Mitenkä heille kävi rautatiellä.
Varhain seuraavana aamuna läksi matkaseurueemme rautatien asemahuoneelle. Kalle ja Frits kantoivat arkkua, Witt ja Swart kantoivat eväitä.
Nyt oli vaan kysymys, mitä rautatietä heidän piti matkustaman.
"Kas", sanoi Swart "tässä asuu leipuri, ne ihmiset nousevat tavallisesti varhain aamusin. Minä menen sieltä kysymään".
Swart meni leipurin myymälään ja kysyi tahtoisiko hän hyväntahtoisesti sanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.
"Belgiaan? Belgiaan? Te tarkoitatte kai Sileesiaan?"
"Se on mahdollista että sitä sanotaan siksi Berlinin kielellä", sanoiSwart.
Leipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille asemalle, josta juna läksi Sileesiaan.
Suuren pulan perästä, koska he eivät tienneet oikealle tai vasemmalle, osasivat he pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti heidän käteensä paperilapun.
"Kas niin", sanoi Swart, "tällä passilla voimme me matkustaa vaikka halki koko maan ja tämähän on kaikki hyvin, ja jos se on totta mitä isäntämme sanoi eilen, niin me olemme perillä jo ylihuomenna".
"Se olisi hyvä, se", sanoi Witt. "Mutta katsos, kaikki vaunut seisovat perättäin ja kaikki kulkevat ne rautajäljissä. Katsos tuota suurta arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin! — Ei — sillä on savupiippukin! — Kas nyt on varmaan paholainen pussissa! Se savuaa ja ähkyy ja potkii ja mylisee, ja katsos kuinka höyry tupruaa sen sieramista ulos, kun se kulkee ohitsemme. Ja, mikä elämä ja meteli! Se on aivan kuin ihka elävä peto! Kaikkia sitä pitää näkemän, ennenkuin kuolee!"
"Niin naapuri" sanoi Swart, "eilen teaatterissa en minä ensinkään pelännyt, sillä minä tiesin että ne vaan käänsivät meidän silmämme, mutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa. Onhan tämä samaa, kuin noita-akkain ratsastaissa Blocksbergiin. Kuules, kuules, kuinka se viheltää!"
"Ei, se on se mies, joka viheltää", sanoi Kalle, "hän, se musta, joka istuu peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa sen päälle, että arkussa on hevonen".
"Se on kyllä mahdollista, poikaseni" sanoi Witt. "Ei tässä tiedä oikein mitä ajatella. Kuinkas sanoi Fiia Schult: joko se on tonttu taikka meidän Juhani, niin on paholaisella kuitenkin sormensa pelissä".
Nyt he astuivat vaunuihin, ja ukko Witt rupesi taasen pelkäämään.Swartilla oli koko työ saadakseen hänet rauhoittumaan.
"Naapuri", sanoi hän, "katsos vaan noita toisia tässä, istuvathan he niin rauhallisina, ja luuletko että he niin tekisivät, jos paholainen nyt olisi heitä ottamassa? Jos pelkäät niin kovin, niin muuta itsesi lähemmäksi minua, tässähän me istumme niin mukavasti kuin omassa tuvassamme, olemmehan ainakin kuivalla maalla. Ja te pojat, pidelkäät nyt itseänne kiinni älkäätkä siinä töllöttäkö suu auki, kuin jos odottaisitte paistettujen kyyhkyisten lentävän suuhunne! Painakaa hatut paremmin päähänne!"
Samalla tuuppasi hän omaa poikaansa kylkeen.
"Muuta itsesi tänne likemmäksi ja pure hampaat yhteen, niin ettet saa kieltäsi niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään. — Kas niin, nyt me menemme!"
"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka hiljaa se menee, sitä en minä koskaan olisi uskonut".
"Niin se menee vaan käymä jalkaa", sanoi Kalle.
"Nyt se menee tasasta lötkötystä", lausui Witt.
"Nyt se menee hyvää ravia", sanoi Witt pistäen päänsä ulos ikkunasta, "se menee täyttä laukkaa! Pitäkäät nyt kiinni! — nyt sitä mennään kelpo kyytiä! Ei, lapset, katsokaas vaan, kuinka se kiitää eteenpäin, kaikki oikein lentää ohitsemme".
Ukko Witt istui tässä niin onnettomana, kuin jos hänen viimeinen hetkensä olisi tullut, hän pani kätensä ristiin.
"Herra Jumala, naapuri Swart," sanoi hän, "kunhan se peto vaan ei pilttoutuisi!"
"Naapuri, purista vaan hampaasi yhteen!" sanoi Swart, "mitäs siitä kaikessa tapauksessa olisi? Jos se tapahtuu sillä tai tällä tavalla, kerranhan meidän kuitenkin täytyy kuolla! Nyt ei auta mikään, me olemme täällä ja meidän täytyy pitää hyvänä kaikki mitä tapahtuu".
Niin tulivat he ensimmäiselle asemalle.
Vaunut hiljensivät kulkua, ja ukko Swart sanoi: "Ptruu, kas niin, ptruu!" kuin jos hänellä olisi ollut ohjat kädessä.
Ovi avattiin.
"Minä tahtoisin sentään mielelläni nähdä, mitenkä näiden ajopelien laita oikeastaan on", sanoi Kalle mennen ulos vaunuista, "ja jos he taluttavat uusia hevosia arkkuun".
Hän asteli nyt edes ja takaisin tarkastellen kaikkea, mutta hänen näin tarkastellessaan, viheltää veturi ja juna lähtee liikkeesen.
Mutta Kalle hän vaan seisoa töllötti suu auki. Hän kuuli ainoastaanSwartin sanovan:
"Heitä itsesi perään riippumaan!"
Ja kun viimeiset vaunut vierivät ohi, nosti Kalle takkinsa liepeitä ja rupesi juoksemaan junan jälestä. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan ja Kalle seisoi aivan hengästyneenä katsella töllöttäen sen perään, kunnes se katosi.
No Kalle, mitä sinä nyt aiot tehdä?
Itke, poikaseni! Nyt sinä seisot siinä katsella tuijottaen kuin lehmä uutta porttia ja revit korvasi taustaa. Kuuluthan sinä muuten viisaitten joukkoon.
Missä on nyt viisautesi?
Ja Witt ja Swart he kulkivat ulos avaraan maailmaan. Swart lohduttaaWittiä, kun tämä taasen käy murheelliseksi.
"Rauhoitu nyt vaan", sanoi hän, "kyllä Kalle sinun vielä löytää; ei kestä kauvan, ennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian oleva täällä. Toinen asia olisi ollut, jos minun tyhmä poikani olisi unhoittanut itsensä jälkeen. Nyt sinä, Frits, istut paikallasi, liikahtamattakaan itseäsi, niin että minä voin hyvin löytää sinut! Tässä vaunut nyt näkyvät seisahtuvan ja minä menen ulos katsomaan, eikö Kalle ole heittänyt itsensä riippumaan perään ja tahdon myös saada vähän juodakseni".
Sanottu ja tehty, Swart astui ulos hakemaan Kallea, mutta ei siellä mitään Kallea ollut, ja kun hän oli saanut sen asian selväksi, meni hän pois saamaan jotakin, jolla sammuttaisi janoaan.
Hän näki erään viinurin hyörivän tiskin edessä.
"Kuules, poikaseni", sanoi hän, "anna minulle oikein hyvä likööri!"
"Kohta, herra", sanoi viinuri ja juoksi pyydettyä tavaraa ottamaan, sillaikaa kuin Swart kaiveli taskujaan maksaaksensa — mutta saakeli sentään — hän ei voinut löytää yhtään pieniä rahoja. Vihdoin sai hän maksetuksi ja aikoi juuri tyhjentää liköörinsä, mutta samassa vihelsi juna.
"Mitä piruja", huusi hän, "odota nyt silmänräpäys, minä tulen kohta".
Mutta ei juna siitä väliä pitänyt, vaan kiiti pois.
"Tämäpä oli kaunis juttu", sanoi Swart repien korvansa taustaa.
Ja Frits ja Witt matkustivat ulos avaraan maailmaan, kunnes seisahtuivat seuraavalla asemalla.
"Nyt en minä enää istu tässä alallani", sanoi Frits ukolle. "Matkustakaat te yksinänne Belgiaan, minä tahdon seisahtua tänne ja hakea isääni".
"Frits", sanoi Witt, "ethän suinkaan tahdo jättää minua yksin onnettomuuteen?"
Ja hän rukoili niin hartaasti Fritsiä jäämään vaunuihin.
Mutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin. Frits seisoi ulkopuolella.
Juna vihelsi.
Ukko Witt pisti päänsä ulos ikkunasta ja heilutti hattuaan.
"Frits", huusi hän, "sananen vaan! Sano isällesi, että hänen pit…"
Enempää ei hän ehtinyt sanoa. Hän matkusti nyt jälleen ulos avaraan maailmaan.
Frits ei ollut kuullut, mitä ukko Witt huusi, hän ajatteli vaan pastorin Henrikkiä ja mitä hän oli sanonut, nimittäin että he kyllä tulisivat takaisin Berliniin eikä koskaan Belgiaan.
Siinä istui nyt ukko Witt murheissaan; hän oli pannut kätensä ristiin.
"Lukkari sanoi, että matkusteleminen oli niin hauskaa!" sanoi hän, "soisin että hän nyt olisi kourissani. Ja naapuri Witt sanoi että se oli niin ihmeen hupaista, niin että minä, vanha pöllö, menin satimeen ja luulin heidän sanansa todeksi. Nyt voin minä tässä oikein menehtyä!"
Witt painoi päänsä alespäin ja hän oli nyt ulkomuodoltaan kuin vanha kana sateessa.
"No niin, tässä minä istun upo-yksinäni! Mutta mitä minä voin tehdä?"
Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja astui erään punakauluksisen miehen luo, joka seisoi siinä.
"Hyvä herra", sanoi hän, "minä en enää tahdo matkustaa kauemmaksi".
"Sitä ei teidän olekaan pakko tehdä, hyvä mies", vastasi hän.
"Ah, jos minä vaan olisin Berlinissä, pastorin Henrikin luona! Koska voin minä olla siellä?" kysyi Witt.
"Iltapuolella k:lo 5 lähtee juna Berliniin, joten te saavutte sinne sopivaan aikaan".
"Kiitoksia paljon siitä sanomasta!" sanoi Witt nostaen hattuaan.
Hän istahti sitten penkille.
"Ah, kuinka minun on lopulta käyvä!" sanoi hän itsekseen. "Lukkari ja naapuri Swart puhuivat niin paljon matkustamisen hauskuudesta. Nyt istuu lukkari siellä kotona tuvassaan ja naapuri Swart juo likööriä, mutta kukaan kristitty ihminen ei pidä lukua minusta raukasta! Ja missä olen minä oikeastaan? Olenko minä Belgiassa vai en? Soisin vaan, että istuisin nyt kotona eukkoni luona ja että naapuri Swart istuisi tässä minun sijassani!"
Kuinka Kalle ja Frits lopulta löysivät toinen toisensa, mutta eivät voineet löytää pastorin Henrikkiä.
Nyt he olivat eroitettuina toisistaan. Tässä istui Witt puhellen itsekseen, kuten jo olen kertonut.
Frits juoksi toiselta asemahuoneelta yli kenttien, niittyjen ja maitten hakemaan isäänsä, kolmannella asemahuoneella istui ukko Swart ryypiskellen ja kiroillen Wittiä, poikaansa ja koko maailmaa, ja neljännellä asemahuoneella istui Kalle Witt aitauksella heiluttaen keltahousuisia koipiaan edes takaisin; iso joukko ihmisiä oli kokoontunut hänen ympärilleen ja kummasteli sitä, kuinka hyvin hän osasi heilutella sääriään.
"Herra Jumala", sanoi Witt, "jos minä sentään olisin kotona!"
Frits sanoi!
"Jospa minä olisin kotona äitini luona!"
Ukko Swart sanoi:
"Ei, tämä käy liian vaikeaksi!"
Kalle sanoi:
"Mitä hyötyä siitä on, että minä tässä istun ja heiluttelen jalkojani!"
Mutta kaikki neljä sanoivat he:
"Ah, jos me olisimme pastorin Henrikin luona!"
Ja he päättivät äkkiä kukin itsekseen lähteä matkustamaan takaisinBerliniin.
Niin ajattelivat he, ja niin tapahtui myös kuin he ajattelivat.
Samana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että toinen heistä sattui näkemään toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta, luuli hän näkevänsä jotakin keltaista loistavan vastaansa. Hän katsoi tarkemmin, ja mikä ilo! Se olikin keltahousuinen Kalle.
"Kalle Witt, seisahdu!" huusi Frits, "se oli hyvä että sinun tapasin".
"Mitä hittoa, sinäkö se olet?" sanoi Kalle, "minä luulin sinun ukkojen kanssa olevan matkalla Belgiaan".
"En ensinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme. Etkö sinä ole nähnyt minun isääni?"
"En, en minä häntä ole nähnyt".
"Kuinka minä tulin iloiseksi nähdessäni sinun sinisen takkisi ja keltaset housusi".
"Piru vieköön ne keltaset housut ja sen sinisen takin", sanoi Kalle. "Siellä, minne te jätitte minun, oli saakelin kaunis tyttö. Sen minä sanon sinulle, Frits, hän oli kaunis kuin prinsessa. Minä menen hänen luoksensa ja sanon:
"'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen naukun?'
"No, minä tyhjennän sen, minä saan toisen sijaan, vieläpä kolmannenkin ja mieleni käy niin kummalliseksi. Minä menen pois tiskin luo ja suikkaan hänelle suuta. Niin, tunnethan sinä Kalle Wittin!
"'Herra', sanoi hän, 'hävetkääs vähän!'
"Ja tuskin oli hän tuon sanonut, ennenkuin minä sain korvapuustin ja oikein kelpo korvapuustin, ja samalla joku toinen löi minun hattuni myttyyn yli korvieni.
"'Mitä', sanoin minä, 'mitä tämä tietää?'
"Mutta silloin eräs toinen antoi minulle aika kolauksen niskaani ja sitten he huusivat:
"'Ajakaat ulos se talonpoika-lurjus!'
"Ja niin he heittivät minut suin päin ulos ovesta ja — katsos vaan — repivät toisen liepeen pois takistani! Se oli jo toinen tällä kirotulla matkalla! Siinä minä vaivainen nyt istuin! Isäni oli poissa, te olitte poissa ja minä istua kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä".
"No, älä sinä siitä lukua pidä, Kalle", sanoi Frits, "meidän täytyy nyt saada selko Henrikistä, niin saamme maata yötä hänen luonaan".
"Niin, mutta mennäänpäs ensin tuonne sisään. Siinä on kinkku ikkunassa, sinne minä tahdon mennä, sillä minun on niin nälkä, enhän minä ole saanut palaakaan suuhuni koko päivänä".
He menivät sisään, ja Kalle söi kuin jos henki olisi ollut vaarassa, ja baijerilainen olut se vaan lisäsi hänen ruokahaluansa, Frits Swart söi myös halukkaasti ja pian olivat he unhoittaneet päivän vastukset ja vaivat.
"Jumala varjelkoon minua", huudahti Frits vihdoin, "onhan kello jo puoli yksitoista, tule Kalle, emme me enää voi viipyä täällä kauemmin, jos tahdomme että Henrikki meitä auttaa hädästämme".
He menivät.
Mutta mitä nyt? He astuivat ja astuivat ja katselivat ympärilleen ja seisahtuivat, vihdoin rupesivat he kyselemään.
"Hyvä herra, ettekö te voi sanoa, missä pastorin Henrikki asuu?"
Kukaan ei tietänyt; ne joilta he kysyivät, pudistivat päätään ja tuijottivat Fritsiin ja Kalleen, kuin jos nämät olisivat olleet valmiit vietäviksi hulluinhuoneesen, ja jatkoivat matkaansa.
Vihdoin tulivat he Vaaliruhtinaan sillalle.
"Kas niin", sanoi Kalle, "nyt minä osaan. Me menemme vaan ensin vasemmalle, sitten yli sillan, sitten menemme kappaleen matkaa takaisinpäin, sitten vasemmalle, sitten poikkeemme oikealle ja menemme katua ales. Ja se olisi todellakin ihmeellistä, ellemme löytäisi sitä taloa".
Kuinka "lempeä Henrikki" ei ollutkaan pastorin Henrikki. — He tulivat suin päin rappuja ales. — Hukefrits ja "punanen". — N:ro 3:ssa. — Kenenkä he siellä tapasivat.
Nyt he astuivat katua ylös ja katua ales, ja Kalle näytti tietä.Vihdoin seisahtuivat he erään talon ulkopuolelle.
"Kuules Frits", sanoi hän, "sen mukaan kuin minä voin muistaa, on se tämä viheriä-ovinen talo".
"Niin minäkin muistelen", sanoi Frits, "mutta hänen ovensa oli viheriäinen ja tämä on sininen".
"Eikö sinulla ole silmiä kallossasi?" huudahti Kalle.
"Ovi on sininen", sanoi Frits.
"Ei, se on viheriäinen", sanoi Kalle.
"Se on sininen", vakuutti Frits.
"Ei, viheriäinen! Piru vieköön sinut sinisine ovinesi!" ärjäsi Kalle.
Heidän tässä tehdessään sinistä viheriäiseksi, tuli eräs palovartia heidän luoksensa.
"Mitä meteliä tämä on? Mitä tämä tietää?" sanoi hän.
"Herra vartia" sanoi Frits, "tämä ei ole mikään salaisuus. Me tahtoisimme vaan tietää, eikö tuolla ylhäällä asu eräs ylioppilas ja eikö se ole pastorin Henrikki?"
"Asuu kyllä, häntä sanotaan yleisesti 'lempeäksi Henrikiksi'", sanoi vartia, "minä avasin äsken hänelle, ja hän sanoi, että hetkisen perästä tulisi pari hänen ystäväänsä ja toveriansa ja niillekin piti minun avata ovi".
Vartijan tätä sanoessa avattiin yksi ikkunoista ja ääni huusi heille:
"Mikä on hätänä? No, vai olette te vihdoin täällä, vanhat ystävät! Olut on erinomaisen hyvää tänä iltana!"
"Hän odottaa meitä!" sanoi Kalle Witt.
Vartija meni nyt avaamaan etehisen ovea.
"Tänä iltana teillä mahtaa tulla aika hauskaa siellä ylhäällä. Älkäät nyt vaan olko liian iloiset, sen neuvon minä teille annan".
Näillä, Kallelle ja Frits'ille käsittämättömillä sanoilla sysäsi vartija ystävämme pimeään porstuaan ja pani oven lukkoon.
Molemmat nuoret miehemme, Kalle Witt etunenässä, kömpivät nyt portaita ylös; vihdoin seisahtuivat he erääsen käytävään.
"Henrikki", huusi Frits, "avatkaat ovi, että voimme nähdä missä me olemme".
Ovi aukeni ja pitkänlainen olento kynttilä kädessään näyttihe siinä.
Mutta eihän se ollut pastorin Henrikki! — Iso punaviiksinen mies, jolla oli punanen yönuttu yllään, lasisilmät punaisella nenällään, pitkä piippu suussa ja pieni lakki päässä, semmoinen oli se olento, joka täytti koko oven aukeeman.
Kovin hämmästyivät sekä Kalle että Frits.
"No jumalauta!" sanoi olento karkealla bassoäänellä, "kauvan te olettekin viipyneet! Olette kai olleet ulkona kuleksimassa vähän tahi on mamseli vetänyt vanhaa Hukefritsiä nenästä?"
"Ei herra", sanoi Kalle, "niin ei ole ollut; me emme vaan osanneet löytää tätä kirottua taloa".
"Piru vieköön", ärjyi olento, "keitä te oikein olette?"
"Me olemme Frits Swart ja Kalle Witt".
"Kaksi tolvanaa, saakeli soikoon! Minä odotan Hukefritsiä ja 'punasta' ja silloin tulette te, pässinpäät! Mitä te täältä tahdotte?"
"Emme me mitään tahdo, herra! Me ajattelimme vaan, että herra Henrikki antaisi meille yösijaa ja vähän rahaa lainaksi…"
"Rahaa lainaksi teille? Tahdotteko te tehdä pilkkaa minusta? Pois täältä! Minä olen itse lainannut jo seitsemän lukukautta!"
Näin sanoessaan heitti hän heidät suin päin portaita ales.
Nyt alkoi tappelu semmoinen kuin Leipzigin ja Waterloon luona.
"Menkäät hiiteen tolvanat!"
"Frits, auta minua!"
Ulkopuolella oli samaan aikaan aika meteli.
Oikea Hukefrits ja "punanen" olivat saapuneet ja tahtoivat kaikin mokomin päästä sisään.
Mutta vartija ei tahtonut heitä laskea sisään.
"Ei teillä ole täällä mitään tekemistä", sanoi hän, "ne jotka ovat siellä sisällä, ovat siellä, minä olen saanut käskyn avata vaan kahdelle".
"Me tahdomme ulos!" huusi Kalle sisäpuolelta.
"Me tahdomme sisään!" huusi "punanen" ulkopuolelta, "avaa kohta, orja!"
Ja hän antoi yövariijalle aika tuuppauksen.
Mitä piti yövartija-paran tekemän?
Hän avasi, ja tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ennenkuin kaksi olentoa syöksi sisään ja kaksi ulos. Tämän nähdessään tarttui yövartija vihellyspiippuunsa ja vihelteli viheltelemistään, niin että hänen vihellyksensä olisi voinut kiveäkin liikuttaa.
Kun meidän poikaparkamme rauhallisesti astuivat katua ylöspäin, tuli polisi juosten.
"Mikä nyt on hätänä?"
"Tappelu huoneessa", vastasi yövartija, "ehkä murtovarkaus!"
Samassa tarttui kaksi polisia poikain niskoihin ja veivät heidät putkaan, jossa he pantiin komeroon n:ro 3.
"Herra jesta, olemmehan me rauhallisia ihmisiä!"
"Se on mahdollista", sanoi kaupunginpalvelija, "mutta rauhoittukaat huomiseksi".
Siinä he nyt istuivat.
"Ah", sanoi Frits, "Jumala ties missä isä nyt on! Mitä sanoisivat äiti ja lukkarin Dorotea, jos he saisivat tietää, että me istumme putkassa. Se olisi kaunis juttu, se!"
Ja kyyneleet valuivat pitkin poika-raukan poskia.
"Ah, Frits, jos minä vaan olisin kotona äidin luona!" sanoi Kalle heittäytyen pitkälleen sänkyyn, jossa hän rupesi potkimaan jaloillaan paljaasta kodinkaipauksesta.
Yht'äkkiä jotakin kuului liikkuvan ja ääni sanoi:
"Älä potki noin! Nyt sinä olet vetänyt peitteen pois päältäni!"
"No, no, naapuri", sanoi toinen ääni, "älä sinä vääntele itseäsi noin, vaan anna toisenkin saada vähän rauhaa".
"Jumalan kiitos", huudahti Frits.
"Tässä ovat isämme!" huusi Kalle.
"Pojathan ne siellä ovatkin", sanoi Swart, "kuinka hitoilla te olette tulleet tänne?
"Ei se ole meidän syymme ollut", sanoi Kalle.
"Hyi, poika", sanoi Swart, "kuinka voit sinä tehdä minulle semmoisen häpeän täällä vieraassa maassa, ja tehdä niin, että sinut pannaan putkaan?"
"No, isä", sanoi Frits, "älkäät te nyt siitä niin pahoittako!Istuttehan te itsekin täällä ja sitten tahdotte te torua meitä!"
"Ei, kuules Frits, nyt minä sanon sinulle, minkätähden isäsi ja minä istumme putkassa", sanoi Witt. "Näetkös…"
"Se vielä puuttui!" sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen. — "Oletko sinä hullu?" kuiskasi hän hänelle korvaan, "silloinhan he eivät enää pitäisi mitään väliä meistä. Mitä tarvitsevat he sitä tietää? Se on meidän oma salaisuutemme".
"Ei, naapuri", kuiskasi Witt takaisin, "kuinka voit sinä luullakaan, että minä olisin niin tyhmä. En minä meidän salaisuuttamme ilmaise! — No tuhmat pojat", sanoi hän, "kuinka voi teidän päähänne pöllähtää, että me istuisimme täällä tappeluksesta? Ei, me istumme täällä avujemme tähden, ja kun ei meillä ollut kortteeria, niin hankimme itsellemme sen".
"No", sanoi Swart, "paras kaikesta on, että olemme jälleen saaneet pojat käsiimme. Pane sinä nyt vaan rauhassa maata ja heittäkäämme avumme toistaiseksi sikseen".
Kuinka sotatuomari kuulusteli heitä ja he pääsivät vapaiksi avujensa tähden.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan avattiin ovi ja meidän matkamiehemme samoin kuin muutkin yövieraat laskettiin ulos. Kovin ukko Swart häpesi nähdessään missä hienossa seurassa hän oli ollut.
"Ah naapuri", sanoi hän Wittille, "että me saamme istua kaikkien noiden roistojen parissa! Mutta vähät siitä ell'eivät pojat olisi olleet seurassamme, mutta että lasten täytyy nähdä vanhempainsa häpeän!"
Mutta tässä ei mikään auttanut, heidän täytyi astua sisään, ja heidän sisään astuessaan istui siellä eräs mies, jota sanottiin rekistraattoriksi — ukko Swart piti häntä jonkinlaisena sotatuomarina. Hänen vieressään seisoi polisi.
Heidän täytyi astua näiden luo, ja nyt sateli kysymyksiä:
"Mistä kotoisin? Mihin matka? Minkätähden? Millä tavoin? Missä polisi oli saanut heidät kiinni? Minkätähden he oli otettu kiinni, ja missä heidän passinsa oli?"
Ukko Swart oli nyt täydellisesti tointunut tajuihinsa ja kyllä hän osasi vastata näihin kysymyksiin, mutta kun hänen piti kertoman, kuinka he olivat tulleet putkaan, sanoi hän:
"Herra sotatuomari, minä tahdon todenmukaisesti puhua kaikki, mutta näettekös, ei sovi, että meidän lapsemme kuulevat sitä, me voisimme sen kautta vaan tulla huonoon valoon!"
Kalle ja Frits vietiin ulos, ja Swart alkoi kertoa:
"No, kuten sanottu, minä tulen rautatieltä ja tahdon mennä pastorin Henrikin luo. Minä käyn ja käyn ja haen ja haen ja kyselen ihmisiltä, mutta kukaan ei voi antaa minulle tietoja. Sillä välin oli tullut hämärä, ja minä kuljin ympäri pimeässä löytääkseni pastorin Henrikkiä. Vihdoin sanoin minä itsekseni:
"'Swart', sanoin minä, 'jos sinä aina vaan astuskelet näin, niin sinä ehkä eksyt. Jospa sinä vaan tietäisit jonkin paikan, mihin voisit mennä'.
"Eräs mies tuli astuskellen pitkin katua, häneltä minä kysyin:
"'Sanokaat minulle', sanoin minä, 'ettekö tiedä mitään paikkaa, jossa minä voisin maata yötä?'
"'Kyllä', vastasi hän, 'menkäät tanssihuoneesen, siellä saatte istua kuinka kauan tahansa'.
"'Missä on semmoinen?' kysyin minä.
"'Tässä aivan lähellä, vasemmalla', sanoi hän, 'minä seuraan teitä sinne'.
"Minä seurasin häntä. Ah, herra sotatuomari, minä en ensinkään ole arka luonnoltani; mutta kun minä näin naapurini Wittin tanssissa kauniin naisen kanssa, jonka seurassa hän oleskeli koko ajan, olin minä kaatua selälleni. Minä en tahtonut uskoa omia silmiäni. Niin, herra sotatuomari, minä tulin kovin noloksi. Vihdoin minä huusin:
"'Witt, riivaako piru sinua vielä vanhoina päivinäsi!'
"Ja näettekös, herra sotatuomari, kun minä olin näin sanonut, niin ukko Witt nauraa hohotti ja irvisteli ja iski silmää ja muiskutti suutaan ja hieroi kouriaan ja löi kättään kupeelleen eikä voinut aavistaa kenen kynsiin hän oli joutunut. Minusta oli hän kuin tuhlaajapoika Uudessa testamentissa, joka sokeasti heittäytyi onnettomuuteen ja josta meillä siellä kotona riippuu seinällä kaunis kuva.
"'Kuules naapuri', sanoin minä, 'etkö sinä ensinkään häpeä! Ruveta seurustelemaan semmoisen ihmisen kanssa! Tule heti paikalla pois!'
"'Äh, naapuri", sanoi hän, "katsos vaan mamselia!'
"'Kyllä minä annan sinulle mamselia', sanoin minä, 'ei se ole mikään mamseli, vaan lintu!'
"Ja, herra sotatuomari, se oli todellakin semmoinen yölintu. Minä sentähden tartuin Wittin kaulukseen, mutta tuskin olin minä saanut hänet pois tanssista, ennenkuin hirmuinen meteli syntyi. Kaikki he syöksivät meidän kimppuumme ja löivät meitä. Ja, herra sotatuomari, kun oikeus on minun puolellani, niin minä annan takaisin niin hyvin kuin voin. Sen minä teinkin nyt, mutta silloin tuli polisi väliin ja vei meidät putkaan. Siellä tapasimme me molemmat poikamme, jotka olivat joutuneet melkein aivan samanlaiseen ikävään pulaan. Niin, herra sotatuomari, niin on asian laita, ja minä valehtelisin, jos ei se olisi totta".
"Niin, herra sotatuomari", puuttui nyt ukko Witt puheesen, "meidät kaikki on otettu kiinni sentähden että me emme tietäneet paremmin menetellä ja meidän avujemme tähden. Sentähden tulimme me putkaan, herra".
No, "sotatuomari" nauroi vähän salavihkaa, mutta kun hän oli saanut selville, että he ylimalkaan olivat siivoa väkeä, antoi hän heidän mennä, ja pani erään polisipalvelijan näyttämään heitä pastorin Henrikin luo.
Kotimatka. — Witt ennustaa sadetta; ja sadetta todellakin saatiin. — Swart lähettää Frits'in edeltäkäsin valmistelemaan heidän kotiintuloaan. — Swart kysyy: "Mitä on elämä?" ja Witt kysyy: "Missä on minun toinen sukkani?"
"Nyt me olemme taasen täällä, herra Henrikki!" sanoi Swart.
"Sen minä arvasinkin".
"Ja", jatkoi Swart, "viime yönä minä itsekseni tuumaelin, eikö olisi parasta jos jättäisimme koko matkan sikseen. Me olemme tänä yönä istuneet putkassa, ja muuten on meille tapahtunut niin paljon ikävää, että minä puolestani olen saanut kylläksi koko matkasta".
"Niin, naapuri Swart", sanoi Witt, "Jumalan kiitos, että pääsimme jälleen ulos. Minäkin luulen nyt, että olisi paras, jos lähtisimme kotio eukkojemme luo".
"Niin, se on helposti sanottu, naapuri", sanoi Swart, "mutta kun nyt eukkomme meiltä kysyvät, olemmeko olleet Belgiassa ja kuinka matka kävi, mitä me siihen vastaamme?"
"Vähät siitä!" sanoi pastorin Henrikki, "jokainen selvitköön pulastaan miten paraiten voi. Minä neuvon teitä — jos kohta se tuntuukin vähän painavalta — jo tänään nousemaan matkavaunuihin, niin te voitte jo huomen'aamuna olla Alt-Strelitsissä ja lopun matkaa te käytte jalkaisin. Teidän tavaranne minä toimitan pois rautatieltä ja lähetän jälestänne. Ja huomatkaas, mitä sanon: huomenna illalla istutte te kotona puuro-kupin ääressä".
"Luulenpa että se olisi parasta", sanoi Swart.
"Siinä olet oikeassa", sanoi Witt, "se olisi kyllä parasta".
"Ja, jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin ei se tee mitään", sanoi Swart. "No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiiruhda nyt, naapuri, että pääsemme lähtemään!"
He menivät ja pian he istuivat matkavaunuissa. Ei kestänyt kauan ennenkuin he vaipuivat raskaasen uneen, ja kello seitsemän seuraavana aamuna tulivat he nukkuvassa tilassa Alt-Strelitsiin.
Täällä söivät he kelpo aamiaisen ja sitten läksivät he jalkaisin kulkemaan kotoa kohden.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneina astelivat he ääneti, puhumatta säännöllistä sanaa toisilleen.
Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja joku sana myös silloin tällöin pääsi ukko Wittin huulilta, mutta ukko Swart oli huonolla tuulella; hän oli kovin harmissaan siitä, että hänen piti palata eukkonsa luo ja kotikyläänsä tyhjin toimin. Mitä oli nyt eukko sanova? Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa kinailemaan? Olihan hän jo ennenkin aina saanut antaa perää, nyt tuli tämä kirottu matka lisäksi, nyt ei hän enää koskaan olisi saava rauhaa.
Frits Swart oli iloinen, hän meni onneansa kohden ja ajatteli nyt, mitä hän ja Dorotea sanoisivat toisillensa, kun ensimmäisen kerran kohtaavat toisensa.
Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen, saattoihan hän kantaa viheriäistä takkiaan yhtä hyvin kotikylässään kuin Berlinissä, ja kun se oli hänen yllänsä, täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti luoda silmänsä häneen.
Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmaa.
"Minä pelkään", sanoi hän, "että me ihan varmaan saamme raju-ilman illaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat vihaiset. Joll'ei raju-ilma mene ohi, niin me olemme läpimärät, ennenkuin tulemme kotio".
"No, naapuri, jos ei muuta olisi kuin se", sanoi Swart, "märän takin me kyllä saamme jälleen kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme märän vuoden. Kyllä meidän tilamme nyt on hauska. Saatpa nähdä, että tästä tulee kauhea loppu, muuten en tunne eukkoani oikein".
"Kuules, naapuri", sanoi Witt, "antaa ihmisten puhua mitä tahansa, me emme sano siihen mitään, vaan olemme vaiti kuin muuri! — Mutta kas, nyt rupeekin jo satamaan".
He olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä sijaitsi aivan heidän edessään, mutta nyt alkoi sataa oikein kuin saavista kaatamalla.
Ukko Swart veti Fritsin vähän syrjään ja sanoi:
"Kuules, poikani, minä tahdon vaan kysyä sinulta, enkö minä aina ole ollut hyvä isä sinua kohtaan. Enkö ole pitänyt huolta sinusta, kuin ainoasta lapsestani? Vastaa minulle! Enkö minä aina ole katsonut sinun parastasi?"
"Olette", vastasi Frits, "te olette aina ollut minulle hellä isä".
"Ja niin minä tahdon yhä edespäinkin olla", sanoi Swart, "ja mitä sinun kosimiseesi tulee, niin saat nähdä, että minä tarkoitan sinun parastasi, ja jos sinun äitisi panee vastaan, niin tule vaan minun luokseni, minä kyllä autan sinua. Sinä saat Dorotean, siitä saatat olla varma. Mutta nyt et sinä saa jättää minua pulaan — minä tosin voin itse siitä selvitä mutta, näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään tahdo tulla pahoin pidellyksi. Sinä tiedät että äitisi on hyvin kiivasluontoinen, jos sinä nyt lähdet edeltäkäsin kotio ja kerrot hänelle kaikki, niin voisi tapahtua että hän tyyntyisi eikä sanoisi minulle vihoissaan mitään. Ei sinun ensinkään tarvitse valehdella, sillä näetkös, poikani, valhe on valhe, mutta totuutta ei sinun myöskään tarvitse hänelle sanoa, ei se olisi hyvä hänelle. Sinä voit mennä keskitietä ja sanoa, ettemme me tulleet Belgiaan, sentähden että meidät valtasi tiellä kauhea kodinkaipaus. Me tulimme niin surullisiksi ajatellessamme että olimme jättäneet hänen yksinään kotia, ja olimme sentähden päättäneet ennen matkustaa jälleen kotiin. Melkein niin pitää sinun sanoman, poikaseni. Mutta sinä et millään muotoa saa kertoa, että me olemme istuneet putkassa ja että meidät pantiin kiinni Strelitsissä — älä myöskään mainitse sanaakaan rahoista — muista se, ei sanaakaan rahoista! Sinä tiedät että äitisi on ankara siinä suhtein. Älä myöskään kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui metsässä ja että meidät heitettiin ulos teaatterista ja kuinka minä sain istua rautatiellä. Jos sinä sanot sanankin vaan, niin en minä näe enää rauhallista hetkeä koko elämässäni".
Frits lupasi olla vaiti, ja nyt läksivät hän ja Kalle kotoa kohden.
Molemmat ukot istahtivat ison pensaspuun alle. Siellä eivät he kuitenkaan olleet sateen suojassa. He istuivat hetkisen nojaten poskea kämmentä vastaan sanaakaan virkkaamatta.
Vihdoin sanoi Swart Wittille:
"Mitä on elämä, naapuri?"
"Se on totta, se", sanoi Witt, "siinä sinä olet oikeassa, sen minä olen aina sanonut".
"Mitä on elämä?" jatkoi Swart. "Ajatteles vaan, että me kahdeksan päivää sitten istuimme tässä omilla rattaillamme, ja kuka silloin olisi voinut ajatella, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa, aivan kuin kaksi sammakkoa. No, minusta saa sataa kuinka paljon tahansa. Jos se vaan pian olisi ohi!"
"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Witt, "jos se vaan pian olisi ohi!"
"Mitä on elämä?" sanoi vielä kerran Swart, "se on aivan kuin harava ilman hampaita, kuin aura ilman terää, kuin koira ilman häntää. Ja minä näytän sinulle sen toteen, naapuri. Tänään me olisimme olleet, Jumala ties, kuinka kaukana, ja nyt me istumme tässä kuin kaksi narria rankkasateessa".
"Sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "tässä me istumme odotellen, kunnes sade on mennyt ohi. Jumala ties, kuinka kauvan me saamme istua tässä. Muuten minäkin olen tehnyt havaintoja. Kuinka on se mahdollista, että minulla on molemmat saappaani jalassani ja että minä kuitenkin olen hukannut toisen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja nyt minä kysyn sinulta: missä on minun sukkani?"
"Sinun sukkasi? Mitä?" sanoi Swart, "oletko sinä viisas? Saappaat ovat jalassasi ja kuitenkin on toinen sukkasi poissa! Voihan semmoisesta menettää järkensä! Tämä on todellakin kaunis juttu".
"Samaa minäkin sanon. Se on varma, se", arveli Witt. "Enkä minä ensinkään voi käsittää, kuinka se on voinut tapahtua, olenhan minä muuten niin hirveän varovainen".
"Älä sinä turhia kehu!" sanoi Swart. "Sinä olet oikea lapsi semmoisissa asioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona, muuten sinä vihdoin olisit menettänyt kaikki mitä sinulla on: pitkät korvat päästäsi, ja vihdoin olisit kai senkin kadottanut. Voiko kukaan ajatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jalassaan, kuitenkin hukkaa sukkansa! Ei se…"
Frits tulee kotio. — Kenenkä hän tapasi äitinsä luona, — Swart tulee hiipien sisään ovesta. — Ukkosta sateen jälkeen. — Kuinka kaikki kääntyy hyvään päin.
Ukkojen istuessa mietiskelemässä tämän elämän oloja, kiiruhtivat Kalle ja Frits nopein askelin kylää kohden. Kello saattoi olla viiden vaiheilla. Frits astui niin nopeasti että Kalle tuskin saattoi häntä seurata. Eikä kestänytkään kauvan, ennenkuin he olivat sillä mäellä, josta saattoi silmäillä yli koko kylän.
He näkivät edessään rakkaan kotinsa.
Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee vanhempainsa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin tietäessämme että yhdessä noista olkikattoisista asunnoista sykkii sydän meille, että uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertäytyä kaulamme ympäri estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.
Niin sykki myös Frits Swartin sydän, kun hän näki kylän ja hänen silmänsä sattui hänen isänsä talon olkikattoon. Kuinka levollinen oli se sydän ollut hänen astuessaan ympäri avarassa maailmassa, kuinka kiireesti se nyt sykki, kun hän katseli vanhaa pesäänsä; semmoinen olkikatto on kuitenkin paras koko maailmassa!
He lähenivät kotoa aina enemmän ja enemmän.
Nyt tulivat he tienhaaraan; siinä erosivat he, Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin sitä kapeata tietä, joka johti hänen isänsä talolle.
Hän seisahtui lukkarin puutarhan luo.
Eikö hän saisi nähdä pikku Doroteaansa?
Hän katsahti oksien välitse, vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin ei siitä mitään apua ollut, ei siellä Doroteaa näkynyt.
Tyhmä poika, kuinka Dorotea olisi istunut siellä sateessa, sillä satoihan nyt!
Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian oli hän kotitalon pihalla.
Siellä oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista, ei hiirtäkään näkynyt liikkuvan siellä, ainoastaan sadepisarat ne putoelivat pihan kivitykselle. Frits meni porstuan ovelle — ei, ajatteles — samalla syöksi vanha Vahti haukkuen häntä vastaan. "Oletko sinä hullu, vanha koira? Mitä, etkö sinä tunne isäntääsi enää?" No, nyt se sentään näki, kuka se oli, se hyppeli ilosta niin korkealle kuin sen vanhat jalat myönsivät, juoksi haukuskellen hänen ympärillään, hypähti pystyyn hänen rintaansa vastaan, joka karva sen vanhassa hännässä huusi: "hurraa! meidän Frits on tullut kotio!"
Frits meni porstuaan, sielläkään ei ollut ketään, hän meni kamarin ovelle ja nosti sen säppiä, ja hänen avatessaan ovea istui Dorotea ikkunan ääressä ja Fritsin äiti istui hänen vieressään; hän oli laskenut käsivartensa tytön kaulaan ja taputteli häntä poskelle ja oli niin syvään vaipunut keskusteluun, ettei hän kuullut poikansa astuvan huoneesen.
"Rauhoitu, rakas Dorotea", sanoi hän, "kyllä minä ukkoa läksytän, kun hän tulee takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on lähettänyt pojan meiltä, ja hän on myös saava toimittaa hänet takaisin, ja jos hän ei tahdo, niin minä laulan semmoista virttä hänelle, että hän tulee lauhkeaksi kuin lammas".
Yht'äkkiä sai eukko nähdä Fritsin.
"Herra Jesus, Dorotea", huudahti hän, "tuossahan seisoo Frits, minun oma poikani! Puhu nyt, oletko se todellakin sinä?"
"No olen, minä se todellakin olen".
"Mistä sinä tulet, kuinka olet sinä päässyt ovesta sisään?"
Näin sanoessaan lankesi eukko hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kysyi useita kertoja:
"Mutta Frits, mistä sinä tulet?"
"Kerro nyt, mitenkä sinun on ollut. Missä isäsi on? Eikö hänkin tule kotio, ja missä ovat Kalle ja naapuri Witt? Etkö sinä näe, että Dorotea seisoo tuossa, minkätähden et sinä mene pois antamaan hänelle suuta, pöllö?"
Ja Dorotea seisoi siinä niin iloisena, suloisin riemu loisti hänen silmistään, mutta kainous maalasi ruusut hänen poskilleen. Hänestä tuntui kuin jos taivas olisi auennut, mutta kun hänen piti astua sinne sisälle, huusi ääni hänelle: "Seisahdu, mene takaisin! taivas ei ole ihmislapsia varten!" Sitten oli kuin jos hän olisi ollut avonaisella merellä, aallot hyppivät hänen ympärillään, milloin korkeina kuin vuoret, milloin syvinä kuin laaksot. Myrsky ajeli pilviä taivaalla. Mutta lähellä oleva satama viittasi häntä tulemaan luokseen, kukat tuoksuivat, satakielet lauloivat ja ääni huusi: tule, lapsi parka, myrsky on riehunut loppuun!
Frits oli tuskin uneksinut, että hän oli saava tämänlaisen vastaanoton, että hänen äitinsä itse oli käskevä häntä suutelemaan rakasta Doroteaansa. Mutta kun hän juuri aikoi syleillä tyttöä, syöksi eukko väliin ja eroitti heidät toisistaan.
"Poika", sanoi hän, "mitä sinä ajattelet! Eihän sinulla ole kuivaa tilkkaa ylläsi ja kuitenkin tahdot sinä syleillä Doroteaa. Minä tiedän mitä märäksi tuleminen tahtoo sanoa! — Herra Jumala, enhän minä ensinkään ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo vähän ruokaa! Varmaan sinun on kovin nälkä?"
Niin sanottuaan riensi hän keittiöön, ja Frits ja Dorotea istuivat nyt kahden kesken tuvassa, ja jos kohta suu oli vaiti, niin puhuivat kuitenkin silmät ja puhuipa myös lämmin kädenpuristus, ja Dorotean pieni soma ruusu-suu vastasi niin moneen kysymykseen, kun Frits veti hänet likemmäksi itseään ja hänen huulensa tekivät kysymyksiä. Hän uudisti lakkaamatta samoja kysymyksiä, ja Dorotea loi alinomaa silmänsä maahan ja antoi hänelle saman vastauksen.
Niin istuivat he siinä onnellisina puhuen rakkauden suloista kieltä, lauloivat tuota ihanaa, vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on laulettu oikeaan aikaan, soi läpi koko elämän, mutta jota kukin ihminen laulaa ainoastaan yhden kerran elämässään.
Vihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan, hän oli kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin oli voinut; onneksi oli hän tullut ajatelleeksi, että Frits tarvitsi vähän lämmintäkin ruokaa, ja se oli pidättänyt häntä niin kauvan keittiössä.
"Kas niin, Frits, syö nyt!" sanoi hän, "syö nyt niin paljon kuin vaan jaksat; et sinä ehkä olekaan saanut mitään suuhusi tänään? Ei, katsos Dorotea, katsos vaan, eikö hän ole kasvanut? Nouses oikein suoraksi, poikani: — eikö hän sinunkin mielestäsi ole kasvanut? — No istu nyt syömään, poikaseni! — Lihamakkara on vastikää otettu savusta ja minun munapuuroani pitää sinun maistaman! Missä isäsi on, missä viipyy hän? Nyt minä jo olen kysynyt sinulta sitä, jumala ties, kuinka monta kertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!"
"No, äiti, te voitte olla huoletta, kyllä isä tulee, eihän hän vielä koskaan ole tullut liian myöhään illalliselle", vastasi Frits.
Niin he nyt istuivat jutellen ja puhellen, kysellen ja vastaellen, ja niinpä iltahämärässä jotakin kuului liikkuvan porstuassa, ovi aukeni ja ukko Swart tuli hiipien ovesta sisään kuin vanha syntinen. Mutta kun hän oli päässyt sisään, piilotti hän itsensä lukkarin taakse, jonka hän oli tavannut tiellä ja käskenyt tulemaan mukaansa, ottamaan vastaan ensimmäisen puustin.
"Hyvää iltaa!" sanoi lukkari.
"Hyvää iltaa!" sanoi ukko Swart, "olette kai kaikki terveet? Tottakai sinä sait minun kirjeeni? Herra jumala, kuin nyt sataa, minä olen märkä kuin koira!"
"Se tekee sinulle hyvää, sinä vanha maankuleksija", sanoi Swartin emäntä, "minkätähden annoit sinä Fritsin juosta yksin kotiin, minkätähden ette te tulleet yhdessä?"
"Sen minä tein vaan sulasta rakkaudesta sinuun", sanoi Swart, "olisi ehkä vaikuttanut haitallisesti sinuun, jos olisin tullut aivan äkki odottamatta, ilmottamatta itseäni edeltäkäsin. Sinä ehkä olisit kuollut paljaasta ilosta".
"Niin pahasti ei sentään, luullakseni, olisi minulle tapahtunut", sanoi Swartin emäntä. "Mutta ettekö tahdo tulla minun kanssani vähän, naapuri? Minulla olisi teille jotakin sanomista", sanoi hän lukkarille, vetäen häntä syrjään tuvan nurkkaan.
Eukko rupesi siellä lukkarille kertomaan tehneensä sen päätöksen, ettäFritsin ja Dorotean pitäisi mennä toinen toisensa kanssa naimisiin.
"Ja, naapuri" sanoi hän, "minä kyllä olen saava sen asian päättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa aika lailla hänen kulkulaisuudestaan, niin että minä luulen hänen antavan perää".
Tuvan toisessa päässä seisoi Swart puhellen Fritsin kanssa.
"Minä olen niin murheellinen mieleltäni kuin katumuspäivänä", sanoi ukko, "ja näetkös jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei siitä ole mitään apua. Lukkarin minä kyllä voisin saada taipuvaiseksi, mutta äiti, hän kyllä tulee olemaan uppiniskainen, sen saat nähdä!"
"Ah, isä —"
"Mitä siitä on apua, että sinä puhut! Jos vaan se kirottu matka ei olisi ollut; mutta sillä tulee hän minua aina piinaamaan. Katsos, nyt tulee hän ja lukkari suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt raju-ilma alkaa!"
Frits meni pois Dorotean luo ja sitten he yhdessä menivät ulos huoneesta.
Ukko Swart seisoi siinä kuin katuvainen syntinen.
"No, eukkoseni, älä nyt ole suutuksissa, vaan anna kaikki olla hyvin jälleen!"
"Semmoinen maankuleksija! Onko se säällistä, että vanha mies lähtee ympäri maailmaa kulkemaan vaan huvikseen ja kuluttamaan rahaa ja ottaa vielä päälle päätteeksi lapsi-raukan mukaansa! — Tai etkö sinä ole ottanut minulta pois minun ainoaa lastani?"
"Mutta, eukkoseni…"
"Suus kiinni, sanon minä! luulenpa ettet sinä ensinkään häpeä enää.Tahdotko vielä päälliseksi olla epäkohtelias minulle?"
"Tämä on todella hauskaa, tämä! Minä tulen kotio aivan läpimärkänä, ja sitten…"
"Vait! sanon minä. Minä en enää tahdo kuulla sanaakaan, sinä olet saanut tahtosi täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine älynesi. Sinä olet nyt käynyt isoissa kaupungeissa, olet opettanut lapsille maanviljelysoppia, nyt sinä olet yhtä kelvollinen kuin se tyhmä yhdistys Güstrowissa, joka tietää kuinka ulkomaalla sontaa luodaan — sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä — ja nyt sinä istut tässä kuin viides pyörä vaunujen alla! Nyt, sinä olet saanutsinuntahtosi tapahtumaan, nyt minä myös tahdon saadaminuntahtoni. Minä en sen enempää enää tahdo puhua sinun tyhmästä matkastasi, en niin sanaakaan, mutta jos sinä saat semmoisia mielettömiä tuumia vielä toisen kerran päähäsi, niin saat nähdä muuta! Näetkös nyt, Frits on menevä naimisiin ja hän on saava lukkarin Dorotean, siihen saat sinä nyt paikalla myöntyä!"
"Ja minä myönnynkin, Jumalan nimessä! Frits ja minä olemmekin jo suostun…"
"Sepä on kaunista! Vai niin, te teette sopimuksia keskenänne ja teillä on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en saa tietää mitään".
"No no, eukko, jätä nyt se asia sikseen! Lukkari seisoo tässä, kysykäämme häneltä, antaako hän suostumuksensa siihen, että Frits nai hänen tyttärensä. No, mitä sanotte, naapuri?"
"Mitä minä sanon", sanoi lukkari, "minä sanon että se on suuri kunnia minulle, ja minä annan myöntymykseni silmänräpäystäkään arvelematta. Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla oli niin suurta iloa kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myös, että kysyi hän siltä pojalta mistä tahansa piplianhistoriasta ja katekismuksesta, niin hän osasi vastata. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt parempi kuin hän, Kalle osasikin paremmin prameilla kuin Frits ja silloin kantoi hän lakkiaan kallellaan — mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli Frits häntä etevämpi ja sentähden annan minä myöntymykseni Dorotean nimessä. Saakoot he toinen toisensa, Dorotea on ollut niin surullinen viime aikoina, hän pitää niin sanomattoman paljon Fritsistä. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, että se asia päättyi niin hyvin!"
Tämä luku on viimeinen ja hauskin kaikista. — Me saamme huvittaa itseämme häissä. — Loppu.
Kaikki oli siis hyvin päättynyt.
Syksy läheni, kellertävä vilja lainehti vainiolla, se odotti vaan leikkaajain viikatteita. Ja eräänä päivänä viikatteet tulivat ja vilja leikattiin.
Frits niitti ja Dorotea sitoi, ja kun tyttö ei ehtinyt seurata, mitä tapahtui välistä, laski hän viikatteensa pois käsistään ja kokosi viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.
Kun ruissitomet olivat kuivaneet ja olivat ajettavat kotiin, heitti Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin niin hyvin kuin jos hän olisi ollut siihen tottunut lapsuudesta asti.
Ukko Swart hymyili ja hieroi hyppysiään tyytyväisenä.
"Eukkoseni", huudahti hän, "tules tänne katsomaan tätä kuormaa, löytyykö ketään, joka voisi tehdä sitä paremmin. Tämän kuorman on Dorotea tehnyt!"
"Ei", sanoi eukko, "kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin hevoskuormia ja puhua yläsaksaa ja laulaa kauniita lauluja ja lukea kirjoitusta? Ei, semmoista miniää ei löydy toista maailmassa".
"Siinä sinä olet oikeassa, naapuri", sanoi Witt. "Enkö minä aina ole sanonut sitä? Minä todellakin soisin, että hän olisiminunminiäni ja että Kalle olisi ottanut hänet".
"Se olisi ollut synti tytölle, hän on liian hyvä hänelle", sanoi Swart, "ei naapuri, hän on ja tulee aina olemaanminunminiäni".
Elonkorjuun aika oli ohi.
Dorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa, ainoastaan nähdäkseen kuinka pitkältä vielä oli ensimmäiseen perjantaihin Mikonpäivän jälkeen.
"Ei", sanoi ukko Swart, "kuinka se poika on muuttunut! Koko päivän pitkään ei hän muuta tee kuin lukee almanakkaa, ja sitä ei hän ennen koskaan käskemättä tehnyt".
"Oppia on ikä kaikki", vastasi lukkari, "ja jos hän nyt lukee almanakkaa, niin tekee hän sen ilman tähden, nähdäkseen, onko nyt oikea aika ajaa heinät latoon".
Sunnuntai tuli.
Lukkari soitti, Fritsin ja Dorotean astuessa rinnatusten kirkkoon. Tänään oli heidän häänsä. Schultz, Bolt, Suhr, Witt ja muut naapurit astuivat vaimoineen heidän jälestään.
Kellot eivät koskaan ennen olleet soineet niin kauniisti kuin tänään.
"Ei, kuulkaas vaan kuinka lukkari osaa soittaa tänään, ja kuinka hän osaa pitää tahtia, mutta nyt onkin Doratean hääpäivä!"
Kun he tulivat kirkonportille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä rauhallisessa juhlakulkueessa.
"Mikä nyt on tapahtunut?" kysyttiin toinen toiseltaan.
Ja Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki ja huusi.
"Ah, minun Jumalani, että piti käymän näin, lapseni! Juuri tällä samalla paikalla olen minä kerran käyttänyt itseni niin häpeällisesti sinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko sinä antaa minulle sitä anteeksi?"
"Sydämmestäni sen voin!" sanoi Dorotea ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja Frits hyväili ja lohdutti myös häntä sanoen että hän voisi olla huoletta, Dorotea oli jo kauvan sitten antanut kaikki anteeksi!
"Niin", sanoi ukko Swart, "eukko on välistä vähän pikavihainen, mutta, naapuri, hänen sydämmensä on hyvä".
Ja he menivät kirkkoon.
Pappi seisoi alttarilla, eikä kestänyt kauvan ennenkuin lukkari tuli. Kiire hänellä oli, Jumala nähköön! Pientä lötkötystä juosten hän tuli pyyhkien hikeä pois otsastaan; mikä juhlallinen muoto, mikä ryhti hänessä oli! Mutta tänään hän olikin kahdenkertaisessa ominaisuudessa tässä: isänä ja lukkarina.
Pastori piti puheensa. Hän puhui suruista ja iloista, jotka tulisivat kohtamaan heitä heidän avioliitossaan. Ja kun hän selitti heille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettömästi toinen toisensa kättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoisivatko myötä ja vastoinkäymisessä elää ja rakastaa toinen toisiaan, kuului selvä, kaikuva "tahdon" kumpaisenkin huulilta, niin että selvään kuuli vastauksen tulleen sydämmestä.
Ja kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia, hänen pimeä yönsä oli nyt kadonnut, aurinko oli noussut, ja päivänpaistetta tuli hänen sydämmeensä.
Nyt tuli Swart astuen pitkin kirkonkäytävää kiittämään pastoria hänen kauniista puheestaan ja kysymään, sopisiko herra pastorille ja tahtoisiko hän tehdä heille sen kunnian, että hän tulisi maistamaan eukon kanasoppaa ja tahtoisivatko rouva pastorska ja pastorin rakkaat lapset myös käydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle oli suurta huvia saada olla tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen perheensä, isot ja pienet, tulisivat.
Nyt koko hääseurue läksi kotiinpäin.
Syömään ruvettaissa sai Swartin emäntä kiirettä; vaikka hän olikin kovin "ruumiikas", juoksi hän ympäri keittiöstä kamariin ja kamarista keittiöön. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, että hän istuisi suorempana, ja kyökkipiika sai korvapuustin keittiössä, sentähden että hän oli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti sanottuna, emäntä ehti kaikkialle, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa käydä kehoittamassa vieraitaan syömään hänen makupalojaan, milloin siellä, milloin täällä.
"No, hyvä lukkari, ottakaat nyt vaan vielä vähän lisää. Ei täällä nyt ruoka kesken lopu!"
Ja lukkarin luota meni hän papin luo:
"Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala", sanoi hän, pannen kokonaisen kanan pastorin lautaselle.
Niin kävi hän yhden luota toisen luo, pitäen huolta vieraistaan.
"Ottakaat nyt eteenne, ottakaat eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin, kyllä te nyt tuon vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!"
Herra pastori esitti morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi lukkari seisoalle:
"Mitä siihen tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja minä, voi muuta tehdä kuin ahkeroida yksimielisyyttä. Morsiamen isänä seison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä, ja jos he tulisivat epäsopuun kerran ja antaisivat toisilleen katkeria sanoja, niin rakkaus lentäisi tiehensä ja se ei voisi käydä laatuun, ja silloin te istuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori ymmärtää minua kyllä!"
"Eläköön lapsemme!" huusi Swart.
"Eläköön!" huusi myös Witt.
"Eläköön morsiuspari!" huusivat kaikki muut, ja niin he kaikki kilistelivät lasia.
Kun malja oli juotu, tuli Jaakko Schultz juosten:
"Nyt musikantit tulevat! Nyt musikantit tulevat!"
Pian oli joka kynsi noussut pöydästä, pöydät ja penkit muutettiin pois melkein salaman nopeudella ja musikantit alkoivat soittonsa.
"Pois tieltä! pois tieltä!" huusi Swart Juhanille.
Ensin tulivat Dorotea ja Frits.
"Kuinka kaunis hän on; ja kuinka Frits puristaa hänen kättään! Katsos vaan, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kruunu hänen päässään on kaunis! Niin, Riika, sen minä sinulle sanon, että jos tänä iltana joku tulisi minua kosimaan, niin minä hänen ottaisin kohta".
Nyt tuli pastorin Henrikki Karolina rinnallaan.
"Kuka se on, Riika?"
"Pastorin Henrikki".
"Ja kuka tyttö on?"
"No, etkö sinä häntä tunne? Se on pitäjävoudin Karolina!"
Heidän jälestään tuli Kalle Witt pastorin Lovisan kanssa.
"Kas vaan hänen viheriäistä takkiaan!"
"Niin, naapuri, hän on aivan tikan näköinen, jolta on revitty häntä pois".
Nyt tulivat Swart Wittin emännän ja Witt Swartin emännän kanssa.
"Katsos vaan eukkoa, kuinka keveä hän on! On siinä hyvä työ hänen tansittamisessaan".
Niin arveli myös ukko Wittkin. Hän sylkäisi kouriinsa.
Nyt alotti Swart tanssin.
"Ei niin liukkaasti, naapurin-emäntä, vitkaan ja arvokkaasti, jalat kauniisti ulospäin ja hieno käännös!"
Nyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni poisFredrika Schultzin luo:
"No koetetaanpas mekin!"
Riika oli valmis, laski kätensä Juhanin olkapäälle, tasoitti huiviaan ja esiliinaansa. Ja nyt sitä mentiin, Juhani löi tahtia sekä käsivarsillaan että jaloillaan.
"Tämä on liian vitkaista tahtia, soittomiehet! Nopeammin, nopeammin!"
Ja hän notkisti polviaan, levitti jalkojaan ja lensi pitkin lattiaaRiika vieressään.
"Varokaas itseänne, jokainen! Karttakaat varpaitanne, herra pastori!Pois jalkasi tieltä, Kalle Schröder!"
Ja Juhani hän tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta; ja, nähkääs vaan! Kalle Krüger, Frans Flück ja Kalle Dus seurasivat hänen esimerkkiään.
"Tules tänne, pikku Jaakko, poikaseni! Kiiruhda tänne, muuten tanssivat he sinun nurin, poika pahaseni!"
Juhani teki aika hyppäyksen ylös ilmaan. Herranen aika, kuinka hän osasikin hypätä! oikein ihmeen tavalla osasi hän heittää jalkojaan!
"Hei, pojat!" kiljasi hän.
Hän tanssi uusia "tuuria", sitä ei yksikään muista osannut tehdä — ensin eteenpäin, sitten takasin ja sitten ympäri, hän juoksi ja hyppäsi ja polki jalkaa aivan kuin kissa, joka on sattunut saamaan yhden jalkansa veteen, kunnes ukko Bolt vahingossa tuli antaneeksi hänelle semmoisen tölmäyksen, että hän tuli istumaan suoraan Swartin emännän syliin.
Nyt tuli "nelituuria", sitten "engelskaa" ja lopuksi "kuusituuria".
Kun se oli tanssittava, meni lukkari papin luo.
"Herra pastori, mitä te arvelette?" sanoi hän.
"Mistä niin, hyvä Suhr?"
"Minä tarkoitan, arveletteko te olisiko asianhaarain mukaista, jos minä ottaisin pienen pyörähdyksen Swartin emännän kanssa?"
"No, miksi ei se kävisi laatuun? Soisin itsekin, että olisin vähän enemmän keveäjalkainen kuin olen", vastasi pastori.
Pari silmänräpäystä sen jälkeen lensivät nankiinihousut ja puuvillahame yli permannon, ja pitäjänvoudin Frits sanoi:
"Katsokaas lukkaria! Meidän ei tarvitse lukea katekismus-läksyämme huomiseksi".
Nyt alettiin "muiskutanssi". Kenenkä lukkari ottaisi tanssittavakseen siihen tanssiin?
Mutta hän meni ensin pastorin luo kysymään, mitä hän arveli suutelemisesta.
"Riitelisiköhän se minun papillista arvoani vastaan?" kysyi lukkari.
"Suudelkaa te vaan, minkä jaksatte, Suhr", vastasi pastori.
Ja lukkari meni Swartin emännän luo, kumarsi hänen edessään ja — yks kaks! suikkasi hänelle suuta vasten huulia.
"Oh, herra jesta, lukkari!" huudahti eukko säikähdyksissään.
Mutta lukkariin oli tuo yleinen iloisuus nyt tarttunut, hän tanssitti eukkoa ja joka kerralta kuin hän käänsi hänet ympäri, antoi hän hänelle aika suudelman.
"Nyt lukkari tulee ihan hulluksi!" sanoi Swart.
Lopuksi tanssivat he iso-isän tanssin:
"Un als uns' Grossvater de Grossmutter nahm,Da war uns' Grossvater ein Brüdigam".
[Ja kun iso-isämme iso-äidin sai,Niin silloin ol' iso-isä sulhona kai!]
Swart tanssi Wittin emännän kanssa.
"Kas niin, naapurin emäntä", sanoi hän, "nyt oikealle, nyt vasemmalle, sitten ympäri; no, sehän menee mainiosti!"
Kun nyt iso-isän tanssi oli tanssittu istahtivat vanhat huoneen yhteen nurkkaan korttia pelaamaan.
"Ruutua ulos! Tunnusta!"
Mikä onni sillä seppä-veitikalla on, hän varmaankin kurkistaa Wittin korttiin, sillä ukko Witt hän hukkaa hukkaamistaan.
"Hyvästi, herra pastori! — No, joko te menette pois! Vastahan kello on lyönyt kaksitoista. — Hyvästi, rouva pastorska! Kiitoksia vaan käymisestänne! Älkäät vaan langetko! — Frits, missä sinä nahjustelet? Tule lyhdyllä näyttämään valkeata rouva pastorskalle! — Missä se kelvoton poika nyt on? — Antakaat anteeksi! minä tulen itse saattamaan! Naapuri Bolt, ota sinä minun korttini. Wittin on vuoro pelata ensin!"
Päivä rupee jo koittamaan, idässä leveä, punanen juova ennustaa auringon tuloa, ja pian heittää se ensimmäiset säteensä ikkunasta sisään. Pastori ja lapset ovat jo aikaa sitten menneet kotiinsa, mutta ukko Büring hän vielä istuu viuluansa vinguttamassa, ja lukkari nojaa itseään seinää vastaan, hän on niin väsynyt. Nyt tulee Riika kyökistä ämpärineen ja Karolina tulee luutaneen ja Juhani lattiasukaneen! nyt on permannon puhdistustyö alkava.
"Mikä hauska alku ja mikä hauska loppu!" huusi ukko Swart hypäten korkealle ilmaan lyöden kätensä yhteen ilosta, "hyvästi, tervetuloa taas päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja syömme rääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso eteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portailla".
* * * * *
Jos, lukijani, tahdot tietää vielä jotakin niistä henkilöistä, joiden tuttavuuteen olet tullut tässä kertomuksessa, niin tartun sinun käteesi ja vien sinut eräänä sunnuntai-iltana pois lukkarin hakaan.
Seljapuu kukkii, lehdet ovat tuoreet ja viheriäiset ja satakielinen laulaa. Kaikki on kuin ennen, ja jos ei muuta tietäisi, voisi luulla, ettei hetkeäkään ole kulunut siitä kuin viimeksi olimme täällä vieraissa.
Frits ja Dorotea seisovat taasen käsi kädessä, mutta heidän edessään makaa hiekassa pari kultakutrista lasta, tahi poikaa tuota oikeata kelpolajia — niistä kerran tulee kaksi oikein uljasta miestä, — ja Dorotea kumartaa itsensä pienimmän yli, nostaa hänen seisomaan, silittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta lastaan. Frits, vanhin pojista, nousee seisomaan, juoksee pois isänsä luo ja ojentaa käsivartensa kuin jos hän tahtoisi sanoa:
"Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän käsivarrella.Minkätähden äiti ottaa vaan pikkuveljen!"