Tämä on sanasta sanaan tehty käännös tattarilaisesta hääkertomuksesta, jonka sain eräältä Balakanin tattarilaiselta. Hän oli siinä itse ollut ylkänä. Vaikka tämä kertomus on pidettävä tattarilaishäitten mallina, niin on itsestään ymmärrettävä, että häät saattavat olla paljon yksinkertaisemmat, tai myös vielä juhlallisemmatkin, riippuen varallisuudesta, asuinpaikasta ja perheoloista.
Tattarilaiset hautajaiset vietetään seuraavalla tavalla: Kun sairas tuntee kuoleman lähestyvän, kutsuu hän mollan luoksensa. Tälle hän sanelee testamenttinsa. Sitte lukee molla koraanista rukouksia kuolevaiselle, kunnes hän on viimeisen henkäyksensä vetänyt. Ruumis pestään tarkoin ja kääritään kolmeen valkoiseen liinaan. Otsaan kiedotaan myös side. Kädet ovat suorina pitkin ruumista.
Samana päivänä kutsutaan kuolleen kaikki sukulaiset, joille tarjotaan teetä ja makeisia, mollan yhä koraania lukiessa. Sitte viedään ruumis hautausmaalle, jossa se lasketaan lähes metrin syvyiseen hautaan, jonka seinät ovat muuratut, mutta lattia on sotkettua maata. Kasvot ovat paljaat ja Mekkaan päin käännetyt. Kuolleen miessukulaiset ja ystävät tulevat haudalle, onpa jokunen hunnutettu nainenkin läsnä, vaikka kauvempana. Kun hautaustoimitus ja rukoukset ovat päätetyt, pannaan haudan suulle suuri litteä kivi, jonka lyhyeen sivuun on neliönmuotoinen syvennys hakattu, ja siihen sovitetaan pystysuora hautakivi. Korkokirjaimilla ilmoitetaan tässä kuolleen nimi, ikä, ammatti ja kuolinpäivä. Alimmaisena on koraanista värssy, jossa puhutaan maallisen elämän katoavaisuudesta ja taivaallisen elämän kirkkaudesta. Kun hautajaisista on viikko kulunut, kokoontuvat sukulaiset taas pitoihin kuolleen kotiin ja 40 päivää tämän jälestä päätetään hautajaisjuhlallisuudet vielä lopullisilla pidoilla. Kolmena vuonna tulee kuolleen perheenjäsenten jokaisena juhlapäivänä rukoilla ja itkeä hänen haudallaan. Monet täyttävät tämän velvollisuuden, monet sen laiminlyövät, eivätkä enää vuoden, tai vielä lyhyemmänkään ajan jälestä tule haudalle.
Lopuksi tahdon tähän lyhyeen kansantieteelliseen kuvaelmaan liittää muutaman sanan tattarilaisten kielestä, koska minulla, heidän luonansa oleskellessani, oli tilaisuus jotenkinhyvin siihen tutustua. On itsestään selvää, ettei tässä sovi tehdä selkoa kielen rakennuksista; siis vaan muutama sana sen suhteesta Turkin kieleen.
Kun tattarilaiset ovat turkkilaisia, on heidän kielensäkin turkin kieltä. Mutta etäisyys, erilaiset valtiolliset harrastukset ja eri elämänolot ovat vaikuttaneet, että nämät molemmat kielet vähitellen ovat toisistaan eronneet. Osmannit, jotka vaelsivat kauvemmaksi länteen ja tulivat eurooppalaisten sivistyksen ja politiikin kanssa tekemiseen, ovat sekä tapoihin että kieleen ottaneet yhtä ja toista vierasta ainesta. Heidän kielensä on kehittynyt ja niin sanoakseni hienontunut, kun sitä vastoin köyhempien ja sivistymättömien tattarilaisten kieli on jäänyt ennalleen. Ainoa muutos, mikä siinä on tapahtunut, on se, että siihen on tullut monta venäläistä sanaa, senjälkeen kuin venäläiset valloittivat maan. Venäläisiä nimiä on varsinkin talouskapineilla, aseilla y.m.s., joita venäläiset kaupassa ja seurustelussa ovat tattarilaisille tuoneet.
Nämät molemmat kielet eroavat toisistaan varsinkin siinä, että turkinkieli on paljon kehittyneempi, sanarikkaampi ja säännöllisempi kuin tattarinkieli. Kuitenkin ymmärtää Konstantinopolin turkkilainen ja Apsheron niemen tattarilainen melkein täydellisesti toinen toistaan, sillä poikkeuksella vaan, että tattarilainen saa tutustua moneen uuteen sanaan, jota ei ole hänen kielessään. Sen minäkin tulin huomaamaan Konstantinopolissa, jossa minua hyvin ymmärrettiin ja minä taas ymmärsin pääasiassa sen, mitä puhuttiin, kun taas monet sanat olivat minulle ihan vieraat, kun niitä ei koskaan tattarilaisten kesken käytetty. Mainittakoon tässä muutama lyhyt lause, esimerkiksi näitten molempien kielien yhtäläisyydestä:
Turkin kieltä: ewin byjyk-my — onko talosi suuri?Tattarin kieltä: sennun övun böog-mi?
Turkin kieltä: ewet, efendim, ewim pek byjyk dyr — on, herraai,taloni on sangen suuri.Tattarin kieltä: bäli, mennim, oovim tjoek böög dur.
Turkin kieltä: pederim shehirde dyr — isäni on kaupungissa.Tattarin kieltä: mennim attam shaharda dur.
Kaspian meren yli.
Ennenkuin jätämme ikuisen tulen maan, ohjataksemme komeassa siipilaivassa "Imperator Aleksander III", kulkumme Persian rannikkoa kohti, tulee minun lukijalle esittää nuori tattarilainen, joka on oleva seuralaiseni matkalla Persian erämaitten halki ja joka on poistava vaikeudet uskottoman tieltä uskonkiihkoisten muhamettilaisten joukossa.
Isa Begh Baki Khanov on 25 v. vanha ja ennen hyvin rikkaan maan omistajan poika. Nimi ilmaisee tosin hänen olevan beghin, eli ruhtinaan, mutta Isalla ei ole entisestä loistostaan paljon jälellä, sillä jo monta vuotta sitte pettivät kavalat veijarit hänen isäänsä ja ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa. Isan täytyy sentähden tehdä työtä ja on muutaman vuoden ollut Nobelin palveluksessa, ansaiten 25 ruplaa kuussa. Hän on tukeva, hänellä on suuret, mustat silmät, kotkannenä, hyvin hoidetut, kastanjanruskeat viikset ja lumivalkoiset hampaat. Sen ohessa on hän notkea kuin kissa ja niin taitava ratsastaja, että hän, täyttä vauhtia nelistäen, voi ottaa esineen maasta kadottamatta tasapainoaan. Lopuksi on hän tehnyt toivioretken Meshediin Khorasanissa, ja siis ennenkin ollut tekemisissä persialaisten kanssa, joitten kieltä hän esteettömästi puhuu.
Kaikki nämät hyvät ominaisuudet vaikuttivat sen, että minä empimättä valitsin hänet kumppanikseni, varsinkin kun hän, insinööri Sandgrenin erinomaisesta hyväntahtoisuudesta sai pitää palkkansa Balakanissa, päiväpalkkana matkalla. Hänellä oli itsellään suuret toiveet tästä matkasta ja kävi jo ajatuksissaan pyhillä profeettain haudoilla. Pian saamme kuulla miten nämät hänen toiveensa raukesivat.
Tiistai, 6 p. huhtikuuta, oli meidän lähtöpäivämme. Me olimme huonosti varustetut; meillä ei ollut enemmän tavaraa kuin mitä voimme käsissämme kantaa. Paitsi vaaleanharmaita, kamelinkarvaisia matkavaatteita, oli minulla tattarilaisessa, kaksipohjaisessa matkalaukussani vielä toinen vaatekerta, talvikaapu ja matkapeitto. Isa Beghilla oli päällysvaatteena suuri tattarilaistakki. Aseina hänellä oli hopeahelainen turkkilainen pyssy ja kinsaali sivussa. Minulla oli revolveri nahkalaukussa, jota kannoin olkahihnassa. Samassa laukussa piilyi myös piirustus- ja muistiinpanokirjoja sekä Persian karttoja. Tämä oli koko meidän varustuksemme ja sen puutteellisuutta saimme pian tuntea Elbursin jääkylmissä vuoriseuduissa.
Meidän oli määrä lähteä kello 9 illalla, mutta jo kello 7 alkoi erittäin tuima pohjoismyrsky puhaltamaan, ja sitä seurasi ankarat sadekuurat. Hyvin tietäen miten vaarallista oli lähteä merelle pimeässä ja myrskyssä, oli katteini Danielssonin mielestä parempi odottaa raju-ilman taukoamista. Kaspian meren myrskyt eivät nimittäin ole semmoiset, joihin me olemme tottuneet. Täydellisesti selkeän ja tyvenen päivän perästä saattaa muutamassa silmänräpäyksessä puhjeta rajuin hirmumyrsky.
Äsken niin tyven meri alkaa kovin kuohuella, aallot ovat jyrkkiä vaahtopäitä ja hajaharjaisia. Usein lyhyemmässä kun 15 minutissa tuuli kääntyy pohjoisesta etelään — pohjois- ja etelätuulet ovat tavallisia Kaspian merellä, kun sitävastoin itä- ja länsituulet ovat harvinaisempia eivätkä koskaan ylly erittäin koviksi — ja silloin saa havaita, että aallokko vielä jatkuu toiseen suuntaan vaikka tuuli puhaltaa toisesta. Ne laivurit, jotka tämmöisissä myrskyissä ovat merellä, koettavat niin pian kuin suinkin päästä tuulensuojaan Apsheron niemen tahi jonkun muun maan turviin. Jos he sattuvat olemaan niin kaukana merellä, ettei tämä heille onnistu, täytyy heidän korjata kaikki purjeensa ja olla tuuliajolla, kunnes meri tyyntyy. Myrskyn tauottua näkee usein enemmän tai vähemmän pahoin pideltyjä aluksia tulevan Bakun satamaan, ja haaksirikkoja tapahtuu hyvin usein. Kaspian meri on sentähden tunnettu salakavalaksi ja vaaralliseksi purjehdusvedeksi.
Saimme siis rauhoittua ei ainoastaan koko yöksi vaan koko seuraavaksi päiväksikin ja vasta 8 p. huhtik., aamulla irroitettiin köydet ja Imperator vei meidät ulos satamasta. Välttääksensä erästä karia, joka oli juuri Kap Bailowin edustalla, ohjasi laiva suoraan päin Nargin saarta. Sitten muutettiin suunta, jotta Nargin jäi vasemmalle puolelle. Tuuli oli nyt ihan tyyntynyt, mutta ilma oli kolea sateen jälestä ja vasta aamupäivällä se lämpeni ja selkeni. Bakun valkoiset talot ja Neitsyttornin harmajat muurit katosivat pian taivaanrannalta, kun Imperator viilsi poikki sen lahden, joka on Apsheron niemimaan ja sen etelän puoleisen rannikon välillä. Tässä on rannikkoa pitkin saaristo, jossa on 8 tai 10 pientä kallioluotoa, joitten välistä laiva varovaisesti liukuu. Ainoastaan parilla luodolla on vähän kasvullisuutta huomattavana, yleensä ovat ne paljaita ja autioita. Ulommaiselle luodolle olivat muutamat kalastajat rakentaneet majansa tuulen suojaiseen laaksoon, ja äkkijyrkkien rantojen luona oli muutama alus vielä ankkurissa eilisen myrskyn jälestä.
Jätettyämme saariston, käy vesi ihan toisenväriseksi kuin ennen. Äsken vielä oli se heleän vihreätä ja läpikuultavaa, mutta nyt se on harmaata ja sakeata.
Tämän tekee Kura joki, joka tähän laskee suurimman suvantonsa. Tämä joki, jonka oikea alku on länsi Armeenian ylängöllä, saapi myös paljon vettä Kaukasus vuorelta, juoksee läpi Transkaspian autioita aroja ja saa lähellä laskuansa oikealta lisäksi Aras joen, joka nykyään on rajana Venäjän ja Persian välillä. Saljan kaupungin lähellä jakaantuu joki useampaan haraan, joista useimmat laskevat Kysylagatsh-lahteen, mutta eräs ja suurin niistä laskee tämän lahden pohjoispuolelle. Kura on sangen kalarikas joki ja sen suulla oli koko laivue kalastaja-aluksia ankkurissa. Mutta kun hiekkasärkkä estää laivat joelle pääsemästä, tuodaan kalat niihin pienissä soutoveneissä. Kalakauppa on täällä sangen vilkas ja Saljan on sen suurin varastopaikka.
Imperator Aleksander III on Merkuri-yhtiön suurimpia laivoja. Se on noin 2,5 metriä syvässä kulkeva siipilaiva, ilman talkaa, päästäksensä niin lähelle kuin suinkin noita usein sangen matalia rantoja ja varsinkin Volgan suvantoa. Merkuriyhtiön tehtaat ja telakat ovat Bakussa. Sen laivat, jotka ovat hienosti ja mukavasti sisustetut, hallitsevat yksinomaan Kaspian meren kauppaa. Miehistö on tattarilainen. Imperatorilla oli ainoastaan kaksi ensi luokan matkustajaa, joista toinen, eräs venäläinen professori, oli koko matkan merikipeä. Suuressa etusalongissa asusti joukko persialaisia ja tattarilaisia, edelliset palasivat Bakusta, myytyänsä siellä huivejaan ja mattojaan, jälkimmäiset olivat matkalla Teheraniin, ostamaan uusia tavaroita. Useimmat olivat kauppamiehiä. Abadulla Begh sitävastoin oli persialainen valtiomies, joka oli ollut virallisissa asioissa Istambulissa. Hän oli roteva, kaunis mies, keltaisessa silkkitakissa, hopeavyö uumalla. Ylimenon pitkinä hetkinä lyöttäytyivät muhamettilaiset yhteen, huvittaen itseään noppapelillä ja ajatusleikeillä. Viimemainittua toimitti kaksi henkeä siten, että toinen lausui jonkun vanhan persialaisen runoilijan tekemän värsyn, ja heti tämän lopetettua, tuli toisen lausua toinen värsy, jonka piti alkaa edellisen värsyn viimeisellä äänteellä. Se, joka ensin tarvitsi ajatusaikaa enemmän kuin 15 sekuntia, pidettiin voitettuna. Eräs tämmöinen ajatusleikki kahden persialaisen kauppiaan välillä kesti yli tunnin. Toinen kertaus seurasi taukoamatta toista ja molemmat kilpailijat osoittivat ihmeellisen hyvin tuntevansa Persian kirjallisuutta.
Pari tuntia ennen kuin Lenkoraan saavuimme, sivuutimme pienen, yksinäisen saaren meressä. Tässä oli tattarilainen kalastaja-alus kolme päivää sitten ajautunut matalikolle, ja viime myrsky oli heittänyt sen kauvaksi maalle. Meidän lähestyessä antoivat haaksirikkoiset hätämerkkejä, joihin Imperatorin katteini vastasi kahdella pyssynlaukauksella. Sinne lähetetty vene palasi pian, tuoden kolme tattarilaista, mutta kaksi jäi alukseen, jota he eivät millään ehdoilla jättäneet, heidät täytyi sentähden heittää oman onnensa nojaan.
Lenkora on pieni venäläinen kaupunki, vihreine tai punaisiksi maalattuine taloineen, puutarhojen ja poppelimetsikköjen ympäröimänä. Kaupungin keskellä on kirkko ja tulimajakka. Tuolla takana näkyy Talysh vuoren korkeat, tummat ja metsäiset seinämät lumiharjuineen. Me ankkuroimme vähän matkaa rannikolta ja silmänräpäyksessä ympäröi meitä tusina kömpelöitä, tattarilaisten soutamia veneitä. Näissä oli myös venäläisiä tullivirkamiehiä, asiamiehiä ja kauppiaita. Jätettyämme koko paljon siirtomaantavaroita, lähdimme Lenkorasta, sivuutimme kahden tunnin päästä Astaran, joka on rajapaikkana Persian ja Venäjän välillä ja saavuimme seuraavana aamuna kello 6 Enseliin. Ilma oli selkeä, meri tyyni, ainoastaan vähäisen mainingin röyheltämä, joka oli hyvä asia, sillä tuulisella ilmalla on ihan mahdotonta päästä Enseliin. Siinä tapauksessa jatkaa laiva matkaansa Asterabadiin ja menee sieltä takaisiin Bakuun. Tällä tavalla on moni matkustaja tarvinnut pari viikkoa kulkeaksensa tuon 30 tunnin matkan Bakusta Enseliin.
Meri on tässä jotenkin matalaa ja Imperator ankkuroi sentähden jo parin kaapelinpäässä rannasta. Heti tulla sohisi laineitten yli noin 50 alusta, joitten soutajat huutaen ja meluten kilpaa tunkeusivat Imperatorin rappusille. Tästä syntyi sanomaton rähinä. Siellä, täällä oli oikeita tappeluja, yksi ja toinen kieri mereen, ja moni alus oli kaatua, taistellessaan kunniasta että saisi meitä matkustajaraukkoja kapineinemme haltuunsa. Silmänräpäyksessä olivat soutajat iskeneet kiinni laivaan ja juoksentelivat niinkuin nälkäiset sudet laivan kannella, vaikka miehistö kaikin tavoin koetti heitä pidättää. Katosipa yksi ja toinen myös etusalonkiin, anastaen muitta mutkitta niin paljon kapineita kuin hän sai aluksiin kannetuksi. On sentähden viisainta, ensi sekamelskassa istua tahi seisoa kapineittensa päällä.
Merkuri-yhtiöllä on kuitenkin Enselissä erityinen höyryvene, jolla ensi luokan matkustajat saatetaan maalle. Tässä minä lähdin Imperatorista ja kymmenen minutin päästä olimme niiden tyrskyävien salakarien ohitse, jotka niin suuresti vaikeuttavat pääsöä Murdabin suvantoon. Höyryveneen täytyi laidehtia kapeassa juovassa tyrskyjen välitse, kareja välttääksensä. Persialaiset litteäpohjaiset alukset sitävastoin liukuvat ilman vaikeutta salmen läpi mistä hyvänsä. Kun tullaan salmen suuhun, huomaa oikealla kädellä kahdeksankulmaisen, viisikerroksisen tornin verantoineen. Seinien ulkopuolet on koristettu kirjavilla maalauksilla, esittäen Rustam sankaria taistelemassa velhoja ja metsänhaltijoita vastaan, sekä väkevää Alia voittamassa paholaista, joka makaa verissään, kädet ja jalat poikkihakattuna, ruumis sapelin lävistämänä ja tavattomat haavat päässä, joista veri vielä purskuu. Muut kuvat esittävät shaahia jalopeuranjahdissa. Hän on juuri keihäällänsä lävistänyt hevosen tallaaman jalopeuran sekä halkaisee paraikaa tuimimmassa vauhdissa toisen jalopeuran pään. Seinien sisäpuolia verhoo kipsiin painetut, pienet lasilevyt, muodostaen sateenkaaren värisiä koristeita. Päällimmäisessä huoneessa on mattoja ja kullattuja huonekaluja. Tämä rakennus on shaahin huvilinna ja tässä hän asuu, kun hän Eurooppaan matkustaessaan saa odottaa höyrylaivaa Enselissä. Hän on asunut täällä ainoastaan kaksi kertaa. Rakennusta, joka on ihan rappeentumaisillaan, ympäröi ihana, kukista, appelsiineista ja sitrooneista rikas puutarha.
Heti tämän huvilinnan takana on pieni Enselin kaupunki, jonka sillalle höyryvene laskee meidät maihin. Täällä oli joukko kalastajaveneitä ja kirjava ihmisjoukko liikkui rannalla. Toiset olivat tulleet sinne kantamaan matkustavaisten tavaroita, saadakseen siitä juomarahaa, toiset kerjäämään, mutta suurin osa vaan uteliaisuudesta. Pari persialaista tullimiestä otti heti selkoa meidän tavaroistamme, ja pikaisen tarkastuksen perästä, joka maksoi kaksi krania (Persian hopea raha, noin 1 mk), pääsimme menemään.
Enselion pieni, vilkas kaupunki mataline olkikattorakennuksineen. Se on ikäänkuin Reshtin ja siis myös Teheranin satamakaupunkina. Suuret laivanlastit eurooppalaista tavaraa jätetään tänne, karavaaneilla kuljetettavaksi sisämaahan.
Enselissä vuokrasimme veneen, jonka neljä vahvaa soutajaa pian vei meidät Murdabille. Tällä nimellä, joka merkitsee "kuollut vesi", tarkoitetaan suurta makeaveden suvantoa, jonka kaksi kapeaa maan kielekettä erottaa merestä. Enseli on lännemmällä niemekkeellä. Usea pieni virta laskee suvantoon, ja kun nämät kuljettavat liejua ja puunoksia mukanansa, on luultavaa, että tämä aikaa myöden täyttyy ja katoaa. Vesi onkin sakeata ja korkeintaan parin metrin syvyistä.
Lähestyessämme etelärantaa, lisäsi perämies vauhtia, sauvoen perämelalla, jossa samoinkuin muissa airoissa oli sydämenmuotoinen lapa. Persialaiset soutavat epätasaisesti eivätkä lepää aironvetojen välillä. Heillä ei ole taipumusta merimiestoimeen, jota ei ole ihmettelemistäkään. Rantoja pitkin kasvaa kaihlistoa tuuheana ja rehevänä, muodostaen suorsaparville erinomaisia piilopaikkoja. Ilmassa lenteli variksia ja kalalokkeja. Tiellä kohtaa meitä isokuormaisia kalastajaveneitä, joissa usein on sangen korkeat purjeet. Suurin osa Gilanin maakunnan asukkaista elääkin kalastuksesta, ja siinä suhteessa on Murdab tyhjentymätön aarreaitta. Kala on perin halpaa ja sitä myydään täällä suuret määrät.
Sillä välin lähenemme etelärantaa ja joudumme pienelle kapealle joelle, jonka vesi näyttää olevan ihan liikkumatonta. Tämä on Sefid Rudin[7] läntinen suistamo, jonka rannat kasvavat ihan täynnä kahilistoa ja tuuheita pensaita, joissa lukuisat metsäsiat oleskelevat. Vähän matkaa ylöspäin kapenee joki. Soutajat astuvat silloin maalle ja vetävät venettä mastonhuippuun kiinnitytetyllä köydellä. Vene kiitää vedenpintaa äänettömästi ja hyvää vauhtia; moniaita isoja kaloja on rannoilla mietteisiinsä vaipuneina, ne säikähtävät venettämme ja katoavat veteen. Aamupäiväaurinko on polttava. Molemmin puolin jokea leviää reheviä niittyjä karjalaumoineen.
Kuljettuamme neljä tuntia soutoveneessä, saavuimme kello 1 pieneen Piribasarin kylään, joka on molemmin puolin jokea, uhkean kasvullisuuden peitossa. Rannassa on suuri, mutta vanha ja rappeutunut karavaaniasema tavaramakasiinineen, tulleineen ja teepuotineen. Sen ulkopuolella liikkui noin kolmekymmentä hevosta ja toisen sen verran miehiä. Toisilla hevosilla oli ratsastussatulat, toisille oli kuormitettu raskaita Reshtiin vietäviä tavarakääröjä.
Olimme tuskin päässeet maalle, kun meitä ympäröi joukko persialaisia, jotka vilkkailla eleillä ja suurin sanoin kiittelivät hevostensa hyviä ominaisuuksia. Pikaisesti valitsimme pari pientä, ei suinkaan kaunista, mutta vahvaa ja lihavaa hevosta ja näitten satuloitten taakse kiinnitettiin meidän tattarilaislaukkumme. Mutta ennen lähtöämme kävimme karavaaniasemalla, josta kuitenkaan ei saatu muuta kuin teetä ja leipää, viimemainittu sangen naurettavaa laadultaan. Se on ohutta kuin paperi, tummaa, sitkeätä ja pehmeätä, ja kukin leipä niin iso, että sitä hyvin sopisi käyttää huppuliinana tahi sadetakkina. Persialainen leipä kuuluu olevan vähemmän ravitsevaa, mutta hyvää se on — varsinkin kun on nälkä.
Syötyämme nousimme odottavien hevostemme selkään ja sitte lähdettiin Reshtiin. Tie oli kovin huono ja alkupuolelta täynnä suuria, epätasaisia mukulakiviä, loppupuoli oli paikoittain veden vallassa. Tiessä on syvät, yhtämittaisten muulikaravaanien sotkemat korot; näitä karavaaneja kulkee pitkinä jonoina Piribasarin ja Reshtin välillä. Hevoset kompastuvat alinomaa syviin vesilätäkköihin. Seutu on suoperäinen ja talot ovat kosteuden välttämiseksi rakennetut paaluille. Talvella sataa näet melkein taukoamatta Kaspian meren rantamailla Grilanin ja Masenderandin maakunnissa, ja laajoja maa-aloja on silloin suurimmaksi osaksi veden alla. Talojen seinät ovat erästä kovaa putkea, vahvasti rapatut, ja päällä on tavaton olkikatto.
Pian saavuimme Reshtin pitkille, kapeille kaduille ja menimme suoraan Venäjän kenraalikonsulin Vlassovin taloon, joka on kaupungin laidassa, ihanan puutarhan ja korkeitten kivimuurien ympäröimänä. Konsuli vastaanotti meidät oikein itämaalaisella vieraanvaraisuudella; meidän käytettäväksemme annettiin pari persialaiseen tapaan kalustettua huonetta, ja turkkilainen palvelija sai käskyn näytellä meille Reshtin merkillisyyksiä. Hänen seurassaan menimme ensin basaareihin.
Kadulla kohtaamme joukottain raskaasti kuormitettuja hevosia ja aaseja, joita säälimättömät kuljettajat ajavat. Katujenkulmissa istuu kerjääviä dervishejä kokoonkyyristyneinä. Jo kaukaa latelevat he huimaavaa vauhtia liikuttavimpia rukouksia: "Allah siunatkoon sinua ja antakoon sinulle pitkän iän. Anna minulle vaan yksi shej,[8] ainoastaanyksishej! Ja, Ali. Ja Allah!" Siellä täällä näkee kummallisia moskeita, tiilikattoisine tornineen. Itse rakennus on matala, varustettu ristikkoakkunoilla ja korkealla katolla. Täällä on myös lukuisia kouluja, jotka melkein aina ovat avoimia kadulle päin. Molla[9] istuu siellä keskellä lattiaa, pienten persialaispoikien ympäröimänä. Nämät tulevat toinen toisensa perästä mollan eteen lukeakseen läksynsä, useimmiten värssyjä koraanista. Pitkin seiniä istuvat vanhemmat, edistyneemmät oppilaat kirjoittamassa. Kynä on leikattu kovasta ruokoputkesta, vasemmassa kädessä paperi, jota nojataan päin vasenta polvea. Kirjoittaessa vääntävät he myös paperia, jotta kirjaimille tulisi pyöreä muoto. Kaunis käsiala pidetään suurena taitona ja korkean sivistyksen ilmauksena. Kirjainten tulee olla pyöreitä ja tasaisia, samallaiset ihan samankokoisia, eikä viivan ala- tai yläpuolella saa olla mitään tarpeettomia mutkia.
Tällä välin olemme saapuneet basaareihin. Ajateltakoon joukko kapeita, mutkaisia, labyrinttimaisia katuja, jotka risteilevät joka suunnalle. Jokaisen kadun kummallakin puolella on myymälöitä järjestettyinä siten, että eräällä kadulla on ainoastaan hedelmäkauppiaita, toisella ainoastaan kultaseppiä j.n.e. Huomioamme kiinnittää varsinkin kauniit, taiteellisesti kokoonpannut mosaikkimatot, jotka korkeista hinnoista myydään Kaukaasiaan ja Armeeniaan, sekä runsaat silkkivarastot. Suuri osa Grilanin ja Masenderanin väestöä saa nimittäin elatuksensa silkkiteollisuudesta ja joka vuosi pidetään suuret markkinat Reshtissä, jossa silkkitavarakauppa on suuremmoinen. Näistä hedelmällisistä maakunnista viedään myös vuosittain suuret määrät riisiä ja pumpulia.
Basaarilaitokset ovat persialaisille erittäin tärkeänarvoiset. Ne ovat kaiken liikkeen ja kaupan keskustana. Täällä suunnitellaan teelasin ja kaljanin[10] ääressä kaikki kauppa-asiat ja tehdään tärkeitä sopimuksia, jopa naimisliittojakin. Täällä liikkuu katkeamaton, kirjava ihmisjoukko: araapialaisia kauppiaita pitkissä, valkoisissa silkkitakeissa ja punaisissa lakeissa valkea turpaani ympärillä; persialaisia käsityöläisiä sinisissä mekoissa vyöt uumalla, korkea, musta lakki päässä lörpötteleviä neekereitä ja parrakkaita armeenialaisia. Näitten välissä kulkee naisia, kokonaan käärittyinä keveisiin, tummansinisiin kaapuihin, ainoastaan pienet, sievät jalat vapaina. Jalat ovat pistetyt pieniin, korkeakorkoisiin suipputohveleihin. Kasvoja peittää valkoinen, polviin ulottuva huivi, jossa silmien kohdalla on lävet, mutta kuitenkin niin tiheä, ettei voi saada aavistustakaan tämän omistajan ulkonäöstä. Usein kantavat he pieniä, kirkuvia lapsia. Pysähtyessään johonkin myymälään ostaaksensa kangasta t.m.s. nostavat he huntunsa, paremmin nähdäkseen. Jos silloin on varuillansa, saattaa nähdä hurmaavan kauniit, soikeat, valkoihoiset kasvot, mantelinmuotoiset pikimustat silmät, suuret, nenän yli kiinnikasvaneet kulmakarvat, suoran nenän ja punaiset huulet. Lähemmin tarkastaessa huomaa kuitenkin kulmakarvat olevan mustatut ja posket valkoiseksi maalatut, sillä ilman valkoista ihoa ei ketään pidetä kaunottarena. Silmissä on kylmä ja arka orjan ilme. Mutta eipä usein näin saakaan tarkastaa persialaisia kaunottaria, sillä niin pian kuin he huomaavat jonkun olevan kyllin julkean tarkastamaan heitä, peittää huntu taas heidät silmänräpäyksessä.
Vaikka basaarit ovat näin vilkkaat ja kirjavat, eivät ne kuitenkaan tee katsojaan kaikin puolin miellyttävää vaikutusta. Ensiksikin on kauppiaitten koko päämääränä pettää toisiansa ja ostajia. Sitten on ilma epäterveellisten höyryjen myrkyttämä, varsinkin siinä basaarin osassa, missä ruokatavaraa ja vihanneksia myydään. Mädänneitä hedelmiä ja lihapalasia heitetään näet keskelle katua kaivettuun ojaan, jossa ne saavat olla, kunnes koirat ovat ne syöneet. Näkeepä aasin- ja koiranraatojakin päivä päivältä makaavan ja löyhkäävän päivänpaisteessa, eikä kukaan vie niitä pois tahi kuoppaa niitä. Tämä ei sovi meidän käsitykseemme puhtaudesta ja terveydestä. Kaupunki on suoperäisellä maalla. Suot ja lammikot ympäröivät sitä kaikilla tahoilla ja näissä rehottaa mehuisia vesikasveja ja miljoonittain kurnuttavia sammakoita. Öisin kuljeksii sakaali- ja hyeenalaumoja pitkin katuja raatojen haussa. Niitten valittavaa, kamalaa ulvontaa on kaikkea muuta kuin mieluista kuunnella eikä se juuri tee yölepoa suloiseksi. Pakottaapa nälkä kuningastiikereitäkin talvisaikana Reshtin ulkolaidoilta ankariin yrityksiin lampaita ryöstääkseen. Konsuli Vlassovilla oli suuressa salissaan, joka oli persialaisilla taideteoksilla runsaasti koristettu, kaksi aimon suurta tiikerinnahkaa. Toinen näistä oli eräästä juuri konsulaatin edustalla tapetusta eläimestä saatu.
Ilmanala Reshtissä ja sen ympäristössä on niin tappavaa, ei ainoastaan eurooppalaisille, vaan myös itse maan asukkaillekin, ettei missään muualla maan pallolla ole semmoista. Vuosittain käykin kuumeen musta aave unohtumattomilla tervehdysretkillään asukkaitten luona. Siitä on nyt kuusi vuotta, kun tämä kulkutauti kaatoi 5,000 ihmistä kaupungissa. Ei ehditty kuolleita hautaamaan, vaan ruumiit heitettiin moskeihin, joissa ne saivat kesänhelteessä mädätä. Kaikilla kaduilla makasi ruumiita huolettomasti heitettyinä, rupisten koirien ja korppien sekä kotkien suureksi mielihyväksi ja öisin söivät sakaalit kylliksensä ihmislihaa. Silloin muutti kymmenentuhatta henkeä Reshtistä pois. Kuumetta vastaan lienee paras keino pitää kylmillä pesemisillä ihonsa hyvin puhtaana.
Reshtiä kohtasi kaksi vuotta sitten toinen onnettomuus, kun tuhannen myymälää, viisitoista karavaani-asemaa ja kaksi moskeeta joutui liekkien saaliiksi. Tulen ehkäisemiseksi ei tietysti ole mitään keinoja. Täytyy antaa palaa, kunnes tuli itsestään sammuu.
Asukasluku nousee 60,000. Näistä on noin satakunta armeenialaista ja suuri osa neekereitä, tahi neekerien ja persialaisnaisten jälkeläisiä. Kun rikkaat persialaiset tekevät toivioretken Mekkaan, ostavat he nimittäin pyhässä maassa neekeriorjia — joka lienee Allahille otollista — ja lähtiessään kotiin Persiaan, ottavat he nämät mukaansa, mutta päästävät heidät, kotiin tultuaan, vapaiksi. Neekerit, joiden on melkein mahdoton yksinään lähteä tuolle pitkälle paluumatkalle, perehtyvät uuteen kotimaahansa, ryhtyvät johonkin elinkeinoon tai liikkeeseen ja menevät naimisiin persialaisnaisten kanssa. Neekerit näyttävät hyvin viihtyvän persialaisten kesken ja pian unohtavan synnyinmaansa. Heistä tulee yhtä hyviä muhamettilaisia, kuin heidän uudet veljensäkin eivätkä koskaan laiminlyö joka ilta rukoilla: Biszmillah rahman errahim.
Samoillessamme kaduilla ja basaareissa oli päivä loppuun kulunut. Juuri päivän laskiessa kuului kirkas, hopeanheleä ääni hitaasti, mutta voimallisesti ja sointuvasti laulavan juhlallista laulua. Se oli molla, pappi, joka auringon laskussa nousee moskeen tornin penkereelle ja sieltä muutamalla koraaninvärsyllä muistuttaa kaikille oikeauskoisille Allahin ja Muhametin suuruutta, ihmisten viheliäisyyttä ja elämän lyhyyttä. Se, joka kerran on kuullut näitä vakavia säveleitä — hiljaisessa iltahetkessä — sillä liike Persian kaduilla lakkaa jo kello viiden aikana — hän ei varmaankaan koskaan niitä unhota. Tämä kaunis tapa on käytännössä kaikissa Persian kaupungeissa ja kylissä, niinhyvin auringon laskiessa kuin noustessakin.
Matka Elburs-vuoren yli.
Aamulla varhain, 11 p. huhtikuuta, tuli konsuli Vlassovin turkkilainen palvelija ilmoittamaan, että hevoset ovat satuloittuina portilla. Laitoimme kiireesti kapineemme kuntoon, söimme vahvan aamiaisen, ja kiitettyämme vieraanvaraista isäntäämme, nousimme persialaisten juoksiamme selkään, jotka muutamassa minutissa veivät meidät suuren Reshtin kaupungin näkyvistä. Meillä oli vaan kaksi hevosta, toinen minulla ja toinen Isa Beghilla, mutta hevosten omistajat, kaksi nuorta persialaispoikaa, seurasi meitä jalkaisin. Ne olivat avojaloin, pitkät sauvat kädessä, kumpikin kantaen reppunsa olalla.
Reshtin ja Teheranin välinen tie on tärkeimpiä koko Persiassa. Tätä tietä kulkevat melkein kaikki lähettiläät, matkustavaiset ja kauppiaat, jotka pääkaupunkiin aikovat ja tämä on Venäjän ja Persian kaupan valtatie. Liike onkin sangen vilkas, ja tie on Elburs-solaa lukuunottamatta jotenkin hyvä. Ne jotka matkustavat rannikolta pääkaupunkiin, vuokraavat hevosia Reshtistä Kasviniin. Tämän kaupungin ja Teheranin välillä on venäläiseen tapaan rakennettu mukava vaunutie.
Koko väli rannikolta Teheraniin on 33 penikulmaa pitkä.
Pian saavumme oikeaan aarniometsään. Molemmin puolin tietä on maa rehevän ruohon, kukkien ja tuuhean pensaston peittämä. Näitten yli kohoaa korkeita, sorjia lehtipuita, joitten ulkomuoto selvästi todistaa sen ilmaston kosteutta, jossa ne kasvavat, sillä ne ovat sammaltuneita ja välistäin ihan lehtevien loiskasvien peitossa, jotka paikoittain tunkevat maahan asti, muodostaen varmoja lymypaikkoja kuningastiikerille. Pieniä rappeutuneita kivisiltoja myöden kuljetaan useiden keltavetisten purojen ja ojien ylitse, joissa kilpikonnia, sisiliskoja ja käärmeitä asustaa. Soilla käy härkä- ja lehmälaumoja laitumella. Nämät ovat pientä, mutta voimakasta ja hyvin ruokittua rotua. Ilmassa lentelee varis- ja harakkaparvia ja sammakot öin päivin kurnuttaen säestävät tätä eloisaa ja heloittavaa näytelmää. Mutta eurooppalaisen matkustajan huomio kiintyy kuitenkin enimmän elämään ja liikkeeseen maantiellä. Siellä tapaa koko joukon hienoja ratsastajia ajaen täyttä laukkaa, ja naisia, jotka ratsastavat kaksi samalla hevosella, istuen jonkinlaisissa katoksella ja uutimilla varustetuissa puukoreissa, yksi hevosen kummallakin puolella. Päästäkseen näihin kummallisiin kaappeihin, joissa persialaiset naiset aina pitemmillä matkoilla, toivioretkillä y.m.s. kulkevat, täytyy heidän käyttää tikapuita. Näkeepä heidän usein ratsastavan hajasäärin miehensatulassa ja silloin mieluimmin aaseilla.
Useimmiten sivuutetaan pieniä kyliä, tahi yksinäisiä taloja, jotka ovat rakennetut kahdesta tahi kolmestakymmenestä nuoresta puunrungosta; puitten välit on palmikoitta ruohosta ja pajun oksista, jotka sitten on sivelty maasta ja peluista tehdyillä taikinalla. Niissä on korkea ja suippo olkikatto, ruoteina paksut neljännekset. Näissä huoneustoissa on hedelmäpuoteja, pajoja y.m.s. Muut rakennukset, joissa on ainoastaan muutamilla paaluilla lepäävä olkikatto, ovat joko karjasuojana tahi hedelmien ja viljan varastopaikkana.
Kl. 2 saavuimme Kodom nimiselle ensimmäiselle asemalle. Tämä oli suuri, vanha kivirakennus, jossa oli kylmät, likaiset huoneet, ihan tyhjät huonekaluista — eipä siellä ollut sänkyäkään. Lattiana oli tallattu maa, seinissä hometta ja sammalta ja kattoon oli lukemattomat pääskyset laatineet pesänsä, joka seikka ei juuri lattian puhtautta lisännyt. Minusta tämä näytti kammottavalta ryövärinluolalta, mutta jouduttuani kauvemmaksi Persian sisämaahan, muistelin usein kaipauksen huokauksella tätä "palatsia" persialaisten asemahuoneitten joukossa. Isa Begh ja minä kotiuduimme kuitenkin ja käveltyämme neljä tuntia viidakoissa, sytytimme pääskysten suureksi mielipahaksi tulen savilattialle ja keitimme munia ja teetä, joka paitsi leipää oli ainoata, mitä oli täällä saatavissa. Mutta jos ateria oli heikko, korvasimme sen jälestäpäin pitkien piippujen ääressä. Persialaisesta tupakasta tuleva hyvänhajuinen savu, joka vaaleansinisissä renkaissa kattoon kohosi, tuuditti meitä pian unelmien maahan — joka tapahtui sitä pikemmin, kuin minä, tottumattomana ratsastamaan kun olin, tunsin itseni ihan ruhjoontuneeksi.
Varhain seuraavana aamuna jätimme Kodomin aseman. Tie saa nyt ihan toisellaisen muodon: se käy huonommaksi ja kiviperäisemmäksi. Suot häviävät vähitellen; asuntoja on harvemmassa, mutta luonto muuttuu yhä kauniimmaksi. Nykelmäisten, loiskasvien peittämien puitten sijaan tulee korkeita, terveitä koivuja ja leppiä ihanassa kevätvehreydessä. Taempana astuu korkea Elburs-vuoristo yhä selvemmin esille. Vasemmalla on Derfakh huippu, kaukana oikealla mahtava Ramatabad päivänpaisteesta ja lumesta hopeanhohtavine kukkuloineen. Parin tunnin matkan päässä Kodomista kuljetaan ensimmäisiä, äkkijyrkkään alangosta kohoavia kunnaita. Eräällä näistä sijaitsee sangen kauniisti Imamtsadeh Hashi-niminen kylä, joka on ryhmä olkikattoisia majoja, joko taajan metsän suojassa tahi riippuvat ne ikäänkuin linnunpesät vuoren rinteillä.
Nyt ilmoittaa kaukainen kohina, että ollaan suuren joen lähellä ja pian saavutaanSefid-Rudinluokse, joka nyt vastaa nimeänsä, tämä kun merkitsee "valkoinen joki". Vesi on vaaleanharmaata liejusta, jota joki kuljettaa mukanansa. Tie kiertelee äkkijyrkkiä vuorenseinämiä myöten, joihin se on uurrettu, samoin kuin tie Kaukasos-vuoressakin. Vasemmalla ammottaa huikaiseva kuilu, oikealla kohoovat vuoret rohkeasti pilviä kohti. Muutamissa paikoin näyttää ratsastaminen olevan hengenvaarallista. Jos hevonen vähänkään horjahtaisi, joutuisi sekä hevonen että ratsastaja suorastaan syvyyden pohjaan. Sefid Rud jakaantuu tuolla alhaalla useaan pieneen haaraan, joitten väliin muodostuu matalia, ruohoisia saaria. Niityt pitkin joen rantoja ovat vaaleanvihreät, kaukaisemmat kukkulat ovat haaleanvihertävät ja kaukana vaaleansinisiä vuoria, joitten huiput ovat liidunväriset.
Juuri kun olimme päässeet eräästä vaarallisesta vuorensolasta, kuulimme kaukaa kellojen soivan eri äänilajeissa. Ensin ei voinut päättää mistä ääni tuli, mutta hetken perästä pilkisti kallioitten välistä esiin tomupilveen peittynyt muulikaravaani. Kun ratsastimme sen ohi, näin, että kellot riippuivat eläinten kupeilla, ja että useita erisuuruisia kelloja oli asetettu toistensa sisälle, joten pienemmät kellot olivat isompien kielinä. Karavaanin etupäässä kulkeva muuli kantoi parin oikein "kirkonkelloja", jotka antoivat kumean, juhlallisen äänen. Tämä on yleinen tapa koko Persiassa ja siitä on monta etua. Tämän kautta karavaanit vuoriston sumussa ja lumituiskussa sekä öisillä aroretkillään saattavat aikanaan huomata toisensa, samoin myös kellojen kilinä pitää miehet ja eläimet hereillä. Kellot kuuluvat tavattoman kauvaksi, ei ainoastaan yön hiljaisuudessa arolla, vaan erittäinkin ylhäällä, korkeassa vuoristossa, jossa ilma on puhdasta ja kylmää. Usein kuulee karavaanin kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsee sen ohi.
Sitä karavaania, jonka nyt kohtasimme, seurasi neljä miestä sinisissä, repaleisissa mekoissa, vyö uumassa. Ne olivat kauniita parrakkaita miehiä. Pitkillä paksuilla sauvoilla ajoivat he meluten ja huutaen noita hitaita, unisia eläimiä, jotka kantoivat raskaita nahkaverhoisia laatikoita täynnä rusinoita y.m. hedelmiä.
Iltapäivällä saavuimme Rudbariin kuljettuamme Rustamabad-nimisen vanhan kylän ohi. Nyt huomaa sekä tien jyrkästä noususta, että laskevasta lämpömäärästä, että tullaan yhä korkeampiin seutuihin. Tie kiemurtelee sikinsokin ylös äkkijyrkkiä kallionseinämiä. Kun joskus ratsastaa nenäkkään kalliokielikon ympäri, näkee juuri sivullansa vuorenseinän jyrkästi laskevan laaksoon, joka ikäänkuin karttana leviää jalkaimme alla. Kylät ja talot käyvät mitättömän pieniksi, pellot ja niityt ovat postimerkkien kokoiset, ja ihmiset, jotka tuolla alhaalla kävelevät näyttävät pienen pieniltä, mustilta pisteiltä. Kauhistuen katselemme alas syvyyteen. Paikoittain on tie niin jyrkkä, että hevosen täytyy oikein kiivetä ylöspäin, toisin paikoin taas astui mieluummin alas hevosen selästä kävelemään. Syvässä jalkaimme alla kiitää joku yksinäinen pilvenhattara huimaa vauhtia laakson läpi, seuraten kaikkia mutkia. Siellä täällä leijailee yksinäinen maakotka liikkumattomin, levitetyin siivin, kunnes se äkkiä vetää ne kokoon ja syöksyy niinkuin putoava kivi alas laaksoon jonkun peltohiiren tai metsäkyyhkyn kimppuun, jonka sen terävä silmä korkeudesta keksi. Mitä ylemmäksi tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvullisuus, ja sitä kylmemmäksi ilma. Aniharvoin käy nyt tiemme jonkun harvan oliivimetsikön läpi ja nyt alkaa jo "tuoksua" lumelta. Päämme yli kuvastuvatkin yhä terävämmin vuoriharjujen paljaat, valkoiset laet. Olikin sentähden erittäin mieluista kuulla erään meidän persialaispojista mielihyvällä huutavan: "ontja Mentjil äst, sa-ab" s.o. "tuolla on Mentjil, herra", ja jo ennen pimeän tultua olimme sijoittuneet Mentjilin tjaparkanehiin.
Jokaisella asemalla on hallituksen puolesta yksi tai kaksi miestä, joitten elämäntehtävänä on hoitaa hevosia ja kiskoa matkustajilta niin paljon maksua kuin suinkin. Näiltä me ostimme yhden kanan ja kymmenen munaa. Sillä aikaa kuin nämät halutut ruokavarat katosivat meidän tyhjiin vatsoihimme, istuivat molemmat persialaiset katselemassa, jolloin olivat kyllin ystävälliset kuorimaan likaisilla käsillään munat, panemaan sokeria teehen ja täyttämään piippumme. Selvityksen tähän minun mielestäni liikanaiseen kohteliaisuuteen saimme aterian perästä, sillä silloin pyysivät he erityistä maksua näistä suurista palveluksista. Ahneus ja ansionhimo ovat koko Persian kansan yhteisenä ominaisuutena. Pienimmästäkin syystä, niinkuin tässä munan kuorimisesta tahi piipun sytyttämisestä, seuraa aina: "anom, sa-ab" (juomarahaa, herra). Nämät molemmat miehet koettivat myös laulamalla alakuloisen, soinnuttoman laulun ja näyttämällä minulle, miten muhamettilaiset käyttäytyvät iltarukoustaan toimittaessaan, houkutella minulta juomarahoja.
Illalla kävin persialaisella sähkölennätin-asemalla, joka oli siinä lähellä. Se oli surkeassa kunnossa. Huone oli pieni ja rappeutunut, kone ruosteinen ja pahoin pidelty. Virkamiehet joivat viinaa ja olivat humalassa, mutta sähköittivät kaikessa tapauksessa, näyttääkseen minulle, miten se tapahtuu ja ollen täysin varmat siitä, etten milloinkaan ennen ollut nähnyt sähkölaitosta. Isa Begh piti pienen esitelmän siitä, kuinka synnillistä juopotteleminen on. Profeetta oli kerran nähnyt kahden miehen juovan viiniä. Juovuksissa ollen olivat he suuttuneet, joutuneet tappeluun ja lopuksi tappaneet toisensa, siitä syystä Muhametti kielsi seuralaisiansa viiniä juomasta. Monet persialaiset, varsinkin ylhäiset, juovat kuitenkin aikatavalla. Ne tuumailevat, että koraanissa puhutaan viinistä, mutta ei viinasta.
Sähkölennätinvirkamies kertoi, että heillä ja koko Gilaväestöllä nykyään oli sangen mieluisa olo, koska maakunnan kuvernööri joku aika sitten oli kuollut eikä hänellä vielä ollut seuraajaa. Shaahi valitsee kuvernöörit vuoden ajaksi ja antaa tavallisesti viran sille, joka sitoontuu virka-ajallansa enimmän maksamaan valtiolle. Kun uusi kuvernööri saapuu maakuntaansa, määrää hän jo ennestään köyhälle väestölle niin suuria veroja, kuin hän itse hyväksi näkee. Vuoden lopussa maksaa hän valtiorahastoon sovitun summan, jäännöksen, joka usein on yhtä paljon, pistää hän omaan taskuunsa. Nyt sähkölennätinvirkamiehet juhlivat, iloissaan siitä, että olivat tämmöisestä verenimijästä vapaat. On jotenkin selvä, ettei väestö tämmöisissä oloissa voi edistyä varallisuudessa ja sivistyksessä.
Aamuhämärässä, seuraavana päivänä, 14 p. huhtikuuta lähdimme matkalle. Pari tuntia ratsastettuamme saavuimme joelle, jonka laakso tässä levisi laajoina niittyinä, missä karja- ja kuttulaumat laidunta pitivät. Shah-Rud joen yli vei pitkä, kahdeksankaarinen kivisiltä, joka samoin kuin persialaiset sillat yleensä oli erinomaisen huono. Persian sillat ovat enimmäkseen ulkomaalaisten konsulien toimesta tehdyt, tahi rikasten hurskaiden persialaisten testamenttivaroilla rakennetut, mutta hallitus ei maksa "kraaniakaan" niitten ylläpidoksi, josta syystä ne esteettömästi saavat rappeentua. Persialainen sananlasku sanookin, että sillat ovat varoitusmerkkejä matkustajille kulkemasta niitten yli.
Patjinar-nimisessä pienessä kylässä levähdimme juottaaksemme hevosia ja saadakseni tilaisuutta piirtämään ihanata maisemaa. Taulun loistokohtana oli suuri, tulipunainen vuorimaisema, kaikin puolin tavattomien vuorihuippujen ympäröimänä, jotka vivahtelivat eri värisinä, vaalean vihreinä, sinisinä, tummanvihreinä, keltaisina, ruskeina y.m. Punainen väri tulee raudasta ja kuparista, joita metalleja täällä selvästi on ja joita suuremmitta vaikeuksitta voitaisiin hakata. Moni etevä eurooppalainen Teheranissa onkin shaahille kuvannut, mitkä äärettömät rikkaudet hänen vuorensa sisältävät, ja kuinka helposti niitä voisi irroittaa, mutta hallitsija epäilee kaikkia tämmöisiä ilmoituksia. Löytyypä monin paikoin Persian vuorissa kultaa ja hopeaakin. Kun tohtori Polak[11] kerran kysyi shaahilta, miksi hän ei piittaa näistä aarteista, vastasi hän: "meidän ei tarvitse kaivaa jaloja metalleja, me saamme alkemistisella tavalla hopeamme ja kultamme."
Taas kiemurtelee tie tuhannessa mutkassa silmänkantamattomia jyrkänneitä ylös. Päästyämme huipulle, hämmästyttää meitä tuo viehättävä taulu. Tie näyttää kapealta nauhalta, ratsastajat ja kuormajuhdat pieniltä pisteiltä. Pian ollaan ylhäällä lumen seassa. Ilma oli jääkylmää ja heti ympäröi meitä sakea sumu. Se peitti kaikki, paitsi läheisimmät kallionhuiput jotka valkoista lunta vastaan näyttivät mustilta, jättiläissuuruisilta aaveilta. Kello 5 pysähdyimme Karsan nimiseen vähäiseen kylään, jossa oli pieniä viheliäisiä savimökkejä. Menimme erääseen tämmöiseen mökkiin ja pian ympäröi meitä persialaisia, jotka olivat uteliaita näkemään "frengin".[12] Eräs heistä oli vanha mies, pitkä ja valkopartainen ukko, jolle muut osoittivat erityistä kunnioitusta. Kun kyselin syytä tähän, vastattiin että hän oli "kentshoda", eli kylänvanhin. Jokaisessa persialaisessa kylässä on tämmöinen, miesasukkaista valittu kylänvanhin. Kuka hyvänsä kylässä voi saada tämän luottamustoimen, mutta tapa vaatii, että tähän valitaan joku vanhempi mies. Tämä toimi kestää kolme vuotta. Olkootpa kyläläiset kuinka tyytymättömät tahansa häneen, eivät he kuitenkaan voi panna häntä pois viralta, ennenkuin hän on aikansa palvellut. Mutta jos he ovat häneen tyytyväiset, saattavat he valita hänet uudestaan kolmeksi vuotta. Kaikki kylän riidat alistetaan kylänvanhimman ratkaistavaksi. Kun on tapahtunut varkaus, kuolema, hautaus t.m.s. tärkeitä tapauksia yhteiskunnassa, on hän toimitusmiehenä saatuvilla, jota paitsi hän määrää, milloin on sovelias kylvö ja leikkuu-ilma ja mitä viljaa milläkin pellolla on viljeltävä. Tästä toimesta hän ei nauti palkkaa, mutta on veroista vapaa.
Näistä tiedoista on minun kiittäminen Isa Beghiä, ja hän kertoi, että olot ovat samallaiset Apsheronniemen tattarilaisilla. Tätä yhtäläisyyttä on sangen helppo selittää: väestö on tässä seudussa pohjois Persiaa suuremmaksi osaksi turkkilaista alkujuurta. Täällä puhutaankin tattarin kieltä ja täällä löytää tattarilaisia tapoja.
Me jätimme Karsanin kello 6 seuraavana aamuna. Koko yön oli satanut lunta, ja pyrysi vieläkin tuimasti, niin että maa oli jalankorkuisten kinosten peittämä. Me nousimme yhä korkeammalle, mutta tie oli nyt ihan lumen peitossa, jotta ratsastaminen oli vaarallista. Hevonen melkein ryömii eteenpäin ja tunnustelee tarkoin eteensä, ennenkuin tohtii astua. Mutta siitä huolimatta astuu hepo silloin tällöin niin kivien väliin, että pelkää sen taittavan jalkansa; toisinaan vaipuivat sekä hevonen että ratsastaja syvälle johonkin lumen peittämään onkaloon, josta vaivoin pääsee ylös. Kerran vaipui hevoseni satulaan asti lumeen eikä sitten hankkinut liikahtaa paikalta. Silloin täytyi astua alas, kahlia lumessa ja piiskalla ajaa hevonen kinoksesta ylös.
On aivan mahdotonta saada selvää käsitystä maisemasta, sen vaan havaitsee, että vuoret ovat käyneet pyöreämuotoisemmiksi. Lumi on peittänyt kaiken ja täyttänyt kaikki loukot ja epätasaisuudet. Lumi putoaa taajoissa höyteissä ja saattaa nähdä ainoastaan parikymmentä metriä eteensä. Alhaalla laaksossa, jossa ilma oli vähän lämpeämpää, suli lumi ruumiinlämmön vaikutuksesta, kastoi vaatteet ja jäähdytti ruumiin, mutta täällä ylhäällä, aukeilla tuulisilla ylängöillä, jäätyy lumi heti jääksi, muodostaen tuulen puolella noin parin sentin paksuisen jääpeitteen, joka vaikeuttaa kaikki liikkeet. Vihdoin on melkein kiinnijäätynyt satulaan. Lakki, kasvojen vasen puoli, korvat ja kaula ovat yhtenä lumimöhkäleenä, kädet jäätyvät vähitellen, niin etteivät voi pitää ohjaksia, jotka sentähden jäävät hevosen kaulaan; nyt täytyy täydellisesti jättäytyä hevosensa haltuun, sillä ei enää voi pitää silmiänsäkään auki, kun ne ovat arat lumituiskusta ja valkoisen maan häikäisemät. Pian puutuvat jalatkin, mutta eivät irkene jalustimista. Vihdoin rupesin kävelemään, etten paleltuisi. Jollen olisi pitänyt hevosen hännästä kiinni, olisin varmaan eksynyt sekä siitä että seurastani, jota suoraan kasvoihin tupruava lumi esti näkemästä. Toisinaan eksyimme kaikin ja meidän täytyi palata pitkät matkat takaisin. Vihdoin kohtasimme erään muulikaravaanin johtajineen, näihin me yhdyimme, koska etupäässä kulki kaksi, pitkillä keihäillä varustettua sotamiestä, jotka tutkivat tietä ja osoittivat missä oli vaarallista ratsastaa. Äänettöminä ja puolisokeina seurasimme karavaania joka hitaasti ja varovaisesti eteni kinosten halki.
Olimme aikoneet tänään ratsastaa Kasviniin asti, mutta meidän täytyikin yhä kiihtyvän lumituiskun tähden pysähtyä jo kaksi kyytiväliä tännemmäksi Kasvinin kaupungista, pieneen Mäsräh nimiseen kylään. Herra Vlassov oli varoittanut minua tästä paikasta, syöpäläisten tähden, joita täällä kuuluu olevan vielä enemmän kuin muilla persialaisilla asemilla. Kun ei nyt kuitenkaan ollut muuta valittavaa, sijoituimme näitten elävien joukkoon, suuri tuli sytytettiin sitä varten lattian keskelle kaivettuun kuoppaan ja koska kaikin olimme vilusta yhtä kangistuneita, muodostimme taajan kehän tulen ympäri. Meitä oli neljä tattarilaista, kaksi persialaista ja yksi eurooppalainen. Koska ajan pitkään rupesi tuntumaan ikävältä istua kokonainen iltapäivä vangittuna matalassa, ahtaassa ja savulla täytetyssä huoneessa likaisten muhamettilaisten seurassa, jotka karsain silmin katselivat minua, uskotonta, tahdoin matkustaa eteenpäin. Mutta Isa Begh seuroineen esti minua, koska tuuli vielä vinkui ulkona. Jäimme siis kaikki seitsemän ahtaaseen hökkeliin, jossa tuli pian sammui ja tukehuttavan kuumuuden perästä seurasi kostea kylmyys. Kädet ja kasvot kirvelivät ja olivat pahasta säästä turvonneet, vaatteet olivat vielä märät, kiusanhenget, joista ennen olen puhunut, ahdistivat ja tämä kaikki teki, että yö ei suinkaan ollut hauska.
Aamulla, 16 p. huhtik. jatkoimme matkaamme. Lumisade oli tau'onnut, mutta nyt oli aika kinoksia, joille oli muodostunut erinomainen hanki. Nyt ratsastimme yhtämittaa alaspäin ja tulimme pian pois lumiseudulta.
Maa kävi yhä enemmän arontapaiseksi ja alamaa muuttui pian silmänkantamattomaksi, autioksi aavikoksi, jolla kaukana näkyi Kasvinin läntinen kaupunginportti. Lähempänä kaupunkia oli tuuheita viinitarhoja. Olimme jo parin tunnin ajan ajaneet näitten läpi, ennenkuin saavuimme korkealle kaupunginportille, joka oli varustettu pienellä tornilla ja se päällystetty vihreällä ja sinisellä fajansilla. Portista tulimme suoraan pitkälle, kapealle kadulle, jossa oli myymälöitä molemmin puolin, mutta oli kauhean likainen eikä kiviytetty. Menimme heti Kasvinin mähmakanehiin (kestikievariin). Hämmästyin suuresti huoneeseen astuessani, sillä siellä oli kaksi sänkyä patjoineen, yksi pöytä ja tuoleja — oikeita nelijalkaisia tuoleja, selkänojoineen ja vielä enemmän kummastuin kun "hotellinisännältä" kysyttyäni mitä hänellä oli tarjottavaa, tämä vastasi: viiniä, kahvia, teetä, munia, lientä ja kotletteja. Sanalla sanoen, tämä oli tavattoman sivistynyt mähmakaneh.
Päivällistä syötyämme menimme, Isa Begh ja minä, katselemaan kaupunkia, joka oli, jos mahdollista, vielä likaisempi kuin Resht. Matalat talot ovat auringon kuivaamista tiilistä rakennetut, litteäkattoiset, ilman ikkunoita päin katua. Siellä täällä näkyy keskellä kaupunkia rikkaläjiä ja eläinten raatoja, joista leviää ilkeä löyhkä. Kävimme muun muassa avaroissa basaareissa: joukko kapeita, likaisia, puukattoisia käytäviä, josta syystä niissä aina onkin pimeä.
Ainoat rakennukset, jotka yksitoikkoisuuden katkasivat, oli kuvernöörin kaunis linna ja korkea portaali eli pääportti vuorattu lasitetuilla tiilillä, komeissa, monivärisissä malleissa. Pääportin ylemmässä osassa on eräs joka taholle avonainen huone; tässä persialainen soittokunta rummuilla, huiluilla ja torvilla joka ilta soittelee jyrisevää soittoansa. Ensin alkavat huilut hiljaisessa tahdissa; hetken perästä yhtyvät rummut, joita lyödään raipoilla eikä rumpukapuloilla, ja viimeiseksi yhtyy pitkät torvet, joitten äänet pikemmin muistuttavat mylvivää lehmää kuin soittokonetta. Soittajat eivät soita mitään määrättyä säveltä, vaan jokainen käsittelee konettaan oman mielensä mukaan. Mitä kauvemmin he jatkavat, sitä enemmän soitto heitä virkistää. Sormet liitävät uskomattoman nopeasti huilun läpän yli, raipat värisevät nahalla, ja toinen torventoitotus seuraa taukoamatta toistaan. Kun vihdoin on päästy loppusäveleeseen, lakkaavat ensiksi torvet, sitten rummut ja viimeiseksi huilutkin väsyvät. Soittajat näyttävät sangen rasiintuneilta: huilunpuhaltajat vetävät henkeänsä, hiki tippuu rummunlyöjän otsasta, torvensoittajien posket ovat turvoksissa, ja heidän silmänsä seisovat kaukana ulkona kuopistaan.
Tätä kummallista iltasoittoa kuulee jokaisessa Persian kaupungissa, tämä tapa on jäännös ajoilta ennen Muhamettia. Muhamettilaiset papit koettivat alussa poistaa tätä tapaa, mutta kun se ei onnistunut, täytyi sen saada pysyä.
Sitten kävimme suuressa ja kauniissa moskeessa, jossa monta oikeauskoista oli jumalanpalvelustaan harjoittamassa. Kun pappi huomasi minut, lopetti hän äkkiä, ja eräs persialainen tuli käskemään minut pois.
Kasvin lienee perustettu kahdeksannella vuosisadalla ja on ennen ollut pääkaupunkina, mutta Shaahi Abbas riisti siltä tämän arvon ja antoi sen Ispahanille. Siitä ajasta on Kasvin paljon riutunut, siksi kun Venäjän kauppa suuremmassa määrässä suuntasi tiensä tämän kautta. Täten kaupunki taas elpyi, ja on tätä nykyä sangen tärkeä kauppapaikka ja luoteisen Persian karavaani-kaupan päävarastoasema.
Niinkuin ennen mainitsin, ylläpitää hallitus Kasvinin ja Teheranin välillä tarantassi eli kyyti-tien. Tarantassi on niinkuin tunnettu, suuret, kömpelöt rattaat, ilman linjaaleja. Näitä käytetään Venäjällä ja Siperiassa sekä nyt jo Persiassakin, mutta ainoastaan tällä 15 penikulman pituisella matkalla. Tarantassia vetää 3 hevosta, joista keskimmäinen on lujasti valjastettu luokkaan ja aisoihin kiinni, molemmat sivuhevoset ovat vaunuihin kiinnitetyt vaan keveillä hihnoilla. Keskimmäinen juoksee täyttä ravia, sivuhevoset laukkaavat. Persialaiset ajurit ajavat jotenkin hyvin, vaikkei niitä sovi verrata venäläisiin ajureihin, mutta piiska on alituisessa liikkeessä, ja jos joku hevosista osoittaa laiskuuden merkkiäkään, saa se heti tuntuvan muistutuksen.
Tämmöisellä kolmivaljakolla ajoimme varhain aamulla, 17 p. huhtikuuta Kasvinin itäisestä kaupunginportista ulos. Tämän kaupungin ja Teheranin välisellä tiellä on viisi asemaa, joissa hevosia ja ajajia vaihdetaan, joten matka jakaantuu kuuteen yhtä suureen kyytiväliin. Tästä syystä pääsee koko matkan yhdessä päivässä, tarvitsematta pysähtyä kauvemmaksi aikaa kuin mitä tarvitaan uusien hevosien valjastamiseen. Tie on erinomaisen hyvä, vaikka se, vuorilta tulevien kevättulvien tähden, paikoittain on veden vallassa. Persialaiset nimittävät tätä Shahrah eli Kuninkaantieksi.
Kun olimme lähteneet ensimmäiseltä, Kavanda nimiseltä asemalta, huomasin että kintuillamme seurasi toinen tarantassi. Tässä ajoi kolme tattarilaista, jotka vilkkailla liikkeillä koettivat saada ajajansa ajamaan meidän ohitsemme. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja toisellekin, Kislak nimiselle asemalle, pääsimme ensiksi ja saimme parhaat hevoset, joilla lähdimme kiukustuneitten tattarilaisten edelle. Mutta päästyämme kappaleen matkaa Kislakista, kävi niin onnettomasti että luokka meni rikki. Nyt täytyi meidän pysähtyä ja hihnoilla korjata vahinkomme. Meidän tätä toimiessamme, kiitävät tattarilaiset ohitsemme ja olivatpa vielä niin häpeämättömät, että huusivat meille "godahafis, sissyn jollyn jakshi olsa". (Hyvästi, onnea matkalle) joka tietysti kiihoitti meitä. Tattarilaisten tarantassi näkyi tosin taivaan rannalla vaan pienenä pisteenä, ja kun saavuimme kolmannelle, Jeng-Imam nimiselle asemalle, olivat he jo kauvan sitten sieltä lähteneet, mutta me toivoimme vielä heidät saavuttavamme. Pidin kahden kraanin kappaleen ajajan nenän alla ja lupasin sen hänelle, jos me ensiksi pääsisimme Hässäräkin neljännelle asemalle, muussa tapauksessa hän ei saisi niin mitään. Tästä odottamattomasta palkinnosta kiihottuneena, huimi hän armottomasti hevosiaan jotka pian olivat kyyristyneinä juoksusta. Me pääsimme tattarilaisten sivutse, vaikka tosin vasta kestikievarin likittyvillä. Nyt oli minun vuoroni nostaa hattua ja kiittää tattarilaisia heidän kohteliaisuudestaan, kun päästivät minut ensin ja antoivat minun saada parhaat hevoset.
Vähän matkaa neljännen aseman tuolla puolen menimme jotenkin vuolaan Kärädj-nimisen virran yli, joka alkaa Elburs vuoresta, ja luultavasti häviää suolakorvessa, Teheranin kaakkoispuolella. Yli tämän joen, joka Kärädj-vuoren luona tekee äkkimutkan, kuljemme korkeata jotenkin kaunista tiilisiltaa myöten. Tämän oikealla puolen oli samanniminen kylä ja Aleksanteri Suuren rakennuttama iso karavaanimaja. Täällä kävi näköala eloisammaksi ja levisi hymyilevämmäksi. Joen rannoilta oli verrattain rehevä kasvullisuus ja viljeltyjä ketoja. Me kohtasimme kameelikaravaaneja kilisevine kelloineen, sotamiehiä ratsastaen somasti koristetuilla hevosilla, jalkamatkailijoita, dervishejä, ja maalaisia, jotka pääkaupunkiin veivät tuotteitansa pienillä aaseilla, joitten sieramet olivat halkileikatut, että helpommin voisivat vaivalloisella matkallaan hengittää. Pian ohi menevän raekuuron jäljestä tuli mitä ihanin ilma. Laskeva aurinko kultasi Demavendin mahtavan keilan, joka etäisessä kaukaisuudessa häämöitti iltasumun lävitse.
Kello 7 saavuimme viimeiselle asemalle, Shahabad. Teheranin kaupungin portit suljetaan jo kello 9, ja sen jälestä ei kukaan, erityisettä luvatta, pääse kaupunkiin. Jäimme sentähden Shahabadiin yöksi, ettei tarvitsisi nukkuamme taivasalla, joka muuten olisi osaksemme tullut.
Teheran.
Sunnuntaina, 18 p. huhtikuuta lähdimme Shahabadista, kulkeaksemme sen viimeisen taipaleen, joka meitä vielä erotti Teheranista. Kaipaukseni ja odotukseni oli ylimmillään. Kuvittelin vanhan Persian valtakunnan pääkaupunkia mahdottoman komeaksi, mutta vaikka kuinka etsin ja haeskelinkin taivaanrannalta, en saattanut nähdä kaupungista merkkiäkään. Aro näytti yhtä tasaiselta kaikkialla. Ainoastaan lukuisammat viinitarhat ilmaisivat suuremman kansanjoukon läheisyyttä. Vihdoin saattaa havaita tuon n.s. Kasvinportin tuolla kaukana, kaukana. Liike kävi vilkkaammaksi: pitkät karavaanit veivät elintarpeita ja eurooppalaistavaroita pääkaupunkiin. Vielä hetkinen, ja nyt voi selvästi nähdä kaupungin portin, sypressimetsikköjä, ja muureja saattoi erottaa; lopulta oli kaikki silmäimme edessä, mutta ei niinkuin sitä olin kuvaillut: huimaavassa väririkkaudessa ja komeudessa, vaan kaikki oli kuolettavan autiota ja paljasta. Muurit, joita olin ajatellut suuriksi, majesteetillisiksi linnoituksiksi, olivat matalat ja mullasta rakennetut. Suurta yksitoikkoisuutta eivät mitkään sellaiset kupoolit tahi tornit katkaisseet, joita Konstantinopolissa näkee.
Ajoimme nyt Kasvinportista sisälle, pitkiä likaisia katuja myöten, joilla oli niin suuri jalkaihmisten ja ratsastajien tungos, että meidän monta kertaa täytyi pysähtyä ja odotella kadunkulmassa. Vihdoin ei ajajamme enää ajanut eteenpäin: meidän täytyi astua alas, hankkia hammalin (kantajan) ja jatkaa matkaamme käyden.
Me itse emme olleet juuri näyteltävässä kunnossa tänä ensimmäisenä sunnuntaiaamuna Teheranissa. Koko viikon aikana en ollut riisunut vaatteita yltäni, ja tuskin olin ollut tilaisuudessa edes peseytymään. Pidin sentähden mahdottomana heti esittää itseäni maamiehelleni, t:ri Hybennetille, jolle minulla oli suosituskirje. Mentiin siis ensiksi kylpyyn ja sen perästä lähdin maamieheni taloon, jonka, kauvan haettuani, löysin.
Toht. Hybennet asuu pienessä hauskassa talossa Teheranissa. Sitä ympäröi viehättävä puutarha, joka minun tullessani juuri loisti runsaassa ja tuoreessa kevätvihannuudessa. Verannan edessä on pieni marmoriallas, jossa on kiiltäviä kultakaloja. — Komeimpia kuitenkin ovat ruusut, jotka täällä kukkivat meille tuntemattomassa kauneudessa. Talon sisustus on yhtä soma kuin sen ulkopuolikin. Lattioita peittää persialaiset matot, ihanimmissa kuoseissa, tuolia ja sohvia verhoovat itämaalaiset kankaat, ovissa riippuu uhkeita oviverhoja; ja ruokahuoneen seiniä peittävät persialaiset posliinivadit kaikissa sateenkaaren väreissä. Sanalla sanoin tämän kodin on mukavuus ja hieno aisti tehnyt mitä viehättävimmäksi.
Mutta mikä mies sitten on tämän talon omistaja, jonka koti nyt muutaman päivän oli minunkin kotinani? Että t:ri Hybennet on Ruotsista, olen jo huomauttanut eikä tarvitse pitkiä aikoja havaitakseen, että hän on sydämmensä pohjasta isänmaansa poika. Vaikka hän on neljätoista pitkää vuotta elänyt auringonnousun maassa, on synnyinmaa hänen rakkain muistonsa, ja äidinkieltään puhuu hän sujuvasti.
Tohtori Bertrand Hybennet on syntyisin Göteborgista, jossa isänsä oli hammaslääkäri, ja jonka ammatin poikakin valitsi. Kehittyäkseen ammatissaan, lähti hän ensin Saksaan, jossa hän lueskeli muutaman vuoden, ja sitten Parisiin, jossa hän viidessä vuodessa kehittyi sangen eteväksi alallaan. Ollessansa täällä Ranskassa, tehtiin hänelle tuo loistava ja kunniakas tarjous rupeamaan henkilääkäriksi ja varsinkin hammaslääkäriksi Persian shaahille. Tohtori Hybennet suostui tähän vastuunalaiseen ja vaaralliseen toimeen, josta moni, kuinka houkuttelevaiselta se näyttäneekin, olisi kieltäytynyt. Hankittuaan itselleen runsaasti koneita, jätti hän pitkät hyvästit kotiseudulleen ja lähti, rohkeasti luottaen taitoonsa ja onneensa, uuteen isänmaahansa itään. Että hänen toiveensa ovat toteutuneet, tietää parhaiten se, joka on käynyt tässä pohjolaisessa kodissa Teheranissa, ja monelta taholta saanut todistuksia siitä, että harva eurooppalainen, niin täydellisesti kuin t:ri Hybennet, on voittanut shaahin luottamuksen ja kunnioituksen.
Mutta t:ri Hybennet ei ole hyödyksi ainoastaan shaahille: hänen maineensa taitavana hammaslääkärinä on levinnyt koko pääkaupungin väestön kesken, jopa kauvaksi sisämaahankin. Shiratsissa, vieläpä Persian lahden rannallakin, tapasin, talonpoikia, jotka tunsivat t:ri Hybennetin. Hän on hampaitten hoidosta kirjoittanut persiankielellä kirjan, joka on maassa laajasti levinnyt, ja oleskellessani Teheranissa, sain joka aamu nähdä sitä miesten ja naisten paljoutta joka odotti päästäkseen hänen vastaanottohuoneeseensa. Kun käy shaahin linnassa, näkee monta ruotsalaista esinettä ja varsinkin kirjastossa on moni ruotsalainen teos, sisältävä kuvia kaukaisen pohjolan kansasta ja luonnosta. Tohtori Hybennet onkin ymmärtänyt niin kiinnittää shaahin huomion Ruotsinmaahan, että tämä kerran on julkisesti lausunut haluavansa tulla tänne. Ruotsissa onkin säilyssä muistoja t:ri Hybennetin auliudesta ja isänmaanrakkaudesta: Göteborgin museon itämaalaisessa salissa näkee lasikuuppien alla kallisarvoisia persialaisia esineitä, jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut.
Oleskeltuani kymmenen päivää Teheranissa, tahdon kertoa minkä vaikutuksen kaupunki tekee muukalaiseen, joka siellä on ensikertaa.
Aamulla huhtik. 19 p. ajoin t:ri Hybennetin kanssa kaupungilla hänen upeissa vaunuissansa. Emme olleet kauvaksi ehtineet, kun me erään kadun päässä havaitsimme muutamia henkilöitä punaisissa, valkoreunaisissa puvuissa, päässä korkeat hopeaiset kypärit ja kirjavat höyhentöyhtöt. Kun kysyin isännältäni, mitä tämä merkitsi, vastasi hän: "shaahi tulee" ja ajoi heti eräälle poikkikadulle. Siellä astuimme vaunuista pois, jätimme hevosemme ratsastavalle palvelijalle ja itse menimme pääkadulle, johon ehdimme juuri parhaaksi näkemään, kun "kaikkein kuningasten kuningas" ajoi sivutse, Edellä juoksivat äsken mainitut palvelijat, "ferrashit" tulipunaisissa verkapuvuissa. Käsissä oli heillä runsaasti puolentoista metrin pituiset hopeasauvat, joita he heiluttivat edestakaisin, tyhjentääkseen kadun ihmisistä. Onneton se, joka ei hyvissä ajoin katoa johonkin porttikäytävään tahi kujaan. Joka hidastelee, saa aimo sivalluksen hopeasauvasta, sillä hänen kurja olentonsa pidetään liian halpana ja arvottomana lähestymään korkeata hallitsiaa lähemmäksi kuin pyssynkantamaan päähän. Katu tyhjentyikin sentähden silmänräpäyksessä. Kaikki ratsastajat kiirehtivät poikkikaduille, ja jalkaihmiset katosivat niinkuin taikaiskulla. Koska minä olin t:ri Hybennetin seurassa, sain kunnian jäädä kadulle hänen viereensä.
Ferrashia seurasi tulisilla hevosilla ratsastaen noin 50 sotamiestä, komeissa virkapuvuissa, varustettuna aseilla ja pitkillä tikareilla siselöidyissä hopeatupissa. Näitten jäljestä tuli shaahi itse, ajaen vehreissä, komeilla kultakoristuksilla varustetuissa vaunuissa, joitten neljässä kulmassa oli kultaiset kukkatertut ja ylinnä suuri keisarillinen kruunu. Vaunuja veti kuusi sysimustaa oritta, joilla oli hopeaiset satulavaipat, kolmen vasemmanpuolisen hevosen selässä istui ratsastaja. Shaahi istui yksin vaunuissa, sillä ei löydy ketään sen arvoista, että saisi ajaa shaahin rinnalla. Hän oli kääritty mustaan vaippaan, päässä oli hänellä pieni, musta persialaislakki, ja siinä valkoinen töyhtö. Me kumarruimme maahan asti, ja shaahi katseli minua erittäin tarkasti. Hänen huomionsa kiintyi niin jokaiseen vieraaseen, ja kyselipä hän sitte myöhemmin t:ri Hybennetiltä, kuka minä olin, mitä minä tahdon ja mihin matkustin, sekä kuuluu pitäneen minua liian nuorena ja kokemattomana uskaltaakseni yksinäni lähteä niin pitkälle matkalle.
Vaunujen jälestä ratsasti vielä noin 50 sotamiestä, ja viimeksi tuli tyhjät vaunut, samannäköiset kuin ne, joissa shaahi ajoi. Kysyin t:ri Hybennetiltä, mitä varten ne olivat ja hän selitti niitten olevan varavaunut, jotka heti olisivat valmiina käytettäväksi, jos ensimmäiset särkyisiyät. Näitten takana oli sitäpaitsi muutamia valjastettuja vaunuhevosia, valmiina nekin vaunujen eteen pantaviksi, siinä tapauksessa, että joku hevosista kaatuisi tai vikaantuisi. Näitä varokeinoja käytetään ei ainoastaan matkoilla Teheranin ympäristössä, vaan pienimmilläkin matkoilla kaupungissa, ja shaahilla on aina tämmöinen suuri seurue.
Kun kuninkaallinen retkikunta oli ohitsemme mennyt, jatkoimme matkaamme suurelle linnanmuurille, joka ympäröi kaupunkia. Tämä on, niinkuin jo olen maininnut, höllästä mullasta tehty valli, niin kurja, että pitkinä sadeaikoina suuret kappaleet siitä lohistuvat alas viereiseen hautaan. Tähän viimemainittuun heitetään sitäpaitsi basaareista kaikellaista roskaa, ja kaduille kaatuneet eläimet joutuvat myös siihen. Pääkaupungin asukkaat uskovat kuitenkin täydellisesti, että muuri ja hauta suojelee heitä kaikista vaaroista. Polak kertoo sotaministerinkin kerran kysyneen itävaltalaiselta upseerilta, onko hän koskaan kotimaassaan nähnyt tämän linnoitusmuurin vertaista.
Sitte kävimme katsomassa Englannin lähettilään palatsia, jota suuremmoinen puutarha ympäröi, poliisimestarin, kreivi Monte Forteksen linnamaista taloa, joka patsaineen, koristuksineen, epäilemättä on Teheranin kauniin yksityisrakennus, sekä viimeksi sairashuonetta, ranskalaista kirkkoa ja Ameriikan lähettilään taloa.
20 p. huhtikuuta oli persialaisten suuri juhlapäivä, sillä Uudenvuoden juhla, josta sittemmin kerron, oli nyt lopussa ja nyt se piti suurella juhlallisuudella loppuun soitettaman. Tässä tarkoituksessa oli shaahi järjestänyt kello 10 aamulla kilpajuoksut kaupunginmuurin ulkopuolella. Me lähdimme sentähden tuntia aikaisemmin ja ratsastimme pitkiä, kapeita katuja eräästä kaupunginportista ulos. Kilpakentälle johtavalla tiellä oli lukematon joukko ratsastajia ja käveliöitä. Hevostungos tuntui ajoittain oikein vaaralliselta, varsinkin minulle, jolla oli hurja ja vikuri ratsu. Risteilimme eteenpäin väkijoukon läpi, kunnes oli mahdotonta päästä eteenpäin, jonkatähden astuimme alas, jätimme hevoset meitä seuraavalle tallimiehelle ja jatkoimme matkaamme jalan, suurelle punaiselle teltalle, johon muutamat itävaltalaiset överstit olivat meitä käskeneet.
Lähi tasangolle oli kokoontunut lukematon kansanpaljous, todellakin kirjava näkemys. Täällä oli kaikkia värejä, kaikki luokat, rikkaimmista herrasmiehistä sinisissä, vihreissä tai keltaisissa silkkitakeissa, täynnä loistavia tähtiä aina kurjimpiin, repaleihin käärittyihin dervisheihin asti. Hurjilla hevosilla ratsastajat ajoivat huolimattomasti täyttä laukkaa joukon läpi, ja shaahin palveliat, ferrashit, pitivät kansaa sopivassa etäisyydessä kentältä kolmen metrin pituisilla saitoilla, jotka alin-omaa koskettelivat liian tunkeilevaisten katsojien selkää.
Kilpakentän keskustan eteen oli komea huvimaja rakennettu shaahille ja hoville ja sen katosta liehui Persian keisarikunnan lippu: jalopeura ja nouseva aurinko vihreällä pohjalla. Keskelle majan pääsivua oli tehty suuri, keltapuitteinen ikkuna, josta shaahi sai katsella kilpajuoksua. Kuninkaalliset puolisot istuivat huvimajan oikeanpuolisessa päätyrakennuksessa, jonka ikkunoissa oli ohuet, läpikuultavat verhot, jotta ulkoa ei voitu nähdä näitä ylhäisiä naisia, mutta he itse saattoivat katsella päivän juhlaa.
Hetken perästä alkoi kansanjoukko tuimasti liikkua. Ihmiset juoksivat kummallekin taholle ja ferrashien pitkät saitat lakasivat joukon läpi tien. Shaahin seurassa oli useita satoja ratsumiehiä, koko hovi, puolisot, eunukit ja kamariherrat, kukin vaunuissansa. Shaahi itse ajoi puhtaalla kullalla silatuissa juhlavaunuissa, joita veti kahdeksan lumivalkoista hevosta, hopeaisissa valjaissa, korkeat, siniset töyhtöt päässä ja hännät sinipunaisiksi värjättyinä. Shaahi oli puettu virkapukuunsa, joka on musta, pitkä takki ja siinä kultakuteiset olkalaput ja niissä kummassakin kolme suurta jalokiveä; rinnalla säkenöitsi 42 suurta vesikirkasta timanttia kultapuitteissa; sivulla oli juhlasapeli, jossa oli paljon erivärisiä jalokiviä; päässä oli hänellä musta, pienellä, valkoisella höyhentöyhtöllä koristettu lakki, ja siinä ainakin 50 timanttia, joiden arvo lienee tavattoman suuri.
Shaahi nousi vaunuista ja astui seurueinensa paviljonkiin, jonka keltaisista ikkunoista hänen piti katsella kilpa-ajoja. Seurue seisoi käytävällä ikkunan ulkopuolella.
Kilparata oli farsakin (7 kilometrin) pituinen ja ympyrän muotoinen, jonka sisäpuolella oli matala muuri estämässä hevosia liukumasta ylitse. Rata piti kuljettaman kahteen kertaan, joten koko matka siis oli lähes l,5 penik.
Ensi kilpaan otti osaa 15 ratsastajaa, jotka järjestettiin riviin shaahin paviljongin eteen. Ne olivat somapukuisia, takit vihriäiset, punaiset, keltaiset tai siniset, köykäiset lakit päässä, ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hevoset ovat nälistyneitä, taitaaksensa juosta nopeammin. Merkin saatuaan lähtivät ne liikkeelle. Tuulen nopeudella kiitivät ne pois, katosivat tomupilveen ja muutaman minutin kuluttua palasivat lähtöpaikalle, jonka he nuolennopeudella sivuuttivat, kiertääkseen radan toistamiseen. Muutaman minutin kuluttua näkyi taas tomupilvi muurin mutkassa. Raikuva riemuhuuto syntyi kansassa, joka tähän asti oli seisonut ääneti ja odottaen. Voittaja ajoi vaahtoisella hevosella kuninkaallisen paviljongin eteen, jonne palkintotuomarit olivat kokoontuneet ja jossa kultarahat pusseissaan odottivat saajaansa. Korkein palkinto oli 250 tomania.[13] Muutaman minutin päästä tulivat toisetkin ratsastajat, toinen toisensa perästä; jotkut ajoivat suoraan väkijoukkoon ja tekivät siinä hirveätä hämminkiä, sillä ihmisiä joutui hevosten jalkoihin ja muuten vahingoittui pahasti. Kilpailuun otti osaa neljä eri osastoa, aina hevosten ja miesten laadun mukaan.
Paljon vääryyttä sanotaan tapahtuvan persialaisissa kilpa-ajoissa. Ratsastajat koettavat estää toistensa hevosia peloittamalla ja päähän lyömällä. Kilpailuun ottaa välistään osaa myös joku hevonen shaahin tallista. Näiden täytyy tietysti aina päästä ensiksi perille. Tätä varten asetetaan vahteja pitkin rataa. Kun joku aikoo rohjeta ajaa shaahin hevosen ohitse, heittää vahti santaa ja savea sekä hevosen että miehen silmiin, joten ratsastajan täytyy hillitä vauhtiansa. Muutamat ratsastajat näyttävätkin tämän johdosta varsin kamalilta; eräänkin suu ja nenä oli aivan verissä.
Kilpa-ajojen jälkeen seurasi toinen näky. Kaarttien piti kulkea shaahin ohitse. Kaikki Teheraniin sijoitetut rykmentit samosivat vuorotellen shaahin paviljongin sivutse. Ensiksi tuli kenttätykistö, suuri paljous kullatuita kanuunia, keltaisilla laveteilla, kunkin edessä neljä hevosta. Sitte tuli vuoritykistö, pieniä köykäisiä kanuunia, joita muulit kantoivat satuloissa. Tämä tykistö pääsee kulkemaan missä hyvänsä, vaikka kuinkakin raivaamattomilla poluilla Elburs vuoristossa. Kanuunat eivät ole sen raskaampia, kuin että kaksi miestä voi yhden nostaa. Merkillisimmät minun mielestäni olivat kumminkin ne parikymmentä kanuunaa, joita kameelit kantoivat. Itse eläimet ovat nim. lavettina ja kanuunia, jotka ovat kiinni satuloissa, sopii kääntää mihin päin hyvänsä. Kanuunia käytettäessä pakoitetaan kameelit laskeutumaan polvillensa. Jymisevä pauhu näistä kanuunoista oli jo aamulla ilmoittanut shaahin lähteneen palatsista, ja silloin olin saanut nähdä kuinka levollisina ja liikkumattomina eläimet makasivat, tulesta ja savusta huolimatta. Tykistön jälkeen tuli jalkaväki. Sotamiehet olivat tummansinisissä, punareunaisissa univormuissa, päässä korkeat, pyöreät mustavillaiset lakit ja lakissa töyhtöt. Patruunivarasto oli vatsalla ja suuri pullo rinnalla. Lopuksi ajoi ratsuväki uljailla hevosilla, hopeatamineet kaulassa ja rinnassa. Upseerien hevosilla oli kultailtu satulapeite. Ratsuväki oli tummissa takeissa, punaiset viitat hartioilla, aseina on heillä kivääri ja oikeassa kädessä paljastettu sapeli. Kullakin rykmentillä on oma lippunsa, joka lasketaan kaksi kertaa shaahin edessä. Joka rykmentin etupäässä käy tahi ajaa soittokunta, mutta aivan toisellainen kuin mitä olin nähnyt Kasvinissa, sillä rykmentin soittokunta on järjestetty aivan eurooppalaiseen tapaan, eversti Gebauerin johdossa, joka on itävaltalainen shaahin palveluksessa. Kun rykmentti on kulkenut shaahin ohi, niin kenraalit ja everstit ratsastavat rivistä paviljongin tykö, jossa he tervehtivät shaahia ja liittyvät sitten sotaministerin, ruhtinas Kamrah Mirtsa Naib-us-Sultanehin seuraan. Vastapäätä tätä istui samalla tavoin ratsain kenraalipoliisimestari itaalialainen kreivi Monte Forte, poliisipäällystön ympäröimänä.
Sillä välin on kuninkaan henkivartiosto sangen komeissa univormuissaan jo ehtinyt ratsastaa paviljongin tykö, samoin keltamekkoiset ulaanit valkoisilla hevosillaan. Ne ovat säännötöntä kaartia, joka seuraa shaahia tai kuningattaria näiden ollessa ulkona. Lyhimmälläkin matkalla täytyy nim. aina olla muassa näitä ratsastajia pari kolmesataa. Kun shaahi muutamia vuosia sitte teki toivioretken Meshedin kaupunkiin itä Persiassa, oli hänellä seuranaan monta tuhatta miestä.
Kaikkein viimeksi tulivat Donin kasakat kotimaansa univormuissa, pitkissä mekoissa, patruunivarasto rinnalla. Ne ovat paraita ratsastajia; tiheissä riveissä kiitävät ne nelistäen ja kuljettavat muassaan sitä venäläistä tykistöä, jonka keisari kerran lahjoitti shaahille, hevosineen, miehineen ja kaikkineen. Kasakoitten soittokunta soitti venäläistä kansallismarssia, nimeltä Kamarenski.
Ohikulku kesti kaksi tuntia. Se oli ulkonaisesti komea näkemys, mutta lähemmin tarkastaessa oli siinä paljon puutteita. Sotamiehet näyttivät veltoilta ja piittaamattomilta, eivät astuneet tahdissa, ja kun oli annettu komentosana, kulkivat monet rivissä lujaa puhuen ja ajatukset nähtävästi muualla.
Persian armeija on 150,000 miestä, joista 80,000 on seisovaa sotajoukkoa (hisam) ja 70,000 miestä säännötöntä ratsuväkeä (tsherik). Tykistöön kuuluu 8,000 miestä ja 200 kanuunaa. Armeijaa komentavat eurooppalaiset, etenkin itävaltalaiset upseerit, ja armeija on muutenkin järjestetty eurooppalaisella tavalla. Monet univormut ovat ihan itävaltalaisia ja monet arvoasteet päällikkyydessä nimitetään eurooppalaisilla nimillä. Persialaisia päällikkönimityksiä on esim. "emirnisam" sotamarski, "sertib" kenraali, "serheng" eversti, "naib" luutnantti ja "serbas" tavallinen jalkasoturi.[14]