Tärkeimmät uskonnolliset juhlat ovat seuraavat: joka viikon perjantai, joka vastaa meidän sunnuntaita, uudenvuodenpäivä, uhrijuhla, Ramasan, profetan ja Alin syntymäpäivät.
"No Ruz" (s.o. uusi päivä) eli uudenvuodenjuhla on persialaisten suurin juhla. Se on jäännöksenä entisestä islamilaisesta ajasta ja on se vanhan persialaisen auringonvuoden alussa eli maaliskuun lopussa, kun aurinko sattuu oinaksen tähtisikeröön. Koko kuukausia ennen sen alkamista nähdään laitoksia uudenvuodenjuhlan viettämistä varten. Isfahanista kuljetetaan pääkaupunkiin makeisia ja hedelmiä karavanikuormittain. Vanhan vuoden viimeisenä päivänä mennään kylpyyn, ja uudenvuodenpäivänä pukeudutaan uusiin, puhtaisiin pukimiin. Niinä kolmenatoista päivänä, jolloin juhlaa kestää, pidetään kaikki puodit suljettuina ja kaikissa ammateissa ollaan toimettomina. Kun tutut tapaavat toisensa, pysähtyvät he, tervehtivät ja toivottavat toisilleen "ajd mebarek", eli hyvää juhla-aikaa! Maakuntain kuvernöörit ja valtakunnan korkeat herrat lahjoittavat shaahille kalliita lahjoja, niinkuin koristuksia, isoja huiveja, arabialaisia hevosia, lejonia eli senkaltaisia. Shaahikin antaa kallisarvoisia vastalahjoja, niinkuin kunniapukuja (chalat) ylhäisille ja muille rahalahjoja. Uudenvuodenpäivänä on myöskin juhlallinen vastaanotto "salam" shaahin linnassa. Tähän ottavat osaa vain papit, sejdit ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet, jotka juhlapukuisina kokoontuvat linnaan. Vähää ennen uuden vuoden alkua astuu shaahi vastaanotto-saliin, puettuna keisarilliseen juhlapukuun, rinta peitettynä kimaltelevilla hohtokivillä. Kunniatervehdyksellä olijat tervehtivät häntä, hän istuutuu paikalleen ja kysäsee sitten muutaman kerran palkintoministeriltä, joka edeltäpäin valmistetussa, kukkaiskielisessä vastauksessaan lausuu, että kaikki Iranin siunatun valtakunnan onni ja menestys, maan hedelmällisyys ja rauha naapurien kanssa, riippuu ainoastaan hänen majesteetinsa lempeydestä ja armosta. Sinä silmänräpäyksenä, jolloin uusi vuosi alkaa, jyrähtää kanuunanlaukaus, ja ylin hovintähtientutkija astuu shaahin luo ja ilmoittaa, että tuo merkillinen hetki on käsillä. T:ri Hybennet kertoi, että tuo mainittu korkea virkamies suuresti ylpeili tästä kunniasta, ikäänkuin koko tapaus olisi yksinomaan riippunut hänen sanoistaan. Heti sen jälkeen huudahtavat läsnäolijat "mebarek bad", eli "olkoon se siunattu". Rahavarainministeri tuo sitten muutamia täysiä pussillisia äsken lyötyjä rahoja; shaahi avaa pussit ja tyhjentää niiden sisällyksen suureen hänen edessään olevaan hopeamaljaan. Sen jälkeen kulkevat valta-istuimen ohi, kukin järjestyksessään, papit, virkamiehet ja hoviherrat, ojentavat kätensä ja saavat, kukin ohikulkiessaan, käden täyden rahoja. Joillekuille tekee shaahi muutamia hyväntahtoisia kysymyksiä, mikä kunnia tavallisesti tulee, muiden muassa, maanmiehemme t:ri Hybennetin osaksi. Hän kertoi, että kun oli hänen vuoronsa tulla shaahin luo, oli tämän tapana ystävällisesti hymyillen katsahtaa häneen ja ottaa rahoja maljasta oikein kourallinen. Muille, jotka häntä vähemmin miellyttävät, ei hän anna niin paljon; kun he astuvat esiin lahjaansa saamaan, puistaa hän ensin kättänsä, niin että rahakappaleet, jotka sormien lomasta esiin pistävät, putoavat maljaan takaisin. Kun sitten suurvisiiri ja sotaministeri ottavat vieraita vastaan, vetäytyy shaahi takaisin yksityisiin huoneisiinsa.
Kun sitten europalaiset lähettiläät ovat käyneet häntä tervehtimässä, alkaa suuri yleinen vastaanotto, joka on jo ennen mainitussa valta-istuinsalissa. Tämä on erittäin komea huone, jonka peiliseinämillä riippuu valtavia maalauksia, jotka kuvaavat Persian suuria kuninkaita. Se puoli salia, joka on tilavaan linnapihaan päin, on aivan avonainen, jokseenkin kuin kahden mahtavan marmoripatsaan päällä, jotka Aga Muhamed Khan toi erämaiden ja vuorien kautta Shirazista Teheraniin. Keskellä salia on valtava valta-istuin, jota nimitetään "Salomon valta-istuimeksi". Kun shaahi lähestyy, jyrähtää kanuunanlaukaus, ja soittokunta aloittaa huumaavan konserttinsa Negarehkhanesta, jolloin itsevaltias nousee valta-istuimelle, missä hän asettuu pientä tyynyä vasten. Merkin saatuansa tuo sen jälkeen palvelija kupin kahvia ja timanteilla varustetun nargilehin. Kun shaahi on hetkisen puhellut suurvisiirin kanssa, esiintyy hovirunoilija ja lukee muutamia säkeitä herransa kunniaksi. Vastaan-oton loputtua alkavat julkiset huvitukset, joihin kuuluvat laulu ja tanssi, paininheitto, lejonien ja tiikerien näytteleminen. Muutamana No Ruz-juhlan viimeisistä päivistä tapahtuu suuremmoinen kilpajuoksu.
Uhrijuhla, Kurban-bajram, vietetään Abrahamin uhrin muistoksi. Kokonaisia laumoja uhrilampaita viedään silloin kaupunkeihin. Rikkaat ostavat tusinoittain ja kymmenittäin sellaisia, voidakseen jakaa lihaa köyhille. Ei kukaan, olkoon hän kuinka köyhä tahansa, jää silloin osattomaksi, mutta jos juhla sattuu suvi-ajaksi, saattaa siitä tulla hirmuisia seurauksia, sillä katukoirat ja shakalit eivät ennätä syödä kaikkia sisälmyksiä ja perkeitä, joita silloin heitetään kaduille ja puotiloihin. Kaikki sellainen saa näet jäädä paikoilleen ja myrkyttää ilmaa. Loistokohta uhrijuhlassa on kuitenkin kameliuhri. Shaahi lahjoittaa Teheranin asukkaille jättiläismoisen kamelin, joka kallisarvoisiin huiveihin puettuna ja kulta- ja hopeakoristuksilla peitettynä kuljetetaan katuja pitkin avonaiselle paikalle, johon taajalukuinen kansa kokoontuu. Eläin pakoitetaan laskeutumaan polvilleen, jonka jälkeen eräs shaahin likimmistä sukulaisista tulee ja antaa sille kuolettavan keihäänpiston. Sen jälkeen ryntää kansa raivoavien villipetojen tavoin tuon eläinparan kimppuun, joka lukemattomilla puukoilla ja tikareilla paloitellaan. Jokainen koettaa silloin anastaa itselleen, kuten hän luulee, onnea tuottavan lihapalasen. Tuskin on minuutti kulunut ensimmäisestä keihäänpistosta, kun kameeli on juuri kuin jäljettömiin kadonnut. Verilätäkkö on ainoa, mikä on jälellä. Kansajoukot hajaantuvat sitten, ja ne, jotka ovat onnistuneet anastaa itselleen palasen, ovat iloiset ja tyytyväiset.
Ramazan-kuukaudesta ja sen paastoista olen jo ennemmin aivan lyhyesti puhunut. Se on kieltäymyksien ja kohtuullisuuden aika Islamin oikeauskoisille tunnustajille. Koko päivänä, auringonnoususta sen laskuun asti, ei saa mitään nauttia, olkoon se mitä tahansa, ei polttaakaan. Heti aamurukouksen luettua, asettaudutaan makaamaan iltapäivään asti, jolloin uudelleen syntyy hiukan liikettä puotiloissa ja kaduilla. Samana hetkenä, kuin aurinko peittyy taivaanrantaan, lauvaistaan kaupungeissa kanuunanlaukaus, joka ilmoittaa vuorokauden paaston loppuneen. Silloin syntyy uudelleen elämää ja liikettä. Syödään tavattomalla ruokahalulla, ja teen tarjoilupaikoista kuuluu satojen kalianein soriseva ääni. Silloin valvotaan koko yö, jonka muutamat viettävät puotiloissa leikkiä laskien ja iloa pitäen, toiset työskennellen, toiset, oikeauskoiset, taasen korania lukemalla. Kun aamu-aurinko jälleen näyttäytyy, alkaa uusi paasto, ja niin käy päivä päivältä aina kuukauden loppuun asti. Viimeisenä päivänä kohoavat kaikkien odottavat tunteet ylimmilleen. Auringon laskun jälkeen mennään huoneiden penkereille eli muille korkeille paikoille, vieläpä useat teheranilaiset menevät aina Elbursin juurelle asti, että näkisivät niin pian, kuin mahdollista, kuun. Kun se viimeisen päivän iltana on noussut taivaan rannalle, on näet Ramazan loppunut, viimeinen kanuunanlaukaus jymähtää, ja palataan uudelleen luonnonmukaisempaan elintapaan.
Ramazan on Islamin mielettömimpiä keksintöjä. Se maksaa suunnattomia summia Persian valtiolle. Koko kuukauden ovat näet useimmat työt seisauksissa. Työvoimat lepäävät, eli oikeammin, väsyttävät itseään luonnottomalla elintavalla. Puusepät, metallityöntekijät ja muut käsityöläiset eivät tee juuri mitään, kauppiaat sulkevat puotinsa, mattotehtaissa ovat kangaspuut liikkumattomina; on täydellinen seisahdus niin hyvin kaupassa kuin teollisuudessakin. Päivän paastoamisen ja suunnattoman syömisen kautta yöllä murtuu kansan terveys, ja työn keskeytyksen tähden menettää valtio melkoisia rahamääriä. Jos joku kysyy, mitä tämä paasto sitten oikeastaan hyödyttää, vastataan, että se on uskonnollinen tapa, jota on mahdoton perin pohjin poistaa. Useat persialaiset eivät kuitenkaan noudata paastoa niin tarkoin. He koittavat tosin maailman silmissä näyttäytyä laihoilta ja nälkäisiltä ja valittavat tyhjää vatsaansa, mutta salaa syövät he päivälläkin. Oikea-uskoiset pitävät tätä kauheimpana jumalattomuutena.
Persialaiset ovat erittäin uskonvimmaisia ja taikauskoisia. Usko loihtimiseen ja noituuteen sekä pahan silmään ilmenee ja vaikuttaa kaikkiin heidän töissään ja toimissaan. Loihtijoilla, kuljeksivilla dervisheillä, käärmeiden ja skorpionien kesyttäjillä ja sen sellaisilla roskaväellä on, kiitos siitä heidän kujeilleen, uskomaton valta raakaan ja sivistymättömään rahvaaseen. Ei ryhdytä mihinkään tärkeään tekoon kysymättä ensin neuvoa tähtienselittäjältä eli, sellaisen puutteessa, kukin rukousnauhaltaan, jota aina kuljetetaan mukana, arpanappulalta, koranilta eli Hafikselta. Arpanappuloissa ovat muutamat numerot onnekkaita, muutamat onnettomuutta ennustavia. Sitä heitetään — päällimmäisenä on onneton numero, huomataan siinä varoitus pahansilmästä ja aijottu teko jätetään toiseen kertaan. Aijotaan lähteä matkalle, mutta halutaan ensin neuvotella Hafiksen kanssa, onko aika siihen sovelias. Otetaan käsille hänen runokokoelmansa, divani, pistetään neulalla kirjaan, avautuu onnellinen paikka, ja matka tehdään.
Suojaksi pahansilmää vastaan pidetään usein mukana amuletteja ja talismaneja; jos se hukataan, peljätään jouduttavan jonkun onnettomuuden uhriksi. Toinen tapa, joka on Persiassa hyvin yleinen, on ripustaa lahjaksi riepuja ja muita esineitä pyhiin paikkoihin. Niinpä näin Cyruksen hautakammiossa oikean rääsykokoelman paljaita riepuja, matonpätkiä, revityitä koranin lehtiä, messinginpalasia ja nauloja. Usko "diws'iin" eli pahoin henkiin ja "djins'iin" eli hyviin on maassa yleinen. Edelliset pysytteleivät erittäinkin luoksepääsemättömissä ja omituisissa paikoissa, niinkuin Demavendvuoren sisässä, suurella suola-aavikolla Irakissa ja Khorasanissa, Persepoliksen raunioissa ja muissa muinaisjäännöksissä, joiden syntyä persialaiset eivät saata selittää muulla tavoin, kuin että ne ovat pahojen henkien työtä ja niiden pesäpaikkana.
Yhtä syvästi kuin persialaiset vihaavat kristityitä ja ylönkatsovat sunniteja, yhtä julkeasti useat heistä rikkovat oman oppinsa käskyjä. Taikausko ja ulkokullaisuus on niin suuressa mitassa Persiassa, että se menee naurettavaisuuteen asti. Olen jo edellisessä luvussa maininnut, kuinka kohteliaita ja teeskenteleväisiä persialaiset ovat keskinäisissä olosuhteissaan ja kuinka vähä he sillä tarkoittavat. Yhtenä hetkenä saattaa persialainen luvata minulle kaikki omaisuutensa ja vakuuttaa, että hänen terveytensä ja onnensa riippuu vain minun hyväntahtoisuudestani, ja toisena hetkenä saattaa hän tehdä kaiken, mihin suinkin kykenee, viekoitellakseen minulta rahani. Jonakuna ramazan-iltana saattaa hän kadulla tavata tuttavansa ja valittaa sietämätöntä nälkäänsä ja voimattomuuttansa, ja kuitenkin on hän rajusti syönyt kaiken päivää. Tapaamansa tuttava tekee luonnollisesti samoin. Molemmat surkuttelevat toistensa kuihtunutta ulkonäköä, mutta tietävät varsin hyvin, että he pettävät toisiansa. Pahin ulkokullaisuus on n.k. tekich eli valepuku. Persialainen, joka matkustaa sunnitein maassa, ei näet pidä itseänsä ja lahkoansa alentavana, näyttäytyä olevansa sunniti. Niinpä, tehdessään pyhiinvaelluksen Mekkaan, on hän olevinaan myöskin sunniti, rukoilee rukouksiaan Kaaban ääressä samalla tavalla kuin tämäkin ja kaikissa noudattaa sunnitilaisen lahkon lakeja.
Ei missään tilaisuudessa ilmene shiitiläisten uskonvimma niin selvästi, kuin Moharrems-kuukauden kymmenenä ensi päivänä, jolloin vietetään Kerbelan luona tapahtuneen alidien tappion surullista muistoa. Samalla myöskin esitetään persialaista kiihkonäytelmää eli "tazieh" sirkuksentapaisissa teattereissa (tekieh). Teheranin kuninkaallisen teatterin pitäisi näissä tilaisuuksissa oleman kashmirhuiveilla komeasti koristettu ja sen seinillä koristuksia. Pyöreällä näyttämöllä teatterin keskellä esiintyvät nuo uskonnolliset näyttelijät, jotka hyvin realistisesti esittävät Kerbelan kauheita kohtauksia. Suunnaton ihmispaljous saapuu yhtä aikaa teatteriin, kokonaisia karavaneja kalliisti vaatetettuina kameeleineen, rautapaitaisia ja kypäreillä varustettuja ratsumiehiä tulee ratsastaen jaloilla hevosillaan. Kun Husseinin murhaa ja alidein tappiota esitetään, yhtyy koko yleisö mitä surkeimpiin valitushuutoihin ja itkuun. Kasvot peitetään käsiin, yläruumista heilutetaan edes takaisin ja viritetään sydäntäsärkevimpiä valitushuutoja. Näyttämöllä esiintyy miesjoukkoja, jotka laulaen: Ja Hussein, Ja Hussein! Ja Hassan, Ja Hassan! kaikin voimin lyövät paljastettuihin rintoihinsa, niin että se tulee tulipunaiseksi ja veriseksi. Kumean, tahdinmukaisen äänen, joka tästä syntyy, yhdessä surulaulujen kera, sanotaan tekevän valtaavan vaikutuksen. Illoin ja öisin "kiihko-ajan" kuluessa vaeltaa kokonaisia kulkueita vimmaisia shiitejä pitkin Teheranin katuja huutaen ja valittaen. Muutamat riipovat käsivarsiansa vitjoilla, toiset terävillä tikareilla. Sellaisissa tilaisuuksissa saattaa olla europalaiselle hyvin vaarallista oleskella ulkosalla, sillä uskonnollinen vimma on silloin kohonnut tavallista korkeampaan määrään, ja ajatellessaan Husseinin onnetonta kohtaloa on kansa valmis kohdistamaan raivonsa siihen, joka sen tielle sattuu.
Näitä persialaisten kiihkonäytelmiä vastaava on tattarilaisilla se juhla, jonka nimi on Tjackschi Vackschi. Vuonna 1885 sattui tämä syksyksi, heti minun tultuani Bakuun. Silloin oltiin tilaisuudessa näkemään inhoittavimpia kohtauksia keskellä kaupungin muuten siviliseerattuja katuja ja samoin Balakanin kylässä, sillä tattarilaisilla ei ole mitään erityisiä teattereita. Balakanin kylässä, jonka läheisyydessä asuin, parveilivat he joukottain pitkin kylänkatuja. Petomaisesti he kiljuivat ja rääkyivät ja raatelivat paljaiksi ajeltuja päälakiaan sangen terävillä kinschaleilla. Tällöin kiihoittuivat he enemmän ja enemmän aina siihen määrään asti, ett'eivät he tunteneet, kuinka kovasti he tikarillaan koskettivat päälakeen. Kolme tattaria kaatui Balakanissa omista puukoistaan. Venäläinen poliisi oli jo useita viikkoja ennemmin kieltänyt tattarilaisia toimeenpanemasta kaduilla minkäänlaisia levottomuutta tuottavia kohtauksia, mutta kun tämä kielto luonnollisesti rikottiin, päätti poliisipäällikkö yhdellä kertaa toistaiseksikin masentaa tattarilaiset, ja tämän teki hän yhtä ankaralla kuin hävyttömällä tavalla. Venäläiset sotamiehet tunkeutuivat erääseen moskéeseen, johon tattarilaiset olivat kokoontuneet jumalanpalvelusta pitämään. Paukahti laukaus, jonka kaiku vastasi moskén holvista, kaksikymmentä tattarilaista kaatui ja moské tyhjennettiin. Valmistautumattomia kuin olivat, eivät tattarilaiset voineet puolustaa itseään, mutta poliisipäällikkö, joka itse oli mukana, tuli sieltä toinen silmä murskattuna. Ystäväni, Baki Chanov, joka oli mukana moskéessa, kertoi, että kuulat korvissa vinkuivat, ja useat vielä istuivat paikoillaan muureilla. Sen yön perästä tulivat Bakun kadut hiljaisiksi ja rauhallisiksi.
Uskonnollisten sääntöjen joukossa, joita useat persialaiset tunnollisesti noudattavat, mutta myöskin useat laiminlyövät, ovat tärkeimmät kiellot juoda viiniä, syödä saastaista lihaa, niinkuin sian ja itse kuolleiden eläinten, pelata uhkapeliä sekä kielto kaikesta lähemmästä seurustelusta kristittyjen ja muiden heidän silmissään saastaisten uskontunnustajien kanssa. Viininjuomisesta olen jo ennen puhunut kuvatessani oloani Shirazissa. Julkisuudessa tosin varotaan nauttimasta väkijuomia, mutta sitä suuremmassa määrässä tehdään sitä salassa. Siinä ei tyydytä helpompiin, kuin kiihottaviin ja päihdyttäviin Shiraz-viineihin tahi mieluimmin aarakkiin. Toista yllämainituista kielloista noudatetaan sitä vastoin tarkoin. Sianlihaan on persialaisella tietty vastenmielisyys, samoin kuin itsestään kuolleiden eläinten lihaan. Jotta lihaa saattaisi syödä ilman omantunnon tuskia, täytyy se ensin ja ennen kaikkea olla saatuna saastattomasta eläimestä, sitä paitsi ei tämä eläin saa olla, kuten jo on sanottu, itsestään kuollut, ei myöskään niin teurastettu, että veri on jäänyt ruumiiseen. Kun eläintä pistetään, asetetaan se sentähden siten, että veri esteettömästi saattaa virrata ulos, sekä mieluimmin niin, että pää on Mekkaa kohden suunnattu. Samana hetkenä, kun oikeauskoinen asettaa puukon teurasuhrin kurkkuun, huutaa hän "Bissmillah", eli Jumalan nimeen! Lihan ostaminen kristityltä on kielletty, sillä se on saastaista, joskin se on saatu muuten puhtaasta eläimestä. Kaikki muukin, mikä joutuu yhteyteen kristityn kanssa, on saastaista. Samasta maljasta syöminen, kuin joku sellainenkin, on mitä saastaisinta. Kun söin yhdessä persialaisten kanssa, saatoin aina huomata, miten he varoivat niitä astioita, joista minä olin ottanut. Muutamassa kylässä etelä-Persiassa ostin erään kerran puodista taatelileivoksen. Kun aijoin maksaa, ojensi kauppias pienen messinkiastian, johon minä panin kuparirahat. Mutta ei hän pitänyt vielä tätäkään varovaisuustoimenpidettä tarpeellisena, vaan otti varmuuden vuoksi vesi-astiansa ja virutti rahat, ennenkuin hän piti ne kyllin puhtaina käsin kosketellakseen. Maan läpi matkustettaissa on tuhansia tilaisuuksia suuttumiseen sellaisista alhaisista ennakkoluuloista. Yhtäläisesti on aivan mahdotonta kristitylle jalkojensa tomulla saastuttaa shiitiläistä moskéeta. Ani harvat ovat ne europalaiset, jotka ovat olleet tilaisuudessa näkemään ja kertomaan persialaisen pyhäkön sisustaa. Ainoa keino päästä huomaamatta sisälle, on että kuten Vámbéry, pukeutuu muhamettilaiseksi. Yritys on vaarallinen, ell'ei olla täydellisesti perehdytty kieleen ja uskonnollisiin tapoihin. Kasvinissa rohkenin yhdessä Baki Chanowin kanssa asettua sen suuren moskéen käytävään, joka on kuvattuna tässä ennemmin. Molla oli tuskin katsahtanutkaan minuun, ennenkuin hän lopetti saarnaamisen, ja minä tulin ulos-ajetuksi pikemmin kuin olin sinne tullut.
Yhtä vaarallista kuin europalaiselle on päästä persialaiseen moskéeseen, yhtä pelokasta on persialaiselle mennä johonkin niistä kristittyjen kappeleista, joita on Teheranissa ja Isfahanissa. Kristityt eivät luonnollisesti siitä erityisesti välittäisi, mutta hänen uskonheimolaisensa pitäisivät häntä uskottomana luopiona. Tätä asianlaitaa valaisee seuraava kasku, jonka Benjamin kirjassaan kertoo. Hänen kuninkaallista korkeuttansa ruhtinas Sel-i-Sultania halutti erään kerran olla läsnä jumalanpalveluksessa englantilaisessa protestanttisessa kappelissa Isfahanissa, jota kappelia hoitaa t:ri Bruce. Muutamia päiviä jälkeenpäin oli ruhtinaan esimerkkiä seuraten kaksi persialaista jumalanpalveluksessa samassa kappelissa. Kun Sel-i-Sultan sai siitä tiedon, kutsui hän heidät luoksensa ja määräsi, että heidän päänsä piti siinä paikassa poikki hakattaman. T:ri Bruce, joka nuhteli prinssiä hänen epäjohdonmukaisuudestaan, sai vastaukseksi: "minulla on oikeus mennä, mihin haluttaa; ja tulin teidänkin luoksenne, saadakseni tietää, käyvätkö persialaiset teidän jumalanpalveluksissanne. Sillä jos he tulevat teidän kirkkoonne, tapahtuu se siinä aikomuksessa, että he muuttavat uskontoa, ja sellaista eivät meidän lakimme siedä". Ja kuitenkin pidetään ruhtinas Sel-i-Sultania vapaa-ajattelijana. Ei hän olekaan ainoa sellainen Persiassa. Päinvastoin on niiden luku hyvin suuri. Ani harvat ylhäisistä uskovat koranin oppeihin, eivät he edes noudata paastoja eikä rukoushetkiä. Hyvän käytöksen välttämättömimpinä vaatimuksina pidetään sitä vastoin pyhiinvaellusmatkaa Kerbelaan, Meshediin eli Mekkaan. Matka tapahtuu sentähden useimmiten, vähemmässä määrässä profetain haudalla käymisen, kuin Meshedi-, Kerbelai- eli Hadshi-arvonimen takia, jota aina seuraa määrätty kunnia.
Kuitenkin on tähän asti näyttänyt mahdottomalta saada Islamin lasten keskuudesta kristittyjä uskonmuuttajia. Sitä on koetettu, mutta ilman menestystä. Tosin työskentelevät amerikalaiset ja englantilaiset lähetyssaarnaajat maassa väsymättä, mutta heidän toimi-alansa rajoittuu nestorianeihin ja armenialaisiin, edelliset asuvat Urumia-järven ympäristöllä ja Kirmanshahin seutuvilla, jälkimäiset Isfahanissa. Syystä saattaakin epäillä kristillisen lähetystoimen oikeutta sellaisessa muhamettilaisessa valtakunnassa, kuin Persia on. Lukuunottamatta vaikeutta saada muslemi uskomaan kristin-uskon totuuksia (hänen mielestään on kristin-usko sen ymmärtämiseen, perustotuuksiin ja kirkonmenoihin katsoen paljon alhaisemmalla kannalla kuin hänen silmissään kehittyneempi muhamedin-usko), tuottaisi uskonnonvaihdos "masse" poliitillisessakin suhteessa mitä arveluttavimpia seurauksia. Maassa, jossa uskonto on niin läheisessä yhteydessä hallituksen kanssa, saattaisi uskonnollinen eripuraisuus epäilemättä aiheuttaa valtiollisenkin. Ylipäänsä on ihmeellistä, että uskonvimmaiset persialaiset lainkaan suvaitsevat kristittyjä lähetyssaarnaajia maan rajojen sisäpuolella. Nestorianit ja armenialaiset ovat kristittyjä. Lähetystoimi heidän keskuudessaan on sentähden aijottu enemmän ylläpitämään heidän uskontoaan ja estämään heitä huonontumasta. Olkoonpa niin, ett'ei nestorianeilla ja armenialaisilla ole siis mitään suoranaista tekemistä persialaisten ja heidän uskontonsa kanssa, niin ovat he kuitenkin Persian alamaisia, ja jos kristinusko valtakunnassa voittaisi alaa ja valtaa, joutuisi hallitus ja valtiollinen yhteys suurimpaan vaaraan. Sentähden pitääkin hallitus kaikkia vanhempia ja uudempia lahkoja erittäin tarkasti silmällä ja koettaa sekä hyvällä että pahalla niitä vastustaa. Edellisessä olemme jo nähneet, kuinka babismin uskolaisia kohdellaan.
Puhuttaissa lahkoista, tahdon lopuksi mainita niistä tärkeimmät maassa löytyvät. Aderbeidshanissa ja Kurdistanissa, Kaspianmeren ja Persianlahden luona, sekä pitkin valtakunnan itäistä rajaa tapaamme sunniteja, suurimmaksi osaksi turkkilaisia ja arabialaisia. Olemme jo ennen puhuneet heidän oppinsa pääpiirteistä. "Ali Allahi" (s.o. Ali on Jumala) on lahko, joka väittää Jumalan ilmestyneen välittömästi Alissa. He eivät usko koraaniin, eivät toimita rukouksia, eivät paastoa Ramazanina eivätkä pidä pahana syödä silavaa. Heidän pää-olinpaikkansa on Kirmanshah. Ja babismin synnystä on jo ennen puhuttu. Sen perustaja ja profeta, Bab-eddin (s.o. uskon portti), kirjoitti arabiaksi kirjan, jossa hän esitti oppinsa pääperusteet. Tärkeimmät niistä on seuraavat: koranin kieltäminen; omaisuuden tasajako ja erittäinkin naisten; sekä usko, että se, joka babismin asian puolesta sodassa kaatuu, on kuolematon ja ylösnousee elämään toisessa paikassa. Babeilla on siis oma lakikirjansa, oma profetansa ja omat martyyrinsa. "Schejcki" on lahko, jonka tehtävänä on etsiä Imam Mahdin, kahdennentoista imamin, olemus ja luonne. Ylösnousemisessa on hän ilmestyvä ja yhdistävä kaikki lahkot yhteiseen uskoon.
Persian valtakunnan laki käsittää kaksi eri alaa, maallisen ja hengellisen. Maallista lakia,urf, käyttää tuomioistuin, divan-shaneh, jonka päätöksen shaahin täytyy hyväksyä ja allekirjoittaa; samoin maakuntien kuvernöörien ja kaupungeissa ja kylissä hakimsin eli ketschodasin. Urf ei oikeastaan ole samaa kuin me lailla tarkoitamme, sillä se ei ole kirjoitettu lakikirja, ei se myöskään seuraa määrättyä ohjetta, vaan perustuu korkeintaan traditioniin, mutta useimmiten mielivaltaan ja voitonhaluun. Maalliset tuomarit eivät tuomitessaan pane vähintäkään huomiota rikoksellisen persoonaan eli rikoksen suuruuteen, vaan ainoastaan niihin etuihin eli vahinkoihin, joita he itse saattavat päätöksestä odottaa. Jos syytetty on rikas mies, voi hän lahjoilla ja rahalla lahjoa tuomarit tekemään hänelle edullisen tuomion. Jos hän sitävastoin on köyhä, niin on hän kokonaan heidän mielivallassaan: ainoa keino pelastua sellaisessa tapauksessa on, jos hänellä on laaja suku eli vaikuttavia omaisia hovissa, sillä silloin tuomarit pelkäävät tuomita hänet kovaan rangaistukseen, koska he siten joutuisivat suvun koston ja salahankkeiden esineeksi. Ei siis voi odottaa persialaiselta oikeus-istuimelta puolueetonta ja oikeudenmukaista tuomiota. Urfin tuomittaviksi joutuvat kaikki valtiolliset rikokset, uhmaileminen kuninkaallisia käskyjä vastaan, pilkka hallitsijaa ja hallitusta vastaan, kapinat, tottelemattomuus poliisia eli muita järjestyksen ylläpitäjiä vastaan, sekä ylipäänsä kaikki rikosjutut. Vaikeat asiat, joita maalliset tuomarit voitonhalusta eli tuomion seurauksia peljäten eivät tahdo käsitellä, jättävät he hengellisen lain,scherietin, tuomittaviksi. Oikeastaan ei ole mitään määräystä, jonka mukaan muutamat oikeus-asiat tuomittaisiin urfin, toiset scherietin nojalla, sillä maalliset tuomarit saattavat jättää mitkä rikokset tahansa hengellisten tuomittaviksi, mutta säännöllisesti joutuvat kaikki rikosjutut urfin, kaikki riita-asiat scherietin tuomittaviksi. Scheriet on, kuten on mainittu, hengellinen laki, joka perustuu koraniin ja jota mollat, mushtehidsit, Schejk-ul-Islams ja Imam-i-Djumas, sanalla sanoen papit selittävät. Maallisen lain päätökset ovat tosin itsestään päteviä, mutta mollat eivät tunnusta niitä, vaan pitävät ne laittomina. Scheriet on niinmuodoin ylin oikeus: siitä ei ole mitään vetoomisoikeutta, ei edes itse shaahille. Sen ylin toimeenpanija ja siis oikeuden päämies Persiassa on Hadschi Molla Ali, suunnattoman mahtava mies, jonka sanoja kaikkien, shaahinkin, on totteleminen. Scheriet ainoastaan saattaa tehdä hallitukselle vastusta. Ell'ei tätä lakia olisi, niin Persiassa olisi ehdottomasti rajaton yksinvalta. On itsestään selvä, että maallisen ja hengellisen lain toimeenpanijat eivät ole paraita ystäviä. Mollat koettavat kieltää ja vastustaa urfia, sillä jos tämä saa etusijan scherietin rinnalla, niin menettävät papit vaikutuksensa ja arvonsa kansan keskuudessa ja samalla tulonsa. Hallituksen pyrintönä taasen on tehdä arvottomiksi mollat, joiden vaikutus ja voitonhaluinen menettely on hallitukselle kaikkea muuta kuin hyödyllistä.
Scheriet perustuu koraniin ja kahteentoista pyhään imamiin, sekä sisältää laajan kokoelman sääntöjä, sepitetyt silmällä pitäen kaikkia mahdollisia elämäntiloja. Kun tätä lakipykälien kokoelmaa aikojen kuluessa lisättiin ja siihen lisäksi tulivat imamien traditsionit, yhdistettiin ne ja järjestettiin lakikirjaksi, scheriet.[48] Se on jaettu neljään kirjaan, jossa on monta ala-osastoa eli lukua. Ensimmäinen käsittelee uskonnollisia tapoja ja velvollisuuksia, toinen suostumuksia ja välikirjoja, kolmas yksityisen oikeuksia ja neljännessä puhutaan metsästyksestä, ravinnosta, juomasta ja muusta senkaltaisesta, oikeudenkäynnistä ja rangaistuksesta. Voidaan käsittää, kuinka kehittynyt ja täydellinen tämä lakikirja on, kun saadaan kuulla, että avioliitosta ja avioerosta puhutaan aina 1,412 eri pykälässä. Seuraava, tämän kokoelman alusta otettu, käännöskoe olkoon näytteenä esittääkseen sen sisältöä ja turhan-aikaista tarkkuutta: "Avioliitto on toimi, jota on suositeltava niille, jotka eivät saata pidättää lihallisia halujansa. Niiden yksilöiden suhteen, joilla on tarpeeksi luja tahto vastustaa intohimojansa, on useita miehiä. Kuitenkin on yleisesti yhtäpitävää puolustaa avioliittoa, sillä profeta on sanonut: 'mene naimisiin ja perusta perhe. Jumalattomimmat kuolevaisten joukossa ovat ne, jotka elävät naimattomina'. Lähinnä uskoa Muhamedin-oppiin ei ihmisellä ole mitään suurempaa siunausta, kuin omistaa oikea-uskoinen puoliso, joka hurmaa hänen silmiänsä, tottelee häntä ja hänen poissa ollessaan uskollisesti vartioi hänen kunniaansa ja omaisuuttansa. Vastakkainen mielipide perustuu profeta Johannes Kastajan naimattomuuteen, ja ne, jotka sitä suosivat, perustautuvat tähän esimerkkiin osoittaakseen naimattomuuden etuja avioliiton rinnalla. Jos kuitenkin muistamme, että toiset uskonnot kuin meidän kiistelevät näistä eduista, ja että meidän pyhissä kirjoissamme ei ole mitään sellaista puolustusta, niin epäilemättä täytyy olettaa, että avioliitto on toimi, jota on suosittaminen.
"Joka haluaa mennä naimisiin, hänen on etsiminen nainen, jolla on seuraavat neljä välttämätöntä ominaisuutta: kunniallinen syntyperä, neitseellisyys, hedelmällisyys ja siveys. Ei ole tyytyminen kauneuteen eli rikkauteen. On vakavasti kielletty menemästä naimisiin vain näiden näkökohtien perustuksella.
"Avioliittoon menosta ei saa päättää kuun ollessa skorpionin tähtisikerössä; … ei myöskään kuun pimennyksen aikana; eikä auringon pimennyksen aikanakaan; ei myöskään puolipäivän aikana; eikä hämyn lopussa: ei myöskään Elmohak kuukausien, jolloin kuu on taivaanrannan alapuolella, kolmena viimeisenä päivänä: eikä aamunkoiton ja auringonnousun välillä; ei myöskään joka kuun ensimmäisenä päivänä, lukuunottamatta Ramazania; eikä kuukauden keskimäisenä yönä; … eikä myöskään myrskyn eli maanjäristyksen aikana.
"Kahden todistajan läsnä-olo kaikessa, mikä avioliittoa koskee, ei ole välttämätön ehto, ja salassa päätetty avioliitto on laillinen ja pätevä.
"Neitseen vaikeneminen, kun hänelle tehdään ehdotus avioliitosta, on sama kuin myöntyminen.
"Lesken eli eroitetun suostumus on kuuluvasti lausuttava.
"Jokainen mies, olkoonpa vapaa eli ei, saa mennä niin monen kanssa satunnaisiin naimisiin kuin häntä haluttaa.
"Jos mies haluaa, että joku hänen vaimoistaan seuraa häntä matkalla, on seuraajatar arvalla valittava" j.n.e.
Eri rangaistuslait osoittavat varsin selvästi olevan sukua vanhoillispersialaisten tapojen kanssa. Aina viimeisiin aikoihin asti on harjoitettu mitä kauheimpia kidutuksia, aikomuksella pidentää rikoksellisen kuolontuskia, vaikka nykyään hallitsevan shaahin kunniaksi on mainittava, että hän on useimmat niistä lakkauttanut. Pienemmistä rikoksista tuomitaan raharangaistukseen, maanpakolaisuuteen eli raipparangaistukseen. Viimeksi mainittu rangaistus on hyvin tavallinen ja käytetään kaikenkaltaisissa pienissä erehdyksissä. Rikoksellinen asetetaan maahan selälleen jalat ylöspäin ojennettuina, niin että ne muodostavat ruumiin kanssa suoran kulaan. Sitten kierretään jalat lujasti puutukkiin ja jalkapohjat paljastetaan. Sen jälkeen tulee n.k. "mirkässäb" ja alkaa lyödä uhria raipalla eli nahkahihnaisella piiskalla, joiden nahkahihnojen väliin on pujotettu hedelmänsydämiä. Lyöntien lukumäärä riippuu rikoksen laadusta, ja lyöntien kovuus mirkässäbenin sääliväisyydestä eli julmuudesta. Rikoksellisen on kuitenkin tapana raipparangaistuksen aikana keskustella pyövelin kanssa ja lahjoa hänet. Sellaisissa tapauksissa voidaan kärsiä sata lyöntiä ilman erityisiä tuskia, kun vastakkaisessa tapauksessa kymmenen lyöntiä saattaa rikoksellisen tehdä raajarikoksi eli ainakin seuraa siitä pitkällinen kärsimys.
Varkaudesta rangaistaan leikkaamalla korvalehdet eli yksi tai useampia sormia, vieläpä toisinaan koko käsi, mutta tämä tapa näyttää nyt jäävän yhä harvinaisemmaksi. Valheellisten tietojen levittämisen takia kuninkaasta ja hallituksesta leikataan kieli poikki. Kuolemanrangaistukset ovat monellaiset. Tavallisimmat ovat: kaulan katkaiseminen miekalla ja kuristaminen. Ankaroista uskonnollisista rikoksista eli majesteetinrikoksista pidennetään kuolon tuskia. Avioliiton rikkoneet naiset kivitetään. Shiratsissa on suunnattoman syvä kaivo, johon, kuten kerrotaan, sellaiset elävinä syöstään. Sokeaksi tekemisen on Nasr-ed-Din lakkauttanut. Myöskin kidutuksen on shaahi kieltänyt, mutta kuvernöörit sitä kuitenkin käyttävät maakunnissa, erittäinkin kun on kysymyksessä salattujen aarteiden ilmisaaminen. Tavallisia kidutuskeinoja ovat uhrin kainalokuoppien polttaminen hehkuvilla hiilillä eli kuumien tiilikivien asettaminen säärien päälle, rikoksellisen sitominen toisesta kädestään puun oksaan, niin että ruumis riippuu vapaana ilmassa, asettaminen hänet alastomana jääpalaselle j.n.e.
Valtiolliset rikoksentekijät säilytetään usein sangen kauvan valtionvankilassa Teheranissa. Se on maanalainen luola (ambar), kostea, epäterveellinen ja homeinen. Siellä nääntyvät nuo onnettomat uhrit, käsistä ja jaloista sidottuina, elättäen itsensä laihalla ravinnolla, jota he itse itselleen kustantavat. Vankien terveydentila tässä myrkyllisessä luolassa ei luonnollisesti ole parasta. Kuume ja kolera raivoavat siellä esteettömästi, ja usein viruvat ruumiit useita päiviä, ennenkun ne viedään pois. Yksitoikkoisuuden keskeyttää vain se, että pyöveli silloin tällöin saapuu onnettomien joukkoon viedäkseen jonkun, joka on valmis hirsipuuhun. Kaikki sellaiset väärinkäytökset tapahtuvat shaahin tietämättä. Jos hän haluaa saada tietoa terveydentilasta vankilassa ja kysyy siitä pyöveliltä, vastaa tämä, että kaikki on hyvässä kunnossa ja että vangit voivat hyvin. Kuninkaallisina syntymäpäivinä, häiden aikana eli muina juhlina on shaahin tapana vapauttaa joku määrä vankeja. Ne, jotka silloin veivät vanginvartialle maksaa suurimman rahamäärän, pääsevät ensin pois.
Estääkseen kaikkia väärinkäytöksiä kuvernöörien ja vallanpitäjien puolelta, ja saadakseen tietoa kansan asemasta, antoi shaahi kerran asettaa kirjelaatikoita maakuntakaupunkeihin, joihin laatikoihin kansa saisi panna valituskirjoituksiaan ja anomuskirjojansa. Mutta kuvernöörit, jotka siinä huomasivat oman mahtinsa joutuvan vaaraan, tiesivät tehdä shaahin määräykset mitättömiksi. He panivat ulos vahdeiksi piiskoilla varustettuja miehiä kirjelaatikkojen viereen, ja heti kun joku tuli pannakseen sinne kirjeen, sai hän vaivastaan perinpohjaisen raipparangaistuksen. Kirjelaatikot eivät jääneet pitkä-aikaisiksi.
Jo kauvemman aikaa on shaahi määrättynä viikon päivänä personallisesti vastaanottanut ja kuulustanut kansan valituksia ja syytöksiä. Silloin osoittautuu hän aina jalomieliseksi ja oikeudentuntoiseksi ja pitää kernaimmin heikomman puolta.
Maantieteellinen katsaus. — Taide, kauppa ja teollisuus.
Persian valtakunta on alaltaan 1,650,000 kuut. klm. ja on siis melkein neljä kertaa niin suuri kuin Ruotsi (243,000 kuut. klm.). Sen täydellinen kansanpaljous on kaksi kertaa niin suuri kuin Ruotsin, mutta suhteellisesti nousee se vain puoleen. Persiassa on näet, kuten ennen on mainittu, yhdeksän miljoonaa asukasta, kun Ruotsissa on neljä ja puoli.
Maa muodostaa maantieteellisessä suhteessa hyvin rajoitetun kokonaisuuden. Sitä rajoittaa etelässä Persianlahti, idässä Mesopotamian alanko, pohjoisessa Kaspianmeri ja turkmenilaiset vuorijaksot. Tästä kohoaa penkerettäin Iranin ylänkö ja muodostaa keski-osassaan ylätasangon, jonka keskikorkeus on 1,400-1,500 m. Tämän ylätasangon läpi kulkee yhdensuuntaisia vuorijonoja, jotka kaikki käyvät luoteesta kaakkoon, mikä suunta on päänänsä vallitseva ei ainoastaan Persian ja rajamaiden vuorimuodostuksessa, vaan sentähden myöskin näiden maiden vesistöllisissä olosuhteissa. Niiden vuorijaksojen joukossa, jotka kulkevat yllämainittuun suuntaan, huomaamme kaikkein ensiksi Kaukasusvuoret, jotka Apsheron-niemimaan, meren-alaisen karin, Tjeleken-saaren sekä Ison- ja Vähän-Balkanin kautta ovat yhteydessä Kopet Dagin, Ala Dagin ja toisten pohjois Khorasanin harjanteiden kanssa, sekä päälle päätteeksi Hindu Kuhin ja Himalagan kanssa. Yhdensuuntaisesti niiden kanssa kulkevat sitä paitsi Elburs, Luristanin, Arabistanin ja Tarsistanin vuorijaksot, ja se loppumaton vuoriharja, joka kulmittain lävistää koko maan Aderbeidshanista Mekraniin; vielä huomaamme samassa pääsuunnassa Tigriin ja Eufratin, Persianlahden, Niris- ja Malugajärvet Farsistanissa, sekä lopuksi koko joukon virtoja, niinkuin Atrekin, Grjurgenin, Shahrudin ja Kysyi Usenin pohjoisessa ja Sajende Rudin sisämaassa. Sefid Rud sitävastoin kulkee Elbursin poikki, ja etelässä juoksevat useimmat virrat, jotka alkavat Persianlahdesta, kohtisuoraan vuorijonojen pituussuuntaa vastaan, kuten Karun, Kara Agatsh ja Polvar. Mainittujen vuorijonojen väliin on muodostunut pitkämäisiä laaksoja, missä harvassa asuva kansa elää maanviljelyksestä. Maaperä, joka muodostukseltaan on lietteistä, on erinomaista ja tuottaisi mitä runsaimpia satoja, jos sateentulo olisi suurempi. Keskusliike näissä laaksoissa ei myöskään kohtaa mitään erityisen vaikeita esteitä, sillä ne ovat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa. Sitä vastoin on paljon vaikeampaa matkustaa kohtisuoraan laaksojen pituussuuntaa vastaan: ell'ei haluta matkustaa suoraan vuorenharjanteiden poikki, niin on seuraaminen pitkämäisten laaksojen suuntaa, kunnes niistä leikkaa jokin poikkilaakso, ja siinä mennä jakson poikki, mikä kuitenkin saattaa suuria mutkateitä. Yleensä ei kuitenkaan epäillä kulkea jyrkempää, mutta suorempaa tietä myöten, syystä että persialaiset hevoset ovat erinomaisen kestäviä ja vahvoja. Luiskahtamatta kiipeevät ne raskaine taakkoineen pahimpien jyrkänteiden yli ja voivat sitä tehdä sangen pitkät matkat. Myöskin aasit, muulit ja kameelit ovat laadultaan erinomaisia.[49] Viimeksimainittuja käytetään enimmin aavikoilla, jotka Persian pinta-alasta ottavat julman suuren tilan. Paitsi aavikkomaisia ylänkömaita eri vuoriharjanteiden ja alankokaistaleiden välillä pitkin etelärannikkoa ja läntisiä rajavuoria, mainittakoon seuraavat laajat aavikko-alueet: Kewir, eli suuri suola-aavikko Irak Adshemissa ja Khorasanissa, sen eteläinen pidennys, aavikko Lot, jonka nimi on jonkun mielikuvituksesta vilkkaan matkustajan saattanut luulemaan, että täällä epäilemättä moni Sodoman ja Gomoran asukas lienee haudattuna erämaan santaan, sekä lopuksi laajat aavikot vuoriharjanteiden välissä Kirmanissa. Iranin aavikot muodostaa osaksi sora, hieta ja savi, osaksi suola. Monen monituiset purot ja virrat, jotka alkavat vuorenharjanteilta, katoovat siihen järjettömästi. Persiassa ei ole montaa järveä. Suurimmat ovat: Urumia, Niris ja Maluga. Seistanissa, Afganistanin rajalla on suuri suolajärvi Hamun, ja Kewirissäkin otaksutaan olevan suolajärviä.
Persian ilmasto on eri osissa maata hyvin erilainen, riippuen maan suuresta laajuudesta ja vaihtelevasta korkeudesta, eikä persialainen sananlasku sanokaan syyttä, että Iranissa on seitsemän ilmastoa. Parhaiten saa tämän kokea matkalla Kaspian mereltä Persianlahdelle. Gilanin alankomaassa, uskomattoman hedelmällisessä rannikkokaistaleessa, on ilmasto kesällä lämmin, kostea ja kuumetta synnyttävä. Kun sitten ratsastetaan pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, tuulahtelevat pian vastaan raittiit, terveelliset tuulet, jotta sitten taas, kun on jouduttu eteläisille rinteille ja alas aavikkomaiselle ylänkömaalle, kuiva ja kuuma ilmasto on ympärillä. Jos sitten jatketaan matkaa etelään, huomataan ilma yhä yhtä tukahuttavaksi ja painostavaksi; ainoastaan vuoriharjanteilla, joiden yli aika ajoin kuljetaan, saadaan hengittää viileämpää ilmaa. Farsistanin alppimaassa on ilmasto herttainen, mutta kun on matkustettu viimeisten penkereiden ohi ja tultu Gärmsiriin eli lämpöiseen rannikkomaahan, saadaan tutustua kuumuuteen, jonka suuruutta europalainen edeltä käsin tuskin saattaa mielessään kuvitella. Suurimpana syynä vaikuttamassa tässä on kosteus. Oleskelu on alituista hikoilemista, eikä voi öisin maata. Vasta puolipäivän aikaan, kun aurinko on hieman kuivattanut ilmaa, on tämä mahdollista, mutta ulkona nousee lämpömäärä silloin hyvin usein aina 50° C. Niin vaihteleva on Persian ilmasto. Yhtenä päivänä, Elbursin harjanteilla, voidaan ratsastaa syvissä lumikinoksissa, jotka ulottuvat hevosen rintaan asti; toisena päivänä näännytään kuumuudesta alhaalla aavikoilla. Milloin ratsastetaan läpipääsemättömissä aarniometsissä, milloin alastomilla kallioilla, milloin aavikoilla, missä ei näe puuta, ei ruohon kortta, ei yhtään olentoa niin pitkälle kuin silmä kannattaa. Yleensä on Persian luonto erittäin yksitoikkoista. Terveydelle on ilmasto yleensä edullinen maan sisä-osissa, mutta epäterveellinen, vieläpä surmaava niin hyvin pohjoisilla kuin eteläisilläkin rannikoilla. Sateentulo on, kuten helposti saattaa arvatakin, vähäinen. Ne harvat sadekuurot, jotka tulevat alas, sattuvat kolmikuukautisen talven ajaksi. Ylänkömailla ja vuorenharjanteilla sataa lunta tähän vuoden aikaan suuret määrät. Sateen paljouden suuri määrä on lounais-osassa maata 25 cm vuodessa.[50] Mitättömästä sateentulosta luonnollisesti seuraa, että maanviljelystä ei voida harjoittaa siinä määrässä, kuin muuten pitäisi. Muutamissa seuduissa johdetaan vettä lähteistä, jotka pulppuavat vuorien juurella, peninkulmittain n.k. "kennats" eli maanalaisia kanavia pitkin, sillä ell'ei vettä suojattaisi auringolta, haihtuisi se ilmaan, ennenkun se ennättäisi määräpaikkaan. Persialaiset ovat oikeita mestareita laittamaan sellaisia kennatsia. Käyttämättä minkäänlaisia koneita eli laskuja tekemättä, ymmärtävät he johtaa vettä usein tuskin huomattavaa, mutta aivan tasaista rinnettä pitkin määräpaikkaansa. Nämät kennatsit eivät kuitenkaan ole ensinkään riittäviä kastelemaan kaikkea viljelykseen kelpaavaa maata, ja suuret alat, täynnä mitä mainiointa multaa, odottavat sentähden vielä auraajaa. Mutta useissa paikoin huomataan selviä jälkiä muinaisesta viljelyksestä, hajonneista suluista ja soralla täytetyistä kanavista. Nyt herää kysymys: eikö voitaisi järjestetyn kastelemismenettelyn avulla uudelleen elvyttää lepäävän maan tuotantokykyä uuteen eloon? Epäilemättä, ja siihen on vain käytettävä niitä keinoja, joita shaahi Abbas käytti. Tämä rakensi useihin laaksoihin n.k. "bänds" eli sulkuja, jotka kokosivat vettä keinotekoisiin säiliöihin, jotta se sieltä johdettaisiin ympärillä oleville pelloille. Jo eräässä edellisistä luvuista olemme tutustuneet tuohon kuuluisaan Bänd-i-Kurudiin. Toinen keino olisi kaivaa artesisia kaivoja, eli tuulimyllyjen avulla nostattaa vettä joista, puroista ja lähteistä. Kuten tiedetään, käytetään sellaisia vedennostajamyllyjä Hollannissa, vaikka toiseen tarkoitukseen. Persiassa olisivat ne erittäin sopivia, koska kautta maan puhaltaa jotensakin tasaisia tuulia.
Tämän lyhyen luonnon- ja maantieteellisen katsauksen jälkeen tahdomme nyt siirtyä puhumaan Persian tuotteista maanviljelyksen, karjanhoidon, vuorityön, teollisuuden ja taiteen aloilla, puhuaksemme sitten niistä tavaroista, joita tuodaan maahan ja erittäinkin niistä, jotka etupäässä tulisivat kysymykseen mahdollisesti tapahtuvassa kauppasopimuksessa Ruotsin ja Persian kesken. Niistä tahdomme ensin pysähtyä maanviljelyksen tärkeimpiin tuotteisiin.
Nisu ja riisi ovat Iranin asujainten paraimmat ravintoaineet. Edellistä viljellään pää-asiallisesti maan luoteisissa maakunnissa, ja siellä niin suuressa määrässä, että niitä viedään melkoiset määrät Venäjälle, Indiaan ja Englantiin. Leipä leivotaan yksinomaan nisusta. Riisiä sitä vastoin viljellään enin Masenderanissa ja Gilanissa, missä se suolatun kalan kanssa on asukkaiden tärkeimpänä elatus-aineena. Sitä paitsi syövät sitä sekä rikkaat että köyhät koko maassa ja valmistetaan siitä monellaisia ruokia. Paraiten pidetään putingista, pillaw, jossa riisiin on sekoitettu rusinoita, hienonnettua lihaa ja muita sekotuksia, minkä kaiken päälle on kaadettu rasvaa. Köyhät käyttävät ohraa hevosen rehuksi. Kauraa ei ensinkään viljellä, ja ruis on harvinaista.
Meluunia, joita on täällä monen monituisia eri muunnoksia ja lajeja, viljellään ylänkömailla Isfahanin ympäristöllä. Ylimalkaisesti voidaan tästä hedelmälajista eroittaa kaksi eri ryhmää, nimittäin sokerimeluuneja ja vesimeluuneja. Edellä mainitusta ryhmästä eräs pitkämäinen laji pysyy kauvan hyvänä ja viedään niitä sentähden naapurimaihin. Aprikosit, persikat ja granaati-omenat ovat tunnetut erinomaisesta hyvyydestään ja ma'ustaan. Taateleja viljellään eteläisessä Persiassa ja viedään laivoilla sieltä Indiaan, läntisien maakuntain ottaessa nämät hedelmävarastonsa Bagdadista. Öljypuita viljellään Sefid Rudin luona, erittäinkin Rudbarin kylän ympäristöllä, mistä vuosittain lähetetään suuret määrät öljypuunöljyä Venäjälle ja Kaukasiaan. Villinä eli metsistyneenä tavataan öljypuu hyvin korkealla Elbursilla. Risiniöljyä käytetään, paitsi lääkkeinä, myöskin valo-aineena. Se on ruskeata ja sakeata, mutta palaessa on siinä kirkas ja valoisa liekki. Muista hedelmistä ansaitsevat seuraavat mainitsemista: orangit, sitruunit, mandariinit, omenat, päärynät, kirsikat, luumut, pistasipuun hedelmät, viikunat, mantelit, herneet, pavut, kurkut, joita syödään raakoina, sekä pähkinät ja saksanpähkinät. Juurikasveista viljellään erittäinkin porkkanoita, joita syödään paistettuina, sekä löökiä, joka persialaisen kyökissä on välttämätön tavara ja jota lisäyksenä käytetään monenlaisiin ruokiin. Kuivatut hedelmät ovat tärkeänä ulosvientitavarana.
Viinirypäleitä viljellään koko Persiassa aina 2,000 metrin korkeudelle asti. Kuten meluuneista, on näistäkin montaa eri lajia. Joka piirikunnassa on luonnonmukaiset lajinsa, riippuen kosteudesta eli kuivuudesta, sen korkeudesta merenpinnasta ynnä muista seikoista. Tärkeimmät viinialueet ovat Shirats, Isfahan, Hamadan ja Kasvin. Melkein kaikille europalaisille viinilajeille löytyy vastaavat persialaiset lajit. Persiassa on sherryn, portviinin, reiniläisen ja usean muun viinilajin kaltaista viiniä niin hyvää, ett'ei se suinkaan ole europalaista huonompaa. Kun viinirypäle menestyy kaikkialla koko maassa, on helppo käsittää, minkälainen tulo viiniviljelyksestä olisi, jos sitä hoidettaisiin viisaasti ja suurenmoisessa määrässä. Kuitenkin on viinin viljelyksen kehityksellä kaksi voittamatonta estettä, nimittäin huonot tiet, jotka kuljetuksen tekevät suunnattoman kalliiksi, sekä uskonnon kielto viinin juomisesta. Jo eräässä edellisistä kappaleista on mainittu, että etupäässä armenialaiset ja juutalaiset harjoittavat viininpusertamista ja aarakin valmistamista. Harvemmin persialaiset käyttävät hyväksensä rypäleiden mehua. He syövät hedelmät raakoina, kuivaavat niitä rusinoiksi ja korinttereiksi, valmistavat niistä etikkaa eli keittävät siirappia niistä. Raa'oista rypäleistä he pusertavat mehua, jota ab-egurre nimisenä käytetään "sherab'in" valmistamiseen, joka sherab on makean hapanta virvoitusjuomaa, jota juodaan viinin sijasta päivälliseksi. Viininpuserruskoneet ovat hyvin alkuperäisiä. Rypäleet pannaan kivi-altaaseen, jossa niitä enemmän tahi vähemmän puhtaat jalat sotkevat. Allas on hiukan kalleen asetettu ja sen toisessa päässä on uurros, josta mehu juoksee saviruukkuun. Kun eri pusertamisien välillä allas harvoin puhdistetaan, ei siis ole mitään ihmeellistä, että viinin suhteen on sen puhtauteen nähden hyvin paljon toivomista. Maan muuttamattomasti kuivan ilmaston tähden tapahtuu harvoin, että viininkorjuu ei menestyisi. Usein on tilaisuus ihmetellä, että voidaan kasvattaa suuria, mehukkaita rypäleitä hietaisella penkereellä, missä on saatavissa mahdollisimman vähin määrä vettä, ja ilman-alassa, joka on kuivaa ja tukahuttavaa. Mutta juuri tämä seikka ja melkein kohtisuorien auringonsäteiden lämpö kasvattaa rypäleitä, jotka ovat niin uskomattoman suuressa määrässä sokerinpitoisia, että sellaista ei millään tavalla voida tuottaa etelä-europalaisiin rypäleihin.
Tupakki on Persian tärkeimpiä ulosvientitavaroita. Siitä voidaan eroittaa kaksi päälajia, nimittäin "tämbaku", eli vesipiipputupakki, ja "tutun", eli turkkilais-tattarilainen tupakki. Tämbakua, jota viljellään Laristanissa, Niris-järvestä etelään; pidetään koko itämailla hienoimpana tupakkana. Sitä viljellään myöskin Isfahanissa, Kashanissa, Jesdissä, Kumissa ja Shahrudissa sekä viedään laivoilla Turkinmaalle, Venäjälle, Bagdadiin ja Indiaan. Polak laski 50-luvun lopussa, että Persiasta viedään tämbakua vuosittain muualle 3 miljoonan francin arvosta. Toukokuun alussa asetetaan siemenet maahan, ja syksyllä lehdet kootaan, kuivataan ja puristetaan kimppuihin, jotka sitten kuljetetaan sisämaahan eli ulkomaille. Tämbakua poltetaan, kuten sanottu, vesipiipussa eli nargiléssa. Tämä sana on muodostettu sanasta "nardjil", kookos-pähkinä, syystä että vesipiipun pesä usein on tehty sellaisesta pähkinästä. Muuten on se sorvattu jostakin kovasta puulajista eli on se metallista. Tästä pyöreästä pesästä lähtee kaksi putkea, yksi sivulle päin ja yksi suoraan ylöspäin. Jälkimmäisen ylipäässä on pieni metallikoppa, johon pannaan tupakki. Tupakan päälle asetetaan muutamia hehkuvia hiiliä. Pesä on puoleksi vedellä täytetty, ja tupakki kostutetaan hyvin, että se palaisi hitaasti. Kun nyt ensinmainitusta putkesta imetään, joka putki usein on tehty guttapergasta, menee tupakan savu pesän edustaa myöten alas pesään, jossa siitä vesi puhdistaa suuren osan sen nikotiinipitoisuudesta, jotta se sitten puhdistuneena jäähtyneenä putkea myöten matkaansa jatkaisi. Kun veteen pian sekoittuu paljon nikotiinia, tarvitsee sitä hyvin usein muuttaa. Savua imetään keuhkoihin syvin siemauksin. Tämän polttotavan arvelee Polak olevan syynä siihen, että keuhkotauti on Persiassa niin harvinainen; sekä nuoret että vanhat, naiset ja miehet, polttavat nargiléta. Minusta näyttivät piintyneet tupakanpolttajat kalpeilta ja kuihtuneilta. Pitemmän aikaista polttamista seurasi usein kolea, kumiseva yskä. Tottumaton ihminen ei voi polttaa nargiléta. Kun ensi kerran kokeilin vesipiipulla, tulin pyörräpäiseksi ja melkein päihtyneeksi. Kymmenen syvää siemausta ovat riittävät saattamaan polttajan suloiseen tajuttomuuden tilaan. Jos polttamista jatkuu liiallisuuteen asti, näyttäytyy toisia oireita. Polttaja tulee kalpeaksi, hänen suupieliinsä tulee vaahtoa, silmänsä pyörivät päässä ja lopuksi vaipuu hän raskaaseen uneen. Nargilén eli kalianin poltto on haareminaisten tavallisimpia toimia. Ramazanin aikana ei kukaan oikea-uskoinen saa polttaa. Tulenpalvelijat sitä vastoin eivät polta milloinkaan; heidän mielestään on se pyhän tulen, jumaluuden vertauskuvan, häpäisemistä. Ylhäisillä persialaisilla on aina erityinen kalianipalvelija, jonka tehtävänä on pitää vesipiippu järjestyksessä, täyttää se, muuttaa vettä, pitää hiiliä saatavissa ja antaa se isännälleen, kun tämä huutaa "kalian biar!" Kun isäntä on ulkona ratsastamassakin, seuraa kalianipalvelijansa häntä, ja kun hän haluaa polttaa, ojentaa tämä guttapergaputken isännälle, mutta pitää aina itse piipun. Tavallisesti on persialaisilla usein satulan etupuolella erityinen kalianikotelo, joka on pistoolikotelon kaltainen. On oikein omituista nähdä heidän polttavan ratsastaessaan. Nopeimmassakin nelistyksessä järjestävät he putket, täyttävät piipuu ja sytyttävät hiilet. Tämä tapahtuu erittäin näppärästi. Hiilet pannaan pieneen metallilangasta tehtyyn koppaan, mihin ovat kiinnitetyt pitkät vitjat. Palava tulitikku pannaan hiilien keskelle, ja vitjoista heilutetaan koppaa ympärinsä ilmassa, joten hiilet pian alkavat ilmanvedosta hehkua, jonka jälkeen ne pannaan tupakan päälle. Vesipiippua pidetään kiinni vasemmalla kädellä ja on se vasemmalla polvella; ohjaksia hoidetaan oikealla kädellä, ja ratsastusta pitkitetään keskeymättä.
Toista tupakkalajia, "tutun", viljellään pää-asiallisesti luoteisessa Persiassa ja erittäinkin Urumiajärven seuduilla. Turkkilais-tattarilaiset asukkaat pitävät sitä tämbakua parempana. Tutun on väriltään keltaista, sitä ei polteta vesipiipussa, vaan, hienoksi jauhoksi pienennettynä, tavallisissa pitkävartisissa piipuissa, joiden nimi on tjibuk. Se ei ole likimainkaan niin nikotinpitoista kuin tämbaku, vaan on sillä hieno, kevyt ja miellyttävä tuoksu.
Opiumia viljellään koko Persiassa, paitsi Kaspianmeren kosteilla rantaseuduilla. Isfahan on tärkein opiumiseutu, sen jälkeen Jesd ja Kirman. Bushirissa olevan englantilaisen hallitusmiehen, översti Rossin, lausunnon mukaan tuotti maasta viety opiumi vuonna 1880 neljätoista miljoonaa kruunua. Persialaisen opiumin tärkeimpiä myyntipaikkoja ovat Kiina ja Lontoo. Sitä paitsi nautitaan omassa maassa suunnattomat määrät tätä vitkalleen tappavaa myrkkyä. Sitä nautitaan osaksi pieninä pillereinä, osaksi sekoitetaan sitä johonkin juomaan, ja viimeiseksi sitä poltetaan. Opiumipillerien syömistä ei pidetä millään tavalla sopimattomana eli moitittavana, kuten on hashishen laita, vaan jokaisella, jolla siihen on varaa, on aina opiumilaatikko mukanaan ja ottaa hän siitä silloin tällöin yhden eli useamman pillerin. Opiuminpolttamista sitä vastoin ei pidetä sopivana ja harjoitetaan sitä sentähden salaisesti yön aikana. Opiumin polttaminen on paljon vahingollisempaa kuin sen syöminen. Paatuneet opiuminpolttajat näyttävät sangen surkeilta. Heidän kasvojensa väri on tuhkan harmaa ja heidän raukeat ja elottomat silmänsä ovat ulkona silmäkuopistaan. Opiuminpolton vaikutukset ovat yleisesti tunnetut; se usein päättyy hulluuteen.
Muutamat persialaiset ovat niin tottuneet määrätyllä ajalla nauttimaan tietyn annoksen opiumia, että he tulevat veltoiksi ja toimintaan mahdottomiksi, jos he jättävät sen tekemättä. Vieläpä muutamat antavat hevosilleenkin opiumia, saadakseen ne näyttämään komeilta ja virkeiltä. Seuraavasta kertomuksesta, jonka Sir John Malcolm kertoo tarinoissaan Persiasta (katso Polak, 2. 252), näkyy miten pitkälle persialaiset saattavat mennä opiumin syömisessään: "Minulla oli kerran hauskuus tavata vanha tuttavani Muhammed Hiza Khan Byat, joka oli tullut Shiratsista. Nuorukaisen tavoin ratsasti hän reippaasti luokseni ja huusi jo kaukaa minulle tervetuloa. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin hänet edessäni nuorempana ja ketterämpänä kuin kymmenen vuotta takaperin; sillä hän nautti jo silloin päivittäin niin paljon opiumia, että se lääkärini mielestä oli riittävä tappamaan kolmekymmentä, opiumiin tottumatonta henkilöä. Vakuutettuna siitä, että tuo vanha päällikkö, jota suuresti kunnioitin, niin kohtuuttoman opiumin syömisen kautta ennen pitkää aiheuttaisi itselleen kuoleman, kehoitin lääkäriäni vakavasti varoittamaan häntä siitä. Ensi tervehdyksen jälkeen kysyi hän minulta heti, oliko minulla lääkäri mukanani. Vastatessani, että tämä nykyään oleskeli Hindostanissa, muistutti hän hymyillen: 'On mieleni paha; olisin halusta hänelle näyttänyt, että, vaikka kristityt lääkärit parannuskeinoillaan sokeiden ja rampojen kanssa tekevät ihmeitä, he eivät kuitenkaan ole oikeita profetoja; hän ennusti minulle kymmenen vuotta sitten, että kuolisin, ellen jättäisi opiumia. No niin, sitten kun hän ennusti minun pian tapahtuvasta kuolemastani, en ole ainoastaan lisännyt jokapäiväistä annostani, vaan tehnyt sen neljä kertaa niin suureksi; olen sillä välin tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi ja tunnen itseni niin terveeksi ja voimakkaaksi, kuin tässä ijässä on mahdollista. Näin sanottuaan otti hän rasian ja pani kouran täyden opiumipillereitä suuhunsa, samalla pilkallisesti huudahtaen: 'Ah jospa ystäväni lääkäri olisi täällä!'"
Huonomman laatuista pumpulia viljellään Isfahanin, Jesdin, Shiratsin seuduilla ja pohjoisessa Persiassa. Kun pumpuli omassa maassa valmistetaan käsin, tulevat kotimaiset pumpulikankaat kalliimmiksi kuin ne, joita maahan tuodaan Englannista, joilla viimemainituilla sentähden on puotiloissa suurempi menekki. Tärkeämpi on usein mainitun väri-aineen hennahan ulosvienti, jota hennahia valmistetaan Lawsonia inermis'in murskatuista lehdistä. Tätä räikeän punakellertävää ainetta, jolla persialaiset värjäävät kyntensä, partansa, käsiensä sisäpuolen ja usein valkoiset hevosensa ja muulinsa, viedään kaakkoisesta Persiasta ympärillä oleviin maihin. Muista viljelyskasveista, jotka suuremmassa tai vähemmässä määrässä levinneinä esiintyvät Persiassa, mainittakoon pellava, hamppu, saframi, indigo ja sokeriruoko. Ruusuja viljellään Gilanissa ja Shiratsissa ruusu-öljyn ja ruusuveden vuoksi, joita viedään Indiaan valmistamista varten.
Puulajeista, joiden maasta vienti kannattaa, ovat tärkeimmät puksipuu ja saksanpähkinäpuu. Puksipuita kasvaa niin runsaasti Elbursin pohjoisilla rinteillä, että ne siellä muodostavat kokonaisia metsiä. Asukkaat kuitenkin hoitavat tätä kallis-arvoista metsää huonosti, puita kaadetaan valikoimatta, ja peljättävä on, että puksipuu ennen pitkää aivan kokonaan häviää. Saksanpähkinäpuitakin viljellään Elbursin pohjoisilla rinteillä ja viedään niitä Asterabadista Astrakaniin.
Metsäviikunapuita viljellään Gilanissa, Masenderanissa, pohjoisessa Khorasanissa, Kashanissa, Kirmanissa ja Jesdissä silkin hoitoa varten. Persialaista silkkiä pidetään laadultaan erinomaisena ja viedään sitä Kaspianmeren rannikolta Venäjälle, Turkinmaahan, Ranskaan ja Englantiin. Benjaminin mukaan nousee persialaisen silkinvalmistamisen vuotuinen arvo noin 600,000 p. st. Gilanissa ja Masenderanissa kootaan silkki toukokuun lopussa ja viedään syksyllä markkinoille Reshtiin ja Barferushiin. Jo keski-aikana oli silkinviljelys Iranissa korkealla kannalla, ja Marco Polo lausuu puhuessaan Kaspian merestä: "Genualaiset kauppiaat alkoivat vähän aikaa sitten purjehtia siellä; täältä saadaan silkkiä, jota sanotaan gheléksi (Gilan)".[51] Kauvan aikaa sai persialainen silkkimato olla vapaana hävittävästä sairaudesta, jota kutsutaan muskardiniksi, mutta v. 1865 ilmaantui se maahan ensi kerran ja on sitä sittemmin ollut mahdoton hävittää. Ulosvienti on sentähden vuodesta vuoteen ollut vähentymään päin.
Eläinkunnan tuotteista mainittakoon lampaan, vuohen ja kameelin villa, jota viedään naapurimaihin, sekä karhun, ketun, näädän ja muiden villieläinten nahkat. Joskin kalastus Kaspianmeressä on tärkeä tulolähde maalle, niin on kalastamis-oikeus mitättömästä maksusta vuokrattu venäläisille. Näissä toimii kokonainen joukkue persialaisia ja tattarilaisia Asterabadin lahden luota alkaen aina Astaran luo ja voittavat siitä melkoisesti, joka voitto jäisi Persiaan, jos asukkaat olisivat tarpeeksi tarmokkaita itse harjoittamaan mistään riippumatonta kalastusta. Tärkeimmät kalalajit ovat sampi, lohi ja rautu.
Hedelmienpyyntiä harjoittavat Persianlahdessa paraiten indialaiset kauppamiehet. Sen vuotuinen arvo arvostellaan yhdeksitoista miljoonaksi kruunuksi, ja tärkein myyntipaikka on India (Stolze & Andreas). Helmienpyynti, joka ennen tuotti paljon enemmän, on myöhempinä aikoina vähentynyt, luultavasti sentähden että kareja kohtuuttomasti riistetään vuodet läpeensä, sen sijaan kuin pidettäisiin sitä varten jokin määrätty aikakausi.
Kääntykäämme nyt kivikuntaan. Persian vuorissa on runsaasti arvokkaita kivennäisiä, jotka useissa paikoin, esim. Elbursilla, ovat niin helposti saatavissa, että niitä erityisettä vaivatta saattaisi käyttää hyväksensä. Tärkeimmät ovat seuraavat: turkaasit, tulikivi, keittosuola, kiviöljy, rauta, kupari, lyijy, antimo, hiili, marmori, alabasteri, salpietari. Turkaasikaivokset Nishäpurin läheisyydessä Khorasanissa ovat erittäin runsas-aineisia ja tuottavat melkoisesti. Täällä tavattavat jalokivet ovat tummia taivaansinisiä ja pidetään ne suuressa arvossa sekä omassa maassa että muualla. Kannattaisi ryhtyä geologiseen tutkimusmatkaan Elbursilla ja Khorasanin vuorilla. Näistä geologien harvoin käymistä seuduista saattaisi epäilemättä koota monta harvinaista ja kallis-arvoista mallikappaletta.
Näin lyhyesti katsastettuamme maan tärkeimpiä luonnontuotteita, tahdomme lopuksi mainita käsityön paraimmat tuotteet. Persia on jo vanhastaan kuuluisa mattoteollisuudestaan, ja tähän on hyvin syytäkin, sillä harvoissa maissa on tällä teollisuudella niin etevä asema. Suurinta matonvalmistusta harjoitetaan Ferahanissa (Kumista lounaiseen), Kirmanshahissa, Kurdistanissa, Shiratsissa, Khorasanissa ja Kirmanissa. Mattoja kudotaan käsin eräänlaisissa alkuperäisissä kangastuoleissa, jotka ovat suurien, pystysuorassa olevien puukehyksien kaltaiset. Koko perhe saattaa samalla kertaa työskennellä sellaisen maton valmistamisessa. Pari henkeä istuu yhdellä ja pari henkeä toisella puolen raamia ja pujottelevat kukin keskenään pitkiä, langalla varustettuja puuneuloja kohtisuoraan pingoitetun varpin läpi. Kuosi, joka suorastaan työn aikana pannaan kokoon, minkätähden ei koskaan ole kahta aivan yhtäläistä mattoa, on tavallisesti sangen luonteen-omainen ja värikäs; värit ovat hyvin pysyviä ja matot melkein kulumattomia. Ne maksavat keskimäärin 25 à 30 kruunua (35 à 41 mk) kuutiometri. Suuruus tietysti vaihtelee. Löytyy vain parin metrin pituisia mattoja, ja löytyy 15 à 25 metrin pituisiakin. Viimeksi mainitun laatuinen matto on erittäin kallis-arvoinen ja joutuu se harvoin raskautensa takia maan rajojen ulkopuolelle. Sellaista kuljettamaan tarvitaan viisitoista eli kaksikymmentä muulia. Pidetään sivistyksen merkkinä sitä, että saattaa matosta nähdä, missä se on tehty ja minkä arvoinen se on. Tarvitaan kuitenkin pitkä-aikaista harjoitusta, että voi saavuttaa tämän taidon, sillä eri teosten erilaisuus ei ole niin suuri, ja tottumaton pettyy helposti. Myöskin suurien huivien ja huopapeitteiden valmistus on Persiassa suuressa mitassa. Parhaimmat suuret huivit valmistetaan Kirmanissa ja Meshedissä. Muutamat ovat niin erinomaisen hienoja, että niiden valmistamiseen vaaditaan yhden vuoden aikana koko perheen voimat. Ne tehdään vuohen vatsavilloista, ovat harvoin kolmea metriä pitemmät ja maksavat aina viiteensataan kruunuun (700 mk.). Reshtin puotiloissa on tilaisuus ihmetellä mitä komeimpia ja luonnikkaimpia korko-ompeluksia ja silkkihuiveja. Näitä valmistetaan sitä paitsi Isfahanissa ja Kashanissa ja lähetetään Venäjälle.
Jos perinpohjin tekisimme selkoa kaikista persialaisen teollisuuden tuotteista, niin joutuisimme pois tämän teoksen tarkoituksesta, sillä ne tuotteet eivät ole harvat. Sallittakoon sentähden minun tässä lopuksi vain mainita, että fajanssiteollisuus, metallityöt, aseiden teko ja pikku-esineiden valmistaminen papier-machésta ovat persialaisen teollisuuden tärkeitä haaroja. Joka kaupungissa eli kylässä, minkä ohi matkustaja kulkee, jokaisessa puodissa, johon hän poikkee ja jokaisessa kupoolissa, jonka sivu hän menee, huomaa hän, kuinka pitkälle keraminen taide on maassa kehittynyt ja kuinka taitavia persialaiset ovat valmistamaan kiillotettua tiiltä. Moskeiden kupoolit häikäisevät silmää puhtailla, hohtavilla väreillään, kaupunginporteissa, puotiloiden holveissa ja kylpyhuoneissa tavataan mitä komeimpia kuvia, joihin aihe on saatu sankarisaduista eli viimeisten persialaiskuninkaiden historiasta, kaikki kiilloitettuun tiiliin kuvattuina. Isfahanissa valmistetaan mitä parhaimman laatuisia pronssisia maljoja, kynttiläjalkoja, haarakynttiläjalkoja, rasioita ja koristuksia. Näiden pronssitavaroiden pinta koristetaan luonnikkailla ja taidokkailla kaavoilla. Papier-machésta valmistetaan kaikkia mahdollisia kaluja, kuten maljoja, kuppeja, rasioita, kynäkoteloita, laatikoita, kirjankansia ja sen sellaisia. Mosaikkiteosten valmistamisessa ovat persialaiset mestareita. Kuvat, joita muodostetaan tavattoman pienistä, erivärisistä olki- eli puupalasista puusta eli papier-machésta tehdylle alustalle, kuvaavat useimmiten metsästyskohtauksia, puutarhoja ja haaremi-oloja. Nahkatöissäkin ovat Iranin asukkaat hyvin taitavia. Nahkurit väittävät, että hienoin nahka, jotta se tulisi oikein hyväksi, täytyy viedä korkeille vuorille ja asettaa se siellä määrätyksi ajaksi auringon säteille alttiiksi. Persialaiset tohvelit, jotka ovat sellaisesta nahasta tehdyt, ovat erittäin somia ja luonnikkaita. Vielä saattaisi mainita monellaisia esimerkkiä persialaisen teollisuuden ja käsityön tyhjentymättömistä aarteista, mutta sen kautta siirtyisimme pois liian kauvaksi aineestamme; olkoon siinä tarpeeksi sanottu, että kokoilija saisi persialaisista puotiloista runsaimman saaliin mitä erimallisimpia talouskaluja, aseita, koristuksia, pukuja, mattoja, kalianeja: sanalla sanoen, hän saattaisi koota luonteen-ominaisen kokoelman esineitä, jotka katsojalle selvästi ja tarkasti osoittaisivat sen kannan, millä iranilainen teollisuus nyt on. Olkoonpa niin, että tämä kanta oli pari sataa vuotta takaperin paljon korkeampi, kuin nyt, että teollisuus on taantunut ja tuotteet huonontuneet, mutta ei kuitenkaan voida kieltää, että persialaiset käsi- ja taideteollisuuden alalla ovat erittäin korkealla kannalla. Vanhan, hyvän ajan taidekalut ovat nykyään hyvin harvinaisia, syystä että englantilaiset, ranskalaiset ja amerikalaiset kokoilijat niitä suuresti kyselevät; vanhemman mallisesta pronssimaljasta saa siten nyt maksaa aina kahteen ja kolmeen sataan franciin. Göteborgin museossa on erittäin kaunis ja kallisarvoinen kokoelma t:ri Hybennetin lahjoittamia taidekaluja Persiasta.
Persiaan tuodaan muiden muassa pumpulikankaita, puolivillaa, siirtomaantavaroita, erittäinki teetä ja sokeria, ampuma-aseita, erilaisia talouskaluja, rautaa, kuparia, messinkiä, steariinikynttilöitä ja tulitikkuja, maanviljelyskaluja y.m.
Jo edellisessä olen huomauttanut, että Persia voidaan kauppaa koskevassa suhteessa jakaa kahteen suureen alueeseen, nimittäin pohjoiseen ja eteläiseen. Näiden välisen rajan muodostaa lännestä itään kulkeva viiva, vedettynä jokseenkin läpi Isfahanin. Pohjoisessa alueessa on venäläinen kauppa hallitsevana, eteläisessä englantilainen. Jo ennen olivat venäläiset Astrakanista Bakusta vallinneet kauppaa Kaspianmeren persialaisissa satamissa, mutta sittenkun rautatie Batumista—Bakuun valmistui, lisääntyi tämä valta vielä enemmän. Muut europalaiset valtiot olivat ennen käyttäneet kauppatietä Trapezunt—Tabris—Teheran, mutta kaukasialaisen rautatien rakennettua, kiirehtivät nämätkin siitä hyötymään, ja venäläiset näyttivät alussa hyvin vapaamielisiltä. Kun he kuitenkin huomasivat, että heidän oma kauppansa tästä kärsi, säätivät he melkoisia tullia ei-venäläisistä tavaroista Batumissa, mistä seurasi, että pidettiin parempana kääntyä takaisin entiselle tielle poikki Trapezuntin. Venäläiset jäivät niinmuodoin yksin herroiksi Kaspianmerelle ja hyötyvät nyt suuresti kaupasta pohjoisessa Persiassa.
Ylläolevassa tavaraluettelossa, joita tuodaan Persiaan, mainitaan muun muassa rauta, tulitikut ja maanviljelyskalut. Silloinhan tullaan kysyneeksi: emmekö me, jotka mainituilla tavaroilla teemme muissa maissa niin melkoista kauppaa, myöskin saattaisi ruveta kauppayhteyteen Persian kanssa? Vanhaakin tietä Trapezuntin yli käyttämällä, saattaisimme epäilemättä ryhtyä kilpailemaan venäläisten kanssa. Toinen keino olisi silloin tällöin lähettää laiva Bushiriin ja Bendar Abbasiin Persianlahden rannalla. Saattaisihan joka tapauksessa olla syytä ulkomaalaisten esimerkkiä seuraten koettaa sitä tietä, ja sen johdosta päättää tulevaisuuden varalle.