"Niinpä todellakin", myönsi Witt. "Poika, pane hattu päähäsi!"
"Hän on nyt uljas kuin kreivi", sanoi Kalle Wepupp.
"Niin, aivan kuin kreivi", vakuutti räätäli.
Kalle ojenteli itseään uudessa takissaan, silitti tukkaansa, sovitteli kaulustaan, kierteli keltahousuisia jalkojaan ja asteli ylpeänä edes takaisin lattialla kädet kupeillaan ja nenä pystyssä.
"Minun mielestäni" sanoi Witt; "se sopisi hänelle paremmin, jos se istuisi vähän toisella lailla".
"No", sanoi Kalle Wepupp, "voihan hän kasvaa vielä!"
Se oli aivan totta, se; ja ukko Witt ja räätäli Flick sopivat nyt hinnasta, ja kun takki oli maksettu, läksivät matkamiehemme ylikertaan mennäkseen lepäämään päivän vaivoista.
Witt ja Swart makasivat toisessa sängyssä sekä Kalle ja Frits toisessa. Pian oli kaikki hiljaa huoneessa ja kuu kumotti huoneesen. Kalle yksin ei taitanut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiansa tuosta uudesta takista. Vihdoin hän varovaisesti nousi sängystä, puki takin yllensä ja rupesi astuskelemaan edes takaisin lattialla. Silloin tällöin seisahtui hän tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan takkia, avasi nappia ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartaloaan suoraksi, aivan kuin jos hän olisi valmistainnut häihin.
Nyt tapahtui, että ukko Swart, joka makasi selällään kuorsaellen, samassa kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt oli kaikki hyvin. Mutta pahaksi onneksi tuli hän pistäneeksi leveän, paksun nenänsä suoraan Wittin korvaan ja kuorsasi niin siihen sisälle. Witt hypähti ylös kuin salaman iskemänä. Ja koska huone oli hänelle outo ja hän näki Kallen seisovan keskellä lattiaa paitasillaan viheriäisessä takissa, huusi hän:
"Valkea on irti! Valkea on irti! Missäs minä olen?"
Frits ja Swart hypähtivät kohta ylös sängyistään kuin pistoleista ammuttuina, tarttuivat Wittin käsivarteen ja huusivat:
"Naapuri Witt! Mikä teidän on? Menkäät rauhassa maata jälleen, olemmehan me matkalla Belgiaan!"
Vihdoin Witt rauhoittui jälleen ja meni maata.
"Nyt minä vaan tahdon sanoa sinulle yhden asian", sanoi hän ukko Swartille, "ettet sinä vielä kerran saisi tehdä minulle tuommoista tepposta, niin minä panen maata pää sinun jalkapuolellesi, sillä kuka sen voi tietää, ettet sinä rupea uudestaan kuorsaamaan?"
"No, se on hyvä", mutisi Swart.
Toisetkin menivät nyt levolle ja pian makasivat he kaikki taasen.
Ukko Witt oli hänkin vaipunut unen helmaan, mutta hänellä oli se paha tapa, että hän nukkui suu avonaisena, ja nyt piti juuri tapahtuman, että ukko Swart taasen kääntyi toiselle kyljelleen ja mitään huomaamatta pisti isonvarpaansa Wittin suuhun. Ukko Witt juuri silloin näki unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne hajahtelivat niin hyvälle; hän imi ja imi, mutta ei hänen ensinkään tahtonut onnistua saada sitä kirottua sikaria syttymään. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan räätälin sanovan:
"Pure pää poikki!"
Ja Witt puri.
Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits hypähti sängystään ja Kalle veti housut jalkaansa, ja kun nyt kaikki olivat jaloillaan, makasi yksin ukko Witt vuoteellaan, viatonna kuin lapsi joka syntyi eilen, eikä ensinkään voinut ymmärtää mikä nyt oli hätänä.
"Mitä", ärjyi ukko Swart. "Sinä rakkari ja kanalja! Vai niin, sinä puret ihmisiä, sinä? Ansaitsisitpa aika kolauksen vasten suutasi. Hän on salavihainen kuin vanha rakkikoira".
Ukko Witt hän vannoi olevansa viaton. Hän oli vaan tehnyt niin unissaan, ja jos hän olisi tietänyt mitä se oli, ei hän tosiaankaan olisi ottanut varvasta suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmistunteita. Hyi, kun hän vaan ajatteli sitä, vääntelivät suolet hänen mahassaan. Hän kyllä, hän myönsi sen, että sikari eilisiltana oli tehnyt hänelle pahaa, mutta tämä kuitenkin oli seitsemän kertaa pahempaa.
"Mutta", sanoi hän, "jos sinä välttämättömästi tahdot kostoa, niin minä aivan mielelläni pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia sovitettu".
Ei, sitä ei Swart tahtonut, ja niin he menivät uudelleen levolle ja heräsivät vasta kuu kello löi neljä ja heidän oli matkaansa jatkaminen.
Kun he tuskin olivat pukeneet yllensä, menivät he alikertaan ja joivat aamukahvia, kunnes Kalle Wepupp tuli ajaen viedäksensä heidät sieltä.
Frits lähettää terveisiä Dorotealle. — Kuinka Swart tuli istuneeksi rummussa. — Kuinka talonpojat ja musikantit tappelivat. — Mitä Neu-Strelitsin porvarit siitä sanoivat. — Kuinka ukko Krum valittiin puheenjohtajaksi ja ajoi koko seurueen pormestarin eteen.
Toisten kahvia juodessa meni Frits Juhanin puheille pihalle.
"Juhani", sanoi hän, "sinä kyllä tiedät, että minä ja lukkarin Dorotea pidämme yhtä. Kun tulet kotia, niin mene kohta Dorotean luo ja anna hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus, jonka minä ostin eilen illalla, ja pieni paperilappu, johon on kääritty kiharainen minun tukastani, ne lähetän minä hänelle muistoksi. Ja sano hänelle myös, että parin vuoden perästä minä annan hänelle vielä jotakin parempaa, jos hän pysyy minulle uskollisena ja että hän silloin tällöin kirjoittaisi minulle, kuinka kotona käy. Hän saa vaan kirjoittaa kirjeen kuoreen: Herra Frits Swartille, nykyään asuva Belgiassa, niin ei kirje joudu hukkaan. Sano terveisiä äidille ja sano hänelle, että me tulimme onnellisesti tänne, että olemme terveet ja kaikki on käynyt hyvin, muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta — niinkuin että me kerran olimme vähällä taittaa niskamme. Sano hänelle ettei hän turhia itke, sillä isä sanoo, että tämä on minun parahakseni. Ja katso nyt hyvin varsojen perään, erittäinkin niiden pienien, ja tuo elukat oikeaan aikaan kotia laitumelta, kun rupee tulemaan kylmät ilmat, niin ettei niiden ole kylmä öisin, ja katso myös Vahdin perään, se uskollinen koira rupee jo tulemaan vanhaksi. Ja voikaat hyvin kaikki! Hyvästi nyt, Juhani!"
Frits meni, mutta ovessa kääntyi hän ja meni taas Juhanin luo.
"Vielä yksi asia, kuu vielä muistan sen", sanoi hän. "Älä nyt vaan unhoita sitä. Sinä tiedät, että lukkarilla on lehmä, jota Dorotea aina lypsää; ruoho heidän vanhassa niityssään on huonoa, ja kun meidän niitty on aivan lukkarin niityn vieressä, olen minä luvannut että se saa mennä meidän niittyymme. Sano se äidille, kyllä minä puhun siitä isälle. Syksyllä saa lukkari aina meiltä kuorman heiniä, tee se oikein suureksi, ja anna hänen, jos mahdollista, saada kaksi kuormaa".
Hän oli tuskin ehtinyt sanoneeksi tämän, kuu he saivat kuulla hirveän metelin kadulta.
Frits ja Juhani kiiruhtivat sinne, ja kun he tulivat vaunujen luo, oli kuin jos niiden sisällä olisi ollut puolen tusinaa peikkoja. Ukko Witt, Kalle, kahdeksan musikanttia ja Kalle Wepupp, lyhty kädessä, tulivat juosten paikalle katsomaan mikä nyt oli hätänä. Wepupp valaisi lyhdyllään vaunuja ja toiset katselivat yli hänen olkapäänsä.
Siellä istui ukko Swart peräpuoli painuneena isoon turkkilaiseen rumpuun ja koivet pystyssä. Hänen kasvonsa olivat vallan siniset ja käsiään ja jalkojaan hän sätkytteli päästäksensä irti.
"Auttakaat, auttakaat!" huusi hän, "minä kuolen, minä kuolen!"
No, Frits ja Kalle ja Wepupp ja ukko Witt he tarttuivat Swartin käsivarsiin ja jalkoihin vetääksensä häntä ylös rummusta, mutta se oli turhaa; sillä kun Swart nostettiin ylös seurasi rumpu myötä ja kun he laskivat hänen jälleen ales, vaipui hänen painopisteensä syvemmälle rumpuun.
Sillä välin se musikantti, jonka rumpu tämä oli, kiroili ja noitui ja sanoi että hänen soittokoneensa oli tullut kokonaan turmelluksi, ja se oli maksanut hänelle koko sata markkaa vähintäin, ja samassa antoi hän ukko Wittille semmoisen iskun vasten rintaa, että hän menetti tasapainonsa ja lankesi harareisin ison bassoviulun yli.
Nyt oli hätä käsissä; jos meidän ystävämme jo ennen olivat olleet pulassa, niin oli heidän tilansa nyt vielä pahempi.
"Kas, nyt meidän on hyvä olla", sanoi Kalle Wepupp. "Toinen ukoista istuu bassoviulussa ja toinen rummussa".
"Ai, ai", parkui ukko Witt, "minä luulen että minä olen ihan halki revennyt".
Kalle ja Frits he vetivät ja nykivät ukko Swartia niin että hänen tilansa vaan kävi pahemmaksi, kunnes rumpari ruuvasi rummun pois pingoituksestaan ja sanoi:
"No, vetäkäät nyt!"
He vetivät, ja ukko Swart oli pelastettu.
"Hurraa!" huusi Kalle ja heilutti hattuaan. "Tässä hän nyt on".
Tämä nyt oli hyvä kaikki, mutta pahin oli vielä jälellä.
Musikantit kiljuivat ja pauhasivat, erittäinkin bassoviulun omistaja ja hirmustunut rumpari; he tahtoivat korvausta siitä vahingosta, minkä heidän soittokoneensa oli saanut, ja olivat niin hävyttömät, että pyysivät 100 markkaa.
Ukko Swart suuttui, hänen kasvonsa muuttuivat aivan ruskeiksi paljaasta kiukusta ja hän käski heidät mennä… No mihin hän heidät käski menemään ja mitä hän muuten sanoi, ei mahtanut olla niin erittäin kauniisti sanottua ja sopivaa musikanteille, sillä kaksi heistä, räikkätorven soittaja ja bassoviulun vinguttaja, tarttui ukon kaulukseen aikoen heittää hänet ulos vaunuista. Frits juoksi esiin auttamaan häntä ja syöksi bassoviulun soittajan kimppuun. Mutta nyt klarinetin ja huilun soittajat taas puolestaan tarttuivat häneen ja rumpari ja vaskitorven soittaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä. Kallella oli tarpeeksi tekemistä estäessään viulun-soittajan ja basuninpuhaltajan repimästä rikki hänen uuden takkinsa, ja ukko Swart oli saanut räikkätorven puhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen suupielensä kanssa, Frits tappeli bassoviulun soittajan kanssa ja potki klarinetin-puhaltajan sääriluita vastaan, mutta huilunsoittaja soitti hänen niskassaan. Ukko Witt löi rumparia kuin rumpua niin kovaa kuin suinkin jaksoi, mutta se kirottu vaskitorven-puhaltaja puhalsi kourallaan hänen korvaansa. Ja Kalle hän puolusti uutta takkiaan, ja se ei ollut helppoa työtä. Basunin soittaja hän toitotti hänen nenäänsä ja viulunvinguttaja hieroi niin lämpimästi hänen toista kylkeään. Nämätpä olivat verrattomat soittajaiset. Kalle Wepupp oli mennyt sisälle majataloon, kun tappelu alkoi, Flick oli paennut anniskelu-huoneesen ja varmaankin piiloutunut pöydän alle, niin että koko tämä kahakka varmaankin olisi päättynyt huonosti meidän ystävillemme, jos ei apua olisi tullut. Mutta juuri päättävässä silmänräpäyksessä tuli apua monelta haaralta yhtaikaa, ja matami Flick syöksi rumparin kimppuun ja samassa tuokiossa oli hänen kasvonahkansa pahasti revitty.
"Kirotut heittiöt!" huusi hän. "Tahdotteko te hyökätä minun vieraani päälle?"
"Hurraa", huusi Frits ja piti klarinetin soittajaa kauluksesta, "tässä hän nyt on!"
"Hurraa!" huusi Swart, "nyt me olemme voittaneet, tulkaat pojat, niin annamme heille vielä hyvän saunan!"
Musikantit olisivat ehkä joutuneet pahasti tappiolle, mutta nyt oli katu täynnä ihmisiä, jotka kysyivät mikä nyt oli hätänä.
"Tämäpä on kummallista", sanoi suutari Pikinen, "saada nähdä tämmöistäNeu-Strelitsin kadulla".
"Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi", sanoi läkkiseppä Bleck, "onko se niinkuin sopii!"
"Ei" sanoi puuseppä Höylänen, "kun me silloin tällöin annamme toinen toisellemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä siihen täysi oikeus kaupungin porvareina".
"Niin, saammehan me maksaa veroa ja ulostekoja", sanoi läkkiseppä. "Meillä on lupa tapella, jos tahdomme, sitä vartenhan meillä on maistraatti".
"Mutta nuo vieraat ja maalaiset", sanoi puuseppä, "tahtovat tapellaNeu-Strelitsissä? Pankaamme ne maankuleksijat kohta putkaan!"
Siihen olivat kaikki taipuvaiset, ja Höylänen, Pikinen, Bleck ja pari heidän naapuriansa marssivat "Hiljaista Rauhaa" vastaan".
"Seis", huusi Bleck, "me emme enää kauemmin voi sallia, että te täällä omin käsin anastatte meidän oikeutemme ja rupeette tappelemaan keskellä katua. Te olette kaikki meidän vankimme".
"Mitä", huusi ukko Swart, "mekö antaisimme itsemme vangita?"
"Uskaltakaapas vaan tehdä sitä minun oveni edessä", huusi matami Flick uhkaavalla kasvojen muodolla. "Tuollainen suutari ja kattilan paikkaaja tahtovat olla poliseja aivan minun kynnykseni edessä! Se puuttui vielä! Ei, siitä ei tule mitään!"
"Tahdotteko paikalla mennä tiehenne" sanoi ukko Swart, ja antoi läkkisepälle aika kolauksen niskaan.
"Kuules, Bleck", sanoi Pikinen ja meni hänen luoksensa, "sinä teet nyt liikoja. Meillä porvareilla on tosin oikeus tapella, mutta ei hieroa rauhaa, kun muut tappelevat. Sano mitä tahdot, mutta se on esivallan asia".
"Kas tuolla", huudahti Höylänen, "tuolla tulee ukko Krum koiraneen. Nyt me pääsemme pulasta; kaupungin lehmäpaimenena saa hän kaupungilta leivän ja palkan ja on hän siis tavallaan myös esivaltaan kuuluva".
Ukko Krum aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun porvarit kokoontuivat hänen ympärillensä ja kiljuivat hänen korviinsa. Hänen piti heti paikalla vangita ne vieraat miehet, sanoivat he, hän oli siihen "oikea mies".
"Niin, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä olen siihen oikea mies! No, seuratkaat minua kaikki raastupaan".
"Mitä", sanoi matami Flick, "minäkö, joka olen rehellisen porvarin vaimo ja yhdentoista lapsen äiti?"
"Ei, Krum", sanoi Pikinen, "nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä voit ottaa talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami Flick, joka on rehellinen kansalainen ja minun miniäni tädin täti, hänen saat sinä antaa olla rauhassa".
Eihän tuo ollutkaan muuta kuin aivan kohtuullista. Ukko Krum oli myöntyväinen ja hän ajoi nyt talonpojat ja musikantit pormestarin portille.
Ukko Swart tosin teki vastarintaa, mutta ei siitä apua ollut; hänelle oli näet tapahtunut se onnettomuus että hänen henskelinsä olivat menneet poikki hänen taistellessaan torvensoittajan kanssa, ja hänen täytyi nyt pidellä housujaan estääksensä niitä putoomasta ales kantapäille. Kun hän nyt vihoissaan unohti housunsa ja hosui käsivarsillaan, rupesivat ne luikumaan ales ja hänen täytyi siis tarttua sormin niihin ja estelemättä antaa itseään viedä muiden muassa.
Kuten sanottu, Krum sai vaivoin ja koiransa avulla joukkonsa kokoon. Ensiksi marssivat kaupungin lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja heidän perässään tulivat musikantit ja häntänä lopulta kulki muutamia porvaria.
Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krum niin vahvasti torvehensa, että pormestari lensi ylös sängystään, sai pian housut jalkaansa ja luuli että koko Neu-Strelits oli ilmitulessa.
Hän avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä.
"Mikä nyt on hätänä?" huusi hän.
"Tuossa on kaupungin karja, herra pormestari", sanoi Krum, "tuossa on meidän vankimme, tuossa on meidän arvoisa yleisömme, ja minä olen tässä viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää".
Nyt tuli myös kaupungin polisipalvelija juosten; hänellä oli se paha onni, että aina kuin valkea oli irti Neu-Strelitsissä, oli hän viimeinen, joka huusi: "valkea on irti!"
"Ah, herra pormestari", sanoi hän, "se ei ole totta! Asia on aivan samanlainen kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin ei kukaan pitänyt lukua Jumalasta tai muista; matami Flick on osallinen tässä juonessa, ja hän on sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaat minua, tämä on oikea kapina, aivan kuin vuonna kahdeksantoistasataa neljäkymmentäkahdeksan!"
No pormestari säikähtyi, hänen kasvonsa kalpenivat kuin lumi, ja vähälläpä hän oli kaatua nurin, mutta hän oli järkevä ja sukkela mies, sentähden sanoi hän itsekseen:
"Me olemme pahassa pulassa, mutta älkäämme nolostuko. Pormestari on nyt saanut osakseen tässä maailmassa olla aina taistelussa kapinallisen ihmiskunnan kanssa".
Hän sentähden marssi ylös raastupaan, koko joukkio perässään. Sinne tultuaan sanoi hän polisipalvelijalle:
"Anna heidän astua sisään!"
Ja he astuivat saliin, yksi toisensa perästä, ja kun he kaikki olivat koossa siellä, astui viisas pormestari tuomarin istuimelle, asetti lasisilmät viisaalle nenälleen, ja heitti sangen viisaan katseen kokoontuneen väkijoukon puoleen.
Kuinka pormestari kuulustelee pahantekijöitä.
Kuulustelu alkoi.
"Mestari Pikinen", sanoi pormestari, "te seisotte nyt esivallan edessä.Sanokaat nyt minulle kuinka näiden ihmisten vangitseminen kävi".
"Kyllä", sanoi mestari Pikinen, "nähkääs, herra pormestari, eilen istuimme me, vaimoni ja minä ja lapset ja söimme silliä ja perunoita. No silloin sanoi vaimoni: 'Pikinen', sanoi hän, 'muutamat meidän perunoistamme ovat pahettuneet, paras on että annamme ne sioille'. Silloin minä sanoin: Karolina, sanoin minä, onhan meillä vielä jälellä niistä perunoista kuin me saimme veljeltäsi! Hänen veljensä, herra pormestari, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka ennen asui Penslinissä, mutta muutti Neu-Brandenburgiin ja nai herra Kählertin tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän vuotta. Ei — malttakaas — kahdeksan vuotta! — Ei, kyllä se sentään on seitsemän vuotta…"
"No", keskeytti häntä pormestari, "mitä se kuuluu tähän asiaan? Sanokaat te vaan minulle, kuinka tappelussa kävi, ja kuinka te olette rohjenneet sekaantua siihen, vaikka se ei kuulu teidän ammattihinne".
"Niin, jos minä sen vaan tietäisin, herra pormestari. Ne vieraat miehet vangittiin ja minä seurasin myötä tänne ylös. Ennen saisivat he hirttää minut likimpään naulaan, ennenkuin minä sekaantuisin polisin asioihin".
"No mestari, Bleck", sanoi pormestari, "voitteko te antaa minulle mitään tietoja?"
"Kyllä minä voin, herra pormestari", vastasi läkkiseppä Bleck, "minä tunnen asian. Näettekös, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun minun vaimoni, jolla tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut ja sanoi: Bleck, sanoi hän, minä luulen, että jotakin tapahtuu kadulla. No, minä lennän ylös sängystä ja katson ulos ikkunasta, aivan niinkuin te teitte, herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalle, ja nyt minä näin koko melskan".
"No hyvä", sanoi pormestari, "mitä te sitte näitte? Puhukaat mitä tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan".
"Mitä minä näin? — Minä näin koko salaliiton, koko kapinan!!"
"Ettekö te tunteneet ketään niistä henkilöistä?"
"Henkilöistä? En, herra pormestari, en minä tuntenut ketään", sanoi Bleck, "minun eukkoni sanoi vaan, että hän tunsi matami Flickin hameen yhdestä suuresta reijästä, jonka hän poltti siihen viime vuonna prässiraudalla".
"Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämät henkilöt ja sitten sekaantumaan polisin asioihin?" kysyi pormestari.
"Ah, Jumala varjelkoon minua!" sanoi mestari Bleck, "kuinkas minä tohtisin tehdä mitään semmoista! En minä tiedä mitään vangitsemisesta tai polisista, sillä ei polisin asioihin sekaantuminen tuota mitään siunausta".
"No, mestari Höylänen", sanoi pormestari, "mitä te tiedätte tästä asiasta?"
"Minä, herra pormestari", sanoi mestari Höylänen, "minä tulin juuri kävellen pitkin katua samassa kun heidät piti vangittaman, mutta muuta en minä tiedä, siksi olen minä liian tyhmä. Minä luulen kuitenkin että se oli Krum, joka vangitsi heidät".
"Krum, tules tänne", sanoi pormestari, jonka otsa tuli ryppyiseksi, ja pani lasisilmänsä parempaan asemaan nenällä, "mistä syystä hän on ottanut nämät henkilöt kiinni? Tekikö hän sen omasta täysivaltaisuudesta taikka käskystä?
"No, en minä mitään tiedä", sanoi Krum, "minä kysyn vaan olenko minä mikään virkavalta vai en? Mitä minä voin tehdä siihen? Luulenpa, ettei kellään täällä ole mitään sanomista minun ylitseni, paitsi teillä, herra pormestari. Minä kaitsen härkiäni ja lampaitani, ja mitä polisiin tulee, niin ei teidän tarvitse sanoa muuta, kuin että minä tulen, ja minä olen kohta valmis ilman mitään viivytystä ja epäilystä".
"Hyvä! Krum", sanoi pormestari armollisella hymyilyllä, "minua ilahuttaa havaita, että hän on lainkuulijainen ja että hänellä on isänmaallinen mielipide".
"Niin, kuten minä sanoin, herra pormestari, minusta on se aivan yhdentekevää", sanoi Krum. "Meidän suuriherttuamme on minulle paljon rakkaampi kuin sekä pappi että lukkari".
"Herra notario", sanoi pormestari, "kirjoittakaat: sen johdosta että palvelus on liian vaivaloinen lehmä-ukolle Krumille, niin ei hänen enää tästä lähtien tarvitse kaitsea härkiä ja lehmiä, vaan ainoastaan hiehoja, vasikoita ja vuoden vanhoja varsoja, sekä suositetaan korkeamman valtioviran saamiseen. Nyt saa hän mennä, hyvä Krum, hänellä on minun suosioni. — Kaupunginpalvelija Glandt, kuka se huusi enimmin metelöitsijöistä?"
"Sen minä sanon, herra pormestari", sanoi Glandt, "musikanteista oli se tuo tuossa ja talonpojista se vanha ukko tuossa", ja hän viittasi kädellään rumparia ja ukko Swartia astumaan esiin.
"Minkä tähden on hän häirinnyt rauhan meidän rauhallisessa kaupungissamme ja nostanut sen kapinaan?" kysyi pormestari ukko Swartilta.
"Minkätähden?" sanoi ukko Swart. — "Kapinaan? — Kas tämähän on jotakin. Pidättekö te sitä kapinana, kun rauhallinen henkilö, joka on vähän lihavanlainen sattuu liukahtamaan istumalaudalta ja istahtamaan turkkilaiseen rumpuun?"
"Minä en tosin tahdo pitää sitä täydellisenä kapinana, muttaconat'iksitäytyy minun sanoa sitä".
"Siihen ei minulla ole mitään vastaan", sanoi Swart, "sanokaat te sitä siksi vaan, minun omatuntoni on tyyni, ja piru vieköön, jollei kaikki mitä sanon ole totta, mutta kapinan kanssa en minä tahdo mitään tekemistä. Ensin täytyi minun tapella sen roistojoukon kanssa ja sitten minä vielä tulisin kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!"
"Kuinka hän tuli rumpuun?" kysyi pormestari.
"Hän teki sen pahankurisuudesta!" sanoi rumpari.
"Ei, sinä koira!" huusi Swart, "se tapahtui tapaturman johdosta. Saan nimittäin sanoa teille, että kun minä nousin vaunuihin, rupesi päätäni huimaamaan, minä rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin sitten rumpuun".
"Tätä voisi kutsua nimelläcasus", sanoi pormestari, "ehkäpä myöslapsus".
"En minä kaasussa ollut", sanoi Swart, "sillä en minä ollut maistanut väkeviä; eikä tämä myös ole mikään lapsellisuus, minun mielestäni!"
"Minä sanoinlapsus", sanoi pormestari.
"Jaa, sitä en minä ymmärrä", sanoi Swart, "mutta sen minä ymmärrän, että tuo mies tuossa on menetellyt minua kohtaan kuin tyhmä lapsi. Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minua ylös siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi minun naapuriani Wittiä niin, että hän kaatui istumaan bassoviulun päälle ja satutti itsensä pahasti".
"Herra pormestari", sanoi musikantti, "semmoisella takapuolella — olkaat hyvä ja katsokaat tänne vähän — istui hän minun rumpuuni ja turmeli minun koneeni".
"Restitutio in integrumvoisi tosin tässä tapauksessa olla mahdollinen", sanoi pormestari: mutta minun mielestäni kuitenkin on, kuin jos…"
"Oo!" keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä, "minä kunnioitan suuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vaan kysyä teiltä jos te koskaan olette istuneet haara reisin bassoviululla. Minun täytyy antaa tohtorin tutkia vammojani, ja minä pyytäisin 50 taaleria vahingon korvaukseksi".
"Ja minä herra pormestari", sanoi musikantti, "pyydän 100 taaleria korvaukseksi siitä että hän on istunut minun bassoviuluni rikki".
"Sinä heittiö", ajatteli ukko Swart, "kyllä sinä saat hikoilla ennenkuin saat penninkään. Minä olen myös pahoin pidelty, herra pormestari", sanoi hän kovaa, "se on aivan kohtuullista, että se kirottu rumpari maksaa minulle 50 taaleria korvaukseksi ja antaa minulle uudet henskelit".
"Hm! hm!" sanoi pormestari, "istukaat ales! Herra notario, kirjoittakaat: Katsoen siihen, että rauhaa on häiritty tänään yhdessä uppiniskaisuuden ja kapinallisuuden kanssa, julistaa oikeus: Tässä läsnäolevaiset molemmat talonpojat ja kapinoitsijat sekä heidän poikansa ja renkinsä tuomitaan rumpunahan pahoin pitelemisen ja bassoviulun osaksi särkemisen johdosta paikalla maksamaan kaikkiaan 100 taaleria vahingonkorvausta musikanteille".
"Mitä", sanoi Swart, "tämäpä on merkillistä!"
"Kaupunginpalvelija Glandt", huusi pormestari, "tee velvollisuutesi. Jos se vanki-lurjus vielä kerrankin keskeyttää minua tuomion julistamisessa ja uudelleen ilmaisee uppiniskaisuutensa, niin vie hänet sinne, missä ei aurinko eikä kuu paista ja jossa sammakot ja sisiliskot ovat hänen seurakumppaninsa. — Herra notario, kirjoittakaat seuraavasti: Sen johdosta, että musikantit tuossa ovat rääkänneet talonpoika Swartin takapuolta, asettaneet hänet pöksynhenskelin puutteesen ja loukanneet häntä iskuilla ja lyönnillä; katsoen siihen että he kovasti toimeenpannun bassoviulun ratsastamisen kautta ovat melkein halaisseet talonpoika Wittin kahtia ja tunnustaneet itsensä siihen syypäiksi, saavat sanotut musikantit maksaa korvausta kaikkiaan 100 taaleria, se tahtoo sanoa, jos heillä on siihen varoja; mutta koska on tietty ja tunnettu asia, että musikanteilla harvoin on rahaa ja jokainen saatava heiltä siis on vaan näennäinen, niin on tämä tuomio langetettu vaanpro forma. Oikeus julistaa sentähden, että asianosalliset yhdessä suorittavat kulungit, jonka tähden talonpojat tuomitaan maksamaan 100 taaleria kulunkia pahoin pidellyistä soittokoneista, sekä oikeuden rahastoon 20 taaleria ja 16-l/2 groshenia. — Minä luulen kuitenkin, herra notario, että me tässä harvinaisessa tapauksessa voimme antaa kaupungin palvelija Glandtille ylimääräistä palkkiota 10 taaleria.Summa summarumsuorittavat kaikki tässä nyt läsnäolevaiset talonpojat 138 taaleria 16-1/2 groshenia ja lopetetaan täten oikeuden istunto".
"Mekö molemmat?" sanoi ukko Swart. "Naapuri Witt ja minäkö saamme maksaa yli 100 taaleria? Tämäpä on kaunis juttu!"
"Uskaltaako hän sanoa minua vastaan?" sanoi pormestari.
"Herra pormestari", sanoi musikantti, "tottakai me saamme 100 taaleria?"
"Suu kiinni!" sanoi pormestari arvokkaasti, "muuten hän viedään putkaan! Te musikantit voitte mennä tiehenne, mutta talonpojat jäävät tänne siksi kuin ovat maksaneet!"
"Mitä helvetissä!" sanoi Swart. "Luuletteko te meitä niin tyhmiksi, että me maksaisimme oman vahingon korvauksemme?"
"Rahat pannaan talletukseen", sanoi pormestari.
Mutta nyt oli ukko Swart lähellä tulla mielettömäksi.
"Talletukseen, joka tietysti tulee kestämään maailman loppuun asti!"
"No, no, ei sentään niin kauvan", sanoi pormestari arvokkaalla hymyilyllä; "kuinka kauvan, sitä ei voi tietää — kaikki on niin epätietoista tässä maailmassa — mutta siksi kuin musikantit maksavat".
"Tämähän on pahempi juttu kuin oikea prosessi", sanoi ukko Swart tuupaten Wittiä kylkeen.
"Mutta, herra pormestari", kysyi Witt, "minä tahtoisin vaan kysyä, emmekö me olleet oikeassa".
"Niin, kyllä oikeus on teidän puolellanne", sanoi pormestari, "mutta teidän asianne on kuitenkin peräti kehno, teidän täytyy maksaa".
"Naapuri", sanoi Witt, "se nyt on kerran niin tässä maailmassa, että kun joku on voittanut prosessin niin saa hän maksaa, ja kelpo lailla maksaa; hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat, se on kuin olla pitää".
He saivat nyt kuin saivatkin vetää kukkaronsa esiin ja maksaa pois. Swart kiroili ja Witt lohdutti itseään sillä että he olivat oikeassa; kun he olivat maksaneet, sanoi pormestari:
"Kas niin, tässä on kylläksi täksi päiväksi! Jumalan haltuun nyt, hyvät ihmiset!"
"Niin, herra pormestari", sanoi Swart pitäessään kättään oven lukolla, "mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria niin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaat ulos meidän kyläämme, siellä sitä annetaan aivan toisenlainen selkäsauna. Hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra pormestari".
Matkaa jatketaan. — Swart alkaa laulaa ja Witt rupee pelkäämäänPreussin tullia. — Mihinkä he tulivat kun he aina ajoivat vasemmalle.— Witt kertoo sotajuttujaan. — Kuinka Berlinissä oli. — Witt ostaaitselleen uudet housut.
Kun Swart ja Witt tulivat pormestarin luota seisoi Kalle Wepupp omnibusvaunuineen vielä majatalon edessä. He nousivat vaunuihin, musikantit istuivat siellä jo, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin vilkas keskustelu alkoi molempain riitapuolien välillä, kuin jos he olisivat olleet vanhoja ystäviä ja tuttavia.
Ukko Swartin viha ei tosin vielä kokonaan ollut haihtunut pois, hänen silmistään lensi salamoita rumpariin ja bassoviulun soittajaan päin ja hän näytti niin verenhimoiselta, kuin jos hän olisi tahtonut lyödä heidät kuoliaaksi.
Mutta silloin otti klarinetin puhaltaja taskustaan pienen pullon, jossa oli kuminaviinaa — hän kutsui sitä taskukelloksensa — ja pani sen kulkemaan miehestä mieheen.
"Pieni aamunaukku?"
"Hei!"
"Kiitos!"
Ja kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esiin toinen pullo, jossa oli väkeviä.
"Eikö mielenne tee maistaa?"
"Kippis!"
"Kas tämä teki hyvää!"
"Se on paras voide sydämmelle ja maksalle", sanoi ukko Witt, "etkö sinäkin, naapuri, tahdo pari pisaraa?" jatkoi hän ja ojensi Swartille pullon.
Swart oli kahdella päin, hän ei mielellään tahtonut ottaa kestitystä vastaan noilta miehiltä, mutta lopulta hän sentään tarttui taskukelloon ja sanoi:
"No, jos te nyt niin välttämättömästi tahdotte pakoittaa minua, niin en minä pane vastaan, mutta sen sijaan pyydän minäkin, että te teette hyvin ja…"
"Se on tietty, se".
"Frits, poikani, ota eväskori tänne. Ei se! Se isompi, pöllö!"
Swart sai sen nyt eteensä ja veti siitä esiin pullon, jota, jos se ensimmäinen oli ollut taskukello, välttämättömästi oli sanottava tornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon sitten viulun vinguttajalle, tämä antoi sen klarinetin puhaltajalle, tämä taas torventoitottajalle ja niin kulki tornikello miehestä mieheen.
"Niin" sanoi Swart, "se on puhdasta ohraviinaa Hokmanin, oikeistaHokmanin ropista!"
Ja "Hokmanni" se myös teki vaikutuksensa. —
Helle tuli kauhean rasittavaksi.
Kahden puolen tietä kasvoi matalia kuusia, vaunujen alla poltti hiekka ja niiden päällä poltti aurinko. Matkamiehet vaunuissa ne läähättivät raskaasti, ja ukko Swart rupesi laulamaan sitä laulua, joka oli ainoa minkä hän osasi:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja vaikka aurinko loisti keskellä taivasta, rupesi koko matkajoukko laulamaan:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja ylistäin ihanata kuuta polttavassa päivän paisteessa saapuivat heFürstenbergiin.
Täällä saivat hevoset vähän levähtää ja syödä, ja matkakumppalit tulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Suurempaa yksimielisyyttä ei voinut vallita taivaassa, kuin Kalle Wepuppin omnibusvaunuissa.
Niin lähenivät he Preussin rajaa. Ukko Wittin hampaat ja sääret tärisivät. Tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.
"No, naapuri Witt, mitä sinä pelkäät? Ei suinkaan ne nyt sentään syö sinua suuhunsa!"
"Mutta rahat, rahat", huokaili ukko Witt, "jos he saavat ne käsiinsä, menee kaikki hullusti, rahaa ei saa viedä Preussiin, ja sitten he punnitsevat meitä".
"Mitäs sinä puhut? Onhan se oikea kirottu kansa!" sanoi Swart tarkastaen omaa "ruumiikasta" personaansa, "tullaavatko he meitä pala palalta?"
"Tullaavat kyllä, naapuri", sanoi Witt, "nauloittain!"
"Eivät he mahda olla oikein viisaita", sanoi Swart, ja kohta rupesi hän piiloittamaan rahojaan, minä puhun tässä vaan talonpojista, musikanteista ei ainoakaan liikahtanut, heidän silmistäänkin saattoi kohta nähdä, että heillä oli puhdas omatunto mitä rahoihin tuli.
Nyt tultiin tullihuoneen luo.
Viheriään takkiin puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunujen luo.
"Hyvää päivää!" sanoi hän kohteliaasti, "onko teillä mitään tullattavaa?"
"On, herra Tulli", vastasi Swart, "242 naulaa. Saan nimittäin sanoa teille, että kun minä tässä äskeisin vein villoja juutalaiselle Josefylle Stawenhagenissa, tulin minä punnituksi samalla".
Mies nauroi hänelle vastoin naamaa ja sanoi:
"Hyvä ystäväni, sitä en minä tarkoita, eikö teillä ole muita tavaroita, jotka ovat tullattavat?"
"Ei muuta kuin minä ja minun ainoa lapseni", sanoi Swart osoittaenFritsiä.
"Mitä noissa korissa on?" kysyi se viheriätakkinen mies, "näyttäkäät minulle!"
Korit otettiin esiin ja tutkittiin. Ja hyviä herkkuja sitä nyt saatiin nähdä: neljä tiua munia, kaksi kinkkua, läskiä, makkaraa, lihaa, pannukakkuja, astiallinen paksuja herneitä, voita, nisuleipää, ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden luetteleminen kävisi tässä liian pitkäksi.
"Hyvät ihmiset", kysyi mies, "mihinkä te tarvitsette tämän kaikki?"
"Mihin?" sanoi Swart, "se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme".
Mutta siihen selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin tahtovan tehdä pilaa hänestä, ja vasta sitten kun hänelle sanottiin, mihin matka meni ja kun kaikki oli hänelle selitetty, tyytyi hän ja sanoi:
"No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!"
"Herra Tulli", sanoi Swart, "mitä me olemme teille velkaa?"
"Ei mitään", vastasi hän, "minä olen vaan tehnyt velvollisuuteni".
Nyt oli Swartin vuoro nauraa tullinpalvelijalle vasten naamaa.
"Tässä näyttää käyvän toisin kuin oikeuden edessä", sanoi Swart, "semmoinen tuomari hän on myös mies, joka ainoastaan tekee velvollisuutensa, ymmärtäköön nyt tätä ken voi! No, hyvästi vaan, hyvä herra!"
"Tämäpä on kummallista", sanoi hän Wittille, kun he jälleen olivat istahtaneet vaunuihin, "tuommoinen mies näkee kaiken tämän vaivan, ja sitten sanoo hän: ei se maksa mitään! Voitko sinä tätä ymmärtää?"
"En" sanoi ukko Witt, "mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri, että se joka tekee minkä hän voi, ei voi tehdä enempää kuin minkä hän tekee".
"Vai tämä se nyt on Preussi?" sanoi Swart katsellen ympärillensä."Onhan se vaan paljasta hietaa! Se on kai suuri maa?"
"Onpa niinkin", sanoi yksi musikanteista, "se ulottuu aina Sakseniin asti!"
"Wo schöne Mädchen auf die Bäume wachsen!" [Jossa kauniita tyttöjä kasvaa puissa] sanoi Kalle kohottaen kaulustaan.
"No, mihinkä me sitten tulemme?" kysyi ukko Witt.
"Itävaltaan", vastasivat musikantit, "jossa myös kuuluu löytyvän kauniita tyttöjä".
"Ja sitten?" kysyi taasen Swart, "mihin me sitten tulemme?"
"No, sitten voitte tulla moneen eri paikkaan, jos te ajatte vasemmalle, tulette te Unkariin ja Slovakiaan".
"Jaa sinnekö, missä ne tekevät niitä hirveitä rotanloukkuja?" sanoiWitt.
"Aivan oikein! Niin, ja sitten tulette te Turkinmaalle".
"Ei, sinne en minä tahdo tulla", sanoi ukko Swart.
"Syöväthän ne omia lapsiaan", sanoi Witt. "Tuleeko meidän matkustaaTurkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?"
Ja ukko Witt katsahti Kalleen päin, kuin jos joku turkkilainen jo olisi tarttunut häneen ja ruvennut puremaan häntä niskasta.
"No no, naapuri", sanoi Swart, "älä nyt ole pöllö, ensin sinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne sinulle tee rahtuakaan pahaa. Sinä pelkäät kaikkea ja kuitenkin uskallat kehua olleesi sotamies. Kuinkas se sopii yhteen?"
"Sotamies minä olenkin ollut, piru vieköön", sanoi Witt. "Vuonna kahdeksantoista sataa neljätoista alkoi sota. Minä olin majuri von Vossin komennon alla, ja kun hän komensi: 'Katsokaat vasemmalle!' täytyi meidän katsoa vasemmalle — ei oikealle — en minä nyt oikein muista kuinka se oli — no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä ja tulimme sinne kello yhdeksän aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti edellä ja tervehti miekallaan ja painoi sen ales maahan päin, ja Fredrikki Frans, joka silloin oli meidän herttuamme, hän seisoi siinä nauraen, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa".
"Mutta miksi hän nauroi sitten?" kysyi Swart.
"Kukas häntä voi kieltää nauramasta? Olihan hän herttua, eikö hän voinut nauraa, jos hän vaan tahtoi?"
"Täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?" kysyi Swart.
"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Witt, "niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt. Ei, seuraavana päivänä me lähdimme ja saimme kaksinkertaiset annokset ruokaa palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla, niin että veri virtana vuosi katu-ojassa, ja me emme antaneet emmekä saaneet mitään armoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaansa, kun me seuraavana päivänä marssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenburgiin, kolme penikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat meidän kapteenimme ja majurimme. Kun me nyt marssimme sisään kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni. 'Juhani', sanoi hän, 'tässä me ehkä löydämme onnemme, jos olemme viisaat'. — Ja kumppanit pataljonassa sanoivat: 'Sinä olet viisain meistä kaikista, ja voit puhua paraiten meidän puolestamme, sentähden saat sinä ja Kalle Haut mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle'. No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin luo ja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisään ja ojensi meille kättä. 'Hyvää päivää, Kalle! Hyvää päivää, Juhani!' sanoi hän, 'mitä te tahdotte, pojat? puhukaat suunne puhtaaksi vaan'. — 'No', sanoin minä, 'me tahdoimme nyt vaan tulla käymään herra majurin luona'. — 'Sehän on hyvin tehty teiltä', sanoi hän ja nauroi salaa, 'se minua huvittaa'".
"Miksi nauroi hän?" kysyi Swart.
"Miksi hän nauroi?" sanoi Witt. "Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin paljon kuin häntä vaan halutti. Olihan hän meidän päällikkömme, kukas häntä voi kieltää nauramasta? No, kun hän oli nauranut loppuun, kysyi hän, oliko meillä mitään valittamista".
"'Ei ensinkään', sanoin minä, 'kiitoksia paljon, herra majuri, kaikki on kyllä hyvin. Mutta', sanoin minä ja Kalle Haut tuuppasi minua kylkeen, 'me olemme vaan tulleet kysymään, ettekö te sallisi meidän vähän ryöstää täällä' — 'Mitäs te tahdotte?' kysyi hän ja näytti siltä, kuin jos hän ei olisi tahtonut uskoa korviaan. 'Ryöstää vähän, jos te sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen nauravan itsensä kuoliaaksi. 'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te ryöstää teidän omassa isänmaassanne, kolme penikulmaa Schwerinistä?' — 'Tahdomme', sanoin minä, 'herra majuri, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan ja tahdotte antaa meidän seurata omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme yks kaks koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä'. Nyt nauroi hän niin, että hänen täytyi istua nojatuoliin ja sanoi: 'Menkäät nyt kotia kortteerinne, mutta jos te vielä kerrankin vaan pidätte tämmöistä tyhmää puhetta, niin voi helposti käydä pahoin teille'. Me menimme. Mutta meidän kapteenimme sai vihiä asiasta, ja näetkös, naapuri, hän oli peijakkaan äkänen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja sanoi, että me olimme tehneet pahan rikoksen. Hän heitätti sentähden meidät putkaan, ja siellä me istuimme, kunnes äksiisi oli ohi, jolloin me lähetettiin kotiin takasin, mutta sen minä sanon sinulle, naapuri, että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa itsestään että on ollut sotamies, ja sotamies täydellä todella".
"No, ranskalaisia et sinä saanut nähdä?" kysyi Swart.
"Sainpa niinkin", puuttui Witt puheesen, "joka talossa niitä oli koko joukko kortteerissa. Näillä hirviöillä on aivan omituinen luonto. Jos heitä kohtelee hyvin, niin ei parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin sanovat he 'servitöör' ja 'sjövuprii'. Mutta jos he rupeevat sanomaan 'lesmatranki', mene silloin vaan pois tieltä, muuten voit saada aika selkäsaunan".
"Mitäs se sana merkitsee?" kysyi Kalle.
"No, se merkitsee samaa kuin sinä sika, mitäs sinä meinaat! Mene kohta hiiteen, muuten piru sinun korjaa!"
"Jos te niin mielellänne tahdotte nähdä ranskalaisia", sanoi basunin soittaja, "saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä löytyy ihmisiä kaikista maailman haaroista, sekä Itävallasta, Englannista, Ranskasta, Espanjasta ja Amerikasta, itse Portugalin kuningaskin on siellä tätä nykyä".
"Portulakin kuningas", sanoi Swart, "no, äläs nyt! Vai niin, asuukos hän Berlinissä! sen miehen minä mielelläni tahtoisin nähdä, muista se Frits! Berlin on kai suuri kaupunki?"
"On kyllä", vastasi soittaja, "siellä asuu hirmuisen paljon ihmisiä".
"Ja siellä saa käydä vapaasti ympäri katselemassa kaikkea?"
"Saa kyllä", vastasi soittaja. "Siellä on rautatie, uusi telegraafi, Brandenburginportti, vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten on siellä uusi museo, mutta sinne te saatte mennä ainoastaan silloin kun teillä on puhdas paita ja hienot vaatteet yllänne. Kaikki tämä ei maksa mitään. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkia käymään Krollin teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se maksaa rahaa".
"No siitä ei mitään hätää", sanoi Swart. "Mutta toisin on meidän vaatteemme laita. Kalle saattaa näyttäytyä missä vaan, minun tyhmä poikani käy myös laatuun, ja minä itse en myöskään tarvitse hävetä, mutta sinä, naapuri! Hyi! enkö minä käskenyt sinua ottamaan Manchesterhousut mukaasi ja kuitenkin otit sinä vanhat housusi, joissa on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy hävetä sinua; näin et sinä voi tulla museoon".
"Niin", sanoi ukko Witt surkeasti katsellen suuria housupaikkojaan, "minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin mahdollista, mutta minkälaiset ne housut oikeastaan pitäisivät oleman? Pitkiä housuja en minä voi käyttää siellä kotona ja kaapissa riippuu lyhyitä ainakin puoli tusinaa".
"Minä ehkä voin auttaa teitä tästä housupulasta", sanoi viulunvinguttaja. "Minulla on aivan uudet housut aivan uusinta muotia, ne ovat kummilastiset ja oikein erinomaiset, milloin ovat ne pitkät, milloin lyhyet, aina kuinka vaan haluttaa. Nyt minä näytän ne teille. Katsokaas nyt! No, nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Nyt te kiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne yli saappaan anturan, niin ne venyvät pitkiksi housuiksi, eikä sitä ensinkään voi arvata kuinka se tapahtuu".
"No, kaikkia ne keksivätkin", sanoi Swart, "oikeinhan tämä on kuin silmänkääntäjätemppu!"
"Isä kulta", sanoi Kalle hiljaa, "ostakaat ne min…"
"Poika", sanoi ukko, "sinäpä sentään olet sangen tyytymätön. Sinulla on ne kauniit keltaset housut ja se uusi takki ja kuitenkin tahdot sinä vaan uutta. Ei, sinun vanha isäsi täytyy myös ajatella saada jotakin yllensä".
Kun he tulivat seuraavalle majatalolle, pysähtyivät he siihen, ja housuja koetettiin. Ne sopivat erinomaisen hyvin, ja kaupat tehtiin. Ukko Swart ei voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, vaan hän astuskeli ympäri Wittiä ja sanoi:
"Kuinka merkillisen hyvin ne istuvat! No näytäs nyt minulle kuinka ne tulevat lyhyiksi".
"Luuletkos etten minä sitä osaa tehdä?" sanoi Witt avaten jalkahihnoja."Kas niin".
"No, tee ne taas pitkiksi".
"Sen minä kyllä voin sinulle tehdä".
Ja kaikki seisoivat siinä ukko Wittin ympärillä voimatta kyllin ihailla housuja.
"Niin, ukko Swart", sanoi basunitorven soittaja, "näiden housujen laita on sama kuin minun torvenikin, milloin on se lyhyt, milloin pitkä".
"Ja näissä sinä voit käydä vaikka missä", sanoi Swart. "Tässä kaupassa et sinä ole tullut petetyksi, minä soisin että housut olisivat minun".
Ja sitten he jatkoivat matkaansa, mutta sillaikaa kuin he matkustelevat, lähdemme me katsomaan mitenkä asiat ovat kotosalla.
Kuinka Juhani kadotti rasian ja Swartin emäntä löysi sen. — Lukkari varottaa Doroteaa talonpojista ja hevosista. — Lukkari on pahoilla mielin ja Dorotea lohduttaa häntä. — Mitä lukkari sanoi.
Kun Juhani illalla tuli kotio matkalta, seisoi Swartin emäntä porstuassa.
"Hyvää iltaa!" sanoi Juhani nostaen takkiaan. Mutta nyt tapahtui, että se pieni rasia, minkä Frits oli antanut hänelle Dorotealle annettavaksi ja jonka hän oli piilottanut lakkiinsa, putosi lakista ja vieri ales Swartin emännän jalkain juureen. Lukkari ei tuosta ollut hyvillä mielin, hän tiesi, että Fritsin äiti ei tiennyt asiasta mitään, olihan Frits sanonut: "Minä ja Dorotea pidämme yhtä, — — — ja hän kumarsi itseään ottaakseen rasian ylös. Mutta Swartin emäntä ehti ennen häntä, ja sieppasi käteensä rasian.
"Mitä siinä on?" kysyi hän.
"No, eihän siinä ole mitään", sanoi Juhani, "mitä siinä voisi olla? Se on minun".
Mutta Swartin emäntä oli utelias, hän aukaisi rasian kannen ja näki siinä sormuksen ja hivuskiharan:
"Mitä ihmeitä", sanoi hän, "kultasormus paperissa! Mitä sinä kultasormuksella teet? Kelle se on aiottu?"
"Lukkarin Dorotealle".
"Keltä se on?" kysyi eukko jälleen. "Sano se minulle kohta!"
"Koska te nyt niin välttämättömästi tahdotte tietää sitä, niin se onFritsiltä", sanoi Juhani.
Tuskin oli Juhani ehtinyt saada nuo sanat suustaan ennenkuin hän sai kelpo korvapuustin.
"Siinä on sinulle vaivastasi!" sanoi Swartin emäntä ja kohta sai Juhani vielä toisellekin korvalle ja kun hän koetti päästä pakoon, sai hän kaupanpäälliseksi aika kolauksen selkäänsä.
Mutisten meni Swartin emäntä tupaan.
"Se tuhma poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille annan kultasormuksista, minä!"
Ja hän lensi ja pyöri ympäri talossa koko illan punasena kuin kalkkuunikukko, toruen piikoja ja renkejä. Luudat ja pytyt saivat tanssia, ja viimemainittujen vanteet menivät rikki; ja alinomaa mutisi hän itsekseen; "Se tyhmä poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille annan kultasormuksista, minä! Ja Juhani se kavaltaja, jolla on palkkansa, hänen minä ajan pois talosta. Se heittiö! Kyllä minä hänen opetan kultasormuksia kantelemaan!"
Ja Swartin emäntä hän torui niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä nyt oli hätänä.
Samana iltana tuli myös lukkarikin kotia. Hän oli muuten ilokas mies, mutta tänä iltana oli hän äkäinen ja pahalla tuulella, ainoastaan hänen ruokahalunsa oli, jumalan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut vähän suuhunsa, tuli hän hieman paremmalle päälle.
"Onko mitään ikävää tapahtunut isälle?" kysyi Dorotea.
"Eipä juuri, tyttöseni", vastasi hän, "mutta muista, mitä minä usein olen sanonut: maailma on paha ja ihmiset ovat pahat, mutta kaikista ihmisistä ovat talonpojat ja hevoset pahimmat. Älä usko ainoatakaan hevosta tahi talonpoikaa, niin ei sinun tarvitse katua jälestäpäin, ja talonpoikain pojat eivät ole rahtuakaan paremmat, huonot puolet menevät perintönä isästä poikaan. Tottele minun neuvoani, rakas lapseni, niin sinun kyllä käy hyvin maailmassa. Ja nyt minä tahdon mennä maata. Hyvää yötä!"
Seuraavana päivänä — se oli torstai — saivat pojat koulussa aika lailla selkäänsä; kiukku ei vielä ollut lähtenyt lukkarista. Mutta vähitellen se lähti ja jo seuraavana sunnuntaina oli lukkari sama vanha suopea-luontoinen, sävyisä mies kuin ennenkin.
Sunnuntai tuli. Aamusta varhain myöhään illalla oli Dorotea täydessä toimessa, sillä hänen täytyi äitinsä kuoltua yksin hoitaa emännyyttä ja pitää myös molempia pikkusiskojaan silmällä, ja hän oli kelpo emäntä. Ahkera ja huolenpitävä hän oli, ei hänen koskaan nähty hätäilevän, ei koskaan olevan levoton tahi malttamaton; kaikki näkyi menevän niinkuin itsestään. Mutta kuu hän pääsi askareistaan pariksi tunniksi vapaaksi, istahti hän ompelukaluineen ikkunan ääreen. Näin kului päivä toisen perästä, mutta aina oli hän iloinen ja leikkisä, eikä antanut kenenkään huomata, että työ tuntui hänestä raskaalta.
Mutta tänään oli toisin, tänään tuntuivat askareet hänestä sanomattoman vaivaloisilta.
Ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi surumielisyys, kuin jos syvä kaiho olisi painanut hänen sydäntään, ja kun hän puki vaatteet siskojensa ylle, huokaili hän syvään ja tuijotti miettiväisenä eteensä, kuin jos hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Ja kun hän palmikoitsi tyttöjen tukkaa, valuivat kyyneleet hänen muuten niin iloisista silmistään ja putosivat lasten hivuksiin.
Hänen isänsä tuli nyt huoneesen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä nyt piti hänen menemän papin luo.
"Hyvää huomenta! No kuinkas te nyt voitte?" sanoi hän taputtaen pienokaisia poskelle.
Pikku Triinan, jonka tukka jo oli palmikoilla, nosti hän polvelleen istumaan ja suuteli hänen paksutölleröisiä käsivarsiaan niin että ne tulivat oikein punasiksi hänen karkeasta parrastaan. Ja pikku Miinaa, jonka tukkaa paraillaan palmikoittiin, löi hän hiljaa olkapäälle, ja kun tyttönen kääntyi hänen puoleensa, ei se ollut hän, joka oli lyönyt: hän oli niinkuin monen, monen penikulman päässä siitä. Se, joka tässä tilaisuudessa olisi nähnyt lukkarin, ei suinkaan olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan näköinen.
Hän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä isä, joka eli rauhassa koko maailman kanssa. Hänellä oli vaan yksi heikkous: hän ei voinut olla puhumatta yläsaksaa. [Paikkakunnalla, missä tämä kertomus liikkuu, puhuu kansa erästä saksan kielen murretta, jota sanotaan alasaksaksi; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli. Suoment. muist.]
Semmoinen pieni heikkous on se mitta, millä maailma meitä mittaa, se paino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta se heikkous pysyy meissä niin kauvan kuin pysymme ylinnä, pinnalla, mutta kun rupee oikein kireelle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi myös lukkarille ja hänen yläsaksaksi puhumiselleen. Kun hänen piti puhuman oikein sydämmensä pohjasta, ei puhuminen käynyt yläsaksaksi, puhe muuttui kohta alasaksaksi.
Kun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet hänen poskillaan, hypähti hän tuoliltaan ja kysyi:
"Mikä sinun on, rakas Doroteani? Miksi sinä itket? Sano nyt vaan, miksi sinä itket? No niin, olemmehan me yksinämme".
Ja Dorotea nojasi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään, mutta hän ei voinut saada ainoatakaan sanaa suustaan.
Eihän hän itsekään oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi, hänestä tuntui kuin jos hän olisi ollut vieraassa maassa ja olisi kaivannut lapsuutensa leikkipaikkoja.
Mutta äkkiä kävi isälle selväksi mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen sydäntään kalvoi. Hän laski käsivartensa hänen kaulalleen ja taputti häntä poskelle ja kuiskasi lohduttavaisia sanoja hänen korvaansa.
"Rakas lapseni", sanoi hän, "rauhoitu nyt vaan! Jumala elää, hän ei ole sinua hyljäävä, pane se mieleesi, ja kaikki on kyllä käyvä hyvin. Minä rukoilen Jumalaa sinun puolestasi".
Niin hän lohdutteli rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi lähteä kirkolle soittamaan.
Niin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän vielä koskaan sitten vaimonsa kuoltua ollut kiivennyt ylös torniin. Raskaalla sydämmellä riisui hän yltään pyhätakin, tarttui köyteen ja pani ison kellon heilumaan, ja se soi kauvas yli kylän, yli peltojen ja aitausten, ja sen äänet kuljetti puhdas ilma yli metsän lähikyliin: ylistetty olkoon Jumala laululla!
Kuinka Dorotea kävi kirkossa ja kenenkä hän tapasi.
Doroteasta tuntui kuin jos kellot olisivat lausuneet hänelle tervehdyksen hänen äidiltään. Silloin nousi hän hiljalleen tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitteli kädellään sekä Triinan että Miinan vaaleata tukkaa.
"Nyt saatte te mennä ulos leikkimään", sanoi hän, "kysykäät käeltä kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaat voikukkasia, tehkäät niiden varsista ketjuja ja puhaltakaat pois utuja ja kysykäät: mitä kello on? Leikkikäät nyt vaan, minä menen kirkkoon ja rukoilen teidän puolestanne".
Lapset juoksivat iloisina tiehensä ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästyään. Silloin lahjoitti Swartin emäntä hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin taloon. Ystävällisesti oli hän katsellut Doroteaa ja sanonut hänelle: "Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta, Dorotea, enemmän kuin kaikista muista".
Mutta nyt — nyt oli kaikki toisin! Kun Dorotea eilen meni läpi kylän, tuli Swartin emäntä hänen vastaansa. Dorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä tuota kohtausta ajatellessaan.
Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti huivinsa arkusta, joka oli ensimmäinen minkä hän oli ansainnut, sentähden olikin se hänelle niin rakas; sitten meni hän lieden luo katsomaan, paloiko valkea oikein. Ja tämän tehtyään meni hän avaamaan ovea Ilolle, joka kynsi ovea haluten päästä ulos lämpyisessä auringon paisteessa juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois lasten luo.
Dorotea meni kirkkoon.
Kuinka ihmeellisen kaunis oli maailma hänen ympärillään! Siinä oli kylä viheriäin puitten suojassa, tuolla viheriät niityt, joilla lehmät söivät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon tuulen puhaltaessa, auringon säteet loistivat kukissa ja lehdissä, kaikki oli niin raitista, tuoretta ja viheriäistä, kuin maailma tänään olisi ollut puettuna pyhäpukuunsa. Elämä on suloista! soi hänen ympärillään ja hänen rinnassaan, elämä virtaili häntä vastaan kukkakedolta, sinitaivaalta, kaikki oli hiljaista ja rauhaista, juuri kuin kirkossa silloin kun pappi alkaa puhua.
Poissa oli Dorotean suru.
Hänestä tuntui kuin jos hän vielä olisi ollut lapsi, kuin jos hän olisi istunut kirkonmuurin takana, jossa auringon paiste levisi yli hiljaisten hautain, kuin jos hän olisi istunut viheriässä ruohostossa itsekseen lukien yksinkertaisia lapsenvärsyjään, kuin jos hän olisi laulanut kilpaa ilman lintujen kanssa ja iloisen karitsan tavoin juossut ympäri kukkien keskellä kokoomassa kauniita kiviä, poimimassa kukkia seppeleeksi ja katsellut ylös kirkasta sinitaivasta kohti, jossa ohuet valkoset pilvet kulkivat.
Kuinka onnellinen hän oli! Hän oli melkein unohtanut olevansa kirkkotiellä, hän oli vähällä heittää virsikirjansa erään perhosen perään, joka lensi hänen ohitsensa, niin onnellinen ja iloinen oli hän, lapsi mielensä ja aatteidensa suhteen.
Silloin tuli tiellä Swartin emäntä käyden virsikirja ja nenäliina kädessään.
Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi ystävällisesti. "Hyvää huomenta!"
"Anna minun olla rauhassa", mutisi eukko äreästi, "mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"
Missä oli nyt ilo Dorotean sydämmestä? Swartin emännän sanat olivat sen sieltä karkoittaneet. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja astui hiljaa kyyneleet silmissään alakuloisena kohti vanhaa kirkkoa. Poissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus! Ja Swartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen tietä eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet hänen sieramiaan kutittivat ja saivat hänet aivastamaan.
Mutta kun he tulivat kirkonportille, oli Dorotea voittanut surunsa; hän meni ujosti eukon luo ja sanoi täydestä sydämmestä:
"Hyvä Swartin emäntä, mitä minä olen tehnyt teitä vastaan, sanokaat minulle että voisin pyytää teiltä anteeksi", — hän tarttui emännän käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen eikä voinut saada sanaakaan suustaan — "olettehan te aina olleet niin hyvä minua kohtaan ja osoittaneet suosiotanne niin pahoina kuin hyvinä päivinä. Älkäät antako minun tällä tavalla seistä teidän edessänne; minä tahdon mielelläni kuulla että vika on minun, mutta nyt me menemme kirkkoon, ja jos meillä ei ole rauhaa sydämmessämme, kuinka voimme me rukoilla Jumalaa?"
"Mitä? Rukoilla? Minäkö?" sanoi eukko vetäen kätensä pois Dorotean kädestä. "Minä voin rukoilla, missä minä vaan tahdon, ei minua siitä mitään estä. Mutta helposti voi tapahtua että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä semmoiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja rikkauksien haltiaksi. Sinun isäsi ja minun ukkoni ovat naapureja" — tässä sähisi hänen äänensä kuin käärmeen — "muusta tuttavuudesta en minä tahdo tietää mitään. Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö? Niin…"
Ei, tässä täytyi hänen vaieta, sillä kirkkoherra meni samassa heidän ohitsensa. Hän oli kuullut mitä eukko sanoi.
Kirkkoherra oli totinen mies, hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä seurasi läähättäen häntä.
Ja Dorotea? Hänen koko ruumiinsa värisi ja häpeän puna hohti hänen poskiltaan. Koko kirkkotarha pyöri hänen silmissään, hän olisi tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa tahtonut mennä. Hän palasi sentähden kotiinsa, lankesi polvilleen sänkynsä viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja: Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämmensä oli murtumaisillaan surusta, ja hänen kulkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa, hänen povessaan oli kohiseva tunteiden virta. Hän heittäytyi ales tuolille kohta jälleen noustakseen kävelemään levotonna edes takaisin lattialla. Niin painoi häpeä häntä ales maahan päin.
Hänen uskollinen rakkautensa olisi vaan rakkaus rahaan?
Mutta myrsky hänen rinnassaan masentui, valonsäde heittihe sinne: hän muisti raamatun, ja hän otti sen ales hyllyltä, istahti pöydän ääreen ja avasi kirjan. Hän sattui saamaan auki sen kauniin kohdan, jossa kerrotaan kuinka Jesus kärsi. Alussa oli hänen mielensä vielä levoton, kirjaimet kiitivät yhteen hänen silmissään, jotta hän ei ymmärtänyt luettavaansa. Mutta sitten hän luki:
"Ja he sylkivät hänen päällensä ja ottivat ruokoja ja löivät niillä häntä päähän".
Silloin tyyntyi hänen mielensä, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan ja irroittivat hänet tuskan siteistä.
Hän meni tyyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun se oli keitetty, kutsui hän pikkusiskot sisään.
Nyt hänessä ei enää voitu huomata mitään erinomaista, ainoastaan silmät olivat vähän punaset.
Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Dorotean leuvan alustaa ja katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä ales maahan päin, suuteli isä hiljaa hänen silmäkanttaan.