Karavaanimatka.
Herra Hilpern oli sopinut erään Teheraniin aikovan karavaaninkuljettajan kanssa, että minä saisin seurata häntä Kirmanohahiin saakka ja siitä 30 Ruotsin penikulman matkasta, joka eroitti minut tästä kaupungista, maksaa 50 krania. Karavaanin piti lähtemän kesäkuun 7 päivää vastaan yöllä, ja jo kello 10 tuli kaksi arapialaista, muuli mukana noutamaan minua ja tavaroitani. Minä sanoin sen vuoksi jäähyväiset herttaiselle ja vieraanvaraiselle englantilaiselle perheelle ja ratsastin sitten hiljaa ja juhlallisesti Bagdadin ahtaita katuja kaupungin laidassa olevaan karavaaniseraijiin, jonne matkueen jäsenet kokoontuivat ja jossa juhdat kuormitettiin. Kaduilla oli eloa ja liikettä; erittäinkin basaareissa, joiden kautta minä kuljin päästä päähän, istui tuhansittain arapialaisia vilkkaasti keskustellen, muutamat söivät, toiset polttivat kaliaania, ja käytävät olivat täynnä näistä vesipiipuista nousevia savupilviä. Syynä tähän rattoisuuteen ja tähän myöhäiseen virkeyteen oli se, että Ramazan kuu nyt oli alkanut ja tehnyt yön päiväksi ja päivän yöksi koko muhamettilaisessa maailmassa. Muhamed kieltää tunnustajiaan tämän kuukauden aikana nauttimasta mitään, vieläpä polttamasta kaliaania, ennen kuin aurinko on laskenut. Tämän kuukauden kestäessä nukkuvat he sen vuoksi suuremman osan päivää, sillä eihän voi tehdä työtä syömättä. Mutta heti kun aurinko on vaipunut taivaanrannan alle, nousee pappi moskeijan minarettiin (torniin) ja sinkahuttaa avaruuteen koraanista rukouksen, joka muhametinuskoisten korviin kaikuu kuin vapautuksen ääni ja avaa heidän suunsa ottamaan vastaan odotettua illallista. Kiihkeästi ovat he, auringon alettua lähetä taivaanrantaa, odottaneet tätä tärkeätä iltarukousta saadakseen sen kaikuessa nälkäisten susien tavoin iskeä kiinni ruokaan ja sytyttää kaliaanin, jonka savu sitten tupruaa pitkälle aamupuoleen yötä. Useimmat käyttävät kuitenkin yönsä paremmin. Syötyään vankan suuruksen ja poltettuaan pari piipullista menevät he työhönsä, takovat, ompelevat ja nikkaroivat lampun valossa, kunnes taas vähää ennen auringon nousua syövät viimeisen vahvistavan aterian. Auringon noustessa pesevät he itsensä, rukoilevat ja laskeutuvat sitten levolle pehmeälle divaanille, illalla jälleen herätäkseen uuden iltarukouksen kaikuessa.
Sen vuoksi oli niin iloista tänä iltana Bagdadin basaareissa, sen vuoksi oli lamppujen luku niin tavattoman suuri, ja sen vuoksi leijaili paksu kaliaaneista lähtevä savupilvi oikeauskoisten päitten päällä. Kadut sitä vastoin olivat huonosti valaistut; ainoastaan siellä täällä lekutti lyhty.
Tunnin aikaa ratsastettuamme väentungoksen lävitse, saavuimme me karavaaniseraijiin, jonka pihalla muulit seisoivat synkän näköisinä ja odottivat, aavistaen mitä piti tuleman, sillä aikaa kuin arapialaiset järjestivät, sitoivat ja lukivat tavarapakkojansa. Saatuani kuulla, että karavaani ei tulisi lähtemään ennen kuin k:lo 2 yöllä, heittäydyin minä pitkäkseni parin tavarapakan päälle ja nukahdin.
K:lo 2 alkoi leikki. Eräs arapialainen herätti minut ja sanoi, että minä laittaisin itseni kuntoon, sillä nyt olivat kaikki koolla, ja nyt lähdettäisiin matkaan. Karavaanin muodosti viisikymmentä muulia, kuormitetut englantilaisilla siirtomaantavaroilla ja kymmenen hevosta, joilla arapialaiset kauppiaat ratsastivat; sitä paitsi oli kuusi Kerbelasta palaavaa pyhiinvaeltajaa ja kaksi hadshia Mekkasta liittynyt meidän matkueeseemme, johon vielä tuli lisäksi eräs kaldealainen kauppias ja minä. K:lo 2 lähdimme me liikkeelle, tulimme ulos karavaaniseraijin suuresta portista ja jätimme tuon muistoista niin rikkaan kaupungin — minä epäilemättä ainiaaksi. Bagdadin vanhat muurit ja Tigriin palmupeittoiset rannat katosivat pian näkyvistä, katulyhtyjen valo kalpeni, palmulehdot kävivät yhä harvemmiksi, huoneet ja talot yhä harvinaisemmiksi. Suuren kaupungin eloisien, vaihtelevien, itämaalaisten taulujen asemasta avautui nyt silmänkantamaton aavikko matkustajan silmien eteen. Pitkä matkue kulki eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti askel askeleelta pimeässä yössä. Hiljaisuuden katkaisi ainoastaan ajajain kehoitushuudot, kulkusten kilinä ja kellojen yksitoikkoinen, kumea dong-dong, sillä muulit ovat täynnä kulkusia ja kelloja, ja jonon ensimäinen on lastattu kahdella todellisella kirkonkellolla, jotka saattoivat kuulua peninkulmankin päähän. Minä ratsastin useimmiten ensimäisenä, hyräillen tuttuja säveliä, pitääkseni Nukku-mattia etäällä, mutta välisti tuuditti kellojen ääni minut unen horroksiin ja silloin minä jäin viimeiseksi.
Tie on tasainen kuin lattia ja vailla kaikkea kasvullisuutta. Vastaan tulee joku karavaani, ja että tie on sangen vilkasliikkeinen, voidaan päättää monista mätänevistä muulien, kameelien ja hevosten raadoista, jotka makaavat sen varrella. Usein ympäröi niitä nälkäinen sakaali- tai hyeenajoukko, joka karavaanin lähestyessä pakenee hurjasti juosten aavikolle, tai parvi korppikotkia, jotka tyyneesti ja juhlallisesti kohoavat korkeuteen ja liitelevät saaliinsa yläpuolella sillä aikaa kuin karavaani kulkee ohi. Kun hevoset ja muulit huomasivat tuollaisia kaatuneita uhreja tai vaaleita luurankoja, tekivät ne pitkän kaarroksen niiden ympäri, samalla kun ne korvat hörössä vauhkoina katselivat niitä. Näytti siltä kuin ne tietäisivät, että tämä oli se päämäärä, jota kohden ne kulkivat, ja se palkka, joka niitä odotti, kun ne eivät enää jaksaisi kantaa sydämettömien herrojensa raskaita kuormia.
Kurdistanin vuoret näyttävät kaukaiselta, vaaleansiniseltä, matalalta juovalta, ja niiden yli nousi aurinko k:lo puoli 5, valaisten tätä autiota, hiljaista maisemaa, joka kuitenkin niin lumoavasti vaikuttaa länsimaalaiseen matkustajaan. Todellakin, kun kerran on tehnyt karavaanimatkan arapialaisen erämaan halki ja tutustunut yksinäisen karavaanielämän vaivoihin ja hauskuuksiin, ikävöitsee vielä kerran pääsevänsä samallaiselle matkalle.
K:lo 9 saavuimme me Ben-i-Saidin karavaaniseraijiin, jossa juhdat riisuttiin, syötettiin ja juotettiin, sillä aikaa kun miehet lyöttäytyivät joukkoihin, joivat teetä ja pakinoivat. Sitten järjesti kukin tilapäisen vuoteensa ja lepäsi päivän kuumimman ajan, lähteäkseen k:lo 2 seuraavana yönä jälleen matkalle. Seitsemän tuntia kuljettuamme yksitoikkoisella arolla, saavuimme me Dijala[39] nimiselle virralle, jonka yli kuljettiin kapeata hengenvaarallista puusiltaa myöten, jota lahoavat lotjat kannattivat. Virta on leveä, vesi sameaa, rannat veden halkeamat ja matalat, nopeus vähäpätöinen. Heti sen toisella puolella näkyi suuri Bakuban kylä todellisen taatelipalmumetsän ympäröimänä. Alussa ratsastimme me läpi katujen, joita reunusti alastomat savimuurit, sitten basaarien kautta, jotka ovat laajat mutta likaiset, niinkuin tavallisesti, ja niiden toisella puolella saavuimme me mahdottoman suuren karavaaniseraijin luo. Sitten kun hevostemme satulat oli riisuttu, menimme, kaldealainen kauppamies ja minä ulos katsomaan, kylää ja basaareja, pistäydyimme sen jälkeen erääseen turkkilaiseen kahvilaan, jossa me joimme teetä ja söimme "kebabia",[40] jonka kestäessä meidän ympärillemme kokoontui joukko uteliaita arapialaisia. Minä käytin tilaisuutta piirustaakseni muutamien heidän kuvansa; tämä heitä sanomattomasti huvitti ja seurauksena oli, että kokonainen lauma muita arapialaisia keräytyi ympärillemme.
Palattuamme karavaaniseraijiin, istuttuamme siellä ja puheltuamme hetkisen yhdessä sen komeroista, tulivat muutamat turkkilaiset sotamiehet ja vaativat passia. Kauppias näytti Bagdadista saamansa turkinkielisen passin, ja minä yritin puijata heitä eräällä suosituskirjeellä, jonka olin saanut sisä-asiain ministeri Jahija Khanilta Teheranissa, ja joka kyllä sisälsi ainoastaan sen, että minä persialaisilla asemilla saisin parhaat saatavissa olevat hevoset, mutta kun turkkilaiset eivät osanneet lukea persiaa, niin olihan sisällys vähemmän arvoinen. Pääasia oli, että paperi näytti viralliselta, ja silta se näyttikin, sillä Jahija Khan oli pannut sinettinsä sen alle. Paljon hyötyä ei minulla ollut papereista asemilla, sillä ani harvat osasivat lukea sitä, ja senvuoksi minä ajattelin, että se mahdollisesti kävisi passista täällä — mutta sepä ei kelvannutkaan. Turkkilaiset heittivät paperin luotansa ja sanoivat, että minä pääsisin menemään, jos minä maksaisin yhden tomanin (10 mk) kullekin. Kun minä Allahin, Muhammedin ja Alin kautta vakuutin heille, etten minä kuuna päivänä aikonut antaa heille ainoatakaan shejtä, ryhtyivät he väkivaltaan ja riistivät minun matkavaippani, jonka minä kuitenkin heti otin takaisin. Silloin meni hävyttömin heistä ja otti minun laukkuni, mutta nytpä loppui minun kärsivällisyyteni, minä hyökkäsin hänen kimppuunsa ja annoin hänelle aimo nyrkiniskun rintaan sillä seurauksella, että hän jätti laukun; hän oli juuri ryntäämäisillään minun päälleni, kun pari arapialaisista matkakumppaneistamme, jotka olivat katselleet kinastusta, astui väliin minun puolustuksekseni. Sotamiesten uhkaavat liikkeet ja ilkkuilevat naamat eivät kumminkaan ennustaneet hyvää, jonka vuoksi minä päätin etsiä oikeutta paikan kuvernööriltä. Minä menin hänen palatsiinsa, ilmoitin itseni portinvartialle ja pääsin hänen ylhäisyytensä puheille. Hän istui terrassilla ja joi kahvia useiden korkeiden herrojen ympäröimänä. Minä tervehdin turkinkielellä, ja armollisella kädenliikkeellä viittasi kuvernööri minua istumaan sekä käski, että minulle tarjottaisiin kahvia ja kaliaani. Hän oli vanha, valkopartainen ukko, Kaimeh-Khan, luonnollisesti liian korkea alentuakseen puhumaan minun kanssani, jonka vuoksi minä ilmoitin asiani eräälle hänen kirjurilleen. Tämä lupasi minulle passin ja ehdotti, että jos sotamiehet kolmella seuraavalla turkkilaisella pysäyspaikalla käyttäytyisivät samalla tavoin kuin täällä, minä pistäisin neljä tai viisi krania heidän käteensä, sillä silloin he jättäisivät rauhaan — kouraan tuntuva todistus kuinka kurja turkkilainen hallitus on, joka ei edes kykene pitämään kurissa omia sotilaitaan. Kaukana siitä, että he täyttäisivät velvollisuutensa, kuljeksivat he ympäri basaareissa, juovat ja panevat toimeen meteleitä, pettävät ja ryöstävät matkustajia, jotka kulkevat garnisoonipaikkojen kautta. Kaupungin kuvernööri ja koko roskahallitus välittää vähän heidän käytöksestään, he eivät uskalla asettua heitä vastaan, ja vielä vähemmän huolehtivat he arapialaisten alamaistensa hyvinvoinnista. Kumminkin sain minä passin 6 kranista.
Kaikki tämä puuha oli vienyt neljä tuntia, ja karavaanin, joka aikaa sitten oli valmiina, oli täytynyt odottaa minua. K:lo 9 jätimme me senvuoksi Bakuban ja jatkoimme matkaa ihanimmassa kuutamossa yhä edelleen täydellisen tasaisella arolla, jolla korkeintaan siellä täällä kasvoi matalaa aavikkoruohoa ja okaisia pensaita. K:lo 7 aamulla 9 päivänä kesäk. tulimme me Sherabaniin, joka myös on suuri kylä taatelipalmuineen. Täälläkin kuljettiin basaarien lävitse ennenkuin tultiin karavaaniseraijiin. Minä olin yöllisestä, pitkästä matkasta niin uninen ja väsynyt, että minä ehtimiseen nukahdin satulassa. Joko hevonen tunsi itsensä loukkaantuneeksi tästä, tai pelästyi se jotain tien varrella olevaa esinettä, sen se vaan teki, että se rajusti hyppäsi sivullepäin sillä seurauksella, että ratsastaja tavaroineen silmänräpäyksessä viskautui mäkeen, ja hevonen vapautuneena kaikesta sälytyksestä kiiti uskomattomalla nopeudella eteenpäin aavikkoa. Useitten turhien yritysten perästä onnistui arapialaisten vihdoin piirittämällä ottaa se kiinni.
Useimpien talojen katolla Sherabanissa oli mahdottoman suuria haikaranpesiä ja karavaaniseraijin katolla kokonaista kuusi kappaletta. Oli sangen omituista nähdä noiden komeitten lintujen käyskentelevän katolla, tai tulevan sukeltaen ilman halki käärme tai sammakko nokassa.
Illalla tuli yksi karavaanin omistajista Bagdadista ratsastaen oikealla, täysiverisellä, arapialaisella hevosella. Kun minä näin tuon jalon eläimen, syntyi mielessäni rohkea ajatus vuokrata hevonen ja jättää koko karavaani, huolimatta siitä, että koko matka Kirmanshahiin jo oli maksettu. Suunitelma tehtiin kaikessa hiljaisuudessa viimeksi saapuneen arapialaisen kanssa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin kaldealainen kauppias, joka kovasti vastusti sen toteuttamista ja varoitti minua lähtemästä epävarmalle taipaleelle. Toiset arapialaiset, jotka pian saivat tietää mikä meidän sotatuumamme oli, eivät millään ehdolla tahtoneet hyväksyä ehdotusta: yksi frengi (eurooppalainen) enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään, mutta jos rosvot ottaisivat hevosen matkalla, olisi se korvaamaton vahinko. Vihdoin antoi vanha, kuusikymmenvuotias arapialainen suostumuksensa. Ehdot olivat kovat, sangen kovat minun viheliäiselle kassalleni, joka nyt sai surmaniskun, sillä viimeiset kranit helähtivät ukon taskuun. Lukuun ottamatta niitä 50 krania, jotka minä olin maksanut Bagdadista lähdettäissä, piti minun maksaa hänelle vielä lisäksi 25 krania päivältä arapialaisesta hevosesta ja muulista, jolla ukko itse oli seuraava minua. Minä voitin kumminkin kokonaista viisi päivää kepposen kautta, minun kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt koko yhdeksän päivää laahustamaan hitaasti etenevän karavaanin mukana. Tehdäksemme karkaamisen niin huomiota herättämättä kuin suinkin, lähdimme me Sherabanista samalla kertaa kuin karavaanikin, ja kuljettuamme sen mukana tunnin ajan, eli siksi kun kuu laski ja seudun taas peitti sysimusta pimeys, vetäydyimme me hiljalleen matkueen jälkipäähän, jossa minä sanoin jäähyväiset kaldealaiselle. Sitten poistuimme me verkalleen ja päästyämme silmänkantoa edemmäksi, laskimme me hevoset hyvää ravia Iraanin ylämaata kohden. Ennen pitkää vaikenivat kumeiden karavaanikellojen valittava, juhlallinen ääni, ja aavikolla vallitsi hiljaisuus. Nyt minä olin riippumaton, saatoin pysähtyä missä ja milloin halutti, olematta sidottu karavaaniin.
Tunnin ajan perästä sivuutimme me erään ratsastajajoukon. Me luulimme niitä rosvoiksi, jonka vuoksi arapialainen piti kiväärinsä ja minä revolverini saatavilla. He menivät kumminkin meidän sivutsemme sanomatta sanaakaan.
Maa, joka tähän saakka on ollut tasaista aroa, alkaa nyt paikka paikoin muuttua mäkiseksi. Vieläpä paikottain kuljetaan pienten ahtaitten solienkin kautta, joita maasta kohoavat kalliomöhkäleet reunustavat. Kuljetaan useiden pienien jokien poikki. Niiden rannat ovat aivan umpeen kasvaneet paksua, korkeata ruohoa ja uhkeita pensaita. K:lo 4 saavuimme me Kisil-Robatin kylään, joka on hyvin suuri, palmuista rikas ja hauskan näköinen. Täällä me söimme ja lepäsimme kaksi tuntia, jonka jälkeen me jatkoimme matkaa. Aurinko nousi k:lo puoli 5, niin että kuuden aikaan jo oli sangen lämmin, mutta kumminkin koko lailla viileämpi kuin samaan aikaan päivästä Bushirissa tai Tigriin rannoilla. Viiden aikaan yllätti meidät ankara kaatosade ynnä hirveän raju tuuli. Se oikein kiskoi maasta tomua, joka tiheinä pilvinä suhisi ohitsemme, ja tunsi, että hevonen teki vastarintaa, jottei joutuisi tuulen vietäväksi. Myrskynpuuska kesti tuskin kahta minuuttia.
Maa kohoaa nyt vähitellen, mutta huomattavasti. Ensinnä kuljetaan kolmen matalan vuoriharjanteen yli, jotka ovat yhdensuuntaisia toistensa kanssa. Niiden välissä on lakeita ylätasankoja, jotka ovat mättäitten ja auringon ruuniksi polttaman ruohon peittämät. Ardilanin korkeat vuoret näkyvät nyt yhä selvemmin taivaanrannalla.
K:lo 11 saavuimme me Chanekinin kaupunkiin, joka sijaitsee erään Dijalan syrjäjoen varrella. Niiltä kukkuloilta, joiden yli tie käy alas kaupunkia kohden, näyttää tämä erittäin kauniilta, levitessään virran molemmille rannoille ja ollen niinkuin kaikki muutkin paikat tässä osassa maata taatelipalmumetsän peittämänä. Se on rajakaupunki Persian ja aasialaisen Turkin välillä, ja täällä näkee viimeisen kerran, matkalla Teheraniin, puolikuun lipun. Silta, joka ennen kävi virran yli, on hävinnyt, ja sen vuoksi täytyy ratsastaa vedessä, joka välisti on niin syvä, että täytyy panna jalkansa ristiin satulan yli välttääkseen kastumista.
K:lo 3 j.pp. lähdimme me taas Chanekinista. Maa muuttuu yhä mäkisemmäksi ja eläinkunta rikkaammaksi. Erittäinkin tapaa sinivariksia ja heinäsirkkoja uskomattoman suurissa parvissa. Vähän ajan kuluttua ratsastimme me kahden pienen linnantornin ohi, jotka olivat aivan tien vieressä ja vallitsivat seutua. Muutamia pyssyjä riippui seinillä, ja pari sotamiestä muodosti koko varustusväen. Vielä pari tuntia jälkeenpäin kuljettiin erään sotilasleirin ohi. Me emme olleet ennättäneet pitkälle tästä, ennen kuin kuusi aseellista persialaista sotamiestä tuli ratsastaen meidän perässämme. He seurasivat sitten ihan meidän kintereillämme, ehtimiseen tehden useita sotaisia temppuja; niin esim. laukaisivat he pyssynsä kiivaimmassa vauhdissa, niin että kuulat vinkuivat korvissa, ratsastivat kilpaa tiellä niin lähellä minua kuin mahdollista ja ajoivat täyttä laukkaa alas äkkijyrkistä rinteistä, niin että täytyi kummastella etteivät hevoset taittaneet jalkojansa. Kun me tunnin kuluttua tulimme toisen sotilasleirin luo, tulivat ratsumiehet minun luokseni ja pyysivät juomarahoja, mutta pyyntöön tuli jyrkkä kielto. Huomatessaan että heidän yrityksensä saada meitä taipumaan, ei hyödyttänyt mitään, ja kun minä sanoin, etten minä ensinkään ollut pyytänyt heitä seuraamaan mukana, luopuivat he hävyttömyydestään ja kääntyivät takaisin, samalla kun kuusi muuta sotamiestä uudesta leiristä astui heidän sijaansa ja seurasi meitä Kasr-i-Shiriniin saakka, jonne saavuttiin k:lo 8 illalla. Sittemmin sain minä tietää, että näitten sotamiesten velvollisuus oli saattaa matkustavia yli rajan, koska tämä seutu on huonossa maineessa väijyspaikkojensa ja päällekarkaustensa takia.
Vasemmalla tiestä, ennen kuin tullaan Kasr-i-Shiriniin, näkyy vanhan palatsin rauniot. Tämä, jonka on rakennuttanut kuningas Khosro Parvez, on saanut nimensä hänen lempikuningattarestaan Shirinistä. Kylä oli jotenkin siivoton. Kaikilla kaduilla oli rikkaläjiä, jotka levittivät sietämätöntä löyhkää. Ahnaat koirat repivät kappaleiksi tuoretta hevosenraatoa. Kaduilla astuskeli komeita haikaroita. Eräs karavaani oli jo ennen meitä asettunut kurjaan karavaaniseraijiin: kun niin muodoin siellä oli hyvin ahdasta, lyöttäydyin minä muutamien persialaisten sotamiesten seuraan, jotka olivat siksi kohteliaita, että antoivat minun levätä matollansa ja vähäpätöisestä maksusta hankkivat minulle munia, leipää, teetä ja tupakkaa. K:lo puoli 3 lähti karavaani liikkeelle, ja varmuuden vuoksi seurasimme me sitä, kunnes päivä valkeni; sitten erosimme me siitä. Hetken perästä kohtasimme me noin sata persialaista sotamiestä, jotka vinhaa vauhtia ratsastivat meidän ohitsemme tulisilla nopeilla hevosillaan. Muutamat olivat puettuina pitkiin, valkeasta, keveästä kankaasta tehtyihin viittoihin, kullalla tai hopealla kirjailtu vyö suolissa; toisilla oli vaaleansiniset silkkiset ihotakit ja harmaat korko-ompeluksilla kaunistetut viitat hartioilla. Kaikki olivat varustetut pyssyillä ja väkipuukoilla.
Vieläkin hetkisen kuluttua ilmoitti kellojen ääni, että karavaani oli lähestymässä. Ratsastettuamme erään kallioryhmän ohi huomasimmekin kymmenkunta persialaista, jotka ratsastivat aaseilla. Minä kysyin minne he matkustivat, ja yksi heistä vastasi suurella arvokkuudella: "Me matkustamme Mekkaan, herra." Bagdadin ja Damaskuksen kautta oli heidän aikomuksensa matkustaa aavikon lävitse pyhään kaupunkiin. Yhtä katkera kuin ero kodista on, yhtä suloinen on se palkka, joka odottaa Mekkassa käynyttä hänen takaisin palatessaan; hän on näet silloin Hadshi, ja tämä arvonimi hänen oman nimensä edessä avaa hänelle kaikki ovet. Se on, sanoo Vámbéry hänen aateliskirjansa, jota hän eläessään kantaa sinetissään ja kuoltuaan hautakivessään. Muutamat tyytyvät matkustamaan Kerbelaan tai Meshediin, tai vieläpä ainoastaan Kumiin ja Shah-Abdul-Azimiin. Pyhiinvaeltajat, jotka ovat käyneet kahdessa ensinmainitussa kaupungissa, kantavat arvonimiä "Kerbelai" ja "Meshedi", jotka myös ovat sangen kunniakkaat, mutta kumminkaan ei mitenkään Hadshi-nimityksen vertaiset. Pyhiinvaelluksen loistokohta ei ole niin paljoa rukous Kaabassa tai tulo Muhammedin haudalle, kuin nouseminen Arafat vuorelle, joka voi tapahtua ainoastaan määrättynä päivänä vuodessa ja jossa vietetään Abrahamin uhrin muotoa. Noustuaan vuorelle huutaa pyhiinvaeltaja "Lebeik Allahum" (käske, Jumala) ja tämä silmänräpäys kuuluu olevan juhlallisin muhamettilaisen elämässä; hän ei unhoita sitä milloinkaan ja vasta kun hän on elänyt tämän unohtumattoman hetken, on hän todellinen Hadshi.[41] Sangen monet niistä pyhiinvaeltajista, jotka kamelin selässä tai jalan uhmaavat erämaan vaaroja, jäävät ainiaaksi tielle, ja vaikka ystävät ja omaiset vuosikausia ovat turhaan odottaneet niitä, jotka aikoja sitten ovat matkustaneet Mekkaan, mutta joista sitten ei ole mitään kuulunut, lähtee kumminkin uusia joukkoja matkalle suurimmalla rohkeudella, valoisimmilla toiveilla. Useilla ei ole mitään käsitystä siitä äärettömästä matkasta, joka heillä on kuljettavana; turhaan etsivät he joka ilta taivaanrannalla Mekkan torneja ja kupukattoja. Niin tapasi Vámbéry Meshedissä Samarkandista tulevia pyhiinvaeltajia, jotka kysyivät joko he huomenna tai ylihuomenna olisivat perillä Mekkassa. Myöhempinä aikoina, sitten kun höyrylaivareitit ovat yhdistäneet itämaan eri osat, on kumminkin pyhiinvaellus Mekkaan kadottanut jonkun verran loistettaan. Varakkaat persialaiset matkustavat nykyään usein Bushirista Adenin kautta Djiddahiin tai Teheranista ja Reshtistä Bakun, Konstantinopolin ja Suetsin kautta samaan paikkaan. Köyhät, joilla ei ole varoja tähän, tekevät koko matkan aavikkojen kautta.
Se tie, jota me nyt ratsastimme, oli sangen vilkasliikkeinen! Siellä täällä näkyy pieniä linnantornia ylempänä olevilla kummuilla. Vuoret muodostavat yhä enemmän ryhmiä eli vuorijaksoja, joiden välillä on tasankoja. Pieniä virtoja rientää alas vuorilta, ja miljoonittain heinäsirkkoja lentää suhisten ilman halki kaikkiin suuntiin, aikaan saaden omituisen, narisevan äänen. K:lo 8 aamulla tulimme me Sär-i-Pul nimiseen kylään, jossa useita merkillisyyksiä oli nähtävänä: ensinnä kolme sotamiestä käsittävä varusväki ja tykistö, jonka muodosti neljä ruostunutta kanuunaa, edelleen Imamgade, suuremmoinen puutarha, vanha karavaaniseraiji ja teehuone, jossa minä join teetä ja söin munia ja leipää, tuota tavallista ruokaa. Sär-i-Pul siaitsee tasaisella lakeudella, joka puolelta korkeitten vuorenharjujen ympäröimänä. Me lähdimme sieltä k:lo 9 ja tulimme pian ahtaaseen vuorensolaan ja sen jälkeen pitkään laksoon, jonka keskellä kulki pieni joki. Sen rannalla kasvoi tammia, öljypuita ja piilipuita, ja paikka oli niin miellyttävä, että minä en malttanut olla siinä levähtämättä tunnin aikaa. Ratsut päästettiin irti, ja me asetuimme mahtavan suuren tammen alle, jossa luonnoskirjaa rikastutettiin muutamilla uusilla maiseman kuvilla. Kappaleen matkaa levähdyspaikaltamme kohoaa tie jyrkkään vuoristoon, joka on oivallisesti muodostunut ja jonka rinteet ovat harvan metsän peitossa. Jota korkeammalle tullaan, sitä selvemmin huomaa, että ilma muuttuu raikkaammaksi ja viileämmäksi. K:lo 3 saavuimme me pieneen köyhään kylään nimeltä Mian-Dag, jossa me levähdimme eräässä persialaisessa perheessä muutamia tunteja. Tästä kylästä Kirrindiin kuljetaan länteen ja etelään viettävää lakeutta myöden, jota lukemattomat pienet purot kostuttavat ja sangen rikas kasvullisuus peittää. Molemmin puolin kohosi mahtavia vuoria, ja niiden juurella näkyi lukuisia kyliä ja paimentolaisleiriä. Tie, jonka täällä muodostaa joukko yhdensuuntaisia polkuja, on hyvä. Iltapuoleen kävi ilma oikein kylmäksi, ja kastetta lankesi. K:lo 11 saavuimme me sangen suureen Kirrind nimiseen kylään. Tämän lähimpänä ympäristönä ovat uhkeat puutarhat, joita runsaasti kostuttaa kaikissa suunnissa kylän läpi risteilevät kanavat. Karavaaniseraiji on rappeutunut, jonka vuoksi me nukuimme paljaan taivaan alla nuotion ääressä, jonka arapialainen oli valmistanut. Yö oli jäätävän kylmä, ja se vaikutti, että minä heräsin vilusta kangistuneena, jonka vuoksi minun täytyi juosta, polkea maata ja voimistella hyvän aikaa sekä juoda useita kupillisia kuumaa teetä, ennen kuin minä sain takaisin ruumiinlämpöni.
K:lo 6 e.pp. 12 päivänä kesäk. lähdimme me Kirrindistä. Tie on nyt erinomaisen hyvä, sillä se käy tasaisen vihannan lakeuden poikki, joka on hyvin kostutettu ja puutarhoista rikas. Se oli hedelmällisimpiä paikkoja mitä olin nähnyt Persian sisäosissa. K:lo 11 saavuimme Harunabadiin. Sangen leveä puro juoksee kylän lävitse, ja toisella puolella sitä siltaa, joka käy puron yli, tullaan suoraan basaareihin. Täällä oli eräs teemyymälä, johon me jäimme jälellä olevaksi osaksi päivää. Useampia persialaisia istui siellä juoden teetään ja polttaen kaliaanejaan. Eräs pappi näytti olevan erittäin ihastunut minun luonnonkirjaani, mutta kun minä olin piirustanut hänen kuvansa, pudisti hän päätään ja väitti, että hän todellisuudessa oli paljon paremman näköinen.
K:lo 12 yöllä lähdimme me liikkeelle yhdessä erään suuren kauppakaravaanin kanssa, joka kumminkin pian jäi jälkeen. Maisema muuttaa muotoaan: aavikon siaan on edessämme sikin sokin kunnaita, jotka ovat hyvin kostutetut ja runsaan kasvullisuuden peittämät. Kuljettiin useitten paimentolaisleirien ja kylien ohi, ja me kohtasimme karavaanin, jonka sadat kameelit näyttivät erittäin juhlallisilta selkeässä kuutamossa. Viiden aikaan kuljimme me vaarallisen solan lävitse, jossa täytyi käydä jalan ja taluttaa eläimiä. Vielä tunti, ja me saavuimme Mahidashtin karavaaniseraijiin, joka sijaitsee silmänkantamattomalla tasangolla. Tässä liityimme me erääseen karavaaniin, johon kuului sataviisikymmentä kamelia. Kuriositeetin vuoksi päätin minä ratsastaa yhdellä näistä Kirmanshahiin saakka. Minä annoin sen vuoksi hevoseni eräälle arapialaiselle, joka oli hyvin tyytyväinen saadessaan ajaa niin erinomaisella ratsulla, ja asetuin sen sijaan hänen kameelinsa selkään. Tämä saatiin laskeutumaan polvilleen lyömällä sitä vasemman etujalan polventaipeeseen. Kun se nousi ylös, oli minulla täysi työ pysytellessäni istumassa, vaikka yksi arapialainen piti minusta kiinni kummallakin puolella. Ilman tätä tukea tottumaton kamelillaratsastaja ehdottomasti viskautuisi eteenpäin kameelin kaulalle, kun se äkkinäisellä nykäyksellä ensin nousee takajaloilleen ja sitten etujaloilleen. Sen kautta joutuu viskatuksi ensinnä rajusti eteenpäin ja sitten yhtä rajusti taaksepäin. Kamelin käynti on kumminkin pehmeä ja miellyttävä, mutta ajan pitkään väsyy vyötäisten kohdalta. Keinuvat liikkeet oikealta vasemmalle ja edes ja takaisin, jotka ovat seurauksena sen tasakäynnistä, vaikuttavat myös, että ratsastaja tulee uniseksi ja alkaa torkkua.
Kirmanshah.
K:lo 3 saavuimme me Kirmanshahiin, joka on Ardilanin, Persian Kurdistanin, pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee viheriöivällä tasangolla, jota mahtavat, vielä paikottain lumipeittoiset vuoret ympäröivät. Ylt'ympärillä on laajoja sypressipuutarhoja, reunustaen pieniä kyliä. Kirmanshah tekee miellyttävän vaikutuksen: basaarit ovat sangen puhtaat ja tilavat, mutta rakennetut epätasaiselle maalle, jonka vuoksi käytävät kohoavat ja laskeutuvat aaltomaisesti. Ja vilkasta oli niissä. elämä. Leipurit, kangas- ja hedelmäkauppiaat harjoittivat täällä suuremmoista kauppaa, vaskisepät takoa kalkuttivat, paistinpannujansa, pojat tarjoilivat laulavalla äänellä tavaroitansa, dervishit astelivat juhlallisina, ojentaen kookospähkinän kuoresta tehtyä säästölaatikkoa milloin yhdelle milloin toiselle, ja kuormitettuja muuleja ja kameleja tunkeili liikkuvan ihmisjoukon täyttämillä käytävillä.
Kirmanshah, joka ennen oli vähäpätöinen paikka, on tämän vuosisadan alussa kasvanut suunnattomasti, niin että se nyt on sangen tärkeä kaupunki. Asukkaita on siinä 30- à 40,000. Täällä on nyt suuria kasarmeja varusväkineen ja kanuunoineen, ja teollisuus on kohonnut korkealle.
Nyt piti kiireesti hankkia rahoja, sillä minun viimeinen kranini katosi juomarahojen muodossa arapialaisukon taskuun; minulla ei todellakaan ollut sen vertaa rahaa, että olisin voinut vuokrata huoneen, saatikka sitte lähettää sähkösanoman tohtori Hybennetille. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä toistaiseksi Kirmanshahiin ja uskoa kohtaloni sattuman varaan. Koska minä tissin, että itämaalaisten vieraanvaraisuudelta ja anteliaisuudelta harvoin on paljoa odottamista, tuntui tilani todellakin harmillisemmalta kuin voin kuvata. Silloin tulin minä onnellisella hetkellä ajatelleeksi erästä rikasta arapialaista kauppiasta, josta minun arapialaiseni useampia kertoja oli puhunut. Hän oli kotoisin Bagdadista, nimensä oli Aga Muhammed Hassan ja hänellä oli loistava arvonimi Wekil-et-Dovlete Inglis, eli Englannin valtakunnan asiamies, ja sen kautta olivat hänen määrättömät rikkautensa turvatut shaahin omanvoitonpyynnöltä. Aga Hassan kuului sitä paitsi olevan vieraanvarainen, auttavainen ja hyväntahtoinen mies. Hänen karavaaninsa vaelsivat itäänpäin aina Heraatiin saakka ja länteen päin Jerusalemiin ja Mekkaan. Minä lähdin siis hänen ruhtinaalliseen taloonsa, ilmoitin itseni portinvartijalle, joka juoksi rappuja ylös ja pian tuli takaisin tuoden sen tiedon, että "Hänen korkeutensa" otti vastaan. Kuljettuani useitten pienempien huoneitten kautta tulin minä himmeällä verhottuun huoneeseen, jonka seinillä oli kasimirisaalit ja komeroissa kalliit pronssiteokset. Siellä istui Aga Hassan keskellä lattiaa, puettuna kullalla kirjailtuun, valkeaan silkkiviittaan, turpaani päässä ja silmälasit nenällä, ympärillä kasottain kirjoja, papereita ja kirjeitä. Minä astuin esiin tomuisissa ratsastus-saappaissani, piiska kädessä, enkä vielä ollut ennättänyt hänen luoksensa, kun hän nousi ja tuli minua vastaan, kohteliaasti tervehtäen, niinkuin sivistyneet muhamettilaiset aina tekevät, ja puhutteli minua turkiksi: "Sabaschynys schejer ollsun eftendim. Misadji allinis ejji dur inschalla".[42] Sen jälkeen hän kysyi mistä minä tulin, minne minä aioin ja mihinkä kansallisuuteen minä kuuluin. Hänellä ei ollut oikein selvillä mikä Ruotsi oikeastaan oli, mutta mietittyään hetkisen valkeni asia hänelle, ja hän kysyi: "Ettehän Te vaan ole Kaarle kahdennentoista maasta?" Kun hän kuuli että niin oli asian laita, ei hänen ihastuksellaan ollut mitään rajoja, hän oli näet lukenut Voltairen kirjoittaman Kaarle XII:nnen historian, joka on käännetty persiankielelle. Kirja, joka nykyään on sangen harvinainen, mahtaa olla koristettu eriskummallisimmilla kuvilla: niin esim. näkee kuinka kuningas pistää miekan neljän turkkilaisen läpi yht'aikaa.
Puhuttuamme hetken aikaa sankarikuninkaasta, "Rautapäästä", ja Aga Hassanin otettua tarkoin selkoa minun perheoloistani ja minun tuttavapiireistäni Teheranissa pyysi hän minua jäämään Kirmanshahiin hänen vieraakseen vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Kun minä vakuutin hänelle, että aikani ei sallinut minun viipyä enempää kuin kolme päivää, tuli hän oikein pahoilleen ja pyysi minua miettimään asiaa. Epäilemättä luki hän kunniaksi kestitä kattonsa alla henkilöä, joka oli tuttu Kaarle kahdennentoista kanssa. Hän pyysi anteeksi, ettei hän itse voinut viedä minua huoneisiini, sillä hänellä oli juuri posti lähetettävänä Bagdadiin, mutta hänen viittauksestaan tuli esille palvelija, joka saattoi minut toiseen, aivan vieressä olevaan rakennukseen. Koko tämä talo annettiin minun haltuuni, ja minun tuli vaan valita, missä huoneessa minä tahdoin viihtyä. Minä asetuin niin muodoin asumaan suureen saliin, joka oli verhottu persialaisilla matoilla ja jonka kaikissa nurkissa oli mustat silkkidivaanit. Keskellä lattiaa oli mosaikkipöytä ja kaksi tuolia, katossa riippui lasiruunuja ja seinillä muotokuvia, muiden muassa Kaarle XV:nnen, leikattu jostain vanhasta venäläisestä sanomalehdestä, joka oli eksynyt tänne ties miten. Edelleen näkyi siellä kymmenen kuvaa keisari Aleksanteri III:nnesta sekä lopuksi pari shaahista ja sulttaanista. Täällä kaukana kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestä ei voinut toivoa itselleen komeampaa asuntoa ja — kuninkaallisempaa muotokuvakokoelmaa; minun nautintoni oli sitä suurempi kun minä olin tottunut nukkumaan paljaan maan päällä tai monisatavuotisen karavaaniseraijin tomuisessa nurkassa. Hyvinvointia ilmaisevalla huokauksella heittäydyinkin minä yhdelle silkkidivaaneista, keisarien ja kuninkaiden katsellessa minuun kaikilta seiniltä.
Aga Hassan osoitti minulle erinomaista huomaavaisuutta, aivan kuin minä olisin ollut hyvin läheistä sukua Kaarle XII:nnelle; hän antoi näet kahdelle "mirzoistaan" eli kirjureistaan nimenomaisen käskyn alituisesti käydä minua tervehtimässä koko sinä aikana, kuin minä oleskelin hänen talossaan. Yhdessä pikkuhuoneista istui päivät päästään kaksi palvelijaa, jotka tottelivat minun pienintä viittaustani, kattivat pöydän, kun minä kalusin syödä, antoivat minulle viiniä, kun tahdoin juoda, tarjosivat taateleita ja kananpoikasta, kun mieleni teki sellaisia herkkuja, satuloitsivat hevosen, kun minä mirzojen seurassa halusin lähteä ratsastamaan kaupungille tai sen ulkopuolelle. Minä elin sanalla sanoen kun Nureddin Ali Tuhannen yhden yön saduissa, ja vaikealta tuntui, etten voinut noudattaa isäntäni kohteliasta pyyntöä jäämällä tänne kuudeksi kuukaudeksi. Talon edustalla oli pieni hurmaavan kaunis puutarha kukkivine syreeneineen ja tuoksuvine ruusuineen — ja kuinkapa toisin voisi ollakaan täällä syreenien ja ruusujen maassa? Käytävät olivat marmorilevyillä lasketut ja penkkejä oli asetettu kehään kristallikirkkaan vesipeilin ympäri, joka kultakaloineen oli tuossa kukkien keskellä, upotettuna liidunvalkeaan marmorialtaaseen. Sen keskeltä nousi hiuksenhienoinen vesisuihku korkeuteen, kimellellen kuin hämähäkinverkko auringonpaisteessa. Ja kaiken tämän yläpuolella kaartui puhdas, taivaansininen ilma päivällä ja tähditetty taivaankansi yöllä, jolloin kuu antoi puutarhalle, kukille, marmorialtaalle ja vesilaitokselle vielä lumoavamman ja satumaisemman loisteen.
Tänään piti kumminkin Aga Hassania mennä päivällisille kuvernöörin luo k:lo 8, ja toinen minua palvelevista herroista kertoi, että tuollaiset kestit harvoin loppuivat ennen kuin auringonnousun jälkeen, ja että vierailla silloin oli pää enemmän tai vähemmän epäselvänä. Päivällisen jälkeen tyhjennetään näet toinen aarakkipikari toisensa perästä arpapeliä pelatessa, samalla kun odaliskien keveä tanssi ja vallattomat liikkeet muistuttavat korkeita herroja paratiisissa odottavista riemuista. Hämmästykseni ei ollut vähäinen nähdessäni Aga Hassanin hienojen, kiillotettujen vaunujen keveästi ja mielyttävästi vyöryvän poispäin ahdasta, likaista katua myöten.
Illalla kävin minä tervehtimässä Kirmanshahissa olevan persialaisen sähkösanomatoimiston päällikköä, josta Shindler oli puhunut. Hän oli pieni, hieno, maailmaa nähnyt persialainen, joka oli viettänyt useita vuosia Pariisissa ja puhui mallikelpoista ranskaa. Itse sähkölennätintoimisto oli sitävastoin vähemmän mallikelpoinen. Virkamiehet ja päällikkö istuivat lattialla, polttaen kaliaania ja juoden teetä, ja katsahtivat toisinaan itämaalaisella huolettomuudella suuresta kaksoisikkunasta alas "meidanille" eli laajalle, avonaiselle paikalle, jossa oli sotilaita, kauppiaita ja matkamiehiä.
Kotiin tultua syötiin mitä ylellisin ateria, jossa oli paljaita itämaalaisia ruokalajeja ja jota höysti — keskustelu molempien turkkilaisten sihteerien kanssa. Toinen näistä oli osaavinaan englanninkieltä ja tahtoi itsepäisesti näyttää tätä taitoaan, mutta hetkisen perästä pyysin minä häntä palaamaan turkinkieleen, joka huomautus luonnollisesti ei ollut hänelle mieleen. Hän puolusti itseään sillä, että siitä oli kaksitoista vuotta kun hän oli puhunut englantia ja että sen vuoksi monta sanaa oli mennyt mielestä; — mies saattoi korkeintaan olla kahdenkymmenenneljän vuoden vanha. Päivälliseksi oli seuraavia ruokalajeja, jotka kaikki kannettiin sisään samalla kertaa: vartaassa paistettuja lihapullia (kebab), hienoja lampaanlihankappaleita (schislick), myös vartaassa paistettuja, kanaa, piimää, ynnä taateleita, piimää, ohuempaa ja ilman taateleita, sekä juustoa, jolla oli happaman suolainen maku (penir). Tämän lisäksi juotiin suurilla hienosti koristetuilla puulusikoilla jonkunlaista viiniä, jonka nimi on sherbet, joka ei oikeastaan ole mitään viiniä, sillä sitä valmistetaan vedestä, sokerista ja taatelinmehusta, mutta muuten on sitä monta eri lajia. Ruokaseteli on täydellinen, jos minä lisään aarakin, persialaisen leivän ja hedelmät loppumattomiin. Sitten juotiin turkkilaiseen tapaan paksua, karvasta kahvia ilman kermaa pienistä munakupeista. Päivällisen jälkeen tuotiin sisään jokaiselle kolmesta pöytävieraasta tuo välttämätön kaliaani, jota poltetaan pitkän hienon puuvarren kautta eikä sellaisen pitkäjuomuisen letkun kautta, jota käytetään intialaisessa ja turkkilaisessa nargiléh'ssä. Vieraat pitivät varmaankin tätä varsin onnistuneena juhlana, sillä he jättivät minut vasta aamupuolella yötä, jolloin palvelijat käskystä kantoivat yhden divaaneista ulos puutarhaan. Ei ole ihmeteltävää että vietettyäni tämän ensimäisen päivän Kirmanshahissa moni Tuhannen yhden yön kuva kulki aivojeni läpi enemmän tai vähemmän yhtenäisten eriskummaisten unien muodossa.
Seuraavana päivänä, eli kesäkuun 14:ntenä, tuli toinen mirza jo auringon noustessa luokseni ja kutsui minua syömään suurusta ja juomaan teetä hänen kotonaan. Kun tämä oli tehty, kävimme me katselemassa noita erittäin suuremmoisia basaareita. Kokonainen läpikäytävä näissä, hienoin ja paras kaikista, on Aga Hassanin rakennuttama ja oma. Hän omistaa myös kaupungin useimmat ja komeimmat karavaaniseraijit. Minä kysyin mirzalta kuinka paljon tuo varakas kauppias oikeastaan omisti Kirmanshahissa ja sain vastaukseksi: "Älä kysy, herra, melkein koko kaupunki kuuluu hänelle." Niin usein kun kaupungin kauppiailla on jotain riitoja ratkaistavana tai kun he joutuvat pulaan, kääntyvät he hänen puoleensa ja hän selvittää heidän asiansa. Aga Hassan tekee kauppaa enimmiten villalla, opiumilla ja gummilla, jotka hän Bagdadin kautta lähettää laivoilla Lontooseen ynnä muihin paikkoihin. Villa ei kumminkaan ole täysin yhtä hyvää kuin mesopotamialainen. Lisäksi "afiun", josta valmistetaan aarakkia ja jota suurissa vainioissa viljellään Kirmanshahin ympärillä. Kaksisataa arkullista tätä tavaraa lähetetään vuosittain Englantiin, kukin arvoltaan 2500 krania.
Aga Hassanin perheoloista kertoi mirza, että hän oli syntynyt Bagdadissa, oli kansallisuudeltaan arapialainen, että hänellä oli kaksi vaimoa ja kaksi poikaa, joista vanhimmalla, Aga Hadshi Abdurrahimillä oli ylhäinen asema Sel-i-Sultaanin hovissa. Jos Aga Hassan ei olisi Englannin asiamies, olisivat shaahi ja Sel-i-Sultaani aikoja sitten panneet takavarikkoon hänen omaisuutensa, mutta nyt he eivät uskalla hänelle mitään Englannin hallitusta peläten. Muitten ansioittensa joukossa on Aga Hassanilla sekin, että hän on tehnyt pyhiinvaelluksen Mekkaan. Hänellä on niin muodoin myös hadshin arvonimi. Mutta jatkakaamme kävelyä.
Katseltuamme basaareja ja oltuamme sisällä useissa karavaaniseraijeissa, joissa englantilaisia siirtomaantavaroita ja persialaisia tuotteita oli läjittäin hyvästi pakkoihin kiedottuina menimme me "amaretiin" eli siihen taloon jossa kuvernööri pitää kokouksiansa ja neuvottelujaan. Tämän ympärillä oli suuri puutarha. Kuvernööri oli niin erinomaisen kohtelias, että hän itse näytti meille amareetin uhkeat ja loistoisat huoneet. Sen jälkeen kävimme me kasarmeissa, joihin on sijoitettuna 2000 sotamiestä ja 14 kanuunaa. Erään kasarmin katolla on "balakhane"; eli ylähuone joka on nelikulmainen, kupukattoinen ja jonka kaikilla sivuilla on tavattoman suuret ovet. Soittokunta kajahuttaa siellä joka ilta auringon laskiessa yksitoikkoisia, rämiseviä, mutta vaikuttavia säveleitään.
Kello 2 alkoi mirzaa väsyttää, jonka vuoksi me lähdimme kotiin päin, ja hänen sijaansa astui nuorempi sihteeri mirza Mizak ja "guhlam" eli palvelija, joiden seurassa minä tein matkan merkilliselle Tag Bostanille, joka sijaitsee vähän enemmän kuin Ruotsin penikulman päässä pohjoiseen päin kaupungista. Me nousimme kolmen Aga Hassanin komean juoksijan selkään, ja tultuamme kaupungin ulkopuolelle ajoimme me täyttä laukkaa aavikon yli vuorta kohden, joka pohjoisessa kohotti lumipeitteistä päätään taivasta kohti. Perille päästyä jätimme hevoset guhlamin haltuun ja katselimme jalan merkillisiä muinaisjäännöksiä.
Vuoren juurella nousee maasta runsas lähde, jonka vesi on aivan puhdasta ja läpikuultavaa. Tämän yli on tuo muinoin ihana Tag Bostanin huvilinna rakennettu. Sen omisti Kirmanshahin entinen kuvernööri Imat-Dovleh, joka kuoli kymmenen vuotta sitten ja joka vietti suvikuukaudet siellä. Linna sijaitsee luonnollisessa syvennyksessä vuoren juurella. Eteisessä on nelikulmainen marmoriallas, jonka pohjasta lähde kumpuaa. Näyttää siltä kuin vesi kiehuisi pinnalla, ja sitä pulppuaa niin runsaasti, että se voimakkaina koskina kuohuu altaan neljän reunan yli, täyttää eteisen jalan vahvuudelta ja muodostaa sitten tasaisen putouksen portin kynnyksellä, jonka jälkeen se kohisten syöksyy alas toiseen hyvin suureen ja mahdottoman syvään altaaseen, joka on kaivettu palatsin eteen. Tämäkin täyttyy reunojaan myöten, mutta purkaa liian veden pois kuuden pienen putouksen kautta, jotka vaahdosta valkeina syöksyvät alas 25 jalan korkuista pengertä. Tämän juurella ne taas yhdistyvät pieneksi puroksi, joka juoksee kaupunkia kohden. Tämä kaikki muodostaa erittäin miellyttävän ja hurmaavan kuvan ja todistaa suuressa määrässä, kuinka taitavia persialaiset ovat johtamaan ja ryhmittämään vettä sieviksi putouksiksi ja kanaviksi.
Itse kaupungissa juoksee vesi osaksi maan-alaisissa osaksi katetuissa ja osaksi aivan avonaisissa kanavissa ja on joka pihalla johdettu pieneen altaaseen, jota käytetään niin hyvin astioitten ja pyykin pesuun, kuin juomaveden noutamiseksi. Kun nyt vesi kulkee koko kaupungin lävitse yhdestä altaasta toiseen, voi ajatella kuinka puhdasta sen täytyy olla, kun se käytettynä sadoissa pihoissa saapuu laitakaupungille. Näkeepä usein jätteitä ja likaviemäriharvinaisuuksia tulla kelluttelevan kanavia myöten altaisiin. Jotta jossain määrässä vältettäisi tätä epäkohtaa, on paikka paikoin itse kanavaan kaivettu syviä kaivoja, joiden tarkoitus on koota mutaa ja liejua. Aika ajoin tyhjennetään ja puhdistetaan nämä sangoilla, jotka lasketaan alas niiden pohjaan ja vedetään ylös lialla täytettyinä. Saattaa joskus nähdä kuinka sanko satakin kertaa lasketaan alas ja täytetään tummalla, haisevalla loalla, jota luonnollisesti ei kuljeteta pois, vaan tyhjennetään kadulle, jossa se saa maata, kunnes ensi sade huuhtoo sen takaisin kanavaan. Useissa paikoissa ovat kanavat johdetut hautausmaitten poikki, joka seikka ei juuri lisää veden puhtautta. Mutta jatkakaamme tarkastustamme Tag Bostanin luona.
Kun astuu ulos linnasta ja poikkee oikealle, tapaa heti korkokuvan, joka esittää kolmea kuningasta. Vielä muutamia askelia oikealle astuttua tullaan vuorenseinään hakatulle luolalle, joka muodostaa täydellisen tasaiseksi hakatun, kaarenmuotoisen holvin, joka on 12 jalkaa leveä ja 19 jalkaa syvä. Luolan peräseinällä on kohokuva, esittäen kahta luonnollisessa koossa olevaa henkilöä, jotka kohtaavat toisensa ja tervehtävät. Niiden molemmilla sivuilla näkyy pehleviskielisiä kirjoituksia, näin kuuluvia: "Mazdajasnien kuninkaan Shapurinkuva, kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa, taivaallista sukuperää, polveutuen jumalista, mazdajasnien kuninkaan Auharmazdin (s.o. Ormizd II, joka hallitsi 302 ja 309 välillä) poika, kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa, taivaallista sukuperää, polveutuen jumalista, kuningas Narsahin (s.o. Narses, 293-302), kuninkaitten kuninkaan pojanpoika".[43] Toinen kirjoitus kuuluu melkein samalla tavalla, mutta se on Sapor III:nnesta, joka hallitsi v. 383-388.
Taas astutaan muutamia askeleita samaan suuntaan pitkin kivitettyä käytävää kallion alapuolella ja tullaan toiseen holviin, suurempaan kuin edellinen. Se on 25 jalkaa leveä, 20 jalkaa syvä ja 50 jalkaa korkea. Siten muodostetun luolan yläpuolella, niin muodoin ulkopuolisella kallioseinällä, liitelee kaksi heikosti hakattua enkeliä seppeleet ja kukkaisköynnökset käsissä. Niiden alapuolella on runsaasti somia koristeita veistettynä. Luolan sisäseinällä nähdään kaksi korkokuvaa otsikon toisistaan eroittamina. Ylimmäinen kuvaa kuningas Sapor II:sta kypärä päässä. Hänen oikealla puolellaan näkyy nainen pitkäliepeisessä puvussa ja kruunu päässä, pitäen seppelettä kädessään, ja vasemmalla seisoo mies, samoin kruunu päässä. Otsikon alapuolella on ratsastajan kuva erittäin hyvästi kohokuvaksi hakattuna. Se on satujen sankari Rustam,[44] oikeassa kädessä keihäs, jonka hän juuri on viskaamaisillaan, ja vasemmassa kilpi. Hevonen on runsaasti koristetun panssarin suojaama. Sen oikea etujalka, joka on aivan pois hakattu ja irrallaan, on tallella, mutta oikea takajalka ja osa päästä ynnä ratsumiehen oikea käsivarsi ovat poissa. Molemmin puolin tätä ratsastajan kuvaa on korinttilainen pylväs kalliosta hakattuna. Nämä neljä kuvaa ovat kaikki luonnollista kokoa vähän suuremmat.
Vasemmalla, kun tullaan sisään luolaan, on toinen korkokuva, joka luultavasti polveutuu myöhemmältä ajalta. Se on maalattu ja esittää miestä, joka istuu valtaistuimella kolmen henkilön ympäröimänä. Toverini sanoi, että se oli Mamdali Mirza, luultavasti joku muinainen Kirmanshahin ylimys. Tämän alapuolella on sitä vastoin erittäin kaunis kohokuva saman ikäinen kuin luola. Se esittää Bahramia metsä-sikoja ajamassa. Hän seisoo itse pienessä soutuveneessä, joka ei ollenkaan vastaa hänen omaa kokoaan, ja veneessä olevilla neljällä soutajalla on valitettavan vähän tilaa. Kädessä on sankarilla jännitetty jousi, ja hänen edessään tulee suuri, pyöreä karhu hyppien läpi ilman, pensaitten ja puitten välistä. Hänen veneensä ympärillä näkyy toisia, vielä pienempiä veneitä, muutamissa alastomia naisia, jotka soittavat harppua. Kaikissa suunnissa juoksee laumoittain villi-sikoja metsän lävitse, ja kokonaisia pataljoonia ratsuelefantteja astelee rannalla. Eläinten kuvat ovat merkillisen hyvin tehdyt, muodot ovat hienot ja luonnolliset, mutta perspektiivi ja ryhmitys ovat käsittämättömät, kaikki on sikin sokin: metsäsiat juoksevat aivan häikäilemättä korkealla ilmassa, muutamat veneet soutavat metsän sisään samalla kun jotkut elefanteista käyvät veden päällä.
Oikealla seinällä näkee kuningas Saporin hevosen selässä ja Bahramin ajavan peuroja. Jälkimmäinen on kuvattu paljon kookkaammaksi kuin hänen samoin ratsastavat seuralaisensa. Hän kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia, jousi jännitettynä ja miekka kupeella, ajaen peuralaumaa edellään, josta muutamat päättäen niistä kuperkeikoista kuin ne tekevät, jo näyttävät olevan kuolleita tai haavoitettuja. Taulun reunoilla näkyy dromedaarilaumoja ratsastajineen. Myöskin tämän kohokuvan kuvat, jotka keskimäärin ovat jalan korkuiset, ovat erinomaisen hyvin tehdyt.
Tehdäksemme täydelliseksi luettelon Tag Bostanin merkillisyyksistä mainittakoon viisi jalkaa korkea kuvapatsas, josta ainoastaan yläosa on tallella. Se ei ansaitsisi mainitsemista, jos se ei olisi yksi noita sangen harvalukuisia kokonaan irtonaisia kuvanveistoteoksia, jotka on löydetty Persiassa.
Vuori, johon nämä huomattavat muistomerkit on hakattu, on, niinkuin sanottu, melkein pystysuora. Jyrkässä seinässä on kumminkin joukko pieniä kyhmyjä ja kielekkeitä, ja näiden avulla kiipesi eräs persialainen, notkea kuin kissa, ylös kahdensadan jalan korkeuteen maasta. Se näytti sangen uskalletulta ja vaaralliselta, mutta hän suoritti temppunsa taitavasti ja tuli ehein nahoin alas jälleen. Tarkoituksena tällä näöltään niin tarpeettomalla ponnistuksella oli luonnollisesti saada "anom" eli rahalahja. Mirza Mizak kertoi, että mies aina sovitti kiipeämisensä juuri siksi hetkeksi, jolloin joku matkustaja tai kulkija tuli Tag Bostanille. Hän oli jo poikana alkanut harjoitella sitä, eikä kukaan muu voinut tehdä sitä hänen perässään.
Sen jälkeen nousimme me taas mainioitten hevostemme selkään, joista minun oli tavattoman taipuisa näyttämään juoksutaitoaan. Muutamat persialaiset sotamiehet, joiden ohi me ratsastimme, huomasivat tämän ja pyysivät minua ratsastamaan kilpaa heidän kanssaan. Minä suostuin ehdotukseen, kumarruin eteenpäin satulassa, annoin ohjaksien riippua höllällään ja kohotin verkalleen ratsupiiskaa sillä seurauksella, että hevonen lähti kuin tuulispää kiitämään kaupunkiin päin. Sotamiehet pysyivät mukana hetkisen, mutta kun minä lopuksi käännyin satulassa, näin minä heidät kaukana tomupilveen peitettyinä. En tiedä varmaan, mutta arvelen, että he tulivat pahasti nolatuiksi.
Seuraava käyntimme tarkoitti heti Kirmanshahin ulkopuolella olevaa Imadieh nimistä huvilinnaa, joka käsittää kaksi erityistä rakennusta ja niiden välillä olevan suuremmoisen puutarhan. Linna, joka lienee ainoastaan 20 vuoden vanha, mutta nyt on autio ja tyhjä ja raunioiksi muuttumaisillaan, kuului ennen määrättömän rikkaalle kuvernööri Imat Dovleh'ille.
Kello 7 tulimme me kotiin, ja tuntia myöhemmin söimme me illallista iloisen ja hauskan armeenialaisen Khadtjick Efendin kanssa, joka on Aga Hassanin oikea käsi. Vaihtelun vuoksi saimme me tällä kertaa lihalla höystettyä hernekeittoa, paistettua munuaista, vasikanpaistia ynnä pilaantuneita munia, taatelihilloa ja taatelin mehusta valmistettua likööriä.
Seuraava päivä, 15 p. kesäk., käytettiin useihin pieniin partioretkiin kaupungin sisäpuolella. Minä ilmoitin Khadtjick Efendille hädänalaisen tilani, kerroin, ettei minulla ollut edes kuparikolikkoa, ja että niin muodoin en voinut jatkaa matkaa. Armenialainen ei voinut tämän kuollessaan pidättää nauruansa ja piti merkillisenä, että frengi oli uskaltanut tulla niin pitkälle maahan ilman rahaa, mutta lisäsi lohdulliset sanat: "sitä tavaraa saatte niin paljon kuin haluatte Aga Hassanilta." Tämä, joka koko päivän oli ollut tehtäviinsä sidottu, ei voinut ottaa minua vastaan ennen kuin k:lo 12 yöllä, jonka vuoksi minä tällä myöhäisellä hetkellä menin hänen luoksensa kiittämään ja sanomaan hyvästi. Minä tapasin hänet nytkin kirjojen ja kirjeiden ääressä. Hän oli kutsunut luoksensa muutamia ystäviään, ja kun minä tulin, osoitti hän minulle kunniapaikan.[45] Aga Hassan pyysi anteeksi, ettei hän itse ollut voinut näyttää minulle kaupungin nähtävyyksiä, mutta kaksi asiaa oli häntä estänyt siitä: Ramazan, joka pakoitti häntä lepäämään päivällä ja tekemään työtä yön aikana, sekä tärkeät kauppa-asiat, sillä juuri näinä päivinä piti hänen lähettää suuri kauppakaravanni Bagdadiin. Kello 1 tuli postimies noutamaan Aga Hassanin Teheraniin meneviä kirjeitä ja ilmoittamaan minulle, että hevoset nyt seisoivat valmiina postiasemalla. Minä nousin sen vuoksi, astuin isäntäni luo ja kiitin häntä siitä suuremmoisesta vieraanvaraisuudesta, jota hän oli osottanut minulle. Hän vastasi toivoneensa, että minä olisin viipynyt hänen luonansa useita kuukausia, otti sitten esille valokuvansa, joka oli otettu Konstantinopolissa, ja pyysi minua ottamaan sen muistoksi Kirmanshahista. Kun minä lupasin hänelle, että tämä valokuva saisi sijansa siinä kirjassa, jonka minä aioin kirjoittaa matkastani, tuli hän erittäin hyvilleen ja pyysi minua lähettämään hänelle yhden kappaleen.
Tultuani jälleen huoneisiini astui mirza Mizak sisään nahkakukkaro kädessä. Mosaikkipöydälle laski hän rahasumman, joka oli riittävä Teheraniin saakka. Sitten menin minä postiasemalle, jossa kyllä viisi hevosta seisoi satuloittuna pihalla, mutta kumminkin sain minä odottaa k:lo 3:een, ennen kuin posti oli selvitetty ja valmis. Aga Hassanin hyväntahtoisen välityksen kautta olin näet saanut luvan seurata postia Teheraniin saakka. Tämä matkustamistapa oli kyllä paljon turvallisempi kuin ratsastaa yksin tjaparin kanssa, mutta sitä vastoin oli se paljon rasittavampi, sillä postimiehen täytyi, toimensa menettämisen ja kovan rangaistuksen uhalla, määrätyssä, hyvin lyhyessä ajassa suorittaa Kirmanshahin ja Hamadanin välinen matka, joka kaikkine mutkineen ja kiemuroineen, joita tie tekee Elvendissä, nousee kahteenkymmeneen Ruotsin peninkulmaan. Hamadanissa saa hän levätä päivän, mutta lopun matkan Teheraniin täytyy hänen kulkea herkeämättä. Ennen Kirmanshahista lähtöänsä saa posteljooni nukkua vaikka koko viikon, mutta kun hän kerran on lähtenyt liikkeelle, täytyy hänen sanoa jäähyväiset kaikille mukavuuksille, ja samoin on laita sen matkustajan, joka tahtoo seurata häntä.
Heti k:lo 3 jälkeen aamulla 16:ntena päivänä, jolloin me lähdimme matkalle postiasemalta, oli vielä aivan pimeä. Kirmanshahin kaduilla oli tyhjää ja hiljaista, ainoastaan siellä täällä talojen nurkissa makasi ryysyisiä dervishejä ja likaisia koiria uneen vaipuneina. Basaarit, jotka me kuljimme päästä päähän, olivat pilkko pimeät, vieläpä oli meillä se kova onni, että kun me tulimme sille suurelle portille, joka ulkoa päin johtaa näihin sisään, me huomasimme sen olevan lukossa, jonka vuoksi meidän täytyi palata koko matka takaisin ahtaitten, sokkelomaisten katujen läpi etsimään toista ulospääsypaikkaa. Meidän pieneen joukkoomme kuului viisi miestä: postinkuljettaja, kolme sotamiestä pyssyillä, pistooleilla ja väkipuukoilla varustettuina, sekä minä. Kun me vihdoinkin olimme päässeet ulos kaupungista sille tasaiselle tielle, joka vie Hamadaniin päin, lisäsimme me vauhtia ensinnä vahvaksi raviksi, sitten laukaksi, jonka jälkeen me hajalla toisistamme ja täyttä neliä kuljimme sen taipaleen, joka eroitti meidät Bisutunista. Kaukana vasemmalla näimme me Tag Bostanin vuoret ja edessämme lakeuden, joka kaupungin lähellä näytti olevan sangen hyvin viljelty. K:lo 7 saavuimme me Bisutunin kylään, jossa me joimme lasin teetä sillä aikaa kuin uudet hevoset satuloittiin. Entiset olivat aivan vaahdon ja hien peittäminä, seisoivat läähöttäen päät riipuksissa ja olivat väsymyksestä aivan nääntyneinä. Kylän takana on korkea, tylppämuotoinen kallioryhmä, jonka kyljessä, sangen korkealla maasta, on muutamia korkokuvia hakattuna. Ne saattoi nähdä aivan selvästi, mutta valitettavasti ei aika myöntänyt lähempää tarkastusta.
Niissä seuduissa, joissa minä nyt matkustin, kulkivat naiset hunnuttomina, joten saattoi nähdä yksinkertaisen ja mauttoman tatueerauksen (ihonvärjäyksen) kulmakarvojen välillä, poskilla ja rinnassa. Ennen oli tatueeraus Persiassa hyvin yleinen, mutta se alkaa nyt yhä enemmän joutua pois käytännöstä. Kirmanshahissa kantoivat useimmat naiset pientä messinki- tai kultarengasta toisessa sieraimenreunassa.
Puolen tunnin levähdyksen jälkeen hyppäsimme uusien hevosten selkään, jotka seisoivat korvat pystyssä ja katselivat vauhkoina aavikolle päin. K:lo 10 saavuimme me suureen Sahna nimiseen kylään, jossa me levähdimme hetkisen ja saimme uudet hevoset. Tie on vielä hyvää; se nousee nyt vähitellen Iranin ylänköä kohden, mutta ei niinkuin ennen tasaisella arolla, vaan sikin sokin sijaitsevain kunnaitten ja mäkien välistä. Kuumuus on sietämätön. Kotkat, haikarat ja pääskyset ovat lintumaailman tavallisimpia edustajia, samalla kun sisiliskot ja heinäsirkat matelevat maassa ja kilpikonnat uivat pienissä puroissa, joiden yli siellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten. K:lo 2 saavuttiin Kängevar nimiseen pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee vuorien ympäröimällä tasangolla. Tänne jätettiin muutamia kirjeitä. Oli todellakin tuskallista nähdä, kuinka postimies, löytääkseen nämä, varsin huolettomasti tyhjensi koko laukun sisällyksen tjaparkhanen tomuiselle kivilattialle, jossa kirjeet menivät aivan sekaisin. Huolimatta sotilassaatosta olisi niin ollen vähemmän ihmeellistä, jos yksi tai toinen kirje häviäisikin.
Maisema muuttuu muuttumistaan vuoristoksi. Molemmin puolin tietä kohoaa korkeita, lumipeitteisiä huippuja. Niiden välissä on tasankoja, jotka laaksojen tai ahtaitten solien kautta ovat yhteydessä toistensa kanssa. Maanlaatu on viljavaa; pienten yksinäisten kylien ympärillä on vainioita, joilla laiho joskus on leikattu. Persialainen sähkölennätinlanka, joka yhdistää Bagdadin ja Teheranin, kulkee tien vieressä lahonneitten pylväitten päässä, joista muutamat ovat kumossa. Missä lanka käy tien poikki, on se niin matalalla, että täytyy kumartua voidakseen ratsastaa alitse, vieläpä se toisinaan makaa maassa itse tiellä.
K:lo 1/4 8 saavuimme me Asadabad'iin, jossa aikomuksemme oli levähtää muutamia tunteja. Me olimme näet tänään ratsastaneet 24 farsakia, eli 17 Ruotsin peninkulmaa 16 tunnissa, joista me olimme levänneet kolme. Ne neljä hevosta, joilla minä olin ratsastanut, olivat erinomaiset, verrattomasti paremmat kuin ne, joita tapaa suurella tiellä Teheranin ja Shirazin välillä. Ensimmäinen oli pieni, notkea ja vahva, mutta nyrjäytti vierinkivessä jalkansa puolimatkassa Bisutuniin, jonka vuoksi sotamiehet väittivät että minä olin turmellut sen ja siitä syystä saisin maksaa 700 krania vahingonkorvausta. On selvää, että tämä aluksi sangen julkea uhkaus ei saanut aikaan mitään mainittavaa vaikutusta. Toinen oli suuri, ruskea ori, joka juoksi joutuisasti ja kestävyydellä. Kolmas oli väriltään musta, ja runmiinmuoto näytti ilmaisevan turkmeenilaista syntyperää. Sotamiehet kehoittivat minua olemaan varuillani, koska hevosta ei voinut hillitä, kun se kerran oli päässyt vauhtiin. Se juoksikin hurjan nopeasti ja jätti toiset kauas jälkeensä. Neljäs oli vahva ravaaja, jolla ratsastaminen kävi väsyttäväksi.
Tultuamme perille Asadabadiin olin niin uuvuksissa, että heti heittäydyin tjaparkhanen kivilattialle ja nukuin unohtaen tavanmukaisen teelasin ja piipunkin. K:lo 12 herätti minut postimies, ja tuntia myöhemmin lähdimme me liikkeelle. Edellisen päivän ajosta olivat paikkani niin kankeat ja hellät, että minä vasta parin tunnin ratsastuksen perästä tunsin jäseneni norjenevan. Matka kävi nyt ylös Elvendin läntisiä ja pohjoisia rinteitä, ja maa muuttui taas karuksi ja epätasaiseksi, jonka tähden meidän melkein koko ajan täytyi ajaa käyden. Nousimme verkalleen ylös mahtavaa, yksinäistä vuoriryhmää viheriöivien kumpujen ja pyöreitten vuorenkukkuloitten välitse. Elvendin huiput ovat ikuisen lumen peittämät. Monet monituiset pienet purot ryöpsähtävät alas jyrkänteistä Hamadanin lakeutta kohti, joka laajapintaisena avautuu matkustajan silmien eteen. Runsas kostuttaminen ja terveellinen ilmasto on tehnyt, että monta pientä kylää on syntynyt Hamadanin ympärille. Ne ovat kaikki laajojen puutarhojen ympäröimät. K:lo puoli 8 ratsastimme me sisään mainittuun kaupunkiin ja suuntasimme ensinnä matkamme amerikkalaisten lähetyssaarnaajien talolle, mutta kun he sattuivat olemaan Teheranissa, jatkoimme me karavaaniseraijiin, johon minä kotiuduin ja nukuin kuusi tuntia. Jälkeen puolenpäivän lähdin minä erään karavaaniseraijin tallimiehen seurassa katselemaan laajaa ja verrattain siistiä Hamadania. Näkemistä ansaitsevin paikka on epäilemättä Esterin luultu hauta kupooleineen, jonka luo monet juutalaiset vuosittain tekevät pyhiinvaelluksen. Sen jälkeen menimme me Ekbatanan raunioille, jotka sijaitsevat heti kaupungin ulkopuolella ja melkein yksinomaan ovat epäsäännöllisiä soraläjiä. Rauniot ovat aivan Elvendin juurella ja niitä ympäröi tiheät, rehevät viidakot.
Hamadan, jonka väestö nousee 15 à 20,000, sijaitsee puolikuunmuotoisena 3,300 metriä korkean Elvendin pohjoisella juurella ja sen ympärillä on joka puolella puutarhoja ja kyliä. Viljalti löytyy vettä, joka pieninä puroina juoksee kaupungin kaikkien osien läpi. Niiden yli käy siellä täällä pieniä siltoja, ja muutamin paikoin tapaa vesiputouksia, sillä maa on mäkistä. Talot ovat rakennetut polttamattomista tiilistä, jotka on yhteenliitetty oljensekaisella mullalla. Katot ovat laakeat, ja ne on tehty siten että ensin on asetettu harva kerros paksuja pyöreitä palkkeja; poikittain näiden päällä on tiheämpi kerros ohuita lautoja, niiden päällä kuivaa ruohoa ja kaislaa, sekä ylinnä oljensekaista multaa. Väestö on, persialaisia lukuunottamatta, turkkilaisia ja armeenialaisia. Turkinkieltä kuulee enimmän puhuttavan.
K:lo 8 illalla ratsastimme jälleen eteenpäin, mutta silloin oli meitä ainoastaan kolme miestä: postimies, minä ja eräs tjapar, sillä Hamadanin ja Teheranin välistä tietä pidetään niin turvallisena, että sotilassaatto ei ole välttämätön. Ihanin kuutamo valaisi aron, joka nyt jälleen astuu vuoriston sijaan ja tien, joka suorana viivana ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, Teherania kohden. Me ratsastimme viiden kylän lävitse, kunnes k:lo puoli 3 aamulla 19 p:nä kesäkuuta saavuimme ensimmäiselle asemalle, nimeltä Miladjirdt. Täällä viivyimme muutamia minuuttia ja jatkoimme sitten matkaa, kunnes edelleen kolmen tunnin ratsastuksen perästä pysähdyimme Sährähissä, jossa me kolmannen kerran saimme uudet hevoset, joilla lähdimme matkalle Märäcksharaba'an kello 9. Tie on mainio ja erittäin kaunis, ylt'ympäri, sekä lähellä että kaukana, näkee korkeita, siintäviä vuoria. Aro on ruohon peittämää, ja kylien läheisyydessä on laitumella tavattoman suuria laumoja vuohia ja rasvahäntäisiä lampaita. K:lo 12 kuljettiin leveän joen poikki, jonka vesi nyt hirveän kuumuuden vaikutuksesta suureksi osaksi oli kuivunut. Se vähä mitä oli jälellä oli vetäytynyt kokoon pieneksi ojaksi virranuoman keskelle. Kaunis uudesta rakennettu silta vei virran yli. Ali Ekbär — se oli postimiehen nimi — neuvoi minua tässä juomaan oikein tarpeekseni, sillä sen jälkeen emme tulisi löytämään raikasta vettä ennen kuin seuraavana päivänä. Heti virran toisella puolen sijaitsee sangen suuri Noveranin kylä. Sen ihana asema muistuttaa elävästi Jesdekastia, sillä molemmat kylät on rakennettu jyrkkien kukkuloitten rinteille.
Matkatoveriani Ali Ekbäriä en voi muuta kuin lämpimimmin suosittaa kunnollisena ja kohteliaana miehenä. Oliko hän sellainen luonnostaan vai oliko hän saanut Aga Hassanilta ankarat käytösohjeet kohtelemaan minua hyvin, en tiedä, mutta varmaa on, että hän oli huomaavaisin ja kunnollisin persialainen minkä minä olen oppinut tuntemaan. Ratsastuksen pitkinä ja väsyttävinä hetkinä kertoi hän pieniä seikkailuita, joita hän oli elänyt sinä kolmikymmenvuotisena aikana, jonka hän oli palvellut postinkuljettajana Kirmanshahin ja Teheranin välillä; joka kylän kohdalla, jonka läpi me kuljimme, oli hänellä uusia juttuja kerrottavana. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, ja hänellä oli ominaisuus, joka Persiassa on sangen harvinainen, se nimittäin, että hän ei milloinkaan sanonut "anom sa'ab" — juomarahoja, herra!
Puolen tuntia levähdettyämme läksimme me Noveran'ista. Kuumuus oli nyt, kahden aikaan, tuskastuttavan painava, ja ainoastaan nopea kulkumme sai aikaan jonkunmoista ilmanvetoa. Idässä näkyi pari suurta kylää valkoisine huoneineen ja sypressipuistoineen. Minä en ajatellut, että se voisi olla kangastus, ennen kuin Ali Ekbär sanoi minulle sen. Tuntia myöhemmin aloin tuntea merkillistä hajua, joka teki hengittämisen vielä vaikeammaksi, kuin se jo oli kuumuuden tähden. Löyhkä tuli yhä vahvemmaksi, ja kun me vihdoin äkkäsimme "ruumiskaravaanin", johon kuului kymmenen muulia, selveni meille mistä haju lähti. Nimitys tuntuu omituiselta, mutta on kaikissa tapauksissa sattuva; ne ovat todellakin ruumiit, jotka tällä tavalla tekevät karavaanimatkoja. Ne persialaiset, joilla on varoja siihen, antavat näet haudata itsensä pyhään Kerbelan kaupunkiin, jossa Jesidit voittivat Alin puolustajat. Shiitit, joihin, niinkuin ennen on mainittu, persialaiset kuuluvat, asettavat nimittäin Alin itse Muhammedin yläpuolelle. Kaukaa itäisestä Persiasta, Samarkandista, Kivasta ja Bukarasta, vieläpä kaukaisemmistakin seuduista Keski-Aasiasta kuljetetaan sen vuoksi ylhäisten ruumiita Kerbelaan, jotta ne saisivat levätä marttyyri Imam Husseinin läheisyydessä. Ylösnousemisen päivänä saavat nämät hurskaat, jotka vielä kuolemankin jälkeen ovat tehneet pyhiinvaelluksen, seurata Iman Husseinia paratiisiin. Tämän muisto on persialaisille erittäin rakas, ja hänen marttyyrikuolemansa muistoksi pannaan toimeen, etenkin Muharrem kuukauden ensimmäisinä kymmenenä päivänä, jonkullaisia piinaleikkejä, n.s. "tazieh", joissa kaikki uskovaiset ovat saapuvilla ja jotka heidän silmistään pusertavat runsaita kyyneleitä.
Persiassa on ruumiitten kuljettaminen Kerbelaan erityisenä ammattina. Kuljettajat ottavat hyvän maksun, ja päästäkseen kulkemasta tuota pitkää matkaa yhden ainoan ruumiin tähden, ei karavaaninkuljettaja lähde liikkeelle ennen, kuin hän on onnistunut saamaan kokoon noin kaksi- tai kolmekymmentä. Ruumiit, jotka sen tähden usein saavat kuukausia odottaa toisiaan, ahdetaan pitkähköihin, kapeihin arkkuihin, tai kiedotaan lautojen puutteessa köysillä huopapeittoihin sekä lastataan kaksittain kunkin muulin selkään. Mahdotonta on mielessään kuvitella sitä hirveätä löyhkää, jota sellainen karavaani levittää ympärilleen. Jo ennen kuin näkee sen ja kuulee kellojen kilinän, tuntee hajun. Minä en voinut muuta kuin tuntea syvintä sääliä noita ihmisparkoja kohtaan, joiden piti saattaa kuolleita, ja eläimiä kohtaan, jotka vielä suuremmassa määrässä kuin ihmiset olivat löyhkälle alttiina. Miehet koettivat näet pysytelläitä kohtuullisen matkan päässä karavaanista ja kulkivat aina sillä puolella, jolta tuuli tuli, mutta vaikka heillä on suu ja nenä siteillä peitettynä, ovat he kasvoiltaan kumminkin harmaan kalpeat, laihat ja ryppyiset eivätkä kuulu jaksavan monta vuotta harjoittaa tätä omituista tavarankuljetusta. Karavaaniretki Kerbelaan onkin monelle heistä viimeinen matka, sillä kuljetettuaan kuolleitten veljiensä mätäneviä ruumiita satoja penikulmia erämaitten halki pyhään kaupunkiin, tapahtuu usein, että karavaanikuljettaja itse, uupuneena, riutuneena ja myrkytettynä, täydytään laskea pyhitetyn maan poveen. Mutta, sanoo Vámbéry, heidän silmissään, tai oikeammin nenässään, on hurskaitten pyhiinvaeltajain mätänevistä ruumiista lähtevä haju suloisinta taivaantuoksua. Ruumiskaravaanin hiljainen ja juhlallinen kulku erämaassa on kumminkin liikuttava näky. Miehet, joiden tuijottava katse on maahan kiinnitettynä, näyttävät tylsiltä ja välinpitämättömiltä; he eivät vaihda montaa sanaa, mutta kaikkien ajatukset ovat suunnattuina kaukaiseen päämaaliin. Kun he kohtaavat jonkun karavaanin, ei sen näkeminen tunnu saavan aikaan pienintäkään vaikututusta heidän vääntyneissä kasvonpiirteissään. He ovatkin suljetut kaikesta kanssakäymisestä elävien ihmisten kanssa: he eivät saa levätä karavaaniseraijissa, vaan täytyy heidän asettua etäälle kaikista ihmisasunnoista.
K:lo puoli 7 illalla vaihdoimme taas hevosia, ja k:lo 1 yöllä kesäkuun 20 päivää vastaan saavuimme me Saveh'in kylään, jossa on suuri tjaparshane. Täällä lepäsimme puolen tuntia, jonka jälkeen me nousimme matalalle vuorijonolle, joka kuljettiin päästä päähän. Tämä yö oli hirveän tuskallinen. Tuntui kuin joka jäseneni olisi ollut rikkimurskattu. Ali Ekbär rohkaisi minua sillä tiedolla, että yksi ja toinen eurooppalainen ennen oli seurannut häntä Kirmanshahista, mutta ettei yksikään ollut jaksanut Teheraniin saakka, vaan olivat pysähtyneet mikä minnekin lepäämään. Minä päätin kumminkin seurata häntä perille asti. Klo 8 saavuttiin viimeisen edelliselle pysäkille nimeltä Chanabad, josta taas lähdettiin k:lo 9. Tämän jälkeen on hevosten laukattava pisin taival, eli 8 farsash'ia (5,5 ruotsin penik.). Tie käy jotenkin tasaisen aron poikki, joka on ruohomättäitten peittämä. Ei kohtaa ainoatakaan elävää olentoa, ei näy mitään huoneita, ei mitään kyliä; seutu on aivan autio. Muutamat vanhojen linnoitusten rauniot olivat ainoat, jotka katkaisivat yksitoikkoisuuden. K:lo 4 tulimme Robat Kerim nimiseen kylään. Me riisuimme satulat hevostemme selästä ja seisoimme paraikaa odottaen uusia, kun tallimies tuli ja sanoi, että ne kolme, jotka olivat kotona, aivan äskettäin olivat palanneet Teheranista ja sen tähden täytyi niiden hengähtää vähäsen. Tämä oli minulle sangen tervetullut viivytys; minä heittäydyin tjaparshanen lattialle yrittääkseni levätä pari tuntia. Nukkuminen oli kumminkin mahdotonta, sillä siihen olin minä liian väsynyt ja ruhjoutunut. Tuokion kuluttua jatkoimme me taas matkaa kulkeaksemme sen taipaleen, joka vielä eroitti meidät Persian pääkaupungista. Pian alkoi hämärtää, taivas oli pilvessä, jonka vuoksi meillä ei ollut suurta iloa kuutamosta, mutta parin tunnin perästä hajaantuivat pilvet ja me saatoimme ratsastaa nopeammin. Matkamme kävi nyt kostean, ruohoisen aron poikki, jossa oli runsaasti pieniä jokia ja lampia kurnuttavine sammakoineen. Tämä seutu on sangen vaarallinen kulkea yön aikaan, sillä saattaa tapahtua, että hevonen vajoo mahaa myöten liejuiseen ojaan, ja silloin on sangen vaikeata saada sitä ylös jälleen. Se katkonainen ja varovainen ratsastustapa, jota tämän vuoksi täytyi noudattaa, piti minut valveilla, ja siihen tarvittiin todella pakottava syy, sillä tämä oli kolmas yö, jonka vietin satulassa, ja me olimme ratsastaneet yli viisikymmentä tuntia nukkumatta ja lepäämättä; muutamat harvat seisahdukset tuskin ansaitsevat mainitsemista. Mutta pian tulimme jälleen kuivalle ja hyvälle maalle ja ratsastimme silloin lyhyttä laukkaa, joka salli minun silloin tällöin vähäsen nukahtaa. Persialainen satula on nimittäin erittäin mukava ja siinä istuu varmasti, ja kun siihen on tottunut pitää sitä tarkoituksenmukaisempana kun eurooppalaista. Se on lujasta kamelinkankaasta, joka lepää puurungon päällä; se on korkea hevosen selästä lukien, sivuilta kokoonpainettu ja syvä, niin että se tarjoo ratsastajalle paljon parempaa tukea, kuin meikäläiset satulat. Jalustimet ovat niin leveät, että ne antavat tukea koko jalalle kantapäästä varpaisiin. Kaikki tämä tekee, että persialaisessa satulassa istuu kuin nojatuolissa. Vikansa on kuitenkin silläkin. Yksi sellainen on, että se pehmeytensä vuoksi ehdottomasti aikaansaa ratsastajassa ratsastushaavoja, jotka luonnollisesti kestävän ratsastuksen aikana aina pysyvät auki. Toinen epäkohta on se, että jos hevonen lankee, ratsastaja helposti voi taittaa jalkansa, sillä hän istuu niin lujasti satulassa että hän ei silmänräpäyksessä voi liukua pois siitä, ja vaikka tämä onnistuukin, on hänen vaikea vapautua noista kömpelöistä jalustimista. Neljä kertaa koko ratsastuksen aikana olin minä kaatunut hevosineni, kuitenkaan saamatta muuta kuin muutamia naarmuja. Kerran jouduin minä hevosen alle, jolloin jalkani likistyi sangon pahasti; toisen kerran lensin minä sen pään yli.
Lyhyt laukka salli minun, niinkuin sanottu, vaipua horroksiin, mutta kun minä tällä aikaa olin kadottanut sekä omani että postimiehen ratsastusruoskan, englantilais-intialaisen hatun ja vaipan, katsoin minä viisaimmaksi pysyä valveilla, jotten hukkaisi vielä useampia matkakapineita. Kun hattu putosi päästäni, heräsin minä onneksi ja löysin sen jonkun aikaa etsittyäni, ja myöskin vaippa löysi omistajansa, koska Ali Ekbär oli huomannut, kun se lipui hihnoista satulan takaa. Perille tultaessa Teheraniin, kun minä vielä luulin sen olevan poissa, antoi hän sen takaisin suurinta mielihyvää osoittava ilme kasvoissa.
Jota enemmän lähestyy pääkaupunkia, sitä asutummaksi huomaa seudun ja sitä lukuisammiksi puutarhat, ja lopuksi kuljetaan yhden kylän läpi toisensa perästä. Elburs'in kookkaitten jättiläisvuorien haahmot näkyvät selvästi pohjoisessa, ja Demavendin mahdottoman suuri lumivalkoinen huippu, persialaisten silmissä aina salaperäisen satuloiston ympäröimää, seisoo tuolla niin tyynenä ja majesteetillisena, kuin auringon ja leijonan maan korkeimman paikan sopiikin. Idässä kohoaa aamurusko kohoamistaan taivaalle, mutta aurinko ei ole vielä noussut ylös Kevir'in suola-aavikosta. Itäinen taivaanranta oli kumminkin kylläksi valaistu, jotta saattoi selvästi eroittaa Teheranin sypressit, poppelit ja kupoolit vaaleasta taustasta. Se oli ylen määrin suloinen tunne, joka minut valtasi, tietäissäni nyt olevani onnellisesti palannut pitkältä, vaaralliselta ja ponnistuksia kysyvältä matkalta, jonka tein yksin vento vieraitten kansojen keskuudessa; minä en voinutkaan pidättää itseäni helpotuksesta huoaten ja kiitollisuutta tuntien nostamasta hattuani, kun me k:lo 3 aamulla 21 p. kesäk. ratsastimme Teheranin lounaisesta kaupunginportista sisään. Sotamiehet tirkistelivät minuun hetkisen, mutta kun he näkivät, että minä olin postin seurassa, pääsin esteettömästi menemään. Meillä oli vielä puolen tuntia ratsastettava kaupungin katuja pitkin, jotka näin varhaisena aamuhetkenä näyttivät kaikkea muuta kuin miellyttäviltä. Katuojissa makasi dervishejä, raajarikkoja ja koiria nukkuen toinen toisensa vieressä; ja kokonainen lauma viimeksi mainituita ajoi meitä takaa hurjasti ulvoen. K:lo puoli 4 kolkutin tohtori Hybennetin portille, yksi sotamiehistä tuli ja avasi, me ratsastimme sisään pihalle, jossa minun satulani ja tavarani riisuttiin hevosen selästä. Ali Ekbär ja hänen toverinsa saivat maksunsa, Ja juomarahoiksi annoin kaikki mitä minulla oli jälellä Aga Hassanin lahjasta. Se ei kyllä ollut paljon, mutta me erosimme molemmin puolin tyytyväisinä ja ilmaisten ystävällisimpiä tunteita; me kiitimme toisiamme hyvästä toveruudesta, joka oli lujentunut 45 Ruotsin peninkulman pituisella ratsastusmatkalla.
Hetken perästä tuli tohtori Hybennet ulos ja lausui minut tervetulleeksi. Hän ällistyi, kun hän näki minut, sillä hän sanoi, että minä olin surkeasti laihtunut ja tullut tummanruskeaksi niinkuin hindu. Ja millaisessa tilassa minä olinkaan ajanut sisään suureen Teheranin keisarikaupunkiin! Minä olin niin rikkirevitty, repaleinen ja likainen, että viheliäisin dervishi jollakulla kaupungin syrjäkadulla olisi ollut ylpeä saadessaan lukea minut ystäviensä ja veljiensä joukkoon. Satula oli niin kurjassa kunnossa, että palaset töin tuskin pysyivät koossa, housuista ei ollut paljon enempää kuin puolet jäljellä, ennen valkea hattu oli muuttunut väriltään juhlallisen tummaksi, saappaat, joita ei ollut harjattu sen jälkeen kuin me lähdimme Bagdadista, olivat rikki hankautuneet sisäsivulta ja lian ja tomun peittämät — ja mikä kurja frengi olikaan ratsastaja itse! Vieläpä persialaisetkin nauroivat hänelle. Minä en ollut saanut tilaisuutta pestä itseäni sen jälkeen kun lähdimme Hamadanista, kädet olivat veriset ja jalat polvien alapuolelta tulipunaiset ja suoraan sanoen nyljetyt sekä kirvelivät aivan kuin tuhat nuppineulaa olisi ollut niihin pistettynä. Viisikymmentä viisi tuntia melkein yhtä mittaa ratsastettuani yhdeksällä eri hevosella, nukkumatta ja nauttimatta muuta ravintoa kuin pari lasia teetä ja neljä munaa, olin minä niin uupunut ja jalkani niin kankeat, että ainoastaan vaivoin jaksoin kävellä eurooppalaiseen kylpyyn, jossa minä läpikävin perinpohjaisen puhdistuksen. Oli suloista sen jälkeen pukea puhtaat vaatteet yllensä ja saada pehmeässä vuoteessaan nukkua herkeämättä kaksitoista tuntia.
Tohtori Hybennetin talon edustalla oleva pieni puutarha oli nyt vallan toisessa puvussa, kuin silloin kun jätin sen kaksi kuukautta sitten. Orjantappurat olivat täydessä kukassa, syreenit tuoksuivat riippuvine terttuineen ja puutarhan keskellä oleva lehtokuja oli saanut tuuhean lehtiverhon, joka muodosti tien yli auringon säteitä vastaan läpäisemättömän holvin. Itse rakennuksessa oli myös tapahtunut muutoksia: se oli valkeaksi rapattu ja korjattu, ja neljä patsasta kannatti nyt balkongia.