The Project Gutenberg eBook ofMatkustus BelgiaanThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Matkustus BelgiaanAuthor: Fritz ReuterRelease date: June 9, 2011 [eBook #36362]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKUSTUS BELGIAAN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Matkustus BelgiaanAuthor: Fritz ReuterRelease date: June 9, 2011 [eBook #36362]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Matkustus Belgiaan
Author: Fritz Reuter
Author: Fritz Reuter
Release date: June 9, 2011 [eBook #36362]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKUSTUS BELGIAAN ***
Produced by Tapio Riikonen
Alasaksan kielellä kirjoittanut
Fritz Reuter
Suomennos.
Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja, 1888.
Turku, Åbo Tidning'in kirjapainon-osakeyhtiö, 1888.
Kuinka turilas surisi. — Miten ukko Swart tuumaeli ukko Wittin kanssa. — Swart selittää asian eukollensa, mutta tämä istuu kuin neulojen kärjillä. — Kuinka Swartin emäntä ja Wittin emäntä itkevät kuin jos olisivat ruoskitut ja kuinka poikanahjus ei ensinkään tahtonut itkeä.
Seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!
Oli toinen helluntaipäivä vuonna 1854. Ukko Swart istui nojatuolissaan piippuaan polttaen päivällisen jälkeen, sulattaessaan niitä suloisia viskunasoosin möykkyjä, joita hänen eukkonsa oli laittanut hänelle.
Lempeä aurinko paistoi niin lämpimästi ikkunasta sisälle ja säteet ne leikkivät lattialla. Pienintäkään tuulenpuuskaa ei tuntunut ulkona, syvin hiljaisuus vallitsi sekä ulkona että huoneissa, ainoastaan kellon yksitoikkoinen tik tak kuului, ja ukko Swartin silmänkannet tulivat niin painaviksi. Tik tak! tik tak! Hän sulki silmänsä, nyökäytti päätänsä ja kello se vaan naksutti tik tak, tik tak!
Rengit ja piiat olivat tänään koristaneet tuvan kukilla ja viheriäisillä lehdillä ja lehtien kanssa olivat he tuoneet tupaan turilasia, jotka nyt lentelivät ympäri huoneessa. Kakluunin edessä makasi Vahti-koira, kuorsasi ja ähkyi unissaan, ja penkillä istui talon musta kissa ja kehräsi torkkuen. Ja kello naksutti: tik tak! tik tak!
Ukko Swart nukkui, kissa nukkui, koira nukkui, mutta turilaat eivät nukkuneet, ne lentelivät suristen sinne tänne, ja eräs oikein vanha jörö niistä istahti ukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan ei se ollutkaan mikään kärki, siksi oli se liian leveä ja mukulamainen, olipa se ennemmin nappi. No niin, turilas se käveli lystikseen ylt'ympäri nappia. Mutta tuo oli ukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahasti ja liikutteli suupieltään, mutta ei siitä apua ollut. Vihdoin kuitenkin turilas kyllästyi tähän leikkiin; se lensi ukko Swartin napilta pois kissan luo ja täältä koiran luo, jolle se kuiskasi jotakin korvaan — koiran luota lensi se taas Swartin napille ja tätä leikkiä se yhä pitkitti, kuin jos se olisi tahtonut oikein kiusata heitä kaikkia ja tehdä heistä pilaa.
Kissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee ja turilas surisee — ja niin kului kolme tuntia.
Kun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli suutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.
"Hyvää päivää, Swart! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vaan kuulustella oletko yksin kotona".
"Niin onkin, yksin olen, Witt".
"No Swart, oletko harkinnut asiaa?"
"Olenpa kylläkin", vastasi hän, "en ole muuta tehnyt koko kolmeen tuntiin. Sitten kuin söin päivällisen, olen istunut tässä koko ajan ja ajatellut asiaa".
"Kuules nyt", sanoi Witt, "minun mielestäni on paras, että istahdamme tähän asiata punnitsemaan kerta vielä".
"Niin, tehkäämme niin!"
Ukot sytyttivät piippunsa palamaan ja istahtivat pöydän ääreen, vielä kerran asiasta tuumailemaan.
Heidän edessään oli olutkannu ja siihen he usein kurkistelivat, ja sitten sitä tuumaeltiin.
"Asia nyt on semmoinen kuin se on", sanoi ukko Swart.
"Niin, Swart, se on aivan totta se".
"Kuka nyt voi tietää mikä oikein olisi parasta?"
"Tämä on mutkallinen asia", sanoi Witt.
"Kovin mutkallinen", sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.
"Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse", sanoi Witt.
"Mutta mitä hyötyä tästä tyhjästä puhelemisesta on? Mitä on tapahtuva, se tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta".
"Niinhän minä myös olen aina sanonut, Swart".
"Emmekö pane maata koko asian päälle huomiseksi?"
"Minun mielestäni kaikki nyt on selvillä", sanoi ukko Witt.
"Niin, sen verran kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä suhtein, niinkuin kruununvouti sanoo", arveli Swart.
"Se on minunkin mielipiteeni".
"No, siis on asia päätetty!"
"Niin, hyvästi sitten naapurini; kovasti meitä tässä koetettiin, ennenkuin asia tuli selväksi".
He nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat piippunsa, ja Witt meni kotiinsa.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo lensi se ajatus, että ehkä hän olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen, hän aukaisi sentähden ikkunan ja huusi ulos Wittille.
"Kuules, mitäs arvelet siihen, emmekö ensin keskustele asiasta vaimojemme kanssa?"
"Vaikka maan", vastasi Witt, "eihän se haittaa; eivät he meitä kuitenkaan jätä rauhaan!"
* * * * *
Kun Swartin emäntä hetkisen sen jälkeen tuli kotio — hän oli ollut naapurin luona hätä hätää kielittelemässä —, tuli asia taasen puheeksi.
"Istu ales, muori!" sanoi Swart, "missä hiidessä sinä nyt taas olet ollut? Minä istun täällä ja vaivaan pää-parkaani, ja sinä vaan menet tiehesi, sinä!"
"Niin, näetkös…"
"Äh! minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Paljaita tyhmyyksiä! Tässä minä saan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kuin sinä juokset ympäri kylää".
"Minä olin vaan asialla".
"Sinulla on aina asioita. Ei tämä ole ensinkään niinkuin pitäisi oleman. Sillä näetkös,minätahdon sitä, mitä sinä et tahdo, jasinätahdot mitä minä en tahdo. Sinä tahdot olla isäntä talossa, mutta luulenpa että minä se vielä isäntänä olen. Istu nyt vaan ales ja kuule, mitä minulla on sinulle sanottavana äläkä keskeytä minua tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin. Näetkös, minä olen monta vuotta vaivannut päätäni ajatellessani, mitä pojastamme on tuleva. Mitä hyötyä siitä on, että hän kuleksii ympäri maailmaa tyhmänä ja laiskana kuin sika. Sentähden olen minä päättänyt, että hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja siellä saa hän pysyä pari vuotta…"
"Mitä? Siellä, jossa ei kukaan ihminen tunne häntä!" puuttui Swartin emäntä puheesen.
"Pidä suusi! Minä en vielä ole puhunut loppuun. Siinä peijakkaan yhdistyksessä Güstrowissa löytyy viisaita herroja, jotka tuntevat maanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja he sanoivat naapurille Wittille: 'Se jolla on poika', sanoivat he, 'ja antavat hänen laiskotella muurin ääressä, se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos hänestä on tuleva kelvollinen maanviljelijä, niin tulee hänen matkustaa Belgiaan ja oppia järkiperäistä maanviljelystä, joka kuuluu olevan jotakin oikein erinomaista siellä. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä arvelet, Witt?' — 'Minäkö?', sanoi hän, 'minunpoikani pitää lähtemän sinne'. — 'No sittenminunkinpitää kanssa', sanoin minä. — Ja nyt sinä tiedät, miten asian laita on, ja pidä siivosti suusi kiinni, sillä minä en tahdo kuulla mitään muuta".
Tuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään niinkuin se, joka istuu neulojen kärjillä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa puhtaaksi, ei hän enää kauemmin voinut pidättää itseään.
"No tämäpä oli kummallista! Minun pitää oleman vaiti tuommoisen härkäpään tähden, kuin sinä! Vai niin, minun pitää pitämän suuni kiinni!"
Ja nyt antoi hän sanain virtailla suustaan, aivan niinkuin henkilö joka laskee oltta tynnyristä ja on unhoittanut sulkea tapin, niin virtailivat sanat Swartin emännän suusta.
Ukko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn mennä ohi. Mutta kun hän luuli sen olleen ohi, niin se alkoi uudelleen; eukko oli vaan vähän vetänyt henkeä välillä.
"Vai niin, sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsirukan pois maailman matkoille? Luulenpa todellakin, että sen tekisit, jollen minä ottaisi häntä suojellakseni. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole muita kuin hän yksin, ja mitä sinä tekisit, jos me kadottaisimme hänet?"
"Rauhoitu nyt vaan, eukkoseni", sanoi ukko Swart. "Jos se nyt tuleekin vähän maksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen tähtensä. Ja eihän hän enään ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna arpomisessa vapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäs hänelle voisi tapahtua, matkustaahan hän yhdessä Kalle Wittin kanssa?"
"Kalle Wittin kanssa? Vai niin! Lammas pannaan siis toisen lampaan kaitsijaksi. Onhan hän varsin yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä työnnät ne molemmat onnettomuuteen".
"Mutta pidä nyt jo suusi, eukko. Nyt sinä rupeet aivan hulluttelemaan. Mutta kukaan ei saa sanoa, että minä työnnän poikani onnettomuuteen: minä matkustan myös heidän kanssaan Belgiaan".
"No, kas tämäpä vasta on kaunista! Ei kestäisi kauvan ennenkuin santarmit ottaisivat teidät kaikki niskasta kiinni ja veisivät putkaan".
"Älä hulluttele, minä otan passin mukaan".
"Passin mukaan! Sen vaivan voit itseltäsi säästää. Eihän sinulla ole säällistä nenääkään. Sinulle eivät he todellakaan anna mitään passia, ja siksi toiseksi, niin et sinä tunne tietäkään!"
"Minä kyselen. Ja nyt en minä enää tahdo kuulla puhuttaman tästä. Minätahdon! ja kun minätahdon, niin minätahdon!"
Ja näin sanottuaan meni ukko Swart ulos ovesta ja naapurin luo.
Täällä oli samoin. Ukko Wittin täytyi kestää: kova ottelu vaimonsa kanssa, ja hänen ei käynyt paremmin kuin naapurinsakaan.
"Eukkoni ei tahdo oikein antaa perää", sanoi Witt, "hän pelkää, että jotakin tulisi tapahtumaan pojalle".
"Rauhoittukaat vaan, naapurin emäntä", sanoi ukko Swart. "Tulevathan pojat takaisin. Mutta menkäät nyt minun eukkoni luo ja itkekäät sitten molemmat, minkä jaksatte, niin kaikki on hyvä".
Ja Wittin emäntä meni.
Kun hän tuli tupaan, istui Swartin emäntä kasvot esiliinalla peitettynä. Hän itki ja väänteli käsiään, kuin jos tässä olisi ollut kysymys hänen hengestään, eikä kestänyt kauvan ennenkuin myös Wittin emäntä nosti esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he molemmat itkivät kilpaan ja valittivat. Mutta kun itku rupesi käymään molemmille lilan valtavaksi, alkoivat he huutaa molemmat yhtaikaa.
"Kuinkas tämä tulee päättymään! Jos me vaan olisimme eläneet tämän yli!"
"Että hänen piti pääsemän vapaaksi sotapalveluksesta!" ruikutti Swartin emäntä.
"Minä olen neulotuttanut seitsemän uutta paitaa Kallelle ja uudet siniset housut", valitti Wittin emäntä.
"Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähtemään Belgiaan, siihen kirottuun paikkaan!"
"Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?"
"En, kukas sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on villiä ihmisiä ja ryöväriä, susia ja rautateitä; kun minä vaan ajattelen sitä, rupee minua värisyttämään!"
"Niin, eikös se ole kauheata!"
"Eikös ne voisi lähettää poikia johonkin maanviljelys-kouluun tässä maassa? Minulla on orpana Kriwitsissä…"
"Niin, sanos nyt muuta! Se on vaan minun ukkoni, joka on pannut nämät ajatukset sinun ukkosi päähän. He tahtovat vaan itse päästä matkustamaan ales Tyroliin tai Puolaan ja kuljeksia ympäri pitkin maanteitä".
"Naapuri kulta … kuules nyt!"
"Ei tässä mikään auta. Sen ovat he nyt kerran saaneet päähänsä. Mutta kun he kerran ovat päässeet kotia, niin…"
"Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa, sen tahdon minä luvata, sillä minä se sentään olen pojan äiti".
"Anna nyt asian olla äläkä sano mitään, se on paras. Mutta kun he ovat tulleet takaisin, silloin he saavat nähdä toista".
Kun he olivat ehtineet tämän sopimuksen tehdä, astui Frits huoneesen. Hän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa siellä alhaalla sen vanhan seljapuun luona; täällä olivat he vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden ja kun Frits saisi vastaanottaa talon, viettäisivät he häänsä, vaikka vanhemmat panisivatkin vastaan kuinka ankarasti tahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt sitä, että näillä nuorilla oli niin paljon puhumista toinen toisensa kanssa. Ei hänellä sentään ollut mitään Doroteaa vastaan, päinvastoin, Dorotea oli kaunis tyttö ja hänellä oli hyvä ymmärryksen lahja ja sitten oli hän niin ketterä neulomaan, hän oli aivan äskeisin neulonut Swartin emännälle uuden kapan. Mutta saisiko Frits ottaa hänet armaaksensa? Ei, siksi oli Dorotea liian köyhä. Vaikkapa he kääntäisivät hänet ylös ales, vakuutti Swartin emäntä, ei siitä asiasta sentään tulisi mitään. Dorotea oli liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen Fritsinsä tahtoisi naida, voisi hän saada aivan toisenlaisia tyttöjä kuin Dorotea. Olipa tässä saatavissa kauppamies Hahnin tytär ja kestikievarin orpana, mutta lukkarin Dorotea oli liian köyhä!
Frits astui tupaan niin iloisella mielin. Hän ja Dorotea olivat nyt tehneet sopimuksensa, hän oli niin iloinen, niin onnellinen.
Kun Swartin emäntä näki hänen tulevan ovesta sanoi hän:
"Sinä hymyilet, poikaseni, sinun pitäisi ennemmin itkeä. Jospa vaan tietäisit mitä on tapahtunut".
"Niin", lisäsi Wittin emäntä, "tässä on kysymyksessä kauheita asioita".
Ja nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle koko asiaa. Eukko oli luullut, että Frits rupeisi itkemään; mutta Frits kuulteli hänen sanojaan vaan puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat sen vanhan seljapuun ja lukkarin Dorotean luona.
"Onkos kukaan ennen tätä tämmöistä nähnyt?" puhkesi Swartin emäntä lausumaan. "Eikö se tuhma poika istu tuossa irvistellen? Minkätähden et sinä itke, luuletko sinä, että minä lasken leikkiä. Ja mikä se sinua muuten niin huvittaa? Sinä vaan nauraa höhötät, kuu minä itken katkeria kyyneleitä!"
Ja Swartin emäntä nosti taas esiliinansa silmilleen.
Frits ajatteli vaan vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa ja se poika nahjus ei ensinkään tahtonut itkeä. Ei ensinkään auttanut, että äiti itki ja torui, Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart tuli kotiin ja Wittin emäntä sanoi hyvästi eikä enää kestänyt kauvan ennenkuin kaikki olivat sängyssä.
Kuu kuumotti ikkunasta ja seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!
Swartin emäntä näki kauheita unia. Kolme isoa miestä, joilla oli kyynärän pituinen parta ja jotka olivat käärityt valkoisiin raitiin, hyökkäsivät Fritsin kimppuun ja veivät hänen uuden takkinsa, ja seitsemän sutta söi hänet suuhunsa saappaineen päivineen, mutta se poika nahjus ei sittenkään tahtonut itkeä. Ukko Swart taasen näki unta santarmeista, jotka tarttuivat hänen niskaansa maantiellä ja veivät hänet putkaan — ja Frits, niin, hän näki unta lukkarin Doroteasta.
Mitä rekistraattori Schnabel oli kirjoittanut passiin. — Kuinka monta muotia löytyy. — Kuinka Frits ja Dorotea sanoivat jäähyväiset toisillensa.
Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle kaupunkiin kansliasta ottamaan ulos "passia ulkomaalle". Se maksoi 16 groshenia, ja kun olivat sen saaneet, kiiruhtivat he kotia. Naapuri Swart oli nimittäin siitä mielipiteestä, että matkalle oli lähdettävä mitä kiireimmin. "Sillä muuten eukko taas sekaantuu asiaan", sanoi hän.
Kun ukko Swart tuli kotio, otti hän passin esiin ja sanoi eukollensa:
"Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan".
"Se mahtaa olla kaunis kuvaus se".
"Kuules Frits", sanoi ukko Swart, "tules tänne ja lue passi meille.Alun saat hypätä yli. Ala ulkonäöstä".
Ja Frits luki.
"Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma".
"Se on oikein, se", sanoi Swart tyytyväisenä. "Niin erittäin pitkä en minä olekaan".
"Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, ruumii, k-a-s, sanoo kas, ruumiikas".
"Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin näköinen, minä joka olen lihava ja verevä mies! Se pitää tietysti olla rumakas… No lue eteenpäin!"
"Silmät: harmaat — tukka: punanen…"
"Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketun-punanen ei minun tukkani sentään ole, se vivahtaa vähän keltaseen".
"Äh, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä että te olette oikea kettu!"
"Mitä hittoja! Luulenpa todella, että…! Katso sinä vaan passiin".
"Suu: iso — nenä, pieni…"
"Sitä täytyy minun oikein mennä peiliin katsomaan. Minä olen aina luullut, että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan muotoinen". Ukko tarkasteli nenäänsä peilissä kaikilta puolin. "Mutta mitä pituudesta puuttuu, sen leveys korvaa. Poika, älä naura, vaan lue eteenpäin!"
"Erityisiä tuntomerkkiä: hänen kasvonsa ovat täynnä teirenpilkkuja, samoin rokonarpia ja näyttää, kuin jos ne olisivat kokoonneulotut. Niiden väri vivahtaa vähän siniseen. Hän katsoo vähän kieroon.
"Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!"
"Tässä seisoo, isä: hän katsoo vähän kieroon!"
"Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?"
"Niin tässä seisoo, isä!"
"Ja kasvot näyttävät kuin jos olisivat kokoonneulotut?"
"Niin, tässä seisoo niin!"
"Mutta se on hävytöntä! Että rekistraattori Schnabel on kirjoittanut semmoista passiin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani, se on kyllä paikallaan ja oikein, ja se 'ruumiikas' olisi myös saanut käydä päinsä, mutta siniset kasvot, se on liian hullusti".
"No enkö minä sitä sanonut?" tiuskasi Swartin emäntä sanomaan. "Kuules Frits, istahdas ales kirjoittamaan kopio tuosta passista minulle, niin minä panetan sen lasiin ja raamiin, ja kun isäsi lähtee pois matkoille, niin on minulla siinä hänen kuvansa!"
Mutta nyt Swart vihastui. Hivukset hänen päässään nousivat pystyyn ja hän rupesi kiljumaan…
"Vai niin, sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani?" sanoi hän. "Mutta sen minä sinulle sanon, että huomenna aikaiseen aamulla minä ja Frits ja naapuri Witt ja Kalle istahdamme minun vankkuriini ja lähdemme matkaamme. Mutta sinä saat istua kököttää täällä yksin ja tappaa kärpäsiä huviksesi. Nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineet kokoon; vähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme".
Ja niin sanottuaan meni Swart naapuritaloon.
Mutta tuskin oli hän avannut oven, ennenkuin hän jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen ja puhkesi sanomaan:
"No, enhän minä ennen ole nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikein teet?"
Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin oikoi hän koipiaan suoraan eteenpäin, milloin väänteli hän niitä sivulle päin ja hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja samoin uusia keltaisia housujaan sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin. Hän oli voidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Kädet piti hän kupeellaan ja ruusukukkanen oli hänellä hampaiden välissä. Niin seisoi hän siinä täydessä komeudessaan ja tahtoi nähdä, miltä hän oikein näytti. No, kaikki oli kuin olla piti, ja hän saattaisi kyllä matkustaa, vaikkapa itse Berliniinkin.
Ukko Swartin seisoessa siinä ällistyksestä varsin puhumattomaksi käyneenä, tulivat lukkari, herra Suhr, ja ukko Witt sisään ovesta.
"Katsokaas vaan", sanoi ukko Swart osoittaen piipullaan Kalleen, "katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä komeaksi".
"Niin, naapuri," sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, "se täytyy myöntää, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Antakaas, kun hän nyt vaan saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on".
"Niin", sanoi lukkari, "se minun täytyy sanoa, että hän on valmistanut ja säälinyt itsensä mainiosti tälle matkalle. Muotia on noudattaminen. Minä tahdon nyt vaan sanoa, että jos esimerkiksi sini olisi muotina ja joku ottaisi yllensä viheriäisen takin, niin ei se sopisi yhteen!"
"Ei", sanoi ukko Swart, "siinä te olette aivan oikeassa".
Ja ukko Witt huomautti:
"Niin, totta se kyllä on!"
"Ja muoti on muoti, ja joka asia tai esine joka ei ole muotia, se ei ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muotia niitä löytyy ainoastaan kolme, joita täytyy seurata", selitti lukkari vielä, "nimittäin sininen, keltanen ja punanen — ne muut eivät ole laisinkaan muotia."
"No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten", sanoi Witt, "onko Kalle muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastaa sinua. Onko hän muodinmukainen?"
"Onpa kylläkin", sanoi lukkari, "punanen kaulahuivi, sininen takki ja keltaset housut, se sopii säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä mitään, joka puuttuisi, jos ei kenties korkea kaulus".
"Niin", sanoi ukko Swart, "siinä on hän oikeassa, ja olenhan minä aina sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herrakkaan muodon; Frits saa myös semmoisen kauluksen".
Mutta missä oli Frits sillä aikaa?
Hän ja Dorotea istuivat sen vanhan seljapuun alla. He pitelivät toinen toistaan kädestä. Dorotea rupesi katkerasti itkemään, kun kuuli että Frits oli lähtevä matkalle ja jäävä niin pitkäksi aikaa pois. Fritskin olisi itkenyt, jollei se olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta hän heitti käsivartensa Dorotean vartalon ympäri ja koetti lohduttaa häntä.
"Älä nyt itke, Dorotea", sanoi hän, "tulenhan minä pian takaisin ja silloinhan minä tuon jotakin kaunista sinulle".
"Ah, Frits", vastasi hän, "minun sydämmeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että sinä lähdet pois. Mitä minä pidän väliä lahjoista."
Ja Dorotea itki.
Frits oli heittiö, ei hän edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa oli kuuluva Dorotealle. Sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaset itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet istunnan polvilleen.
"Rakas, oma Doroteani", sanoi hän. "Sinä et saa itkeä. Olethan sinä sanonut pitäväsi minusta, eikä tule kauvan viipymään, ennenkuin minä tulen takaisin. Pari vuotta kuluu pian, ja silloin minä suljen sinut syliini, niinkuin nyt tänään".
Ja hän kumartihe vähän alespäin ja suikkasi suuta tytölle.
"Hyvästi nyt", sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, "ja mene Jumalan haltuun!"
Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän seisahtui ja kääntyi katsomaan Doroteaan päin; raskas oli tämä lähtö hänelle! Mutta kaikesta surusta huolimatta oli hänellä sentään taivas sydämmessä; ja kuitenkin oli hän vaan tuhma poika.
Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki sen tuhman pojan tähden. Satakieli lauloi — ehkä tyttö juuri sentähden itkikin? — kevättuuli hyväili häntä — ehkä hänen sydämmensä juuri sen vuoksi oli niin raskas? — ja kuu kumotti puitten, pensaitten välitse tähän sydämmeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta — ja kuitenkin oli hän vaan köyhä ompelijatar.
Swart lohduttaa eukkoaan mustalla esiliinalla. — Kuinka Dorotean sydän on murtumaisillaan. — Kuinka ukko Witt unhoitti rahansa kotiin ja Kalle juoksi niitä noutamaan. — Lukkari piti kauniita puheita, mutta kadotti kuitenkin lopuksi tasapainon. — Kuinka lukkari tarttuu onkeen ja ne muut menevät matkoihinsa. Vähän metsän-ihmisistä.
Seuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joidenka eteen oli valjastettu kaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppivät iloisina vankkurien ympäri, ja ihmiset ne juoksivat edes takaisin vankkurien ja tuvan väliä; milloin oli unhoitettu sitä, milloin tätä, mutta vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso arkku neljällä lukolla — se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet — ja seitsemän koria täynnä evästä oli asetettu sen ympäri.
Koko matkaseurue oli nyt koossa; myöskin lukkari oli saapuvilla, hän seurasi vaan mukana kappaleen matkaa, käydäkseen samalla veljensä luona. Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan ainoastaan eväiden tähden, mutta ihmiset sanovat niin paljon.
Sanoma siitä, että Kalle ja Frits olivat lähdössä matkalle maanviljelys-opintoja harjoittamaan, oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä vanhat että nuoret olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat olivat kiivenneet pitäjänvoudin häkki-aidalle ja muutamat lähellä olevalle pellon aidalle.
"Kaikki on järjestyksessä!" huudahti nyt Swartin Juhani, ja niin sitä nyt sanottiin jäähyväiset toinen toiselleen. Sen kertomisella en minä tahdo kuluttaa aikaa, sentähden että minä en mielelläni tahdo kertoa sitä mikä surullista on. Molemmat eukot itkivät, kun heidän piti sanoman hyvästi pojille, mutta pahimmin kuitenkin itki Swartin emäntä, hän itki kuin piiskattu. Ukko Swart lohdutti häntä, niin hyvin kuin voi.
"No no", sanoi hän pyyhkien hänen silmiään esiliinalla, mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tekemän, sillä esiliina oli tullut padoista pahasti nokeen, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta tämä kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin vankkuriin.
Etusijalla istuivat Kalle, Frits ja Juhani — joka oli ajava vankkurit takaisin kotiin — ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat takasijalla, ja koska ukko Witt oli sangen "ruumiikas", niin ei siinä enää ollut sijaa muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua matka-arkun kannelle vankkurien perään pitämään eväitä silmällä.
"Olemmeko nyt valmiit?" sanoi Swart katsahtaen olisiko kaikki järjestyksessä, ja kaikki oli järjestyksessä. "No aja päälle sitten, Juhani. Ja te, lukkari, pitäkäät kieli oikein suussa".
Heisaa! aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain haukkuessa Swartin pihasta ja ulos avaraan maailmaan.
"Hei, seisahtukaat", huusi ukko Wunderlich, joka seisoi pitäjänvoudin häkki-aidalla, "pyörä lähtee irti!"
"Älkäät vaan hukatko lukkaria!" huusi pitäjänvoudin Frits, joka seisoi aidalla.
Ja pitäjänvouti itse huusi:
"Hyvästi, hyvästi! Sanokaat terveisiä paaville!"
Kuu he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse; näkyi pieni valkoinen käsi sen vanhan seljapuun rungon ympärillä ja kukkien ja lehtien välitse näkyivät punoittavat tytön kasvot. Ne oli Dorotean.
Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä: kyyneleet valuivat hänen silmistään poskille ja vierähtivät sieltä ales sille pienelle valkoiselle kädelle. Nyt ajoivat vankkurit viimeisen talon ohitse ja hänen kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Oli kuin jos hänen sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvillensa sen vanhan seljapuun alle ja rukoili hartaasti Jumalaa; hän rukoili hänen puolestaan, jota hän rakasti enimmin maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosten laulu ylös taivasta kohden.
Hän palasi takaisin työhönsä, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta ja kummalliselta hänen ompelussaan. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai käärinliinojaan?
Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista kyytiä pois kylästä.
Kun he tulivat erääsen tienhaaraan, sanoi ukko Witt:
"Juhani, ptruu, ptruu! Seisauta vähän! Minä luulen, että olen unhoittanut rahani kotiin".
"Ah", sanoi Juhani, "kuinkas te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!"
"Niin, tee se, Kalle", sanoi Witt, "minä sanon sinulle missä ne ovat. Katsos nyt, kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin tiedät, vasemmalla nurkassa ikkunan vieressä, — siitä ei sinun tarvitse pitää väliä — oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku — sen saat myös antaa olla, sillä eivät rahat ole siinä. Sitten menet sinä pois kakluunin luo, niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta kakluunin juuressa vasemmalla puolella vähän oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin, siellä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on avain, sen annat sitten äidille, kyllä hän tietää missä rahat ovat. No ymmärrätkös nyt?"
"Kyllä, minä juoksen nyt," sanoi Kalle.
"Odotas vähän", kiiruhti ukko sanomaan, "vielä sananen! Jollet sinä kohta löytäisi avainta, niin ei sinun tarvitse kauvan etsiä, vaan sano sitten äidille, hän tietää missä se on."
"Kyllä, isä", sanoi Kalle, ja sitten hän nosti ylös takkinsa liepeet ja lensi kirjavana kuin tiklivarpunen tiehensä rahoja noutamaan.
"Se Kalle, se on sentään reipas poika", sanoi lukkari, "lyönpä vaikka vetoa sen päälle, että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on iloa, ja niin kauniisti hän osaa puhuakin, varsin kuin kirjasta lukisi".
"Niin", sanoi Swart, "se on aivan oikein, mutta minun tyhmä poikani se istuu kököttää vaan ja tuijottelee osaamatta suutaan avata, aivan kuin pitäjänvoudin Mari. — No pöllöpää, mitä sinä nyt tuijotat? Vaikka minä sanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä Belgia on, niin ei hän sittenkään sitä tietäisi".
"Se ei olekaan niin helppoa", sanoi lukkari, "eipä sitä voi häneltä pyytääkään. Täältä Alt-Strelitsiin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä ei osaaminen enää olisi niin helppoa. Ainoa minkä voin teille sanoa on, että te ajatte aina oikealle; jos ajaisitte vasemmalle, voisi tapahtua, että tulisitte suoraan Venäjälle".
"Se olisi kauheata", sanoi ukko Swart.
"Taikka Itävaltaan", jatkoi lukkari, "taikka Puolaan, taikka kentiesHinterpommeriin".
"Mutta tiedättekö tuon oikein varmaan, lukkari?" sanoi Swart.
"Sepä oli kysymys", sanoi lukkari pudistaen päätänsä tuon epäilyksen johdosta. "Te saatte asettaa minun mihin tahansa, te saatte sysipimeänä yönä asettaa minut synkkään korpeen, niin panempa vaikka kuinka suuren veikan, että löydän tien, nimittäin jos minulla on muassani kartta. Sitähän minun täytyy lapsillekin opettaa".
"Jaa jaa, Swart", sanoi Witt, "luulenpa että lukkari on oikeassa. Mutta sanokaas, lukkari, tuleeko meidän nyt matkustaa myös laivallakin ja yli aavan veden?"
"Äh, aina sinä hourailet siitä vedestä", puuttui Swart närkästyneenä puheesen. "Eilen et muuta puhunut. Missä se aava vesi olisi? Sen on vaan se tyhmä rekistraattori pannut päähäsi, ja mitäs hän tuntisi näitä seikkoja?"
"Niin", sanoi lukkari, "jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te saisitte ajaa yli pitkäin siltain".
Nyt tuli Kalle hengästyksissä takaisin.
"No, Kalle", sanoi Witt, "onko sinulla rahat? Sanoiko äiti muuten mitään?"
"Ei hän mitään sanonut", vastasi Kalle.
"Näitkö sinä minun eukkoni?" kysyi Swart.
"Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat kuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte Fritsin kanssanne".
"Siitä en minä pidä väliä. Aja päälle, Juhani."
Ja nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, mutta ensiksi läpi metsän.
"Niin", sanoi lukkari, "mitä minun taas piti sanomankaan; hauskaa sentään on matkustella, nimittäin kun on rahaa kukkaro täysi. Nuorempana minä olin sangen utelias ja minä kuljeksin ympäri maata, ja hyvin minua otettiinkin vastaan, jos tulin vaikka mihin, sillä tietäkääs, että minä siihen aikaan olin uljas mies ja olin sievän näköinen, ja se on pää-asia. Minä ajoin silloin tavallisesti postivaunuissa ja kannoin kauniita viiksiä, aivan kuin olisin kuulunut sotaväkeen, ja olin helkkarin ylpeä".
"Se on totta, se", sanoi Witt, "ja se on myös parasta".
"Niin, se täytyy myöntää", sanoi ukko Swart ukko Wittille, "että ylpeä oli lukkari".
Ja Swart antoi samalla Fritsille kolauksen niskaan.
"Saakeli sinua, poika, etkö tahdo istua selkä suorassa!"
"Niin", sanoi lukkari, "pitää aina oleman niin suora ja kankea kuin seiväs, ja sitten teidän pitää olla rohkea ja iloinen ja esiytyä uljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän myös olla höyli, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi tanssijaisissa; silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies, minä tahdoit tanssia teidän daaminne kanssa!' No, niin erittäin hauskaa tuo ei ole, mutta ei se auta, teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Kuten käskette, herra korpraali, se on oleva minulle suuri huvi!!' Ja samassa huudahdatte te niin kovaa, että kaikki sen kuulevat: 'Viinuri! Viinuri! kaksi lasia viiniä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin, sanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Se on ollut minulle suuri huvi ja olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia viiniä'. Saatte nähdä, että hän juo ne? Mutta ottaakseni toisen esimerkin. Otaksuu, että te menette sisään johonkin kahvilaan tahi muuhun ravintolaan, ja siellä tulee joku porvari teidän luoksenne sanoen: 'Suokaat anteeksi, hyvä herra, te ehkä olette tuttu täällä…?' Silloin te vaan ojennatte vartalonne, pistätte kädet taskuihinne, asetutte hänen eteensä ja sanotte hänelle suoraan vasten kasvoja suurellisesti: 'Mitä? Mitä te tarkoitatte? ja…'"
"Ptruu! ptruu! Juhani!" huusi ukko Witt, "seisauta vähän".
"Mitä nyt on?" kysyi Swart, "miksi hänen pitää seisauttaman?"
"Minä luulen, että olen pudottanut minun tupakkakukkaroni", sanoi Witt, "se oli minulla vielä aivan äsken ja nyt se on poissa".
"Mutta mitä tämä nyt on?" sanoi Juhani, "te ette ensinkään katso perään. Emme me tällä lailla koskaan tule Strelitsiin. Hypätkäät ales", sanoi hän Kallelle ja Fritsille, "ja lähtekäät hakemaan sitä".
Vankkurit seisahtuivat, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja lukkarin piti juuri jatkaman keskeytettyä esitelmäänsä sekä antaman vielä useampia hyviä neuvoja, kun samassa herrasvaunut, joita neljä ruskeata hevosta veti, ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä nyt oli hyvin kaikki, mutta varsat tuskin olivat ehtineet nähdä vieraat vaunut ja ne neljä hevosta, ennenkuin ne nostivat häntänsä ilmaan ja läksivät laukkaamaan niiden perään.
"Katsokaas varsoja — ptruu!" huusi Swart niiden perään ja Juhani kiljui: "Ptruu! Ptruu!" itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: "Ptruu! Ptruu!", mutta ei siitä apua ollut. Silloin ukko Witt ja ukko Swart hyppäsivät ales vankkurista ja läksivät juoksemaan varsain perään, mutta siitä eivät varsat pitäneet lukua, vaan juoksivat, kuin jos mehiläisparvi olisi niitä ahdistanut. Juhani heitti ohjakset lukkarin käteen ja läksi hänkin juoksemaan varsain perään, ja niin he lensivät kaikki eteenpäin kuin jos valkea olisi ollut irti, ja sill'aikaa istui lukkari tyytyväisenä keskellä eväskoria katsellen kilpajuoksua. Mutta ei hänen ilonsa kestänyt kauvan. Molemmat tammat vankkurien edessä rupesivat herittämään korviansa, ja ennenkuin lukkarimme tiesikään, läksivät ne karkaamaan toisten perään. Nyt myös lukkarikin rupesi huutamaan: "Ptruu, so so Liisa, no!" Mutta kaikeksi pahaksi pudotti hän toisen ohjaksen, ja hevoset juoksivat nyt täyttä lentoa, lukkarin hyppiessä eväskorin keskellä, silloin tällöin kiljuen: "Ptruu, no, no!"
Nyt vankkurit kiitivät Wittin ja Swartin ohi.
"Mitä hittoa teidän nyt on, lukkari", huusivat he hänelle, "hulluko te olette!" mutta lukkari piteli itseään kiinni vankkurien toisesta laidasta ja vastasi heikolla äänellä: "No, no … ptruu, ptruu!" siinä kaikki.
Hän pysyi tasapainossa, mutta vihdoin saivat vankkurit pahan täräyksen, ja siellä nyt makasi lukkari nurin niskoin purossa, joka virtasi tien poikki.
Ukko Swart hän kuitenkin lötkötti lötköttämistään ja saapui pian vankkurien luo, jotka olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari oli tarttunut kiinni lokaan ja potki kuin jos hän olisi maannut siinä huvikseen. Ukko Witt seisoi myös hetkisen tuota potkimista katsellen, mutta sitten päätti hän lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikotietä yli pellon. Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, kulki tie orapihlaja-pensaston läpi; polku oli kapea ja Witt oli leveä, ja kun hän tahtoi tunkea sen läpi, tarttui hän orapihlajiin, ja kuta enemmän hän ponnisti päästäkseen irti, sitä pahemmin hän tarttui. Kalle ja Frits tulivat nyt takaisin tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon olevan orapihlaja-pensastossa ja saivat suurella työllä hänet vedetyksi irti, ei juuri erittäin kehuttavassa tilassa. Nyt tuli Juhanikin takaisin varsat muassaan, ja kaikki oli taas kuin olla piti — paitsi lukkaria, joka yhä vielä potki vedessä.
"Makaa nyt vaan alallasi!" sanoi Swart, joka oli tarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet. "Älä nyt potki, kyllä me tulemme auttamaan".
Hän sitoi yhteen kaksi köydenpäätä, jotka hän oli löytänyt vankkurista ja heitti pään lukkarille.
"No, pitäkäät kiinni nyt", sanoi hän, "ja te toiset tarttukaat nuoraan ja nyt vetämään!"
Ja he vetivät joka mies.
"Nyt hän tulee! Kerta vielä! Hurraa, nyt on hän ylhäällä!"
Ja lukkari oli nyt päässyt kuivalle. Mutta herranen aika, millainen hän oli! Hänessä ei nyt näkynyt ylpeyden jälkeäkään eikä samoin jälkiä hänen uusista nankiinihousuistaan.
"Kas niin, lukkari", sanoi ukko Swart, "vankkuriin ei teidän nyt käy istuminen, sillä sitten me kaikki likaantuisimme pahanpäiväisesti, paras on, että panemme teidät ruohostoon kuivaamaan päivän paisteessa".
"Ei se käy laatuun", sanoi ukko Witt, "hän voisi siten helposti kylmettyä. Ei, viruttakaamme ensin lika hänestä purossa, sill'aikaa kuin Kalle ja Frits pesevät hänen vaatteensa puhtaiksi, niin hyvin kuin se nyt on mahdollista, sillä sellaisena kuin hän nyt on ei hän voi näyttää itseään kellekään ihmiselle. Ja sill'aikaa kuin vaatteet kuivavat, täytyy lukkarin olla ahkerasti liikkeessä tässä metsässä. Sill'aikaa me syömme päivällistä".
Niin tapahtuikin. Koko seura istahti eväspussien ääreen pistämään makupaloja poskeensa, mutta sillä välin täytyi lukkarin lymytä erään pensaan takana sekä tyytyä siihen, että sai silmin katsella herkkuja, ja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikasta esiin saadakseen jonkun palasen hänkin, sanoi Swart, — sillä hän oli pahan-ilkinen veitikka:
"Varokaat, tuolta taitaa juuri tulla joku!"
Ja silloin oli lukkari kuin pois puhallettu. Mutta pahinta oli että tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä saanut märkää tai kuivaa, ja kaikkein harmillisinta oli, että kun seurue oli syönyt ja juonut tarpeeksi, nousivat he taasen vankkuriinsa ja ajoivat tiehensä, huudahtaen lukkarille iloisesti:
"Hyvästi nyt!" — —
Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unhoittaa kaiken tämän harmin.
"Ei", sanoi hän, "se minua suututti, etteivät he pitäneet minusta sen enempää lukua, vaan sanoivat hyvästi, jättäen minut sinne samallaisessa asussa tuin Aatami paradiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli sentään liikaa!"
Ja minun mielestäni oli lukkari oikeassa.
Kun sittemmin kerran tultiin puhuneeksi villistä ihmisistä, sanoi Ankershagin metsänvartia, että hänen metsäalueellaan löytyi villiä ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän itse kohdannut semmoisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli suuresti pelästynyt sen nähdessään.
"Mutta", lisäsi hän, "minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa; ne ovat arkoja, muuten ne ovat kotoisin lämpöisistä maista ja syövät noin melkein mitä vaan".
Kuinko he kaikki nukkuivat. — Ketkä heidät tapasivat metsässä. — Kuinka he heräsivät. — Eväskoria kasvaa puissa. — Kummituksia sydänpäivällä. — Mitä linnut lauloivat.
Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat, kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä; hiekka narisi pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksussa hiessä, astuskelivat niin tyynesti ja hiljakseen ja nyökäyttivät päätään, hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani hän istui läiskyttäen niitä ruoskallaan, ukko Witt hän silloin tällöin ähkyi: "puh, puh!" kunnes piippu vihdoin putosi hänen suustaan, ja hän vaipui uneen. Ukko Swart istui haukotellen ja oikoen itseään, mutta vihdoin helle sai vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja nyökäytti päätään, ja kova kuorsaaminen ilmaisi, että hänkin oli nukahtanut.
Kalle Wittin silmänkannet tulivat niin painaviksi, että hän nojasi päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits hän ajatteli Doroteaansa ja mitä hän oli sanonut edellisenä iltana. Hän ajatteli sitä, mistä tuo voi tulla että kaksi ihmisraukkaa voi pitää niin paljon toisistaan, hän ajatteli ja ajatteli, mutta ei hän kuitenkaan voinut löytää oikeata syytä siihen, ja ennenkuin hän oli sen löytänyt, oli hän jo vaipunut unen helmaan ja näki unta rakkaudesta, onnesta ja pikku Doroteastaan — se oli ihana uni — he olivat istuvinaan molemmat käsi kädessä sen vanhan seljapuun alla ja Frits sanoi vieläkin kerran hänelle jäähyväisensä. Juhani yksinään enää oli valveilla; hän hosui ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin: "äh!" mutta kun jo koko seura nukkui, ei hänkään voinut vastustaa hellettä, vaan antoi hevosten olla omin tahdoin ja sulki silmänsä.
Sen havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:
"Kuules, me olisimme oikein tyhmät, jos me nyt enää astuskelisimme eteenpäin näin omin käsin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan vähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?"
Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Puiden varjoon tultuaan, seisahtuivat he ja jättivät vankkurit seisomaan kuumaan päiväpaisteesen. Lotta ja Liisa ahmivat suuhunsa tuoretta, väkevää ruohoa ja niillä oli sanomattoman lysti, kun olivat saaneet narrata koko seurueen.
Ukko Witt ja ukko Swart roikkuivat sinne tänne, Kalle makasi pitkinpuolin vankkurissa ja Frits poikki puolin. Ampiaiset ja turilaat surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istahtivat heidän nenilleen, mutta makaajat ne vaan hikoilivat kuin jos heillä ei olisi ollut tuntoa laisinkaan.
Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa kuin jos koko maailma makaisi unen helmassa, unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat pehmeässä sammalistossa niinkuin sirkka kotituvan muurissa, pähkinäpensastossa visertelee rastas vartialauluaan, tikka se sulkee ovet ja ikkunat, että te saisitte maata rauhassa, ja käki kukkuilee kova-äänisesti niinkuin vahtikoira kotipihalla!
Kaukaa kuului iloinen laulu, ja kaksi iloista ylioppilasta tuli astuskellen pitkin tietä puitten välitse. Ensiksi lauloi toinen heistä yksinään ja se laulu kuului rastaan laululta, ja sitten kumppani yhtyi lauluun, ja nyt se kuului kuin myrskyn kohina sen lentäessä yli kedon.
Kun he tulivat sille paikalle, missä vankkurit seisoivat, hiljeni laulu, ja molemmat ylioppilaat nauroivat ja viittasivat sormellaan vankkurissa makaajiin päin ja kuiskasivat toisilleen.
"Mutta käykö se laatuun?" sanoi toinen.
"Käykö laatuun? Tules, niin hiivimme sinne!"
He hiipivät nyt niin hiljaan kuin mahdollista oli vankkurien luo; toisen irroittaessa vitjat vankkurinaisasta, riisui toinen hevoset valjaista. Sitten ottivat he ohjakset varovaisesti Juhanin kädestä sekä nousivat hevosten selkään, jotka nöyrästi tottelivat heitä ja menivät syvemmälle metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle metsään, ettei heitä näkynyt vankkurista, sitoivat he Lotan ja Liisan kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinä he sitten seisoivat nauraen koirankurilleen. Ne olivat aika veitikoita, ne ylioppilaat! — Mutta ei tässä vielä kyllin, he täyttivät taskunsa pienillä kivillä ja savenpaloilla ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat ulottuivat aina vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun olivat löytäneet oikein sopivat paikat, joista heitä tiheäin lehtien läpi ei voitu ensinkään nähdä, korottivat he itseään ulommaksi ja tähtäsivät ukko Swartin nenänkärkeen. He löivät vetoa siitä, kuka heistä saisi sattumaan siihen, ja nyt alkoi piiritys, kuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli ja hänen nenänsä sangen tärkeä paikka siinä. Kaikkia hulluuksia ne ylioppilaat sentään keksivätkin!
Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan ihan vasten Swartin paksua, kaunista nenää, ja Swart säpsähti unestaan ja rupesi aivastamaan.
"Ei", sanoi hän puoleksi unissaan, "en minä siihen rupea. Emme me pelanneet nenän näppäyksistä!" Hän oli unissaan pelaavinaan Schafkopfia. "Vai niin, sinä tahdot pelata minua nenäni päällä!" ja samassa antoi hän kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja paraillaan sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui Kalleen, joka makasi hänen polvensa päällä, kauluksesta ja veti ja nyki siitä, niin että poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo aivan siniset. Ja Kalle töyttäsi Fritsiin.
"Hyvästi", sanoi Frits, "muista minua, kahden vuoden päästä tulen minä takaisin ja silloin me vietämme häämme". Sen sanottuaan suikkaisi hän ukko Swartille suuta: "Hyvästi, armas Doroteani!"
Juhani hänkin rupesi liikahtelemaan, hän veti sitä köyttä, joka oli sidottu säkin ympäri, ja huusi: "No no!" kunnes hän sai silmänsä oikein auki: "Mitä hittoja", sanoi hän, "mitä tämä on?"
"Missäs hevoset ovat?" huusi ukko Swart kauhistuneena.
"Missäs hevoset ovat?" huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat yhtä kurkkua:
"Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?"
"Ja varsat", sanoi Swart, "mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämähän on kummallista!"
"No", sanoi Juhani, "ne ovat veijarit vieneet yhdessä tammain kanssa".
"Tämä on ikävä seikka", sanoi Witt. "Mitä me nyt teemme, Swart?"
"Tässä on ollut noitatempuilla pelinsä", sanoi Swart. "Ylös jaloille, joka mies! Rientäkäämme kukin eri haaralle etsimään. Tämäpä on kummallista!"
Ja nyt he lensivät kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa sanaakaan vastanneet. Tämäpä oli oikein elämää, kuin jos paholainen olisi ollut liikkeessä. Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, kiipesivät ylioppilaat ales piilopaikoistaan puusta ja heti sen jälkeen istuivat he vankkurissa ja rupesivat tarkastamaan eväskoria. Iso makkara, astiallinen voita ja isonlainen vehnäleipä katosivat heidän taskuihinsa. Sitten he ripustivat kaikki ne seitsemän ruokakoria puun oksille, niin että se tuli olemaan kuin joulupuu, ja kun se oli tehty, läksivät he tiehensä, ja kauan kuului heidän laulunsa kaukaa.
Mutta sitä iloista laulua ei kukaan kuunnellut, sillä koko matkaseurue juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He katsahtivat joka puun, joka pensaan taa, ja vihdoin he tulivat sille paikalle johon roistot olivat sitoneet hevoset kiinni. Täällä seisoivat hevoset rauhallisesti pureksien tuoretta mehevää ruohoa puun juurelta. Ja ilo oli suuri, kun ystävämme saivat ne nähdä; nyt oli suru kuin pois puhallettu, ja kun hevoset taasen valjastettiin vankkurien eteen, oikein sateli kysymyksiä siitä, kuinka tämä oli ollut mahdollista, ja että kuitenkin oli suuri onni kun oli tapahtunut niin, kuin tapahtunut oli.
"Onpa tuo hullua", sanoi Swart, "näin ilman muuta riisua hevoset pois valjaista! En minä todellakaan voi tätä ymmärtää!"
"Mitä hittoa," huudahti Kalle Witt, "missä eväskorit ovat?"
"Poika, oletko sinä tullut sokeaksi!" sanoi Swart. "Mihinkäs ne olisivat joutuneet?"
Niin sanottuaan meni hän vankkurien luo, mutta eipä hänkään mitään eväskoria nähnyt.
"Ei, ne ovat todellakin poissa!"
"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "ne ovat todellakin poissa".
"Ne ovat poissa", sanoi Juhani.
"Herranen aika!" sanoi ukko Swart, joka sillä välin oli kurkistanut joka haaralle, "olemmeko me todellakin kaikki noidutut! Tuollahan ne riippuvat puussa!"
Kaikki katsahtivat ylös puuhun. Ja siellä ne todellakin riippuivat.
"Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi — seitsemän!" lukiSwart. "Ne ovat kaikki tallella!"
"Mitään tämmöistä en minä vielä koskaan eläissäni ole nähnyt", sanoi ukko Witt pudistaen päätään. "Tätä en minä voi ymmärtää".
"Tällä paikalla kummittelee", sanoi Kalle.
"Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi", sanoi Witt.
"Ei", sanoi Juhani, "tässä paholainen vehkeilee".
"Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä", sanoi Swart; "mutta yhden teistä täytyy kiivetä puuhun".
Frits sanoi ettei hän ollut oppinut kiipeemään.
"Ja minä en myöskään voi kiivetä", sanoi Juhani. "Minun päätäni rupee niin huimaamaan".
Kalle silmäili uusia housujaan, mutta ei tässä nyt mikään auttanut, hänen täytyi kiivetä ylös puuhun. Hän kiipesi ja saikin eväskorit onnellisesti ales — mutta kiilto hänen keltaisista housuistaan oli poissa.
Kun he näkivät kadottaneensa ainoastaan yhden makkaran, astiallisen voita ja vehnäkakun, sanoi ukko Swart:
"Hyvä sentään on, että kaikki päättyi niin kuin on päättynyt. Mutta älkäämme kertoko tätä juttua kellekään, muuten kaikki vaan tekisivät pilaa meistä, ennen kaikkia ei minun eukkoni pidä saaman tästä vihiä, sillä sitten en minä enää saisi rauhaa häneltä. Kuules se, Frits, että pidät suusi kiinni, ymmärrätkös!"
Mutta heidän nyt ajaessaan läpi metsän laulelivat pikkulinnut puitten oksilta:
"Kuules vaan! Kuules vaan! Ukko Witt ja ukko Swart ovat tulleet narratuksi. Ukko Swart ja ukko Witt. Varis sen kertoi. Tirlirlit! Tuossa istuu ukko Witt, se veijari, se veijari!"
Käki kukkui:
"Kukkuu! Narratuksi tulit! Kukkuu! kukkuu!"
Ja harakka nauroi ja närhi kiljui:
"Se on oikein, se on oikein!"
Ja heidän ajaessaan ulos metsästä, istui varis puun oksalla rääkyen:
"Hurraa, hurraa! Vanha ukko Swart, sinä narratuksi tulit, ukko Swart!"
Ja orapihlajapensastossa tien vieressä lauloi rastas.
"Se hyvää teki! Se hyvää teki!"
Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille:
"Ukko Witt, taskukellosi jäi orapihlajapensastoon, uhhuu! ukko Witt!"
Ja se oli totta, mitä pöllö sanoi, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka paljon kello oli, oli se vanha iso kello poissa.
Kun he sitten vihdoinkin saapuivat Strelitsiin ja seisahtuivat majatalon pihalle oikealle kädelle, seisoi siinä neljä hanhea, ja ukkohanhi sanoi:
"Mitä lörpötystä se on! Kuka avomaantiellä nukkuisi?"
Ja ne kolme tyhmää naarashanhea rupesivat myös kiljumaan:
"Mitä lörpötystä se on! Kuka antaa itsensä niin narrata?"
Kuka oli "Hiljaisen raudan" isäntä. — Kuinka he polttivat sikaria. — Miltä Kalle näytti tullessaan näytelmästä. — Sinisestä hännystakista tulee tavallinen viheriäinen takki. — Kuinka Witt huusi: "valkea on irti!" — Sikareista, joissa ei ole ilmaa.
Kun he tulivat majatalon luo, sanoi ukko Swart:
"Käykäämme tähän kortteliin! Minä tunnen isännän ja hän on sangen höyli mies, hän on ennen ollut räätäli, mutta nyt on hän ostanut majatalon 'Hiljainen rauha'".
"Se nimi on minun mieleiseni", sanoi Witt, "täällä varmaankin mahtaa olla hyvin rauhaista, käykäämme tähän kortteriin".
"Ottakaat eväskorit ales vankkureista, pojat", sanoi Swart, "ja tules, naapuri, niin astumme sisään".
Mutta kun he tulivat ovelle, saivat he kuulla hirmuista elämää huoneesta.
"No, tule esiin vaan, äläkä vihoita minua", huusi naisen ääni.
"Sitä en tee", kuului toinen ääni, "minä en laisinkaan pidä lukua siitä oletko sinä suutuksissa vai et".
"Jollet paikalla tule esiin, niin minä revin sinulta silmät päästäsi".
"Minä näytän sinulle, että minä se olen isäntä tässä talossa".
"Tahdotko tulla esiin, sinä vaivainen pelkuri! No, tuletko! Minäpä kyllä sinun opetan, minä!"
Molemmat huusivat ja kiljuivat kilpaa. Witt ja Swart katsahtivat toinen toisensa puoleen ja ajattelivat, että suuri onnettomuus oli tapahtumassa, ja hetkisen kuunneltuaan tätä elämää, astuivat he sisälle "Hiljaiseen rauhaan".
Räätäli istui pöydän alla kiljuen:
"Minä en liiku paikaltakaan, minä tahdon vielä kerran nähdä, enkö minä ole isäntä omassa talossani!"
Hänen rakas eukkonsa seisoi hänen edessään. Hän oli aivan tulipunainen kasvoiltaan paljaasta kiukusta, ja hivukset ne valuivat ja läähyivät pitkin hänen korviaan.
"Ei, minä se olen", sanoi hän kimakalla äänellään, tarttui räätälin kaulukseen vetääksensä häntä pöydän alta esille. "Tahdotko vieläkin väittää, etten minä olisi 'Hiljaisen rauhan' isäntä?"
Nyt meni Swart väliin.
"Ansaitseeko tuo nyt mitään riitelemistä! Jos minun eukkoni siellä kotona", sanoi hän kääntyen Wittin puoleen, "niin välttämättömästi tahtoisi istua pöydän alla, niin minä antaisin hänen istua ylihuomiseen asti, jos hänellä vaan olisi halua".
"Ei se", sanoi siihen Witt, "minuakaan ensinkään huolettaisi".
No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja vihdoin viimein masentui viha. Kun pojat tulivat sisään, oli rauha taasen jo palautettu "Hiljaiseen rauhaan".
Räätäli sanoi että jos he kauniisti pyytäisivät häntä, antaisi hän tällä kertaa vaimollensa anteeksi, mutta varoa hänen pitäisi vastedes enää tällaista tekemästä, sillä silloin tulisi hirmuinen onnettomuus tapahtumaan; hän oli sentään kuin olikin isäntä talossa.
"Luulenpa, että me tunnemme toinen toisemme, Aleksanteri hyvä", sanoi eukko mennessään ulos huoneesta.
"Isä", sanoi Frits, "Kalle Witt ja minä olemme kuulleet, että täällä tänä iltana näytetään joku kometia; jos teillä ei ole mitään sitä vastaan, niin menisimme sitä katsomaan".
"No menkäät, menkäät, minun puolestani, vaan!" sanoi Swart. "siivokaat itsenne sentään ensin vähän, mutta käyttäkäät nyt vaan itsenne hyvin ja kertokaat sitten meille mitä kaikkia olette saaneet nähdä, kun tulette kotia".
Molemmat nuorukaiset menivät.
"Mitä arvelet?" sanoi ukko Swart ukko Wittille, emmeköhän maistaisi vähän olutta?"
"No maistetaan vaan!" sanoi Witt.
Ja räätäli Flick täytti lasit.
"Eihän tuo ole liikaa", sanoi Swart, "jos me tyhjennämmekin lasin olutta"
"Ei", sanoi Witt, "se ei ole hullumpaa!"
Flick oli täyttänyt kolme lasia oluella.
"Että minä sentään hukkasin piippuni!" sanoi Witt, "entä jos minä polttaisin sikaria".
"Sikarit ovat niin omituisia", sanoi Swart "minä luulen, ettei se tekisi sinulle hyvää".
"Kuinka niin?" sanoi räätäli Flick. "Niin, jos sikari olisi huonoa lajia, mutta minulla on erinomaisen hyvää sorttia, jota imevä lapsikin voi polttaa, tuntematta mitään pahoin-vointia. Ne maksavatkin minulle kymmenen taaleria tuhat.
"Saakeli soikoon!" sanoi Witt, "nepä vasta mahtavat olla oikein aimo sikaria. Niistä minä tahdon yhden".
"Oitis!" sanoi Flick ja toi koko kourallisen tätä hienoa tavaraa.
"Tässä on yksi! Sytyttäkäät ja polttakaat sitä. Eikö se todellakin maista hyvälle? Ja se hieno haju sitten?"
Ukko Witt hän imi ja imi, mutta ei hän saanut sitä kirottua sikaria palamaan.
"Malttakaas vähän", sanoi räätäli. "Jos ei se tahdo palaa oikein, niin purette toisen pään pois: se on juuri hyvän sikarin tuntomerkki".
Witt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten taas suuhunsa ja poltti ja veti ja imi imemistään.
"Niin", sanoi räätäli, "semmoista tapahtuu. Oikeat sikarit eivät tahdo koskaan palaa, ainakaan muutamat niistä. Voidelkaamme sitä vähän talilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaat nyt vielä palanen pois!"
Se auttoi, ja kaiken imemisen, puremisen ja voitelemisen jälkeen saatiin sikari vihdoin palamaan, ja räätäli hieroi tyytyväisenä hyppysiään.
"Eikö se ole erinomainen sikari?" sanoi hän, "koko huone siitä hajahtaa".
"No", sanoi Swart, "se haisee melkein samalla lailla kuin jos eukkoni siellä kotona on puhaltanut traanilampun sammuksiin ja antaa sydämmen savuta. Minä olenkin iloinen, ettei siitä enää ole mitään jälellä". —
Meidän matkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa omnibusvaunuilla, ja nyt astui ajuri Kaarle Wepupp huoneesen.
"Huomen'aamulla kello neljä minä seisahdun tähän oven eteen", sanoi hän. "Olkaat silloin valmiina, paitsi teitä tulevat ne kahdeksan musikanttia mukaan, ja sitten ovat vaunut täynnä".
Heidän tässä istuessa puhellen matkastaan tulivat Frits ja Kalle kotia teaatterinäytännöstä.
"Mitä hittoa", sanoi ukko Swart, "onko se jo loppunut? Ja minä kun luulin, että näytäntö nyt vasta alkaisi. Mitä kappaletta ne tänään näyttivät?"
"No, isä", sanoi Frits, "siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista ja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkain, piru itse ja jos jotakin pirunkonstia".
"No, oliko se lystiä?"
"No", vastasi Frits, "voihan tuo käydä laatuun, vaikka ei siitä ole paljon kertomista. Mutta se viimeinen hyppäys, se oli vaarallinen, se olisi helposti voinut päättyä hullusti".
"Mitä se sitten oli, Jöröjussi? No kerro!"
"Jos te rupeette torumaan, isä", sanoi Frits, "niin saa Kalle kertoa itse kuinka se oli, minä tiedän vaan että meidän täytyi juosta".
"No, Kalle", sanoi Swart, "tules tänne. Kuinka se oli?"
Kalle oli asettunut seisomaan Fritsin taakse, nyt hiipi hän hiljaa esille. Herranen aika, miltä hän näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta oli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se näytti vaan liiviltä ja takaaltapäin näytti se siniseltä hännystakilta.
"Poika", sanoi ukko Witt, minkälainen sinä olet?"
"No semmoisena", sanoi Swart, "emme me voi ottaa häntä mukaan, se ei käy laatuun".
"Se ei laisinkaan käy laatuun", sanoi räätäli Flick.
"Ei, se ei laisinkaan käy laatuun", sanoi Kalle Wepupp.
"Poika", sanoi ukko Swart, "tule kohta tänne ja kerro kuinka tämä on tapahtunut!"
"En minä sitä voi auttaa", sanoi Frits. "Kalle teki hyppäyksen ja minä tartuin hänen hännystakkiinsa, mutta toinen lieve meni irti ja minä lankesin hänen päällensä".
Toiset katselivat kummastellen toisiinsa.
"Sepä on kummallista", sanoi ukko Witt.
"Se ehkä kuuluu näytelmään", sanoi räätäli.
"Niin, ehkä se kuuluu näytelmään", sanoi Swart.
Asian laita oli kuitenkin se, että juuri kun näytettiin tuota hurjaa metsästystä näytelmässä "Noita-ampuja", meni rintavarustin parvella rikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät leikistä paljaalla peljästyksellä ja hännystakin toisen liepeen menettämisellä, mutta niin onnelliset eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi molemmat jalkansa ja oli kannettava pois, noin kymmenkunta henkilöä sai suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta siitä eivät Kalle ja Frits tietäneet mitään.
"Se on niinkuin minä sanon", sanoi ukko Witt, "se kuuluu näytelmään. Mutta mistä me nyt saamme takin hänelle? Ei meillä ole aikaa mennä hakemaan mitään räätäliä".
"Ei, minä lähden matkalle huomenaamulla varhain", sanoi Kalle Wepupp.
"No", sanoi räätäli Flick, "minulla on hieno viheriäinen samettikauluksinen ja keltanappinen verkatakki, aivan semmoinen kuin hovissa käytetään. Sen minä myyn teille halvasti".
"Kuulkaas, isä", pyysi Kalle.
"Niin", sanoi ukko Witt, "kun se vaan sopisi".
Flick toi takin ja Kalle puki sen yllensä.
"Nähkääs vaan", sanoi ukko Swart, "kuinka se sopii hänelle hyvin".