Swartin emäntä tulee kotia kirkolta ja saa pastorin vieraaksi. — Mitä pastori sanoi ja mitä Swartin emäntä sanoi. — Ajatukset pyörivät eukon päässä ja kärpäset pyörivät ympäri hänen nenänkärkeään. — Kuinka hän putosi veteen. — Kuka hänet pelasti.
Kun Swartin emäntä tuli kotio kirkosta, oli hän kovin äkäinen, otsa oli ryppyinen ja alihuuli pitkä. Semmoisena astui hän läähättäen läpi kylän ja naputteli sormillaan virsikirjaansa siten antaaksensa valtaa mieliharmillensa.
Kun hän tuli kotio, oli navetanovi auki ja hanhet olivat päässeet ulos pihalle, keittohuoneen oven edessä oli ämpäri, joka hänen mielipiteensä mukaan ei kuulunut siihen, ja sontarattaat eivät myöskään olleet oikealla paikallaan. Mutta vasta hänen ehdittyään porstuaan oli raju-ilma valmis. Karjapiika sai ensiksi kokea sen.
"Kuinka usein olen minä sinulle sanonut, ettet sinä saa laskea hanhia ulos?" sanoi Swartin emäntä ja salama iski piian niskaan. Sitte oli tupapiian vuoro.
"Eikö meillä ole tarpeeksi rikkinäisiä ämpäriä? Pitääkö tuonkin tuolla seistä ulkona, että senkin vanteet menisivät irti? Jos sinä teet vielä kerran niin, niin minä sinun opetan!"
Juhani onneksi ei ollut kotona, muuten olisi hänkin saanut löylytyksen.
Kun emäntä näki ettei enää ollut useampia, joiden yli hän saattoi valaa vihaansa, meni hän sisätupaan.
Sappi kiehui hänessä.
Pappi oli tänään saarnassaan puhunut ylpeydestä, rikkaudesta, rahoista ja semmoisesta ja koko ajan oli hän katsonut Swartin emäntään päin, niin että tämä luuli seurakunnan rupeevan kääntämään silmänsä siihen penkkiin päin, jossa hän istui. Vähällä oli, ettei hän lähtenyt kirkosta keskellä saarnaa.
Hänen tätä kaikkea ajatellessaan kuuli hän jonkun hiljaa kolkuttavan ovelle.
"Astukaat sisään!" huusi hän.
Ovi aukeni ja sisään astui pastori.
Nytpä eukko sai kiirettä! Hän niiasi syvään ja pyyhki esiliinalla tuolia vieraalle.
"Nyt se jo kelpaa", sanoi hän, "minä tulen kysymään teiltä, mitä elämää te piditte kirkon oven edessä tänään?"
"Elämää? Kirkonoven edessä?" sanoi eukko. "No, ei se ollut mitään. Minä sanoin vaan lukkarin Dorotealle, ettei hän voisi saada Fritsiä sulhaseksi ja ettei hän ollut kyllin hyvä tullakseen sen pojan vaimoksi".
"Olkoon vaikka niinkin", sanoi pappi, "vaikka olen täysin vakuutettu siitä, että te ette voisi saada parempaa miniää. Mutta minä olen tullut tänne varsin toisissa asioissa, enkä puhemiehenä. Minä tahdon vaan puhua teidän kanssanne siitä metelistä, jota te piditte kirkonovella tänään, ja jos se tapahtuu vielä kerran, niin asiasta tulee täysi tosi. Ettei niin vanha ihminen, kuin te, voi olla häiritsemättä pyhä-rauhaa!"
"Jaa, siitä en minä ensinkään pidä mitään väliä", puuttui eukko puheesen, "mitä minä olen sanonut, sen minä olen sanonut, ja sen minä sanon sata kertaa. Poika ei tule saamaan häntä ja jos minun ukkoni antaa houkutella itsensä suostumaan siihen, niin minä otan eron vielä vanhoina päivinäni. Niin, voi voi sentään, herra pastori, minulla on todella raskaat päivät! Minulla on koko talon hoito, ja mitä apua minulla on miehestäni? Hän kuljeksii ympäri maailmaa, ja minä olen hyljätty vaimo raukka!"
Nyt nosti hän esiliinansa silmilleen ja itki hetkisen, ja kun hän oli vähän ehtinyt mietiskellä, kertoi hän papille kaikista kärsimyksistään, aina siitä asti kuinhan makasi ensimmäisellä lapsivuoteellaan aina nykyiseen aikaan saakka; mitä hän oli sanonut, ja mitä ihmiset olivat sanoneet, ja mitä hänen äitinsä oli sanonut, kun Swart sai hänet, mitä rovasti vainaa oli sanonut ja kuinka hänen isänsä oli ollut vastaan ja mitä hänen anoppinsa sisar oli sanonut ja mitä lukkari ja hän itse oli sanonut ja mitä koko maailma sanoi.
"Ja, herra pastori", lopetti hän puheensa, "minä en anna suostumustani, raha tahtoo rahaa".
"Minä olen jo kerran sanonut teille, etten minä ole tullut tänne kosimaan teidän poikaanne, mutta koska te nyt olette perin pohjin seulonut sitä asiaa, niin tahdon teille sanoa suoraan, että te keitätte itsellenne huonon rokan. Te tahdotte kiusata poikaanne niin kauvan kunnes hän nai teidän tahtonne mukaan, ja kun niin häät ovat ohi ja te ja teidän miehenne olette eläkkeellä nuorten luona, niin olette saava silmänne auki ja näkevä mitä te oikeastaan tällä voitatte. Rauhan ja yksimielisyyden sijasta on teillä riitaa ja eripuraisuutta, ja kun lapset tappelevat, niin kyllä te nämät minun sanani todeksi todistatte. Te ette saa levollista hetkeä, ja lihan sijasta — saatte te tyytyä luihin. Silloin te kyllä tulette minun luokseni valittaen: 'Herra pastori, ah, mitä pitää meidän tekemän? Meidän miniämme on oikea peto, ei hän tahdo antaa meille palastakaan ruokaa, vaan ajaisi meidät mielellään pois, jos voisi'. Silloin minä olen muistuttava teitä rahoista. Miettikäät siis asiaa niinkauvan kuin vielä on aikaa. Miettikäät hyvin! Hyvästi, Swartin emäntä!"
"Hyvästi, herra pastori! — Niin, se on kyllä totta — se on nyt niinkuin se on ja minun ukkoni ei pidä lukua mistään. Ei hän koskaan sanaakaan sano".
Ja Swartin emäntä niiasi niin syvään kuin voi ja seurasi pappia ovelle.
"Hyvästi, herra pastori!"
Tuskin oli pappi ehtinyt pois, ennenkuin eukko rupesi vihoissaan astumaan edes takaisin lattialla.
"Sehän on merkillistä!" sanoi hän; "ei, tässä asiassa pitää minullakin oleman sanavuoro. Minun ainoa lapseni! Kyllä se vielä saadaan nähdä! Tuommoinen pappi tahtoo sekaantua minun asioihini ja ainoastaan sen lukkarin sikiön tähden! Ei hän koskaan saa minun poikaani! Ei, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!"
Näin astuskeli eukko jonkun aikaa ympäri huoneessa toruen itsekseen. Hän istahti väliin tuolille ja nousi jälleen ylös; hän avasi oven ja katsahti ulos pihalle, sitten hän taasen sulki oven; hän ei saanut lepoa eikä rauhaa, ja hänen mielensä kävi kovin murheelliseksi.
"Ei!" huudahti hän vihdoin, "se tyttöluuska ei koskaan saa minun poikaani, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!"
Hän veti henkeä ja jatkoi sitten:
"Jos kohta tähdet putoisivat ales taivaasta, ei hän sittenkään saa poikaani, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!"
Maltappas vaan, Swartin emäntä, voi kyllä tapahtua että sinut käännetään ylös ales.
Kun kello oli viiden paikoilla, ei hän enää voinut pysyä alallaan, hän juoksi ulos hakaan. Siellä kasvoi hirveästi rikkaruohoja.
"Tämä on synti ja häpeä!" puhkesi hän sanomaan ja alkoi nykimään ylös niitä rikkaruohoja, jotka olivat häntä lähinnä.
Mutta minkätähden on tämä synti ja häpeä, Swartin emäntä? Minkätähden on sinulla vielä rikkaruohoja omassa sydämmessäsi?
Hän meni aidan luo, joka oli ha'an ja kesantopellon välillä, katsomaan pientä kirjavaa vasikkaansa.
Mutta ei hän sitä saanut nähdä.
Silloin kiipesi hän yli aidan ja meni pellolle. Astuttuaan vähän matkaa tuli hän purolle, jonka yli oli mentävä pitkin kapeita porraspuita.
Kyllä tuon portaan pitäisi kestämän, olihan se kestänyt niin kauvan eikä vielä kukaan ollut pudonnut veteen, olipa se jo ollut tässä monta vuotta.
Jos se nyt pettäisi? Vanhus on raskas!
No, ei sinun tarvitse sitä pelätä, jos tuommoinen leppäpuu onkin vanha, niin se on sitkeää.
Kun eukko oli tullut keskelle ojaa, rupesivat porraspuut ratisemaan. No, jos ne vähän ratisevatkin, niin ei niiden siltä tarvitse mennä poikki. Ei!
Eukko otti vielä yhden askeleen — ja loiskis veteen!
"Auttakaa! auttakaa! Herran tähden, auttakaa!" huusi hän ja koetti päästä rantaan.
Hänen tässä potkiessaan, luuli hän jonkun saapuvan paikalle ja juoksevan veteen.
Niin olikin.
Kun pikku Dorotea oli ulkona lypsämässä, kuuli hän äkkiä eukon hätähuudon, hän juoksi hetkeäkään epäilemättä veteen, piteli toisella kädellä pajun oksasta ja tarttui toisella eukon hameesen pitääkseen häntä veden pinnalla.
Nyt huusi hän apua, ja pitäjän vouti tuli ja veti Swartin emännän kuivalle maalle.
Siinä hän nyt makasi ruohostossa kuin kuolleena, voimatta liikuttaa ainoatakaan jäsentä, ja suurella vaivalla saatiin hän kannetuksi kotiin, jossa hän laskettiin sänkyyn.
Kuinka Swartin emäntä tuli ylös ales käännetyksi. — Pastori karkoittaa kaikki avuliaat ystävät. — Eukolla on omantunnon vaivoja — Kuinka Dorotea valvoo hänen luonaan. — Yön hiljaisuudessa. — Mitä se pieni rasia sisälsi. — Auringon paistetta ja onnea.
Vihdoin avasi hän silmänsä, ja Dorotea hyöri ja pyöri hänen ympärillään, lämmitti kiviastioita pantavaksi sairaan jalkain alle sekä keitti kamomilliteetä hänelle.
Huhu siitä, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman nopeudella levinnyt ympäri kylän, ja kaikki kylän naiset tulivat katsomaan oliko huhu tosi.
Ensimmäinen joka tuli, oli Wittin emäntä.
"Herra jesta", sanoi hän, "kuinkas sinä voit pudota puroon ja melkein hukkua siihen! Olethan sinä muuten aina niin säännöllinen ihminen".
"Silta — ai ai — silta meni rikki", änkötti Swartin emäntä.
"No, älä nyt sano että se meni rikki! Semmoisia tyhmyyksiä! Puron yli vie leveä kivisilta ja kuitenkin sinä putoot veteen!"
Useita eukkoja saapui nyt tupaan lausumaan kummastuksensa ja säälinsä kuin myös muistutuksensa:
"Mutta kuinka se oli mahdollista?"
"Pudota veteen keskellä päivää!"
"Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?"
"Jumala siunatkoon meitä, hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!"
"Ehkä sentähden että miehensä kuleksii ympäri maailmaa".
"Oi", änkötti Swartin emäntä, "enhän minä voinut sitä auttaa — ai, ai — silta oli niin vanha, ja niin putosin minä veteen. Ai, ai ai!"
"Mitä!" huudahti vanha Suurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa kamomilliteetä oli, "kamomiliiteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy laatuun? Meidän täytyy antaa hänelle jotakin väkevämpää!"
Nyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin tuoden muassaan niin paljon pulloja, lasia, savi-astioita ja rasioita, että ne olisivat piisanneet kokonaista sairashuonetta varten, ja nyt rupesivat he "tohtoroimaan".
"Tässä, on erinomaista plaastaria, koetappas lämmittää sitä ja panna vatsalle, se on aina auttanut minua!"
"Äh", sanoi Holtin emäntä, "mene sinä tiehesi plaastarinesi! Ei, tässä on pirunpihkarohtoja, ota niitä, niin saat nähdä että ne auttavat!"
"Loruja!" sanoi Knaakin emäntä, "luuletko sinä että ne auttavat! Ei, tässä on minun yhdeksän-aineentuotteeni, se on aine, joka kelpaa, minä olen perinnyt resehdin isältäni, se auttaa kaikkia tautia vastaan!"
"Pois tieltä", sanoi Boltin emäntä ja tunkihe sängyn laidalle, "ainoa mikä auttaa häntä, on tämä linjamentti, se auttaa, kun ei enää mikään muu auta".
Sairas lupasi koettaa kaikkia näitä verrattomia lääkkeitä, mutta hänen hyvät ystävänsä eivät tähän tyytyneet.
"Kuulkaas nyt", sanoi vanha Plattin emäntä, "meidän täytyy venyttää häntä".
"Se on tietty, se!"
Ja samassa tarttui kaksi akoista sairaan jalkoihin ja kaksi hänen päähänsä, ja niin sitä sitten ruvettiin vetämään kaikin voimin, niin että he olivat vähällä vetää Swartin emännän kuoliaaksi, ja hän huusi täyttä kulkkua.
"Ei", sanoi Kluutin emäntä, "tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule paremmaksi. Teidän pitää ensin kääntämän hänet ylös ales, niin että vesi voi juosta ulos hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä sisähänsä, se on ensin saatava pois, olkoon hyvällä tai pahalla, muuten emme voi häntä parantaa".
Sanottu ja tehty. Kuusi akkaa kävi Swartin emännän jalkoihin ja niin he käänsivät hänet ylös alas.
"Minä kuolen, Jumalan tähden, minä kuolen!" huusi sairas.
Mutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä huolineet.
"Antaa hänen huutaa! Ei se haittaa, mutta vesi on saatava ulos".
Eikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja kirkui, pyysi ja rukoili, hän käännettiin ylös ales, häntä pudistettiin kuin pulloa.
Tässä olisi onnettomuus saattanut tapahtua, jollei pastori olisi saapunut paikalle oikeaan aikaan.
Hän huomasi kohta missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat ystävät pois huoneesta astioineen, lasineen, sanoen:
"Viekäät pois tuo kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin kamomilliteetä!"
Sairas laskettiin nyt taas vuoteellensa ja hänen ylitsensä levitettiin peitteitä ja uutimia.
Sängyssä makasi Swartin emäntä ähkyen, kunnes hän vihdoin osasi kysyä:
"Kuka veti minut ylös vedestä?"
Kun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut Dorotea, rupesi hän haikeasti valittamaan.
"Ah, herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin", sanoi hän, "minä olen vannonut, että ihmiset ennen saisivat kääntää minut ylös ales, kuin että Frits ja Dorotea saisivat toinen toisensa. Ja tämä kaikki tapahtui kurjain rahain tähden! Mutta nyt ovat he kääntäneet minut ylös ales, nyt on rangaistus kohdannut minua syntistä vaivaista!"
Pastori lohdutteli häntä ja sanoi, että kaikki tulisi olemaan hyvin, kun hän vaan olisi päässyt jaloilleen jälleen.
"Ei, herra pastori", sanoi Swartin emäntä, "sitä en minä niin helposti voi unhoittaa? Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut, jos minun poikani ei ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä mitään, hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää tahdo nähdä häntä silmäini edessä, jos ei hän ota Doroteaa vaimoksensa".
Nyt sattui niin, että Dorotea, joka oli ollut kotona muuttamassa vaatteita, samassa tuli huoneesen ja kuuli mitä hän sanoi.
Sairas tahtoi kohta sovittaa kaikki.
"Odottakaat", sanoi pappi, "nyt minä sanon teille molemmille jotakin. Te, Swartin emäntä, ette saa koskettaa jo kauvan unhotettuihin asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykäät vaan tyyneenä ja koettakaat nukkua vähän. Ja sinä, lapseni, voit valvoa täällä tänä yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa käy huonommaksi, niin lähetä sana minulle. Tee nyt niinkuin minä olen sanonut".
Ja kun he molemmat olivat luvanneet hänelle tämän, taputti hän Doroteaa poskelle ja meni sitten kotiinsa.
Dorotea istahti sängyn viereen, sairas tarttui hänen toiseen käteensä, litisti sitä eikä tahtonut enää laskea sitä irti. Vähän väliä rupesi hän puhumaan tähän tapaan:
"Näetkös, Dorotea, jos minun Fritsini ei tahdo…"
"Hiljaa", sanoi Dorotea, "provasti on sanonut, että te ette saa puhua".
"Että vedit minun, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan Dorotea, niin saat nähdä…"
"Voi voi, hiljaa nyt, te ette enää saa puhua sanaakaan", sanoi Dorotea korjaten sairaan peitettä hänen ympärillensä, jotta hänen ei tulisi kylmä.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin vanhus vaipui uneen.
Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän varovaisesti sängyn vierestä ja meni istahtamaan ikkunan ääreen. Ajatukset tulivat ja menivät. Ikkunan ääressä istui hän tirkistäen ulos hiljaiseen yöhön. Hän näki kuuvalon lepäävän yli pensaitten, puitten ja veden. Hän kuunteli, mutta mitään ei kuulunut yön hiljaisuudessa, ainoastaan pensastosta tuolla puron rannalla kuului satakielen kaunis laulu.
Dorotean näin istuessa ajatuksiinsa vaipuneena, tuntui hänestä kuin jos joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan: Swartin emäntä astui lattialla.
"Ei, emäntä, menkäät maata! Onhan pastori ankarasti kieltänyt!"
"Ole nyt vaiti, lapseni, minä tulen kohta takaisin, minä otan vaan jotakin kaapista", sanoi eukko, avaten kaapin ovea ja ottaen sieltä jonkun esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.
"Kas tässä Dorotea!" sanoi hän, "tämän on hän lähettänyt sinulle!"
Sitten meni eukko jälleen sänkyyn, käänsi kasvonsa seinään päin, kuin jos hän taas olisi ollut vaipunut syvään uneen.
Ja Dorotea? — Ah, kuinka hänen sydämmensä sykki ilosta! Hän oli lähettänyt hänelle tämän ja Swartin emäntäitseoli sen antanut hänelle. Hän avasi rasian. Siinä oli hänen hivuskiharansa! Siinä oli sormus!
Valonsäde tunki hänen elämäänsä, hänen sydämmensä kehittyi lämpöisessä auringon paisteessa kukaksi, kaikki hänen surunsa, murheensa olivat kadonneet!
Mitä ukko Swart kirjoitti kotiin. — Ikuinen uskollisuus ja piparkakut.— Berlin ja Stawenhagen. — Mistä Kalle oli saanut hienon käytöksensä.
"Kas niin", sanoi ukko Swart, "nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme tänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa kirjeen eukolleni, sen minä olen luvannut hänelle varmuudella, enkä minä vielä koskaan ole syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani…"
"Ei, naapuri", sanoi ukko Witt, "maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa, hän osaa, olihan hän ensimmäinen lukkarin koulussa".
"No istu sitten Kalle", sanoi Swart.
Kalle istui, Swart lausui hänelle, miten hänen piti kirjoittaman ja kun hän oli lopettanut, sanoi Swart:
"Kas niin poikani, lues nyt, mitä sinä olet kirjoittanut!"
"Hellästi rakastettu eukkoni!" luki Kalle.
"Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni", sanoi Swart.
"Me olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja minä ja meidän ainoa poikamme, ja me olemme kaikki hyvällä tiellä. Katso vaan emäsian perään, ettei se syö porsaitaan, ja katso myös toisten sikain perään. Anna väen niittää heinää aliniityllä. Me olemme Berlinissä ja olemme kaikki terveet ja me jäämme tänne huomiseksi ja täällä on herramaista olla. Huoneet ovat niin korkeat. Te olette kai kaikki terveet.
"Sinun kuoloon asti uskollinen
"Jaatko Swart.
"Torstaina helluntain jälkeen 1800 ja neljäkymmentä neljä.
"Tänä iltana tuulee sangen koreasti!"
"Mitäs arvelet, naapuri, eikö hän saata olla tyytyväinen?"
"No kyllä", sanoi Witt, "tuosta 'kuolemaan asti' sinä varmaan olet lukenut jostakin kirjasta?"
"Ei, naapuri, se ei voisi koskaan johtua mieleeni", sanoi Swart. "Näetkös, kun minä ja eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle kerran piparkakun, jossa oli tämmöinen värsy:
"Tämä piparkakku tässä, pieni hunajainen,Olkoon sulo simasuulle hyvin maistuvainen!Kun se suukkosessas sulaa, muista silloin vaanYstävääsi, uskollista asti kuolemaan!
"Ja se ilahutti häntä niin sanomattomasti, sentähden tahdon minä myös ilahuttaa häntä hänen vanhoina päivinään".
Seuraavana päivänä menivät matkamiehemme ulos katsomaan Berliniä. He astuivat katua ylös, toista ales. Paljon oli tässä nähtävää.
"Ei, hyvät ystävät, katsokaas", sanoi Swart, "mikähän rakennus tuo tuossa on, seitsemän kerroksinen!"
"Semmoisia", arveli Witt, "ei löydy Stawenhagenissa!"
"Äh, naapuri!" sanoi Swart, "kuinkas sinä voitkaan puhua semmoisia tyhmyyksiä? Stawenhagen on aika rotanpesä; sielläkö löytyisi tämmöisiä taloja?"
"No", väitti Witt, "on siellä kauppamiehen uusi talo torin varrella, aivan maaherran talon vieressä…"
"Tässä talossa taitaa asua räätäli", puuttui Kalle puheesen, "tuossa kyltissä seisoo: Frans Pieske, Vaatteidentekijä".
"Poika", sanoi ukko Witt, "et sinä taida olla oikein viisas! Räätäli asuisi tuommoisessa talossa? Kuinkas räätäli saisi siinä asua?"
Ja niin he marssivat eteenpäin.
"Poika", sanoi Swart, "pidä itsesi suorana, tuossa koukertelee hän pitkin katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha seitsemänkymmenenvuotias akka! Tahdotko käydä paremmin, veitikka! Seuraa Kallen esimerkkiä! Katsos vaan, kaikki seisahtuvat häntä katselemaan, mutta sinua ei kukaan viitsi katsella".
"No, isä", vastasi Frits, "enhän minä sille voi mitään, se tulee Kallen uudesta takista".
"Ei Frits", sanoi tähän Witt, "ei se tule vaan siitä; vähät takista, mutta katsos Kallen sääriä, kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja katsos hänen koko vartaloaan. Muuten minä sanon sinulle, naapuri Swart, että sinä olet liian ankara Fritsille; mistäs hän olisi oppinut käyttämään itseään? Näetkös, jos minä en olisi ollut sotamies, ei minun pojallani myöskään olisi sitä ryhtiä, joko hänellä nyt on; sillä sitä ei vaan peritä, tiedä se".
He astuvat käsihakaa katua ales ja saavat nähdä Portugalin kuninkaan. — Kuningas vihoissaan. — Kuninkaat ja herttuaat. — Vaaliruhtinaan silta. — Kuinka Blücher ja Bülow olivatkin kenraali von Pressentin ja majuri von Voss. — Vanha Frits ja ukko Witt. — Kun kuningas keittää herneitä.
Kun he tulivat Kuninkaankadulle, sanoi Swart:
"Tässä on hirveä joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?"
"Tässä on varmaankin markkinat", sanoi Witt.
"Ehkäpä on, naapuri. Kuulkaat pojat, tarttukaat käsihakaan, ettette joudu meistä hukkaan tässä hirmuisessa tungoksessa".
He tarttuivat toinen toisensa kasivarteen ja astuivat katua alespäin. Kalle ja Frits polttivat sikaria, molemmat ukot vetivät savuja lyhyistä piipuistaan mietiskellen, mitä kaikilla näillä ihmisillä oli tässä tekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä katseltavana.
Näin tulivat he Burg-kadulle.
"Seis!" huusi Kalle. "Tässä asuu Portugalin kuningas. Sen saattaa lukea tuosta kyltistä, ja se joka seisoo tuossa ovessa, on varmaankin kuningas itse".
Siinä oli luettavana sanat "Portugalin kuningas".
Kruunua ei hänellä ollut päässä tänään, se oli hänelle varmaankin liian raskas, sillä hän seisoi paljain päin ovessaan katsellen ulos kadulle.
"Se on hän itse, naapuri", kuiskasi Witt.
"Niin, kyllä se on hän", vakuutti puolestaan Swart.
Siinä seisoivat he nyt rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.
Hän oli täydessä komeudessaan: sinisessä hännystakissa punasella kauluksella ja kultakoristeilla edessä ja takaa sekä keltaisissa polussaappaissa. Jos hänellä nyt ei ollutkaan kruunua päässään, niin oli hänellä valtikka kädessään; se oli paksu Espanjan ruoko-sauva kultapäällä. Muuten oli hänellä punanen nenä ja pitkä punanen parta ja tukevanruuminen hän myös oli. Swart arveli hänen painavan noin kaksisataakahdeksankymmentä naulaa.
"Vai tämä se nyt on Portugalin kuningas", sanoi Swart, "omituinen on tällaisten kuningasten laita, niin pian kuin he vaan panevat kruunun päähänsä, saa koko kansa jalat allensa eikä tohdi sanoa sanaakaan heitä vastaan".
"Minä luulen että hän on suutuksissaan", sanoi Witt, "katsos vaan kuinka hän sylkee! Hän on varmaan äkäinen piru!"
Samassa tuli kuningas heidän luoksensa ja rupesi sylkemään.
"Mitä te tässä kurkistatte?" ärisi hän.
"No ei mitään, herra majesteetti", sanoi Witt, "me tahdoimme vaan vähän katsella teitä".
Nyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi paljaasta kiukusta.
"Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään hotelliin? Menkäät kohta tiehenne!"
Ja jolleivät he olisi ajoissaan pötkineet pakoon, olisivat he varmaan saaneet hyvän iskun selkäänsä valtikasta. Mutta he juoksivat katua eteenpäin eivätkä seisahtuneet, ennenkuin Portugalin kuninkaan valtikka ei enää voinut saavuttaa heitä.
Silloin sanoi Swart:
"Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut uskoa, että kuninkaatkin tappelevat!"
"Kyllä, naapuri, he tappelevat", arveli Witt, "omituinen on niitten kuningasten laita, jos vähänkin vaan liikahtaa, niin he kohta tulevat hulluiksi, ja lyövät päälle vaan! Mutta eivät herttuatkaan ole rahtuakaan paremmat. Tiedäthän sinä, naapuri, että vanha herttua Fredrikki Frans omalla kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani, ja sitä en minä koskaan unhoita eläissäni. Pois tieltä, tolvana! sanoi hän ja — samassa löi hän, eikä hän väärään lyönytkään".
Kun he nyt olivat jotakuinkin tointuneet säikähdyksestään, kääntyivät he takaisinpäin ja menivät "Vaaliruhtinaan sillalle".
"Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on?" kysyi Witt.
"Hevonen", sanoi Swart, "miehestäen minä anna penniäkään, mutta hevonen, sillä on kelpo jalat!"
"Ei, naapuri", sanoi Witt, "katsos vaan hänen tukkaansa, tiheä kuin metsä; ehkä se on santarmi?"
"Ehkä vaan", sanoi Swart, "mutta musikantit sanoivat, että vanha Blücher seisoo täällä jossakin, häntä tahtoisin minä niin mielelläni nähdä. Hän seisoo tosin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin sentään nähdä, miltä hän näyttää täällä".
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin he tapasivat erään sotamiehen, joka pientä palkkiota vastaan oli valmis heille näyttämään, missä Blücher seisoi. He tarttuivat nyt taasen toinen toisensa käsivarteen ja seurasivat sotamiestä. Joka kerta kuin heidän vastaansa tuli upseeri, seisahtui sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean kätensä lakkinsa syrjälle.
"Se on honööriä", selitti Witt, "kuules, naapuri Swart, minun mielestäni me olisimme suuria tyhmeliinejä, jos emme mekin kohottaisi kättämme hattumme syrjälle tehden honööriä".
Sanottu ja tehty.
Joka kerta kun heidän vastaansa tuli upseeri, seisahtui koko seurue kohottaen kätensä hatulleen, kohottipa Kalle molemmat kätensä.
Vihdoin tulivat he eräälle paikalle, jossa ukko Blücher seisoi miekka kädessään.
"Se ei ole hän", sanoi Witt, "ei hän ole rahtuakaan näköisensä".
Sotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.
"Loruja", sanoi Swart, "Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen.Eihän tällä ole mitään leijonan-nahkaa".
"Ei", sanoi Witt, "se ei voi olla hän. Seisoohan hän niin kurjan hätäileväisen näköisenä tuolla ylhäällä, kuin jos hän vasten tahtoansa olisi asetettu kakluunille seisomaan ja pyytäisi päästä sieltä ales".
"Nyt minä tiedän ketä se kuvaa", jatkoi Witt, "se kuvaa vanhaa kenraaliPressentiniä; hän heilutteli aivan noin miekallaan, kun me marssimmeSchweriniin".
"Se voi olla mahdollista", sanoi Swart, "mutta kuka on sitten tuo toinen tuolla?"
"Se on kreivi Bülow-Dennewits", ilmoitti sotamies.
"Mikä mies se olisi?" sanoi Witt. "Ei, se on majuri von Voss Grabowista, se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita niin kauvan kuin minä elän. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikkia kohtaan, hän sanoi aina meitä lapsikseen".
"No, sen sinä mahdat hyvin tietää, naapuri", arveli Swart. "Olithan sinä hänen komentonsa alla".
Blücherin kuvapatsaan luota tultiin vanhan Fritsin luo, jota Witt aina salaa oli vihannut. Frits oli suututtanut häntä jo ennenkuin Witt oli syntynytkään, syystä että hän oli ottanut Wittin äidin-isän sotamieheksi.
"Kas kuinka hän siinä istuu vanhan koninsa selässä", sanoi Witt, "niin tirkistele sinä siinä vaan niin paljon kuin mielesi tekee, sinun syysi kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eiköhän se ole totta, hä? Katsos vaan kuinka hän siinä istuu, kuin jos koko asia ei laisinkaan koskisi häntä; toivoisin että pöllähtäisit sieltä nenällesi! Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri, erään asian; äitini isä oli vanhin ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta silloinpa tuo vanha Frits otti hänen sotamieheksi ja maakunnan tyhmä virasto määräsi, että talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me pitkän nenän".
"Äh, naapuri", sanoi Swart, "onhan se niin vanha asia, ettei sitä kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat ja onhan siitä painettu kirjojakin, että hän oli kelpo kuningas".
"Sitä en minä ensinkään tahdo kieltää", sanoi Witt, "itse äitini isäkin piti paljon hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä. Kerran, en minä muista koska se oli, löi hän äidin-isääni olkapäälle sanoen: Sinä olet oikein kelpo krenatööri!"
"Kas pirua vaan!" sanoi Swart.
"Niin, naapuri", sanoi Witt, "hän on sanonut minun äitini isälle, vaikka minä en muista, koska se oli: sinä olet oikein kelpo krenatööri! Nyt istuu hän tuossa korkean hevosensa selässä ja äidin-isä jäi ilman talotta, ja se oli vaan hänen syynsä!"
"No, naapuri", sanoi Swart, kun he nyt astuivat taas eteenpäin, "älä sinä nyt enää huoli siitä asiasta … se on nyt ollut ja mennyt etkä sinä enää tarvitse vihata häntä kauemmin".
"No se nyt ei voisikaan johtua mieleeni", vakuutti Witt. "Mutta mitä taloon tulee, niin se nyt olisi ollut minun. Ja sen minä sanon, naapuri, että hänen syynsä se kuitenkin oli".
Sotamies vei heidät nyt katua ylös, katua ales, kunnes he tulivat"Unter den Linden'iin". ["Lehmusten alla", kuuluisa puistokatuBerlinissä. Suom. muist.]
Mikä paljous komeasti puettuja naisia täällä oli!
"Poika", sanoi Swart, "ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän uljaammin ja pane kädet kupeillesi, niin että ihmiset myös voivat katsella sinuakin. Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena? Ei, katsos Kallea! Hän osaa käyttää itsensä hän, katsos vaan, kuinka hän silmäilee suoraan tyttöjen kasvoihin ja hymyilee ja nyökäyttää päätään heille, kuin jos hän tuntisi heidät kaikki. Saatanpa sanoa, että nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista".
"Siinä sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "enkö minä aina ole sanonut että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä? Ja kuinka uhkeita ne sitten ovat!"
"Minä luulin minun eukkoni olevan jotenkin tukevan", sanoi Swart, "mutta katsos vaan tuotakin, tuossa — onpa siinä laajuutta! Ja jos hän edes olisi vanha akka, mutta hän on aivan nuori tyttö. Jos minulla vaan olisi mittanauha kourassani, niin menisin mittaamaan hänen selkäänsä".
Nyt he menivät "Museulle".
Ensimmäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmäänsä oli se iso kivimalja.
"Ei, hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?" sanoi Swart. "Siihen mahtuu varmaankin kaksitoista härkätynnyriä!"
"No varmaankin", vakuutti Witt. "Mihinkä sitä muuten käytetään?"
"Kun kuningas keittää herneitä", sanoi sotamies, "ja pitää pidot, joihin pääsee ken tahtoo, niin tämä käytetään liemi-astiana, ja kun kuningas kruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu päässään, niin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta juoksee paljasta punssia ja punasta viiniä, ja jokainen saa ottaa sitä niin paljon kuin vaan mieli tekee".
"Koska tapahtuu se ensi kerran?" kysyi Kalle. "Silloin täytyy meidän tulla tänne!"
"No", sanoi Witt, "ei se niin hädin tapahdu!"
Uusi museo. — Kuinka housut menivät rikki, ja kenenkä he tapasivat siellä.
Sieltä menivät he uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä olevia maalauksia.
Museon pääportailla seisoi joukko hienoja naisia ja herroja täydessä juhlapuvussa.
"Menkäät näiden jälestä!" sanoi sotamies.
"Äh", sanoi Swart, "ei se sovi. Olemmehan me vaan arkipuvuissamme, eikä se sovi, että me tungemme noin hienon herrasväen joukkoon".
"Mitä se tahtoo sanoa?" puuttui Witt puheesen. "Ensin minä ostan uudet housut, ettemme tarvitsisi hävetä, jos joutuisimme hienojen ihmisten pariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan, mene nyt vaan rohkeasti portaita ylös!"
Ja Witt juoksi portaita ylös yli kahden askeleen kerrallaan, näyttääksensä ettei hän laisinkaan ujostellut.
Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt tekemän.
Gummihousut eivät sitä kestäneet.
Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja — ratsis! housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle, ja kun hän kumartui sitä jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt seisoi hän siinä paljain säärin kaikkien noiden hienojen herrojen ja naisien keskellä.
Hän näytti nyt siltä kuin jos hänellä olisi ollut uimahousut jalassa.
Kun Wittin seurakumppanit olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä muodostunut hänen ympärilleen; he tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen, osoittaen Witt-raukkaan, joka turhaan koetti saada housut peittämään sääriä.
Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen ales, meni toinen ylös. Nämät olivat polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut.
Ukko Swart tunkihe läpi väkijoukon ja rupesi Wittiä lohduttamaan.
"Älä sinä huoli näistä irvistelijöistä", sanoi hän, "tässä olen minä, ja nimeni on Swart, ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se, joka antaa nauraa itseään vasten naamaa. Kukas sille voi auttaa ettei gummi ole niin kestävää kuin lanka ja piki? Älä pidä mitään väliä tästä, naapuri, vaan pane takkisi napit kiinni. Tämä onkin oikein kirottu juttu!"
Tuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle kannalle, kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten joukossa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
"No, Jumala varjelkoon minua!" sanoi Swart, "nythän sinä tulet hulluksi, poika! Frits, piruko sinua vaivaa?"
Mutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon puhumista sen vieraan herran kanssa.
"Etkö sinä tunne minua, Henrikki? Ettekö tekään, isä, tunne Henrikkiä? Onhan se pastorin Henrikki! Että minun pitikin tapaaman sinut juuri täällä!"
Nyt tulivat Frits'in seurakumppanit likemmäksi.
Ukko Swart astui etunenässä.
"Ei, hyvät ystävät"/ sanoi hän, "se oli sentään oikea onni, että sinun jaikahihnasi menivät rikki täällä, niin että me saimme tavata pastorin Henrikin!"
Witt teki honööriä toisella kädellään, toisella pidellen takkiaan ympäri vartalonsa, ja Frits puristeli vanhan leikkitoverinsa kättä.
"Mutta poika", sanoi Swart, "älä sinä nyt niin julmasti ahdistele häntä, hän ehkä saa hävetä meitä".
"Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?" sanoi Henrikki. "Ei, kertokaat minulle nyt mitä kotio kuuluu ja mitä on tapahtunut sitten kuin minä läksin pois".
"No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu", sanoi ukko Swart, "ihmiset ja eläimet ovat terveet! Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy päivä päivältä yhä tukevammaksi ja teidän pieni veljenne Kalle on reipas poika. Tässä eräänä päivänä painiskeli hän pitäjänvoudin Frits'in kanssa ja sai hänen nurin. Ja Lovisa, teidän sisarenne on oikein erinomainen tyttö. Kun minä pari päivää sitten olin lukkarilla, istui hän siellä potsianoa soittaen — lukkarilla on näetten potsiano — ja jos te vaan olisitte kuulleet, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka hän taitaa sormiaan käyttää, se oli aivan ihmeellistä!"
"Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?" kysyi Henrikki.
"Lukkari", vastasi Swart, "hän on aivan sama kuin ennenkin, koulussa hän istuu ja lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään, aina sen mukaan kuinka tarvitaan".
"Ja Dorotea?"
"Hän voi hyvin", puuttui Frits äkkiä puheesen, "hän on tullut isoksi ja kauniiksi".
Tätä sanoessaan tuli Frits punaiseksi kuin kukko.
"Poika", sanoi isä, "mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä, että herra Henrikki pitää hänestä lukua, hänellä on kyllä muuta ajattelemista! Sinä et todellakaan häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele, kuin aina vaan lukkarin Doroteaa; jos äitisi tietäisi siitä, niin saisit kyllä muuta kokea".
"No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?" puuttui ylioppilas puheesen.
"Ei", vastasi Witt, "mutta ukko Raabe on kuollut, hän tuli sairaaksi kohta pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss ajoi yli poikansa sontarattailla, mutta sitä ei hän voinut välttää, ja Hanno Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät rikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi vahingosta helpolla. Ja sitten on kuusi talonpoikaa lähtenyt Amerikkaan vaimoineen, lapsineen, ja Mikko Frank ja Hanno Wanderlich ovat vankeudessa lampaanvarkaudesta".
"He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa", lisäsi Swart, "ja sentähden pantiin he kiinni. Ja sitten se tapaus Boltin ja lääninoikeuden välillä".
"Mitäs sinä puhut!" sanoi Witt pidellen takkiaan kiinni etupuolelta, "eihän se ollut lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut minulle sen, ja sentähden luulisin tuntevani sen asian".
"Niin, sepä on kaunis juttu se", sanoi Swart. "Näettekös, muutamat meidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen syystä että olivat olleet luvatta metsässä — ja siinä he olivatkin tehneet väärin, tietysti — ja kun nyt tuomari kuulusteli heitä, niin astuu Bolt sisään maksaakseen vähän rahoja, tämä oli nimittäin juuri veronmaksun aikana. No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada miehet tunnustamaan, ja kun he olivat sen tehneet, kutsui hän vanginvartijan esiin ja antoi tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä selkänahalle.
"Kun vanginvartija oli tuossa toimessaan, ajatteli Bolt voivansa mennä tuomarin eteen toimittamaan asiaansa, ja hän meni ja sanoi:
"Minulla olisi tässä…
"Jaa, niin vainkin", keskeytti tuomari hänet. "Tämän tässä minä olin kokonaan unhoittaa, saakoon hänkin rangaistuksensa.
"Mutta siihen ei Bolt tietysti tahtonut suostua.
"Herra tuomari, sanoi hän, minä olen tässä…
"Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari — luulenpa että tahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!
"Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne…
"Suusi kiinni!"
"Ja litsis — latsis — hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.
"Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoiBolt, kun oli saanut osansa.
"No, miksi et sitä kohta sanonut? kysyi tuomari.
"Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä ai'oin puhua.
"Toisen kerran puhut ajoissasi, sanoi tuomari, nyt olet saanut lyöntisi, ja Lybekin lain mukaan saat myös pitää ne hyvänä.
"Mutta tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi tätä erehdystä pahaksi, eikä hän pannutkaan, mutta selkäänsä oli hän saanut".
"Niin", sanoi Witt, "minä olen hänelle aina sanonut, että hänen pitäisi puhuman ajoissaan, ja jos hän olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut kepin-iskuja, mutta nyt hän sai ne ja sai pitää hyvänä ne".
Portugalin kuningas seisoo vielä ovella. — Ovenvartija ja kahlekoira.— Kuinka Henrikki vei Frits'in erikseen ja mitä hän sanoi.
Henrikki pyysi heitä tulemaan hänen asuntoonsa.
Kun astuivat Burg-katua, seisoi Portugalin kuningas vielä ovessaan katsellen kadulle.
"Ei, herra Henrik", sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen, "tätä tietä emme me mene. Me olemme jo kerran olleet tuossa, eikä meidän enää tee mieli mennä sinne toistamiseen. Menkäämme toista tietä, ei tuon seikan kanssa käy leikkiä laskeminen. Kuningas tahtoi lyödä meitä ja meille voisi helposti käydä kuin naapuri Boltille".
"Kuningas?" kysyi Henrikki. "Mikä kuningas? Se joka seisoo tuolla ovessa on vaan portieri".
"Mikä mies se on?" kysyi Witt.
"Portieri?"
"Minkätähden se mies seisoo ovessa ja antaa selkään ihmisille, jotka menevät ohi? Eikö hän voi mennä työhönsä?"
"Hänen työnsä juuri on seistä ovessa", sanoi Henrikki, "siinä seisoo hän kaiken päivää nähdäkseen, kuka menee ulos ja kuka sisälle hotelliin, ja jos joku vieras tulee, ilmoittaa hän siitä hotellin isännälle".
"Hitto sitä ymmärtäisi kaikkea mitä berliniläisten päähän voi lentää!" sanoi Swart. "Onko tuokin ihmisen tointa? Siihen toimeen käytämme me kahlekoiria".
He söivät päivällistä Henrikin luona, ja kun he olivat syöneet, istahtivat Swart ja Witt sohvaan ja polttivat piippua ruuan päälle, kertoen Henrikille minkätähden he oikeastaan olivat matkalla, sekä selittäen hänelle tuumansa.
"Niin", sanoi Swart, "tämän päivän yli me viivymme täällä, mutta huomenna matkustamme me eteenpäin rautatiellä. Illalla me menemme teaatteriin, ikävä vaan ettei naapuri Witt voi tulla kanssamme. Niin, naura sinä — sinun pitäisi hävetä! Me kyllä kartamme sinua mukaan ottamasta, muuten siitä voisi taas syntyä kaunis juttu".
"Te tarkoitatte housuja", sanoi Henrik, "sen asian minä kyllä järjestän parhaiten päin. Witt on tuleva niin hienoksi, kuin jos hän vasta aivan äsken olisi kömpinyt esiin munasta".
Hän otti vaatekaapistaan esiin housut.
"Jos nämät teitä miellyttävät, Witt", sanoi hän, "niin vetäkäät ne jalkaanne!"
No, Witt veti housut jalkaansa ja seisoi siinä valkoisissa englantilaisissa housuissa niin hienona, kuin jos hän olisi menemäisillään hovitanssiaisiin.
"Hei Witt", sanoi Swart, "sinäpä vasta olet herra! Niin totta se on, että vaatteet tekevät ihmisen. Voisipa luulla sinua prinssiksi!"
Kello oli nyt jo niin paljon, että oli aika lähteä teaatteriin.
Herra Henrikki seurasi heitä teaatterihuoneelle, antoi heille muutamia hyödyllisiä ohjeita ja, kun he olivat saaneet piletit, puristi hän heidän käsiään jäähyväisiksi.
"Nyt täytyy minun sanoa hyvästi", sanoi hän, "minä en, ikävä kyllä, voi seurata teitä teaatteriin, sillä minun täytyy mennä vieraisiin tänä iltana. Sanokaat paljon terveisiä isälleni minulta, ja sanokaat hänelle — että minä harjoitan opintoja kaikin voimin ja että minä jo olen puolihullu paljaasta viisaudesta. Sanokaat myös terveisiä lukkarille ja hänen tyttärellensä ja sanokaat, että kun minä tulen kotio syksyllä, toivon saavani tanssia hänen häissään".
Näin sanoessaan tuuppasi hän Fritsiä kylkeen ja veti hänet vähän syrjään.
"Älä nyt ole niin alakuloinen, Frits", sanoi hän, "se asia kyllä on selviävä. Usko minua, te ette tule Belgiaan, ja jos sinä ja Dorotea rakastatte toisianne, niin saatte nähdä, että te myös saatte toinen toisenne. Belgiaan on pitkä matka ja te ette pääse pitkälle, ennenkuin teidän täytyy kääntyä lataisin. Rautatie ei ole mikään Kalle Wepupp ja te tulette niin pian moneen pulaan, että ukot kyllästyvät koko matkaan ja palaavat takaisin Berliniin. Ettehän te edes osaa puhua yläsaksaa. Kun te sitten tulette takaisin tänne, niin tule minun puheilleni, minä ehkä voin olla teille joksikin avuksi. Hyvästi nyt, hyvä Frits!"
Hän puristi hänen kättään niin ystävällisesti, että Frits oikein sai kyyneleet silmiinsä siitä ilosta, että hänen entinen leikkitoverinsa ei ollut unhoittanut häntä vaan vielä lisäksi antoi hänelle hyviä neuvoja.
Henrikki meni nyt tiehensä sanottuaan jäähyväiset ukoille ja toivottaen heille onnea matkalle.
Teaatterissa. — Mitä Swart ja Witt siitä arvelivat. — Kalle aikoo tehdä hyppäyksen, mutta otetaan kiinni ja heitetään ulos. — Minkätähden Swartin ja Wittin täytyi mennä samaa tietä.
Koko matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.
Kun he olivat tulleet ovesta sisään, hiipi Swart hiljaa varpaillaan eteenpäin ja Witt jäi ovelle seisomaan ja tirkistelemään katossa riippuvaan isoon kynttiläruunuun niin kauvan, että päätänsä rupesi huimaamaan.
Kun hän oli hetkisen seisonut, sanoi hän:
"Mennään pois!"
"No", sanoi Swart, "minkätähden me menisimme pois? Olemmehan me maksaneet päästäksemme sisään eikä kukaan meille täällä pahaa tee. Tule vaan tänne katsomaan!"
Witt hiipi Swartin jälestä, nojausi yli rintavastimen ja katseli ales.
Kun hän nyt näki, kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli sieltä äänten kohinan kuin etäällä olevasta ukkosesta ja näki kynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä huimaamaan, ja jos Frits ei olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan pudonnut.
"Sinua vaivaa pyörrytys", sanoi Swart, "niin, olemmehan me jotenkin korkealla, mutta ei se haittaa, ensimmäinen kerta aina on pahin".
Ukko Wittin pidellessä Swartin käsivarresta, rupesi musiikki äkkiä soimaan.
Oli kuin jos maa olisi haljennut ja taivas vavissut, kuin jos ukkonen olisi jyrissyt ja salamat sähisseet, kohinaa ja vinguntaa, rummutusta ja huilutusta, kuin jos viimeinen päivä olisi ollut tulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi aljettu.
Äkkiä lensi esirippu ylös.
Siinä oli nähtävänä tanssikemut, siinä tanssi monta paria, jotka kaikki huusivat: "Victoria!"
"Kuules Frits!" sanoi Kalle, "se on sama kappale kuin se, minkä me näimme Neu-Strelitsissä, jolloin meidän täytyi kiiruhtaa sieltä pois".
"Hahahahahaa!" nauroi ukko Swart, "katsos Witt, kuinka he menettelevät!Voihan tässä nauraa itsensä halki".
"Kaikki tämä tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän tähden, joka istuu tuolla syrjässä", sanoi Witt.
"Katsos vaan sitä miestä, kuinka saakelisti hän on koristettu", sanoi Swart, "katsos, katsos, kuinka hän pöyhkeilee ja panee kätensä kupeilleen".
"Ja katsos sitä toista sitten", sanoi Swart, "nyt hän suuttuu, nyt nousee hän seisoalleen, saas nähdä, niin tästä tulee aika meteli; kuules kuinka hän toruu!"
"Mitä?" sanoi Witt, "ei suinkaan hän tahdo lyödä häntä kuoliaaksi!"
"Äh, naapuri Witt, kuinka voit sinä olla niin tyhmä", sanoi Swart, "he ovat vaan olevinaan niin, he tahtovat vaan kääntää ihmisten silmät. Ei, katsos, naapuri — tuossa he tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos vaan sitä vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen! Kuules kuinka hän laulaa, aivan kuin lukkari!"
"No, ei siitä juuri ole puhumista. Mutta katsos sitä toista, jolla on se nenä ja musta parta", sanoi Witt, "ja hattu kuin ratti! Kas hänpä voi töllöttää! Kun semmonen ilves kiljuu täyttä kulkkua, niin oikein se voi tehdä pahaa ja oikein kylmä tuulenviuhka viiltää selkääni".
"Minun tulee häntä sääli", sanoi Swart, "Jumala tiesi saako hän sen naisen, jota hän huutaa niin hirveästi! Katsos vaan! Näetkös häntä, joka seisoo tuolla? Se on itse paholainen!"
"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka minä pelkään. No, tämä kometia todellakin on rahan väärti. Niin, naapuri, se on piru itse".
"Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät?" kummasteli Swart."Nyt tulee se toinen, se nenäkäs…
"Korttipelin hauskuudenHyväilyihin tyttöjenYhdistää mä tahdon!…
"Niin, niin, kyllä sinä olet kaunis veitikka!"
"Kas vaan sitä koiraa", huudahti Swart, "kuinka hän hosuu ympärilleen käsivarsillaan! Nyt on toisen loppu käsissä! Sinä tuhma piru, kuinka annoitkaan itsesi ottaa kiinni? Ja kaikki tuo vaiva tytön takia. Nyt sanoo hän:
"Luulitko saavas kotkan ilmaiseksi?
"Nyt minä tiedän, mitä se heittiö tähtää, nyt on Maks kiinni".
Esiriippu laskettiin ales ja Frits hengitti jälleen.
Hän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat matkaansaada jotakin niin kaunista ja ihanaa. Että tämä ei voinut olla todellisuutta, sen hän kyllä ymmärsi, ei tässä maailmassa voinut näin käydä, mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki, todellisuudelta, kaikki seisoi niin selvästi hänen silmäinsä edessä kuin aurinko kirkkaalla sinitaivaalla. Tämä oli kuin kaunis unelma, kuin jos hän olisi vaeltanut vieraassa maassa, jossa kaikki oli auringonpaistetta, laulua ja iloa.
Esiriippu taasen poistui.
"Kuules Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme Strelitsissä, kuin me olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo pitkähameinen tuolla on sama kuin sielläkin, ja se pienempi, joka on niin lystin näköinen, on myös sama. No, ei nyt hullumpaa!"
Frits oli kuullut puolella korvalla, mitä Kalle sanoi; hänestä oli, kuin jos Dorotea olisi seisonut hänen edessään valittaen suruaan. Se valitus kuului niin surulliselta mutta kuitenkin niin kauniilta, että hän sai kyyneleet silmiinsä ja hänen sydämmensä tykytti entistä nopeammin. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin oli se hän; hän olisi tahtonut uhrata viimeisen veripisaran sydämmestään tämän vieraan tytön eduksi.
"Katsos vaan häntä", sanoi Swart, "minä tarkoitan sitä pientä, ei sitä pitkää — kuinka saakelin viehättävältä hän näyttää:
"Punaposki-nuorukainen,Loiste sinisilmissään;Häntä tyttö ihanainenKatselevi mielellään!
"Niin, kyllä minä sen luulen, että se sinulle maistuisi, eikö niin — peijakas, kuinka viehättävä ja iloinen hän on. Vanhankin miehen sydän oikein lämpenee häntä katsellessaan. — Tämä kappale on kyllä maksunsa ansainnut".
"On", sanoi Witt, "tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi armaansa".
"Äh, naapuri", sanoi Swart, "ne vaan kääntävät ihmisten silmät, teeskentelevät vaan. Ja kaikki tämä laulaminen sitten, naapuri, tytöt ja pojat laulavat, tekevätkö ne niin meidän puolellamme esimerkiksi? Ettet sinä voi ymmärtää sitä!"
"Nyt tulee se toinen! — Katsos, katsos!" sanoi Witt.
"Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän on erittäin kelpo tyttö, mutta minusta on hän liian ylhäinen. Muuten voin sinulle sanoa, että minun tulee häntä sääli. Katsos vaan, kuinka hän pyytää miestä olemaan menemättä vuoren rotkoon. Ne pyytävät sitä molemmat, mutta ei hän näy voivan olla menemättä? Ei se tyhmä aasi menee rotkoon!"
"No, nyt noitumiset alkavat", sanoi Witt, "minä tahtoisin, että me olisimme kaukana täältä, täällä rupee oikein peloittamaan nähdessään nuot monet pääkallot ja kaikki muut pirunjuonet — katsos tuotakin nenäkästä! Kuules kuinka hän huutaa! — Se on paholainen! Nyt ovat tulleet yhteen molemmat ne, joiden piti tulla! — tämä on kauheaa ajatella".
"Hyi", sanoi Swart, "se heittiö olisi hirtettävä lähimpään puuhun. Onhan se oikea roisto. Hän tahtoo luvata itsensä paholaiselle saadakseen viekotetuksi tyttö-raukan paulahansa".
"Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme Strelitsissä, jolloin meidän täytyi lähteä käpälämäkeen. Olkaat nyt varoillanne, muutaman silmänräpäyksen jälkeen täytyy meidän lähteä pois".
"Kas niin", sanoi Swart, "nyt se on tehty! Tuossa menee Maks ales vuorta, nyt aikaa luotien valaminen".
"Ei, naapuri", sanoi Witt, "minä en kauemmin enää tahdo olla täällä, minä pelkään. Kuules kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö letkuttelee siipiään. Kuules, kuinka salamat sähisevät, ja nyt! Nyt on taasen täysi yö! Kuules kuinka kaikki pahat henget nauravat, että oikein jyminä käy! Ja, katsos nyt alkaa se villi metsästys! Ei — naapuri tule! Minä tahdon ulos! Piru täällä viipyköön! Katsos nyt huutaa hänseitsemän!"
"Pitäkäät kiinni, nyt saamme tehdä hyppäyksen!" huusi Kalle samassa.
Tuskin oli hän ehtinyt saada ne sanat suustaan, ennenkuin vahtimestari tuli hänen luoksensa, tarttui kohteliaasti hänen toiseen käsivarteensa ja talutti hänet ulos.
"Kas tämäpä on kaunista", sanoi Swart. "Sinun tyhmä poikasi rupee kiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin. Tyynny nyt vaan, naapuri!"
Nyt esiriippu taasen laskettiin ales.
Swart lohdutteli Wittiä. "Äläs nyt naapuri, sanon minä! — luulenpa että sinä itket!"
"En", sanoi Witt, "en minä sitä tee! Minä olen palvellut herttuaani ja ollut liikkeessä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin metsästyksen kanssa en minä tahdo mitään tekemistä. Peikkoja minä aina olen vähän pelännyt".
Vihdoin viimein hän kuitenkin tuli järkiinsä ja toipui hieman.
Esiriippu taasen poistui, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja hänen ijankaikkisen autuutensa puolesta.
Ihmeen suloista on, kun ihminen, joka rakastaa meitä ylitse kaiken maan päällä, kohottaa kätensä kohti taivasta ja rukoilee meidän puolestamme, kun me olemme joutuneet väärälle tielle!
"Katsos", sanoi Swart, "tuossa on se pieni tyttö taasen, kuinka kiire hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin niinkuin rotta ristiäisissä. Ei, tämäpä todella on lystiä nähdä. Mutta, kuules, nyt he laulavat hääseppeleestä:
"Hääseppeleen me sidoimmeSilkistä sinisestä!
"Kuinkahan ihmeillä se laulu on tullut tänne Berliniin?"
"No, naapuri", arveli Witt, "voihan olla, että joku on kuullut sitä laulua meillä laulettavan ja mielistynyt siihen niin, että on oppinut sen ulkoa. Mutta täällä eivät he kuitenkaan osaa oikein laulaa sitä; Fiia Schult osasi laulaa sen paljon paremmin, hän rallattelikin sitä lakkaamatta, kunnes minä ajoin hänet tiehensä talostani".
"Kas nyt", sanoi Swart. "Nyt sitä joku tulee, kuten Boltsenthal sanoi, astuessaan ovesta sisään. Siinä on kuningas ja koko hänen seurueensa, vanha metsänvartia on myös muassa. Se on sentään kaunis laulu, ja kuinka he osaavat soittaa torvea, aivan niin kuin Ivenackin kreivin ollessa metsästämässä. Niin, naapuri, se täytyy tunnustaa, että kyllä he osaavat suutaan käyttää ja laulaa niin että kuuluu!"
"Katsos vaan vanhaa metsänvartiaa", sanoi ukko Witt, "nyt hän panee torven huulilleen, nyt puhaltaa hän, katsos, kuinka kaikki kokoontuvat yhteen ja Mats seisoo siinä kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän koe-laukauksen!"
"Eihän hän sentään mahtane olla niin hullu, että ampuu", sanoi Swart, "onhan hänellä paholaisen luodit pyssyssään! Ei voi koskaan tietää, minne semmoiset lentävät".
Maks tähtäsi.
Koko teaatterisalissa oli kaikki niin hiljaa, että olisi saattanut kuulla rotan juoksevan yli permannon.
Silloin Swart huusi ylhäältä kalterilta:
"Hän ampuu! Hän ampuu! Mutta älä nyt ammu, tyhmä piru!"
Vahtimestari talutti hänet kohta käsivarresta ulos.
Witt hiipi perästä.
"Herra", sanoi Swart, "ajetaanko minut ulos sentähden, että minä tahdon pelastaa onnettoman ihmisen. Kas, tämä on kaunista!"
Frits oli nyt yksinään jälellä.
Hän oli unhoittanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta, kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän kuuli ja näki niin kuin jos hän itse olisi ollut näyttämässä, kuin jos kaikki tämä todellakin olisi tapahtunut hänelle ja hänen rakkaalle Dorotealleen. Ja kun esiriippu laskettiin ales, tunsi hän itsensä ikäänkuin koko maailman hylkäämäksi, kuin jos taivas olisi hänelle suljettu ja kaikki olisi ollut ohi mennyttä, ainoastaan viimeisen laulun kaunis sävel soi vielä hänen sydämmessään niin surullisena ja niin suloisena kuin Dorotean viimeinen hänelle lausuttu sana:
"Hyvästi!"