakin on eri tarkoituksensa. Niin esim. asuu shaahi talvella eräässä, toisessa suvisin, kolmannessa hänen puolisonsa ja näiden orjat ja orjattaret, neljännessä on museo, taulukokoelma ja vastaan-ottosali, viidennessä pitävät ministerit kokouksiansa, j.n.e. Kun ehkä huvittanee lukijaa saada nähdä tätä merkillistä palatsia sisältä, ja kun minä sain tilaisuuden katsella sitä alusta loppuvin asti (paitsi naisten puolta), tahdon lyhyesti kertoa minkänäköisiä palatsin merkillisimmät huoneet olivat ja mitä ne sisälsivät.
Eri palatsit ovat niin sijoitetut, että niiden välille muodostuu neliskulmasia pihoja.
Joka pihan keskellä on suuri vesiallas ja siinä kirkasta, puhdasta vettä, suihkukaivoja, joutsenia ja kultakaloja ja sivuilla on mitä ihanimpia kukka-istutuksia. Pihoissa on aina raikasta ja viileätä, osaksi korkeiden kypressien ja poppelien tähden, jotka antavat suloista varjoa, osaksi myös marmorilla päällystettyjen käytävien vuoksi, jotka kesällä aina pidetään kosteina.
Kun tulin palatsiin, jouduin ensiksi vastaan-ottosaliin, jonka pihanpuolisena seinänä on ainoastaan kaksi mahtavaa pylvästä. Keskellä tämän salin lattiaa on suuri, kallisarvoinen marmorinen valtaistuin, jossa shaahin on tapa istua Uudenvuoden päivänä, hopeakaljaania poltellen; tämän valtaistuimen toi Nadir shaahi valloitetusta Delhistä, Intiasta. Seinät ovat täynnä peiliä ja tauluja, joissa on kuvattuna shaahi Abbas, Nadir-shaahi, Feth Ali shaahi y.m. Persian kuninkaita, istuen valtaistuimella kuninkaallisessa komeudessaan. Viereisessä huoneessa riippuu pari ranskalaista gobeliinimattoa, ne ovat kuningas Ludvikki Fiilipin lahjoittamia. Taulukokoelmana on suuri sali, jossa on mosaikkilattia ja katossa seitsemän säkenöivää lasiruunua, katto muuten on ihan peiliä. Täällä on paljon tauluja, joita Euroopan hallitsiat ovat shaahille lahjoittaneet, m.m. keisari Vilhelmin, Aleksanteri II, Viktor Emanuelin ja Napoleon I kuva, sekä suuri mosaikkitaulu, joka esittää Rooman Kolosseumia. Sitten on useita meri- ja maisemamaalauksia sekä shaahin kuva eri painoksissa ja eri ikäkausilta. Eräällä pöydällä on joukko keinotekoisia lintuja, jotka osaavat laulaa.
Eräässä salissa antaa shaahi syntymäpäivänään päivälliset prinsseille ja eurooppalaisille lähettiläille. Näissä tilaisuuksissa ei hän itse ole saapuvilla, mutta salin lyhyimmässä seinässä on suuri akkuna, joka johtaa pienempään huoneeseen. Täällä istuu shaahi puolisoineen ja katselee vieraitaan päivällisten kestäessä.
Toinenkin valtaistuin on toisessa salissa, jonka lattia on täynnä kallisarvoisia mattoja. Se istuin on päällystetty paksuilla kultalaatoilla, joihin on upotettu ääretön paljous topaasia ja smaragtia.
Muuan pienempi sali, jossa on suuria lasiruunuja katossa, nimitetään shaahin työhuoneeksi. Täällä hänen on tapansa istua tyynyllä lattialla, matalan pöydän ääressä ja kirjoittaa nimensä tärkeisiin asiakirjoihin. Siellä oli suuri hopeainen lipas kirjoitustarpeiden ja kirjepaperien säilyttämiseksi, ja tämän vieressä moniaita persialaisia ja ranskalaisia kirjoja. Muiden koristusten joukossa tässä huoneessa oli erittäin soma valokuva kuningas Oskari II:sta, amiraalinpuvussa.
Kaunein huone shaahin palatsissa on museosali, suuri kuin kirkko ja katto holvimainen. Täällä on osittain lasikaapeissa, osittain pienillä pöydillä kokoelma omituisimpia ja kallisarvoisimpia esineitä. Näistä mainittakoon tuo maankuulu maapallo, noin 75 senttiä läpimitaten, jonka shaahi on teettänyt ja jossa on tiheässä erivärisiä jalokiviä. Niimpä esitetään Afrikan polttavia erämaita rubiineilla, jotka ikäänkuin heijastavat kuumuutta, valtameriä kuvataan asuurisinisillä kivillä ja jääseutuja valkoisilla kristalleilla. Museon muista merkillisyyksistä mainittakoon pari suurta Grönlannin vuorikristallia, joissa on Nbrdenskjöldin nimi, sekä kokoelma valokuvia tämän matkustuksista jäällä; ne on t:ri Hybennet lahjoittanut.
Seiniä kaunistaa suuret vaakunakilvet, katosta riippuu suuren suuria lasiruunuja ja peilikirkkaalla mosaikkilattialla seisoo kaksi riviä kullatuita tuolia, keltaisella silkillä päällystettyinä. Verhojen tupsut ovat puhtaita helmiä ja äärettömän, kallisarvoisia. Komeus tässä salissa on tosiaan hämmästyttävä. Luulee joutuneensa satujen loitsulinnaan. Eikä kuka hyvänsä pääsekkään museota katsomaan; kallis pähkinäpuinen portti on varustettu lukulla ja shaahin sinetillä, jonka ainoastaan hän itse tai ensimmäinen hovimarsalkki saa avata. Kirjastossa on enimmäkseen persialaisia kirjoja, punaisissa kansissa, valkoiset leimat selässä, mutta sitä paitsi on suuri joukko eurooppalaisia loistoteoksia, varsinkin Persiasta; lisäksi kuva- ja karttateoksia, ompa myös pari vuosikertaa ruotsalaista "Familjejournalia", jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut. Shaahia huvitti tämän teoksen kuvat niin että hän antoi t:ri Hybennetin ranskaksi kirjoittaa mitä kuvat merkitsivät.
Viimeiseksi mainittakoon maantieteellinen huone, jonka seinät olivat täynnä Persian karttoja, osaksi englantilaista alkuperää, osaksi alkuperäisiä, osaksi persialaisia jäljennöksiä, myös on siellä kaunis kokoelma saksalaisia korkokarttoja koko maapallosta. Pienellä pöydällä on kaksi maapalloa, joista toinen on lasinen. Tässä huoneessa oleskelee shaahi mielellään ja maantieto on hänen lempiharrastuksiaan. Epäilemättä onkin hän valtakunnassaan paras Iranin ja Keskiaasian maantiedon tuntija.
Eri rakennuksessa on satulahuone, jossa kaikki kuninkaalliset satulat ovat asetettuina; sitte lintuhuone, suuri sali ja siellä kasvavia puita, joiden oksilla runsas paljous persialaisia lintuja lentelee.
Kuninkaan haaremi (persiaksi "enderun") jäi minulta näkemättä, enkä siitä siis saata kertoa. Ulkopuolelta se on yksinkertainen, eikä taida sisäpuoleltakaan ensinkään olla niin ylellinen ja komea, kuin Euroopassa luulotellaan. Varovaisuuden vuoksi on sen ympärillä siellä täällä vahteja.
Palatsin ajoportista vie leveä lehtokuja tykistöpihaan, jonka neljällä puolella on kasarmia ja kanuunavajoja. Keskellä pihaa on lava ja lavalla ne kolme suurta kanuunaa, jotka shaahi Abbas otti portukaalilaisilta.
Muista huomattavista rakennuksista Teheranissa on etupäässä mainittava ulkoasiainministerin palatsi. Runsaasti koristetusta eteissalista tullaan ylös marmorirappuja myöten, jotka ovat punaisien mattojen peitossa, satumaisella komeudella koristettuihin salonkeihin. Merkillisin kuitenkin on se suuri moskee jota Jahija-Khan, ulkoministeri, rakennuttaa ja joka kerran valmiiksi jouduttuansa on oleva suurin Teheranissa. Sitä on rakennettu yhdeksän vuotta, mutta suurellainen se onkin. Ylinnä on mahtava kupukatto, korkeiden minareettitornien ympäröimänä, ja suurta rukoussalia kannattaa 44 pylvästä. Kun ei se vielä ollut valmis, sain minäkin tulla sisälle, mutta jahka se kerran vihitään, ei yksikään uskoton saa sitä pyhää huonetta jalallansa saastuttaa.
Viimeksi tahdon kertoa aivan omituisesta ja huvittavasta laitoksesta, jonka näin Feth Ali shaahin vanhassa, puolittain riutuneessa palatsissa. Palatsin kellarikerroksessa on vesiallas, johon haaremista laskee valkoisista marmorilevyistä tehty kalteva lattia. Kun kuninkaallisten puolisoiden teki mieli virkistävää aamukylpyä, levitettiin soopaa marmorilevyille ja niin liukuivat he liukasta alamaata altaaseen. Ei kaiketi tarvitse sanoa, että shaahi seisoi alhaalla katselemassa. Hybennet ja minäkin koettelimme tätä laitosta ja havaitsimme sen erittäin käytännölliseksi.
Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.
Nasr-ed-Din, Persian hallitsia, syntyi v. 1830 Tabriksessa. Hänen isänsä Mehmed Shaahi, heikko ja tahdoton valtias, joka kokonaan oli ministeriensä johdettavana, ei paljo ensinkään kärsinyt tätä vanhinta poikaansa. Vaikka Nasr-ed-Din osoittautui viisaaksi ja selväjärkiseksi, laiminlyötiin hänen kasvatuksensa kaikin puolin. Näin prinssi kasvoi omin päinsä, ainoastaan muutaman uskollisen ystävän seurassa, jotka tulevaisuudessa toivoivat hyötyvänsä hänen ylenemisestänsä. Hänen tulonsa olivat sangen niukat ja vähenivät vielä enemmän siitä, että se kuvernööri, jonka hallussa ne olivat, usein pisti puolet niistä omaan taskuunsa eikä välistä antanut rahoja ensinkään. Kerrotaan prinssin toisinaan olleen niin tyhjän, että hänen jokapäiväisiin menoihin täytyi lainata seuralaisiltaan.
Jokainen persialainen kruununprinssi nimitetään täysi-ikäisenä Aderbeidshanin maakunnan kuvernööriksi, hallintopaikkana Tabris. Siellä vietti Nasr-ed-Dinkin nuoruudenikänsä ja siellä sai hän 15 p. lokak. 1848 lennätin tuoman tiedon isänsä kuolemasta. Nyt oli kysymys, tuleeko Nasr-ed-Dinistä hallitsia vai eikö, sillä monta kruunun pyytäjää oli jo ilmestynyt, olipa jo eräskin Kasvinissa huudattanut itsensä kuninkaaksi. Saadakseen vaatimuksensa tunnustetuksi, vaadittiin etupäässä sotajoukkoa, ja sen asettamiseksi tarvittiin varoja, mutta näitäpä juuri prinssiltä puuttuikin. Tästä tukalasta tilasta pelasti prinssin eräs hänen ystävistään, nimeltä Mirtsa Tagi, mies tunnettu viisaudestaan ja rohkeudestaan. Hän oli ennen asunut Ertserumissa, jossa hänellä oli monta ystävää, ja näitten puoleen kääntyi hän nyt, pyytäen niin suuren summan lainaksi, että sillä voitiin varustaa pieni sotajoukko. Tämän kanssa prinssi nyt marssi Teheraniin, joka heti avasi porttinsa hänelle ja tunnusti hänet valtakunnan kuninkaaksi. Kun sitte ne muut kruunun pyytäjät oli vangittu ja tieltä pois raivattu, näytti siltä, kuin kruunu nyt pysyisi järkähtymättömästi nuoren kuninkaan päässä. Mutta hän ei osoittanut minkäänlaista kykyä hallitsiana tahi valtiomiehenä. Kun ministerit esittivät valtakunnan tärkeitä asioita, istui hän usein puhellen ihan toisia asioita tahi nauroi tuon tahi tämän lausunnolle tai ulkonäölle. Tämän johdosta sai hän monta vihollista, ja kapina oli jo puhkeamaisillaan, kun hänet taas pelasti Mirtsa Tagi, joka silloin oli suurvisiirinä, tämän onnistui tukehuttaa alkava kapinan henki. Kuningas alkoi sentähden yhä enemmän luottaa suosikkiinsa tuhlaten hänelle suosionosoituksia ja naitti hänelle nuoren sisarensa Melik-tsadehin. Seurauksena tästä kaikesta oli kuitenkin se, että Mirtsa Tagin vihollisten luku kasvoi päivä päivältä; häntä kadehdittiin yleisesti ja hänet päätettiin kukistaa. Nyt kerrottiin shaahille, että suurvisiiri salaa tavoitteli kruunua. Shaahi, joka täydellisesti tajusi emiirin suuret ansiot, ei aluksi tahtonut uskoa tuota panettelua, mutta lopuksi onnistuivat kadehtiat puuhissaan. Erään kerran kun pelko ja epäilys valtasi Nasr-ed-Dininin antoi hän käskyn suurvisiirin kuolemasta 24 tunnin kuluessa. Tämän piti itse saada valita kolmesta kuolemantavasta yhden: mestauksen, myrkytyksen tahi valtimon avaamisen. Emiiri Mirtsa Tagi, joka silloin oli Kashanissa, istui shakkipelin ääressä, kun pyöveli äkkiä ilmestyi, kertoen shaahin lähettäneen hänet surmaamaan. Emiiri ei näyttänyt ensinkään hämmästyneeltä, vaan pyysi sangen levollisesti saada ensin lopettaa pelin. Sitte hän nousi ja antoi lämpymässä kylvyssä avata valtimonsa.
Tällä välin oli shaahin tunto herännyt. Hän oli muistellut emiirin hänelle osoittamia suuria palveluksia, hän katui väärää käskyänsä ja lähetti lennätin estämään pyövelin tointa. Mutta se oli jo myöhäistä; emiiri oli jo kuollut. Kerrotaan, että shaahi, tästä tiedon saatuaan, oli katumuksesta ja toivottomuudesta ihan menehtyä, ja että hänen raivonsa kohdistui pyöveliin, joka heti mestattiin. Sittemmin taisi hän aina katua tätä tekoa, eikä hänen suustaan koskaan kuultu emiirin nimeä. Kun joka muu sitä mainitsi, synkistyivät shaahin kasvot ja hän siirsi keskustelun muille aloille.
Shaahin korkein pyrintö on aina ollut päästä Pietari Suuren, Kaarle XII:n tahi Napoleonin vertaiseksi. Näitten kolmen hallitsian historia on käännetty Persian kielelle ja se oli ennen shaahin rakkainta lukemista. Hänen politiikansa tähtää valtakunnan rajojen laajentamista ja valtiolle sen laveuden hankkimista, mikä oli Kyyroksen aikana. Tässä tarkoituksessa varustettiin, varsinkin aikaisempina hallitusvuosina, useita sotaretkiä, joista retket Merviä ja Bender Abbasta vastaan olivat onnellisimmat. Samasta syystä uhrattiin suurempia summia sotavoiman vahvistamiseksi, kuin monelle muulle hankkeelle, joka olisi maan hyvinvoinnille paljon tärkeämpi ollut.
Nasr-ed-Din shaahilla oli majesteetillinen ja kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Kasvon-piirteensä olivat terävät ja tarmokkaat, tummat silmänsä vakoilevaiset ja valppaat, silmäkulmat tuuheat ja kotkannenä ilmaisivat hänen turkkilaista alkuperäänsä; suu pieni ja suurimmaksi osaksi mustan alasriippuvan huuliparran peitossa. Kädet hienot ja sirot ja koko vartalo sopusuhtainen ja voimakas. Sääret sitävastoin heikot ja käynti sen vuoksi huonoa; mutta ratsunsa selässä oli hänen ryhtinsä majesteetillinen ja vakava. Ymmärryksen puolesta oli shaahi hyvin lahjakas. Paitsi turkkia, joka on hänen äidinkielensä, puhuu hän myös persiaa, ja ranskaan on hän niin perehtynyt, että hän ei ainoastaan puhu ja kirjoita tätä kieltä, vaan hän on myös kirjoittanut persialais-ranskalaisen sanakirjan. Muista teoksista, jotka ovat shaahin kynästä lähteneet, mainittakoon kertomukset hänen eurooppalaisista matkoistaan v. 1873 ja 1878. Kun minä olin Teheranissa, pisti yhtäkkiä shaahin päähän oppia saksaa. Erään saksalaisen upseerin piti rupeaman hänen opettajaksensa. Kun tämä määrätyllä ajalla saapui shaahin luo, saksalainen kielioppi kädessä, kysyi tämä lyhyellä tavallaan: "mitä sinulla siinä on?" "Saksalainen oppikirja, teidän majesteettinne", vastasi upseeri. "Anna tänne se", huudahti shaahi, avasi kirjan ja osoittaen erästä sanaa keskellä sivua, kysyi hän: "mitä tuossa sanotaan?" Upseerin vastattua sulki shaahi kirjan, antoi sen takaisin sanoen: "kiitos, riittää täksi päiväksi, saat mennä!"
Runojen kirjoittamisesta on shaahi erittäin huvitettu, ja siinä hän kuuluu kutakuinkin onnistuneenkin. Kun hän oli jotakin kirjoittanut, näytti hän sen ministereillensä, joiden luonnollinen velvollisuus oli kehua sen älykästä sisällystä. Shaahi piirtää myös ja piirustuksensa aiheeksi valitsee hän useimmiten ministerinsä, joitten ivakuvat sitte kiertelevät koko hovissa yleisen naurun esineinä.
Nasr-ed-Dinin laiminlyödyn kasvatuksen seuraukseksi luetaan se, että hän luotti ainoastaan itseensä ja harvoin antoi luottamustansa muille. Ollen epäluuloinen ja varovainen, hän vieraissa kasvoissa näki salamurhaajan, joka hänen henkeänsä vaani. Tämän epäluulon aiheena on muuan tapaus hänen hallituksensa alkuaikoina.
Eräs seidi (profeetan jälkeläinen) nimeltä Babeddin oli ilmestynyt, kieltänyt koraanin ja kirjoittanut uuden uskonopin, joka oli saanut monta tunnustajaa, varsinkin Masenderanissa ja Shiratsin tienoilla. Kun tuo lahko yhä enemmän levisi, katsoi shaahi sen aikaa myöden saattavan käydä valtiollisesti vaaralliseksi ja päätti hävittää Babit, jolla nimellä uuden opin tunnustajia nimitettiin. Babeddin vangittiin ja piti ammuttaman. Komppania sotamiehiä asetettiin riviin, ja kun he komennon mukaan olivat ampuneet, havaittiin, ettei yksikään luoti ollut sattunut, arvattavasti sentähden, että sotamiehet pitivät Babeddinia pyhänä ihmisenä ja kaiketi tahallaan ampuivat sivutse. Ja kruutin savussa katosi Babeddin maanalaiseen kanavaan ja hänet olisi varmaan julistettu pyhimykseksi, jos ei hän olisi ollut niin epäviisas, että kömpi kanavan toisesta päästä ylös ilmoille. Siinä hän otettiin kiinni ja ammuttiin. Tästä suuttuneina päättivät babit kostaa profeettansa häpeällisen kuoleman, ja kun shaahi eräänä päivänä oli retkeilyllä vuoristossa, muutama satakunta miestä muassaan, hyökkäsi kolme babia vuorenrotkosta. Yksi niistä ampui muutaman pistoolinlaukauksen shaahia vastaan, joka helposti haavoitettuna putosi hevosenselästä. Nämät kolme miestä mestattiin, mutta tästä hetkestä kävi shaahi varovaisemmaksi. Hän ei päästänyt ketään lähestymään ampumamatkan päähän, ja sentähden muodostettiin ferrashi-joukko, jonka tehtävänä oli pitää kansaa kohtuullisen matkan päässä shaahista.
Nasr-ed-Din oleskeli talvikaudet palatsissaan Teheranissa, mutta leudomman ilman tultua jätti hän pääkaupungin helteisen ja epäterveellisen ilman, hengittääksensä puhtaampaa ilmaa jossakin Teheranin läheisissä huvilinnoissa. Ensiksi lähdettiin koko hovin kanssa muutamaksi viikoksi Kasr-i-Kadjariin tahi Niaveraniin,[15] ja sitten Dooshan Tepeen. Viimemainittu linna, jossa hän mieluimmin oleskeli, on tunnin matkan päässä Teheranista itään, tasangolta jyrkästi nousevalla kukkulalla, josta on laaja näköala yli koko seudun ja pääkaupungin. Kukkulan alapuolella leviää suuremmoinen puutarha, jossa on runsaasti kypressipuita ja kukkapenkkejä; sen läpi juoksee joukko muuratuita kirkasvetisiä kanavia. Puutarhan keskellä on huvimaja, jonka lasitetussa kivilattiassa on runsaasti mosaikkikoristeita ja jonka seinät ja katto on koristettu tuhansilla pienillä kolmikulmaisilla lasilevyillä; valon heijastus näistä on varsin erinomainen. Tässä huvimajassa istueli shaahi usein tupakkia polttaen, teetä juoden tahi virvokkeita nauttien. Toisessa paikassa puistoa on eläintarha. Katsojan huomio kiintyy täällä varsinkin kymmenkuntaan suureen ruskeaharjaiseen Arabistanin jalopeuraan, sekä tavattoman suuriin kuningastiikereihin Masenderanin metsistä. Useat näistä ovat ministerien tahi kamariherrojen lahjoittamia, jotka, kun tahtovat shaahilta jotakin pyytää tahi pyrkivät hänen suosioonsa, lahjoittavat hänelle jalopeuran tahi tiikerin, ja tämmöinen lahja kuuluu olevan itsevaltiaalle erittäin mieluinen. Itse hän ei suinkaan pelkää tiikerijahdin vaaroja.
Kesäkuun lopussa matkustaa shaahi joka vuosi vuorille. Jo kuukautta ennen tehdään suuria varustuksia ja valmistuksia tätä retkeä varten. Toista tuhatta muulia tarvitaan vetämään kaikkia niitä tavaroita, jotka shaahi vie muassansa. Raudoitetuissa laatikoissa säilytetään pöytäastioita, vaatteita ja mattoja; mukaan viedään myös telttoja shaahille ja hänen palvelioillensa. Retkeen ottavat osaa shaahin lääkärit, joista etevimmät ovat tohtorit Tholotsan ja Hybennet, kamariherroja ja kamaripalvelioita, juomanlaskija, pääkokki, hovirunoilia, historiankirjoittaja, valokuvaaja — jonka aina täytyy olla saatavissa, sillä kun shaahi ratsastaa kauniin maiseman ohi, antaa hän heti valokuvata sen — tähän tulee vielä lisäksi hovi tähtientutkia, tulkki, paasit ja ferrashit, jotka lepopaikoissa pystyttävät teltan, sekä vihdoin nenäliinankantaja, jolla aina on tusina nenäliinoja varattuna, näistä hän tarpeen tullessa antaa yhden herrallensa, joka on liiaksi korkea kantamaan niin jokapäiväistä esinettä omassa taskussaan, eikä myös voi käyttää samaa nenäliinaa muuta kuin yhden kerran. Puolisot sitävastoin eivät saa seurata muassa, korkeintaan se, jolla sillä hetkellä on etusija shaahin huikentelevaisessa sydämmessä.
Kun tämä pitkä retkikunta, jota Niaveran linnassa varustellaan, vihdoinkin on valmis, lähtee se vuorille päin liikkeelle, mutta se tapahtuu niin hitaasti, että harvoin ehditään kulkea enemmän kuin peninkulma päivässä. Matkan ensimmäinen päämaali on tavallisesti Lar-niminen ihana laakso, jonka läpi juoksee samanniminen kalarikas joki. Tänne pysähtyy kuninkaallinen retkikunta pariksi viikkoa ja jatkaa sitten matkaa toisinaan tähän, toisinaan tuohon suuntaan.
Ensimmäisenä ratsastaa tavallisesti shaahi omaistensa ympäröimänä. Muu seurue tulee perästä sopivassa etäisyydessä, eivätkä saa pystyttää telttaansa shaahin teltan lähelle. Jos shaahi esim. tahtoo puhutella jotakuta lääkäriä, lähetetään lennätti käskemään tätä heti lähtemään tahi kiiruhtamaan matkaansa, joutuakseen määrätyllä ajalla shaahin luokse.
Shaahi määrää itse mihin leiriydytään ja nyt saavat ferrashit pitää kiirettä, sillä parissa minuutissa täytyy suuren punaisen teltan olla pystyssä, lattian mattoinensa levitetyn sekä tyynyjen ja mattojen olla kunnossa. Jos seutu on viehättävä, viivytään samalla paikalla useita vuorokausia. Sateisella ja kostealla säällä ei käytetä telttaa, vaan sen sijaan pientä kahdeksankulmaista tolpilla lepäävää puumajaa maan kosteuden välttämiseksi.
Näillä matkoilla on metsästys shaahin suurimpana huvituksena. Mukana seuraavat sotamiehet ja ferrashit tekevät ajoväen virkaa, ajamalla otusta sille paikalle, jossa hallitsia ja metsästykseen kutsutut vieraat odottavat. Kun otus, olkoon se sitte karhu, argali tahi jänis, juoksee ylhäisten metsästäjien lymypaikan ohi, paukahtaa usea laukaus ja eläin kaatuu. Tietysti se aina on shaahin luoti, joka osui. Linnustamassa ollessa ei saa kukaan muu ampua kuin shaahi itse. Mutta koska olisi ennen kuulumatonta ja mahdotonta, että kuningas ampuisi harhaan, niin on aina myötäseuraavilla palvelioilla ennen ammutuita lintuja metsästyslaukuissaan, niin että jos kuninkaallinen pyssy on laukaissut syrjään, tulee yksi palvelioista juosten pensastosta tuoden tuon muka ammutun linnun ja tämä antaa usein aihetta sangen naurettaviin kohtauksiin. Tapahtuu esim. että shaahi on tähdännyt teertä ja että ferrashi, jolla ei ole muuta lintua käsillä, tulee juosten metsäkyyhkynen kädessä onnitellen shaahia onnellisesta laukauksesta, tahi että laukauksen perästä tulee kaksi palveliaa juosten, kullakin lintu kädessä.
Lukuunottamatta tätä omituista metsästystapaa, on Nas-red-Din shaahi taitava metsästäjä; varsinkin jos on kysymyksessä virmalla hevosella vainota pakenevaa otusta raivaamattomilla vuoripoluilla, on muulla metsästysseuralla vaikea seurata häntä. Hän ratsastaa erittäin hyvin ja varmasti eikä pelkää laukata ammottavan kuilun yli, mutta jos hevonen sattuisi kompastumaan tahi kaatumaan kuningasten kuninkaan kanssa, niin ovat sen päivät luetut — se teurastetaan paikalla ja shaahi istuu uudelle hevoselle, jota pidetään varalla. Jos hevonen sitä vastoin osoittautuu rohkeaksi ja vikkeläksi, saa se yhtäkyllin armonosoituksia. Olempa kuullut kerrottavan, vaikk'en tiedä taata kertomuksen todenperäisyyttä — että eräs hevonen, joka oli ansainnut shaahin erityisen kiitollisuuden, nimitettiin kenraaliksi armeijassa, jommoisena sillä aina oli neljä ajutanttia sivullaan, nautti erityistä eläkettä ja söi hopea-astiasta, tulipa vielä auringon ja jalopeuran ritariston komentajaksi. Kaikkiin juhlasaattoihin otti tämä hevos-kenraali osaa, ajutanttiensa ympäröimänä, mutta historia ei mainitse oliko se kenraalin univormussa.
Metsästyksen loputtua jakelee shaahi saadut otukset ministereille ja muille korkeille herroille ja lähettää joskus jäniksen jollekin eurooppalaiselle lähettiläälle. Tämmöiset lahjat pidetään tosin erityisinä armon-osoituksina, mutta ne tulevat kalliiksi, jos niitä usein tulee, sillä vastaanottaja on velvollinen antamaan shaahille paljon kallisarvoisemman vastalahjan.
Polak kertoo, että jos shaahi epäonnistuneen metsästyksen perästä on huonolla tuulella, niin pannaan yhtäkkiä toimeen tekometsästys, häntä virkistääkseen. Kerrotaan, että leopaarti on näyttäytynyt läheisessä pensaikossa ja heti lähetetään kaikille suunnille metsästäjiä saartamaan petoa. Shaahi varustaa itselleen ampuma-aseita ja kiirehtii mainitulle paikalle. Hetken kestäneen tekoajon perästä sanoo joku metsästäjistä nähneensä leopaardin rikkoneen ketjun ja kadonneen laaksoon päin. Tämmöiset petokset ovat niitä asioita, joita shaahi ei saa huomata.
Kuvernöörit ja maakuntien kansa ovat sangen tyytymättömiä kuninkaallisiin matkoihin, sillä kun shaahi käy jossakin maakunnan kaupungissa, täytyy kuvernöörin olla häntä vastassa kaupungin portilla ja ojentaa hänelle kukkurainen lautanen kultarahoja. Tämä rahasumma kerätään väestöltä. Kun sentähden jossakin maakunnassa saadaan kuulla shaahin aikovan tulla sinne vierailemaan, on pelästys yleinen ja väestö lahjoo shaahin ympäristön taivuttamaan häntä matkustamaan jollekin muulle suunnalle. Nyt kerrotaan shaahille, että kysymyksessä olevassa maakunnassa parastaikaa raivoo nälänhätä tahi koleera, ja että sentähden olisi parempi matkustaa muualle. Joku aika sitten antoi shaahi perustaa teariinikynttilätehtaan heti Teheranin ulkopuolelle. Liikettä hoidettiin kuitenkin huonosti ja se meni pian myttyyn, mutta kun kuningas ajoi ohi, asetettiin akkunoihin basaareista ostetuita kynttilöitä ja savupiipuissa sytytettiin kuivia olkia, jotta näyttäisi siltä kuin tehtaassa työskenneltäisiin. Kerran sanoi shaahi johtajalle seuraavana päivänä käyvänsä laitosta katsomassa. "Tervetuloa, teidän majesteettinne", vastasi tämä, mutta ennenkuin shaahi seuraavana päivänä oli jättänyt palatsin, sai hän sanoman, että eräs höyrypannu tehtaassa oli rikki räjähtämäisillään. Shaahi piti silloin viisaimpana jättää koko käynnin. Katsokaamme nyt miten Persian shaahi viettää talvipäivän pääkaupungissaan. Kello 9 tahi 10 jättää hän haareminsa hämärät huoneet ja astuu palatsin saleihin. Silloin hän käskee tuoda teetä. Tämä käsky annetaan eräälle kamariherralle, mutta koska hän on liiaksi korkea-arvoinen puhutellakseen kokkia, käskee hän vuorostansa kamaripalvelijaa, tämä taas antaa käskyn vielä alhaisemmalle henkilölle j.n.e. joten tämä käsky kulkee viiden, kuuden suun kautta, ennenkuin se saapuu määräpaikkaansa, kokille, jolla tietysti jo on teekannu valmiina, sillä ei hän saata tietää milloin hänen majesteettinsa suvaitsee nousta. Kello 11 syöpi shaahi suurusta, jolla ajalla tohtori Tholotsan lukee ääneensä viimeiset ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet; erittäin on shaahin huomio kiintynyt siihen, mitä Euroopassa ajatellaan tahi puhutaan hänestä ja hänen valtakunnastaan. Iltapäivällä lähtee hän ajelulle vaunuissa tahi ratsulla, tarkastaa sotamiehiä, katselee heidän ohikulkuansa, allekirjoittaa hallitusasiakirjoja y.m.s. tahi viettää hän aikaansa piirtämällä tahi shakin peluulla. Eräänä päivänä, kun lammikot palatsin puutarhassa, vastoin tavallisuutta, olivat jäätyneet, käski shaahi t:ri Hybennetin näyttää, kuinka luistellaan. Hybennet luisteli edes takaisin shaahin suureksi huviksi ja hetken perästä käski tämä suurvisiirin ottamaan luistimet jalkoihinsa ja koettelemaan niitä. Tämä ensin turhaan ponnisteli pysyäkseen pystyssä, mutta se ei onnistunut, vaan hän heitti kuperkeikkaa jäälle. Tämä huvitti niin shaahia, että hän tarvitsi pitkän ajan tointuakseen naurustaan.
Päivällistään syö shaahi klo 7 i.p. Hän istuu silloin patjalla, jalat ristissä. Ruokalajit, jotka asetetaan matalalle pöydälle, kannetaan sisälle kaikki yhtaikaa, paitsi kananpojat, jotka tuodaan viimeiseksi, etteivät jähtyisi, jossa tapauksessa ne hyljätään ja tuodaan uusia. Vateja peittää suuret sinetillä varustetut hopeakuvut ja ylikokki on itse pöydässä läsnä rikkomassa sinettiä ja maistamassa joka ruokalajia, ennenkuin shaahi siitä syö, vakuuttaaksensa häntä siitä, ettei tarvitse myrkytystä pelätä. Muuten ei katsota ketään niin korkeasäätyiseksi, että saisi syödä shaahin rinnalla. Tavallisimmat ruokalajit ovat kanan-poikia, pillavia (erästä kokkaa riisisuurimoista, rusinoista, luumuista ja hienonnetusta lihasta ja tämä kaikki valettu voilla tahi lampaantalilla) lisäksi kebab eli vartailla paistettuja lihaviipaleita, piimää, hedelmiä, mieluummin appelsiinia ja viimeksi makeisia. Päivällisen jälestä tuodaan lämmintä vettä hopeakulhoissa käsien ja suun pesemiseksi. Vaikka shaahi siis on yksin pöydässä ei tuoda ruokaa pienissä annoksissa, vaan suuret kukkurapää vadit. Syynä siihen on se, ettei hovilla, korkeimmista hoviherroista aina tallirenkeihin asti, ole erityistä ruuanlaitosta. Kun shaahi on syönyt, kannetaan vielä täydet vadit pois, matto levitetään johonkin käytävään tahi etehiseen ja korkeat herrat syövät siitä, mitä shaahi jätti. Kun nämät ovat syöneet, tulee toinen arvoluokka, ja sen jälestä toinen vielä alhaisempi j.n.e, aina tallirenkeihin asti. Tämäkin on yksi keino myrkyttämisen estämiseksi, sillä jos yksi ruokalaji olisi myrkytetty, olisi se koko hovin loppu.
Shaahin puolisot ovat osaksi prinsessoja ja osaksi kansan tyttäriä. Edelliset ovat laillisia, nimeltä "akdi", jälkimmäiset "sighe." Laillisia puolisoita on neljä, polveutuen Feth Ali shaahista; laittomien luku on sitä vastoin paljon suurempi. Ne valitaan, niinkuin sanottu, kansasta ja ovat suurimmaksi osaksi Teheranista ja Tabriksesta. Muutamia on shaahi saanut lahjaksi Shiratsista.
Kuninkaallisten puolisojen asema on kaikkea muuta kuin kadehdittava. He elävät täydellisesti erotettuna ulkomaailmasta ja viettävät surullista ja yksitoikkoista elämää haaremin helteisessä ilmassa; eivätkä he sielläkään ole vapaita, vaan heitä ympäröi orjatarjoukko ja tunkeilevaiset eunukit, jotka vakoilevat jokaista liikettä ja joka sanaa. Luulisi kuninkaan haaremin olevan oikean taikalinnan, täynnä komeutta ja paratiisin ihanuutta, mutta niin ei liene ensinkään laita. Päinvastoin asuvat nämät onnettomat naiset sangen köyhästi, yksinkertaisesti ja se summa, joka kuukausittain määrätään heitä varten, ei riitä läheskään, varsinkin jos ottaa lukuun, että Persian naiset sangen mielellään käyttävät hienoja, kalliita pukuja, helmineen ja jalokivineen sekä koristavat itsensä helminauhoilla, kultasormuksilla ja rannerenkailla. Sitä paitsi täytyy heidän itse ylläpitää orjansa ja orjattarensa; kullakin on nim. palvelijansa voidakseen olla jossakin yhteydessä ulkomaailman, varsinkin omaistensa ja sukulaistensa kanssa. Sillä puolisolla, joka kulloinkin on shaahin suosikki, on paljon paremmin kuin muilla; ja laillisista puolisoista on sillä, jolla on onni olla kruunun-perillisen äiti, omat huoneensa eikä hän ole niin riippuvainen haaremin ankarista säännöistä.
Se puoliso, jolla ei ole lapsia, tahi jonka lapset ovat kuolleet, on melkein varma siitä, että hän joutuu epäsuosioon ja pian poistetaan haaremista. Ompa useita esimerkkejä siitä, että nainen, joka synnytti shaahille useita poikia, mutta sairauden kautta ne kadotti, syöstiin onnen kukkuloilta syvimpään kurjuuteen, tai tuli hänestä parturin tahi päiväläisen vaimo. Mutta ei kukaan saata olla varma hovin vakoilevista silmistä; jokainen erityisesti kaunis nuori tyttö seisoo jo toisella jalallaan haaremin kynnyksellä, eikä kukaan persialainen, olkoompa kuinka korkea hyvänsä, uskalla kieltää, kun shaahi pyytää hänen tyttärensä kättä. On kummallista, että muhamettilaista mustasukkaisuutta ei ole ollenkaan olemassa kun on kysymys kuninkaasta. Päinvastoin pitävät persialaiset erityisen lempeyden ja armon osoitteena sen, että shaahi on näyttänyt huomiota heidän puolisoilleen, ja kun kuningattarilla on haaremijuhlia, kilpailevat sinne kutsuttujen vaimojen miehet koristaessaan kukin puolisoansa kalliimmilla kankailla ja helyillä herättääksensä shaahin huomiota. Joka tällä tavalla joutuu shaahin pateisiin, hänellä on suorin tie valtion korkeimpiin virkoihin.
Persian naisen kukoistusaika on lyhyt. Yhdeksän ensimmäistä vuotta ovat hänen elämänsä onnellisimmat, sillä silloin hän on vapaa, ja saa käydä hunnuttomana kaduilla. Yhdeksän vuotta täytettyään, kantaa hän huntua ja yhdentoista vuotiaana on hän täyskasvanut ja valmis avioliittoon. Viidentoista vuotiaana on hän täydessä kukoistuksessaan, joka kestää viidenkolmatta vuoteen, mutta sitten katoaa nuoruus ja kauneus, silloin alkaa kukka kuihtua ja jokainen seuraava vuosi jättää uuden rypyn noihin ennen niin tasaisiin ja pyöreihin piirteisiin. Ennen niin viehättävä olento unhotetaan ja halveksitaan, ei häntä kukaan puhuttele, häntä ei kukaan katso, hän on täydellisesti jätetty itsekseen ja suuttuu pian elämäänsä. Moni persialainen nainen on kuollut mielipahasta ja surusta.
Shaahin pojat kasvatetaan haaremissa, kunnes ovat viiden vuoden vanhat. Sitten joutuvat he kuvernöörin ohjattaviksi, jonka tulee opettaa heitä ja ohjata heitä hienoon käytöstapaan. Useimmat prinssit eivät kuitenkaan joudu tähän ikään, vaan kuolevat jo ensi vuodella. Kun Polak lähti Persiasta (v. 1860 paikoilla) oli shaahilla ollut 34 lasta, joista oli vaan 9 elossa, ja toinen kruunun-prinssi toisensa perästä oli kuollut, muutama koleeraan, muutama — myrkytykseen. Ei kuulu nim. olevan epätavallista, että se puolisoista, joka on joutunut monien prinssien äidiksi, siihen määrään herättää muitten kateutta ja mustasukkaisuutta, että he, kukistaaksensa tuota onnellista, tappavat myrkyllä hänen lapsensa. Täten taistellaan haaremin muurien sisäpuolella moni taistelu elämästä ja kuolemasta, kamalimmat näytelmät ja juonet taitavat siellä kuulua päiväjärjestykseen ja murheellisinta on, ettei shaahi vähintäkään huoli siitä kuolevatko vai elävätkö hänen lapsensa, tahi elävätkö hänen puolisonsa sovussa vai riitelevätkö he; kuuluu päinvastoin huvittavan häntä nähdä heidän tappelevan ja torailevan. Kun shaahi käy katsomassa jo ennen mainituita näytelmiä, joita näytellään Alin kuoleman muistoksi, huvittaa häntä paljon enemmän riidan nostaminen puolisojensa kesken kuin näytelmän katseleminen. Kerrotaan, että hän joskus antaa jonkun eunukin viskellä papuja tahi pähkinöitä jonkin naisen päähän, joka silloin, luullen jonkun hänen onnettomuuden sisaristaan tahtovan häntä loukata, alkaa säälimättömästi naapureitaan muokata. Yhtäkkiä on tappelu täydessä vauhdissa ja shaahilla on mahdottoman hauskaa.
Shaahi ei erittäin rakasta kruunun-perillistä, Tabriksen kenraalikuvernööriä, Veliadia, joka onkin ymmärryksensä puolesta huonolahjainen. Hänen vanhempi veljensä, Sel-i-Sultan, Ispahanin kenraalikuvernööri, on laittoman puolison poika, eikä hänellä sentähden ole oikeutta kruunuun. Veliad ei olekaan juuri kansan suosiossa, mutta Sel-i-Sultan on sekä kunnioitettu että pelätty, viisaan ja tarmokkaan hallituksensa tähden. Hän on syntynyt v. 1851, pieni ja paksu ja muuten isänsä näköinen. Ispahanin kuvernöörinä on hänellä melkein puolet sotaväestä komennossaan, ja on hyvin luultavaa, että hänestä tulee vaarallinen kilpailia Veliadille. Hänen likeisimmät seuralaisensa ovat enimmäkseen eurooppalaisia, hän ihailee eurooppalaisia keksintöjä ja laitoksia, ja pukeutuu mieluummin preussilaiseen univormuun, kaski päässä.
(Shaahi Nasr-ed-Din sai babeilta surmansa 1897 ja hänen jälkeensä tuliPersian hallitsiaksi shaahi Mutsoff-er-ed-Din, synt. 1853.)
Kolmas poika on tuo jo ennenmainittu sotaministeri, Neib-us-Sultaneh, jota shaahi on kunnioittanut tuolla vaarallisella arvonimellä: prinssi-hallisija. Shaahin kuolema epäilemättä antaa aihetta katkeriin sisällisiin otteluihin, jotka luultavasti päättyvät siten, että se prinsseistä, jolla on suurin sotavoima puolellansa, pääsee voitolle ja tulee kuninkaaksi ja sittemmin tappaa, tai ajaa maanpakoon veljensä. Veliadilla on kuitenkin yksi suuri etu: Venäjä on häneen enimmän mieltynyt, juuri sentähden, että hän on heikko ja yksinkertainen ja hänestä luullaan saatavan helposti ohjattava ase venäläisten valtiomiesten käsissä.
Shaahin valta on rajaton. Maan kohtalot ovat hänen käsissään ja hänen oikkujensa ohjattavina, ja yksityisenkin vaiheet riippuvat hänestä, sillä hän on kaikkien persialaisten ensimmäinen perillinen. Kun joku hänen alamaisistaan kuolee, olkoonpa hän sitte ministeri tahi käsityöläinen, on shaahilla ensin oikeus valita, mitä hän haluaa itsellensä vainajan omaisuudesta, ennenkuin jälkeenjääneet saavat vaatia oikeuksiansa. Joskus ei tarvitse rikkaan miehen kuollakaan, kun shaahi panee hänen omaisuutensa takavarikkoon; hän ei ole eläessäänkään varma omaisuudestansa. Jos esim. shaahi on tervehtimässä jotakin ministeriänsä ja sattuu näkemään parin kauniita vaaseja etehisessä, niin tarvitsee hänen vaan mennä katselemaan niitä läheltä, ja siitä tulee omistajan ymmärtää, että se merkitsee: "minä tahdon ne", Ja jos hänen katseensa jossakin salissa sattuu johonkin kauniiseen lasiruunuun katossa ja hän ihmettelee sen hienoa tekoa, niin on ruunu silmänräpäyksessä lähetettävä palatsiin. Onneton se ministeri, joka tätä tavatonta tapaa ei noudata, hän ei tule pitkäikäiseksi virassaan. On monta esimerkkiä siitä, että ministeri sangen vähäpätöisestä syystä on lähetetty kaukaiseen maakuntaan, hoitamaan mitätöntä virkaa ja shaahi on anastanut koko hänen omaisuutensa valtionrahastoon.
Shaahin valta on siis kyllä rajaton, mutta oikeastaan ministerit hallitsevat, vaikka shaahin kuitenkin tulee hyväksyä heidän päätöksensä, ennenkuin ne saavat astua voimaan. Usein allekirjoittaa hän asetuksia, joita hän ei ole lukenutkaan. Neuvonantajilla ei ole mitään vaikutusta shaahiin, joka voi millä hetkellä hyväänsä kukistaa ministeristön. Lukuunottamatta kaikkia näitä omituisuuksia ja jätteitä muinaisaasialaisista tavoista, saattaa syyllä sanoa, että Nasr-ed-Din shaahin hallitus hänen lähimpiin edelläkävijöihinsä verrattuna on erittäin ansiokas. Sydämmestään harrastaa hän maan ja kansan vaurastumista ja edistystä. Hänen molemmat eurooppalaiset matkansa varsinkin ovat avanneet hänen silmänsä huomaamaan tämän asian tärkeyttä. Enimmän harrastaa hän sotaväen uudestaan järjestämistä, uusien teitten perustamista ja pääkaupungin kaunistamista. Varsinkin Elbursissa sekä Teheranin ja Meshedin välillä on uusia teitä rakennettu. Teheranissa on kadut järjestetty, laveita puutarhoja istutettu, ja siten on tästä kurjuuden ja myrkyllisyyden pesästä tehty verrattain siedettävä olopaikka. Shaahi tahtoo maan parasta, hän tahtoo sen edistyvän sekä sisällisessä hyvinvoinnissa, että suhteissaan ulkomaisiin valtoihin, mutta hän on harrastuksissaan yksin, sillä häntä ympäröi joukko juonittelevia hovimiehiä ja onnenonkijoita, jotka ajattelevat ainoastaan omia etujaan.
Teheranissa löytyy kuitenkin mies, joka on shaahia paljon lähempänä kuin sekä ministerit että prinsit ja lähettiläät, ja se on hänen ensimmäinen henkilääkärinsä, ranskalainen tohtori Tholotsan.
Tämä mies, joka ennen oli pataljoonanlääkäri ranskalaisessa armeijassa, on palvellut shaahia 30 vuotta; tämä on todistus siitä suuresta luottamuksesta, jota hän korkealta potilaaltaan nauttii. Syystä saattaa sanoa, ettei shaahin jälestä kenelläkään ole enemmän sanottavaa Persiassa kuin t:ri Tholotsanilla, sillä hänen onnistuneet parannuskeinonsa ja leikkauksensa ovat vaikuttaneet sen, ettei shaahi enää voi olla ilman häntä, vaan tahtoo aina nähdä hänet läheisyydessään, niin ehkäpä uskoo shaahi että hänen elämänsä on t:ri Tholotsanin käsissä, ja että hänen päiviensä luku riippuu tämän tahdosta. Mutta tutkijanakin on t:ri Tholotsan paljon aikaansaanut ja hänen tieteellisiä ja kirjallisia harrastuksiaan on helppo huomata, jos käy hänen vieraanvaraisessa kodissaan Teheranissa, jossa tavallisesti löytää vanhan miehen kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään koko kasa kirjoja, papereita ja karttoja. Olen syvimmässä kiitollisuuden velassa t:ri Tholotsanille ei ainoastaan niistä hauskoista tiedoista, joita hän on persialaisista oloista minulle antanut, vaan myös niistä monista neuvoista, varoituksista ja tiedonannoista, joita sain häneltä, kun jätin Teheranin, mennäkseni etelä Persiassa kohti tuntemattomia kohtaloita, sekä suosituskirjeestänsä, joiden johdosta hänen ystävänsä Shiratsissa minun niin vierasvaraisesti vastaanottivat.
Muita Persiassa vaikutusvaltaisia eurooppalaisia tahdo mainita ainoastaan muutamia: kenraali Grasteiger Khan, eräs itävaltalainen, joka shaahin toimesta on tehnyt rohkean ja vaarallisen matkan Teheranista Balutshistanin länsirajalle, herra Brogly, saksalainen kauppias, suuren kauppahuoneen Ziegler ja kumpp. palveluksessa, everstit Felmer, Wedel, Geissler ja Gebauer, jotka kaikki menestyksellä ovat vaikuttaneet sotajoukon uudestaan järjestämisessä, joka on kohdannut vaikeimpia vastuksia, sekä ranskalainen kaivostyöinsinööri Vauvillier, joka monivuotisella, uutteralla toimellaan maan eri osissa sangen ansiokkaalla tavalla on edistänyt Persian topograafillisten ja geoloogisten olojen tuntemusta. Sittemmin on sanottava eräästä toisesta miehestä, kenraali Houtum-Shindleristä, joka on työskennellyt samalla alalla ja jonka tiedonannot ovat tehneet käänteen Persian maantiedon tuntemisessa.
Kaikille näille herroille olen suurimmassa kiitollisuuden velassa ja pidän velvollisuutenani lausua heille tässä hartaat kiitokseni.
Matka Ispahaniin.
27 p. huhtikuuta lähdin Teheranista, mutta yksinäni, kun Baki Khanov oli saanut kuumeen ja täytyi jäädä lääkärin hoidettavaksi. Hän asui pari viikkoa t:ri Hybennetin luona, ja palasi sitte Bakuun, samaa tietä kuin olimme tulleet. Mutta ennenkuin lähdemme matkalle Ispahaniin, tulee minun ehkä tehdä selkoa Persian kyytioloista.
Saattaa kulkea kahdella eri tavalla maassa, joko seuraamalla kauppakaravaania, joka melkein joka päivä lähtee Teheranista eteläisiin maakuntiin, tahi myös ratsastamalla yksin ja vaihettaa hevosia asemilla. Ensinmainitulla tavalla on monta etua: tulee paljon halvemmaksi, on turvallisempi ja vähemmän väsyttävä, mutta sitävastoin menee vähintäin kuukausi ennenkuin päästään Persian lahdelle. Jälkimmäinen kulkutapa, persiaksi "tjapari", pikaratsastus, ansainnee tarkempaa selitystä. Asemat, persiaksi "tjaparkhaneh", ovat hyvin vanhat ja rappeutuneet. Ajateltakoon neliskulmainen talo, jonka keskellä on piha hevosia ja muulia varten. Seinissä on pilttuita eläimille, keskellä pihaa on ylennys, johon on tapana asettaa satuloita ja tavaramyttyjä. Suuri portti johtaa pihaan, ja sen molemmin puolin on huoneita, tallattuine multalattioineen. Paremmat matkustajat saavat pienen huoneen portin yläpuolella, joka arolta katsottuna on matalan tornin näköinen. Tämän nimi on "balakhaneh"[16] ja on tosin varustettu oviaukoilla ja ikkunareijillä, mutta siltä puuttuu tavallisesti ovia ja akkunoita. Luonnollisesti ei ole mitään sänkyä tahi makuupaikkaa lattian yläpuolella, kukin saa asettua lattiakivelle, likaläjien ja tomun sekaan, puhumattakaan siitä uskomattomasta syöpäläisten paljoudesta, jotka eivät suinkaan tee lepoa suloiseksi. Ensi alussa oli vähemmän mieluista katsella, kuinka persialaiset, ennenkuin lähtivät yöasemastaan, riisuivat vaatteensa ja tarkasti puhdistivat ne nurkassa, päästäksensä kaikellaisista pikkuelävistä, joita sitte muut matkustajat saivat hyvänänsä pitää. Mutta tämä on välttämätöntä pahaa, johon pian tottuu.
Joka asemalla on ylipäällysmies, pari tallirenkiä ja kuusi hevosta. Ensimainitulta saapi ostaa munia, leipää ja teetä, saapa joskus kanankin, harvoin kuitenkin Persian sisämaassa. Välistä tapahtuu, ettei saa ensinkään mitään, vaan saa mennä maata syömätönnä. Vesi, jota asemilla tarjotaan, on enimmäkseen lämmintä ja likaista. Kun sitäpaitse näkee miten persialaiset juovat, käy vielä vastenmielisemmäksi käyttää tuota kaikille yhteistä astiaa. Kun he ovat juoneet, viruttavat he suutansa viimeisellä siemauksella, ja, säästääkseen vettä, purskahtavat sen takaisin astiaan. Yösijasta maksetaan kaksi kraania. Ennenkuin lähtee asemalta, täytyy maksaa seuraavan kyytivälin. Tulee aina olla tarkka tieto matkan pituudesta, sillä persialaiset ilmoittavat sen mielellään kaksi kertaa pitemmäksi saadakseen kahdenkertaisen maksun. Kyytimaksu on yksi kraani farsahista (7 km) ja välit vaihtelevat 5-8 farsahin välillä hevosesta. Mies seuraa aina muassa oppaana sekä viedäkseen hevoset takaisin lähtöasemalle. Tätä miestä sanotaan "tjapartjageriksi", ja joka asemalla saadaan uusi. Hän saa yhden kraanin juomarahaksi.
Tämmöistä kyytilaitosta "tjaparia", ei kuitenkaan ole koko Persiassa; sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi muualla kuin enimmin käytetyillä teillä ja nämät ovat: Tabriksesta Senganin ja Kasvinin kautta Teheraniin, Teheranista Simnanin ja Shahrudin kautta Meshediin, ja etelään päin Teheranista Kumin, Kashahanin ja Ispahanin kautta Shiratsiin; Kashanista Jesdiin ja Kirmaniin; Teheranista lounaaseen Hamadanin ja Kirmanshahin kautta Arabian rajalle Khanekin luona; Teheranista Demanendiin, Askiin ja Barferushiin, sekä Shahrudista Asterabadiin. Parhaat asemahuoneet ovat Kasvin—Teheran—Kum reitillä, mutta sitte ne huononevat huononemistaan, mitä lähemmäksi tullaan Persian lahtea, ja länsimaakunnissa ovat asemat sanomattoman kurjia. Shiratsin ja Busherin välillä sekä Arabian rajan sisäpuolella, jossa ei löydy asemahuoneita, saapi tyytyä karavaaniasemiin, jotka ovat, jos mahdollista, vielä epämiellyttävämmät kuin tjaparkhanet. Myös yllämainittujen teitten varsilla on karavaaniasemia, mutta lyhemmillä välimatkoilla toisistaan kuin asemahuoneet; raskaasti kuormitetut karavaanit kulkevat nim. äärettömän paljon hitaammin kuin pari yksinäistä ratsastajaa. Karavaani, olkoompa siinä sitten kameeleja tahi muuleja, kulkee päivässä harvoin enemmän kuin kaksi asemaväliä.
Useimmat Persialaiset karavaaniasemat ovat Shaahi Abbas Suuren rakennuttamat, 17 vuosisadan alussa, josta ajasta ne ovat ehtineet suuresti rappeutua. Monet ovat myös varakkaitten henkilöitten rakennuttamia, jotka tähän tarkoitukseen ovat testamentanneet omaisuutensa, estääkseen shaahin anastamasta heidän jälkeenjäänyttä omaisuuttaan. Karavaaniasema on paljon suurempi kuin tjaparkhaneh, mutta muuten jotenkin samaan tapaan rakennettu. Neliskulmainen piha on niin iso, että monta karavaania yhtaikaa mahtuu sinne. Isossa portissa on tavallisesti myymälä, jossa saa ostaa teetä, leipää ja hedelmiä, mutta matkustavaisten mukavuudesta on vielä huonommin huolta pidetty kuin kyytiasemilla. Yönsä saa nim. viettää jos jonkinlaisissa suurissa, seiniin tehdyissä komeroissa.
Koska nyt on puhe kyytioloista, lienee paikallaan myös mainita jotakin persialaisista hevosista.
Alkuperäinen persialainen hevonen on pikemmin pieni kuin iso. Ulkomuodoltaan on se vähäpätöinen, jopa ruma ja kömpelökin, mutta vahva, virma ja väsymätön. Ylhäällä vuorilla, vaarallisilla, niljakkailla poluilla, äkkijyrkkien rotkojen välissä on se tyyni ja varma kuin muuli. Se on samassa varovainen ja viisas eikä astu, ennenkuin se jalallaan koettelee epäiltävää kiveä, pysyykö se paikallaan vai luiskahtaako se. Kun se kerran on päässyt liikkeelle, juoksee se uskomattoman kauvan väsymättä ja piiskaa tarvitsematta. Persian hevoset ovat enimmäkseen tasa-astujia ja liikkuvat käydessään erittäin pehmeästi ja miellyttävästi, mutta samalla vikkelästi. Asemahevosia on sitävastoin harjoitettu juoksemaan lyhyessä ravissa joka on melkein välttämätöntäkin, kun kuljetaan kaksitoista tai viisitoista penikulmaa päivässä. Persialaiset eivät ole mitään koulutettuja ratsastajia, ei koskaan sanota, että se tahi tuo ratsastaa hyvin tai huonosti, vaan taito on siinä, että jaksaa niin kauvan kuin suinkin istua lujasti satulassa ja vahingoittua niin vähän kuin suinkin, jos hevonen sattuisi kompastumaan.
Persialainen hevosrotu on ilmanalan vaikutuksesta jakautunut kahteen haaraan: ylämaan hevonen ja alamaan hevonen. Vuorilla kasvatettu hevonen ei siedä rannikko-ilmastoa, samaten alaniaanhevonen ei viihdy vuoristossa. Busherista Shiratsiin ratsastin koko matkan samalla hevosella. Se oli kasvanut vuoristossa, ja niin kauvan kuin kuljimme Farsistanin alpeilla oli se pirteä ja vilkas, mutta tultuamme matalalle rannikolle, kävi se veltoksi ja välinpitämättömäksi.
Paitsi kotimaista hevosta, löytyy Persiassa muitakin hevosrotuja, niinkuin tuo kuuluisa arabialainen hevonen, joka tuodaan Bagdadista, ja turkmenilainen hevonen, joka tuodaan turkmenien maasta ja Khorasanista. Viimemainittu lienee hevoslajeista nopein. Kasvaneena arolla ja jo aikaisimmasta nuoruudestaan tottuneena paimentolais-elämään, kiitää se nopeasti kuin tuulen viima erämaitten halki. Sen korkeat, vahvat sääret ovat sille hyväksi avuksi. Ulkonäöltään on se sitä vastoin jotenkin ruma. Sen pitkä, hoikka, harjaton kaula kannattaa suurta, kömpelöä päätä ja rinta on hyvin litistynyt.
Tämän lyhyen hevosjutun perästä jatkamme taas kertomusta ja pitkitämme matkaamme etelään päin.
Erään persialaisen seurassa ratsastin siis ulos Teheranin eteläportista, joka kantaa shaahi Abdul-Atsimin nimeä. Tohtori Hybennet saattoi minua vaunuissa parin tunnin matkan kaupungista, jonka jälestä hän jätti hyvästi ja palasi takaisin, minä taas jatkoin matkaani kohti tuntemattomia vaiheita muinaismuistoista niin rikkaassa Farsistanissa. Teheranista etelään päin leviää silmän siintämättömiin yksitoikkoinen ja hedelmätön hiekka-aro, jossa ainoastaan siellä täällä kasvaa harvaa kuivunutta ruohoa ja ohdaketta. Vasemmalla näkyy kaukana vanhan Rageksen rauniot, läntisten rajavuorten juurella, ja edessä häämöittää kaukana kultainen kupooli. Tämän alla lepää shaahi Abdul-Atsim, ja tämän pyhänä pidetyn haudan ympärille on rakennettu savimuureilla varustettu kylä. Leveä ja tasainen tie vie Teheranista kylään, jonka nimi myös on Shaahi-Abdul-Atsim. Tällä tiellä liikkuu, varsinkin juhlapäivinä, kirjava ihmisjoukko. Ylhäisiä persialaisia, virmoilla ratsuilla, dervishejä ja jalkamatkailijoita, mutta enimmän hunnutettuja naisia, jotka avojaloin retkeilevät pyhäkköön, kaikki nämät seuraavat toisiansa katkeamattomassa jonossa Shaahi-Abdul-Atsimiin ja sieltä pois.[17] Kylään ei päästetä ketään uskotonta. Muutamia vuosia sitten uskalsi eräs ranskalainen pujahtaa vitjojen läpi, jotka sulkevat lähinnä hautaa olevat kadut, mutta vaikka hän oli puettu persialaiseksi dervishiksi, tunnettiin hän ja piestiin niin pahasti, että hän puolikuolleena laahattiin pois kylästä. Tästä rääkkäyksestä tuli hän hulluksi ja semmoisena tuotiin hän Eurooppaan. Kun olin jättänyt Kährsähr ja Hassanabad nimiset asemat, saavuimme, kuljettuamme yhä mäkisempää maata Hauts-i-Sultaniin. Hauts-i-Sultanin alapuolella on samanniminen iso järvi, jonka ympäristöt ovat eurooppalaisille jotenkin tuntemattomat; luultavaa kuitenkin on, että järven muodostavat Kara-Su ja Rud-Khane-Shur nimiset-joet, jotka alkavat vuoriharjanteilla lounaisessa Irak-Adshmissa ja juoksevat itään päin.
Mitä kauvemmaksi Teheranista etenimme, sitä autiommaksi ja tyhjemmäksi kävi tie: ainoastaan silloin tällöin sivuutimme yksinäisen ratsastajan. Pari penikulmaa Hauts-i-Sultanista etelään tapasimme karavaanin, jossa oli noin viisikymmentä Mekasta palaavaa pyhiinvaeltajaa, jotka näyttivät erinomaisen väsyneiltä, laihoilta ja nälkäisiltä. Kulkiessaan pitkät matkat erämaitten halki oli heidän kasvonsa ihan ruskeiksi paahtuneet ja vaatteet riippuivat repaleina ruumiilla. Mutta koska nämät hurskaat äskettäin olivat käyneet kaikista pyhimmässä kaupungissa ja profeetan haudalla, niin ei minun persialainen matkakumppalini voinut olla alasastumatta ja suutelemana heidän vaippansa lievettä sekä pyytämättä parin arvokkaan ukon siunausta.
29 p. aamulla saavuin viidennelle asemalle, nimeltä Mensäriäh, joka hallitsee laajaa umpilaaksoa ja jonka lähellä on tuo suuri, piirustusvihkoon ikuistettu karavaaniasema Emir-i-Su.tan, ja ehtoopäivällä saavuimme kuudennelle asemalle, Pul-i-Dellak, s.o. "parturin silta." Tähän oli pari karavaania leiriytynyt ja niitten läsnäolo antoi koko lailla eloisuutta tälle paikalle. Juuri karavaaniaseman alapuolella juoksee suuri ja leveä Kara-Su joki s.o. "musta vesi." Sen yli johtaa silta, joka suurimmaksi osaksi on kukistunut. Sillan toinen puoli on syössyt alas, josta syystä täytyy ratsastamalla kahlata yli joen, joka on jotenkin vuolas, syvä ja samea.
Kuljettuani vielä kuusi tuntia, saavuin Kum-nimiseen pyhään kaupunkiin, joka sijaitsee tasaisella arolla Rud-Khane-Kum joen luona, mikä on Kara-Sun lisäjoki. Kaupunki näyttää jo kaukaa sangen kauniilta, näkee viheriöitä kupooleja, kuusi korkeata tornia, pyhän haudan kullattu kupooli keskellä. Kum on sentähden pyhä, että "saastuttamaton" Fatima, Iman Retsan sisar, on siellä haudattuna. Ollessaan toivioretkellä Meshediin, kuoli hän Kumissa ja haudattiin sinne, josta syystä kaupunki julistettiin pyhäksi paikaksi. Sitä paitsi lepää siellä neljäsataaneljäkymmentä muuta pyhimystä, ja lukemattomat hautakivet antavat meille käsityksen niitten hurskaitten paljoudesta, jotka ovat kaukaisilta seuduilta antaneet tuoda itsensä tänne lepäämään saastuttamattoman Fatiman läheisyydessä. Kum'iin vaeltavat vuosittain tuhannet retkeilijät, varsinkin lapsettomat aviovaimot ja naimahaluiset naiset, jotka pyytävät pyhimykseltä kauneutta, onnea ja perillisiä. Samoinkuin Shaahi-Abdul-Atsimissa ei täälläkään kukaan uskoton saa lähestyä hautaa määrätyllä etäisyydellä. Professori Vámbéry on luultavasti ainoa eurooppalainen, joka on ollut Fatiman haudassa, ja hänen sinne pääsemisensä riippui siitä erinomaisesta taitavuudesta, jolla hän kantoi muhamettilaista valepukuansa. Kumarassa, nöyrässä asennossa astui hän verkalleen toivioretkeläisten seurassa marmorirappusia, joita hänen täytyi suudella, ja toivioretkeläisten virret täytyi hänen osata ulkoa ettei joutuisi ilmi. Hän kertoo että arkkua ympäröi hopea-aita ja että sitä peittää kallis matto, jota vaan kerran vuodessa nostetaan.
Kun on ratsastanut Kumin laveitten basaarien läpi, tullaan taas kiviperäiselle tielle, joka vähitellen tekee nousua Kashaniin asti. Tämä kaupunki, jossa on 70,000 asukasta, on kuuluisa teollisuudestaan ja vilkkaasta kaupastaan. Kashanista tullee ehkä tulevaisuudessa sangen tärkeä paikka, ollen kahden ehdoitetun, sangen tärkeän rautatielinjan leikkauskohtana, nim. osaksi sen, joka Tabriksen on Jesdin kautta aiottu yhdistämään Eurooppaa Intian kanssa, osaksi sen, joka Teheranista tulee kulkemaan halki maan Persian lahden rannikolle. Kashanissa on pieni tulen-palvelijain eli guebrien asutus. Tämän ikivanhan uskonnon tunnustajien varsinainen pääpesä on Jesdin ja Kirmanin kaupungit. Edellisessä nousee niitten luku 6,500 ja jälkimäisessä 1,500, ja koko Persiassa löytynee niitä 8,500. Tulen palvelijat ovat suurimmaksi osaisi kauppiaita ja teollisuudenharjoittajia, mutta muhamettilaiset persialaiset sortavat heitä kovasti. Niinpä he eivät esim. saa käydä samalla tavalla puettuina kuin nämät viimemainitut[18] eivätkä saa ratsastaa hevosilla, vaan ainoastaan aaseilla.
Kashanin lakeus saa vetensä Kuhrudin vuorelta. Siellä on kahden kallion välillä sulku, jota persiaksi sanotaan Boend-i-Kuhrud, eli "vuorvirran sulku." Tämä sulku, jonka shaahi Abbas rakensi pakottamaan veden virtaamaan kohti Kashan-lakeutta, muodostaa pienen erittäin viehättävän järven. Sulun yli syöksyy 40 metrin korkuinen vesiputous alas laaksoon. Samankaltaisia sulkuja löytyy muissakin paikoin Persiassa ja tohtori Polak sanoo, että voitaisiin saada koko Teheranin lakeus hedelmälliseksi sulkemalla jonkun solan Elbursissa.
Boend-i-Kuhrud näytti erittäin kauniilta iltahämärässä. Ei pieninkään tuulenhenki väräyttänyt sen pintaa, joka selvään kuvasti vuorten rosuisia kylkiä. Pysähdyin tähän hetkeksi, osaksi nauttimaan kauniista näköalasta, osaksi lepäyttämään uupuneita hevosia. Kaikki hevoset Kashanin tjaparkhanehilla olivat nim. jo kerran samana päivänä kulkeneet Kuhrudista edestakaisin ja kun lähdimme edelliseltä paikalta, oli minulle annettu erinomaisen kurja hevonen, kun sitä vastoin opastava persialainen oli saanut paljon paremman. Huomasin pian tämän kepposen ja vaihdoin hänen kanssaan hevosta. Muutaman tunnin matkan perästä näimme, että tuo huonompi hevonen oli ihan menehtymäisillään väsymyksestä, josta syystä mies astui alas ja rupesi kävelemään. Tultuamme ylös äkkijyrkille vuoripoluille laski uupunut hevonen monasti maata, mutta mies piiskasi ja löi sitä niin rautavitjalla, että veri tippui sen silmäkoloista. Sivumennen tahdon mainita, että kaikilla persialaisilla on yhteistä se, että he mitä raaimmalla tavalla kohtelevat kotieläimiä; ja kuitenkin nämät tekevät työnsä sillä välin kun heidän ankarat herransa laiskottelevat ja vetelehtivät. Meidän täytyi nyt vähän väliä pysähtyä levähtämään, mutta kun oli jo iltaa paljon kulunut ja alkoi käydä hyvin pimeäksi, jätin seuralaiseni ja jatkoin yksinäni matkaa Kuhrudia kohti. Neljä tuntia ratsastin kapeita vaarallisia polkuja pilkkopimeässä, jota vaan silloin tällöin leimuavat salamat valaisivat. Hevonen pysähtyi monta kertaa. Luulin jo eksyneeni, ja väsyneenä kun olin, aioin juuri seisahtua, sitoa hevosen puuhun kiinni ja maata taivasalla, kun näin kaukana valkean loistavan; otaksuin että se oli Kuhrudin asema, mutta lähemmäksi tultuani, huomasin valon tulevan eräästä paimentolaisteltasta. Ratsastin lähemmä telttaa ja huusin ihmisiä. Sieltä ei kukaan vastannut, mutta tuon tuostakin näkyi varjoja teltankankaaseen kuvastuvan. Kun olin vielä kerran huutanut ja vielä kerran turhaan odottanut vastausta, astuin ratsulta alas, sidoin sen erääseen telttatankoon, kiskasin teltanoven auki ja kysyin tietä Kuhrudiin. Paimentolaisten mielestä oli tämä jotenkin hävytöntä, ja he toruivat siitä, etteivät saaneet yörauhaa, mutta selitettyäni, että olin "frengi", joka oli kulkenut eksyksiin, tuli vanha ukko ulos ja saattoi minut alas tielle. Siellä hän osoitti Kuhrudia päin ja katosi sitten pimeyteen. Tie, jota nyt ratsastin, oli oikeastaan joenuoma, jossa oli noin 30 sm vettä ja sen molemmin puolin oli tiheä oliivimetsä. Kun olin pari tuntia näin ratsastanut, tuli vihdoinkin suuri ränstynyt talo näkyviin. Hevonen, joka tunsi oloja, meni portin eteen. Tämä oli Kuhrudin tjaparkhaneh. Olin hyvin väsynyt ja nälissäni, mutta olinkin ratsastanut viisitoista tuntia. Maistuikin sentähden erinomaisen hyvältä saada lasillisen lämmintä teetä, muutaman munan ja palasen leipää, sekä aterian perästä saada polttaa piipun tuoksuavaa persialaista tupakkaa, mutta parasta kaikesta oli saada oikaista itsensä kivilattialle, satula päänalukseksi ja muutamaksi tunniksi unohtaa päivän vaivat. Aamuyöstä tuli vihdoinkin persialainen oppaani, joka oli saanut kävellä koko matkan ja ajaa väsymyksestä puolikuollutta hevoskonia.
Kuhrud on jotenkin suuri kylä, jossa on matalia savihuoneita ja risumökkejä, jotka sijaitsevat pitkin vuoren rinteitä. Yltympäri on laajoja puutarhoja ja ruohonurmikoita, jotka levittävät mieluisan ja raittiin tuoksun. Lunta oli vielä korkeimmilla vuorenharjuilla, jotka paikoittain olivat 6-7 tuh. metrin korkuisia. Englantilais-intialaisen sähkölennätinlinjan korkein asema Persiassa onkin juuri Kuhrudin kylän vieressä korkealla. Niinkuin tunnettu, kulkee englantilainen sähkölennätinlinja koko Persian poikki, Tabriksesta Teheranin, Ispahanin ja Shiratsin kautta Busheriin. Silmäys kartalle näyttää tämän tien olevan hyvin mutkaisen, mutta välttämätöntä on, että sähkölennätinlanka seuraa suurta karavaanitietä, jotta sitä olisi helpompi tarkastaa ja korjata ja jotta virkamiehet helpommin pääsisivät kulkemaan asemiensa välillä. Linjalla on kolme lankaa, joista yksi vie sähkösanomat suoraan Lontoosta Kalkuttaan; toinen on yhteydessä maailman muitten sähkölennätin-lankojen kanssa, ja kolmas vie paikallissähkösanomia asemien välillä. Langat riippuvat rautaisissa putkitolpissa. Virkamiehenä oleminen persialaisella sähkösanoma-asemalla mahtaa olla erinomaisen surkea ja yksitoikkoinen toimi. Muutamalla sähkösanomavirkamiehellä on perheensä muassaan tässä vieraassa maassa, ja kun täällä voidaan elää hyvin helpolla, laskevat he, että he vuosien kuluttua saattavat tulla takaisin Englantiin ja elää siellä säästöistään.
Tämä Kuhrudin vuori on unhoittumattoman ihana seutu. Raittiit tuulahdukset virvoittavat helteiseen, tomuiseen erämaailmaan tottunutta matkustajaa ja komeat, jylhät vuoret, joita jatkuu aina siintävään kaukaisuuteen, hurmaavat hänen silmänsä lukemattomilla värivivahduksillaan. Kristallikirkkaita puroja syöksyy alas laaksojen läpi ja nostattavat maasta jotenkin tuoreen vihannuuden. Etelärinteellä sijaitsee Soh-niminen kylä, mutta Bideshkin luona jouduin taas alas tasaiselle hiekka-arolle, joka leviää etelään päin Murshakan ja Grats kylien ohi Ispahaniin asti. Siinä kasvaa eräs ohdakelaji, jota persialaiset kokoovat, kuivaavat ja käyttävät polttoaineena. Mitä etelämpään tullaan, sitä vilkkaammaksi käy liike ja vihdoin näkyy tuolla kaukana suuri kaupunki kupooleineen, minareetteineen, oikean puutarhametsikön sisällä: se on Ispahan, valtakunnan entinen pääkaupunki.