The Project Gutenberg eBook ofMatkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja KaukaasiastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja KaukaasiastaAuthor: Sven Anders HedinRelease date: December 13, 2015 [eBook #50684]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAMUISTELMIA PERSIASTA, MESOPOTAMIASTA JA KAUKAASIASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja KaukaasiastaAuthor: Sven Anders HedinRelease date: December 13, 2015 [eBook #50684]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta
Author: Sven Anders Hedin
Author: Sven Anders Hedin
Release date: December 13, 2015 [eBook #50684]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAMUISTELMIA PERSIASTA, MESOPOTAMIASTA JA KAUKAASIASTA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomennos
Kirjankustannus-liike, Helsinki, 1898
Esipuhe.1. Matka Bakuun.2. Apsheron niemimaa.3. Naftateollisuudesta.4. Tattarilaisista.5. Kaspian meren yli.6. Matka Elburs-vuoren yli.7. Teheran.8. Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.9. Matka Ispahaniin.10. Ispahan.11. Matka Kyyron haudalle.12. Persepolis.13. Muutama päivä Shiratsissa.14 Hautoja Shiratsissa.15. Farsistanin vuoristossa.16. Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.17. Basra.18. Matka Tigris virtaa ylös.19. Bagdad.20. Karavaanimatka.21. Kirmandash.22. Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.23. Persialaisista.24. Kieli, sivistys, uskonto ja lait.25. Maantieteellinen katsaus. — Taide, kauppa ja teollisuus.26. Matka Kaspianmeren rannalle.27. Satu Zohakista ja Feridunista — persialainen sankarirunoelma.28. Paluumatka Bakuun.29. Kaspianmereltä Mustallemerelle.30. Konstantinopeli.31. Turkin kautta.32. Vaunuilla Bulgarian kautta.Viiteselitykset.
Suomenkielisiä matkakertomuksia on jo useista maista, ja ovatkin matkakertomukset sangen tähdellistä ja suotuisinta kirjallisuutta kaikille, varsinkin nuorisolle. Tässä tarjotaan ensikertaa suomenkielellä laveampi kertomus matkustuksista Aasiassa, kuuluisan ruotsalaisen matkustajan Sven Hedin'in muistelmia matkastansa halki Persian, Mesopotamian ja Kaukaasian vv. 1885-86. Aina viime aikoihin asti on Persiasta ollut yleensä ainoastaan harvojen matkustajain kautta saatuja tietoja, eikä suomenkielellä juuri mitään. Persia on yhä säilyttänyt vanhat tapansa ja olonsa, ja ollen kolmelta puolelta luonnon muurien sulkema, on Persiassa enemmän kuin muissa Aasian suurissa valtioissa säilynyt alkuperäinen muhamettilais-aasialainen sivistys. Vaan senjälkeen kun tällä vuosisadalla lähempi valtiollinen yhteys Euroopan ja Persian välillä on syntynyt, ja kun paremmat kulkuneuvot ovat liittäneet idän seutuja eurooppalaisten kansallisiin ja taloudellisiin harrastuksiin, ei Persiakaan ole voinut päästä tekemisistä "frengien" (eurooppalaismuukalaisten) kanssa.
Millaisia kuitenkin Persian olot olivat vielä vuosisatamme jälkipuoliskon alkupuolessa, siitä antaa asiallisia tietoja kuuluisa unkarilainen Itämaan matkustaja professori H. Vámbéry (s. 1832), paitsi omissa matkakertomuksissaan, myös siinä esipuheessa, jonka hän on kirjoittanut tähän Sven Hedin'in matkakertomukseen. Näin kirjoittaa Vámbéry: "Kun minä vuosina 1861-64 vaeltelin Persiassa ristiin rastiin, havaitsin aivan vähän jälkiä länsimaisesta vaikutuksesta. Irani (Persia) ja Iranilaiset näyttivät minun mielestäni valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa asioissaan olevan sata vuotta jäljessäpäin Turkista, jota muka oli eurooppalaiseen tapaan päällin puolin uusittu. Vilkas kansallisluonne, rohkea ajatussuunta ja yritteliäisyys kaupan ja teollisuuden alalla olivat tosin kaikkialla huomattavissa, mutta nämä kansalliset avut, vaikka kuinkakin loistavia, pääsevät ainoastaan vaikeasti kehittymään, kun hallinnon kaikissa haaroissa niin terävästi esiintyy tuo kauhea hirmuvaltaisuus, ja Persia kärsii ja nääntyy yhä tämän kamalan aasialaisen turmeluksen sorron alla.
"Vasta viimeisinä 25 vuotena on moniaita parannuksen oireita huomattavissa. Sähkölennätinverkko leviää pitkin Irania, Persian lahdesta Kaspian merelle ja Khorasanista Turkin ja Venäjän rajoille, joten muutamassa minuutissa saadaan nyt ne tiedot, joiden kuljettamiseen ennen kului viikkoja. Rautatietä pääsee nyt Persian kynnykselle, Reshtiin, yhtä monessatunnissa, kuin minä tarvitsinpäiviäpäästäkseni Trapetsuntista, Mustanmeren rannalta, Reshtiin. Viheliäisten karavaaniteitten, likaisten ja ränstyneitten karavaani-asemien sijaan tulee vähitellen mukavia rautatienvaunuja ravintoloineen; kurdilaisrosvot, tullirettelöt, itikat, auringonhelteet ja hirmumyrskyt y.m.s. matkustajan rasitukset nyt pian jäävät unhotuksiin, ja ikäänkuin muistona muinaisuudesta näyttää vielä tie Reshtin ja Kasvinin kaupunkien välillä olevan entisessä tilassaan, sillä Kasvinista pääsee pääkaupunkiin Teheraniin jo hyvää viertotietä. Ei ihme siis, että Persiassa matkustavien luku enenee ja että Persiaa kosketteleva kirjallisuus yhä edistyy.
"Ja tällaista huomiota ansaitseekin Persia kaikin puolin. Matkailija löytää siellä monessa katsannossa miellyttävän kuvan aasialaisen maailman muinaisuudesta, niinhyvin valon kuin varjonkin puolelta katsottuna. Elämä basareissa ja karavaani-asemilla, asukasten kirjavat poimuiset puvut, huoneitten ja palatsien ainoasti vähän nykyaikuistettu rakennustapa, julkisten menojen komeus ja omituisuudet ovat omiansa muistuttamaan meille itämaalaisia satuja, joita olemme kuulleet tai joista olemme kuulleet puhuttavan. Ja joka on omin silmin nähnyt tätä omituista elämää Persian ikuisesti sinisen ja ihanan taivaan alla, hänen on helppo käsittää, kuinka nuoruuden innostus vaaroja, vaivoja ja puutetta pelkäämättä, saattaa viehättää Iranissa vaeltelemaan. Suuren määrän tällaista rakkautta ja innostusta Itämaihin on Iranin matkoille mukaansa ottanutSven Hedin. Pohjalaisen sitkeydellä on hän seikkailuissaan ja harhamaretkeilyissään osoittautunut yhtä miehekkääksi kuin ystäväni t:ri Fagergren-vainaja. Varmaankin mielihyvästä loistaisivat tämän liian aikaisin kuolleen kunnon ruotsalaisen silmät, jos hän olisi saanut lukea tämän kirjan, sillä Hedin'in kuvaukset ovat niin luonnon-mukaisia, oivallisella kirjailijakyvyllä tehtyjä ja täynnä semmoisia sattuvia piirteitä itämaalaisesta elämästä, jotka nuoreen vaeltajaan syvästi koskevat.
"Mutta käytännöllisistäkin syistä kannattaa tarkata sitä kuvaa nykyaikuisesta Persiasta, jonka Hedin'in kirjasta saamme. Huolimatta Persian jyrkästi mielivaltaisesta hallitusmuodosta, siitä valheesta ja petollisuudesta piittaamatta, joka tyranniuden turvissa niin laajalti rehentelee, saa Persia kuitenkin kehua paremmin toimeen tulevansa kuin muut muhamettilaiset maat, joiden luku tosin päivä päivältä vähenee. Maanlaadun hedelmällisyys, mineraalirunsaus, kasvi- ja eläinkunnan rikkaus tuottavat maan asukkaille verrattain vähällä työllä melkein kaikki elämäntarpeet, vieläpä suhteellisesti paljon luonnontuotteita naapurimaihinkin vietäväksi. Persia, jota pohjoisessa rajoittaa Venäjän jättiläissyli, käy tosin valtiollisessa suhteessa vaaroista rikasta tulevaisuutta kohden, mutta persoonallinen kokemus oikeuttaa meitä arvelemaan, että Persian kansan hehkuva isänmaanrakkaus, sen vuosituhansia vanhan historian maine, ja ehkä myös kiistailu eurooppalaisten kilpailijain kesken, voivat ja saavat nousta aavistamattomaksi varustukseksi maan itsenäisyyttä suojaamaan. Lausuttaessa tuota sanaaIrani, kohoaa persialaisen rinta, olkoon hän sitten heimoltaan kurdi, luri, balttialainen, turkkilainen j.n.e.; ei mikään taivas, ei mikään maa, ei mikään vesi, eikä mikään hedelmä koko maan pallolla ole hänestä niin ihastuttavan kaunis ja viehättävä missään muualla kuinIranissa, ja se kunniakehys, jolla historia on seppelöinnyt Rustamin, Nushirvanin, tahi Abbas-shaahin pään, vaikuttaa Itämaissa verrattomalla innostuksella Persian kahdeksaan eli yhdeksään miljoonaan asukkaaseen.
"Matka sellaisessa maassa, sellaisen kansan kesken tarjoaa aina runsaita aineita vieraalle, länsimaiselle vaeltajalle, ja viehättää ennen kaikkia kylmään pohjolaan ja jäykkään Eurooppaan tottuneen tarkkaajan silmää. Sven Hedin on runsaassa määrin virvoittanut itseään näitten eriskummallisten ilmiöitten lähteillä. Hän on innolla oppinut, taidolla ja uskollisuudella kirjoittanut ja piirtänyt; hänen kirjaansa otetut kuvat ovat kauniimpia ja parhaita, mitä tähän asti on Persiasta julkaistu. Hyvällä omallatunnolla saattaa sentähden suosittaa katseltavaksi sitä kuvaa, jonka tämä voimallisen Pohjolan ihastunut nuori mies meille esittää tästä vielä vanhuuden heikkoudessaankin ihantavaa loistoa kimeltävästä valtakunnasta. Retkeilyt ventovieraassa maassa, kieleen perehtymätönnä, ja yhtymykset aina epäluuloisten itämaalaisten kanssa ovat tuottaneet lukemattomia vaivoja ja vaaroja, ja se sitkeys, kekseliäisyys ja pelottomuus, jota Sven Hedin on osoittanut monissa arveluttavissa tilaisuuksissa, ovat todella minua hämmästyttäneet ja ihmetyttäneet. Toivoakseni Hedin ei pysähdy tähän ensimmäiseen, niin loistavalla menestyksellä päättyneeseen yritykseen, vaan tutkii ja kertoo hän tulevaisuudessa muitakin Aasian osia!"
Toteutunut onkin tämä Vámbéryn enne; sillä sittemmin on Sven Hedin, niinkuin seuraavasta lyhyestä elämäkerrasta näkyy, vaeltanut ja tutkinut Aasian eri seutuja, semmoisiakin, joissa ei ennen häntä ole käynyt kukaan eurooppalainen, ei edes tuo nykyaikuisista Aasian matkustajista Hedin'in ohessa kuuluisin tutkija venäläinen kenraali Prshevalski (s. 1839 k. 1888), joka vv. 1870-1888 teki nuo suuret "Tutkimusretket Keski-Aasiassa", mitkä sittemmin (v. 1891) Sven Hedin on laajassa teoksessa (90 + 455) s. ruotsiksi kertonut.
Tohtori Sven Hedin on syntynyt Tukholmassa 19 p. helmikuuta 1865. Tässä kirjassa kerrotun matkansa perästä oli hän v. 1890 jäsenenä Ruotsin kuninkaan lähetystössä Persian shaahin luo, sekä jatkoi matkaansa Teheranista Khorasanin, Bukharan, Samarkandin, Kokanin ja Margelanin kautta Terekdavan-solan lävitse Kashgariin ja sieltä Prshevalskin, Tashkentin, Kaukaasian ja Venäjän halki Ruotsiin. Kertomus tästä "Khorasanin ja Turkestanin matkasta" on v:lta 1892. Kolmannen ja suurimman Aasian matkansa teki Hedin vv. 1893-97. Tämä matka on merkillisimpiä, mitä nykyaikoina on tehty. Kaikin puolin varustuttuansa, Venäjän, Turkin ja Persian kieliin perehdyttyänsä sekä saatuansa melkoiset varat Ruotsin kuninkaalta ja yksityisiltä pohatoilta, lähti Hedin 16 p. lokakuuta 1893 Orenburgista kirgiisien aron poikki Tashkentiin ja Margelaniin, jossa varustettiin karavaani talvimatkaa varten Pamirin, Karakulin ja Mustagatan yli Kashgariin. Tehtyänsä v. 1894 tutkimusretkeilyjä Pamirin ylängöllä ja Mustagatan jäätiköillä (n. 6,000 m yli meren pinnan) ja talvehdittuaan Kashgarissa, lähti Hedin helmikuussa 1895 karavaaninensa, jossa oli 8 kameelia, vaeltamaan pelätyn Taklamakanin hieta-aavikon poikki, josta tiettävästi ei kukaan ennen ole tutkimusmatkaa tehnyt. Matka erämaassa kesti lähes kuukauden, 13 ensi päivänä löytyi vettä, mutta sitten ei enää; karavaani nääntyi aavikolle ja ainoastaan Hedin, 2 miestä, ja 1 kameeli pääsi kuolemaisillaan Khotandarja-virralle. Aksun j.n.e. kautta palasi Hedin Kashgariin.
V. 1895 jatkoi hän etupäässä geoloogisia tutkimuksiaan Pamirissa ja Hindukun jäätiköillä sekä Amudarjan ja Jarkentdarjan lähteillä. S.v. joulukuussa lähti hän taas Kashgarista Jarkentin kautta Khotaniin ja kameelikaravaanilla toistee Taklamakanin aavan halki Kerijadarjalle, seuraten sitten tätä virtaa, kunnes se hietikkoon loppui, ja siitä erämaita myöden Tarimiin. Tällä matkalla löysi Hedin kahden suuren budhalaiskaupungin rauniot lentohiekkaan hautaantuneina ja niissä maalauksia ja kipsikuvia tuntemattoman ajan ylön tarkasta taiteesta; myös löysi hän Kerijavirran ääreisistä metsistä, tätä kartoittaissaan, paimenkansan, josta ei kiinalaisillakaan ollut mitään tietoa. Kartoitettuansa Tarimin monimutkaisen vesistön aarniometsissä, saapui hän Korluun ja sieltä erämaiden poikki Lopnoor-järvelle, jonka tähänastiset salaperäisyydet Hedin nyt lopullisesti on kartoistaan poistanut. Palattuaan Tjertjenin ja Kerijan kautta Khotaniin, vaelsi hän v. 1896 Kuenlun vuoriston yli poikki Tibetin lännestä itään 56 kameelin ja vastaavan miehistön y.m. kanssa. Sillä matkalla kuljettiin 2 kuukautta 4,450 m. korkeudessa, ja eläimistä kesti ainoastaan 3 kameelia ja 3 hevosta koko matkan Tsaidamiin; kaikki tämä alue kartoitettiin ja m.m. 23 ennen tuntematonta järveä, niistä yksi sisä Aasian suurimpia, löydettiin. Matka jatkui Tsaidamista Kukunoorin ja Liangtseusta alkain Masjanin aavikon tuntemattoman osan kautta Ordos y.m. seutujen poikki Pekingiin 2 p. maaliskuuta 1897. Näin oli Hedin samonnut lännestä itään koko Aasian halki. Kotimatka kävi sitten Mongolian, Siperian ja Venäjän kautta Tukholmaan 10 p. toukokuuta 1897. — Berlinin, Lontoon ja Tukholman aikakauskirjoissa on hän tämän kuulun matkansa tieteelliset tulokset esittänyt.
Sven Hedin on yksi aikakautemme suurmatkustajia, jonka matkustuksien tuloksista on tiede ja Aasian maanosan tuntemus rikastunut. Mutta hän on samalla etevä kirjailija, jonka kuvaukset Itämailta välittömästi viehättävät ja opettavaista mielenkiintoa tarjoovat. Siinä myös on syy tämän kirjan suomalaisessa asussa ilmaantumiseen.
Porissa marraskuussa 1897.
K. Jaakkola.
Matka Bakuun.
Suuren Venäjän valtakunnan eteläisimmässä päässä on Kaukasosvuoren pohjoisrinteellä pieni kaupunki nimeltä Vladikavkas. Tähän päättyy se äärettömän pitkä rautatielinja, joka yhdistää Pietarin Kaukaasiaan.
Eräissä tämän rautatien mukavissa vaunuissa matkustin minä elokuussa v. 1885 sanottua kaupunkia kohden.
Venäjän rautatiet ovat oivalliset ja rautatien vaunut paremmat kuin monessa muussa maassa. Pääsee kulkemaan koko junan lävitse, vaunut ovat isot ja tilavat ja toisessakin luokassa on makuusijoja kaikille matkustajille, vaunut ovat nim. hyvin korkeat ja sohvien yli on asetettu eräänlaisia pehmeitä makuuhyllyjä, joissa sopii mukavasti levätä. Tupakkia saa polttaa kaikissa vaunuissa mielen mukaan ja rautatien palvelusväki on kohteliasta. Näissä mieluisissa oloissa menevät ne neljä vuorokautta, jotka kuluvat matkalla Pietarista Vladikavkasiin, verrattain pian.
Heti Moskovan eteläpuolella alkavat etelä Venäjän yksitoikkoiset arot, jotka silmän siintäminä leviävät joka taholle, niinkuin mainingissa aaltoileva meri. Yksitoikkoisuutta keskeyttää ainoastaan kylät, joiden keskeltä valkoinen kirkko viheriöine kattoineen kohottaa torniansa korkeutta kohti, tahi hyvin viljellyt pellot, heinäsuovat ja lukemattomat tuulimyllyt.
Rostovin tykönä porhaltaa juna vinhaa vauhtia pitkää, katettua rautasiltaa myöden Donin yli ja 80 virstaa siitä etelässä sivuutetaan Koshovskoja, joka on ensimmäinen kylä Kaukaasian puolella. Rajana on nim. Jeja niminen joki, joka laskee Asovan mereen; yksitoikkoisia aroja jatkuu kuitenkin vielä Kaukaasiassakin ja asemavälit käyvät yhä pitemmiksi. Asematalot ovat erittäin somat ja melkein kaikki rakennetut samaan malliin. Asemien lähellä on myymätelttoja, joissa saa ostaa vesimeluuneja, kurkkuja ja viinirypäleitä ja tänne kokoontuvat venäläiset talonpojat punaisissa mekoissa, tahi pitkissä, harmaissa takeissa, jotka muuten ovat ruumiin-mukaiset, mutta alhaalta väljemmät. Jokaisella asemasillalla marssii kaksi poliisikonstaapelia valkoisissa lakeissa, messinkinappisissa takeissa, sapelit nahkatupessa sivulla. Aroilla käy lukemattomia karjalaumoja laitumella. Matkan pituuden virstoissa ilmoittavat meille rautatiekiskoista tehdyt virstantolpat.
Tuolla puolen Kuban jokea alkaa havaita, että lähestytään vuoristoa. Mineralni Vadi on iso ja vilkas asema, josta lukuisat "troikat" (kolmivaljakot) kuljettavat matkustavaisia 20 virstan etäisyydessä sieltä sijaitsevaan Pjetigorsk nimiseen kaupunkiin ja terveyslähteille, joissa kesäisin paljon käydään voimakkaiden kivennäisvesien vuoksi. Täällä käy nousu yhä jyrkemmäksi. Yksityisiä keilan- ja pöydänmuotoisia vuoria kohoaa äkkijyrkästi sieltä täältä tasaisesta arosta. Vasemmalla näkyy kaukana Georgievskin kaupunki samoin kuin Pjetigorsk Kuma-joen varrella, joka laskee Kaspian mereen. Molemmin puolin leviää kenttiä, jossa päivännoutoja viljellään ja radan sivua pitkin on ojittamaton tie, jota myöden silloin tällöin näkyy kasakoita ratsastavan. Kasakoilla on pitkät, ruskeat tahi harmaat takit, patroonit neulotuissa koteloissa rinnalla, matalat, mustat villalakit sekä vyössä tikareita ja pistooleja. Usein kohtaa häkkirattaita, joihin toinen hevonen on valjastettu "dugan" (luokan) alle, toinen kulkee nuora-aisoissa vieressä. Mitä enemmän Vladikavkasta lähestytään, sitä jyrkemmäksi käy nousu ja sitä hitaammaksi junan vauhti, viimeiset tunnit kuljetaan niin hitaasti eteenpäin, että voisi astua junasta pois, poimia kukkia tahi marjoja tien vierestä ja kuitenkin ehtisi taas junaan.
Vladikavkas on pieni, soma, siisti ja terveellinen kaupunki Terek-joen varrella, joka jakaa sen kahteen osaan, joista toinen, paljoa isompi osa, on oikealla rannalla. Näitä molempia kaupungin osia yhdistää nelikaarinen rautasilta kauniine käsipuineen ja lyhtyineen. Joki on samea, matala ja täynnä laukuja hiekkäsärkkiä, jotka jakavat sen moneen haaraan. Rannoilla uiskentelee kirkuvia poikia ja ajurit pesevät siinä hevosiansa ja ajokalujansa. Kaupungissa on useita puutarhoja ja suuremmilla kaduilla on lehtokujia; sen merkillisyyksistä mainittakoon kadettikoulu ja jotenkin vahva linnaväki. Gruusian sotilastien valmistuttua on Vladikavkas niitä venäläisiä kaupunkia, jotka jättiläisaskelin edistyvät; hotelleista ei ole puutetta. Parhaita ovat Gostinnitsa Jevrovpajski ja Gostinnitsa Frantsia. Katuelämä on sangen kirjavaa, sillä paitsi Venäläisiä asuu kaupungissa koko joukko armeenialaisia, kasakoita, gruusialaisia, tattarilaisia, näkeepä siellä jonkun persialaisenkin. Vuohia, lampaita, sikoja, hanhia ja helmikanoja vaeltelee vapaasti pitkin katuja. Pitkät jonot kuormia vedätetään kaupungin läpi ylös vuorille ja joskus nähdään kaukaasialaisia vankeja, jotka raskailla rautakahleilla ranteista toisiinsa sidottuina laahataan kaupungin läpi maanpakolaisuuteen vietäviksi. Etelässä kohoovat Kaukason pilvenkorkuiset vuoret sinertävänä muurina, sekä Kasbekin hopealta hohtava kärki, ja kaukana lännessä siintää Elburksen huippu.
Niitten, jotka aikovat matkustaa yli vuorten, tulee Vladikavkasissa hankkia itsellensä hevosia ja ajoneuvoja. Joka tahtoo kulkea oikein helpolla, menköön venäläisellä omnibuksella joka määräaikoina lähtee Vladikavkasista Tiflikseen ja jossa on sijaa seitsemälle hengelle, kolmelle etu-istuimella ja neljälle sisässä, jolloin matkakapineet asetetaan katolle. Omnibuksessa maksaa paikka sisässä 12 ruplaa ja ulkopuolella 10. Hevosten luku vaihtelee seitsemän ja kahden välillä, riippuen tien noususta tahi laskusta. Kaikilla 11 asemalla vaihdetaan hevosia ja ajuri, jolloin viimemainitut saavat 20 kopeikkaa juomarahaa. Kun matkustaa gruusialaista sotilastietä, täytyy olla varustettuna passilla, jota näytetään ja tarkastetaan joka asemalla.
Mutta jos tahtoo kulkea vapaammin ja mukavammin, tulee vuokrata yksityiset ajoneuvot. Kun minä Vladikavkasista sain seurakseni maanmiehen, insinööri Juhani Sandgrenin, jota seuraavassa usein saan syytä mainita, jouduin matkustamaan viimemainitulla tavalla.
— 25 p. elokuuta 1885 lähdimme varhain aamulla Viadikavkasista. Tie on kaupungista ensimmäiselle asemalle, nimeltä Bolta, vielä jotenkin tasaista, mutta Lars'issa ollaan jo vuoristossa. Oikealla on korkeita, jyrkkiä, metsäisiä vuoria, mutta vasemmalla on syvä rotko, jonka pohjassa Terek monihaaraisena juoksee. Kasbekin keila häämöittää silloin tällöin näkyviin.
Boltasta alkaen on tie kivillä laskettu ja niin sileä kulkea kuin asfalttilattia. Kuljetaan vuorotellen laakson oikeata tai vasenta puolta ja Terekin yli mennään monasti pikku siltoja myöden. Joukko puolialastomia, kirkuvia lapsia seuraa vaunujamme; ne kurottavat käsiään pyytäen ropoa, mutta jäävät pian jälkeen ja irvistelevät silloin harmissaan meille. Vähä väliä tapaamme härkien tai puhvelien vetämiä heinäkuormia, aasinkuljettajia, paimenia lammas-, kuttu- ja hanhilaumoineen, ratsastavia kaukaasialaisia sotilaita harmaissa pitkissä takeissa tahi mustissa lammasnahkaturkeissa, hampaita myöden aseissa. Tien varrella on siellä täällä jokunen yksinäinen mökki. Tämä viehättävä tie tarjoo meille täten yhä uusia, kirjavia näköaloja, joille metsäiset lumihuippuiset vuorenseinämät muodostavat sopivan taustan.
Kasbek, jossa pysähdytään suurusta syömään, on iso asema. Se on, samoin kuin muutkin asemat, moitteettomasti sisustettu matkustavaisten mukavuudeksi. Kaikilla asemilla on nim. hyvä ravintola ja vierashuoneita, ja etehisessä löytyy matkakarttoja ja tauluja, jotka ilmoittavat ajan, etäisyyden virstoissa ja miten korkealla ollaan meren pinnasta. Asemilla saa myös ostaa kristalleja ja muita kauniita vuorikiviä. Juuri ennen Kasbekiin tuloa kuljetaan Dariel-solaa, jonka pohjassa Port Dariel muinoin suojasi ahdasta rotkoa. Tämä nelikulmainen linnoitus, matalamuurinen ja neljä hammaspykeistä tornia, on vielä jäljellä ja juuri sen yläpuolella näkyy korkealla kalliolla kuuluisan Tamaras-kuningattaren linnanrauniot.
Mitä edemmäksi päästään, sitä suuremmoisemmaksi käy sotilastie. Se on insinööritaidon mestariteos. Pitkät matkat on se hakattu pystysuoraan kallioon, joten raskaat vuorimöhkäleet riippuvat ikäänkuin holvit päämme yli. Siinä, missä tie kulkee kaltevia vuoren rinteitä alas, on matkustavaisten suojaksi talven ja kevään laviineja vastaan, vaarallisimpiin kohtiin rakennettu tunneleita, joissa on lähes 2,5 m paksut muurit. Kun laviini vyörii tahi liukuu alas vuorta vinhaa vauhtia, harppaa se ikäänkuin hypinlaudalla tunnelin yli, ja jatkuu alaspäin toiselle puolelle. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat täällä talvisaikana kulkeneet, kertovan, että laviinit usein ovat niin jättiläissuuria ja kulkevat semmoisella vauhdilla, että ne työntyvät pitkän matkan vastakkaista vuoriseinää ylös, vyörivat vielä kerran laaksoon ja täyttävät sen. Laviineja vastustetaan toisellakin tavalla, nim. kaivamalla tahi puraamalla vaakasuoria uurteita vuorenseinämään. Tämmöistä näkee usein Kaukasusvuorissa.
Tietä turvaa molemmin puolin luja, sementillä varustettu suojus. Tässä on tuon tuostakin aukkoja, joista tielle vierinyt sora ja kivet poistetaan, mutta semmoisiin paikkoihin, joista laviinit veisivät tämän muurin mukaansa, on sen sijaan pystytetty pylväitä maahan. Pienet kevättulvat tahi purot, joissa on kristallikirkasta, jääkylmää vettä juoksevat tien poikki leveissä, matalissa viemäriojissa.
Siellä täällä on pieniä vartiakoppeja, niitä sotilaita varten, joiden tehtävänä on pitää teitä kunnossa — joka ei ole suinkaan mikään helppo tehtävä. — Kun lunta on vierinyt, tulee heidän ajaa pois lumen; kun suojus jostakin paikasta on rikkunut, on se heti uudestaan muurattava, ja kun laviini on vienyt jonkun sähkölennätin-pylvään, on se vietävä paikoilleen. Ettei sähkölennätin-pylväille näin kävisi, on niitä asetettu ainoastaan lujemmille paikoille, niinkuin esiinpistäville kallionkielille, tahi korkeille vuorenseinille, joissa laviinin voima on vähin. Toisinansa kulkee sähköjohto sikin sokin laaksossa. Ja hyvin lystikkäältä näyttää, kun lanka N. ensin menee pystysuoraan alaspäin, pyrkiäksensä sitte puoliympyräisessä mutkassa seuraavaan pylvääseen.
Godaurin asemalle kuljetaan gruusialaisen sotilastien korkeimman kohdan poikki, 2,400 m. merenpinnan yli. Tässä on myös vedenjakaja vuorella ja heti Godaurin tuolla puolen alkaa Aragva, Kuran lisäjoki. Kobin lähellä taas voi seurata Terekiä aina sen lähteelle asti, joka lirisee vuoresta. Vesi on tässä hyvin raudansekaista ja joen rannat ovat ihan tulipunaiset. — Vuorihuipuista sotilastien varrella on Kasbek korkein: 5,043 m. korkea.
Ylikulkumme kesti 28 tuntia, ja kun tie on 20 Ruotsin penik. pitkä, kuljimme noin penikulman tunnissa, pysähdyksiä asemilla lukuunottamatta. Öisin oli meillä mitä ihaninta kuunvaloa, joka vaikutti omituisen ja juhlallisen valoilmiön: pikimustia vuoria hopeisine huippuineen. Dushet nimisen kaupungin luona laajenee laakso ja kasvikunta käy rikkaammaksi. Mitshet'in luona sivuutetaan Batumista Mustallemerelle vievä rautatie. Mitshet, jonka keskeltä kohoaa vanha, viehättävä kirkko, sijaitsee erittäin kauniisti Aragva'n varrella. Tämä on viimeinen asema ja vielä kaksi tuntia kuljettuamme tulemme Tiflikseen, joka on Kaukaasian pääkaupunki ja kenraalikuvernöörin asuinpaikka.
Korkeitten, alastomien vuorien ympäröimänä sijaitsee Tiflis Kura-joen varrella, Kaspian ja Mustanmeren keskivälillä, ja täten on sillä kaupanvälisessä suhteessa sangen edullinen ja tärkeä asema. Kun Batumin ja Bakun rautatiet valmistuivat, kävi se vieläkin tärkeämmäksi, ja Euroopan ja Persian väliselle kaupalle on tie Tifliksen kautta tärkeimpiä. Kaupunki, joka ennen oli Georgian pääkaupunki, on, venäläisten haltuun jouduttuaan, yhä enemmän eurooppalaistunut. Uuden Tifliksen kadut ovat leveät ja suorat ja puilla istutetut. Talot, hienoine myymälöineen ovat usein erittäin kauniit. Kaksi holvisiltaa vie Kuran yli ja kaupungin tärkeimmillä kaduilla on raitiotie. Yleisessä puistossa on joka ilta soittoa, jolloin Tifliksen hieno maailma on siellä kävelyllä.
Kaupungin vanhoissa osissa on sitä vastoin ihan itämaalaista. Kapeitten, mutkikkaitten ja likaisten katujen kulmissa istuu kerjääviä dervishejä ja rahanvaihtajia; siellä on vilkkaita myymälöitä, nälkäisiä koiria, aasien ja muulien ajajia, jotka yksitoikkoisella äänellä tarjoovat tavaroitaan, vedenkantajia, jotka nahkasäkeissä tarjoovat Kuran vettä ympäri kaupunkia, "forgongeja" (eräitä vaunuja) hoilottavine mustalaisperheineen, heinä-, hirsi-, ja hedelmäkuormia, joita levolliset mustakarvaiset puhvelit, sarvet taaksepäin kääntyneinä, vetävät, näkeepä siellä pieniä kameelikaravaanejakin — sanalla sanoen, kaupungissa on elämä niin vilkasta ja vaihtelevaista, että pohjoismaalaisen pää käy pyörälle kaikista näistä hänelle oudoista ja mieltä kiinnittävistä näkemyksistä. Tiflis onkin Kaukaasian suurin kaupunki, eikä sillä olekaan varsinaista kilpailijaa, sillä tässä maassa ei ole monta kaupunkia. Kaupungin väestö, jonka luku nousee paljon yli 100,000, kuuluu niin moneen eri heimoon, että on melkein mahdotonta luetella niitä kaikkia. Paitsi venäläisiä, armeenialaisia, tattarilaisia, tserkessejä ja gruusialaisia eli georgialaisia, on kaikista niistä 50:stä heimosta, jotka asustavat Kaukason vuoristossa, jäseniä Tifliksessä. Näillä on kaikilla erinkaltaiset puvut ja kaikki ne puhuvat eri kieltä, mutta yhteistä niillä kaikilla on se, että niillä on erinomaisen soma vartalo ja sellainen kasvojen muoto, jota pidetään inhimillisen kauneuden ihanteena. Kaukaasialaiset ovat pitkiä, hartiakkaita, sorjia; heidän käyntinsä en ryhdikäs ja uljas; pään asento on pysty ja mahtava. He ovat tumma-ihoisia ja heillä on suuret silmäkulmat ja mustat silmät, kotkannenä ja vahva parta. Luonteeltansa ovat he, niinkuin tunnetaan, sotaisia, rohkeita ja ylpeitä.
Kaukaasian ja Armeenian vuorten välillä leviää pohjoisesta etelään Mogan'in aro. Se on muinoin ollut veden peittämä, mutta nyt juoksee sen keskellä ainoastaan leveä Kura joki hiljaksensa Kaspian-merta kohti.
Mogan'in aro on tasainen kuin lattia ja näyttää sanomattoman autiolta. Sen harmaahtavalla pinnalla kasvaa harvassa ainoastaan eräs ohdakelaji, jota Kaukaasiassa nimitetään kameeliruohoksi. Täällä ei näe elonmerkkiä, mutta etäällä, ensin oikealla, sitten vasemmalla ja heti taas oikealla näkyy vehreä juova — pensaita Kuran rannalla. Pohjoisessa kuvastuvat vuoret keveinä, vaaleansinisinä pilvinä päivänsavun läpi. Ilma on täynnä pölyä sekä tähän vuoden aikaan tukahuttavan kuumaa. Ajoimme kolmannen luokan vaunuissa, osaksi välttääksemme kuumuutta, osaksi tutkiaksemme kansan elämää. Vaunuissa oli melkein yksinomaan tattarilaisia. Näitä itämaan poikia nyt ensi kerran näimme, siinä he istuivat rahille kiivenneinä, jalat ristissä, polttaen pitkiä, hienoja piippujansa, levollisina, haaveksivaisina ja välinpitämättöminä. Vaikka kuumuus oli sietämätön, oli heillä päässään mahdottoman suuret lammasnahkalakit ja huolimatta junan vinhasta vauhdista, toimittivat he auringon laskiessa, Mekkaa päin kääntyen, iltarukouksensa, huutamalla: "Bissmillah rahman errahim" (O Jumala! armahda meitä!). Vaikka kuuluukin omituiselta, niin tekee se juhlallisen vaikutuksen kun näkee muhametilaisen, omituisessa nöyrässä asemassaan kurottavan käsiään ja kasvojaan taivasta kohti, tahi hiljaksellen laskeutuvan polvilleen suudellakseen maata.
Udjeri nimisellä asemalla oli minulla pieni seikkailu. Minulla oli tapana joka asemalla, jossa juna pysähtyi, kirjoittaa joitakuita muistiinpanoja, sekä piirtää muutamia kuvia. Kun minä Udjurissa olin parastaikaa tässä luvallisessa toimessa, tuli koko kolme santarmia, ottivat muitta mutkitta sekä minut että piirustusvihkoni takavarikkoon. He tiedustelivat kuljenko virallisissa toimissa ja koska päässäni oli ruotsalainen ylioppilaslakki, epäilivät he minua englantilaiseksi vakoojaksi. He tutkivat kuvapiirroksiani jotenkin huolimattomasti ja kyselivät mitä kaikkia nämät kuvat merkitsivät. Tulkkina oli kaunis ja iloinen armeenilaistyttö, joka puhui Ranskaa. Hän koetti vakuuttaa heitä minun rauhallisista aikeistani. Tämä ei kuitenkaan auttanut, päinvastoin yltyivät heidän epäilyksensä. Asemapäällikkö noudettiin ja tavaton väkijoukko ympäröi minua ja poliisia. Asemapäällikkö, joka myöskin puhui ranskaa, kysyi mihin ja missä asioissa kuljin, tarkasti kuvapiirroksiani ja päästyänsä niistä selville, nauroi hän makeasti santarmeille, koettaen saada heitä vakuutetuiksi siitä, ett'en mitenkään ollut vaarallinen keisarivaltion rauhalle. Kuitenkin seurasivat santarmit minua vaunuihin asti ja vasta junan lähtiessä pääsin heistä. En ole koskaan ollut "Siperiaa lähempänä" kuin sinä päivänä.
Sillä aikaa oli ruvennut kovin tuulemaan. Tuuli kiihtyi sitä myöten kuin lähenimme merta. Adji Kabulin[1] tykönä yltyi se myrskyksi ja Ajatin kohdalla merenrannalla oli jo hirmumyrsky.
Insinööri Sandgren sanoi tämän olevan kovimman myrskyn koko tänä vuonna. Tomu tuoksui pilvinä, niin ettei voinut nähdä syltäkään aroa, ja tunkeutui vaunujen raoista sisälle. Ilma oli paksua, raskasta ja tukehduttavaa. Tuntui siltä kun vaunut nousisivat raitiostaan ja lopuksi höyryveturi ei enää jaksaisi vetää junaa eteenpäin. Se pysähtyi monasti kootakseen niin paljon höyryä kuin mahdollista. Kun sen lisäksi rata eräässä kohden hiljalleen nousi ja veturin voimat olivat kokonaan lopussa, pyörimme pitkän matkan takaisin.
Viimeinen väli kuljetaan ihan pitkin meren rantaa, ja sangen virvoittavaa oli saada hengittää puhdasta, raitista meri-ilmaa. Vesi oli kirkasta, vihertävää ja lakkapäät laineet olivat valkovaahtoisina harjuina. Naftanhaju kävi yhä väkevämmäksi ja vihdoin klo 7 illalla, saavuimme, monta tuntia myöhästyneinä, Bakun komealle rautatieasemalle. Oli pilkkopimeä ja sitä paitsi oli kaupunki tomu- ja savupilvien peitossa, jotta oli mahdotonta saada mitään käsitystä sen ulkomuodosta. Otimme ajurin ja ajoimme Balakaniin, 1,5 pen. kaupungin pohjoispuolella, jossa naftalähteet ovat, ja jossa minä jouduin olemaan 7 kuukautta vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessa.
Tällä matkalla tuntui tuuli vielä kovemmin. Saattoi tuskin silmiänsä avata, eikä paljon puuttunut, ettei tuuli kaatanut vaunuja kumoon. Aro oli sanomattoman autio; ei näkynyt ainoatakaan taloa, eikä ruohonpäätä, hiekkaa vaan, siellä täällä naftan lioittamana. Pari tuntia kuljettuamme saavuimme insinööri Sandgrenin suuremmoiseen taloon Balakaniin, jossa meitä odotti runsas illallinen.
Apsheron niemimaa.
Kaspian meren länsi rannalla pistäikse Kaukaasian vuorten kaakkois päästä Apsheron niemimaa, 8 pen. pituisena mereen. Ylipäänsä on se samannäköinen kuin Mogan aro, mutta paljon mäkisempi, syystä, että Kaukason loppuhaarat monena matalana harjuna risteilevät sen läpi. Kasvullisuus on erittäin laihaa, varsinkin naftakenttien läheisyydessä, jossa turhaan etsii kuivettunutta ruohonkortta, mutta niemimaan sisäosissa, tuulelta suojatuissa laaksoissa, viljelevät tattarilaiset viljaa, ja pohjoisrannikolla on laajoja puutarhoja, joissa kasvaa viinirypäleitä ja vesimeluuneja.
Maa on sangen suolaperäistä, kaikki ne pienet järvetkin, joita on siellä täällä niemimaalla, sisältävät siinä määrässä suolaa, että kesäisin, veden kuivettua, jääpi järven pohjalle lumivalkoinen suojakerros. Merenrannikot ovat ylimalkaan matalat, täynnä pieniä saaria, joista suurin on Pyhäsaari (Svjatoj ostrov) itärannikolla, ja etelärannikolla Nargin, joka suojaa Bakin lahtea etelämyrskyiltä.
Ilmanala on terveellistä vaikkei juuri mieluisaa, sillä kesä on sangen lämmin ja kuiva, mutta talvi on kylmä, kostea ja uskomattoman tuulinen. Apsheron niemimaa on nim. avoin pohjoismyrskyille, jotka esteettömästi kiitävät meren yli, taittuen pohjoisrannikkoa vastaan, ja vaikka lämpömäärä harvoin laskee alle -5° C, tuntuu ilma kumminkin, läpitunkevan tuulen vuoksi, paljon kylmemmältä. Tuuli tuo mukanansa ei ainoastaan hiekkaa ja pölyä, vaan tuleepa vielä usein soraa ja someroa ilman läpi tanssien ja välistä pääsee ainoasti suurimmilla ponnistuksilla vastatuuleen kulkemaan.
Kaspian meri onkin tunnettu vaarallisista ja petollisista myrskyistään, jotka silmänräpäyksessä nousevat ja yhtä nopeasti kääntyvät pohjoisesta etelään.
Baku on niemimaan ainoa kaupunki. Se sijaitsee sen avaran lahden länsipuolella, jonka rajana idässä on Kap Sultan, lännessä Kap Shikov ja etelässä Nargin. Lahden ankkuripohja on erinomainen ja kaupunkia suojaa pohjatuulilta puoliympyräinen, matala vuorijono. Nämät luonnon tarjoomat edut sekä mukava asema meren kapeimmalla kohdalla tarjosivatkin mitä parhaimman paikan kaupungin muodostumiseen ja paljon aikoja sitte perustettiinkin tänne Baku (s.o. "tuulien kaupunki".) Viimeisinä vuosikymmeninä on kaupunki käynyt äärettömän paljon tärkeämmäksi, osaksi kukoistavan naftateollisuuden vuoksi, osaksi mukavampien kulkuneuvojen kautta Persian ja Turkmenian välillä, jossa äskenperustettua rautatietä keski Aasian sisäosiin saattaa pitää Batum-Tiflis-Baku rautatien jatkona.
Kaupungissa on selvästi kaksi eri pää-osaa: venäläinen ja tattarilainen. Edellinen on tasaisella maalla alhaalla lahden rannalla, jälkimmäisellä on pyöröteatterin muotoinen asema vuoren kunnailla lännessä. Venäläinen kaupunki muistuttaa tuon suuren valtakunnan muita kaupunkeja. Siistit talot, tasaiset, jotenkin leveät kadut, poliisi ja katuvalaistus; aiotaampa juuri rakentaa sinne raitioteitäkin. Jos sitä vastoin tahtoo nähdä jotain aivan omituista, on tehtävä kävelyretki vanhaan, tattarilaiseen Bakuun. Vanhoista, suuren suurista rakennuksista tässä kaupungin osassa tahdon mainita ainoastaan muinaisten kaanien komean palatsin, joka vielä on jotenkin ehjänä. Sen keskellä on vahva, tornilla ja ampumareijillä varustettu linnanmuuri, joka ennen ympäröi koko Bakun, mutta nyt, kun kaupunki on joka taholle levinnyt, on se ihan tämän keskellä. Vielä on huomattava "Neitsyttorni", jonka, tarun mukaan, on rakentanut mahtavan kaanin tytär, joka sen valmistuttua heittäytyi siitä alas ja musertui kalliota vastaan. Tästä, nykyään majakkana käytetystä tornista on ihanin näköala yli koko Bakun. Viimeksi tahdon mainita tattarilaisen basarin "Kara Basaarin" s.o. mustat markkinat, tahi niinkuin sitä myös nimitetään "tumma rivi", s.o. pitkä, pimeä ja ahdas käytävä, jonka molemmin puolin on pieniä myymälöitä, tiheästi vieretysten. Näitten välistä käytävää peittää ikkunoilla varustettu puinen katto, joka antaa suojaa aurinkoa vastaan kesällä, sekä pakkasta, lunta ja sadetta vastaan talvella. Käynti Kara Basaarissa on sangen huvittava, siellä kun näkee ei ainoastaan monta itämaalaista kansallismuotoa, vaan myös rikkaan valikoiman tattarilaisia ja persialaisia käsitöitä, joita on nähtäviksi asetettu myymälöitten pöydille. Persialaiset kankaat ja matot ovat ensimmäiset tavarat, joihin silmä kiintyy basariin astuessa. Eräässä toisessa myymälässä valmistetaan tattarilaisia sukkia, yhäti vaihtelevissa, mutta väririkkaissa malleissa. Toisessa myymälässä taas valmistetaan tohveleita, toisessa lakkeja. Tattarilaiset tohvelit ovat erittäin kauniita, koristetut kultanahalla, ruusukkeilla ja helyillä, mutta ne ovat niin pienet, että kantapää jää anturan ulkopuolelle. Varpaista ovat ne ylöskäännetyt hienoon huippuun. Lakit sitävastoin jotka valmistetaan lammasnahasta, villapuoli ulospäin, ovat usein niin suuret, että tulee ihmetelleeksi että ei kantaja horju niiden painosta. Ruhtinailla (begheilla) on kumminkin pienemmät lakit kalliimmasta nahasta. Pohjoismaalaista ihmetyttää nähdä näin lämpymiä päähineitä käytettävän keskellä kesää näin lämpimässä ilmanalassa. Mutta sekä tattarilaiset että persialaiset ja muut muhamettilaiset kansat ovat tottuneet pitämään pään lämpymänä ja jalat kylminä. Siten voivat he usein käydä keskellä talvea avojaloin lumisohjussa. Kun kulkee eteenpäin "tummaa riviä", tulee myymäläjonoon, jossa kulta- ja asesepät oleskelevat. Täällä saa tutustua sangen kauniiseen valikoimaan tattarilaisia kulta- tahi hopeakoristeita. Tärkeitä ovat myös "kinsaalit", pitkät, litteät tikarit, jotka tattarilaisten käsissä ovat vaarallisia aseita. Tupet ovat erittäin taidokkaasti koristetut ja vyöt, joihin ne on kiinnitetty, ovat virkatut hopea- tahi kultalangalla, sekä runsaasti koristetut kohokuvisilla hopealaatoilla.
Niinkuin jo mainittiin, sijaitsee venäläinen kaupunki ihan Bakinlahden rannalla, jota reunustaa leveä, kivilaiturilla suojattu katu. Tämä on Bakun suurin, vilkkain ja kaunein katu. Lahdella näkee lukemattomia purje- ja höyrylaivoja, joista toiset välittävät liikettä Astrakanin ja Volgakaupunkien, ja toiset Kaukaasian ja Persian rannikkojen välillä. Suoraan etelässä pistäikse kauvas ulos lahteen Kap Bailov, jota vastaan aallot ja tuulet murtuvat. Bailov on itsekin pieni kaupunki. Tämä on Venäjän Kaspianmeren laivaston pää-asema ja täällä asuvat sen upseerit ja merimiehet. Kaunis, viheriätorninen kirkko kohoaa niemekkeellä.
Kaakkoisessa näkyy nuo hiekkaiset kallioluodot Nargin, Vulf ja Petshani ja idässä kajastaa rannikko laajana kaarena Kap Sultaniin asti.
Tämänkaltainen on näköala rantalaiturilta, jossa edestakaisin liikkuu kirjava ihmisjoukko: venäläisiä sotilaita, vihreissä, harmaissa tahi sinisissä puvuissa, kasakoita, gruusialaisia, armeenialaisia, tattarilaisia komeimmista "begheistä" — vaaleansinisissä tahi mustissa kauhtanoissa, kulta- tahi hopeavyöllä vyötettyinä, sivulla kalliit, kirjaellut kinsaalit ja korkeat lakit (papash) päässä — kurjimpiin kerjäläisiin asti, jotka joko itsepintaisesti vainoovat kävelijöitä, tahi puolialastomina istuvat kokoonkyyristyneinä kadunkulmissa ja kurottavat käsiänsä. Toisia tattarilaisia vaeltelee kaduilla, ansaiten elantonsa myymällä harvalukuisille ostajille hedelmiä tahi makeisia. Rantakadulla ajaa sivutsemme katkeamaton jono vaunuja (faetoneja) ja rattaita (arboja). Edelliset muistuttavat meidän ajurivaunujamme, mutta ovat hienommat ja keveämmät sekä pidetään koko Venäjän parhaimpina ajokaluina: arbat ovat eräänlajisia puisia rattaita, joilla tattarilaiset kuljettavat tavaroita. Arbassa on kaksi korkeata pyörää, joita yhdistää rattaiden häkkiä kannattava pyörivä akseli. Kun arba on liikkeessä, kiertää siis akseli yhdessä pyörien kanssa, josta syntyy hirveä narina. Kesällä pystyttää tattarilainen telttakatoksen rattaankorien päälle, suojellakseen sekä itseään että tavaroitaan auringonsäteiltä.
Rantakadun varrella on monta huomattavaa rakennusta, niinkuin suuremmoinen tehdas, jonka omistaa höyrylaivayhtiö "Kavkas i Merkur", venäläinen tullikamari, kuvernöörin palatsi y.m. sekä useita myymälöitä, joista tahdon mainita vaan yhden höyste- ja viinikaupan, jonka omistaa eräs vanha valkohapsinen armeenialainen, nimeltä Grikonov. Kun hän muun muassa myy oikeata, hienoa Ruotsin punssia (Riiasta), ovat ruotsalaiset insinöörit antaneet hänelle tuon komean kunnianimen "Ruotsin konsuli".
Bakun asukasluku on noin 60,000. Enimmän on siellä venäläisiä, tattarilaisia ja armeenialaisia, mutta näitten ohessa on siellä paljon muitakin kansoja, niinkuin georgialaisia, leskinejä, tjerkessejä, persialaisia ja kreikkalaisia. Eurooppalaisista kansoita on siellä paitsi venäläisiä, enimmän ruotsalaisia ja suomalaisia. Näitä on noin 200 henkeä. Useimmat niistä ovat Nobel yhtiön palveluksessa, joko insinööreinä, johtajina ja työmiehinä Balakanissa, tai "Mustan kaupungin" tehtaissa, taikka ovat he katteinina ja koneenkäyttäjinä Nobelin tai Merkuryhtiön laivoissa. Niille insinööreille, jotka työskentelevät "Mustan kaupungin" tislauslaitoksissa, on Ludvig Nobel Kaspian meren rannalle, vähän matkaa Mustasta kaupungista rakennuttanut komean, mukavan huvilan, jossa on biljaardi, keilarata, tanssisali y.m. Sen nimi on "Villa Petrolia".
Tattarilaiskylät, joita on koko joukko siellä täällä niemimaalla, ovat jotenkin samannäköiset kuin Bakun tattarilainen kaupungin osa: ryhmä matalia, litteäkattoisia kivirakennuksia, joita toisistaan erottaa ahtaat, likaiset kadut. Jokaisessa kylässä on yksi tai useampia kirkkoja ja kouluja, sekä saunoja, tee- ja hedelmäravintoloita. Monessa kylässä näkee myös vanhojen linnojen, tornien ja muurien raunioita. Niin esim. suojasi Romana kylää muinoin sota-aikoina sangen suuri linnoitus, jonka raunioita vielä näkee kylän edustalla jyrkällä rinteellä, jossa sillä on luja ja hallitseva asema.
Mutta Surakanissa on kuitenkin jotain, joka paljon enemmin kiinnittää mieltä kuin linnoitukset ja muurit, nim. vanha intialainen tulenpalvelijoitten rakentama temppeli. Temppeli, joka on pari sataa askelta kylän ulkopuolella, on pieni, neliporttinen ja kupukattoinen kivirakennus. Holvin alla paloi muinoin sisässä ikuinen tuli, jota maan sisustasta nousevat kaasut vireillä pitivät. Kaasua johtamaan oli tehty kapea putkenmuotoinen reikä, jonka suu oli temppelin lattiassa. Tätä tulta, joka yöt ja päivät paloi suurena, punakeltaisena lieskana, palveltiin jumalallisella kunnioituksella. Temppeliä ympäröi kultakin neljältä sivulta matala, yhtenäinen, temppelipihan muodostama rakennus; ja keskellä tätä pihaa on itse temppeli. Huoneet ovat sisältä rapatut ja varustetut seinään kiinnitetyillä kivipenkeillä. Jokaisen huoneen sisimmässä osassa on pieni, erityinen kamari, jonka lattiassa on alttarinmuotoinen ylönnys. Tähänkin johdettiin kaasua, joka sytytettynä valaisi muuten pimeätä huonetta ja tätä palveltiin määrättyinä vuorokauden hetkinä. Temppelipihan yhdeltä puolelta johtaa iso portti ulos arolle. Tämän portin päällä kohoaa hammaspykäinen torni, jossa on huone, arvattavasti vahtia varten. Muurin ulkokyljessä on portin yli piirrettynä intiankielinen kirjoitus intialaisilla kirjaimilla. Tässä muun muassa ilmoitetaan temppelin olevan 150 v. vanhan. Tämä kaikki on erittäin hyvin säilynyt. Lienee aikoinaan ollut soma näky, kun ylimmäinen pappi yöllisen jumalanpalveluksen aikana astui tämän pienen temppelin rappusille ja taikatulen valossa puhui ympärillä seisoville, hartaasti kuunteleville tulenpalvelijoille.
Heti Surakanin ulkopuolella palaa vieläkin arolla ikuisia tulia. Kaasuja tunkee täällä niin suuressa määrin maan sisustasta, että jos sauvalla pistää reiän maahan ja pitää palavan tulitikun sen kohdalla, niin kaasu syttyy ja palaa, kunnes reikä tukitaan, tahi tuuli sen sammuttaa. Näitten ikuisesti palavien tulien ympärille, joita on noin 30 tahi 40, ovat tattarilaiset rakentaneet kivimuureja, joissa he polttavat kalkkia. Kuumuus on niin suuri, että monet kivistä ovat valkoisen hehkuvia. Nämät suuret liehuvat, kovien tuulenpuuskien repimät liekit, luovat öiseen aikaan arolle kummallisen, Bakuun asti näkyvän valon.
Surakanissa on myös iso, raa'an naftan tislauslaitos. Tämän omistaja, herra Kokerov, käyttää näitä tulia höyry- ja tislauskoneitten liikuntovoimaksi, tosiaankin halpaa ja helposti hoidettua polttoainetta! Tehtaan pihaakin valaistaan täten sytytetyllä kaasulla, jota johdetaan korkeisiin, onttoihin kivipyramiideihin. Ikuiset tulet ovat siis saaneet ihan toisen tehtävän, kuin mikä niillä oli tulenpalvelijoitten aikana. Tämän omituisen lahon viimeiset jäsenet, n.s. kebrit, ovat vetäytyneet uskonheimolaistensa luo Bombaihin.
Eräs toinen ilmiö, joka on sangen tavallinen niemimaalla ja joka ehkä on likeisessä yhteydessä voimakkaan kaasuvirtauksen kanssa, on liejutulivuoret. Dosentti H. Sjögren on laskenut 30 terävästi esiinpistävää tulivuorikeilaa Kaspian tulivuoriseudussa. Vähemmän arvoisia tulivuoria taas on paljon enemmän. Viime aikoina useimmin toimessa olleet tulivuoret ovat ennenmainitun Alijatin rautatieaseman lähellä, aivan meren rannalla, jossa dos. Sjögren on niitä tarkannut. ja kertoellut monta niiden purkausta.[2]
Niemimaalla löytyvistä tulivuorista mainitsen ainoastaan sen, joka on 12 virstaa Balakanista länteen, juuri tattarilaiskylän Binagadin vieressä. Tämä, jonka venäläinen nimi on "Grjäsni vulkan", on säännöllisesti muodostunut 160 m korkea keila.
Purkautuessa nousee ja laskee lieju tulivuoren suussa ikäänkuin ulos- ja sisäänhengittäessä, jolloin pinnalle muodostuu suuria, kaasun täyttämiä kuplia. Minuutissa voi syntyä pari kuplaa, ja näitten haljetessa roiskuu lieju laajalti ympäri; eräässä Grjäsni vulkanin purkauksessa viskautui liejua parin virstan päähän tulivuoren aukosta. Koko vuorikeilaa ympäröi harmaansininen savikerros, joka on juossut ja hyytynyt pitkin vuoren rinnettä. Savi on sitkeätä, mutta sen kuivettua, syntyy siihen usein syviä rakoja. Näitä opin tuntemaan ratsastaessani ylös Grjäsni vulkanille; hevosen jalka vajosi useat kerrat salaisiin rakoihin ja tämä teki nousun erittäin vaaralliseksi.
Liejutulivuorten purkausta seuraa usein tuli-ilmiöitä, mustaa naftaa sekä ukkosenkaltaisia jyräyksiä sisästä ja täräyksiä tulivuoren seinämissä.
Naftateollisuudesta.
Apsheron niemimaalla on siis mitä viehättävimpiä luonnon voimia vaikuttamassa ja harvoissa maan paikoissa löytynee näin ahtaissa rajoissa niin monta merkillistä ilmiötä kuin täällä. Niin, täällä on niin paljon ja niin omituista huomattavaa, että geoloogilla on täysi työ monena vuonna, ennenkuin hän oppii kaikkea tuntemaan. Mutta eivätpä ainoastaan nuo ikuiset tulet tahi maan tuliperäinen luonto tahi asfaltinrunsaus niin suuresti kiinnitä nykymaailman huomiota Apsheroniin; paljon enemmän on siihen syynä tuo suuri naftarikkaus, joka viruu sen sisäisissä, maanalaisissa osissa. Vuosituhansia on tiedetty täällä naftaa löytyvän, sillä seutu on rikas luonnollisista naftalähteistä ja pitkiä aikoja sitten on tätä kaivettu, mutta vasta viime aikoina on ymmärretty hyväksensä käyttää niitä suuria rikkauksia, jotka ennen ovat olleet saavuttamattomissa. Moni venäläinen ja tattarilainen oli kauvan purannut naftaa, mutta vasta sitte kun Nobelin veljekset v. 1874 yhtiönsä perustivat, on naftateollisuus kasvanut suuremmoiseksi.
Naftakentät sijaitsevat puoli virstaa Balakanin kylän itäpuolella. 10 neliökilometrin alalla on 870 öljykaivoa,[3] joista kuitenkin ainoastaan 161 pumputaan, ne muut ovat joko hävitetyt taikka purauksen alaisina. Nobelyhtiön hallussa on 75 kaivoa, joista 42 antaa naftaa. Ameriikkalainen puraus, jota Nobel nykyään yksinomaan käyttää, tapahtuu lyhyesti seuraavalla tavalla. Noin 18 metriä korkea, tornimainen puukehys rakennetaan ensin sille paikalle, josta aiotaan naftaa hakea. Tämän n.s. puraustornin huippuun on kiinnitetty iso rautainen väkipyörä, tässä kulkee köysi, jonka toinen pää on kiedottu puupyörään puraustornin lattialla. Pyörä pannaan liikkeelle höyrykoneen avulla, joka on eräässä vajassa, ja se taas on puraustornin yhteydessä. Tulen vaaran välttämiseksi on konehuone noin 50 tai 60 askeleen päässä puraustornista, ja höyry vaikuttaa koneeseen torvijohtoa myöden. Höyryn vaikutuksesta kiertää iso pyörä ja väkipyörässä juokseva köysi liikkuu ylös tahi alas. Köyden toiseen päähän on kaikellaisia työkaluja kiinnitetty, sen mukaan kuin niitä puratessa tarvitaan, esim. soikea rautalieriö, joka nostaa puratessa irtaantunutta savea, santaa ja kiviä. Puraus toimitetaan suureen, vaakasuoraan puuhun kiinnitetyllä taltalla, joka voimapyörän avulla pannaan ylös ja alas liikkumaan. Tällä tavalla talttakin vähitellen tunkee maan sisälle. Sitä myöden kuin se tunkee alaspäin, täytyy sitä vääntää ympäri ja puun ja taltan välistä köyttä täytyy jatkaa. Tämän toimittaa yksi tahi kaksi tattarilaista. Taltan alinomaisista iskuista syntyy ihan ympyriäinen ja pystysuora reikä maahan. Reikä varustetaan rautatorvilla, jotka ovat noin 45 senttiä läpimitaten; nämät vaipuvat, osaksi omasta painostaan, osaksi väkivivun vaikutuksesta siihen kohtaan, missä taltta työskentelee. Pian kuitenkin torvet istuvat kiinni maan painon vaikutuksesta sivulta päin ja silloin täytyy sovittaa näiden sisälle uusia torvia, joiden läpimitta on vaan 37 senttiä, sekä käyttää pienempää talttaa. Kun tämä toinen torvijakso pysähtyy, upotetaan kolmas vielä hienompi. Tämmöisiä torvijaksoja on 6, joista viimeisen läpimitta on 15 senttiä. Vaikka yöt, päivät purataan, kuluu kuitenkin vuosikausia ennenkuin päästään siihen syvyyteen, missä naftaa on. Joskus löydetään naftaa vasta kolmanneksen- tai puolen vuoden purauksen päästä, usein vasta parin vuoden perästä. Syvin purausreikä koko Kaukaasiassa kuuluu Nobelille ja on Zikh nimisen tattarilaiskylän vieressä. Kun ei siinä 500 metrin syvyydessä löydetty naftan merkkiäkään, katsottiin olevan viisainta laata puraamasta, koska jo oli turhaan maahan kaivettu kokonainen pääoma. On toisia purausreikiä, jotka ovat ainoastaan 80 à 90 m. syviä ja niistä saadaan kuitenkin naftaa.
Kun vihdoinkin on löydetty naftaa, käytetään taas väkipyörässä juoksevaa köyttä, jonka päähän nyt on kiinnitetty "shalonka", eli soikea rautalieriö. Shalonka hinataan alas naftaan, jossa se täyttyy, nostetaan taas ylös ja tyhjennetään. Tällä tavoin voidaan 24 tunnissa pumputa 6,000 puutaa (1 puuta = 16,38 k.). Tällä tavoin saatu nafta johdetaan kanavia myöten suuriin "ambareihin", eli kaivettuihin kuoppiin, joista se sittemmin pumputaan suuriin säiliöihin. Neljään tämmöiseen säiliöön Balakanissa mahtuu 100,000 puutaa jokaiseen, erääseen toiseen mahtuu 300,000 puutaa; ne ovat kaikki Nobelin omia. Salakanista johtaa Mustan kaupungin tislauslaitoksiin 13 torvijohtoa, joista kaksi on Nobelin. Nämät viimemainitut ovat 15 senttiä läpimitaten ja voivat yhteensä 24 tunnissa viedä 240,000 puutaa raakaa naftaa Mustaan kaupunkiin. Ennenkuin johtotorvia oli, kuljetettiin nafta nahkasäkeissä rattailla (arboilla) Bakuun. Katkeamaton jono nafta-arboja kulki silloin Balakanista merelle asti. Koko naftakentiillä nostetaan vuosittain noin 100 miljoonaa puutaa naftaa. Tästä määrästä tulee noin 20 milj. Nobelin purausreijistä.
Saattaa laskea, että jokainen purausreikä antaa naftaa keskimäärin viisi vuotta. Tällä ajalla tapahtuu kuitenkin usein, että nafta itsestään viskaantuu ulos maasta, muodostaen suihkulähteitä, "fontaaneja". Tämän vaikuttaa ääretön kaasujen paino, mikä syntyy niissä maan sisäisissä suurissa onkaloissa, joissa naftan luullaan olevan. Geoloogit eivät vielä ole selvillä naftan synnystä ja naftailmiöistä. Saattaa kuitenkin jotenkin varmasti otaksua, että tämä kallis neste viruu pitkissä käytävien muotoisissa onteloissa, eri syvyyksissä maan sisässä. Löytyypä monta esimerkkiä siitä, että kaksi purausreikää on yhteydessä keskenänsä, niin että toisen antaessa naftaa, toinen kuivuu ja päinvastoin. Tapahtuupa vielä että toistensa läheisistä purausreijistä, toinen antaa 100 m syvyydestä naftaa, kun sitä vastoin toista täytyy purata ehkä 300 m, ennenkuin naftaa löytää. Ennenmainittujen ontelojen olemassa oloa todistaa muun muassa ne äärettömät vieremät, jotka keväällä v. 1886, minun vielä Balakanissa ollessani, tapahtuivat erään puraustornin kohdalla, josta oli suuret määrät naftaa pumputtu. Maahan painetut torvet taipuivat, puraustornien alle muuratut kiviaukot katosivat, ja osa puraustorneja upposi maahan.
Kun kaasut puristavat naftan ylös torvien lävitse, viskaantuu se huumaavalla jyryllä puraustorvista ylös semmoisella voimalla, että tämän ylemmät osat usein menevät pirstaleiksi. Suuria kiviä ja savimöhkäleitä lentää noin 300 metrin korkeuteen ilmaan, jotavastoin itse naftasuihku harvoin nousee 60 m korkeammalle. Nafta, joka hienona vihmana putoilee puraustorvien ympärille, kootaan niin tarkoin kuin suinkin läheisiin "kuoppiin". Suuret määrät joutuvat kuitenkin hukkaan ja tuulien kuljetettaviksi. Jos naftasuihku on runsas ja kauvan kestävä, muodostaa se puraustornin ympärille oikein santa- ja savivallia, joitten poistamiseen kuluu kuukausia. Jotta ylösviskaantunutta naftaa voitaisiin helpommin koota, käytetään, ameriikkalaisissa puraustorneissa n.s. "kalpakkia" s.o. purausreiän suuhun kiinnitettyjä polvitorvia, jotka pakottavat naftasuihkun heittäytymään sivullepäin. Vaikka nämät polvitorvet ovat 5 sentin vahvuisesta valinraudasta, voipi väkevä naftasuihku muutamassa minuutissa ne kokonaan kuluttaa, kun santa ja savi alinomaa hankaa polvitorven taivunta vastaan. Toistakin tapaa käytetään naftasuihkun sivullepäin taivuttamiseksi: sysätään taaja rivi rautatiekiskoja naftasuihkun päälle. Eräänkaltaista laitosta käytetään sulkemaan ja avaamaan naftasuihkua sen mukaan kuin naftaa tarvitaan. Tapahtuu kuitenkin sangen usein, että suihku on niin väkevä, että se rikkoo kaikki tämmöiset esteet ja heittää ne sivulle. Naftan suihkuminen saattaa kestää koko vuoden ja antaa 20,000 puutaa tunnissa. Voimallisimpia naftasuihkuja Balakanissa olivat Nobelin n:o 25 ja n:o 9. Edellinen, joka suihkusi kokonaisen vuoden, lyhyillä väliajoilla, antoi 400,000 puutaa naftaa 24 tunnissa. Jälkimmäinen suihkusi 6 viikkoa, antaen voimallisimmin suihkutessaan puolen miljoonaa puutaa naftaa yhtä lyhyessä ajassa. Edellisessä huomattiin sitäpaitsi erinomaisen väkevä kaasuvirta.
Kun koko Balakani on täynnä naftajärviä ja kanavia, ja kun maa, talot ja puraustornit ovat ihan naftan liottamia, on helposti ymmärrettävissä, että täällä on sangen tulenarkaa, varsinkin lämpymänä vuoden aikana, jolloin ilma on rasittavan kuuma ja helteinen. Tulipalot eivät olekaan Balakanissa harvinaisia. Kesällä on tuskin viikkoakaan, ettei olisi tulipaloa. Nämät ovat useinmitten ajattelemattomuuden tai varomattomuuden seurauksia, mutta usein syntyvät ne myös räjähdyksistä tahi konehuoneiden kipinöistä. Niinkuin sanottu, purataan ja pumputaan useimmat purausreiät höyryn avulla. Poikkeuksena tästä ovat tattarilaisten purausreijät. Niitä tehdään käsi- tahi hevosvoimalla. Kun itse olen katsellut valkeanvaaraa Balakanissa, en saata olla lyhyesti kertomatta tätä sekä komeata että kauhistavaa nähtävää. Oltiin helmikuussa v. 1886. Ilta oli hiljainen ja tyyni, kun äkkiä alkoi kuulua kamalia huutoja: "pashar" ja "jango", edellinen venäläisten, jälkimmäinen tattarilaisten huulilta. Nämät molemmat sanat merkitsevät tulipaloa ja herättävät aina Balakanissa kauhua ja säikähdystä. Kiirehditään ulos, sillä aavistetaan jotain tavatonta tapahtuvan. Ulkona kohtaa silmiämme häikäsevä tulimeri. Koko aro on monen virstan alalla taikamaisessa, valahtavassa valossa. Läheiset ja etäiset puraustornit näyttävät vaaleata taustaa vastaan ikäänkuin yökummituksilta. Kaikki ne, jotka omistavat naftamaata ja puraustornia, kiirehtivät ensiksi tulenpaikalle, ei niin paljon estääksensä tulta, vaan enemmän suojellaksensa omaisuuttaan. Toiset kiirehtivät sinne uteliaisuudesta. Mitä lähemmäksi tulipaloa tullaan, sitä selvemmin voi eroittaa noita tavattomia, valkoisia liekkiä, jotka oikullisina kiertelevät ylös ilmaan, levittäen savupilviä ylitsensä. Palopaikalle tultuamme huomattiin suuren, 100,000 puutaa sisältävän naftajärven sekä puraustornin olevan ilmiliekissä. Tuli oli päässyt valloilleen seuraavalla tavalla. Palavassa puraustornissa oli samana päivänä ollut väkevä suihkuvirta, jotta tornin lattia ja seinät olivat ihan naftalla valetut, mutta tästä huolimatta oli armeenialainen työmies mennyt kello yhdeksän illalla sinne sisälle lyhtyineen, noutamaan joitakuita työkaluja. Tultuaan puraustorniin, oli hän pudottanut lyhtynsä, sillä seurauksella, että rakennus silmäräpäyksessä oli liekissä. Itse oli hän paennut. Sillä välin kun turhaan koetettiin sammuttaa palavaa puraustornia, vei tuuli kipinöitä ja hehkuvia lastuja ihan vieressä olevaan naftajärveen, joka myös heti syttyi.[4]
Pian kukistuivat puraustornin hiiltyneet seinät, mutta purausreiästä nousi vielä kaasuja, jotka paloivat tavattomina liekkeinä. Kun monasti oli koetettu sammuttaa näitä heittämällä kosteita turkkeja reiän suulle, onnistui se vihdoinkin siten, että 20 tattarilaista asettui purausreiän ympäri, jokaisella käsissänsä lapiollinen kosteata multaa jolla he annetun merkin mukaan tukkivat reiän. Mutta naurettavaa olisi ollut koettaa sammuttaa nafta-ambaria. Nafta kiehui huumaavalla kohinalla ja maa oli yltympäri ihan kuumeentunut. Nobelin palokunta, joka tämmöisissä onnettomuustilaisuuksissa tavallisesti on ensimmäisenä paikalla, oli nytkin saapunut, mutta kun he huomasivat, että oli mahdotonta sammuttaa palavaa naftamerta muutamilla vesisuihkuilla, jotka muuttuivat höyryksi, ennenkuin ne edes ehtivät ambariin, oli käsketty pysymään alallaan. Täytyi antaa palaa, kunnes tuli vähitellen sammui. Jos tämmöistä tulipaloa saa rajoitetuksi vähempään alaan, tapahtuu se enemmän sattumuksesta, kuin läsnäolevien huomaavaisuudesta ja toimenpiteistä.
Puraustorni ja ambari oli erään venäläisen, herra Palashovskin oma, jolle tuli 10,000 ruplan vahinko. Satatuhatta puutaa naftaa oli 4:ssä tunnissa palanut ja sitäpaitsi oli yksi puraustorni menetetty. Sitten kuin joka naftatippa oli haihtunut, kiehui jälellä oleva vesi vielä ambarin pohjalla ja läpinäkymätön pimeys peitti taas aron.
Tuskin virstan päässä Bakusta itään näkee matkustavainen suuren ryhmän mustia huoneustoja sekä korkeita tehtaan savutorvia. Näitten yli leijailee aina raskas, pikimusta savupilvi. Tämä taloryhmä on "Musta kaupunki", ja savu, joka sen yli leijailee, tulee täällä olevista, lukemattomista tislauslaitoksista, joissa raaka nafta valmistetaan. Täällä on pitkä rivi tavattoman suuria tislauspannuja, joissa nafta kuumennetaan, saatetaan kaasunmuotoiseksi, tiivistetään taas jättiläissuuruisissa jäähdytystorvissa, jotka ovat kiemuraisina vedellä täytetyissä puu-ammeissa. Tislauksessa eroittuu toinen toisensa perästä: bentsiiniä, gasoliiniä, kerosiinia, solariöljyjä, voi-öljyjä ja loput — venäjäksi "astadka" — käytetään höyrypannuissa polttoaineeksi. Sadasta osasta raakaa naftaa saadaan 25 osaa puhdasta kerosiinia. Bakusta viedään vuosittain noin 25 miljoonaa puutaa kerosiinia.
Naftan kuljettamista varten on Nobelilla 12 Motalassa rakennettua höyrylaivaa, joilla useimmilla on itämaalaiset nimet niink. Soroaster, Braama, Mooses j.n.e. Muutamia vuosia sitten paloi satamassa höyrylaiva "Nordenskiöld", jolloin usea tattarilainenkin menetti henkensä. Näitten laivojen rungot käytetään suuremmaksi osaksi öljysäilyttiminä. Jokaiseen laivaan mahtuu 45,000 puutaa. Ne vievät öljyn Astrakaniin, josta se kuljetetaan matalassa käyvillä aluksilla Zaritsyn'iin. Täältä se viedään rautatiellä erityisissä, sitä tarkoitusta varten rakennetuissa öljyvaunuissa, Venäjän valtakunnan kaikkiin osiin.
Se, joka kerran on nähnyt Nobelin naftalaitoksen Balakanissa ja Mustassa kaupungissa, ei voi muuta kuin ihmetellä sitä tarmoa ja tahdonlujuutta, jota on osoitettu näitten perustamisessa. Tämä työ olisi oikeastaan suuremmoista jo sivistyneessäkin maassa, jossa kaikki nykyajan teollisuuden apuneuvot ovat helposti käytettävissä, mutta mitä on sanottava tämmöisestä yrityksestä kaukaisessa maan-osassa, johon kaikki koneet on kuljetettava satoja penikulmia ja jossa raaka ja sivistymätön kansa tietämättömyydessään ja kateudessaan koettaa mitättömiksi tehdä ja ehkäistä kaikki hankkeet. Tämän teollisuuden perustajat ovat ruotsalaiset veljeksetRoopertti ja Ludvig Nobel. Kun ensinmainittu eli vanhempi veli kerran oli matkalla Bakuun, johtui hänelle mieleen se onnellinen ajatus, että täällä epäilemättä löytynee tyhjentymättömiä aarteita kätkössä maan sisässä, ja näin hänestä tuli tämän toimen varsinainen alkuunpanija, mutta Ludvig Nobelin voimakkaassa ja viisaassa johdossa tämä yritys yhä kasvoi, laajeten niin jättiläismäiseksi, kuin se nyt on. V. 1874, kun tämä yritys pantiin alkuun ja sitä lähinnä seuraavina vuosina, saatiin taistella uskomattomia vaikeuksia vastaan. Murhat, murhapoltot ja varkaudet olivat tavallisia, ja sekä tattarilaiset, että venäläiset ja armeenialaiset koettivat kaikin tavoin vahingoittaa näitä uusia laitoksia ja niitten omistajia. He kaivoivat maan alaisia kanavia näitten nafta-ambareista, tyhjentääkseen ja varastaakseen naftaa niistä. He raastivat ylös pitkät mitat niitä torvijohtoja, jotka vievät naftan Balakanista "Mustaan kaupunkiin", mutta pelästymättä tästä, enensi Nobel vaan ponnistuksiaan. Hän asetti aseellisia "karaolshik'eja", eli yövartioita tehtaisiinsa ja hänen onnistui näin suojella niitä. Näillä varokeinoilla voitti "Öljykuningas", joksi häntä täällä yleisesti nimitetään, pian vastustajansa. Yritys kasvoi vuosi vuodelta, uusia puraustorneja rakennettiin, tehtaat laajennettiin, konepaja ja naftasäiliöitä perustettiin sekä Balakanissa että "Mustassa kaupungissa", insinööri- ja työväenasuntoja, klubihuoneustoja, piirustuskonttooreja, laivatelakoita, siltoja, rautatievaunuja ja laivoja rakennettiin ja näin on vähäisestä alusta maamiestemme tarmokkaisuudella Bakussa paisunut eräs maailman suurimpia teollisuuslaitoksia.
Tattarilaisista.
Varmuudella ei osata määrätä aikaa, jolloin turkkilaiset ensiksi ilmestyivät Kaukaasiaan, mutta sangen luultavaa on, jo ennen Kristuksen syntymää, yksityisiä joukkoja eli heimoja oli tunkeunut maan pohjoisosaan. Näitä joukkoja, jotka tulivat Kaspian meren luoteenpuolisilta aroilta ja Volgan rannikolta, tarkoittavat epäilemättä niissä vanhoissa persialaisissa sankaritaruissa, joissa turaanilaisia aina esitetään persialaisten vaarallisimpina vihollisina. Väestön suhteista uudempina aikoina on sitä vastoin paljon luotettavampia lähteitä ja muistotietoja ja ne tattarilaiset, jotka nyt asustavat Transkaukaasiassa, ovat epäilemättä tulleet Aderbeidshanista ja Kaspian meren itärannalta. Aina Seldshukkien ilmestymisestä edellisen vuosisadan loppuun asti, ovat ne vähin erin tulleet maahan, ensin jatkaneet nomaadielämäänsä, mutta sitten vähitellen asettuneet paikoilleen, muodostaneet pikku kyliä ja yhteiskuntia.[5] Päättäen niistä monista linnanraunioista, joita löytää tattarilaiskylissä, ovat ne keskenänsä taistelleet monta tulista ottelua, mutta sitten kuin venäläiset meidän vuosisatamme alkukymmeninä valloittivat transkaukaasialaiset maakunnat, ovat ne rauhoittuneet, ja taistelut ovat loppuneet.
Tattarilaiset asuvat itäisessä Transkaukaasiassa, alueella, jonka rajana pohjoisessa on Kaukasus, lännessä Tiflis ja Erivan, etelässä Aras ja Lenkoran, sekä idässä meri. Sitä paitsi muodostavat ne siellä täällä Kaukaasiassa kansanryhmiä, joista suurimmat ovat Ahaltsik'in, Derbent'in ja Kuban kaupunkien ympäristössä, molemmat Apsheronin pohjoispuolella; Derbent meren lähellä, Kuba sisämaassa. Lukuisimmin niitä kuitenkin on Shemakan, Nuhan (itä Kaukason etelärinteellä) ja Bakun kaupunkien ympäristössä.[6]
Tattarilainen on vartaloltaan pikemmin iso kuin pieni, rakenteltaan on hän roteva ja vahva, kasvojen piirteet ovat löntteröiset, ilme yleensä raakaa ja välinpitämätöntä, löytyy kuitenkin monta, joitten kasvot ovat erittäin jalot ja kauniit. Näin on varsinkin naisten laita, jotka usein ovat hurmaavan kauniit. Heidän kasvonsa ovat soikeat, mantelinmuotoiset silmänsä tummat, hiukset ja silmäkulmat mustat, huulet punaiset ja hipiä vaalea, seurauksena siitä, että he aina ovat hunnutetut. Miehillä on vahva parrankasvu ja hyvin hoidetut viikset, suuret huulet, muodostanut väkevämuotoinen, pitkä ja leveä alaleuka. Samoinkuin persialaiset ajavat tattarilaisetkin koko päälakensa paljaaksi, jättäen vaan korvien lähelle hiussuortuvan, josta syystä ne ovatkin lakki päässä huoneessa. Käsien ja jalkojen sisäpuolet sekä kynnet värjäävät he hennah värillä rusokellertäväksi. He rakastavat koristeita ja helyjä ja pukeuvat mielellänsä kirjaviin vaatteisiin.
Tattarilainen elää enimmäkseen yksiavioisuudessa, sillä harvassa on niitä, joilla on varaa pitää usiampaa kuin yhden vaimon. He asuvat pienissä, matalissa, yhdenkertaisissa, litteäkattoisissa huoneissa, joissa melkein aina on kirjavaksi maalattu veranta pihanpuolella.
Huoneita on tavallisesti kolme, joista naisten huoneeseen vieras ei koskaan saa astua. Niissä ei ole huonekaluja, mutta lattioita peittää pehmeät matot, ja yötä vietetään patjalla, joka päiväksi kääritään kokoon tyynyineen, peittoineen ja pistetään suuriin komeroihin. Kalleuksia, niinkuin hopea-astioita ja koristeita, säilytetään muissa pienemmissä, lukolla suljettavissa komeroissa. Näitten seinään kiinnitettyjen kaappien yläpuolella käy koko huoneen ympäri hylly, johon posliineja, laseja, samovaari (teekeittiö) y.m. asetetaan.
Tattarilaiset ovat kohteliasta väkeä; sille, joka käy heitä katsomassa, vaikka kuinka pienen ajan, tarjoovat he aina teetä, hedelmiä ja tupakkaa. Retkeillessäni Apsheron niemimaalla, ei minun koskaan tarvinnut ottaa mukaani evästä, sillä tattarilais-kylässä sain aina mitä minä tarvitsin. Sitä vastoin välttää tattarilainen aina visusti juomasta samasta lasista, tahi syömästä samasta vadista kuin kristitty. Siksipä, kun söin heidän kanssansa, oli meillä aina kummallakin eri pöytäkalustomme. Niin vierasvaraiset ja kohteliaat kuin tattarilaiset ovatkin ystävillensä, niin julmat ja verenhimoiset ovat he vihollisilleen. Mitätönkin pikkuasia saattaa olla syynä leppymättömään vihaan; jos vieras tattarilainen puhuttelee naitua vaimoa, on tämä hengenvaarallinen loukkaus hänen miestänsä kohtaan, ja tälle riittävä syy väijymään toisen henkeä. Balakanissa ei ole harvinaista, että, kun naftaa jostakin suihkusta on vihmonut tahi juossut vieraalle alueelle, niin tästä syntyy verisimpiä tappeluja, jotka useimmiten päättyvät ihmishengen hukalla. Pimeän tultua karataan usein yksinäisten vaeltajien kimppuun, olkootpa sitte venäläisiä, armeenialaisia, tahi johonkin muuhun kansallisuuteen kuuluvia, ja heidät tapetaan ja ryöstetään. Tällöin käytetään aina kinsaalia, jonka lappeessa on kaksi syvää juovaa, jotta veri helpommin syöksyisi ulos. Murhaaja ei tähtää sydämmeen, vaan pistää kinsaalin rintalastan alle, jossa se äkkiä väännetään ympäri.
Tattarilaisten elinkeinona on osittain kauppa, osittain karjanhoito ja maanviljelys. Heidän kauppiaansa, jotka ovat viekkaita ja viisaita, tuottavat tavaroita Venäjältä ja vievät sinne persialaisia mattoja ja käsitöitä, sekä hedelmiä. Maalaiskansan parhaimpana tulolähteenä ja tärkeimpänä ravintona on rasvahäntäinen lammas, jota elätetään suurissa laumoissa. Paljon käytetään myös kalkkunoita, kanoja ja hanhia. Kyläasukkaitten pääelinkeino on maanviljelys ja puutarhanhoito, jonka tärkeimpinä tuotteina ovat viinirypäleet ja vesimeluunit.
Vaikka olisikin houkuttelevaa kertoa kaikista niistä tattarilaisista tavoista, joita minä pitkänä olo-aikanani heidän luonansa opin tuntemaan, täytyy minun kuitenkin luopua siitä, kosk'en muussa tapauksessa pysyisi tämän teoksen rajoissa. Mutta erään kohdan tattarilaisten elämästä tahdon kuitenkin näytteeksi esittää, ja kiitollisena aineena pidän minä silloin heidän kosimisensa ja häittensä kertomisen.
Kun nuori tattarilainen rakastuu johonkin tyttöön, ei hän itse kosi, vaan jättää tämän tehtävän äidilleen. Tämä menee tytön vanhempien luokse kysymään, suostuvatko he naimiskauppaan. Jos he suostuvat, annetaan tytölle kultasormus ja kaulahuivi. Tavan mukaan vedetään huivi sormuksen lävitse ja solmitaan kiinni merkiksi, että liitto on päätetty. Tästä hetkestä on tyttö morsian, mutta sulhanen ei saa nähdä häntä vilahdukseltakaan, ennenkuin hääpäivänä. Viikko tämän ensimmäisen sopimuksen jälestä pitävät pojan vanhemmat pidot, joissa kaikki heidän sukulaisensa ovat läsnä. Heitä kestitetään teellä, makeisilla "shislikillä" (joka on hiiloksella paistettu lampaanliha), "plaffilla" (riisiryyni ruokaa) y.m. Pidot loppuvat varhain, että vieraat ehtivät mennä tytön kotiin, jossa myös samana iltana on vieraita. Sulhanen ei kuitenkaan saa täällä olla mukana. Vieraitten kokoonnuttua kysytään tytön isältä, tahtooko hän antaa tyttärensä kosijalle. Kun hän tähän on antanut myöntävän vastauksen, annetaan tytölle toinen kultasormus, joten liitto nyt pidetään täydellisesti vahvistettuna. Sitte lähdetään pois. Vieraat jakavat makeisten jäännökset keskenänsä ja vievät ne kotiinsa, jossa kaikkien perheenjäsenten, tavan mukaan, tulee niitä maistaa.
Kaikkina juhlapäivinä, joita on kosimisen ja häitten välillä, tulee sulhasen antaa morsiamelleen joko uuden puvun, tahi koristeen. Kaksi kuukautta häitten edellä ostaa sulhanen kankaita, vaatteita, posliineja ja talouskaluja uuteen kotiin. Kaikki pojan perheessä tutut naiset tulevat sitte neulomaan ostetuista kankaista vaatteita. Kun kaikki, jota tytölle lahjoitetaan, on valmista, lähettää sulho kokeneen vanhan vaimon tytön luoksi viemään peilin lahjaksi. Häntä seuraa koko jono pieniä lapsia, päällään kantaen tarjottimia, joissa on kaikki morsiamelle lahjoitettavat vaatteet ja koristeet. Matkalla soitetaan ja lauletaan ja seuran saapuessa juoksee tyttö ulos, ottamaan heitä vastaan, huutaen "hohgellsun" (terve tuloa!) Kaikki käsketään huoneeseen ja nyt tanssitaan ja lauletaan hetkinen. Sitte viedään vanha vaimo kunniasijalle ja ne muut asettuvat hänen ympärilleen. Hän ottaa nyt esille hyvin käärityn peilin, joka paljastetaan ja näytetään tytölle. Kun sitä on tarkoin katseltu, pannaan se pois ja nyt tuodaan yksi tarjottimista esille. Tässä on nyt esim. kankaita ja vaatteita, joita kaikki järjestänsä nostavat ja katselevat. Jokaista uutta esinettä näyteltäessä huutavat läsnäolevat naiset kaikki yht'aikaa: "Allah mebarek ejlasun", s.o. Jumala antakoon sinulle siunauksensa. Sitte tuodaan esille uusi tarjotin, jossa on esim. koristeita niinkuin korvarenkaita, rannerenkaita, kaulanauha y.m. Viimeisellä tarjottimella on jo makeisia. Nämät asetetaan teevadeille ja tarjotaan läsnoleville. Lopuksi vielä kerran tanssitaan ja soitetaan.
Kun sulhasen mielestä on aika pitää häitä, ei sovi hänen itse sitä ilmoittaa isälleen, sillä sen katsotaan tuottavan onnettomuutta, vaan hän puhuu jollekin sisaruksistansa, tai hyvälle ystävälle, joka sitte esittää hänen pyyntönsä isälle. Kun hääpäivä on määrätty, menevät tytön setä ja pojan eno mollan eli papin luo. On tapana, että poika siinä tilaisuudessa lahjoittaa tytölle kultarahoista tehtyjä koristeita ja pappi kysyy sentähden, montako tämmöistä rahaa tahdotaan kustantaa. Vastataan esim. 20, joka merkitään isolle paperille. Sitte kysyy pappi, tahtovatko nämät molemmat nuoret toden perästä ottaa toisensa, ja kun myönnetään asian niin olevan, merkitään näitten sekä vanhempien nimet samalle paperille. Kaikki mitä tyttö saa myötäjäisiksi, niinkuin lamppu, kello, matot, samovaari, posliinit y.m. merkitään listalle.
Häitten edellisenä päivänä kirjoitetaan yljän kodissa kaikkien niitten nimet, jotka häihin käsketään ja molla toimittaa kutsumuksen. Häät kestävät kolme päivää. Ensimmäisenä iltana on yljällä pidot, mutta vaan omille ystävilleen ja tutuilleen. Toisena iltana kutsuu hän vaan oppineita ja kokeneita miehiä, joita runsaasti kestitään, ja saavat kukin rahalahjan pois mennessään. Tytön kodissa on myös ensi iltana tanssipidot, mutta ainoastaan naisille. Toisena iltana menee hän ystävättäriensä seuraamana saunaan. Kylvettäessä soitetaan ja lauletaan koko ajan ulkopuolella. Morsiamen kodissa on yksi huoneista akuttimella jaettu kahtia. Tämän taakse astuu tyttö yhden tai kahden läheisimmän ystävättärensä kanssa. Toisella puolella istuvat kaikki muut naiset soittaen ja laulaen hänelle. Kun soitto on loppunut, nostetaan akuttimet ylös ja tyttö astuu heidän joukkoonsa. Ensiksi he tervehtivät häntä, sitten värjäävät he hänen jalkansa ja kätensä hennahvärillä. (Hennah on voimakasta, rusokellertävää väriainetta, joka sekä tattarilaisilla, että persialaisilla on erittäin tärkeänarvoista. Usein värjäävät he hevosiansa ja aasejansa ihan keltaisiksi. Niinpä ovat shahin valkoisten hevosten hännät melkein aina värjätyt). Tämän toimittaa sama vanha vaimo, joka toi peilin ja hän saa makson vaivastaan. Kolmantena hääpäivän iltana kokootuvat yljän kotiin kaikki ne naiset, jotka ovat hänen perheensä tuttuja. Hän itse ei silloin saa olla kotona, vaan menee sen sijaan saunaan, läheisimpien ystäviensä kanssa. Kun hän on kylpenyt, vaatettaa molla hänet uusiin, puhtaisiin vaatteisiin. Hänen kylpiessään ovat ystävänsä soittaneet ja puhaltaneet huilua ulkopuolella ja molla lukenut pitkät rukoukset koraanista. Näitten menojen jälkeen lähdetään yljän kotiin. Tänne kokoontuu taas 30 tai 40 kokenutta ja viisasta miestä, joista yksi kello 12 yöllä menee noutamaan morsianta. Tultuansa tämän kotiin, kiittää hän tytön vanhempia ja sitte lähdetään vanhan peilivaimon ja soittajien sekä soihdunkantajien seuraamina äskennaitujen asuntoon. Tulevassa makuuhuoneessa riippuu kaihdin ja sen takana seisoo morsian huntu kasvoilla yljän toimittaessa rukousta. Kun hän on lopettanut, käskee vanha vaimo hänet nostamaan kaihdinta. Hän tekee niin, astuu morsiamen luokse, ottaa häntä kädestä ja lausuu hänet tervetulleeksi. Kaiken tämän kestäessä peittää huntu morsiamen kasvoja, eikä hän vastaa sanaakaan. Ylkä antaa hänelle lahjan, mutta hän on yhä vaiti. Ylkä antaa hänelle muutamia kultarahoja ja sormuksen. Silloin hän vastaa, ja nyt ylkä saa ottaa pois hunnun ja nähdä hänen kasvonsa, joita hän ei ole nähnyt siitä asti kuin hän kosi häntä.