Tattarilaisesta matkatoveristani Baki Khanov'ista sain minä tohtori Hybennetiltä kuulla, että hän oli viipynyt viisitoista päivää kovaa kuumetta sairastaen ja voimatta nousta sängystä. Hän oli kumminkin saanut hyvää hoitoa, sillä paitsi tohtori Hybennetiä hoiti häntä myös t:ri Tholozan. Eräänä aamuna, kun Hybennetin piti antaa hänelle tavanmukaisia lääkkeitä, ei häntä ollut huoneessa; myös hänen tavaransa olivat poissa. Portilla olevat sotamiehet kertoivat, että hän varhain päivän koittaessa oli lähtenyt sieltä tattarilainen laukku olkapäällä. Sittemmin, palattuani Bakuun, kuulin minä häneltä itseltä, että hänet oli vallannut niin kova koti-ikävä, että hän ei ollut odottanut parantumistaan, vaan suin päin rientänyt kotia kohden Resht'in kautta, samaa tietä kuin olimme tulleet. Paljon iloa ei siis niin naudoin hänellä ollut matkastamme, josta hän oli niin paljon toivonut.
Kokonaista seitsemäntoista päivää viivyin minä Teheranissa oikein levätäkseni ja asuin koko ajan edelleen t:ri Hybennetin vieraanvaraisessa kodissa. Hänen miellyttävässä seurassaan kului nopeasti moni hauska ilta, ja joka päivä oli meillä joku uusi työ, joku uusi retki tehtävänä. Nämä jälkimmäiset tarkoittivat etenkin Zergandéh'in ja Gulahek'in kyliä. Nämä ovat siitä merkilliset, että edellinen on venäläistä, jälkimmäinen englantilaista omaisuutta. Zergandéh'issa asuvat useimmat eurooppalaiset neljänä kesäkuukautena; Gulahek'issa koko englantilainen siirtokunta. Kylät on pyynnöstä luovutettu mainituille kansoille. Sen persialaisen tai eurooppalaisen, joka tahtoo muuttaa jompaankumpaan niistä, täytyy ensinnä pyytää lupa asianomaisilta ministereiltä. Kun kylien persialaisilla asukkailla on joku riita välillään, kääntyvät he ministerin puoleen, joka on kylän korkein hallitusmies ja tuomari. Sitä vastoin on tällä oikeus käyttää kylien asukkaita määrättyihin töihin, niinkuin teitten laittamiseen tai huoneitten rakentamiseen y.m. Persialaisesta hallituksesta sen sijaan ovat he aivan riippumattomat eikä heitä voida alistaa persialaisen rikoslain määräysten alle. Zergandéh ja Gulahek eivät muuten ole suuret, mutta kauniit ja terveelliset paikat, sijaiten Elbursin juurella. Kesällä ovat ne todellinen paratiisi, sillä tuuheat metsiköt, joiden ympäröimiä ne ovat, estävät polttavat auringon säteet pääsemästä läpi.
Eräänä päivänä olimme me kutsutut vieraisille Dshenger Khanin entisen ylitykistönpäällikön luo. Virassa ollessaan lienee tämä ylimys elänyt aivan kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen, ja oikein tuhlaamalla tuhlannut arsenaalin varoja. Tykistökartanolla valmistetaan paitsi aseita myös portteja, säleaitoja, huonekaluja ja muuta sellaista raudasta, ja anteliaalla kädellä oli Dshenger Khan lahjoittanut eurooppalaisille lähetystöille tällaisia esineitä. Ennen oli hän sangen rikas mies, mutta nyt virkaheitto ja köyhä. Hänen palatsinsa oli kuitenkin suuremmoinen, mutta rappiolle joutunut ja hoidon puutteessa.
Eräänä toisena päivänä kävimme me, shaahin omasta käskystä, katsomassa hänen huvilinnaansa Niaveran'ia, jossa hän asuu pari viikkoa joka kesä, ennen kuin hän lähtee suurelle matkalleen Elbursille. Palvelusväki asuu teltoissa ympärillä. Siihen aikaan kun minä kävin Niaveranissa, oli siellä sangen vilkasta, sillä Teheranin persialaisia asukkaita muuttaa sinne tuhansittain, kun kuumat päivät tulevat. Siellä on kokonainen telttakaupunki. Huvilinnaan, joka on puolentoista penikulmaa pohjoiseen päin Teheranista, vie erinomainen lehtokujan varjostama ajotie. Tämä tie on vilkasliikkeinen, ja täällä tapaa monta eurooppalaista hienoissa ajopeleissä. Heti tien itäpuolella sijaitsee komea Kasr-i-Kadjar, eli kadjarien linna, jossa shaahi myös joka kevät viettää jonkun viikon.
Ennen kuin jätämme Persian pääkaupungin ja lähdemme kulkemaan sitä taivalta, joka vielä eroittaa meidät Kaspian merestä, tahdon minä tähän liittää lyhytpiirteisen kuvauksen persialaisista, heidän elämästään, oloistaan ja tavoistaan, heidän elinkeinoistaan, toimistaan ja kielestään, sekä lopuksi yhtä lyhyen maantieteellisen yleiskatsauksen heidän maastaan, sen luonnollisista eduista, tuotteista ja kauppasuhteista.
Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.
"Pahan katseen" eli näkymättömän hengen rangaistuksen pelko, on uskonnollinen etuluulo, joka Persiassa näyttelee tärkeää ja turmiollista osaa. Tuhansissa eri tilaisuuksissa voi huomata tämän vaikutuksen iraanilaisten elämässä. Avioliitossa, lapsen syntyessä, taudeissa ja hautajaisissa, kaikkialla täytyy olla varuillaan pahaa katsetta vastaan. Eräät viikon päivät ovat sopimattomat kauppojen tekemiseen, toiset matkalle lähtemiseen, toiset taas matkalta palaamiseen. Eräs Ispahanissa asuva saksalainen kauppias kertoi minulle, että hän kerran oli joutunut pahimpaan pulaan sentähden, että hän sopiessaan eräästä kaupasta muutaman persialainen kanssa oli sattunut aivastamaankaksikertaa. Toisen aivastuksen jälkeen oli persialainen katsellut häntä suuresti hämmästyneenä, ja kun kolmas jäi tulematta, oli hän aivan yksinkertaisesti selittänyt, että asian ratkaiseminen nykyisissä olosuhteissa muka oli mahdotonta. Hän pelkäsi pahaa katsetta. Myöskin lukua kolmetoista kohtaan on persialaisilla, niinkuin niin monella muulla kansalla, aivan erityinen kammo. Kun pyytää persialaista laskemaan kahteenkymmeneen, hyppää hän mielellään kolmentoista yli ja sanoo sen sijaan kaksitoista, kaksitoista ynnä yksi, neljätoista j.n.e.
Mutta pahalla katseella on myös muita seurauksia, paljon vahingollisempia kuin tässä esimerkiksi mainitut, ja niiden joukkoon saattanee lukea sen että Persiassa ei ole minkäänlaista tilastoa eikä väenlaskua. Riippuu näet epäilemättä paljaasta uskonnollisesta harhaluulosta että tähän maahan ei milloinkaan ole perustettu tilastollista virastoa. Lapsellinen tietämättömyys on vallalla itse Teheranin asukasluvusta. Ei tiedetä onko siellä sata- vai kaksisataatuhatta ihmistä. Vieläpä, jos kysyy persialaiselta, vastaa hän usein, että Lontoo tai Pietari ovat mitättömiä Teheranin rinnalla, tai myös että Teheranissa on niin paljon asukkaita, että on aivan mahdotonta laskea niitä. Tullin avulla tiedetään kyllä kuinka paljon teuraskarjaa, viljaa ja hedelmiä joka päivä tuodaan kaupunkiin, mutta ne johtopäätökset, jotka tämän nojalla voidaan tehdä asukasluvun suuruuteen nähden, ovat luonnollisesti perin horjuvia.
Samoin on laita koko valtakunnan väkiluvun. Myös tässä kohden ovat tiedot sangen epävarmoja. Venäläiset arvioivat väkiluvun seitsemäksi ja puoleksi miljoonaksi; persialaiset itse kymmeneksi. Yhdeksän miljoonaa lienee lähinnä totuutta. Näistä on kumminkin ainoastaan kolme miljoonaa oikeita persialaisia, muut kuuluvat toisiin kansanheimoihin, jotka osaksi ovat myöhempinä aikoina vaeltaneet naapurimaista, osaksi ovat jäännöksiä muinoin mahtavista kansakunnista. Kaksi miljoonaa on paimentolaisia.
Ennenkuin ryhdymme lähemmin tekemään selkoa varsinaisista persialaisista, tahdomme ensin luoda lyhyen katsauksen vieraisiin kansakuntiin, jotka ovat maahan sijoittuneet. Tässä katsauksessa lähdemme me valtakunnan pohjoisista maakunnista, sen jälkeen seuraavat läntiset, eteläiset ja itäiset rajaseudut ja viimeiseksi puhumme paimentolaisista. Tämän ohella neuvomme tarkastamaan karttaa.
Valtakunnan luoteisimmassa maakunnassa, Aderbeidshanissa, asuu melkein yksinomaan turkkilaistattarilaisia heimoja. Näitä asuu edelleen Transkaukaasiassa ja myös, vaikka hajanaisissa joukoissa ja heimoissa, Irakissa. Kulkiessani Elbursin yli tapasin usein kyliä, joiden väestö oli yksinomaan turkkilainen. Nämät turkkilaiset kansat ovat suurimmaksi osaksi jäännöksiä niistä puolivilleistä laumoista, jotka Dshengis Khanin ja Timur Lenkin johdolla samosivat hävittäen Iranin halki valloitusretkellään länsimaita kohden. Ne jakautuvat useampiin heimoihin, joista suurimmat ovat Kadarit ja afsharit. Kadjarien heimo on tärkeä sen kautta, että nykyinen hallitsijasuku kuuluu siihen. Se oli kadjariheimon khaani Shaahi Aga Muhammed, joka sata vuotta takaperin anasti Persian hallitusistuimen. Hän tuhosi silloin monta vaarallista kilpailijaa, suoriutui voittajana taistelusta, kukisti levottomat ainekset ja saattoi rauhan vastahankkimaansa valtakuntaan muuten rauhattomana aikana. Sotapäällikkönä ja valtiomiehenä etsii hän vertaistaan Persian uudemmassa historiassa, mutta samalla oli hän julma ja tunnoton hirmuvaltias. Kerrotaan että hän Kirmanin valloituksen jälkeen antoi tuoda luoksensa vadissa useampien tuhansien asukasten silmät. Nasr-ed-Din Shaahi on neljäs hallitsija kadjarilaisesta hallitsijasuvusta.
Afsharit, suurin Persian turkkilaisista heimoista ansaitsevat mainitsemista sen vuoksi, että heidän keskuudessaan syntyi Nadir Shaahi, joka on uudemman ajan suurimpia valloittajia.
Ardebilin ja Savelanin ympärillä olevassa seudussa itäisessä Aderbeidshanissa asuu Shah-söven niminen urhoollinen ja ylpeä heimo, jonka keskuudesta shaahi ottaa henkivartiansa, sata guhlamia. Hamadanin ja Shirazin ympärillä asuu samoin turkkilaistattarilaisia heimoja. Yksityisiä turkkilaisia perheitä tapaa vihdoin vähän siellä täällä maan sisäosissa.
Erotukseksi persialaisista ovat maahan muuttaneet turkkilaiset luonteeltaan miehekkäämpiä, rohkeampia ja päättäväisempiä. He pitävät persialaisia kurjina pelkureina ja kykenemättöminä, mutta ovat kumminkin omistaneet monta persialaista tapaa ja pitämystä, katsantokantaa ja uskonnollista ennakkoluuloa. Suhteessaan hallitukseen ovat he täydellisesti yhdenarvoiset persialaisten kanssa, mutta sivistyksensä ja älyn lahjojen puolesta ovat he näistä paljon jälessä. Tavoiltaan ovat he kömpelömpiä kuin persialaiset, mutta myös vähemmän viekkaita ja asioita punnitsevia. Persialainen voi helposti viekkaudella riistää turkkilaiselta hänen omaisuutensa, mutta turkkilainen puolestaan saattaa ilman mitään omantunnon vaivoja väkivallalla ja verenvuodatuksella vaatia takaisin menetetyn. Ruumiinmuodolta on turkkilainen kookkaampi, voimakkaampi ja karkeampirakenteinen kuin persialainen, ja hänen kasvoissaan ei ole tuota kaunista iraanilaista soikeata muotoa; poskipäät ovat ulkonevat, leuka iso ja voimakas, huulet lihakkaat, silmät pienenpuoleiset eivätkä kulmakarvat ole kaarevat eivätkä yhteenkasvaneet nenän yli.
Vähässä Aasiassa asuvien heimolaistensa kanssa on heillä uskonnollisessa suhteessa kireä väli. Niinkuin persialaiset ovat he näet shiittejä, jota vastoin osmanit ovat sunniitteja. Heidän kielensä on kovempaa kuin hieno ja pehmeä osmanliskieli. Melkein kaikki Iraanin turkkilaiset puhuvat tosin persiaa, mutta harvoin oikealla korolla. Edellisen shaahin hallituksen aikana oli turkkilaistattarin kieli hovikielenä, ja myös Nasr-ed-Din on saanut kasvatuksensa tällä kielellä, mutta välttää nykyään sen käyttämistä julkisissa tilaisuuksissa. Nyt on nimittäin persia hovin ja divaanin eli valtioneuvoston kieli. Koska turkkilaiset ovat hyviä ratsastajia ja sotamiehiä, pestataan Persian sotaväki suureksi osaksi heidän joukostaan. Erittäinkin koskee tämä ratsuväkeä. Komentokielenä onkin turkki.
Aderbeidshanissa on myös muita kansoja kuin äsken mainitut. Maakunnan pohjois- ja länsiosissa asuu nimittäin armeenialaisia. Tabriksessa, Teheranissa ja Kaspian meren rantakaupungeissa harjoittavat armeenialaiset kauppiaat tuottavaa kauppaa. Kauppamiehen ammattiin on heillä synnynnäinen taipumus, ja sangen sattuvasti sanotaan, että vaaditaan kymmenen juutalaista pettämään yhtä armeenialaista, mutta kymmenen armeenialaista pettämään yhtä kreikkalaista. Ispahanin esikaupungin Djulfan väestö on, niinkuin ennen on mainittu, yksinomaan armeenialainen. Shirazissa ja Bushirissa asuu myös muutamia armeenialaisia perheitä. Ylimalkaan voi sanoa, että armeenialaisilla Persiassa ei ole kadehdittavat olot. Persialaiset pitävät heitä saastaisina eivätkä mielellään tahdo olla heidän kanssaan missään tekemisissä. He elävät niinkuin mainittiin kaupalla sekä viinin ja aarakin valmistuksella. Koska tämä elinkeino on laillisesti kielletty Persiassa, täytyy sitä harjoittaa salassa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Usein ovatkin armeenialaiset kuvernöörien mielivallan alaisia. Nykyään muuttavat he mielellään maasta, ja harvat ovat ne perheet, joilla ei ole jotakuta sukulaista Intiassa tai Venäjällä. Naimisliitot persialaisten ja armeenialaisten välillä eivät suinkaan ole tavattomia. Persialainen perimuoto (tyyppi) sulattaa helposti itseensä tummempaa armeenialaista tyyppiä. Armeenialaiset naiset ovat erinomaisen kauniita ja miellyttäviä. Heidän vartalonsa on kaunismuotoinen, heidän ihonsa valkoinen, silmät ja hiukset mustat. Kristittyjä ollen eivät he kotimaassaan kanna huntua, mutta, sen sijaan pientä ympyriäistä päähinettä, joka on kullalla ja hopealla kirjailtu, ja josta riippuu alas pään sivuille läpinäkyvä harso. Niin pian kuin he sitä vastoin ovat tottuneet Persian ilmanalaan, noudattavat he maan tapaa ja pukeutuvat huntuun. Kun kumminkin on sula mahdottomuus saada sanaa persialaiselta naiselta, ovat armeenialaisnaiset vieraitakin kohtaan avomieliset ja kohteliaat; usein osaavat he lausua ajatuksensa ranskaksi.
Urumia ja Van järvien välillä asuu kolmekymmentätuhatta nestoriolaista eli kaldealaista. Heidän kielensä on hyvin vanhan kaldean kielen kaltaista, ja he tunnustavat vanhan patriarkka Nestoriuksen oppia. He saavat usein kestää naapuriensa kurdilaisten hyökkäyksiä ja hävityksiä. Heidän keskuudessaan on ameriikkalaisen lähetystoimen suurin vaikutusalue.
Läntisessä ja eteläisessä Aderbeidshanissa, Ardilanissa ja Lunstaniasa, sekä pienellä alueella pohjoispuolella Meshediä Khorasanin maakunnassa asuu kurdilaisia. Heidän päämiehensä eli kuvernöörinsä nimi on vali ja hänet nimittää virkaansa shaahi. Heidän pääkaupunkinsa on Sähnä Ardilanin maakunnassa. Kurdilaiset ovat kansatieteellinen arvoitus; heidän sukuperänsä on satujen hämärään verhottu. He puhuvat omaa kieltään, joka kuulunee iraanilaiseen kieliryhmään, samoinkuin heidän nimensäkin, kurdit, on persialainen sana, joka merkitsee väkevää eli mahtavaa. Kreikkalaiset kirjailijat kutsuivat heitä kardukeiksi, ja heidän maansa kautta kulki Ksenofon kymmenen tuhannen miehensä kanssa. He ovat kaunista ja hyvinmuodostunutta ihmisrotua, he ovat korkeakasvuisia ja heillä on voimakkaat piirteet. Kenä on kaareva, suu iso, silmäripset pitkät ja iho usein vaalea. He värjäävät mielellään hiuksensa ja partansa punaiseksi. Luonteeltaan he ovat vapautta rakastavia, rohkeita, urhoollisia ja saaliinhimoisia. Yhteiskunnallisessa suhteessa voidaan he jakaa kahteen toisistaan jyrkästi erotettuun luokkaan, nimittäin "assiretas" eli aateliset ja "goran" eli maalaisväestö. Edelliset ovat sotilaita, jota vastoin jälkimäiset viljelevät maata ja ovat jonkullaisessa orjansuhteessa edellisiin. Goran ei milloinkaan voi päästä sotamieheksi, vaan hänen täytyy nöyrästi totella herraansa ja isäntäänsä, kun sitä vastoin assiretas katsovat itselleen alentavaksi olla missään tekemisissä maanviljelyksen kanssa.
Kurdilaiset elävät pääasiallisesti rosvoamisella ja ulottavat ryöstöretkensä kauvas Persian, Arabian ja Mesopotamian sisäosiin. He ratsastavat erittäin hyvin ja heidän pukunsa ovat väririkkaat: korkea turbaani tai lammasnahkalakki, kirjavat alusvaatteet, nahkaviitta heitettynä olkapäille, useita kertoja vyötäisten ympäri kiedottu vyö, johon on pistettynä kokonainen asevarasto pistooleja, puukkoja ja tikareita. Olkapäällä on heillä pienempi pyssy, pitkä bambuvartinen keihäs ja kilpi.
Kurdilaiset naiset eivät ole kauniita, mutta lujarakenteisia ja hyvin toimeliaita. He eivät arkaile miehen rinnalla ase kädessä ottaa osaa taisteluun, ja tämä tulee usein kysymykseen, sillä ne eri heimot, joihin kansa jakautuu, ovat alituisessa sodassa keskenään. He käyvät hunnuttomina, ovat vapaampia ja itsenäisempiä kuin persialaiset naiset, mutta heillä on myös raskaampi työ ja huonommat olot.
Arabistanissa ja pitkin Persian lahden rannikkoa asuu arabialaisia. Osaksi polveutuvat he suuren valloituksen ajoilta, osaksi ovat he meidän päivinämme muuttaneet Nedshdistä ja Omanista ja ottaneet asuinsijansa Persian rantakaupungeissa ja Karun virran varsilla. Persian sydänmaissa elää arabialaisia kauppiaita ja paimentolaisheimoja, jotka aikojen kuluessa ovat kokonaan kadottaneet arabialaisen kansallisuutensa, omistaneet persialaiset tavat ja pitämykset ja sulaneet yhteen iraanilaisen tyypin kanssa.
Valtakunnan kaakkoisosassa, Kirmanissa, Mekranissa ja riippumattomassa Balutshistanissa tapaamme balutsheja, jotka myös kuuluvat arjalaiseen kansaluokkaan, ovat uskonnoltaan muhamettilaisia ja samoinkuin kurdilaiset sunniitteja. Samoinkuin nämä elävät balutshitkin eri heimoissa, jotka viettävät kuljeksivaa, riippumatonta rosvoelämää.
Afganistanin rajalla, itäisessä Khorasanissa, asuu harvalukuinen joukko afganeja. He ovat kiihkoisia sunniitteja ja muodostavat balutshien tavoin klaaneja eli heimoja, jotka keskenään kiistelevät ylivallasta. Suurimmat heimot Afganistanissa ovat sadusais ja barusais. Nykyinen emiiri Abdurrahman kuuluu edelliseen. Yhtämittaisten levottomuuksien kestäessä, jotka myöhempinä aikoina ovat tärisyttäneet Afganistania, on monta jalosukuista paennut maasta etsiäkseen shaahin hovista turvaa, jota myös on annettu heille. Komeata on nähdä afganilaisen ylimyksen seurueineen ratsastavan pitkin Teheranin katuja. He ovat kookkaat ja arvokkaan näköiset, istuvat uljaasti hevosen selässä, käärittynä pään ympäri on heillä turbaani, josta pieni nippu somasti riippuu olkapäälle, vyössä kannetaan aseet, joiden joukossa huomataan käyrä sapeli. He elävät shaahin armoleivästä, ovat juonikkaita ja heitä kutsutaan pilalla valtiovaraston rotiksi.
Persian ja Afganistanin välit eivät aina ole olleet parhaimmat. Vielä muistavat persialaiset kauhulla sitä päivää viime vuosisadan alussa, jona Mahmud Afgani suuri sotajoukko muassaan hyökkäsi maahan, valloitti Ispahanin ja ryösti sen perin pohjin. Moni loistorakennus revittiin silloin maahan, moni äärettömän kallis taideteos hävitettiin tai joutui voittajan saaliiksi. Ispahanin asukkaat ja Persian suurimmat taiteilijat teurastettiin tai raastettiin vankeuteen. Mahmud Afganin karkoitti urhoollinen Fadir Shaahi.
Pohjoisessa Khorasanissa, Atrekin, Gjurgenin ja Ala Daghin ympärillä, asuu Jomud, Goklan ja Tekke heimoihin kuuluvia turkmeeneja noin 20,000 perhekuntaa. He ovat rohkeata ja voimakasta ratsastajakansaa, elävät karjanhoidolla ja maanviljelyksellä, asuvat suurissa, mustissa telteissä, joita nimitetään kibitkoiksi. Karjalaumoineen vaeltavat he laitumelta laitumelle. Heillä on vahva ruumiinrakennus, kellahtava iho, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, pienet, vähän viistot tihrusilmät sekä harva parrankasvu ylähuulessa ja leuassa. Nimeksi ovat he shaahin alamaisia, mutta se lisä, minkä he suorittavat valtion rahastoon, on sangen vähäarvoinen. Ennen venäläistä valloitusta elivät he pääasiallisesti orjakaupasta. Järjestettyinä joukkoina tunkeutuivat he persialaisiin kyliin, ryöstivät niin monta asukasta kuin he voivat kuljettaa mukanaan, sitoivat heidät hevosten selkään ja kuljettivat nuo niin onnettomat orjamarkkinoille Khivaan ja Bukharaan. Vuosisatoja oli tätä orjakauppaa harjoitettu ja siinä määrässä, että vielä huomaa selviä jälkiä iraanilaisesta rodusta mainittujen kaupunkien asukkaissa. Persialaiset olivat liian pelkureita ja liian heikkoja puolustamaan itseään ja joutuivat niin muodoin helposti tunnottomien turkmeenien saaliiksi. Jo Firdusi mainitsee turaanilaiset Iraanin vaarallisimmiksi ja voimakkaimmiksi vihollisiksi. Sitten kun venäläiset ovat kukistaneet turkmeenit ja valloittaneet heidän maansa, on tämä orjakauppa, lakannut, ja orjamarkkinapaikat ovat nyt tyhjinä. Kun venäläiset sotilaat ottivat valtaansa Grök-tepen ja teurastivat sen asukkaat, ikään tai sukupuoleen katsomatta, vapautettiin noin 25,000 persialaista orjaa, jotka venäläisen sotilassaaton seuraamina vietiin takaisin maahansa.
Juutalaisia on Persiassa ainoastaan pari tuhatta. Heidän tärkeimmät olopaikkansa ovat Shiraz, Ispahan, Kashan, Teheran, Hamadan ja Barferush. Sorrettuina ja kurjina elävät he täällä surullista elämää. Sivistynyt luokka puhuu hebreaa, samalla kun huono, sekoitettu persia on alempien kielenä. Ammatiltaan ovat he enimmiten juveliseppiä ja lasinhiojia, mutta elävät myös viinin, paloviinan ja apteekkitavaroiden valmistamisella. Muutamat ovat taitavia lääkäreitä. Heidän ainoa pyhiinvaelluspaikkansa Persiassa on Esterin ja Mordekain hauta Hamadanissa. Sinne vaeltaa vuosittain monta juutalaista, ja kaupungin ulkopuolella näyttävät he vielä sitä kumpua, jolla kuningas Ahasveruksen teltti muka on seisonut.
Persiassa asuu myös vähäiset määrät mustalaisia, neekereitä, berberejä ja hindustanilaisia dervishejä. Lopuksi mainittakoon myös eurooppalainen siirtokunta, joka korkeintaan nousee neljäänsataan henkeen. Näistä asuu noin kolmesataa Teheranissa. He ovat osaksi eri konsuli- ja lähettiläsvirastojen jäseniä (Venäjän, Englannin, Ranskan, Turkin, Itävallan, Saksan ja Ameriikan), osaksi ovat he upseereina armeijassa, kauppamiehinä tai englantilaisen sähkölennätinlaitoksen virkamiehinä.
Persiassa on, niinkuin jo on mainittu, noin kaksi miljoonaa paimentolaisia. Kolmas osa näistä on turkkilaista alkuperää ja asuu enimmiten maan pohjoisosissa. Suurimmat heimot ovat kadjarien heimo ja, etelässä, kashkaiheimo. Jokaisen paimentolaisheimon (il) etunenässä on heimonvanhin (ilkhani), jolla on suurempi valta alamaistensa yli kuin itse shaahilla. Hänen virkansa on perheessä perinnöllinen, kuitenkin niin, että vanhin miehisistä perheenjäsenistä pääsee ilkhaniksi, kun edellinen kuolee. Jokaisen uuden ilkhanin asettaa shaahi virkaansa lähettämällä hänelle kunniapuvun. Paimentolaisten suhde hallitukseen on sangen höllä. Valtakunnan pohjoisissa maakunnissa, erittäinkin pääkaupungin ympärillä olevassa seudussa, jossa hallitus pitää heitä silmällä, on se vallan toisellainen kuin Etelä-Persiassa. Täällä täytyy heidän näet valtiolle maksaa määrätty kuukautinen vero joka eläimestä ja sitä paitsi asettaa määrätty luku asestettuja ratsumiehiä, joiden katselmuksen shaahi pitää. Etelä-Persiassa on toisin. Paimentolaisheimot tässä osassa maata ovat sekä kylliksi suuret ja vahvat ylläpitääkseen itsenäisyyttään että sitä paitsi ylpeät, hurjat ja vapautta rakastavat. Heilläkin on tosin lain mukaan määrättyjä velvollisuuksia hallitusta kohtaan, mutta nämä laiminlyödään tavallisesti. Kumminkin tapahtuu usein, että jonkun maakunnan kuvernööri kukistaa alueellaan asuvat kapinalliset paimentolaisheimot.
Syyt paimentolaiselämään ovat helposti löydettävissä. Ennen muinoin, valtakunnan loistoaikoina, oli väestö luultavasti paljon lukuisampi kuin nyt ja nousi kenties viiteenkymmeneen miljoonaan; muistettakoon vain niitä silmänkantamattomia sotalaumoja, jotka Kserkses ja Dareio veivät Kreikkaa vastaan. Viljelyskelpoista maata ja metsiä hoidettiin silloin vallan toisella tavalla: säännöllinen kastelemisjärjestelmä loihti maasta rikkaita satoja. Mutta valtakunta joutui rappiolle, vieraat valloittajat tunkeutuivat maahan, hävittivät sitä ja teloittivat väestöä. Metsät jäivät hoitoa vaille ja vähentyivät, kanavat saivat hävitä, ja ilmasto muuttui vuosisatojen vieriessä kuivemmaksi ja luonto karummaksi. Arabialaiset tunkeutuivat maahan ja heidän mukanaan Muhammedin oppi; Zoroasterin uskonto, joka oli soveliaampi paikoillaan pysyvää elämää varten, joutui sitä vastoin häviölle. Muukalaiset jäivät suurissa joukoissa valloitettuun maahan ja jatkoivat siellä paimentolaiselämää, johon olivat lapsuudesta tottuneet. Sitten tulivat Dshengis Khan ja Timur äärettömine laumoineen, jotka myös olivat paimentolaisia ja jäivät niiksi.
Toinen syy paimentolaiselämään on rajattomassa tyrannivallassa, joka tekee, ettei yksikään kansalainen ole varma hengestään ja omaisuudestaan. Paimentolaisilla on tässä suhteessa paljon paremmat olot kuin kaupunkilaisilla, jotka tämän huomatessaan yhä suuremmissa määrissä jättävät kaupungit etsien vapaassa ja riippumattomassa kulkurielämässä turvaa despootillista esivaltaa vastaan.
Talvella elävät paimentolaiset alankomailla asuen pienissä multamökeissä, mutta kesällä muuttavat he karjoineen ylängöille. Jokaisella heimolla on määrätyt laitumensa, jotka vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Heimon jäsenet asuvat kesäaikaan suurissa mustissa teltoissa, jotka ovat järjestetyt ilkhanin valkean teltin ympärille. Miehet ratsastavat ulos koiriensa seuraamina vartioimaan karjalaumoja, samalla kun naiset lypsävät eläimet, kutovat mattoja tai hoitavat taloutta teltassa. Paimentolaiset ovat luonteeltaan kopeita, halveksivat valhetta ja varkautta ja pitävät niin suuressa arvossa sukuperäänsä, etteivät he milloinkaan mene naimisiin vieraaseen heimoon kuuluvien kanssa. He elävät yksiavioisuudessa, naiset käyvät hunnuttomina, mutta heiltä puuttuu kaikki ne paheet, jotka ovat esim. mustalaisnaisten tunnusmerkkinä; he ovat rehellisiä ja toimellisia. Niinkuin miehet ovat he iholtaan kuparinruskeita, ja nuorina sangen kauniita, mutta akkoina käyvät he hirveän ryppyisiksi ja näyttävät silloin pikemmin muumioilta kuin ihmisolennoilta. He pukeutuvat heleihin väreihin, päässä ja kaulassa kalisee kulta- ja hopealevyjä; nenä- ja korvarusto ovat usein renkaitten lävistämät. Paimentolaiset ovat uskonnoltaan muhamettilaisia, mutta samalla kertaa ylenmäärin taikauskoisia ja tietämättömiä. Käsitöissä ovat he usein sangen taitavia, etenkin mattojen, liinojen ja muiden kutomatöitten valmistamisessa. Heidän pääelinkeinonsa on karjanhoito; heidän karjanansa ovat lampaat, vuohet, kamelit, hevoset, aasit, muulit ja välisti nautakarja ja puhvelit. Jokaisen heimon ilkhani valvoo laumojen hoitoa. Nämät ovat näet paimentolaisen rikkaus ja voima. Kaupunkeihin myy hän karjan, teurastettuna tai elävänä, sekä sen tuotteet, niinkuin voin, juuston, maidon, talin, villan j.n.e. Itse elää hän melkein yksinomaan lampaanlihalla, maidolla, voilla ja juustolla. Maito nautitaan ainoastaan happamena ja valmistetaan monella eri tavalla.
Tuskin saattaa ajatella ihailtavampaa taulua kuin minkä vaeltava paimentolaisheimo tarjoo. Silmänkantamattomat lammaslaumat, jotka koirain koossapitäminä tiheissä joukoissa kulkevat eteenpäin arolla, miehet jalan sauva kädessä ja pyssy olkapäällä, kamelit kantaen selässään telttejä ja huonekaluja; naiset ja lapset ratsastaen aaseilla ja muuleilla, ja ilkhani itse ohjaten jalorotuista arabialaista. Kaikki ovat puettuina kirjaviin pukuihin, iho on tummanruskea, ja kasvot loistavat terveydestä ja elämänhalusta.
Kumminkin voi usein olla enemmän vaarallista kuin huvittavaa sellaisen vaeltavan paimentolaisheimon kohtaaminen. Muutamat niistä ovat näet tunnetut julmuudestaan ja raakuudestaan ja ryöstävät armotta puti puhtaaksi jokaisen muukalaisen, joka kulkee heidän alueensa läpi. Eivät he myöskään kärsi sitä, että vieraat heimot asettuvat heidän laitumilleen; sen suuntaisia yrityksiä kohtaa heti julkinen vihollisuus. Myös verikosto on tavallinen näillä paimentolaisilla. Se on koko heimon tai perheen pyhä velvollisuus eikä saa tyydytystään ennen kuin toinen taistelevista puolueista on melkein sukupuuttoon hävitetty, jossa tapauksessa voittaja tavallisesti tarjoo sovinnon käden.
Kaksi Persian mahtavinta ja suurinta paimentolaisheimoa ovat baktiarit ja lurit, jotka asuvat Luristanissa, pohjois-Arabistanissa ja Irak Adshmin länsiosassa. Yhteensä tekee heidän lukumääränsä lähes puoli miljoonaa, mutta baktiarien heimo on suurin. Juuri se osa maata, jossa he asuvat, on vähimmän tunnettu, koska matkustus heidän keskuudessaan on yhdistetty mitä suurimpiin vaaroihin. Heidän edellinen ilkhaninsa, vallanhimoinen ja ponteva ruhtinas, kuuluu asuneen palatsissa, joka loistoon ja rikkauteen nähden kilpaili persialaisten ylimysten palatsien kanssa. Tänne tuotti hän eurooppalaisia ylellisyystavaroita ja eli sanalla sanoen ikään kuin itsenäinen kuningas alaistensa kaikin tavoin kunnioittamana ja kannattamana. Kun hän sillä välin alkoi tekeytyä yhä riippumattomammaksi Persian hallituksesta ja sitä paitsi sanottiin kokoovan aseita kotiinsa, alettiin epäillä, että hän jonain päivänä aikoi ilmestyä hyvin varustettu joukko mukanaan Ispahaniin tai Teheraniin, jossa hänellä olisi ollut sitä suuremmat voiton toiveet kuin persialaisen ratsuväen kelvollisimmat miehet juuri ovat baktiareja. Prinssi Sel-i-Sulttaani päätti silloin torjua uhkaavan vaaran. Kutsuttuaan baktiarien ruhtinaan suurimman ystävyyden varjossa Ispahanissa olevaan palatsiinsa, murhautti hän hänet salakavalasti, kun hän ei aavistanut mitään pahaa. Baktiarit ymmärsivät kyllä, kun heidän ylipäällikköään ja johtajaansa ei enää kuulunut, kuinka hänen oli käynyt, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä kostamaan. Niin hirmuiselta kuin prinssin menettely tuntuukin, on se kuitenkin selitettävissä maassa sellaisessa kuin Persia, jossa asuu niin monta eri kansaa niin eriävine harrastuksineen. Jos mahtavat baktiarit olisivat tehneet kapinan, olisivat sen seuraukset olleet arvaamattomat; niin paljon vaan on varmaa, että shaahi ja hallitus olisivat joutuneet suurimpaan vaaraan.
Persialaisista.
Niinkuin edellisen luvun alussa jo on mainittu, asuu nykyään koko valtakunnassa ainoastaan kolme miljoonaa muinaisten persialaisten ja meedialaisten puhdasta jälkeläistä. Edellisten puhtaimpana perimuotona eli tyyppinä voidaan pitää guebreja eli tulenpalvelijoita, Zoroasterin opin tunnustajia, jotka 8,500 luvultaan asuvat Jesdissä Kirmanissa; edelleen Kirmanshahin ja Kirmanin välisen ylätasangon asukkaita, sekä lopuksi valtakunnan eteläisen maakunnan Farsin väestöä. Sama maakunta onkin säilyttänyt sen nimen, joka ennen tarkoitti koko valtakuntaa; Parsa ja Fars ovat näet itse asiassa sama sana. Farsilla ja Farsistanilla tarkoitetaan nyt ainoastaan yhtä maakuntaa, ja farsi on sen asukkaitten nimenä, jota vastoin koko maata nykyään nimitetään Iraaniksi ja persialaisia yleisesti iraani. Persian kielen nimi sitä vastoin on vieläkin farsi — esim. "farsi midani", ymmärrätkö persiaa? Tämän yhteydessä mainittakoon, että puhtaimpana persiana pidetään sitä, jota puhutaan Farsistanin pääkaupungissa Shirazissa.
Persialaiset eivät kumminkaan ole rajoitetut varsinaiseen Persiaan, vaan ovat myös muuttaneet naapurimaihin. Kauppamiehinä tapaa heitä kaikissa itämaan suuremmissa kauppakaupungeissa: Konstantinopolissa, Bagdadissa, Kairossa, Nishnij Nowgorodissa j.n.e. Transkaukaasiassa elää suuri joukko persialaisia, samoin Keski-Aasian maissa ja Afganistanissa, joissa heitä kutsutaan sarteiksi eli tadjikeiksi.
Persialaisella on sopusuhtainen ja jalomuotoinen ruumis. Keskisuuruus on 1,50 metriä, mutta pitempiä ja lyhempiä tapaa yhtä usein, kuin lihavia ja laihoja ihmisiä. Luuranko on hienompi kuin eurooppalaisilla, mutta rintakehä on hyvin kehittynyt. Soikeaa päätä kannetaan korkealla ja jalosti; ryhti on miellyttävä ja arvokas. Kädet ja jalat ovat pienet, hienot ja hyvin taipuvat. Ihonväri on tummempi kuin eurooppalaisten.
Iraanilainen rotu vastaa suuressa määrässä eurooppalaisten käsitystä inhimillisestä kauneudesta. Itse tyyppi on kaunis, ja sangen harvoin tapaa oikein rumaa persialaista, jollei oteta lukuun vanhoja nälkiintyneitä dervishejä tai kurttuisia paimentolaisämmiä. Kasvot ovat niinkuin mainittiin säännöllisen soikeat, otsa on matala, kulmakarvat muodostavat kaksi suurta, korkeaa, tummaa kaarta, jotka usein ovat yhteenkasvettuneet nenän juuressa; silmät ovat suuret, silmäterä usein ruskea, silmäripset pitkät ja ylöspäin kääntyneet; nenä on pitkä ja suora, joskus vähäsen kaareva; suu on kaunismuotoinen, huulet ohuet, leuka kapea, kaula lyhyt ja hampaat liidunvalkeat. Persialaisilla on luonnostaan runsas tukankasvu. Erittäinkin parta on tiheä ja sitä hoidetaan huolellisesti, mutta päälaelta ajavat he pois hiukset niin tarkkaan ettei jää kuin pieni tupsu kummankin korvan viereen, joka pistää esiin lakin alta ylöspäin taivutetun suortuvan muotoisena. Mikä tämän huolellisen ajamisen tarkoitus oikeastaan on, en tiedä, mutta sillä on uskonnolliset syynsä, kuin myös muutamia kieltämättömiä etuja. Kesät talvet, niin hyvin sisällä kuin ulkona, käyttävät näet persialaiset paksuja päähineitä, jotka olisivat ikäviä ja liian lämpimiä, jos tukka saisi kasvaa. Toinen etu ajelemisesta on luonnollisesti se, että pää pysyy vapaana eräistä vastenmielisistä pikku vieraista. Ne, jotka ovat oikein säännölliset ja puhtautta rakastavat, ajavat tukkansa joka päivä; parturin ammatti onkin tärkeä toimi persialaisissa kaupungeissa. Mitään parturitupia ei ole, vaan käy parturi pitkin katuja tai istuu rauhallisesti jossain kulmassa ja odottaa työnantajiaan, jotka eivät suinkaan anna ohikulkevien häiritä itseään. Ylhäiset antavat ajaa itsensä kotonaan.
Persialaisista naisista on jo ollut puhe edempänä. Eurooppalaisilla ei ole usein tilaisuutta nähdä heitä. He ovat käärittyinä tuohon kaikki peittävään huntuun ja puettuina niin väljiin vaatteisiin, että kaikki muodot ja kaikki ryhti häviävät. Ei voi päättää onko edessä nuori tyttö vai vanha akka. Basaareissa ja kaivoilla saattaa joskus nähdä hunnuttomat kasvot, sillä silloin heitetään huntu olkapään yli, jotta kantajatar voisi nähdä ja liikkua helpommin. Persialaisissa maalauksissa on naisilla suuret, tummat silmät, tavattoman isot kulmakarvat ja punaiset, pyöreät posket. Ihoväriä käytetään paljon, kulmakarvat maalataan mustiksi ja huulet punaisiksi. Ennen oli leuan, poskien, kaulan ja rinnan värjäys tavallinen, mutta tämä tapa alkaa häviämistään hävitä. Kaupungeissa ei sitä tapaa melkein milloinkaan, mutta jonkun kerran maaseudulla, etenkin kaakkoisissa osissa.
Persialaiset lapset ovat sanomattoman herttaisia. He leikkivät, mellastavat ja kiistelevät aivan kuin eurooppalaiset, ovat hilpeitä, punaposkisia ja terveitä, mutta heidän lapsuudenaikansa ja viattomuutensa on lyhyt, sillä niin pian, kuin molla ja muhamettilainen uskonto kaikkine hullutuksineen ja luonnottomuuksineen on saanut heidät huostaansa, on lapsellisuus ja luonnollisuus loppu.
Luonteeltaan on persialainen epäluotettava, pelkuri, ahne ja epäluuloinen. Kauppa-asioissa tai muissa sopimuksissa esiintyy hän aina mitä kohteliaimmalla ja avuliaimmalla tavalla, on tyyni ja arvokas eikä anna kasvonjuonteiden tai eleiden ilmaista mitä hän ajattelee. Hän hillitsee itsensä, olipa hän sitten kiukkuisessa tai iloisessa mielentilassa. Hän lupaa kaikki, mutta ei pidä mitään. Hän valehtelee lähimmäiselleen päin silmiä, ja jos hän joutuu kiinni, ei hän tule vähintäkään hämilleen, vaan tunnustaa hymysuin, että hän ei ole puhunut totta. Hänellä on kaikissa tilaisuuksissa ilmenevä rahanhimo ja hän ei pane mitään huomiota siihen, ovatko keinot sen hankkimiseksi luvalliset vai ei: sangen ylhäisetkään henkilöt eivät pidä itseään liika hyvinä ottamaan vastaan juomarahoja. Toiselta puolen saattaa persialainen olla armelias köyhille ja menee harvoin dervishin ohi heittämättä lanttia hänelle. Pidoissa tai perhejuhlissa ravitaan usein naapuriston köyhiä. Iraanilainen rakastaa rauhaa, lepoa ja mukavuutta. Hän voi istua koko pitkän päivän divaanilla pihanpuoleisessa kaari-ikkunassa, polttaen kaljanin toisensa perästä ja tyhjentäen teelasin toisensa perästä, mietteisiin vaipuneena nautinnolla katsellen taajoja savupilviä. Tämä on hänen mieluisin toimensa. Mutta milloin asiat niin vaativat, voi hän myös tehdä työtä uskomattomalla sitkeydellä ja kestää kaikkia vaivoja, pakkasta ja kuumuutta. Minua on usein kummastuttanut nähdessäni kuinka sitkeitä persialaiset ovat, kun on käytävänä tai ratsastettavana pitkiä matkoja. He voivat myös avojaloin ja polttavassa auringonpaisteessa seurata karavaaneja tai karjalaumoja päivän toisensa perästä, osoittamatta väsymyksen merkkiäkään. Samoin on heillä tavaton kyky mukaantua olosuhteisiin. Jos persialaisen on onnistunut alhaisesta asemasta kohota johonkin ylhäiseen ja tuottavaan virkaan, niin katsoo hän sen luonnollisimmaksi asiaksi maailmassa. Jos hän sitten kukistuu ja menettää omaisuutensa, ei hän siitäkään hämmästy, vaan palaa suurimmalla mielentyyneydellä päivätyöläisen tai kerjäläisen ammattiin. Hän on kohtuullinen ruuassa ja juomassa sekä tyytyy ylimalkaan sangen kehnoon ravintoon. Sisämaassa ylätasangolla olen usein nähnyt postimiehiä ja karavaaninkuljettajia, joilla ei ole ollut muuta syötävää kuin kurkkuja ja vähän leipää. Minua onkin kummastuttanut nähdessäni ne mahdottomat määrät edellistä tavaraa, jotka he ovat voineet ahmia yhdellä kertaa ilman että he ovat voineet pahoin. Teetä ja makeisia kohtaan on persialaisella erityinen mieltymys, mutta hän pitää myös väkevistä juomista, joita hän koraanin kiellon tähden nauttii salaa. Hänellä on erityinen taipumus runouteen, lauluun, tanssiin ja näytelmiin.
Persialaiset eivät tervehdi samalla tavalla kuin me. Kun ylempiarvoinen kohtaa alemman, tekee hän vain vähäisen liikkeen oikealla kädellä ja hitaan, arvokkaan nyykähdyksen päällään; sitä vastoin tervehtäessään henkilöä, joka on korkeampiarvoinen kuin hän itse, nostaa hän vasemman käden rinnalle ja kumartaa vasemmalle. Tervehdyslauselma on tuo muhametinuskoisissa maissa tavallinen: "salam aleikum" s.o. "rauha olkoon teidän kanssanne", johon usein vastataan: "U aleikum essalam u rachmet Ullah", s.o. "teidän kanssanne olkoon myös Jumalan rauha ja laupeus". Jos vieras tulee tervehtimään, niin otetaan hän vastaan sanoilla: "Hosh amedid", — ole tervetullut! Päähineellä ei ole mitään osaa tervehtimisessä; päin vastoin, jos sattumalta, kun vieras tulee käymään, lakki olisi poissa päästä, on ensimäinen työ asettaa se jälleen päähän. Persialaisessa perheessä vieraisilla käynti on monimutkaisempaa kuin luullaan. Siihen vaaditaan kaikkien seuraelämän vaatimusten tunteminen, sillä jos unhottaa jonkun niistä, niin pidetään sivistymättömänä ja kömpelönä. Eurooppalainen voi vasta pitkän aikaa maassa oleskeltuaan oppia kaikki nämä säännöt, ja kun tämä yleensä tunnetaan, ei sitä panna pahaksi, vaikka hän jättääkin yhtä tai toista huomioon ottamatta. Jos persialainen tahtoo käydä tervehtimässä toista, niin lähettää hän ensin sanan ja kysyy, saako hän tulla ja milloin. Tullessaan perille riisuu hän kengät jalastaan, jottei hän jalkojensa tomulla likaisi isännän mattoja. Sitten pysähtyy hän oven suuhun kunnes isäntä kädenliikkeellä kutsuu hänet astumaan lähemmäksi, johon vieras vastaa selittäen mitä nöyrimmän sanoin olevansa aivan liian matala ja vähäpätöinen lähestymään isäntää. Vasta sitten kun tämä toistamiseen on kutsunut vierasta astumaan lähemmä, asettuu hän osoitetulle paikalle, joka riippuu hänen arvoasemastaan isäntään ja mahdollisesti läsnäoleviin muihin vieraisiin nähden. Korkea-arvoiset henkilöt istuvat lähinnä isäntää, muut kauvempana. Sen jälkeen tiedustelee isäntä vieraansa ja hänen perheensä terveyttä ja lausuu hänelle ylen määrin imartelevimpia kohteliaisuuksia, sellaisia kuin: kaikki minun omaisuuteni kuuluu sinulle; sinä tulet tänne minun huoneeseeni, enkä minä ansaitse että sinä sirottaisit tomua pääni päälle; yksin se, että olen nähnyt sinut, on tehnyt minut terveeksi ja onnelliseksi. Vieras puolestaan ei suinkaan anna perää. Hän kutsuu itseään uhriksi, palvelijaksi ja orjaksi, toivoo että isännän varjo ei vähentyisi, että hän tulisi rikkaaksi ja mahtavaksi ja saisi elää kauan. Vasta sitten kun nämä kohteliaisuudet ovat vaihdetut, tervehtää vastatullut muita vieraita, kutakin arvon mukaan. Sitten tarjotaan teetä laseista tai turkkilaista kahvia pienistä kupeista sekä kaljani vuoron mukaan. Kohteliaisuus vaatii, että vieras vetää ainoastaan kaksi savua ja sitten antaa piipun naapurillensa. Koko aika istutaan hiljaa ja juhlallisina, ja jokaista tarpeetonta tai äkkinäistä liikettä pidetään hienoon käytökseen soveltumattomana. Myös pitää asettua istumaan sievästi, niin että vaatteet laskeutuvat miellyttäviin poimuihin ruumista myöten ja jalat täydellisesti peittyvät. Persialaiset eivät istu samoin kuin turkkilaiset jalat ristissä, vaan ruumis on polvien varassa ja jalat suoraan taaksepäin. Tuolia ei koskaan käytetä; niiden virkaa toimittavat pehmeät matot tai liinat. Keskustelun alkamista ennen isäntää pidetään sopimattomana. Keskustelun kuluessa pitää hyvin valita sanansa, välttää jokapäiväisiä puhetapoja sekä harrastaa huolellisen ja kauniin kielen käyttämistä. Runoilijoilta lainaamista, sopivain sananlaskujen, vertausten ja sanansutkausten käyttämistä pidetään hyvän kasvatuksen ja sivistyksen tunnusmerkkinä. Kun vieras katsoo ajan olevan lähteä, pyytää hän ensin isännältä luvan siihen sekä pyytää sitten anteeksi että hän niin kauvan on kuluttanut tämän kallista aikaa. Luonnollisesti ei eurooppalainen, joka käy tervehtimässä persialaista perhettä, tarvitse noudattaa kaikkia näitä sääntöjä. Myöskin muissa suhteissa mukaannutaan noudattamaan muukalaisten tapoja ja tottumuksia. Kun ylhäiset henkilöt odottavat eurooppalaisia vieraikseen, on heillä aina tuoleja saatavilla. Ministerit ja korkeammat upseerit, jotka tulevat tekemisiin eurooppalaisten lähetystöjen kanssa, käyttävät sellaisissa tilaisuuksissa itsekin tuoleja. Keskustellessaan eurooppalaisten kanssa koettavat persialaiset usein loistaa eurooppalaisten olojen tuntemisella ja puhuvat mielellään historiallisista henkilöistä. Minulla oli kerran kunnia t:ri Hybennetin seurassa päästä vieraisille ministeri Jahija Khanin luo, joka on shaahin lanko ja Teheranin rikkaimpia ja mahtavimpia miehiä. Sitten kun vierailupäivä ja -tunti oli määrätty, lähdimme me ruhtinaan komeaan palatsiin, jossa hänen ajutanttinsa univormuun puettuna otti eteisessä meidät vastaan. Meidän ei tarvinnut, niinkuin ennen oli laita, riisua kenkiämme, josta saamme kiittää erästä Turkomantshai-rauhan artikkelia, niinkuin ennen on mainittu. Eräs kamariherra saattoi meidät useiden salien läpi, jotka olivat koristetut mitä ylellisimmällä loistolla. Sitten kun meidän tulomme oli ilmoitettu, pääsimme me heti puheille. Vastaanottohuone oli suuri, himmeäverhoinen, eurooppalaiseen tapaan kalustettu sali. Säkenöivät lasiruunut riippuivat katosta, joka oli paljaista peileistä, ja ikkunain edessä riippui raskaat, kallisarvoiset uutimet. Keskellä lattiaa seisoi mahonkinen pöytä keltaisten silkkituolien ympäröimänä, joissa oli kullatut jalat ja selkänoja. Siellä istui Jahija Khan ja keskusteli parin venäläisen diplomaatin kanssa. Kun me astuimme sisään, nousi hän ylös ja otti meidät vastaan sangen kohteliaasti, käski meitä miellyttävällä kädenliikkeellä istumaan alas, jolloin minä sain kunnian istua lähinnä häntä hänen oikealla puolellansa. Meille tarjottiin kahvia ja sikaretteja; itse poltti hän kaljania. Otettuaan selkoa minun matkasuunnitelmistani, siirsi hän keskustelun Ruotsin historiaan ja kosketteli myös Ruotsin nykyoloja, erittäinkin sotalaitosta ja kuningas Oskarin Konstantinopolinmatkaa. Mutta enimmän huvitti häntä Nordenskiöld ja Veganmatka, joka hänellä oli merkillisen selvillä. Minä erosin Jahija Khanista se vaikutus mukanani, että olin tehnyt tuttavuutta tavattoman miellyttävän, herttaisen ja sivistyneen miehen kanssa.
Myöskin perheen keskuudessa on noudatettavana monta ankaraa sääntöä. Lapset eivät isän läsnä ollessa saa puhua tai istua, ennen kuin hän on antanut heille luvan. Vieraitten läsnä ollessa eivät he millään ehdolla saa puhua, nauraa tai leikkiä, vaan heidän täytyy istua aivan hiljaa ja liikkumatta. Jos on useampia poikia perheessä, eivät nuoremmat saa istuutua, ennen kuin vanhin on sen tehnyt.
Persialaisilla ei ole perhenimiä, ainoastaan ristimänimiä. He nimittävät itseään enimmiten profeetan ja hänen jälkeläistensä mukaan. Muhammed, Ali, Hassan, Hussein ovat tavallisia nimiä. Erottaakseen useita samannimisiä henkilöitä toisistaan, liittävät he perään heimon tai synnyinpaikan nimen, esim. Mahmud Kadjar tai Hafis Shirazi, s.o. Mahmud kadjarilainen ja Shirazista kotoisin oleva Hafis. Palvelijoita ja lapsia puhuteltaessa käytetään sanaato, sinä, korkeampiarvoisia puhuteltaessashuma, te. Arvonimi pannaan nimen eteen; jos sitä ei tunneta, niin käytetään jotakuta sanoista aga, begh tai khan.
Avioliittojen rakentamisessa tavalliset menot muistuttavat paljon niitä tapoja, jotka ovat vallitsevia tattareilla. Köyhillä vanhemmilla, joilla on kaunis tytär, on hänessä elävä pääoma. Persiassa ei näet anneta tyttärille myötäjäisiä, vaan sulhanen saa sen sijaan ostaa hänet vanhemmilta. Jos hän on erityisen kaunis ja hyvin muodostunut, saattaa hinta olla suunnattoman korkea. Tytöllä ei ole mitään sanomista miehen valitsemisessa; tämän määräävät kokonaan vanhemmat, jotka siinä toimessa käyttävät delálehia eli "naisvälittäjää", jonka tehtävänä on aiotun vävyn värvääminen, tytön hyvien ominaisuuksien, kauniitten kasvonpiirteitten ja soman vartalon ylistäminen ja kiittäminen. Häät vietetään varakkaissa perheissä suurella komeudella ja loistolla ja kestävät kokonaisen viikon. Ensimäisenä hääpäivänä laskee sulhanen ostosumman ja antaa sen tytön vanhemmille, sen jälkeen allekirjoitetaan avioliittokontrahti mollan läsnä ollessa, ja vihkiminen toimitetaan. Seuraavina päivinä on pidot toisensa perästä, kumminkin aina niin että herrat ja naiset ovat erikseen, ja sulhanen ei saa koko aikana nähdä morsiantaan, jota tapaa kumminkin salaa rikotaan. Viimeisenä hääpäivänä menee morsian ystävättäriensä seuraamana kylpyhuoneeseen, jossa hän värjää hiuksensa, käsien sisäpuolen sekä kynnet punakeltaisiksi hennah-värillä. Sen jälkeen muuttavat vastanaineet yhteiseen kotiin, jonka vanhemmat ja ystävät sillä aikaa ovat järjestäneet. Yhdeksän vuoden vanhana pukeutuu tyttö huntuun ja kymmenenvuotiaana on hän naimakelpoinen. Ylhäiset eivät naita tyttäriänsä ennen kuin kahdentoista tai kolmentoista vuoden ijässä. Pojat kasvatetaan haaremissa seitsemän vuoden ikään saakka, jolloin he lähetetään kouluun tai annetaan yksityisopettajan johdettaviksi, jonka tulee opettaa heille hyviä tapoja ja valvoa heidän käytöstään. Avioliitot sukulaisten kesken ovat sangen tavallisia. Jos miehellä on serkkuja, pitää hänen ensinnä ajatella heitä; muussa tapauksessa katsovat he itsensä loukatuiksi. Maassa on kahdellaisia avioliittoja: akdi, laillinen, ja sighe, laiton. Kullakin saa olla ainoastaan neljä laillista vaimoa, mutta niin monta laitonta kuin haluttaa. Vaimojen luku riippuu luonnollisesti etupäässä varallisuuden tilasta, koska naisia pidetään aviomiesten suurimpana menolähteenä. Sighe on jonkullainen kontrahdin mukainen avioliitto, joka solmitaan määrätyksi, sovituksi ajaksi ja sitten lakkaa. Persialaisille, jotka ovat matkustajakansaa ja karavaaneineen usein ovat kuukausmääriä kotoa poissa, saattaa siitä kieltämättä olla etuja. Joka kaupungissa, jonka läpi matka käy, menee hän niin muodoin naimisiin. Molla pitää aina saatavilla sighen. Ali Ekbär, seuralaiseni matkalla Kirmanshahista Teheraniin, selitti kolmessa eri kylässä, jotka olivat kymmenen tai viidentoista peninkulman päässä toisistaan, että hänen piti käydä tervehtimässä vaimoansa. Että niin kummallisissa avioliitto-oloissa rakkaus ja perhe-elämä saavat aivan toisen luonteen kuin meillä on itsestään selvää. Edellinen korkeammassa ja jalommassa merkityksessä on persialaiselle tuntematon; hän katselee avioliittoa vaan aistilliselta näkökannalta, ja perhe-elämää ei ylimalkain ole olemassakaan. Haaremi on päinvastoin häpeällisimpäin, mustasukkaisuuden aikaansaamain vehkeilyitten temmellyspaikka, ja että tällainen epäterveellinen ilma, jossa lapset kasvatetaan, vaikuttaa näihin turmiollisesti, on päivän selvää. Onneksi ei kaikilla ole varaa pitää useampia vaimoja; yksiavioisuus on niin muodoin sääntönä, moniavioisuus poikkeuksena, muussa tapauksessa koko kansa pian joutuisi perikatoon.
Naisen asema on niin muodoin täällä samoin kuin muissa muhamettilaisissa maissa sangen surkuteltava. Ensimäiset yhdeksän tai kymmenen vuotta on hän vapaa ja riippumaton, mutta niin pian kuin hän naidaan ja tulee haaremiin, on vapaus ja onni mennyttä. Jos hän on yksinään vaimona, on hänen tilansa tavallisesti verrattain hyvä, mutta jos hän, huolimatta ponnistuksistaan sen estämiseksi, saa kilpailijattaren, muuttuu hänen kohtalonsa useimmiten toiseksi. Onhan aivan luonnollista, että suhde useampien vaimojen välillä ei voi olla paras, varsinkin jos mies, niinkuin useimmiten on laita, pitää yhtä parempana ja hylkii muita. Riitoja ja juonitteluja lukuun ottamatta on haaremielämä kaikkea muuta kuin vaihtelevaa. Mitään vasituista työtä ei naisilla siellä ole. Harvoin tapaa Persiassa sivistyneen naisen. Naiset kuluttavat päivänsä istuen divaanilla tai lattiamatolla, polttaen kaljania, juoden teetä ja syöden makeisia; mennään saunaan, ei niin paljoa kylvyn vuoksi kuin värjäämään hiukset ja kädet ja maalaamaan kasvot, ja kun siellä tavallisesti kohtaa ystäviä, venyy kylpyaika usein useiksi tunneiksi; edelleen tehdään ja vastaanotetaan vierailuja. Haaremi on eunukkien valvonnan alaisena, mutta huolimatta siitä ankaruudesta, jolla nämä vartioivat persialaisia naisia, eivät kumminkaan sangen merkilliset lemmen-seikkailut liene niinkään harvinaisia. Eunukeilla, jotka useimmiten ovat mustia orjia, on sikäli hyvät olot, kuin he nauttivat korkeata palkkaa, suurta arvoa ja suurta valtaa, mutta ovat luonnollisesti muussa suhteessa perin onnettomat. Luonteeltaan ovat he katkeria, viekkaita ja kostonhimoisia, mutta myös leikillisiä ja pistelijäitä ja tekevät mielellään pilaa toisista. Heidän hallussaan on haaremin ja haaremin rahaston avaimet ja heillä itsellä on palvelijoita käskyläisinänsä.
Orjuus Persiassa on viime aikoina melkoisesti vähentynyt, mutta sitä tavataan kumminkin vielä, vaikka se esiintyykin sangen lievässä muodossa. Valkeat orjat ovat paljon harvinaisempia kuin mustat. Näitä jälkimäisiä tuodaan Abessiniasta ja Sansibarista, Maskatin ja Bushirin kautta. Shirazissa ovat suurimmat orjamarkkinat, ja sieltä levitetään tätä kauppatavaraa sisämaahan. Usein tulevat ne jo lapsina Persiaan, jossa he pian kotiutuvat, oppivat persian kielen ja persialaiset tavat. Usein antaa heidän omistajansa heille vapauden; silloin he menevät naimisiin ja ryhtyvät johonkin käsityöhön. Jos sunniittilaiset orjat menevät shiittien uskoon, saavat he samalla vapautensa. Orjia kohdellaan lempeästi; he ovat ylimalkain yhdenvertaiset vapaitten palvelijain kanssa. Suuren palvelijajoukon omistamista pidetään Persiassa mahtavuuden ja rikkauden todistuksena. Se hyöty minkä palvelusväki tekee ei kuitenkaan ole erittäin suuri; sitä käytetään pikemmin jonain ylellisyystavarana. Kun herra menee ulos, seuraavat palvelijat hänen perässään; kun hän ratsastaa, käyvät he hänen hevosensa edellä. Ministereillä ja kenraaleilla on joukottain palvelijoita mukanaan, ja shaahilla, niinkuin ennen on mainittu, useampia satoja. Myös palvelusväkeä kohdellaan hyvin, mutta sen ylläpito tulee kalliiksi; sen lisäksi tulee että palvelija kaikista ostoksista, jotka hän isäntänsä laskuun tekee, omaksi hyväksensä ottaa määrätyn voiton. Tämä on tuo n.k. mutakkel eli "toimituspalkkio", jolla on suuri merkitys koko kansan elämässä, sekä ylhäisten että alhaisten. Mitä tällä ymmärretään, selviää paraiten muutamien esimerkkien kautta. Jos kokin on ostettava 10 "siresiä" lihaa herransa laskuun, ostaa hän vaan 8, ja niistä hän sanoo maksaneensa 12 "shahia", vaikka kaikki 10 itse asiassa maksavat vaan yhtä monta shahia. Kun nyt liha on keitettävä, ottaa hän pois itseänsä varten vähintään 2 siresiä, jonka vuoksi hänen herransa itse asiassa saakin vaan 6, joista hän on saanut maksaa saman hinnan kuin kahdestatoista. Kumminkaan ei saa luulla, että ne ovat ainoastaan halvat palvelijat, jotka tällä tavalla ymmärtävät parantaa tulojansa; ei, jota korkeampi arvo, sitä suurempi "mutakkel". Eräs shaahin kamariherroista näki eurooppalaisen kauppiaan luona kaksi kaunista kiinalaista vaasia, joista tämä pyysi kymmenen tuhatta krania. Hän tarjoutui nyt myymään ne shaahille tästä hinnasta tuhannen kranin toimituspalkkiota vastaan, jonka jälkeen vaasit vietiin palatsiin, jossa shaahi heti osti ne kahdestatoista tuhannesta kranista. Kauppiaalle sanoi kumminkin kamariherra, että shaahi oli tahtonut antaa vaan kahdeksan tuhatta, jota vastoin hän oli kyllä taipuvainen myöntämään toimituspalkkion tinkimistä puoleksi; 4,500 krania oli kumminkin hovimiehen voitto kaupasta. Melkein samalla tavalla menetellään, kun joku tahtoo jotain saada aikaan ministerien tai muiden korkeampien virkamiesten avulla. Virkahakemuksia tai anomuksia oikeuden saamiseksi täytyy aina seurata rahalahjat vastaten sitä etua, jota tahdotaan voittaa. Siten hankkivat virkamiehet itselleen "mutakkelin" kautta paljon suuremmat tulot kuin mitä heidän palkkansa tekee.
Persialainen rakastaa hienoja, sieviä ja kallisarvoisia vaatteita. Tärkeimmät vaatekappaleet ovat paita, alusnuttu eli liivi, takki, jonka leveät liepeet ulottuvat polviin, avarat housut sekä ennen kaikkia päähine. Kansallislakki eli "kullah" on valmistettu mustasta karitsannahasta. Varakkaat käyttävät tähän tarpeeseen Bukaran nahkoja, joita pidetään hienoimpina. Ennen oli kullah hyvin korkea ja ylöspäin suippeneva, mutta on aikojen kuluessa käynyt yhä matalammaksi ja on nyt tasapohjainen. Siitä puuttuu töyhtö, lappu ja röytä; ainoastaan shaahilla on oikeus lakin etupuolella kantaa valkoista töyhtöä. Kullahin tulee olla pyöreä ja tasainen muodoltaan, ja sitä kannetaan erityisellä taidolla. Äskettäin antoi shaahi määräyksen, että kaikkien hänen palveluksessaan olevien eurooppalaisten tulee virassa ollessaan käyttää persialaista päähinettä. Tämä herätti suurta tyytymättömyyttä, sillä kasvot joutuvat sen kautta ilman suojaa alttiiksi auringon polttaville säteille. Turbaania käyttävät arabialaiset, afganit, belutshit ja kurdit, sekä lisäksi seidit, papit, koulunopettajat ja lääkärit. Ainoastaan seidit — s.o. ruhtinaat — ovat oikeutetut kantamaan siniviheriää turbaania, joka on tunnusmerkkinä siitä, että he ovat profeetan jälkeläisiä. Toinen tärkeä vaatekappale on nenäliina, jota Persiassa käytetään vallan toiseen tarkoitukseen kuin Euroopassa. Sitä näet ei suinkaan käytetä nenän puhdistamiseen, vaan sen sijaan kannetaan siinä kirjeitä, paperia, sormuksia, koristuksia tai ruokatavaroita. Edelleen on huomattavana vyö, joka kiedotaan useampia kertoja vyötäisten ympäri. Varakkaat käyttävät tähän kashimirisaalia. Sukat ulottuvat ainoastaan kehräluuhun saakka, mutta ovat paksut ja tavallisesti kauniisti kirjaillut. Ne tulevat näet enemmän näkyviin kuin meillä, koska persialaiset sisällä riisuvat kenkänsä. Nämä ovat suippokärkiset ja korkeilla koroilla varustetut. Kun kantapää on vapaana kengän ulkopuolella, vaaditaan jonkun verran taitoa, jotta voisi vakavasti kulkea persialaisilla jalkineilla. Tasapohjaisia tohveleita käytetään myös. Muun puvun päällä käytetään juhlatiloissa viittaa, joka meidän silmissämme enemmän näyttää yönutulta, mutta joka persialaisten mielestä on komein vaatekappale.
Naisten puku on jo ennen kuvattu. Ulkona on naisten ainoa näkyvissä oleva vaatekappale suuri, sininen pussimainen viitta, joka ulottuu kiireestä nilkkoihin saakka ja siten yhtenä kappaleena muodostaa päähineen, päällyskapan ja housut. Otsan kohdalta alkaa valkea huntu, joka ulottuu polviin. Silmien kohdalla on se varustettu läpinäkyvästä kankaasta tehdyllä ristikolla. Tuskin saattaa ajatella rumempaa pukua kuin tämä, ja sangen sattuvasti on joku sanonut, että persialaisen naisen kävelypuku näyttää likaisten vaatteiden kääryltä, jota kannetaan pesuun. Sisällä ovat naiset puettuina vallan toisellaiseen pukuun. Kaulassa on kallisarvoinen silkkihuivi, hartioilla keveästä kankaasta tehty liivi, joka ulottuu vyötäisille saakka, edelleen valkea hame; ulottuen polviin asti ja jättäen sääret aivan paljaiksi. Kun persialainen nainen sairaana ollessaan tässä kevyessä puvussa ottaa vastaan eurooppalaisen lääkärin, ovat kasvot aina ensimäiset, joita hän koettaa peittää. T:ri Hybennet kertoi, että kun hänen kerran piti paikata erään kuninkaallisen puolison hammasta, tätä ei millään tavalla tahdottu saada kokonaan ottamaan pois huntua; hän painoi sen itsepintaisesti alas ylähuuleen saakka. Tohtori laski silloin työaseen kädestään ja sanoi, että hän ei voinut jatkaa operatsioonia. Vaikeuden ratkaisi kumminkin eunukki, joka seisoi tuolin takana; yhdellä repäisemällä tempasi hän hunnun pois ja viskasi sen huoneen toiseen päähän.
Koristuksiin ja jalokiviin ovat persialaiset erityisesti mieltyneitä. Korkea-arvoinen mies ei esiinny milloinkaan ellei hän ole koristettu kellolla, sormuksilla, rukousnauhalla ja sinetillä. Etenkin ovat koristukset naisten mielitekojen esineenä, ja haaremikesteissä koettavat he voittaa toisensa rannerenkaitten ja kaulanauhojen kalleudessa ja jalokivien ja helmien paljoudessa. Erittäinkin turkoosit ovat suuressa arvossa. Kirkkaasta turkoosista maksetaan enemmän kuin Euroopassa. Se on valoisan tulevaisuuden vertauskuva. Persialainen voi istua pitkät ajat ja pitää turkoosisormustaan aurinkoa päin nauttien yksistään sen katselemisesta. Jalokivien tarkka tunteminen on yksi sivistyksen tuntomerkki. Smaragdeja ja rubiineja pidetään myös suuressa arvossa. Jälkimäisillä uskotaan olevan lisäksi parantavia vaikutuksia. Eräs baktiarien ilkhani nautti suojellakseen itseään vaaraa vastaan, joka aamu rubiinin, joka jauhettiin hienoksi ja leivottiin kakkuun. Tämä varovaisuuskeino ei kumminkaan häntä paljoa auttanut, sillä hän oli juuri se, jonka Sel-i-Sulttaani murhasi. Juhlatiloihin pukee kukin ylleen niin monta koristusta ja kalleutta kuin mahdollista. Kun shaahi on täydessä juhlapuvussa, kantaa hän rinnassaan neljäkymmentäkaksi suurta jalokiveä, kolme kummallakin olkapäällä ja koko joukon töyhdössä.
Lopuksi esitettäköön miten Persiassa toimitetaan hautaus, joka ylimalkaan vietetään samalla tavalla kuin tattareilla. Kun sairaan riutuvat voimat ilmaisevat, että kuolema ei ole kaukana, kutsutaan paikalle molla, jonka läsnä ollessa testamentti tehdään. Jos kuoleva on rikas mies, määrää hän usein suuria summia hyväntekeviin tarkoituksiin. Sen jälkeen lukee molla hyvin tunnetun rukouksen: "la illaha illalah", "ei ole olemassa mitään Jumalaa ilman Jumalaa, Muhammed on Jumalan profeetta ja Ali hänen sijaisensa". Kun elonkipuna on sammunut, alkavat itkijättäret surkean voivotuksen lyöden samalla päähänsä. Sitten ryhdytään heti hautajaishommiin, koska persialaiset erittäin vastenmielisesti pitävät ruumista talossa. Kuollut viedään paareilla sukulaisten ja ystävien saattamana imamzadehiin eli kirkkomaahan, jossa ruumis pestään tarkoin ja puetaan. Sitten pannaan kamvertinkappale vainajan suuhun, jonka jälkeen hän lasketaan matalaan hautaan, niin että kasvot ovat käännettyinä Arabian pyhiä kaupunkeja päin. Raskas kivi pannaan vihdoin haudan suulle, jotteivät sakaalit ja hyenat kaivaisi ruumista ylös, joka kumminkin usein tapahtuu. Mitään ylellisyyttä hautakivissä ei tapaa. Vainajan nimi, ammatti ja ikä sekä koraaninvärsy on ainoa, joka kaunistaa kiveä. Varakkaat persialaiset määräävät tavallisesti testamentissaan jonkun summan hautapaikan ostamiseksi jossakussa pyhistä kaupungeista, Kerbela, Kum, Shah-Abdul-Azim tai Meshed. Sellaisessa tapauksessa viedään ruumis johonkin moskeijaan siksi kun ensi ruumiskaravaani lähtee, joka usein saattaa kestää sangen kauvan, sillä seurauksella kuin ennen on mainittu. Ruumis kääritään silloin viltteihin, asetetaan kaksi salkoa sen sivuille ja ympäri sidotaan köydet, usein niin, jonka itse olen ollut tilaisuudessa näkemään, että paljaat jalat riippuvat ulkopuolella. Tässä yksinkertaisessa asussa lähdetään matkalle, ja kun tämä usein kestää kuukausia, saattaa kuvitella, missä tilassa tuo hajoava tomumaja vihdoin lasketaan siunatun maan poveen.
Kieli, sivistys, uskonto ja lait.
Kuten Persiassa asuu useita eri kansakuntia, samoin myöskin puhutaan maassa useita eri kieliä. Paitsi persiankieltä, joka on kirjallisuuden samoinkuin hovin ja hallitusneuvostenkin kielenä, huomaamme turkinkieltä, arabiankieltä, kurdinkieltä, armeniankieltä ja kaldeankieltä, joista ensin mainittu kieli on enin levinnyt. Muutamissa osissa maata, erittäinkin pohjoisissa maakunnissa, kansa puhuu ja ymmärtää ainoastaan turkinkieltä. Valtakunnan suuren laveuden ja asukkaiden tapojen ja elinehtojen eroavaisuuksien tähden jakautuu persiankieli useihin erilaisiin murteisiin, joista useat eroavat melkoisesti, niin hyvin keskenään kuin varsinaisesta valtakunnankielestä.
Persiankieli kuuluu arialaiseen eli indo-europalaiseen kieliheimoon ja sen sukuisia ovat siis sanskritin-, latinan-, kreikan-, germanilainen ja slavilainen kieli. Enin on se saksankielen kaltainen. Lausemuodostus on melkein sama, vieläpä muutamat sanat ovat aivan yhtäläisiä kummassakin kielessä. Persiankieli, jota otaksutaan puhtaimmin puhuttavan Shirazissa, on hyvin sointuvaa ja miellyttävää kieltä, pehmeää, mutta samalla kaikuvaa ja erittäin puhdasäänistä. Pikemmin kuuluu se laululta kuin puheelta ja on ikäänkuin muodostettu laulua ja runoutta varten. Jokapäiväisen puhekielen oppii europalainen pian, mutta voidakseen syventyä runoilijoiden ja oppineiden kieleen, tarvitsee hänen kauvan tutkia; välttämätön ehto siihen on muiden muassa arabiankielen taito, syystä että persiankieleen, aina islaminuskon maahan leviämisestä asti, on sekoittunut paljon arabialaisia sanoja. Varsinkin sivistyneitten persialaisten kielessä on erittäin runsaasti sattuvia vertauksia ja sanansutkauksia, mutta myöskin turhanaikaisia liiallisuuksia ja luonnottomia, tarkoituksettomia puheenparsia. Sananlaskuja ja vanhojen runoilijoiden runosäkeitä käytetään halusta; erittäinkin turvaudutaan silloin Saadisin ja Hansin kirjoituksiin. Esimerkkinä persialaisista sananlaskuista ja elämänohjeista mainittakoon seuraavat, prof. Brugshin kokoelmasta otetut, säkeet: Varas lähtee häpeissään köyhän huoneesta. — Vikansa tunnustaminen on paras anteeksipyyntö. — Kaikki ystävän kädestä saatu on hyvää. — Joka salaisuutensa kätkee, hän haluamansa saavuttaa. — Ei mikään juoma ole myrkytöntä. — Joka toiveiden vaunuissa matkustaa, hänellä on köyhyys seuralaisena. — Jokainen sultania miellyttävä pahe muuttuu hyveeksi. — Vaikeneminen on tyhmän vastaus. — Kärsivällisyys on iloisuuden avain. — Kärsivällisyys on katkera yrtti, mutta sen hedelmä on makea. — Yhdellä kädellä ei voi ottaa kahta meluunia. — On helppoa päästä mollaksi, mutta vaikeata tulla ihmiseksi. — Viisas vihamies on arvokkaampi kuin tyhmä ystävä. — Kulta ei puhu. — Kuninkaan käsky on käskyjen kuningas.
Esimerkkinä yhtäläisyydestä europalaisten kielien kanssa mainittakoon vain seuraavat tavalliset sanat: tytär on persiaksiduschter, saksaksi Tochter; poika onpuser, latinaksi puer; isäpuder, latinaksi pater; äiti,mader, latinaksi mater, veli,birader, latinaksi frater; vesi onab, ranskaksi eau, niinpä esim.Pentschab, viisvesistö (Induksen viisi alkujuoksua ja niiden välinen maa) jagerm-ab, lämmin vesi eli terveyslähde. Kielteinen muoto ilmaistaan sanallanist, ja verbin pääte infinitivin presensissä on-en, siis tässäkin yhtäläisyys saksankielen kanssa.
Persialaiset käyttävät arabialaisia kirjaimia ja eroittavat siinä kolme eri kirjoitusmuotoa eli kirjoitustapaa: "Nässch" eli se kirjoitustapa, jolla korani ja arabialaiset kirjat ovat kirjoitetut; "Nästalik", joka on erinomainen aistikkaasti pyöristetyistä ja toisiinsa yhdistetyistä kirjaimista, käytetään ruonoja sisältävissä muistikirjoissa, kirjeissä ja kaunokirjoitusnäytteissä; ja lopuksi "Schikäste", tavallinen kurrenttikirjoitus, jonka kirjaimet ovat niin läheisesti yhdistetyt toisiinsa, että tuskin itse persialaisetkaan saavat niistä selvää, ell'ei heillä ennakolta ole jotain käsitystä lauseen sisällöstä. Kaunokirjoitusta pidetään Persiassa miltei taiteena, ja joka on tässä tullut hyvin taitavaksi, hän saavuttaa suurta huomiota. Jokaisella kirjoitustaitoisella on oikeus liittää nimensä eteen[47] arvonimi mirza. Kuitenkin tarvitsee uskomattoman paljon työskennellä ja joka päivä harjoitella useita vuosia, ennenkuin voi saavuttaa siihen oikeuttavan taidon. Persialaiset sanovat, että jokaisen kirjaimen oppimiseen tarvitaan vuoden harjoitus. Jotta harjoituksen voi pitää hyvin kirjoitettuna, tarvitsee rivien olla supisuoria, samojen kirjaimien kaikkialla, missä niitä löytyy, aivan yhtä suuria ja niiden muoto tarkasti ja tasaisesti pyöristetty. Teheranissa on kirjoitustaitoisia, joita pidetään yhtä korkeassa arvossa kuin meikäläiset etevimmät taidemaalarit ja kivenveistäjät. Jokaista heidän kirjoittamaansa sanaa pidetään taideteoksena ja maksetaan sellaisesta toisinaan tavattoman paljon. Sellaiset pienet kirjoitusnäytteet, jotka useimmiten sisältävät lyhyitä ivarunoja, sananlaskuja ja koraninvärsyjä, kullataan, asetetaan lasin ja puitteiden väliin ja ripustetaan seinälle, taikka käytetään niitä mallikirjoituksina kouluissa. Kun mirza kirjoittaa, ei hän istu kuten me, käsivarsillaan pöytään nojaten, vaan asettautuu hän lattialle ja lepuuttaa vasenta kättään, jossa on paperi, polvea vasten. Samalla kun hän kirjoittaa oikealla kädellä, kääntää hän vasemmalla paperia antaakseen kirjaimille asianmukaisen muodon ja pyöreyden. Voidakseen lukea persialaista kirjoitusta, täytyy välttämättömästi olla perin pohjin kieleen perehtynyt. Kirjoitus kulkee oikealta vasemmalle, mitään välimerkkiä ei ole, ei isoa kirjaintakaan uuden lauseen alussa, ei uutta riviä siinä, missä uusi aine eli uusi luku alkaa, ei yhtään tilaa sanojen välillä, vaan kaikki kulkee yhteen jaksoon. Kun sitäpaitsi ei merkitä vokaaleja, saattaa helposti kuvitella mielessään, miten suuria vaikeuksia on olemassa oppiakseen lukemaan tätä kirjoitusta. Myöskin kuluu, etevimmältäkin kaunokirjoittajalta, melkoinen aika saadakseen syntymään kirjeen eli kirjoitusnäytteen. Jotakin kirjoittaakseen, mihin meiltä kuluu pari minuuttia, tarvitsee persialainen tunnin-ajan.
Kirjoitustamineet eivät myöskään ole meikäläisten kaltaiset. Paperin tarvitsee olla liukasta ja sileää. Ell'ei se ole sellaista ennakolta, silitetään sitä vahalla, ennenkun kirjoittaminen alkaa. Usein käytetään pergamenttia, erittäinkin kun on tarvis kirjoittaa perustuskirjoja eli tärkeitä asiakirjoja. Kynän muodostaa putki, jossa on leveä ja hiukan halaistu kärki. Ennenkuin mirza alkaa kirjoittaa, asettaa hän kynän vasenta etusormea vasten ja teroittaa tarkoin sen, sekä koettelee sitä paperilla hyvin usein. Teräskyniä ei hän suvaitse. Muste on sakeata, juoksevaa ja säilytetään, sienen sisään suljettuna, pienessä metallimustepullossa, joka on sijoitettu erääseen soikean kynäkotelon koloon. Kirjoittaessa painetaan putkikynän sisäpuoli sieneen, kunnes siihen on tullut tarpeeksi paljon mustetta. Kynäkotelossa, joka on tehty papier-machésta, säilytetään, paitsi mustepulloa, joku määrä putkikyniä, vahaa ja raapeveitsi. Sen kansi ja laidat ovat enimmäkseen kaunistetut somatekoisilla kuvilla.
Kirjeenkirjoittamisella on Persiassa tärkeä asema. Joka ei kykene kirjoittamaan kirjettä, hän pidetään sivistymättömänä. He harrastavat saadakseen sen niin somaa kuin mahdollista, koska vastaanottaja tarkoin sitä tutkii. Aletaan aina sanoilla: "Laupiaan Jumalan nimeen". Sitten seuraa kosolta imartelevia ja kukkaskielisiä lauseparsia ja vasta lopussa on se, mitä oikeastaan halutaan ilmaista, esitettynä sivu-asiana. Kirjeen tarkoitusta on asiantuntemattoman usein mahdoton keksiä, koska se on punottu lauseparsiin ja taidokkaisiin vastauksiin. Nimeä ei kirjoiteta alle, vaan asetetaan sen sijaan sinetti, joka painetaan mustalla värillä. Sinetti on niinmuodoin välttämätön kappale. Se kannetaan aina mukana vyötäsillä eli sinettisormuksessa, eikä mikään kirjoitus ole laillinen, ell'ei se ole sillä varustettu. Ylhäisillä persialaisilla on palveluksessaan kirjuri, joka aina heitä seuraa, kirjoituskaluilla varustettuna. Yleinen sivistys Persiassa on, kuten helposti saattaa arvata, alhaisella kannalla. Tosin on kaupungeissa ja kylissä aina kouluja, mutta tieto, jota siellä nuorisolle annetaan, on pintapuolista ja on melkein yksinomaan arabiankielen, kaunokirjoituksen ja runojen lukemisen oppimista. Hallitus ei tee mitään sivistyksen hyväksi; kaikki koulut ovat yksityisiä. Korkeammat oppilaitokset ovat, paitsi Teheranin yliopistoa, n.k. "madrasses" eli seminareja, jossa mollat ja tiedemiehet itämaisen käsityskannan mukaan opiskelevat. Täällä tutkitaan koraninselityksiä, jumaluusoppia, luvunlaskua, tähtitiedettä, kullantekemisen taitoa, lääketiedettä, lääkkeenteko-oppia, lakitiedettä, historiaa ja maantiedettä. Tähtitieteellä on Persiassa suuri merkitys. Mihinkään tärkeään yritykseen ei ryhdytä ensin kysymättä neuvoa tähtien tutkijalta sen alkamiseen soveliaasta ajasta. Monet dervishit ovat olevinaan kullantekijöitä ja lääketieteilijöitä. Persialaisten historiallinen tieto on vähäinen. Viimeisten kuninkaiden elämänkohtaloista on heillä tosin sangen hyvä tieto, mutta ajanlasku on aivan sekanainen. Historiallisista tapauksista ennen islamilaista aikakautta eivät he tiedä yhtään mitään, mutta Ferdusin vanhoja kuningastaruja he sokeasti uskovat. Heillä ei ole aavistustakaan, että heidän asumansa maa kerran oli ollut mitä suurimpien historiallisten tapausten näyttämönä. He eivät tiedä, että heidän viljelemänsä pellot kerran olivat kypsyttäneet mitä runsaimpia satoja. He eivät myöskään tiedä, että heidän esi-isänsä Cyruksen, Xerxeen ja Dareiuksen johdolla olivat kreikkalaisten kanssa taistelleet mitä ankarimpia taisteluja. Heidän maantieteelliset tietonsa supistuvat islamilaisen maailman rajojen tuntemiseen. Europasta on heillä vain hämäriä käsitteitä, mutta sitä täydellisempi on heidän tietonsa omasta isänmaastaan. Useat saattavat peninkulmissa määrälleen ilmaista kaupunkien välimatkat.
Kirjapainotaito ei ole Persiassa samassa arvossa kuin Europassa, koska ei painokirjaimilla voi saada aikaan yhtä täydellisiä kirjainmuotoja kuin hyvin teroitetulla kynällä ja harjaantuneella kädellä. Teheranissa on kuitenkin useita kirjoja, enimmin koraneja, rukouskirjoja, runoilijoiden teoksia, Tuhannen ja yksi yötä ja muita satukokoelmia. Myöskin on persian kielelle käännetty useita europalaisia kirjoja. Kauvan aikaa sitten ilmestyi persian kielellä Kaarle kahdennentoista, Napoleonin, Pietari suuren ja keisari Nikolain elämäkerta. Kirjoja halusta kuvitetaan värillisillä kuvilla. Nämät kuvat, kuten kaikki muutkin persialaisen piirustus- ja maalaustaiteen tuotteet, tekevät europalaiseen useimmiten naurettavan vaikutuksen. Kaikkien kasvot ovat aivan toistensa kaltaisia, perspektiviä puuttuu kokonaan, ja värit ovat erittäin räikeät. Tosin ei saata kieltää taiteilijoilla olevan joku määrä makua ja tarkkaa havaintokykyä; ja muutamat heidän piirustuksensa ovat todella sieviä ja miellyttäviä.
Teheranissa ilmestyy kaksi sanomalehteä, yksi persiankielellä ja toinen, "Echo de Perse", ranskankielellä. Sitä paitsi julaistaan siellä almanakka, joka sisältää erilaatuisia tähtitieteellisiä huomioita. Ajanlasku perustuu kahteentoista arabialaiseen kuukauteen, hedschranin kuuvuoteen.
Uskonnollisessa suhteessa jakaantuvat, kuten on tunnettua, Muhamedin uskolaiset kahteen suureen lahkoon, sunniteihin ja shiiteihin. Turkkilaiset, arabialaiset, afganilaiset y.m. ovat sunniteja, samalla kun persialaiset ovat shiitejä. Persian niin sanoaksemme uskonnolliset rajat ovat siis niinhyvin idässä kuin lännessäkin, sunnitein asustamat. Vaikka näiden kummankin lahkon välinen eroitus pitäisi olla usealle lukijalle tunnettu, otan itselleni vapauden lyhyesti tässä mainita niitä peruspiirteitä, jotka ovat sen luonteelle ominaiset. Sunnitein mielipiteen mukaan siirtyi kalifin arvo profetalta Omarille ja häneltä Abu Bekrille ja Osmanille; shiitit sitä vastoin kieltävät noiden kolmen ensimmäisen kalifin perimysoikeuden ja perintölaillisuuden, samoinkuin profetan vaimon, Aishan, kunniallisuuden. Heidän ajatuksensa mukaan peri Kalifin arvon Ali, Muhamedin vävy, ja siirtyi se häneltä tämän pojille Hassanille ja Husseinille, sen jälkeen näiden jälkeläisille, sekä edelleen noille kahdelletoista pyhälle imamille. Kahdestoista imami, Mahdi, ei ole vielä ilmestynyt, shiitit odottavat hänen tuloaan kuten juutalaiset messiaan tuloa. Tässä kohden ovat he samaa mieltä sunnitein kanssa, jotka myöskin odottavat Mahdin tuloa, sen profetan, joka on lahkot yhdistävä ja sovittava ne toinen toistensa kanssa. Sunnitit eivät suvaitse minkäänlaisia ihmisolentojen kuvia, koska he siinä havaitsevat rikotuksi koranin ankaran kiellon kaikellaisesta kuvainpalveluksesta. Sitä vastoin persialaiset, jotka luonnostaan ovat taipuvaiset kuvien avulla ilmaisemaan vilkasta mielikuvitustaan, selittävät toisella tavalla kysymyksessä olevan koraninpaikan. Vieläpä he kuvaavat itse Alinkin, havaitsematta siinä mitään pahaa, mutta esittävät hänen aina huntu kasvoilla, koska he arvelevat, ett'ei inhimillinen käsi saata kuvata Alin jumalallisia kasvonpiirteitä. Muhamedin uskon shiitiläisyydellä on hiukan yhtäläisyyttä kristinuskon protestanttisuuden kanssa, koska se kieltäytyy tunnustamasta sunnaa, eli traditioneja. Tämä on sunnitain mielestä kauheata jumalattomuutta. Shiitit arvelevat Alissa ilmestyneen Jumalan lihaantulemisen maan päällä, ja pitävät häntä yhtä suuressa, jos ei suuremmassakin arvossa kuin itse profetaa. Kun sunnitit rukoilevat: "La illaha illalah, Muhammede resol ullah" (paitsi Jumalaa ei ole muuta Jumalaa ja Muhamed on hänen profetansa), lisäävät shiitit: "Ali val-i allah" (ja Ali on Jumalan sijainen). Tosin eivät he itse tunnusta, että he Alin pitävät profetaa parempana, mutta tämä näyttäytyy aivan selvästi jokapäiväisessä elämässä. Dervishin tavallinen huudahdus on aina "Ja Ali, ja Ali", ja lauluissa ja vannottaissa kuullaan paljon useammin Alin nimi kuin profetan ja Allahin. Lähinnä Alia jumaloidaan tämän poikaa Husseinia, joka kaatui Kerbelan tappelussa ja on sen läheisyydessä haudattuna.
Voidakseen olla oikea-uskoinen muhamedilainen, täytyy persialaisen ottaa huomioon seuraavat uskonnolliset toimitukset: rukous, peseminen, pyhiinvaellus, paastoaminen ja anteliaisuus köyhiä kohtaan. Rukoillaan viisi kertaa päivässä, muutamat rukoilevat vain kolme kertaa, nimittäin auringon noustessa, puolipäivän aikaan ja auringon laskun aikana. Eri rukoushetkien ajan ilmoittaa muezzin, eli rukousjulistaja, joka moskén minaretista taikka tavallisen huoneen katolta kutsuu kaikuvalla äänellä uskovaiset rukoukseen. Ennen tätä tapahtuu peseminen, jonka tarvitsee toimittaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä. Pesemättömänä ei saata kukaan persialainen odottaa rukouksen kuulemista, sillä likainen ruumis on arvoton lähestymään Jumalan pyhiä kasvoja. Pestessään valaa hän vettä päälaelleen, kasvoihin, käsivarsiin, kyynärpäästä sormenpäihin, ja jalkoihin. Kun tämä on tehty, ottaa hän päältään pois kaikki koristukset, sormukset, jalokivet ja kallisarvoiset vaatekappaleet toimittaakseen hartautensa nöyrässä ja vaatimattomassa pukineessa. Rukoillessaan ei hän salli minkään hänen ympärillään tapahtuvan häiritä itseään; hän seisoo Mekkaan päin kääntyneenä, ja tietääkseen, missä päin tämä on, kantavat useat persialaiset aina mukanaan kompassia, n.k. koebleh-noemah, eli Mekannäyttäjää.
Papilliset arvot ovat: Imam-i-Djuma. Sheik-ul-islam, mushtehid ja molla. Näistä on Imam-i-Djuma, eli Isfahanin ylipappi, ylhäisin. Häntä täytyy usein itse kuninkaankin totella. Mushtehidit ovat oppineita teologeja, joita sivistyksensä tähden suuresti kunnioitetaan. Sitä vastoin on mollain lukematon joukko suurimmaksi osaksi teeskentelijöitä ja pettureita, jotka käyttävät papillista pukua välikappaleena viekoitellakseen itselleen taika-uskoisten omaisuutta. He väärentävät lakia ja oikeutta, ja kykynsä avulla selittää korania omanvoittoisella tavalla, houkuttelevat he helposti kansaa pauloihinsa.