Matka Kaspianmeren rannalle.
Olen tosin kauvan väsyttänyt lukijaa kertomalla alituisesti samanlaisesta matkustustavasta auringonnousunmaassa, mutta kun meillä vain on jälellä hiukan yli kaksikymmentä ruotsinpeninkulmaa niin suuresti ikävöimälleni Kaspianmerelle, ja kun matka sinne käy läpi erään maan hauskimmista laaksoista, niin toivon saavani anteeksi, joskin vielä kerran pyydän lukijaa seuraamaan minua ratsastusretkelle kautta aavikkojen ja vuoriseutujen.
Perjantaina heinäkuun 9 päivänä löi lähdön ja eron hetki. Kello 1 olimme molemmat t:ri Hybennet ja minä matkaan valmiina, hän seuratakseen kuningasten kuningasta kolmikuukautisella huvimatkalla Elbursilla, minä palatakseni Europaan. Jätin sentähden hyvästi tuon rakastettavan lääkärin ja hänen vaimonsa, kiittäen heitä minulle osoittamastaan erinomaisesta vieraanvaraisuudesta, ja liikutettuina erosimme, kun postimies tuli hevosineen, ja minä nousin satulaan vielä viimeisen kerran ratsastaakseni läpi tuon raittiista sireeneistä ja tuoksuvista ruusuista täynnä olevan, pienen, soman puutarhan. Kuljimme tohtori Tholozansin asunnon ohi, ratsastimme meidanin yli ja pohjoisen kaupunginportin läpi, käännymme sitten itäänpäin, kuljimme sitten aivan läheltä Daoshan Tepen linnan ohi, jossa shaahin leijonat ja tiikerit ovat, ja ennen pitkää oli tuo suuri kaupunki takanamme, kietoutuneena auringonsavun läpäisemättömään huntuun. Vielä näkyi muutamia kupooleja ja pohjoisen portin koristeltu torni, mutta pian häipyivät nämätkin näköpiiristä, ja Teheran ihanuuksineen ja rikkauksineen, saastoineen, köyhyyksineen ja kurjuuksineen oli mielessäni vain muistojen maailmana.
Mies, joka minua seurasi, oli kotoisin Barferushista:[52] ja aikoi hän nyt palata tähän kaupunkiin; sattuma oli saattanut hänet seuralaisekseni. Koko matkalla Teheranin ja Meshed-i-Särin välillä käytin samaa hevosta, aivan kuten Reshtin ja Kasvinin välillä.
Pari tuntia kestää ratsastus vielä Teheranin tasangon poikki, joka on hyvin hiekkainen ja sorainen. Tie on huonosti hoidettu, täynnä kiviä ja mätäneviä raatoja. Vastaan tulee yksi ja toinen kauppakaravaani. Ilma on helteinen ja autero antaa vuorille punakellertävän, polttavan värivivahduksen. Demavendistä ei näy jälkeäkään. Kello 4 sivuutimme Surshäsarin, joka on pieni linna karavaanikartanoineen. Täällä alkaa penger kohota, niin vähitellen tullaan vuorelle ja tie tulee yhä kivisemmäksi ja mutkikkaammaksi. Pian saavumme kivisillalle, joka viiden holvikaaren kannattamana johtaa kirkkaan puron yli, minkä toisella puolella pienempi ylänkömaa levenee vuorien väliin. Näissä esiintyy toisin paikoin mitä rikkain värikomeus. Muutamat ovat tulipunaisia, toisien läpi kulkee kohtisuoria käytäviä, jotka väriltään ovat vaalean vihreitä. Pian pilkistää vuorien välistä Demavendin kartio. Kello 7 saavuimme Rudshaneh Tjandjerudiin, hauskaan ja suhteellisesti siistiin tjaparshanehiin.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa tietä myöten, joka kulkee erästä syvää ja kapeaa laaksonuomaa pitkin. Vuoren alemmat osat ovat täällä peitetyt multakerroksella, joka antaa ravintoa niukalle kasvullisuudelle, minkä muodostavat yksinäiset ruohomättäät ja kalseat, piikkiset kasvit. Silloin tällöin tulee vastaan ratsumiehiä ja jalankävijöitä, sekä sangen usein muulikaravaaneja, jotka pääkaupunkiin kuljettavat pelto-aineita Masenderanin metsistä. Hiukan matkaa Tjadjerudista kuljimme kylien Kähmär ja Hasseläck ohi, ja kello puoli kymmenen saavuimme karavaanikartanoon Bomähän, jota öljypuulehto ympäröi. Kylien Rudehän ja Ah toisella puolella lähestytään yhä lähemmäksi Demavendin rinteitä, ja kulku on toisinaan niin vaikeata, että täytyy käydä jalkaisin. Tie kiemurtelee sinne tänne ylös pitkin vuoren sivuja ja on hyvin kivinen ja nuljakas. Muutamassa kohden makasi poikki puolin tietä kuoleva aasi ja katseli meitä elottomin katsein, epäilemättä toivoen pian pääsevänsä parempaan maailmaan, missä ei ole jyrkkiä mäkiä, raskaita taakkoja, piiskoja ja julmia ajajia.
Tie, joka siellä täällä on muurien varassa ja joka on varustettu kivisillä välilaipioilla, johtaa pian huimaaviin korkeuksiin, mistä on mitä ihanin näkö-ala seutuun. Se on kivettynyt jättiläismeri jättiläsmoisine laineineen; suuret pelto-alat tuolla alaalla laaksojen pohjukoissa kutistuvat pieniksi vihertäviksi pilkuiksi. Vuorella on kasvullisuus yhä edelleen heikkoa; ainoastaan jokien laaksoissa saattaa nähdä rehevämpää kasvullisuutta. Täälläkin kohtasin kaksi pienempää karavaania, jotka kuljettivat ruumiita niiden viimeiseen lepokaupunkiin Kumiin eli Kerbelaan.
Kello 4 tulimme muutamaan laakson rotkoon, joka oli niin kapea että sen pohjalla virtaava pieni puro tuskin jätti tielle tilaa. Puro, jonka liituvalkoiselta nauhalta näyttävä alkujuoksu syöksyi pilvien peitossa olevalta vuorenhuipulta, virtaa pohjoista kohden. Olemme niinmuodoin kulkeneet Kaspianmeren ja aavikkojen välisen vedenjakajan ohi. Laaksossa oli vielä lumikinoksia, ja jota korkeammalle noustiin, sitä kylmempää tuli. Samalla puhalsi kylmä tuuli, joka, yltyen kaksinkertaiseksi voimaltaan tuossa kapeassa kulkuväylässä, oli aivan vastainen meille. Tämä ilmaus, jonka myöskin saattaa havaita Sefid Rudin laaksokäytävässä, riippuu siitä, että mereltä puhaltava pohjatuuli nousee pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, jonka kukkuloille se jättää runsaan kosteuspitoisuutensa, joka sitten kokoontuen pieniksi puroiksi ja jokiloiksi palaa takaisin mereen. Taasen nousimme vapaammille seuduille, ja kylmyys tuli nyt niin tuntuvaksi, että halusta pani päällensä sen vähän, mitä oli mukana. Näky oli vieläkin suuremmoisempi, vieläpä vaikuttava. Alaalla syvyyksissä liitelivät valkoiset pilvet tuulen kiidättäminä huimaavaa vauhtia ja mukautuen laakson mutkiin. Hämärässä olivat ne yöllisten kummitusten ja peikkojen kaltaisia, jotka toisinaan vainosivat raivokkaammassa paossa. Usein ratsastimme aivan jäätävän kylmien pilvien läpi. Mahtavat kotkat leijailivat liikkumattomin siivin kaukana jalkojemme alapuolella.
Kello 6 saavuimme selittämättömän kehnolle Pullörin pysäyspaikalle, johon jo kaksi arabialaista oli ennen meitä asettunut asumaan. He matkustelivat kauppa-asioissa, olivat asuneet 20 vuotta Jerusalemissa, mihin he nyt palasivat Bagdadin kautta — pieni, soma matka!
Tämä mähmashane, eli majatalo, oli, kuten sanon, erittäin puutteellinen, seinät olivat osaksi lohkeilleet, portissa ei ollut mitään ovi-puoliskoita eikä ikkunoissa mitään luukkuja, niin että tuuli puhalsi huoneisiin ja jääti luita ja ytimiä. Keskellä yötä tuli viisi ratsastajaa, jotka myöskin halusivat asuntoa. He sitoivat hevosensa kiinni ulkopuolelle, astuivat itse jo täynnä olevaan huoneeseen, missä he kiipesivät ylitsemme ja sotkivat meitä raukkoja, jotka makasimme nukkumassa laattialla. Nyt tuli tupaan elämää, eikä ollut enää puhettakaan mistään unesta sinä yönä, sillä sotilaat sytyttivät keskelle laattiaa suuren tulen, jonka ympärille he asettautuivat, joivat teetä ja polttivat kaliania aina melkein aamunkoittoon asti, jolloin jälleen lähtivät matkalle.
Kello 7 ratsastimme mekin. Ilma oli kylmä ja kostea; tuulemista yhä kesti. Kosteuden takia, joka kostutti maan läpikotaisin, menestyi täällä ylhäällä sangen rehevä kasvullisuus. Syvällä alaalla vieläkin pilvien peittämässä laaksossa virtasi pieni joki, jonka kohina selvästi kuului ylös luoksemme, vaikka se itse oli näkymättömissä. Pian saavuimme sen juoksun varrelle, joka toisinaan leveni koko laaksonpohjan leveydelle, toisinaan supistettiin kalliomöhkäleiden väliin, toisinaan taas katosi syvään halkeamaan. Monen monituisissa paikoissa kuljimme sen yli pieniksi hävinneitä siltoja myöten.
Samoin kuin läntisellä Elbursillakin saattoi täälläkin havaita kallioita, jotka väriltään olivat tulipunaisia, merkkinä raudan eli kuparin olopaikasta. Nyt oli Demavendin kartio aivan vasemmalla puolellamme, sillä me ratsastimme vuoren itäisillä rinteillä, mutta tähän aikaan päivästä oli vuorenhuippu vielä läpinäkymättömien pilvien ympäröimänä. Kello 9 kuljimme Askin kylän ohi, joka oli tien oikealla puolen syvällä jalkojemme alapuolella, missä eräs pitkämäinen ja poikittainen laakso risteytyivät keskenään. Lintuperspektiivissä katsottuna näytti se sangen somalta, ollessaan siellä öljypuu- ja sypressimetsässä vuorien väliin likistettynä. Tuo pieni puro juoksi kylän läpi ja kostutti sen peltotilkkuja. Hiukan matkaa Askista, lähellä toisiansa, ovat kylät Rähnä, Nävär, Ahnä ja Mong, kaikki runsaiden istutuksien, hedelmäpuiden, saksanpähkinäpuiden ja poppelien ympäröiminä.
Noin sadan jalan korkeudella maasta näkyi muutamassa kallioseinässä hakattuina pyöreitä ja neliskulmaisia koloja. Seuraajani kertoi, että nämät olivat hautoja, ja että täytyi antaa laskea itsensä köydellä alas kallion huipulta, jotta voisi päästä niihin. Useissa muissa paikoissa huomasimme samallaisia hautoja.
Tie kulkee edelleen Demavendin rinteitä pitkin, ja oikealla puolen on pohjaton syvyys. Toisin paikoin on ratsastus aivan hengen vaarallista. Milloin kukistuu tie itse jyrkänteellä kapeaksi jalkakäytäväksi, milloin on se kokonaan peittynyt sorakasaan, milloin roikkuu melkoisen suuri vuorenmöhkäle ratsastajan pään yläpuolella, uhaten musertaa hänet. Muutamien tuntien kuluttua tulimme taas ahtaaseen vuorensolaan, jonka vasemmanpuolisessa kallioseinässä näkyi vereksellä päivämäärällä varustettu korkokuva. Se kuvasi näet shaahi Nasr-ed-Diniä ratsain, etupuolelta katsoen; hänen oikealla ja vasemmalla puolella seisoi kuusi ministeriä. Kuviot ovat kolme jalkaa korkeat ja taulua ympäröi kirjoituksella varustettu kehys. Jokaisen kuvan yläpuolella on nimi ja arvo. Nars-ed-Dinkin on siten, samoinkuin edeltäjänsäkin, Cyrus, Darius ja Xerxes, hämärässä muinaisuudessa, tahtonut tällä tavalla ikuistaa nimensä ja kuvansa.
Kun on päästy pois tuosta kapeasta rotkosta, kuljetaan Shangullahin, Baijonin ja Kahrun kylien ohi. Kello 6 saavuimme Pandjabin pysäyspaikalle, joka oli kuitenkin kehnompi kuin edellisen yön majapaikka. Pysäystalon muodosti neljä kuutiometriä suuri olkikatto, joka nojasi neljään tolppaan. Paljas maa oli laattiana, ja tässä pulskeassa vierashuoneessa vietettiin tuo jokseenkin kylmä yö.
Ennenkuin poistumme liian kauvaksi Demavendistä, tahdon mainita muutamia sanoja tästä huvittavasta vuoresta, joka on korkein Persiassa.
Demavend on 5,630 metriä korkea, 2,000 metriä korkeampi kuin sitä ympäröivät Elbursvuorijakson osat, se kohoaa 100,000 kuutiokilometrin suuruisen näkö-alan yli, se näkyy Kaspianmerelle 30 ruotsinpeninkulmaa matkalla rannasta, sekä näkee sen myöskin kirkkaalla ilmalla Kuhrudin vuorelta. Se on tulivuori ja on siis muodostunut eruptiivista vuorilajeista ja tuhkasta, ympäröivien vuorien ollessa sedimentäristä ja kalkintapaisista muodostuksista. Nykyisen kartion ympärillä on puoliympyrän muotoinen somma. Ei ole luultavaa, että Demavendillä on ollut historiassa mainittuna aikana mitään tulenpurkausta, mutta vielä voi nähdä höyrypilviä, jotka sieltä täältä aukonseinämän halkeamista ulos tunkeutuvat. T:ri Radde, jonka Bakussa tapasin väitti tulivuoren vielä olevan kuuman ja tämän olevan syynä, että siinä ikuinen lumenraja on merenpinnasta korkeammalla, kuin muuten olisi laita.
Demavend, eli Divbend, merkitsee Divsin eli paholaisen asuinpaikkaa. Vuori on, persialaisen kansantarun mukaan, entisien sankarin urotöiden suurellisin näyttämö. Täällä elivät kuningas Djemshid ja palevani Rustam ja täällä kytki kuningas Feridun tuon ilkeän Zohakin vuoren sisään kiinni, missä hän vielä istuu ja ravistelee irti päästäksensä ja siitä syntyy maanjäristyksiä. Vuoren salaisiin saleihin on koottuina suunnattomia rikkauksia, mutta niiden luokse ei voi päästä, sillä niitä vartioivat kaksipäiset, myrkylliset käärmeet. Sitä paitsi on tie sinne ylös sanomattoman pitkä — persialaiset sanovat olevan kolme à neljä peninkulmaa — ja näin ollen ei ole ihmeellistä, että he jättävät sikseen kaikki vuorelle nousut.
Otan tässä vapauden sovittaa tähän väliin erään persialaisen sankaritarun, jonka näyttämönä osaksi on juuri monen ylistämä Demavend. Satu, joka vielä kaikuu kansan suusta, on saatu Abulkasim Firdusin[53] Shahnamehistä, eli kuningastenkirjasta, jonka ranskaksi on kääntänyt prof. Mohl. Hänen käännöksestään lyhennys on seuraava kertomus.
Satu Zohakista ja Feridunista — persialainen sankarirunoelma.
Oli kerran mahtava kuningas, jonka nimi oli Mardas. Hän oli oikeamielinen, jaloluontoinen ja jumalaa pelkääväinen. Köyhille lahjoitti hän raavaita ja ruokaa. Hänen poikansa, Zohak, oli rohkea ja kunnianhimoinen, ja kutsuttiin häntä Peiveraspiksi, joka nimi pelevien kielellä merkitsee "kymmenentuhatta", sillä Zohakilla oli kymmenentuhatta arabialaista hevosta varustuksineen ja kultaiset satulavaipat. Öin päivin ratsasti hän hevosillaan tullakseen voimakkaaksi ja taitavaksi ratsastajaksi.
Eräänä päivänä tuli Ahriman paha henki, hurskaan miehen valepuvussa, Zohakin linnaan, astui ruhtinaan luo, ja sanoi: "jos vannot noudattavasi minun neuvojani, niin opetan sinulle, mitä ei kukaan muu tiedä, opetan sinulle totuuden ja tien valtaan ja kunniaan." Zohak vannoi tottelevansa, ja Ahriman pakoitti hänet kaivamaan haudan, joka peitettiin ruohoilla ja oksilla, puutarhassa, missä kuningas Mardas joka aamu ennen auringon nousua rukoili yksinäisyydessä. Kun kuningas seuraavana aamuna tavallisuuden mukaan meni sinne, astui hän hautaan ja kuoli. Mutta Ahriman mietti uusia kavalia juonia Zohakia vastaan. Hän pukeutui kokiksi ja esitti itsensä ruhtinaalle taitavimpana tässä ammatissa koko maan päällä. Zohak otti iloisena hänet palvelukseensa, ja hänen mieltymyksensä lisääntyi, kun Ahriman eräällä ruokalajilla, joka oli munanruskuvaisista valmistettu, tuotti hänelle lujan terveyden ja voimia. Toinen ruokalaji, valmistettu hopeafasaaneista ja peltokanoista, ihastutti häntä niin, että hän sanoi Ahrimanille: "pyydä minulta, mitä tahdot, ja olet saava sen." Ahriman vastasi: "en halua pyytää sinulta muuta, kuin saada suudella olkapäätäsi." Kun hän sai sen luvan, suuteli hän Zohakin molempia olkapäitä ja katosi maan päältä. Mutta, oi ihmettä, ruhtinaan olkapäistä kasvoi silloin silmänräpäyksessä kaksi mustaa käärmettä, jotka kiertäytyivät hänen päänsä ympäri ja kiemurtelivat kaikille suunnille. Zohak kauhistui, otti väkipuukkonsa ja katkoi ne, mutta heti kasvoi niiden sijaan kaksi muuta, vielä suurempaa käärmettä. Ruhtinas kutsui silloin oppineet kaikista valtakuntansa osista ja kysyi heiltä parannusta ja lääkkeitä lumousta vastaan. He yrittivät kukin vuoronsa perään kaikenlaisilla manauksilla ja salaperäisillä sanoilla, mutta ei mikään auttanut. Vihdoinkin saapui ruhtinaan linnaan kuuluisa lääkäri, joka sanoi tietävänsä keinon kääärmeiden poistamiseen. Hän sanoi: "älä katkaise niitä, niin kauvan kun näet niissä hitusenkin eloa. Kesytä ne, ja jos joka päivä ruokit niitä ihmis-aivoilla, niin ne vihdoinkin kuolevat". Se oli Ahriman, joka uudessa valepuvussa antoi tämän ilkeän neuvon, perin pohjin hävittääksensä ihmiset maan päältä.
Sillä aikaa varustautui Zohak suurelle sotaretkelle. Hän tunkeutui kuningas Djemshidin maahan, valloitti hänen valtakuntansa ja otti vangiksi kuninkaan, joka sahattiin palasiksi useaan osaan. Djemshidin molemmat tyttäret, "kauniit kuin täysikuu", teki hän orjattarikseen. Heidän nimensä oli Shehrinaz ja Arnewas, ja Zohak opetti heille kaikellaisia konsteja, sekä kasvatti heidät velhoiksi ja murhapolttajiksi.
Kaiken aikaa tarvitsi Zohakin molempien käärmeiden päivittäin kunkin saada ihmis-aivonsa. Mutta Zohakin valtakunnassa oli kaksi porsilaista, jotka suostuivat joka päivä pelastamaan yhden niistä, jotka olivat aijotut käärmeiden ruu'aksi. Irmail, hurskas, ja Guirmail, kirkaskatseinen, niin kuuluivat heidän nimensä, menivät kuningas Zohakin keittiöön palvelukseen. Kun heidän piti valmistaa tavanmukainen ruokalaji, ottivat he toisten ihmis-aivojen sijaan lampaan-aivot, ja pelastivat siten joka päivä yhden uhrin, joka sai käskyn kiireimmiten ja kaikessa hiljaisuudessa paeta aavikolle vainoa välttääkseen. Pian kasvoi pelastettujen luku useammaksi sadaksi; he kokoontuivat yhteen ja muodostivat kansakunnan, joka kuljeskeli pitkin erämaissa ja vuorilla. "Näistä", sanoo Firdusi, "polveutuu kurdein suku, jolla ei ole mitään pysyväistä kaupunkia, joiden huoneina on teltti, kansa, jonka sydämessä ei ole mitään Jumalan pelkoa."
Eräänä yönä, nukkuessaan haaremissaan näki Zohak unta. Hän näki kolme, kuninkaallista sukuperää olevaa, sotilasta seisovan edessään. Kaksi oli ijäkästä, mutta heidän keskellään seisoi nuorukainen, jonka ruumiin muoto oli sypressin kaltainen ja jonka kasvonpiirteistä kuvastui kuninkaallinen ylevyys. Kädessään piti hän härän päätä kuvaavaa sotanuijaa. Hän astui Zohakin eteen ja löi häntä otsaan sotanuijalla. Sitten kietoi hän hänet nahkahihnoihin, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja pani ikeen hänen kaulaansa, jonka jälkeen hän vei hänet Demavendiin. Juuri silloin heräsi Zohak unestaan ja huusi kauhealla äänellä, mikä kaikui linnan saleissa, niin että sen sata patsasta tärisi. Peljästyneenä heräsi Arnewas ja kysyi kuninkaalta, mitä hän uneksi. Kun hän oli tämän kertonut, neuvoi hän häntä kutsumaan kokoon valtakunnan oppineet ja tietäjät ja kysymään heiltä unen merkitystä. Ei kukaan oppineista rohjennut kuitenkaan sitä selittää; vasta kolmantena päivänä ilmestyi eräs kuuluisa tietäjä nimeltä Zirek ja ilmoitti kuninkaalle tapahtuvasta onnettomuuskohtalosta. Zohak tuli varsin vihaiseksi ja kauhistui ja kysyi tietäjältä, minkätähden kaikki tämä paha tulisi häntä kohtaamaan. Zirek vastasi: "jos olisit viisas, niin ymmärtäisit, ettei rankaisematta tehdä vääryyttä. Nuorukaisen isä on sinun kätesi kautta kuoleva, ja suru siitä täyttää hänen sydämensä vihalla sinua kohtaan. Jalosukuisen lehmänkin, joka on oleva hänen imettäjänsä, sinä tapat ja sentähden kohottaa nuorukainen sinua kohden sotanuijansa." Samassa katosi Zirek, mutta Zohak etsi koko maan löytääksensä nuorukaisen.
Samaan aikaan oli Iranissa mies nimeltä Abtin, jonka vaimo, Firanek, synnytti hänelle pojan, joka sai nimen Feridun. Vähän sen jälkeen tappoivat Zohakin vakoojat Abtinin, ja Firanek, joka pelkäsi saman kohtalon kohtaavan poikaa, etsi puutarhan ja linnan, missä tuo ihmeellinen lehmä Purmajeh, asui. Tällä lehmällä oli muun muassa se ominaisuus, että kaikki karvat hänen ruumiissaan olivat eriväriset. Feridun asui jonkun aikaa linnassa ja eli lehmän maidolla. Kun hänen äitinsä arveli, että Purmajehin puutarha ei enää ollut tarpeeksi varma turvapaikka, muutti hän Feridunin Elbursvuorelle, jossa hän uskottiin erään hurskaan ukon huostaan. Vähän sen jälkeen tulivat Zohakin joukot Purmajehin puutarhaan, tappoivat lehmän ja hävittivät linnan.
Kun Feridun oli kuudentoistavuotias, tuli hän pois Elbursilta, etsi äitinsä ja kyseli häneltä sukuperäänsä ja isänsä kohtaloa. Fiantek kertoi, miten Zohak oli tappanut Abtinin, että tämän aivot saataisiin käärmeiden ravinnoksi, sekä että kuningas oli antanut tappaa Purmajeh-lehmän ja hävittänyt linnan. Silloin Feridun vannoi kostavansa ja sanoi: "leijona ei valppeudu ennenkuin se on koitellut voimiansa."
Sillä aikaa oli Zohak kutsunut kokoon ministerinsä neuvottelemaan sotajoukkojen lisäämisestä ja keinoista kaksinkertaisella innolla etsiä Feridunia. Silloin tuli keskelle neuvottelevia eräs seppä, jonka nimi oli Kaweh. Hän kiirehti kuninkaan luo, pyysi armoa pojallensa ja hyvitystä kuudestatoista muusta, jotka kaikki olivat tapetut käärmeiden takia. Kun Kaweh vastineeksi sai ylenkatsetta, syöksyi hän ulos linnasta puotiloihin, missä hän kova-äänisesti kertoi hänelle tapahtuneesta vääryydestä. Ennen pitkää kokosi hän ympärilleen lukuisan joukon miehiä, jotka olivat halukkaat häntä seuraamaan, ja näiden kanssa lähti hän Feridunin luo. Kaweh kehoitti nuorukaista varustautumaan ja nyt ryhtymään sotaan tuota raivoa Zohakia vastaan. Feridun laittautui kuntoon, otti äidiltänsä jäähyväiset ja antoi eräässä puodissa tehdä nuijan, joka oli härän pään muotoinen. Sitte nousi hän urhoineen ratsaille ja ratsasti Zohakin pääkaupunkia kohden. Kun ensimmäisenä yönä asettuivat leiriin, kävi Feridunin luona paratiisista enkeli, joka opetti hänelle loihtutemppuja. Sitten asettui hän erään kallion juurelle. Hänen molemmat veljensä, jotka kadehtivat häntä ja tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen tappaaksensa hänet, nousivat vuorille ja vierittivät sen huipulta alas mahdottoman suuren kivimöhkäleen. Kun Feridun kuuli sen kolinan, turvautui hän saamaansa loihtuvoimaan, sillä seurauksella että kivimöhkäle hajosi aivan teltin edustalla tomupilveksi.
Sen jälkeen jatkettiin matkaa, ja pian saavuttiin Tigriksen rannoille ja Bagdatin luo. Kun Feridun täällä huusi venemiehille, että tulivat noutamaan heitä joen yli, kieltäytyivät nämät itsepäisesti, ja sanoivat, että kalifi oli kieltänyt heidän päästämästä yli ketään, jolla ei ollut erityinen lupa häneltä. Silloin Feridun vihastui, kannusti hevostaan, syöksyi virtaan ja saapui urhoineen onnellisesti toiselle rannalle. Täällä he näkivät Zohakin linnan, "loistavan kuin Jupitertähti ja niin korkean, että sen muurit ulottuivat aina Saturnukseen asti." Vartiat tapettiin ja tunkeuduttiin linnaan.
Kun Feridun sai nähdä Djemshidin molemmat tyttäret, meni hän heidän luoksensa ja istuutui heidän viereensä. Kenderev, yksi Zohakin ushollisimpia palvelijoita, huomasi tämän, riensi nuolen nopeudella hallitsiansa luo, joka, peläten unen käyvän toteen, oli vetäytynyt takaisin Hindustaniin. Kenderev kertoi, että muuan nuori ruhtinas oli anastanut linnan ja noussut Zohakin kulta-istuimelle, että hänen rinnallaan kulki kaksi vanhempaa miestä, ja että hän itse oli varustettu sotanuijalla, joka kuvasi härän päätä. Zohak pelästyi suuresti, sillä hän muisti unensa vielä liian hyvin, mutta kun Kenderev samalla kertoi, että Feridun oli mennyt Zohakin haaremiin, jossa hän hyväili Djemshidin tyttäriä, raivostui tuo villi kuningas ja halusi kostaa, pukeutui rautavarustukseensa ja riensi divseista ja urhoista valittuine sotajoukkoineen maahansa ja tunkeutui sotilaineen palatsiin. Siellä syntyi tuima taistelu. Kaikki Zohakin urhot kaatuivat ennen pitkää, mutta kuningas itse syöksyi haavoitetun tiikerin tavoin haaremiinsa, jossa hän näki Feridunin istuvan kultaisella valta-istuimella Shehrinadz oikealla ja Arnewas vasemmalla puolellaan. Raivon ja mustasukkaisuuden sokaisemana, sinkahutti kuningas raskaan keihänsä linnan paksujen muurien läpi, mutta Feridun meni häntä vastaan, kohotti mahtavan sotanuijansa hänen päänsä päälle ja syöksi sen sitten voimakkaasti hänen otsaansa. Lyönti ei kuitenkaan puhkaissut tuota läpäisemätöntä varustusta, ja ennenkun Feridun ennätti toisen kerran kohottaa nuijansa, riensi eräs uroista hänen luokseen, sanoen: "älä tapa häntä, on parempi, että kytket hänet Demavendin syvimpään rotkoon." Feridun huomasi tämän neuvon viisaaksi ja sitoi tuon julman Zohakin leijonan nahkaisilla hihnoilla "niin lujaan", sanoo tarun kertoja, "ettei raivostunut elefantti saattaisi katkaista hänen siteitään." Siten sidottuna laahattiin Zohak Demavendille, mistä etsittiin pohjaton rotko. Syvällä eräässä sen sokkelomaisesta käytävistä, missä oli kaksi vuorenseinämää aivan lähekkäin toisiaan, taottiin Zohakin kädet ja pää lujilla rautanauloilla kallioon kiinni. Siellä, sanovat persialaiset, istuu hän vieläkin ja kärsii helvetillisiä tuskia, sillä vuoren peikko ja pahat henget sihisevät öin päivin hänen ohitsensa, tehden hänestä pilkkaa. Usein koettaa hän epätoivoissaan päästä irti. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan onnistuva, sillä rautanaulat pitävät häntä kiinni, mutta kun hän kaikin voimin ravistaa kahleitaan, tärisevät rotkon haljenneet seinät, Demavend vapisee sisimpiä perustuksiaan myöden, ja savupilviä nousee vuoren sivujen halkeamista.
Paluumatka Bakuun.
Kello 5 heinäkuun 12 päivänä ratsastimme Pandjubin siivottomalta pysäyspaikalta, jossa olimme viettäneet kylmän ja kostean yön vapaassa ilmassa. Kello 10 alkoi ankarasti sataa, jonkatähden levähdimme Paraspin kylässä, kunnes taivas taasen kirkastui. Sitten pitkitimme matkaa alaspäin pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, joiden vuorenmuoto yhä enemmän katoaa. Kasvullisuus sitä vastoin lisääntyy samassa suhteessa runsauden ja kehityksen puolesta. Vielä kuljetaan yhden ja toisen suuremman vuori-osan ohi, ja niin ollaan kerrassaan aarniometsässä. Molemmin puolin tietä kohoavat yksinäiset kunnaat, joihin aina ylös asti on kasvanut tiheä, rehevä metsä; tämä vihdoin ottaa voiton kokonaan, niin että tie näyttää tunnelilta, jonka holvin muodostavat puiden oksat, mitkä yhtyvät yläällä päämme päällä. Jota syvemmälle tunkeudutaan, sitä tiheämmäksi ja synkemmäksi tulee metsä, sitä läpipääsemättömämmäksi pensaikko, missä kuningastiikeri ja pantteri asustavat. Köynnöskasvinen verkko tekee tämän kokonaan selittämättömäksi vyyhdeksi. Melkein kaikkien puiden runkoja peittää kerros tuoretta sammalta, joka siinä kosteassa ilmassa saavuttaa tavattoman rehevyyden. Seutu on myöskin erittäin hyvin kostutettu. Suurempia virtoja ja tuhansittain pieniä puroja virtaa kaikkiin suuntiin merta kohden. Niiden juoksu on kuitenkin hyvin hidas penkereen huomaamattoman kaltevuuden tähden. Vesi on sekaista ja harmaankeitaista, mutta kuitenkin juotavaksi kelpaavaa. Harvoin tapaa pieniä holveilla varustettuja kivisiltoja; useimmiten saa kahlata vesijaksojen yli. Tie näyttää käytävältä, joka kiemurteleikse pensaikon läpi ja haaraantuu useissa paikoin, minkä tähden ratsastimme muutamia kertoja harhaan. Toisinaan täytyi meidän ratsastaa vedekkäiden soiden poikki, missä hevonen on vaarassa tarttua kiini; toisin paikoin taasen on tie kokonaan veden alla; kaikkialla estää kulkua kaatuneet puunrungot, juuret ja oksat. Itsestään on selvää, ettei sellaisissa olosuhteissa saata ratsastaa nopeasti, olletikin kun yhtenänsä vastaan tulee ratsastajia ja karavaaneja, jotka kuljettavat tavaroita Meshed-i-Säristä.
Pian harveni aarniometsä, ja me tulimme aukeille, hedelmällisille viljavainioille. Vähää ennen kun saavuimme Amoliin, yllätti meidät aimo sade, joka kasteli minut läpimäräksi aina paljaaseen ruumiiseen asti.
Kello 5, siis kahdentoistatuntisen ratsastuksen jälkeen, saavuimme yllämainittuun kaupunkiin, joka on metsikössä Harhasvirran varrella. Talot Amolissa ovat rakennetut samalla tavalla kuin Reshtissäkin, s.t.s. puusta ja varustetut viertävillä katoilla, joissa on päällä paanutiilit. Moskétkin ovat samallaiset, kuin näin siellä, ja niiden kattosuojuksilta antoi molla meidän nauttia soinnukasta lauluansa.
Varhain seuraavana aamuna jätimme Amolin. Nyt ratsastetaan toisinaan viljavien vainioiden poikki, toisinaan tiheiden metsikköjen läpi. Täällä oli kyllin lihavaa ja uhkeata sarvikarjaa, kuten saattoi arvatakin rehevästä ja voimakkaasta laidunmaasta. Kello 7 ratsastimme Barferushiin. Tämä kaupunki on suuri ja tärkeä kauppapaikka, jonka asukasluku nousee 50,000 henkeen. Se on Masenderanmaakunnan keskus, ja Venäjän kanssa käydyn kaupan pääpaikka ja yksi sisä-Persian paraimmista teistä kulkee sen kautta, osaksi sentähden että se on lyhin kulkureitti Kaspianmeren ja pääkaupungin välillä, osaksi siitä syystä että laivat myrskyn takia usein eivät voi laskea ankkuriin Enselin luo, vaan on niiden pakko jatkaa matkaa Barferushiin. Kun ratsastetaan Amolista Barferushiin ja on kuljettu niiden laajojen ja viljavien riisivainioiden ohi; jotka leviävät molempien kaupunkien väliin, tullaan tiheään metsään eikä voi aavistaa, että kaupunki on niin lähellä, ennenkun aivan arvaamatta näkee ensimmäisten talojen pilkistävän puiden välistä. Itse kaupunki onkin metsään peittynyt, mikä vaikeuttaa saada jotakin käsitystä sen suuruudesta. Muutamat kadut ovat oikeita puistokujia, ja talot ovat rakennetut samaan malliin kuin Reshtissäkin. Ilmasto ei ole terveellistä; syksyin ja keväin sataa lakkaamatta, ja ilmankosteus on suuri.
Ratsastin ensin runsasvaraisten puotiloiden keskitse ja lähdin sitten armenialaiseen karavaanikartanoon, missä minun ottivat erittäin ystävällisesti vastaan neljä armeenialaista, jotka kutsuivat minut yksityisiin huoneisiinsa, missä minulle tarjottiin yksinkertaista, mutta voimakasta aamiaista. Meidän paraillaan istuessa ja jutellessa, tuli sana eräältä turkkilaiselta, joka oli Asterabadissa olevan Venäjän konsulin palveluksessa, mutta sattumalta vieraili Barferushissa. Hän oli kuullut puhuttavan minun tulostani ja tahtoi välttämättömästi tavata minua, jonka tähden noudatin pyyntöä, ja minut otti hyvin ystävällisesti vastaan tuo turkkilainen gentlemanni, joka sanoi matkustaneensa koko Venäjän halki. Nyt oli hän yksin ja sentähden iloinen, että sai tavata europalaisen. Hän tarjosi pieniä, makeita, hyvänmakuisia luumuja ja teetä.
Kello puoli 5 jätin Barferushin. Kun on ratsastettu hyvän matkaa kaupungin läpi, tullaan maaseudulle, missä rakennukset ja vaeltajat tulevat yhä harvinaisemmiksi. Maa-ala on ruoho- ja pensaspeitteistä tasankoa, joka huomaamatta viettää merta kohden. Tie on tasainen ja kuiva. En saattanut kääntää katsettani pois pohjoiselta taivaanrannalta, mistä kärsimättömänä ja odottaen tähystelin Kaspianmeren tyyntä vedenkalvoa. Nyt alkoi hämärtää. Raittiita merituulia suhisi masenderanilaisilla aroilla hitaasti noustakseen ylös pitkin Elbursin jyrkänteitä. Lehdet värähtelivät niin surunvoittoisesti, minusta tuntui, kuin olisi jokainen puu, jokainen pensas kuiskannut jäähyväiset, ja kukahan ei olisi tuntenut mielensä käyvän juhlalliseksi niin pitkän ja vaaran-alaisen matkan viimeisellä penikulmalla? Kehoitimme hevosiamme, jotka ripeästi juosten kiirehtivät tietä pitkin edelleen. Kahdessadas kahdeskymmenesviides peninkulma satulassa tuntui loppumattoman pitkältä, vaikka seitsemäskymmenes viides hevonen, viimeinen persialainen juoksijani, tuotti suvullensa kaikkea kunniaa. Kaukainen kohina saapuu nyt korviimme — Kaspianmeren laineet lyövät rantaan. Vielä hetki ja sulosointuisesti uuvuttava laineen kuohuminen kuuluu selvästi, kimaltelevat valot vilahtavat puiden välistä, ja me olemme saapuneet Meshed-i-Särin kylään ja satamapaikkaan. Oli ylenmäärin mieluista nähdä jälleen meri; tuntui, kuin olisin jo puoleksi kotona.
Meshed-i-Sär on Barferushin satama. Molemmat nämät paikat ovat Babol-joen oikealla rannalla, joka joki juoksee ylöspäin Elbursin pohjoisilla rinteillä, itään päin Demavendista, ja on sangen vesirikas sekä kelpaava pienempien kalastaja-aluksien purjehtia hyvän matkaa. Sen rannoilla ja suulla harjoitetaan tuottavaa kalastusta. Hyvän matkaa merelle päin on virran muta muuttanut veden harmaankellertäväksi. Itsestään on Meshed-i-Sär vähäpätöinen kylä, mutta tärkeä sen vilkkaan kaupan takia Venäjän kanssa ja Merkuriveneiden satamapaikkana. Se on hauskalla paikalla pienellä kummulla, jonka korkeimmalla kohdalla majakkatorni levittää varoittavaa valoansa ulos merelle. Suuria makasiineja ja karavaanikartano on Babolin suun varrella ja kokonainen vuori säkkejä ja tavarapakkoja on todistamassa tuosta vilkkaasta kaupasta. Edellisissä on villoja, joita Masenderanista viedään laivoilla Venäjälle; jälkimmäisissä siirtomaantavaroita, paperia, sokeria ja sen sellaista, joita Venäjältä tuodaan maahan. Näitä tavaroita kuljetetaan laivoista ja niihin takaisin viisitoista kyynärää pitkillä, kömpelötekoisilla, mutta matalalla kulkevilla veneillä, jotka esteettömästi kulkevat läpi kuohuvien tyrskyjen ulkopuolella joen suuta. Joen rannalla nämät tavarat purjetaan ja kuormataan, mistä syntyy sanomaton kirkuminen, juoksu ja meteli. Eräs venäläinen asioitsija on paikan kauppasuhteiden ylihoitaja. Sovittuani seuraajieni kanssa ja otettuani heiltä jäähyväiset ja viimeistä hevosta taputettuani, menin karavaanikartanoon, söin illallista ja nukuin hyvin.
Seuraavana aamuna lähdin pitkälle kävelylle pitkin rannikkoa kootakseni leväkasveja.[54] Etsimiseni oli kuitenkin turhaa, sillä rannikko on hienoa hietaa, joka on alituisessa liikkeessä ja jonkun matkaa maalle päin muodostaa korkeita hietasärkkiä. Ainoa mainittava, minkä saattoi hiedasta löytää, oli joukko pieniä valkoisia näkinkuoria ja muutamia vesi-ajolla olleita puun palasia.
Torstaina heinäkuun 5 päivänä kello 4 aamulla tuli odottamani venäläinen laiva. Se oli sama, Imperator Aleksander III, joka kolme ja puoli kuukautta sitten kuljetti minut ja Baki Chanowin Persian rannalle. Kello 5 olin pukeutuneena ja sulloin viimeisen kerran tattarilaisen kaksoislaukkuni valmiiksi. Kun olin karavaanikartanon isännän haltuun jättänyt kolme uskollista matkatoveriani: suitset, satulan, joka matkalla oli ollut pään-aluksenakin, ja paksun viitan, joka oli ollut matrassinani, jätin helpotuksen ja kaihon tunteen valtaamana Persian maan, astuin erääseen edellä mainituista veneistä, jonka voimakkaat soutajat saattoivat minut neljännestunnissa "Imperatoriin". Tuolla komealla siipilaivalla ei ollut samaa kapteenia, kuin oli edellisellä kerralla. Nyt hoiti laivalla ylintä päällikkyyttä kapteeni Lindblad, erittäin miellyttävä ja vierasvarainen suomalainen, joka otti minut mitä ystävällisimmin vastaan.
Kello 7 jätimme Meshed-i-Särin, joka siten vähitellen katosi kaukaisuuteen. Mereltä katsoen esittää rannikko viehättävän näköalan: taustalla kohonevat sinertävät vuoret, ja Demavendin hopeahohteinen laki esiintyy nyt kaikessa loistossaan. Eivät mitkään pilvet himmentäneet sitä, vain alaalla kartion juurella leijaili muutamia kevyitä, valkoisia pilviä. Kulku ohjattiin suoraan itäiseen suuntaan pitkin rannikkoa. Ilma oli erinomaisen ihana ja meri tyyni. Vertailu "Imperatorin" ja englantilaisen Assyrialaivan välillä, joka kuljetti minut Persian lahden poikki, on varmasti edelliselle edullinen. Venäläinen laiva on mukavammin sisustettu ja siistimpi kuin englantilainen. Me matkasimme edelleen jotenkin lähellä rannikkoa, ja kello puoli 6 laskimme Asterabadinlahteen ja ankkuroimme kilometrin matkan päähän Gäsin satamapaikasta. Lahtea, joka on hyvin syvä ja varmin satama Kaspianmeren etelärannalla, suojaa merta vastaan pitkä, kapea niemeke ja muistuttaa se siinä pohjoissaksalaisia hiekkasärkkiä "haffen". Niemekkeen pidennyksessä, juuri lahden suulla, on pieni Ashuradén saari, jossa on venäläinen sotalaivasto-asema. Sekä saari että niemeke ovat hienoa santaa. Gäs on vähäpätöinen kylä, jossa on noin kaksikymmentä puutaloa, mutta Asterabadin satamana tärkeä. Sen kautta kuljetetaan kaikki tavarat, jotka Meshedistä ja pohjoisesta Khorasanista viedään Venäjälle, minkätähden Asterabad on vilkas kauppakaupunki. Asukasluku nousee noin 30,000, jos lisäksi luetaan likimmässä ympäristössä olevat kylät. Täällä on Venäjän konsuli ja joukko persialaisia ja armenialaisia kauppamiehiä. Gäsissä oli venäläisiä asioitsijoita ja armeenilaisia kauppamiehiä. Täällä oli useita venäläisiä laivoja ja ottivat ne lastia erään ankkuroidun lotjan luona, joka oli laivasillan asemasta. Rannasta alkaen ylenee maa pyöreäpäisinä kumpuina, joita peittää tiheä ja rehevä metsä, missä pitäisi oleman sangen runsaasti kaikellaista metsänriistaa. Seutu on kostea ja epäterveellinen, ja kuume ei suinkaan ole harvinainen vieras siellä. Seuraavana aamuna kello 5 jätimme Gäsin ja ohjasimme kulkumme suoraan lahden poikki Ashuradéhen, johon saavuimme 40 minuutin kuluttua. Muutamia pieniä venäläisiä sotalaivoja, jotka olivat rannikon vartioimisen takia, oli saaren ulkopuolella ankkurissa. Täällä, kuten Gäsissäkin, tuli laivaan muutamia venäläisiä upseereja ja osa lastia sälytettiin sisään. Ashuradé näytti taloineen ja istutuksineen, sotilaineen ja laivoineen hyvin hauskalta. Ennen oli saaren keskellä pieni järvi, joka oli aiheena ankariin kuumetauteihin linnaväen keskuudessa, mutta sitten kun se kuivattiin, ovat terveyssuhteet parantuneet. Itäänpäin tämän saaren edustalla on vielä muutamia mataloita hiekkasaaria, jonkatähden "Imperator", kun tunnin viipymisen jälkeen jätimme paikan, niitä välttääkseen, kulki aivan läheltä Ashuradén itäistä rantaa pitkin. Sitten suunnattiin kulku pohjoista kohden. Persian rannikko häipyi siten vähitellen etelään; metsäpeitteiset kunnaat alenivat yhä syvemmälle Kaspianmeren pinnan alapuolelle; vielä kohottivat Elbursin kalliojättiläiset majesteetillisiä vaalean sinisiä lakiaan näköpiirin yli, mutta pian nämätkin himmenivät; viimeiset huiput katosivat kaukaisuuteen, ja Persian maata ei enää näkynyt.
Matala ja santainen Turkmenian rannikko, joka Persian rannikon kanssa muodostaa melkein suoran kulman, näytti autiolta ja paljaalta. Äskettäin olimme jättäneet seudun, jossa troopillinen kasvullisuus komeili, nyt levisi silmiemme eteen kolea hietikkoranta, jossa ei merkkiäkään kasvullisuudesta, ei rakennusta, ei ihmistä ollut yksitoikkoisuutta keskeyttämässä. Punakellertävä hohde leijaili tuon tulikuuman aavikkohiedan yläpuolella. Kello puoli 12 e.p.p. saavuimme Tjikishlariin, jossa laivaan otettiin postilähetykset ja tavaroita. Noin kuusi kaapelin pituutta rannasta, missä laiva ankkuroi, oli syvyys viisitoista jalkaa, ja keltaisen harmaa juova laivan vanavedessä osoitti, että merenpohja oli savea. Tjikishlarilla on erittäin epämiellyttävä asema tuolla kuivalla rannikolla, aivan aavikon reunalla, mutta saattaa se sodanjohtoa koskevissa asioissa tulla tärkeäksikin, syystä että sieltä käy tie Jomudturkmenilaisten maan kautta Atrekin laaksoon.
Varhain seuraavana aamuna saavuimme Krasnowodskiin. Vasemmalla puolen ohi kuljettaissa on pitkämäinen Ogurtshinskijin saari ("Gurkan"), jossa on pelkkiä hiekkasärkkiä, ja oikealla puolella on Tjelekenin saari Krasnowodskilahden suulla. Jälkimmäisessä saaressa, jossa on uskomattoman runsaasti naftaa, on Nobelilla pari tuottavaa kaivoa, joita nykyään ei kuitenkaan pumputa, vaan pidetään varana, jos öljy Balakanilla uupuisi. Itään päin Tjelekinistä pistää hiukan matkaa maan sisään Mikailskij Salifin merenlahti, ja kauvimpana tässä lahdessa on Mikailowsk, tuon sata ruotsinpeninkulmaa pitkän rautatielinjan lähtökohta, joka rata kulkee yhdensuuntaisesti Persian pohjoisen rajan kanssa, Mervin keitaan kautta Amu Darjan varrella olevaan Tjardjuiin. On helposti ymmärrettävä, kuinka tärkeä tämä rautatie on venäläisille, ja kuinka suuri tehtävä sillä kerran on oleva Keski-Aasian kysymyksen lopullisessa ratkaisussa. Krasnowodsk on yhteydessä Mikailowskin kanssa höyryparkaasin kautta, joka puolessa päivässä matkaa lahden poikki. Kun rautatie, joka Kaukasuksen pohjois- ja itäpuolelta kulkien tulee yhdistämään Wladikawkasin Bakun kanssa, tulee valmiiksi, tulee Venäjä nopeaan ja mukavaan yhteyteen Keski-Aasiassa olevien maakuntiensa kanssa. Turkmenilaisen rautatien saattaa silloin pitää Wladikawkas—Baku—radan jatkona, sillä molempien ratojen loppukohdat, Baku ja Krasnowodsk, ovat nopeassa ja säännöllisessä yhteydessä toistensa kanssa Kawkas-i-Merkurin höyryveneiden kautta. Sodan sattuessa voidaan kaukasialaiset joukot parissa päivässä silloin kuljettaa Transkaspiaan ja Afganin rajalle.
Krasnowodsk, jossa on vain 500 à 700 asukasta, on siis kaikkien venäläisten yrityksien alkupaikka Transkaspiassa ja heille sentähden erittäin suuri-arvoinen. Kaupunki, joka on aivan lähellä rantaa, on siisti ja puhdas, talot ovat rakennetut kivestä ja muutamat sangen sieviä. Sen ympärillä oleva seutu on autiota - paljasta hiekkaa ja matalia vuoria. Tehdäkseen olon Krasnowodskissa mieluisemmaksi, ovat siellä palvelevat venäläiset laittaneet julkisen puutarhan ja perustaneet seuran. Pieni soma puukirkko on mäellä keskellä kaupunkia. Ei saata toivoa mitään turvallisempaa satamaa, kuin Krasnowodsk on. Se on suojassa kaikkia tuulia vastaan, länttä vastaan pitkän kapean Krasnowodskin niemen kautta, joka aallonmurtajan tavoin loittonee kaakkoiseen suuntaan, etelää vastaan suojaa sitä Tjeleken, itää vastaan rannikko ja pohjoista vastaan vuoret.
Kun viivyimme Krasnowodskissa lastaamassa kokonaista kuusi tuntia, oli minulla hyvää aikaa kierrellä pitkin tuossa pienessä tulevaisuuden kaupungissa, joka edistyy jättiläisaskelin, kuten niin monet toisetkin venäläiset kaupungit. Sitten otin virkistävän kylvyn tuossa kirkkaassa, läpikuultavassa vedessä. Iltapuoleen puhalsi höyrypilli, kehoittaen matkustajia jälleen tulemaan laivaan, köydet irroitettiin laiturissa olevista rautarenkaista, kinnunki nosti natisevilla rautavitjoilla syvälle pohjaan tarttuneen ankkurin, ja "Imperatorin" siivet veivät meidät taasen merelle. Ensin ohjataan kulku kaakkoiseen suuntaan Krasnowodskin niemekkeen ympäritse, sitten länsi-luoteiseen suuntaan Bakua kohden. Meillä oli erittäin hauska matka. Ilma oli lenseä ja miellyttävä, minkätähden haitatta saattoi maata ulkona kannella. Aamupuoleen seuraavana päivänä varoitettiin edeltäpäin Shakowa Kosasta, Apsheronin niemekkeen kaakkoisesta kärjestä, ja väkevä naftahaju tuntui jo ennen kun näimme Bakua. Pian saattoi eroittaa Narginin, Vulfin ja Pestshanijin saaret, sekä Kap Sultanin. Sitten laskimme Bakunlahteen. Muuttumaton savupilvi leijaili kuten ennenkin Mustanmeren päällä, laivojen mastoista muodostunut metsä seppelöi lahden rantaa, ja Neitsyttornin vakavat muurit näkyivät vartioivan tuota vanhaa naftakaupunkia. Laskimme Merkurilaiturin viereen. Kevyt kantamukseni vietiin maalle; muutamat venäläiset tullinuuskijat kopeloivat lumppuja — en saata muuksi sanoa ratsastuksen jälkeen mukaan ottamaani vaattehistoani — hankin itselleni vähäiset avoimet vaunut, jotka kahdesta ruplasta veivät minut tuon kolmetoista virstaa pitkän matkan Balakaniin. Ajoimme insinööri Sandgrenin taloon, ja eihän tarvitse mainitakseni, että minut siellä tälläkin kertaa otettiin vierasvaraisesti vastaan, jommoista vierasvaraisuutta tapaa vain maanmiehissä ja tuttavissa. Pidän kalliina velvollisuutenani hänelle tässä lausua sydämellisen kiitokseni kaikista hänen minun hyväkseni tekemistään uhrauksista ja kaikista niistä hauskoista ja unohtumattomista hetkistä, joita olen viettänyt hänen seurassaan tuolla kaukana ikuisen tulen ihmeellisessä maassa. Kymmenen päivää lepäilin Balakanissa. Jätän tässä mainitsematta näiden päiväin tapahtumat; olkoon siinä kylliksi, kun sanon, ett'emme milloinkaan olleet työttöminä. Insinöörien Ludvig Nobelin, Sandgrenin ja dosentti Sjögrenin seurassa kuluivat iltahetket nopeasti. Yhdessä insinöörien Gyllenhammarin ja Fernströmin, sekä vanhan tuttavani Baki Chanowin kanssa teimme monta hauskaa ratsastusretkeä kaikkiin niemimaan osiin. Viimemainittu ei ollut vielä oikein toipunut sairaudestaan ja oli vielä kalpea ja laiha. Kun hän sai kuulla minun olleen Kumissa ja Bagdadissa, oli hän vähällä itkeä. Hän olisi niin halusta ollut mukana.
Kaspianmereltä Mustalle merelle.
Heinäkuun 28 päivänä kello puoli 3 j.p.p. lähdin rautateitse Bakusta Batumiin. Noin 80 ruotsinpenikulman pituinen matka sinne kuljetaan kolmessakymmenessä kahdessa tunnissa; piletti maksaa kolmannessa luokassa 18 ruplaa. Kolmannessa luokassa matkustamisesta on se hyöty, että sekä vaunuissa on vilkkaampi ilmanvaihto, joka on erittäin tervetullutta tähän vuoden aikaa, että silloin on oivallinen tilaisuus tarkastaa Kaukasian eri heimojen kirjavaa näytekarttaa. Toisen kerran siis matkustin aroa ja sen läntistä jatkoa, yksitoikkoista erämaata pitkin, joka leviää Kuran molemmille puolin. Kello 8 aamulla saavuimme Tiflikseen. Valitettavasti saatan yhtä vähän nyt kuin edelliselläkään kerralla perusteellisesti kuvata tätä kaupunkia, joka näyttää erittäin ihailtavalta valkoisine taloineen, viheriöine kattoineen, kirjavakupaalisine kirkkoineen ja kadulla vallitsevine vilkkaine rahvaan eloineen. Yksi päivä Kaukasian pääkaupungissa ei ole tarpeeksi, jotta saattaisi saada siitä selvän käsityksen: nyt, kun olin toisen kerran Tifliksessä, viivyimme asemalla vain kaksikymmentä viisi minuuttia. Täytyy niinmuodoin tälläkin kertaa supistaa kertomukseni siihen, mitä itse vaunun akkunasta näin.
Tifliksestä jatkamme sentähden matkaa heti Mustanmeren rantaa kohden. Rautatie on rakennettu Kuran vasemmalle rannalle. Seudun ja luonnon muoto muuttuu nyt äkisti. Kasvullisuus tulee yhä runsaammaksi, maa mäkisemmäksi. Vasemmalla puolen näkyy joki, joka Kaspianmertä kohden ajelehtaa someata vettänsä. Sen toisella puolen, mutta juuri laaksossa, näkyy Tiflikseen johtava leveä maantie. Erästä rautasiltaa myöten kuljetaan vesirikkaan syrjäjoen, Aragvan yli, ja Ksankan ja Kaspin asemien välillä vielä muutamien vasemmalta virtaavien syrjäjokien yli. Siellä täällä vuoristossa näkyy asemansa puolesta hallitsevilla kalliopenkereillä linnan- ja luostarinraunioita. Väki vaunussa on hyvin vaihtelevaista: venäläisiä upseereja, tattarilaisia, grusinilaisia herroja ja naisia, talonpoikia j.n.e. Suurin osa matkustajia kuului kuitenkin viimemainittuun kansakuntaan. Kuljimme nyt Grusian eli entisen Georgian kuningaskunnan kautta. Grusinilaisen muoto on erittäin kaunis. Jalot, tarmokkaat kasvonpiirteet, pystyisen pään kaunis muoto, leveät hartiat, hoikka uuma ja uljas ryhti ovat piirteitä, jotka ovat kaikkien varsinaisten grusinilaisten tunnusmerkkejä. Naisetkin ovat kauniit, heidän pukunsa kirjavia ja aistikkaita. Luonteeltaan ovat grusinilaiset urhoollisia, kunniallisia, vieraanvaraisia, ylpeitä ja suruttomia.
Tifliksen ja Kaspianmeren välillä toiselta puolen ja tämän kaupungin ja Mustanmeren välillä toiselta puolen ilmenee luonnossa mitä suurimpia erilaisuuksia. Ensin mainittu seutu on, kuten olemme nähneet, paljasta aroa, kuivaa ja autiota. Jälkimäinen maa sitä vastoin, Georgia ja Mingrelia, on yhtenä ainoana puutarhana, jossa loistaa mitä rehevin kasvullisuus. Täällä on maaperä erittäin hedelmällistä, ja tänne muuttaa Kaukasian ja sen naapurimaiden eri osista useita uutis-asukkaita, he ostavat halpaa maata, rakentavat talon ja viettävät sitten surutonta elämää pellon tuotteista eläen. Vuorien rinteillä kasvaa täällä metsää, ja jokien rannoilla on kasvullisuus pitkän tunnelin läpi, ennenkun se joutuu rannalle, jossa se kulkee vain muutaman metrin matkan päässä vedessä, niin että laineet loiskivat ratapenkereen juurelle. Kello puoli 11 olimme perillä Batumin asemalla, missä otin ajurin, joka muutamassa minuutissa vei minut hötel de l'Europehen.
Batumin kaupungissa on noin 22,000 asukasta (heinäkuussa 1886). Tässä määrässä esiintyvät niin hyvin Europan kuin Kaukasiankin tärkeimmät kansallisuudet. Suurin osa kansasta on kuitenkin venäläisiä. Sitä lähinnä ovat lasilaiset, turkkilaiset, tattarilaiset, grusilaiset, kreikkalaiset, sekä Kaukasian eri vuorikansojen useat edustajat. Sen lisäksi on suuri joukko saksalaisia sekä ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia ja pari ruotsalaista (Nobelin palveluksessa). Tästä on luonnollisena seurauksena, että kaupungissa vallitsee täydellinen kieltensekoitus, ja hyvin usein tapaa ihmisiä, jotka puhuvat viittä eli kuutta eri kieltä.
Kaupunki jakaantuu kahteen selvästi eroitettuun pääosaan, nimittäin vanhaan turkkilaiseen Batumiin ja uuteen venäläiseen. Edellisessä ovat kadut ahtaat ja likaiset, ja talot ovat rakennetut tiilistä ja ristipuista, mutta niin huolimattomasti, että on ihmeellistä, että nämät talot ylimalkaan saattavat ensinkään pysyä pystyssä; näkeekin useita, jotka ovat häviämään päin. Katot ovat peitetyt paamitiileillä ja viettävät kaikille neljälle sivulle. Puuportaat johtavat alakerran ovista kadulle, ja ylemmissä kerroksissa on pieniä balkongeja. Akkunat ovat varustetut luukuilla. Alakerroksessa on enimmäkseen teenjuontipaikkoja ja puoteja akkunoissa olevine tavaranäytteineen ja julman suuria, houkuttelevia kylttejä portin päällä. Muutamilla kaduilla on vain puukatoksia ja kangaskojuja, niinkuin on esim. basareissa, jonka käytävät kiemurteleivat kaikissa mahdollisissa koukuissa. Reheviä lehtipuita kasvaa useimmissa pihoissa ja muutamilla kaduilla, jotka joko eivät ensinkään ole kivitettyjä taikka ovat lasketut hataroilla mukulakivillä. Hanhia, kanoja ja muita kotieläimiä kävelee ympäri nurkkia. Paitsi hevosia käytetään myöskin puhveleita ja aasia tavaroita kuljettamaan. Kaikilla kaduilla on vedenmyyjiä, jotka kantavat selässään suuria nahkasäkkejä, joiden ympäri on kääritty tukuttain kosteita lehtiä, jotta vesi pysyisi raikkaana. Venäläisessäkin kaupungin-osassa käyvät ne pitkin ja huutavat: "shalodni vada" eli "soog so", joka venäjäksi ja turkiksi merkitsee "kylmää vettä." Sitä paitsi näkyy useita muita liikemiehiä kulkevan pitkin katuja ja kimeällä äänellä tarjoovan kaupaksi tavaroitansa, niinkuin päärynöitä, luumuja, maissia ja muita hedelmiä. Siellä täällä turkkilaisessa Batumissa on moskeita, joissa on aina korkea puutorni, minkä katokselta molla ilmoittaa rukoushetkistä, aivan kuten persialaisissa kaupungeissakin. Parissa kadunkulmassa näkyy kaivoja, minkä luona basaarikauppiaat enimmästi seisovat rivissä ja tuuppivat toisiansa saadakseen vettä saviruukkuihinsa. Toisinaan kaivojen luona oikein tapellaan, ja jouduin näkemään sellaisen, missä riitaveljet ensin heittivät saviruukkunsa toistensa päälle ja sitten tarttuivat katukiviin. Toisen kerran oli minulla huvi nähdä kolme turkkilais-naista, jotka jotensakin kevyesti puettuina ottivat juuri satamassa vilvoittavan kylvyn.
Batumin venäläisellä osalla on aivan toinen ulkonäkö. Täällä kadut ovat leveät ja siistit. Talot ovat rakennetut tavalliseen europalaiseen malliin ja muutamat niistä ovat oikeita loistorakennuksia, joiden ei tarvitsisi puolestaan hävetä itse Pietarissakaan. Kevyitä vaunuja, oikein komeita ajoneuvoja, on saatavissa kaikilla tärkeimmillä paikoilla. Ajuritaksa on suunnattomasti paljon halvempi, kuin meillä. Järjestystä hoitaa venäläinen poliisi. Tärkeimmistä rakennuksista ravintolat, sitten venäläiset ja kreikkalaiset kirkot ja vanha turkkilainen moskea, joka on rakennettu kuusikulmion muotoon ja tiilikatolla varustettu, minkä harjalta kullattu puolikuu ilmoittaa uskonnosta, jota siellä sisällä tunnustetaan. Moskean yläpuolella kohoaa korkea, hoikka minaretti, joka aistikkaasti on muurattu noista kuudesta ulkomuurista sivuun aivan kiinni. Itse kärjessä, joka lännessä rajoittaa Batumin lahtea, on linnoitus, jonka muodostavat osaksi maavallit osaksi matalat muurit, ja joka ei liene niin aivan mahdoton valloittaa. Se on vanha turkkilainen rakennusteos, johon on rakennettu lisää ja joka on ajanmukaisesti parannettu sen jälkeen, kun venäläiset sen valtasivat. Heti linnoituksen edustalla on majakka. Kaupungissa on muutamia teattereita, joissa venäläiset, armenialaiset ja grusinilaiset näyttelijäseurueet esiintyvät kesä-aikana. Teaatterirakennukset eivät ole niin erittäin erinomaisia, sillä ne ovat tavallisia puulatoja. Muutamassa niistä olin läsnä erään grusinilaisen seurueen antamassa näytännössä, mihin seurueeseen kuului neljä näyttelijää ja yksi näyttelijätär, jotka näyttelivät kappaleen, missä paukahteli useita pyssynlaukauksia ja paljastettiin välkkyviä kinshaleja. En luonnollisesti käsittänyt sanaakaan, mutta näyttelijät elehtivät niin vilkkaasti, että kaikessa tapauksessa saatoin yhtyä kappaleen sisältöön, joka oli armeenialaisten pilkkaamista. Kappaleen loputtua tanssi yksi näyttelijöistä ja näyttelijätär grusinilaisen kansallistanssin. Tanssivat kiertelivät toistensa ympärillä harvakseen ja miellyttävästi liikutellen ruumistaan ja käsiään. Tyttö kuljetti jalkojaan äänettömästi ja sanomattoman nopeasti milloin eteen milloin taaksepäin, niin että näytti, kuin olisi hän leijaillut lattialla; mies sitävastoin polki usein lattiaan kaikin voimin tahtia näyttääkseen ja teki mitä notkeimpia pantterihyppyjä. Tarvitaan suurta notkeutta ja pitkällistä harjoitusta, jotta voi tätä tanssia esittää taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Muista Batumin huvipaikoista mainittakoon sirkus ja koko joukko enemmän tai vähemmän säädyllisiä kahviloita, jotka ovat sivistyksen eroittamattomat seuraajat. Viimeiseksi mainittakoon posti- ja sähkölennätintalo, missä muun muassa saa tietää, että erotus Batumin ja Pietarin ajassa on 57 minuuttia.
Kun likinnä rantaa on joksikin matalaa, käy rannasta useita hyvin pitkiä siltoja. Satama on muuten sangen hyvä ja alttiina ainoastaan pohjois- ja luoteistuulille. Kokonainen laivasto, jonka laivat kuuluvat kaikille mahdollisille kansallisuuksille, turkkilaisille, ranskalaisille, venäläisille, saksalaisille, itävaltalaisille, on täällä ankkurissa, ja vieras saa siitä sen käsityksen, että Batum on vilkas kauppakaupunki. Vieläpä Hampurikin on säännöllisessä höyrylaivayhteydessä Batumin kanssa kerran kuukaudessa. Mitään sotalaivoja sen sijaan ei ole sinne määrätty. Sodan sattuessa saattaa näet sellaisia lähettää sinne lyhyessä ajassa Sevastopolista. Englannilla, Ranskalla, Saksalla, Amerikalla, Turkilla ja Persialla on konsulit Batumissa.
Ennen oli Batum vapaasatama, mutta tämä erikois-oikeus on nyt lakkautettu. Silloin ei päästetty ketään ihmistä kaupungista pois eikä kaupunkiin kello 6 jälkeen illalla. Sitä tarkoitusta varten ympäröi sitä koko sarja aseellisia sotilaita; siitä seurasi, että turvallisuuskin kaupungissa oli hyvä. Nyt sitä vastoin, kun tämä vartioiminen on lopetettu, peljätään, että asianlaita muuttuu toiseksi. Batumin ollessa vapaasatama, ei siellä saanut olla linnaväkeä eikä kanuuneja, mutta tätä kieltoa kierrettiin sillä tavalla, että sotilaat ja kanuunat olivat valmiina kasarmeissa heti kaupungin ulkopuolella, jonka linnoituksen siten saattoi asettaa puolustustilaan neljän tunnin kuluessa. Nyt on linnoituksessa sekä sotilaita että kanuuneja.
Kaupungin paraimmat vientitavarat ovat pumpulit, vilja, omenat ja palo-öljy. Nobelin yhtiö, jolla Batumissa on suuria tehtaita, säiliöitä ja lastausasemia, lähettää kuukausittain 200,000 puutaa öljyä vaunuissa Bakusta Batumiin. Jälkimmäisessä paikassa suljetaan öljy metallitynnöreihin, jotka sitten kuljetetaan edemmäksi höyrylaivoilla, osaksi Itävaltaan Tonavaa myöten ja Etelä-Venäjälle Odessan kautta. Joka toinen kuukausi menee öljylaiva Antverpeniin. Ludvig Nobel on valmistanut sen suuremmoisen suunnitelman, että yhdistetään Balakanin öljylähteet Mustanmeren kanssa torvijohdolla, joka kulkisi suoraan Transkaukasian halki, (noin 80 ruotsinpeninkulmaa!) Joukko pumppulaitoksia, asetettuina eri matkan päähän toisistansa pitkin linjaa, tulisivat painamaan öljyn asemalta asemalle tuota valtavaa putkijohtoa myöten merestä mereen. Kuinka suuremmoiselta yritys tuntuneekin, ei se kuitenkaan ensinkään kummastuta sitä, joka on nähnyt ne ihmeteltävät tulokset, jotka Nobelin tarmo, nero ja luja tahto jo ovat aikaansaaneet. Linjan vaikeimpia esteitä on Suramin vuorensola, missä tarvitaan sanomattomasti voimaa painamaan öljyä nousemaan tuosta kovasta mäestä. Voi aavistaa, kuinka suunnattomia rahasummia tarvitaan tämän tuuman toteuttamiseen, mutta on myöskin helppo huomata, mitä tavattomia etuja sen kautta voitettaisiin.
Batumilla on suuremmoinen tulevaisuus. Sen jälkeen kun venäläiset valtasivat sen viimeisessä turkkilaissodassa, on se edistynyt ihmeteltävän ripeästi. Se on jo nyt suuruudessa ja merkityksensä puolesta satamapaikkana, Mustanmeren rannalla joutunut kilpailijansa Potin ohitse. Kaupunki on matalalla, rämeisellä tasangolla metsäisten vuorten juurella, mistä syystä ilmasto oli ennen hyvin epäterveellistä, erittäinkin keväällä ja syksyllä, jolloin kuume korjasi useita uhreja. Sittenkun venäläiset ottivat kaupungin haltuunsa, ovat lammikot kuitenkin kuivatut ja terveyssuhteet parannetut. Sittenkin saanevat useimmat muukalaiset, jotka tulevat Batumiin oleskellakseen siellä jonkun aikaa, kuumeen ankarammassa eli lievemmässä muodossa. Tähän on syynä epäilemättä varsinaisesti Tshorokvirta, joka länteen päin kaupungista muodostaa laajan, rämeisen suistomaan, joka vuodesta vuoteen etenee yhä pitemmälle merelle päin, sekä tuo sanomaton kosteus, joka Mustanmeren itäisellä rannikolla täyttää ilman. Suuret, tummat pilvenlonkareet vierittävät mereltä raskaita joukkojansa, survaisevat kallioihin, tiivistyvät ja putoavat jälleen alas maahan ryöpeänä rankkasateena. Talvella kuitenkin sataa vähemmän. Kirkkaaalla ilmalla saattaa silloin usein seurata silmillään Kaukasuksen vuoriharjannetta hyvin pitkälle luoteiseen suuntaan, aina Kershiin asti. Elburs, Kaukasuksen korkein kukkula, näkyy silloin yhtä selvästi Batumista kuin Wladikawkasistakin. Meri on useimmiten tyyni, mutta toisinaan tulee kauvaksi ulottuvia maininkia vyöryen lahteen. Noin kerran kuukaudessa lienee myrsky, ja joskus hyvin ankara. Mahtavat aallot ajelehtivat silloin tuolle samaiselle ja kiviselle rannalle.
Viivyin kokonaista viisi päivää Batumissa, odottaessani suoranaista matkatilaisuutta höyrylaivalla Konstantinopeliin. Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä oli paljon katsomista ja useita hauskoja retkiä tehtävänä kaupungin luonnonihanaan ympäristöön. Yhden näistä, joka tarkoitti Batumista itään päin olevilla vuorilla sijaitsevaa turkkilaista huvilaa, tein herra Olssonin, erään Nobelin palveluksessa olevan ruotsalaisen insinöörin, seurassa. Vuokrasimme sentähden pienet vaunut, ajoimme Nobelin ja Palaskowskin naftasäiliöiden ohi ja saavuimme pian tiheimpään metsään, missä ransea ja kivinen tie yleni yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Parin tunnin matkan jälkeen tuli tie niin huonoksi, että astuimme pois ajoneuvoista ja kuljimme jalkaisin. Siellä täällä näkyi vanhojen kaukasilaisten linnojen raunioita. Vuoret ovat muodostuneet enimmäkseen yksinäisistä, pyöreistä, mutta jokseenkin jyrkistä kukkuloista. Sellaiselta kukkulalta näkee kaikille puolin syvälle alas laaksoon, missä monessa paikoin pieni puro syöksyy alas vaahtoavan valkoisena suurien, pyöreiden kivien keskitse. Usein on laaksonpohjukan yläpuolella vaaleaa sumua. Kukkuloita peittää tavattoman rehevä kasvullisuus, jonka muodostaa yksinomaan lehtimetsä, jonka puut ovat niin suuria, että niiden ikä ilmaistaan useilla sadoilla vuosilla. Rungot ovat aivan lähellä toisiansa, ja niiden välissä kasvaa pensaita ja joukko yrttejä ja ruohoa. Tuo kaikki on kiedottu sitkeiden, piikkisten köynnöskasvien läpipääsemättömään verkkoon. Sellainen aarniometsä peittää kaikkia näitä kukkuloita, ja useimmissa paikoissa on aivan mahdotonta tunkeutua sen läpi. Erillään olevan kukkulan huipulta katsottuna näyttää seutu omituiselta ja vaikuttavalta. Alaalla laaksoissa on paikka paikoin pieniä niittykaistaleita, ja useimmilla huomattavammilla paikoilla pilkistäikse yksi ja toinen turkkilaisen tupanen lehtimetsästä esiin. Ollen aina kahdeksankin kyynärän korkuisien neljäkäskivisten perusmuurien päällä, ovat ne rakennetut itse vietoksen penkereelle ja ympäröi niitä aitaus. Näyttää, kuin riippuisivat ne aivan jyrkänteellä ja saattaisivat pudota milloin tahansa, mutta niiden asema on ihastuttava. Itse talot ovat puusta, useimmiten varustetut balkongeilla ja pitkälle ulottuvilla tiilikatoilla. Tavallisesti kulkee alaalla laaksossa leveämpi ajotie ja tästä oikealle ja vasemmalle lähtee pienempiä polkuja ylöspäin pitkin rinteitä. Nämät polut ovat enimmäkseen jyrkkiä kuin portaat, kivisiä, kosteita ja on niiden yli kasvanut holvi köynnöskasveista. Siellä puiden keskessä on aina viileätä ja raikasta, joskaan ei ole koskaan järin lämmintä ulkona. Useat turkkilaiset viettävät täällä idyllistä elämää ja elävät metsälintujen metsästämisellä ja raudunkalastuksella. Ne näyttävät terveiltä, ovat rohkeita ja notkeita. Löytyy runsaasti fasaaneja, ja kaukasialainen karhu ei suinkaan ole harvinainen; sen liha sanotaan olevan mielehinen ruokalaji. Kotkia ja shakaaleja löytyy myöskin seudussa. Erittäin hauskan matkan jälkeen palasimme Batumiin takaisin toista tietä, kuin tullessa olimme käyttäneet.
Tiistaina elokuun 3 päivänä, kello 8 illalla, lähdin Batumista suurella venäläisellä tavara- ja matkustajahöyrylaivalla "Rostow-Odessa." Piletti toisessa luokassa, ravinto siihen luettuna, ei maksa Konstantinopeliin enempää kuin 28 ruplaa. Ohjasimme suunnan heti Trapezuntia kohden ja oikasimme siten meren kaakkoisen kulman yli. Vesi oli tyyntä ja kirkasta, mutta taivaanrannalla oli mustia pilvenlonkareita. Varhain aamulla seuraavana päivänä saavuimme lähimpään määräpaikkaamme ja ankkuroimme Trapezuntin luona olevaan puoli-ympyränmuotoiseen lahteen. Kaupunkia ympäröivät kaikilta puolin korkeat vuoret ja on se itse suurella rinteellä. Mereltä katsoen näyttää se hyvin kauniilta, valkoisine taloineen ja niiden välissä olevine rehevine puutarhoineen. Ulompana niemellä on linnoitus muutamalla erillään olevalla kallioryhmällä, joka pistäikse hiukan matkaa lahteen ja jakaa tämän kahteen osaan. Erään upseerin seurassa laivasta astuin soutuveneeseen, joka kuljetti meidät maihin viidessä minuutissa. Katujen halki, jotka ovat hyvin jyrkät, mutkaiset, kapeat ja mukulakivillä lasketut, kulkee keskeltä leveä sivukäytävä, kuten Persian kaupungeissakin. Puhtaus on kuitenkin suurempi kuin Persiassa. Basaarit ovat sekä komeat että suhteellisesti siistit, ja talot enimmäkseen rakennetut saman mallisiksi kuin Batumissakin. Muutamat ovat luhistumaisillaan olevia puuhökkeleitä, toiset ovat hyvin kauniita ja korkeita; erittäinkin ovat tässä suhteessa huomattavat konsulien talot. Englannin konsulin luona, joka myöskin edustaa Ruotsia ja Norjaa, kävin vierailulla. Persian ja Venäjän konsuleilla on enimmän työtä Trapezuntissa. Pieni joki, jonka yli siellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten, virtaa läpi kaupungin. Elämä kaduilla on hyvin vilkasta. Suuret tavarapaketilla sälytetyt kameeli- ja muulikaravaanit saapuvat kaupunkiin eli lähtevät sieltä kaikkina aikoina päivästä matkatakseen Erserumiin, Tabrikseen ja Teheraniin. Vielä saattaa sanoa, että Trapezunt on vilkas kauppakaupunki, vaikka sen merkitys on suunnattomasti vähentynyt Batumin—Bakun rautatien liikkeelle avaamisen jälkeen. Ennen täytyi kaikkien tavaroiden, joita piti Europasta kuljetettaman pohjoiseen Persiaan, kulkea Trapezuntin kautta; nyt vallitsee basaareissa hiljaisuus ja useat, ennen vireät karavaaninkuljettajat istuvat toimettomina ja turhaan odottavat saapuvia laivanlasteja.
Viivyttyämme Trapezuntissa ja lastattuamme siellä kokonaista yhdeksän tuntia, nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa länttä kohden, yhäti ollen vain parin kaapelipituisen matkan päässä Vähän-Aasian rannikolta, mistä syystä selvästi saattoi eroittaa esineet rannalla. Yöllä kuljettiin Kiresunin ja Ordon seutujen ohi, missä otettiin tavaroita laivaan ja, kuten Trapezuntissakin, myöskin muutamia matkustajia, jotka kaikki olivat turkkilaisia, nousi laivaan.
Viidentenä päivänä oli ilma edelleen ihana ja meri tyyni; tuntui ainoastaan vähäisen maininkia. Suuria merisikoja leikkii vedenkalvossa ja vieläpä usein hyppii merenpinnan yläpuolellekin. Ne ovat vaaleat vatsapuolelta ja liikkeissään notkeita. Kello 12 saavuimme tärkeään Samsunin kauppakaupunkiin, joka on laajan lahden rannalla, keskikorkuisten vuorten ympäröimänä, joiden pitkämäisillä rinteillä on peltoja ja kasvimaita. Täälläkin menin maihin. Mitä tulee rakennustapaan, katuihin ja basaareihin, niin muistuttaa kaupunki Trapezuntia. Merkillisistä rakennuksista huomataan: suuri osmanilainen moskea kupooleineen, vanhat hävinneet linnanrauniot rannikolla, hyvin kaunis turkkilainen moskea, jonka läheisyydessä on muistomerkintapainen kaivo, sekä korkea kellopylväs, joka hiljattain rakennettiin eräälle torille. Kun toinen perämies ja minä olimme olleet tervehtimässä venäläistä asiamiestä, matkasimme takaisin "Rostow-Odessaan."
Samsunissa otettiin laivaan kokonaista kolmetuhatta tavarapakkaa, missä oli maissia, jauhoja ja tupakkaa, joita piti vietämän Konstantinopeliin ja Aleksandriaan. Kaupungin lähellä on suuria tupakkimaita, ja sen tupakki, jossa on erittäin hieno tuoksu, luetaan parhaimpien joukkoon koko Itämailla. Todenmukaisesti tuodaan se suureksi osaksi karavaaneilla Anatolian sisä-osista.
Lahtea, jonka rannalla Samsun on, rajoittaa idässä Jeshil Irmaks-joen suistomaa ja lännessä Kysyl Irmaks. Erittäinkin on ensimainitun joen suistomaa hyvin laaja ja ulottuu se kauvaksi mereen. Sorasta ja hiedasta, jota joki aikojen kuluessa on mukanaan kuljettanut, on muodostunut sangen hedelmällinen alava maa, ja purjehdusvesi on matalaa hyvin pitkälle merelle päin, minkätähden laiva pysytteleikse tarpeellisen matkan päässä rannasta. Viivyimme Samsunissa kahdeksan tuntia ja jatkoimme illalla matkaamme. Yöllä kuljimme Sinobin (Sinope) ohi.
Seuraavana aamuna ankkuroimme laivan Inebolin edustalle, jolla on sievä asema eräässä lahdessa korkeiden vuorien ympäröimänä. Itse kaupunki on rakennettu matalalle vuoriryhmälle aivan lähelle rantaa, mutta heti sen taustalla kohoavat jyrkät kukkulat, joiden juurta peittävät pellot ja niityt. Kerrottiin, että kaupunkia oli puoli vuotta takaperin hävittänyt tulipalo, joka oli tuhaksi tuhonnut useimmat talot. Enimmät nyt rannalla näkyvistä taloista olivat sentähden uusia ja siistiä.
Vähän-Aasian pohjoinen rannikko viettää kaikkialla jyrkästi mereen. Poikkeuksena tästä ovat vain suurempien jokien laskusuut, mihin on muodostunut laajoja suistomaita. Vuoret ovat jotensakin tasakorkuisia ja paikkapaikoin hyvän multakerroksen peittäminä, mikä asuttujen seutujen läheisyydessä on viljelty. Yleensä ovat vuoret kuitenkin paljaita, ja löytyvä metsä ei suinkaan saata rehevyydessä kilpailla Batumin läheisyydessä olevan metsän kanssa. Siellä täällä osoittavat pienet uurrokset ja laaksot, että joku joki eli puro pyrkii mereen. Suorastansa meren rannalla on kallio paljas ja pohjoisesta tulevien merenhyökyjen uurtama. Vesi on puhdasta, kirkasta ja kalasta ja näyttää tummemmalta kuin Kaspianmeren vesi. Rannikolla on useita paikkoja ja kaupunkeja, joista mainitut ovat suurimmat. Sisä-Anatolian kanssa ovat nämät yhteydessä karavaaniteiden kautta. Satamissa on usein joukko jaaloja, ja yhteyttä rantaan saapuvien laivojen kanssa välitetään jonkinlaisilla kömpelötekoisilla soutuveneillä.
Matka Mustanmeren yli oli erittäin hauska ja mieluinen. "Rostow-Odessan" upseerit olivat yhtä rakastettavia, ystävällisiä ja hyvänlaisia, kuin venäläisten yleisesti tapa on. Illat vietin turkkilaisten upseerien ja kauppamiesten pienessä seurassa, jotka olivat sijoittuneet suureen, toiseksi luokaksi kutsuttuun yhteiseen salonkiin, ja jossa minullakin oli sijani paljaiden turkkilaisten keskuudessa. Ei ole juuri erittäin opettavaista keskustella puolisivistyneen turkkilaisen kanssa, mutta hupaista se on aina. Seuraavat houkkamaiset tiedot sain eräältä turkkilaiselta upseerilta, jonka arvo mahdollisesti saattaisi vastata kapteenin arvoa ja jolla muuten oli rinnassa Medjidjitähdistön ritarimerkki. Hän kertoi muun muassa, että Trapezuntissa, jonka linnaväkeen hän kuului, oli viisi miljoonaa asukasta, ja että Stambul olisi monta kertaa suurempi kuin Lontoo. Vielä sanoi hän, että venäläiset olivat Europan mahtavin kansallisuus, sen jälkeen ovat turkkilaiset, sitten ranskalaiset, englantilaiset ja lopuksi saksalaiset. Kun väitin, että Saksalla on suuri ja mahtava sotajoukko, remahti hän ääneensä nauramaan ja sanoi, että koko Saksan sotajoukko menisi nurin niskoin, jos se vaan kaukanakin saisi nähdä joitakuita turkkilaisia sotamiehiä. Hän kertoi myöskin, miltä elämä taivaassa näytti. Siellä poltettiin paperossia, matkustettiin höyrylaivoilla ja rautateitä myöten, aivan kuin täälläkin, mutta leijailtiin kuitenkin ilmassa. Siellä oli enkeleitä, jotka kirjoittivat suuriin kirjoihin kaikki, mitä ihmiset tekivät. Niinpä he olivat myöskin merkinneet, että me olimme maissa ja katselimme Samsunia. Eräällä toisella turkkilaisella, jonka asunto oli Stambulissa, ei ollut aavistustakaan siitä, missä Ruotsi oli, ei hän ollut edes kuullut siitä puhuttavan, mutta kun kerroin, että kuningas, joka edellisenä vuotena oli Konstantinopelissa, oli meidän kuninkaamme, huudahti hän: "Ah, Oskari, joka kävi sulttaani Abdul Hamidin luona." Hän oli usean kerran nähnyt kuninkaan Perakadulla.
Kuudennen päivän iltapuolella saavuimme Kara Agatshin kylään, joka on korkeiden vuorien välisellä tasangolla. Paikka on tärkeä pähkinäpuun ulosviennin takia. Me nostimme laivaan noin sata mahtavaa pölkkyä, jotka piti vietämän Hampuriin ja käytettämän huonekalujen valmistukseen. Puita, jotka ovat niin syvällä vedessä, että niitä pinnalla tuskin näkyy, kuljettavat laivan luo vahvasti miehitetyt soutuveneet. Muutamat ovat niin raskaita, että ne uppoavat, ja täytyy ne sentähden sitoa ketjuilla kiinni veneeseen, ett'eivät mene pohjaan. Puut kasvavat kauvempana sisämaassa ja kuljetetaan niitä härillä rannikolle. Veneissä oli joukko naisia ja lapsia, jotka pitivät kauheata elämää, ja alastomat pojat ratsastivat hajareisin vedenkalvossa olevien tukkien päällä. Kara Agatshista matkustimme suoraan Bosforiin, pysähtymättä missään kylässä eli kaupungissa rannikolla, ei edes tärkeässä Ereglissä. Pysyttelimme sentähden merellä jotensakin loitolla. Seitsemännen päivän iltapuoleen alkoi arveluttavasti tuuleta. Tuuli kiihtyi yhä enemmän ja enemmän, meri alkoi kuohuta ja aallot olivat korkeita, ja tuo suuri raskaassa lastissa oleva "Rostow-Odessa" keinui laineilla kuin pähkinänkuori. Meritauti alkoi raivota matkustajien keskuudessa, mutta kaikeksi onneksi ei ollut Bosforiin pitkältä matkaa, salmi näkyi jo selvästi Europan ja Aasian rannikon välillä. Meri on tavallisesti Bosforin suulla rauhaton, mihin syynä ei ole ainoastaan tuulet, vaan merivirratkin. Sen suuren vedentulon takia, jonka Mustameri saa kaikista siihen laskevista melkoisen suurista joista, Donista, Dnjeperistä, Bugista, Dnjesteristä, ja Tonavasta, on sen korkeuspinta hiukan ylempänä kuin Välimeren ja liika vesi virtaa kovaa vauhtia Bosforin kautta. Virran voimasta Konstantinopelin luona saatoin itse saada käsityksen eräällä venematkalla Bosibrissa. Soutajien tarvitsematta vähintäkään vaivata itseänsä, kulki vene hyvää vauhtia Marmaramerelle, mutta kun meidän oli tuleminen takaisin kaupunkiin, kävi se paljon hitaammin, huolimatta miesten ankarasta työstä. Virtaussuhteita saattaa parhaiten havaita oikeastaan keväällä ja alkukesästä, jolloin lumen sulaessa tulee suuriin jokiin runsaita vesimääriä. Ei tunnu ihmeelliseltä, että vedenpinta silloin nousee melkoisesti tavallisesta vedenkorkeudesta, kun ajattelee, miten suunnattoman laaja Mustanmeren vesialue on. Tähän vuoden-aikaan onkin Bosforin virta paljo nopeampi kuin loppukesästä ja syksyllä, jolloin molempien merien vedenkorkeus niin vähitellen tasaantuu. Tasakorkuiseksi Välimeren kanssa Mustameri ei kuitenkaan koskaan joudu, sillä haihtuminen ja purkautuminen Bosforin kautta eivät ole riittäviä vastaamaan joista virtaavaa runsasta suolattoman veden paljoutta. Että Mustanmerenvesi siitä huolimatta on suolaista, riippuu suureksi osaksi eräästä vastavirrasta, joka, Dardanellein ja Bosforin pohjalla tunkeutuu sinne Välimerestä. Bosfori on keskimäärin viisikymmentä metriä syvä, paikka paikoin aina sataan asti. Sen suun ja Krimin välillä, on Mustassameressä aina kahden tuhannen metrin syvyistä. Meren koko luoteisen osan on sitävastoin tehnyt matalaksi jokien kuljettama muta ja santa.
Lähestymme kuitenkin rannikkoa, jonka määrätyt hahmoviivat yhä selvempinä ilmaantuvat. Aasian puolella, siis vasemmalla kädellä, huomaamme Rivan linnoituksen ja kauvempana Anatoli Fenerin, eli aasianpuoleisen majakan. Vastapäätä, Europan puolella, kohoaa Rumeli Fener, europanpuoleinen majakka. Molemmat majakat luovat ikäänkuin mahtavan suuret silmät tietä osoittavaa valoansa Mustallemerelle ja ilmaisevat purjehtijalle, että niiden välissä on Bosforin suu. Rumeli Fenerin edustalla ovat Cyanéin eli Symplejadien vaaralliset kallioryhmät, jotka tarun mukaan olivat liikkuvaiset, toisinaan ne loittonivat toisistaan, toisinaan taas yhtyivät. Entis-aikaan peljättiin niitä sentähden suuresti, mutta satu sallii Jasonin kulkea onnellisesti niiden ohi matkallaan Kolshikseen. Kalliosaaret kohoavat vain hiukan vedenpinnan yläpuolelle ja ovat veden matalalla ollessa kapean niemekkeen kautta yhteydessä mannermaan kanssa. Veden korkealla ollessa lainehtivat aallot tämän niemekkeen yli ja kalliot ovat silloin eroitettuina rannikosta hiukan matkan päässä. Luultavasti tämä seikka on antanut aihetta satuun, että ne kykenevät muuttamaan asemaansa.
Bosfori on 3 ruotsinpeninkulmaa pitkä, ja matkaan salmen kautta menee kaksi tuntia. Purjehdusväylä ei ole leveämpi, kuin että selvästi saattaa eroittaa rannoilla olevat esineet. Levein on se Bujuk Derén luona, missä Europan ja Aasian välinen matka on 3,200 metriä, kapein Anatoli Hissarin ja Rumeli Hissarin välillä, missä rannikot lähestyvät toisiaan vain 550 metrin matkan päähän.
"Rostow-Odessa" liukuu kuitenkin juhlallisesti yhä kauvemmaksi jyrkkien rantojen välillä olevaan salmeen. Vasemmalla puolella näkyy vuoren huipulla genualaisen linnan rauniot ja vuoren juurella Anatoli Kavak, missä laiva pysähtyy muutamiksi minuuteiksi, pari turkkilaista virkamiestä tulee laivaan tarkastamaan papereitamme ja tulemaan vakuutetuiksi siitä, ett'ei mitään tarttuvia tauteja tuoda pääkaupunkiin. Ta'ustan muodostaa täällä Aasian puolella Josha Daghin vuori. Kauvempana laajenee salmi altaaksi, jonka europanpuoleisella rannikolla sijaitsee Bujuk Deré. Vielä vähä kauvempana kohoaa Therapian komea talo, missä lähettiläillä on suvihauskuutensa. Matka Bosforin kautta on epäilemättä viehättävimpiä, kuin saattaa tehdä. Kuvaukset, mitkä täällä vierivät matkustajan nähtäviin, eivät varmaankaan milloinkaan katoa hänen muististaan. Jännitetyllä huomiolla tarkkaa hän milloin Europan milloin Aasian rannikkoa. Palatsi toisensa jälkeen kohoaa rannoilla ja viimeisellä matkan osalla on Bosfori ikäänkuin yhtenä ainoana venetialaisena kanavana, sillä kylät, huvilat ja palatsit seuraavat toisiansa keskeymättömässä jaksossa. Kun on kuljettu Beikoslahden ohi, tullaan pian kapeimpaan kulkupaikkaan, nimittäin Rumeli Hissarin ja Anatoli Hissarin linnoitustornien väliseen salmeen. Kapea kulkuväylä synnyttää tässä vesipyörteen, jota turkkilaiset kutsuvat Shejtan Akindisiksi, eli Paholaisenvirraksi. Lahdessa tulee yhä vilkkaampaa, palatseja on yhä tiheämmässä, ja tulevat ne yhä suuremmiksi ja komeammiksi, kuta enemmän lähestytään vanhaa Byzantiumia. Vastaamme tulee laiva toisensa perään, matkalla kukin Mustallemerelle. Usein kuljemme noiden hyvin hauskojen höyryveneiden ohi, jotka yhdistävät Konstantinopelin Bosforin rantojen kanssa. Niiden kannella parveilee lukuisa ja kirjava matkustajajoukko: turkkilaisia fetziä, kreikkalaisia pukuja, italialaisia ja juutalaisia kasvonpiirteitä näkyy, vaikka minne katsoisi. Salmen poikki liukuu ristiin rastiint lukematon joukko pieniä veneitä, jonkinlaisia pitkiä, notkeita ja hienoja aluksia, jotka loistossa epäilemättä saattavat kilpailla Venetian gondolien kanssa. Kuljemme Aasian puolella olevan Kandilin kylän ohi. Taustalla kohoaa Bolgorlun vuori, jonka juurella Bejlerbej sijaitsee. Kun olemme kulkeneet Europan puolella olevan Orta Köjin ohi, leviää silmäimme eteen mitä ihastuttavimman kaunis taulu. Hän varmaan ei ole milloinkaan unohtava kuvia suuremmoisesta itämaisesta komeudesta, joka tässä leviää kummastelevan muukalaisen silmien eteen.