Jesuiittain karkoittamisen jälkeen joutuivat aldeat kuitenkin häviölle ja sivistyksen levittäminen Indiaaneihin alkoi hidastua, vaan vielä tänäkin hetkenä jatkavat franciscaanimunkit jesuiittain onnistuneella järjestelmällä sivistystyötä Amazonin ja sen lisäjokien varsilla.
Ala-Amazonin varsilla on suurin osa rahvaasta kesyjä Indiaaneja, jotka elävät kalastuksella, metsästyksellä, maanviljelijäin päiväpalkkalaisina, palvelijoina, käsityöläisten apulaisina, sotamiehinä, työväkenä tehtaissa sekä laivaväkenä aluksilla, jotka välittävät kauppaa Ylä-Amazonin kanssa.
Sitävastoin ovat meren rannikon kesyt Indiaanit enään harvalukuisia. Entiset aldeat ovat autioita tai asuu niissä nyt Portugalilaista ja sekaveristä väestöä. Vähälukuiset puhdasveriset jäännökset niiden muinaisista asukkaista, niinkutsututIndios da costa, elävät virtain suiden lähistössä kalastajina ja soutajina, ja asuvat enimmäkseen yksinään, harjoittaen ainoastaan vähäpätöistä maanviljelystä.
Samoin myöskin sisä-osissa Brasiliaa löytyy vakinaisiin asuntoihin asettuneita Indiaaneja, vaan ainoastaan vähä määrä.
Sivistyksessä ovat nämät kristinuskoon käännetyt Indiaanit sangen vähän edistyneet, ja kokevat pitää itseään erillään yhteydestä sivistyneiden rotujen kanssa.
Kolmastoista luku.
Mustat, Valkeat ja Bastaardit.
Eri rotujen lukuisuus. — Brasileirot. — Rumaa rotua. —Portugalilaiset. — Mulatit. — Heidän enenemisensä. — Neekerit. —Heidän alhainen asemansa. — Orjain vapautus. — Turmiollisetseuraukset orjuudesta. — Kansalliset virheet. — Työväen puute. —Vapautetut orjat. — Neekerien omituisuudet. — Mulattien ulkonäkö. —Heidän yhteiskunnallinen asemansa. — Mamelucot. — Caribocot. —Ulkomaalaiset. — Immigratsiooni. Rikokselliset. — Murha-liikkeet. —Salamurhaajat. — Itaalialaiset rosvot.
Indiaaneja paljon tärkeämpi osa Brasilian väestöä ovat Neekerit ja varsinkin Mulatit. Vuoden 1872 väenlaskun mukaan nousi Brasilian koko väestö 9 miljoonaan 931 tuhanteen henkeen, joista 3,787,289 olivat valkeita (brancos), 3,801,782 ruskeita (pardos) eli Mulatteja ja Mestitsejä, 1,954,452 mustia eli Neekereitä (pretos), ja 386,955 Indiaaneja (caboclos). Vuoden 1883 lopulla nousi Brasilian väestö 12 miljoonaan 333 tuhanteen henkeen.
Brancoiksi eli valkoisiksi luetaan paitse myöhempinä aikoina Euroopasta muuttaneita myöskin aikaisimpain siirtolaisten jälkeisiä, joiden kasvoissa ei huomaa selviä merkkejä Neekeri-veren vaikutuksesta. Nämät Brasilian kotoperäiset valkoiset, jotka kutsuvat itseäänBrasileiro'iksi, ovat kuitenkin enimmäkseen jo vallan omituista rotua, joka on kehittynyt Portugalilaisista sekä Amerikan luonnon että vieraiden sekoitusten vaikutuksesta. Ruskeammat ja usein pitemmät kasvot, enemmän esiinpistävät poskiluut, vähän koukistunut kapea nenä, laiha, veltto ruumis, tummemmat silmät, vallan mustat hiukset ja parta eroittavat heidät Portugalilaisista. Vaikka he ovat entisten Portugalista sekä Madeirasta ja Azooreista tulleiden siirtolaisten jälkeisiä, on heidän suonissaan myöskin vähäisen Indiaani-vertä. Siirtolaisista on nimittäin ainoastaan pieni osa ollut naisia, jonkavuoksi valkoiset, varsinkin entisinä aikoina, ovat joutuneet yhdistyksiin maan muidenkin rotujen kanssa. Muualla paitse Amazonin luona ovat sekoitukset Indiaanein kanssa myöhemmältä ajalta hyvin harvinaisia, jo senkinvuoksi, että Indiaanit yleensä elävät metsissään erillään muista eikä heitä enään tavata orjinakaan. Vaan entisinä aikoina ja vielä sata vuotta takaperin oli valkoisilla Indiaaneja yleisesti orjina ja rikkailla mainitaan niitä olleen sadoittain ja tuhansittainkin. Sekä lain sallimia että ajoittaisin kieltämiäkin retkiä tehtiin Indiaanein alueille, ryöstääkseen heitä orjiksi, ja vasta sata vuotia takaperin lakkautettiin laki, joka salli ottaa orjaksi jokaisen Indiaanin, jonka tapasi ase kädessä. Siltä ajalta johtuu valkoisten Brasilialaisten indiaaniverinen sekoitus.
Enimmin ja yleisimmin ovat Sao Paulo maakunnan asukkaat Indiaanein kanssa sekaantunutta rotua ja heitä kehutaan myös Brasilian sekä toimeliaimmaksi että kauniimmaksi väestöksi. Sieltä olivat kotoisin myöskin ne seikkailijat, jotka ensimäisinä tunkeutuivat sekä Minas Geraekseen että muihin sisempiin maakuntiin, etsiäkseen siellä kultaa ja perustaakseen siellä uudisasutuksia.
Samoinkuin Amerikan läntisissä hispanialaisissa tasavalloissa, on siis Brasiliassakin valkoinen väestö verrattomasti suurimmaksi osaksi sekoitettua Indiaani-verellä, vaan kuitenkin on erinomaisen iso eroitus, niinkuin kaikki tuntijat vakuuttavat, niiden kahden rodun välillä, joista toinen on kehittynyt Portugalilaisista ja toinen Hispanialaisista.
Läntisten tasavaltain valkoisella sekä mies- että naisväellä on mainetta erinomaisesta kauneudestaan, jotavastoin brasilialainen rotu ja ainakin sen naiset ovat sangen rumia. Vaan von Hellwaldin mukaan on myös Euroopan Portugalilaisilla se omituisuus, että kauniit naiset ovat heilläkin hyvin harvinaisia.
Muutamia muitakin eroituksia hispanialaisen ja portugalilaisen rodun välillä selittää von Hellwald jälkimäisen sekoituksesta Neekerien kanssa. Historiallinen tosiasia onkin, että varsinkin kuudennellatoista vuosisadalla pidettiin Portugalissa hyvin paljon sekä Neekeri- että Moorilais-orjia, ja erään senaikuisen kirjailijan arvelun mukaan oli Lisboassa siihen aikaan yhtä paljon orjia, kuin vapaita. Sellaisessa tapauksessa on hyvin luonnollista, että portugalilaiseen kansaan on sekaantunut Neekeri-vertä, vaikka niin vähässä määrin, ett'ei Mulattien sitkeimpiäkään tuntomerkkejä voi siinä täysin selvästi eroittaa. Vaan kansan luonne sekä ruumiillisessa että hengellisessä suhteessa on siitä kuitenkin voinut saada vaikutusta vahingokseen.
Paljon enemmän kuin kolmas osa Brasilian asukkaita on Mulatteja eli sekoitusta valkoisista ja Neekereistä. Kuitenkin ovat avioliitot valkoisten ja Neekerien välillä aina olleet verrattain harvinaisia, joten Mulatti-rotu siis alkuperäisesti enimmäkseen polveutuu Brasilialaisten yhdistyksistä nais-orjiensa kanssa.
Tätä nykyä sekoittuu Brasilian valkoinen rotu mustan kanssa pääasiallisesti ainoastaan välillisesti Mulattien kautta, jotka perustavat avioliittoja paitse keskenään myöskin yleisesti sekä valkoisten että mustain kanssa, vaaleammat Mulatit valkoisten ja tummemmat mustain kanssa. Sillä tavoin lisääntyy kuitenkin Neekerien kanssa sekoitettu rotu muita lukuisammin, huolimatta valkoisten inhosta Neekerejä kohtaan.
Sitävastoin kun ei nyt enään sallita ulkomailta tuoda orjia Brasiliaan ja sinne kuljetetuista orjista ainoastaan neljäs osa on naisia, on Neekerien luku siellä jo kauan vähentynyt kahdella prosentilla vuosittain. Helposti saattaa sentähden huomata, että tulevaisuudessa täytyy mustan rodun suurimmaksi osaksi sulaa valkoiseen tai oikeammin Mulattirotuun.
Valkoinen väestö taas tulee nähtävästi vielä kauan aikaa sisäänmuuton kautta lisääntymään Brasiliassa yhtä suuressa määrin, kuin tähänkin saakka, sillä siellä voipi hyvin elää ainakin 20 vertaa suurempi kansa; vaan ennemmin tai myöhemmin vähenee sisäänmuutto ja senjälkeen ei valkoinen rotu enään voi vastustaa sulamista ruskeaan Mulattirotuun. Mulatit, jotka jo nyt ovat lisääntyneet lukuisammin kuin valkoinen rotu sisäänmuutonkin kanssa, tulevat siis todennäköisesti kaukaisessa tulevaisuudessa vihdoin olemaan maan päärotu, vaikka silloin heikommalla Neekeriveren sekoituksella kuin tätä nykyä.
Usein on myös lausuttu se ajatus, että värillinen rotu menestyy kuumassa ilmanalassa paremmin kuin valkoinen. Vaikka tämä sääntö, Mulattien lukuisuuteen katsoen, pitää paikkansa myöskin Brasiliassa, ei laita ole samoin Neekerien suhteen. Tosin vähän toistakymmentä vuotta takaperin ainoastaan neljäs osa Neekeri-väestöstä oli vapaita ja uusimpien tietojen mukaan on vielä nytkin melkein neljännes mustasta väestöstä orjia, vaan vapaatkin Neekerit kuuluvat yleensä ainoastaan kaikista halvimpiin kerroksiin yhteiskunnassa. Suurin osa heistä elää mitä suurimmassa köyhyydessä, ja erittäin paljon näkee heitä kerjäläisinä, ympäri kiertävinä makeis- tai papyrossi-kauppiaina, raajarikkoina ja tautisina. Sitävastoin ei heitä usein näe edes vähänkään etevämmässä yhteiskunnallisessa asemassa.
Vaan ett'eivät he ainakaan vastaisuudessa tule olemaan vallan kykenemättöminä edistykseen, osoittaa se seikka, että nyt jo tapaa joitakuita heistä pikkukauppiaina, käsityöläisinä, kauppapalvelijoina, ja Rio de Janeirossa olen myös nähnyt joitakuita herrasmaisiakin Neekerejä sekä näennäisesti hyvin kasvatettuja Neekeri-naisia. Senjälkeen kuin hallitus on ruvennut harrastamaan orjuuden lakkauttamista, on heitä myös paljon otettu sotaväkeen, johon toimeen he ovat osoittautuneet täysin kelvollisiksi, ja sodassa Paraguayn urhoollista Indiaani-kansaa vastaan käytti Brasilia paraastaan värillistä sotaväkeä, varsinkin Mulatteja ja Neekerejä, jotka molemmat kunnostivatkin siinä itseään erinomaisessa määrin.
Ne toimet, joihin Brasilialaiset ovat ryhtyneet orjuuden poistamiseksi, eivät myöskään ole olleet omiaan mustan rodun nopeaan kohottamiseen sen alhaisesta asemasta.
Jo vuonna 1826 oli Brasilian hallitus yhtynyt Englannin ehdoittamaan suostumukseen orjakaupan lakkauttamisesta, vaan veltto lain valvonta ei voinut estää, että yhä edelleenkin tuotiin maahan vuosittaisin tuhatmäärin orjia, ja pari peninkulmaa pääkaupungistakin oli paikka, jossa hallituksen tieten kenenkään häiritsemättä saattoi laskea maalle niin suuria orjalasteja, kuin tahtoi. Englannin harjoittama väkivaltainen sopimuksen valvonta merellä ainoastaan kiihoitti Brasilialaisia velvollisuuksiensa laimiinlyöntiin, kunnes Dom Pedro II, täysi-ikäiseksi tultuaan, vuonna 1851 teki lopun orjakaupasta.
Vuonna 1871 säädettiin Parlamentin molempain huoneiden suostumuksella laki, joka antaa vapauden jokaiselle senjälkeen Brasiliassa orjasta syntyneelle lapselle, vaan jättää heidät kuitenkin 20 vuodeksi pakolliseen palvelukseen äidin isännän luokse. Äskettäin on myöskin säädetty vapaus jokaiselle orjalle yli 60 vuoden iällä.
Näillä määräyksillä on siis annettu vapaus aluksi ainoastaan työhön enemmän tai vähemmän kykenemättömälle väelle, ja lisäksi estetty orjain lapsia nuoruuden iällä hankkimasta tietoja ja harjoitusta, jättämällä heidät isäntäinsä valtaan. Tosin lisäksi valtion orjille ja oston kautta jollekin määrälle myöskin muita miehuuden iällä olevia Neekerejä on hankittu vapaus, vaan molempain luku nousee yhteensä ainoastaan 75 tuhanteen henkeen.
Ainoastaan vastenmielisesti ja suurella varovaisuudella ovat siis Brasilialaiset ryhtyneet orjuuden poistamiseen. Kerta toisensa jälkeen ovat vapauden ystävät turhaan tehneet parlamentissa ehdoituksia sen hävittämisestä. Maanomistajain yksityisedut ovat siellä aina saaneet voiton ihmisellisyydon jaloimpain vaatimusten yli.
Niin suurten etujen ollessa vastatusten, on emansipatsiooni-kysymys synnyttänyt kiihkeän liikkeen, joka vähän väliä johtaa rauhattomuuksiin ja kapinallisiin yrityksiinkin.
Ollessani Brasiliassa oli edustajahuoneessa vapaamielisen ministeristön tekemä ehdoitus orjain emansipatsioonin toimeenpanemisesta ratkaistavana, vaan kahden äänen enemmistöllä voittivat orjuuden puoltajat. Mielet olivat senjohdosta kuitenkin niin kiihkoissaan, että maaseuduilla syntyi parissa paikoin kapinallisia epäjärjestyksiä ja Rio de Janeirossa seurasi päätöstä odottava rahvas edustajahuoneen presidenttiä vihellyksillä ja solvaavilla huudoilla, pidättäen hänen vaunujaan, kun hän parlamentista aikoi palata asuntoonsa. Viimeisten kuukausien sanomalehdet ovat myöskin kertoneet sangen suuresta orjain kapinasta, joka on syttynyt Sao Paulo maakunnassa.
Orjuus ja, ennen kaikkia, neekeriorjuus onkin senkalttainen rikos ihmiskuntaa vastaan, että sitä harjoittaneet kansat saavat arvaamattoman pitkän ajan siitä kärsiä rangaistusta, joka säästää yhtä vähän sortajaa kuin sorrettua.
Suuremmoisessa määrin harjoitettu orjuus on Brasiliassa aikaansaanut, että siellä on pääosaksi kansaa kehittymässä sekaverinen Mulatti-väestö, joka sekä ruumiillisten että useiden hengellistenkin omaisuuksiensa puolesta on halpaa rotua, ja myöskin valkoinen väestö on eräiden taipumustensa puolesta alentunut sen vertaiseksi.
Laiskuus ja kykenemättömyys työhön on yhteinen omaisuus väellä, joka lapsuudesta saakka on tottunut orjilla teettämään kaiken työn. Vaan kansallisena vikana tuottavat sellaiset omaisuudet maalle onnettomuuksia ilman rajaa.
Kun se tulolähde, joka oli orjain työssä, alkoi kuihtua, jäi suuri osa vapaata väestöä auttamattomaan pulaan, joka vuosi vuodelta on kasvanut isommaksi, varsinkin kun parempina aikoina opittu nautinnollisuus ja sen seurassa rehoittava tuhlaus eivät ole samassa suhteessa vähentyneet.
Esimerkkinä siitä, kuinka työvoiman riittämättömyys ja kalleus painaa Brasilian pää-elinkeinoja, mainittakoon, että maatilat, joita ennen oli pidetty puolen miljoonan markan arvoisina, seudulla, jonka hedelmällisyys eurooppalaiseenkin luontoon verraten oli erinomainen, kerrottiin tuottavan niin vähän, että häviöä juuri töintuskin voitiin välttää.
Työväestä ei kenties kuitenkaan olisi erinomaisesti puutetta, jos irtain väestö olisi työhön taipuvaisempaa, vaan usein ainoastaan korkeaa palkkaa vastaan suostuu brasilialainen työmies muutamaksi päiväksi työtä tekemään, nauttiakseen uudestaan viikkojen ajan joutilaisuuttaan. Hän kärsii puutetta kauan aikaa mieluummin, kuin hän vaivaa itseään työllä.
Sellainen on myöskin mustan miehen laita. Pakollisessa työssä on hän saanut huokailla lapsuudestaan asti, taikka sitten siitä saakka kun hän, vapaana astuessaan Afrikan tannerta, joutui Araabialaisten rosvojen käsiin ja hänen kasvoihinsa kuumalla raudalla poltettiin orjan häpiälliset merkit. Kun hän saapi tietää olevansa yhtä vapaa, kuin valkoinen mies, herää hänessä inho kaikkia niitä töitä vastaan, joilla häntä niin raskaasti on rasitettu. Orjana ollessaan ei hänen sallittu käyttää jalkineita, senvuoksi on hänen ensimäinen työnsä, vapaaksi päästyään, hankkia itselleen sellaiset. Hän tahtoo näyttää, että hän on vapaa ja että hänen ei tarvitse vaivata itseään työllä, jota hän on tottunut pitämään vapaalle miehelle häpiällisenä.
Vaikka tosin sangen suuri osa Brasilian Neekereistä on syntynyt Afrikassa, palajavat kuitenkin harvat sinne takaisin, vapaiksi päästyään. Ne siteet, jotka heidät kiinnittävät entiseen kotiinsa, ovat jo ehtineet ratketa sillä pitkällä ajalla, joka on kulunut senjälkeen kuin heidät väkisin sieltä vietiin.
Brasiliaan on tosin tuotu Neekerejä monesta osasta maailmaa, vaan useimmat heistä polveutuvat Guinean lahden seutuvilta.
Sen mukaan mistä osasta Afrikaa he ovat kotoisin, vaihtelee myöskin johonkin määrin heidän ulkonäkönsä ja värinsäkin.
Eteläisiin maakuntiin tuotujen Neekerien väri ei ole niin yleisesti musta, kuin mustan ruskea. Heidän kasvonsa ovat leveät, nenä hyvin vähän esiinpistävä eli ikäänkuin painettu vasten kasvoja ja leveä. Muissa suhteissa on heillä tavalliset Neekeriomituisuudet: lampaanvillan tapaisesti hienosti kihara musta tukka, erittäin paksut melkein mustat huulet, iso turpa ja vahvat leuat sekä pitkät käsivarret.
Yleensä ovat Brasilian Neekerit äärettömän rumia, lisäksi hyvin usein vielä näppylä-ihoisia ja rokonarpisia. Vallan harvinaisena poikkeuksena näkee jonkun, jollei juuri kauniin, niin kuitenkin sievännäköisen neekeritytön ja pojan.
Useimmilla omituisuuksistaan ovat he täydellinen vastakohta Brasileiroin valkoiseen rotuun, jonkavuoksi se kenties kaikista roduista paraiten soveltuu sekaantumaan Neekerien kanssa. Jos sekoitus on mustan rodun puolelta hyvin vähäinen eli, toisin sanoen, tapahtunut useita sukupolvia takaperin, vaikuttaa se monasti jotensakin kaunistavastikin Brasileiroin rotuun. Sitkeimmin näyttää kaikista Neekerien omituisuuksista säilyvän heidän hiuksiensa ja silmäinsä musta väri, ja varsinkin jälkimäinen omaisuus on erinomainen kaunistus valkealle väelle. Täänkalttaiset Mulatti-naiset, joiden suonissa juoksee neekeri-vertä ainoastaan kaukaisemmasta sukupolvesta, ovatkin kenties yleisemmin kauniita, kuin muut Brasilian syntyperäiset naiset. Se hiukan tummempi iho, joka heillä vielä on ohimoilla ja kaulassa, ei yksinään enään riitä varsinaisesti rumentamaan heitä. Senkalttaisten naisten kanssa näkyvät parhaimpiinkin kansaluokkiin kuuluvat valkoiset ja Eurooppalaisetkin menevän yleisesti naimisiin. Sitävastoin en koskaan sattunut näkemään pariskuntaa, jossa mies olisi musta, vaan vaimo valkoinen. Valkoisilla naisilla on Brasiliassa nähtävästi liiaksi menekkiä, tarvitakseen suostua mustaan mieheen.
Neekerien omituisuudet ovat sekoituksissa valkean rodun kanssa erittäin sitkeitä. Ensimäisessä polvessa ovat bastaardit vielä melkein varsinaisia Neekereitä, sillä erolla melkein ainoastaan että ihon väri on vaihtunut ja tavallisesti tummasti kellertävän ruskea. Uusissa sekoituksissa valkoisten kanssa muuttuvat hiukset kauniimmin kiharaisiksi, kunnes ne viimein suorenevat kokonaan, ja samalla asteella kapenee myöskin nenä ja huulet kadottavat likaisen värinsä sekä tulevat ohkoisemmiksi, vaan iho säilyy erittäin kauan melkein vihertävästi tai olivivärisesti kellertävänä. Se lienee myöskin Brasilian kansan väri tulevaisuudessa, kun rodut ovat täydellisemmin sekaantuneet.
Aina eivät kuitenkaan Neekerien omituisuudet muutu tässä järjestyksessä. Joskus, vaikka sangen harvoin, näkee myöskin Mulatteja, joilla on säännölliset eurooppalaiset kasvot ja ainoastaan heikosti kiharaiset hiukset, vaan kasvojen väri mustan ruskea, ja toiselta puolen tapaa myöskin villatukkaisia Mulatteja, joilla on keltainen iho. Huulten värin muuttumisessa on se omituisuus, että ne kauan säilyttävät äärimmäisen ulomman reunansa likaisen harmaana, vaikka muu osa niistä jo on punainen, joka kaksivärisyys on sangen ruma. Samaten säilyy vaaletessaan myöskin iho muutamin paikoin tummempana, esimerkiksi ohimoilla, otsassa hiusten rajalla ja sormien nivelten päällysosassa.
Mulattien luonnonlahjoista mainittakoon, että niinkauan kuin hiukset pysyvät villamaisina, on niiden alla tavallisesti myöskin Neekerin tylsänpuoleiset aivot, vaan kun valkoisen veri alkaa voittaa, vetävät Mulatit luonnonlahjoiltaan jotensakin vertoja valkoisille. Useat väittävät heitä etevämmiksikin, kuin Brasilian omat valkoiset, jotka kuitenkin ovat sangen lahjakkaita.
Useimmilla yhteiskunnan aloilla saattaavatkin he jotensakin hyvällä menestyksellä kilpailla valkoisten kanssa. Tosin pääomat eivät vielä ole heidän käsissään samassa määrin kuin valkoisten, joka onkin hyvin luonnollista heidän syntyperäänsä katsoen, vaan sijoilla, joihin huonommassa ja köyhemmässä kodissa syntynyt työllä ja toimeliaisuudella voipi päästä kohtaamatta suurempia vaikeuksia, siellä tapaa heitä yhtälailla kuin valkoisiakin. Virkamiehinä, varsinkin alempina, käsityöläisinä, pikkukauppiaina, kauppa-apulaisina ja pienempäin tilain omistajina näkee heitä yleisesti.
Kuitenkin on osa mulattiväestöstä syntynyt orjuudessa tai vieläkin orjina, sillä itsekkäässä voitonhimoisuudessaan, joka kuuluu Brasilialaisten kansallis-luonteesen, ovat he useimmiten jättäneet orjuuteen lapsensa, joita heillä on naisorjainsa kanssa. Siihen antoi myöskin laki ennen vuotta 1871 heille oikeuden.
Paitse jo mainittuja sekarotuja tavataan Brasiliassa vielä useita muitakin yhdistyksiä maan kolmesta päärodusta.
Mestitseiksinimitetään yleisesti kaikkia sekoituksia Indiaaneista ja jostakin muusta rodusta, vaan Brasiliassa sillä nimityksellä (Mestico) tarkoitetaan sekoitusta Indiaanista ja Neekeristä, samoinkuin siellä annetaan isäntänsä luona syntyneelle Neekeri-orjalle nimiCriouloeliKreooli, jolla nimityksellä muualla Etelä-Amerikassa tarkoitetaan kotimaisia (usein Indiaani-verisiä) valkoisia.
Mameluco'iksikutsutaan sekoituksia valkoisista ja Indiaaneista, ja ennen käytettiin tätä nimitystä haukkumanimenä Paulistoilla eli Sao Paulon asukkaille, joilla oli tapana tehdä yhdistyksiä Indiaanein kanssa.
Caribocoiksieli lyhennetyssä muodossaCabroiksi(Cabra) nimitetään Indiaanein ja Neekerien sekä myöskin Indiaanein ja tummempien Mulattien sekasikiöitä. MyöskinCafuso'iksikutsutaan Brasiliassa tummempia Indiaanein ja Neekerein bastaardeja, joka nimitys on jotakin afrikalaista neekeri-kieltä ja merkitsee siinä oikeastaan Neekerien sekoitusta jonkun toisen rodun kanssa. Sitä käytetään myöskin merkitsemään jokaista Neekerin ja Indiaanin sekoitusta, samoin kuin hispanialaisessa Amerikassa nimeäZambo.
Cafusot eli Caribocat ovat jotensakin harvinaisia muualla paitse seuduilla, joissa asuu lukuisampi Indiaani-väestö. Ne muodostavat erityisen sangen omituisen rodun, joka kasvojen piirteiden ja ihon puolesta lähenee enemmän Neekeri- kuin Indiaani-rotua. Naama on heillä soikeampi ja kapeampi kuin Neekereillä, poskiluut esiinpistäviä, nenä leveä ja alaspainunut, suu iso ja huulet paksuja, vaan, samoinkuin turpakin, vähemmin ulottuvia kuin Neekereillä. Silmät ovat avonaisemmat kuin Indiaaneilla, vaan hiukan viistoja. Heidän tukkansa on välimuoto Indiaanein ja Neekerien hiusten välillä, vahvakasvuista ja jäykkää, juuripuolelta suoraa, vaan ylempää suortuvaista. Leikkaamattomana se saattaa kohota yhden korttelin tai kaksikin pystyyn päässä.
Ylimmäisenä kerroksena yhdyskunnassa on valkoinen rotu, johon luetaan sekä vanhat Brasileirot että maahan muuttaneet Eurooppalaiset. Edellisiin kuuluvat varsinkin isompain tilain omistajat (fazendeiros), tupakkatehtailijat, talonomistajat kaupungeissa, korkeammat virkamiehet ja oppineet. Heidän käsissään ovat myöskin vanhemmilta ajoilta perityt pääomat.
Suuremmat pääomat eivät kuitenkaan ole Brasiliassa lukuisia ja miljoneerit jokseenkin harvoja. Rikkaimmista löytyy ainoastaan pari eli kolme, joilla on toistakymmentä miljoonaa markkaa.
Hyvin tärkeä osa väestöstä ovat myöskin ulkomaalaiset ja myöhempinä aikoina maahan muuttaneet Eurooppalaiset. Varsinkin Rio de Janeirossa on heillä suuri merkitys. Parhaimmat kauppahuoneet siellä, ja parhaimmissa osissa kaupunkia kenties useimmatkin, ovat ainoastaan eurooppalaisten kauppahuoneiden filiaaleja, varsinkin portugalilaisten, paljon myös franskalaisten, englantilaisten ja yhdysvaltalaisten. Samaten ovat myöskin useimmat tehtaat ja suurimmat teollisuuslaitokset ulkomaalaisten tai immigranttien perustamia ja omistamia, ja yleensä koko maassakin on hyvin iso osa suuresta teollisuudesta heidän käsissään. Maaseuduilla ovat vuorikaivokset ja kultahuuhtomukset pääasiallisesti englantilaisten yhtiöiden hallussa.
Euroopasta muuttanutta työväkeä on myös hyvin paljon varsinkin Rio de Janeirossa, ja yleisesti voipi sanoa, että parhaimmat työmiehet kaikilla aloilla ovat Eurooppalaisia.
Vuonna 1872 tapahtuneen väenlaskun mukaan oleksi silloin Brasiliassa 121,246 Portugalilaista. Siellä asuvien Saksalaisten luku taas on arvattava noin 220 tuhanneksi, siihen luettuna sekä immigrantit että maassa syntyneet.
Vuotuinen sisäänmuutto on vaihdellut 30 ja 20 tuhannen hengen välillä (v. 1882-1886). Niistä oli vuonna 1886 Itaalialaisia 11,582, Portugalilaisia 6,286 ja Saksalaisia 2,400, jotavastoin aikaisemmin tällä vuosisadalla verrattomasti enin osa immigranteista oli Saksalaisia. Portugalilaisten vallan ajalla taas estettiin lainsäädännöillä muita kansallisuuksia maahan muuttamasta ja harjoittamasta siellä elinkeinoja, sillä Portugali on aina ylläpitänyt erinomaista eksploatatsiooni-järjestelmää siirtomaissaan.
Saksalaiset ovat erityisten yhtiöiden avulla perustaneet uudisasutuksia Brasiliassa ja muuttaneet pääasiallisesti eteläisiin maakuntiin sekä muutamiin paikkoihin muuallakin.
Vaikka muutoin yleensä muukalaiset Brasiliaan muutettuaan nopeasti oppivat portugalin kielen, jota ilman siellä on vaikea tulla toimeen, ovat nämät saksalaiset uudisasutukset pysyneet umpisaksalaisina ja eroavat myöskin kukoistavan tilansa puolesta edullisesti brasilialaisista naapurikylistään. Ennenkuin niiden onnistui saavuttaa turvallinen ja itsenäinen asema, saivat ne kuitenkin kauan aikaa kitua petollisten asiamiesten ja voitonhimoisten yhtiöiden kynsissä. Senvuoksi alkoi saksalainen immigratsiooni vähetä vähenemistään, niin että se tätä nykyä jo on verrattain vähäpätöinen.
Sen sijaan on Brasiliaan alkanut muuttaa sangen paljon Itaalialaisia, suureksi osaksi kelvotonta roskaväkeä ja laiskureita. Maaseuduilla näkee heitä myös viinakrouvien ja ravintolainkin isäntinä.
Miehuuden parhaalla iällä venyskelee heitä myös erittäin paljon Rio de Janeiron kaduilla saapasharjaajina, jommoinen ammatti näkyykin olevan heille erittäin mieluinen.
Tuntuva lisä on heistä myöskin tullut rikoksellisten lukuun, joka muutoinkin on Brasiliassa erinomaisen iso, seikka joka osaksi myöskin lienee niitä moninaisia turmiollisia seurauksia, joita orjuus on aikaansaanut. Johdonmukaisesti täytyy nimittäin orjuuden kehittää yhteiskunnan jäsenissä välinpitämättömyyttä toisten inhimillisistä oikeuksista, joka taas suuressa määrin edistää rikoksellisuutta kaikissa muodoissa ja kaikissa niissä tapauksissa, jolloin yksilöin harrastukset joutuvat ristiriitaisuuteen. Väestö, joka lapsuudestaan saakka tottuu orjia kohtaan rikkomaan ja näkemään rikottavan moninaisia ihmisellisyyden tärkeimpiä sääntöjä vastaan, täytyy tulla veltoksi useiden siveellisyyden käsitteiden suhteen.
Vaan ennen kaikkia lienee rikosten lukuisuuteen syynä sekin seikka, että melkoinen osa kansaa kuuluu alhaisiin rotuihin, joiden tavat ovat vaikuttaneet muuhunkin väestöön, varsinkin kun valkoinenkin väki suureksi osaksi polveutuu niistä seikkailijoista ja rikoksellisista, jotka olivat useiden maakuntain ensimäiset uudisasukkaat.
Mainittakoon tässä eräs kummallinen ilmiö, joka myöskin osoittaa alemman väestön taipumusta rikoksellisuuteen. Se oncapoeiragemnimellä tunnettu murha-liike, johon sekä orjain että vapaidenkin Neekerien ja Mulattien kerrotaan antautuvan. He muodostavat salaisia yhdistyksiä, joita poliisi turhaan mitä ankarimmilla rangaistuksilla on kokenut hävittää. Niihin kuuluvia jäseniä, joita nimitetääncapoeiras, kokoontuu juhlapäivinä taisteluihin, joissa he syöksemällä päitään vastatusten kiihoittavat itseään ylimääräiseen raivoon. Sillä tavoin herätetyn murhahimon valtaamina syöksevät he sitten teitä ja katuja pitkin, surmatakseen vihamiehiään tai, jos he sellaisia eivät kohtaa, jonkun, kenen tahansa, joka vain sopivalla paikalla tielle sattuu, olkoon musta tahi valkea, vapaa tai orja.
Murhatessaan käyttävät he aseina ainoastaan isoja neuloja ja naskaleita.
Tyydytettyään murha-himonsa, saattaa murhaaja tulla isäntänsä eteen yhtä nöyränä ja tyynenä, kuin ennenkin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Samoin löytyy myöskin toinen murha-liike, joka osoittautuu itsemurhan muodossa. Esimerkin ja keskinäisen sopimuksen vaikutuksesta saattaa siten tapahtua, että lempeältäkin ja ystävälliseltä orjainomistajalta kaikki orjat surmaavat itsensä ilman erityistä syytä.
Kumpaisetkin rikoslajit, sekä capoeiragem että orjain itsemurhat, joista olen kertonut v. Tschudin mukaan, sillä Brasiliassa en niistä kuullut mitään puhuttavan, lienevät orjuuden muassa kuitenkin jo häviämässä tai kenties jo kokonaan hävinneetkin.
Brasilian kansan luonnetta kuvaa epäedullisella tavalla myöskin eräs erittäin lukuisa luokka rikoksellisia, jotka ovat tunnetutcapangasnimellä, ja joiden luku brasilialaisten lähteiden mukaan ainakin lyhyt aika sitten nousi 20,000:een. Maksua vastaan suostuvat he mihin pahantekoon hyväänsä, pestattakoon heitä väärää valaa tekemään oikeuden edessä tai jonkun vihamiehen poistamiseen salamurhan kautta, jonka he tavallisesti siten toimittavat, että he jostakin piilopaikasta näkymättöminä ampuvat vaaraa aavistamattoman uhrinsa. "He ovat", niinkuin v. Tschudi sanoo, "yhteiskunnan mätähaava ja voivat menestyä ainoastaan valtiossa, jossa turmelus ei ole rajoittunut yksistään alempiin kansanluokkiin, vaan löytänyt turvapaikan yhteiskunnan ylemmissäkin kerroksissa, jotka sekä yllyttävät rikokseen että suojelevat rikoksellista".
Sitävastoin ovat rosvot ja murhaajat, jotka rohkeasti vaaroihin antautuen harjoittavat rikoksellista ammattiaan, jollemme niihin lue villejä Indiaani-kansoja, varsinaisessa brasilialaisessa väestössä harvinaisia. Myöhempinä aikoina maahan muuttaneista Itaalialaisista on kuitenkin suuri luku Brasiliassa koettanut jatkaa kotimaassaan opittuja rikostapojaan ja ajoittaisin pitänyt Rio de Janeiron lähistöä vaaranalaisessa tilassa.
Neljästoista luku.
Seikkailu meren rannikolla.
Retki rannikkoa pitkin. — Meren hyöky. — Apina. — Restingaskasvullisuus. — Iso banaani-viljelys. - Itaalialaisen krouvi. — Cariboca. — Hänen mökkinsä. — Kirves. — Yöni. — "Elkää vain menkö pois". — Mitä hän yöllä etsi. — Aamu-kahvini. — "Katsokaa tänne, minä olen jumalinen mies". — Retkeni yöllä. — Vuori-hotellit. — Palaus kaupunkiin.
Rio de Janeirosta tein useasti sekä pitempiä että lyhempiä vaelluksia eri suunnille maaseudulla. Eräästä sellaisesta annan tässä kertomuksen.
Torstaina 21 p. toukokuuta päätin tehdä retken länteenpäin pitkin meren rannikkoa.
Nousin siis bondaan eli tramway-vaunuun, jolla pääsin hyvän matkaa toiselle puolelle jardim botanico'a, ainakin peninkulman päähän kaupungista.
Kahden erillään toisistaan olevan esikaupungin läpi kuljettuaan, loppui tramway eli hevois-rautatie korkean harjanteen rinteelle, joka olisi tehnyt sen jatkamisen liian vaikeaksi. Tämän harjanteen yli kulkee sensijaan oivallisessa kunnossa oleva maantie, joka samoin kuin schweitsiläiset chausséet monessa jyrkkäkulmaisessa mutkassa kiipeää vuoren harjalle ja sieltä samaten alas toisella puolella olevaan avaraan laaksoon.
Kauppapuodista, joka oli tramwayn loppu-paikalla, ostettuani evääksi muutamia appelsiineja, jatkoin siis jalkaisin matkaani, pyssy olalla, paperipakan sisältävä rensseli-pussi hartioilla sekä sadevarjo kädessä.
Sää oli kaunis, ja näköalat, jotka molemmin puolin harjannetta avautuivat eteeni, olivat sangen viehättäviä. Rehevä metsä peitti vuoren, jonka yli tie johti, vaan sen harjulla oli yksinäinen talo, ilman muita viljelyksiä kuin pieni puutarha.
Jyrkkä kallioinen vuorenhuippu ja meren rannikkoa kohden kulkeva harjanteen jatkos estivät merta näkymästä. Olin sentähden vähän huolissani pääsisinkökään tätä tietä aukealle meren rannikolle, jonne aikomukseni oli mennä. Vaan jo ennenkuin saavuin vuoren harjalle, alkoi joka askeleella selvemmin ja selvemmin kuulua ison kosken kohinan tapaista ääntä. Miettien, mikä suuri virta täällä saattoi olla, joka niin mahtavaa kohinaa sai aikaan, kiiruhdin uteliaana askeleitani. Saavuttuani korkeammalle paikalle vuorella, näin eteeni avautuvan saarettoman aukean meren selän, josta meren hyöky, vaikka ilma oli rasittavan tyyni, harvaan vyöryi avaralle paljaalle hietarannikolle, synnyttäen siellä vaahtoisen kovasti kohisevan tyrskyn.
Silloin tällöin pysähtyen noukkimaan kasveja tien vierestä ja ympäröivistä metsistä, kuljin vitkallisesti eteenpäin. Istahduin tien viereen, asettaakseni ruohot paperipakkaani, kun samassa kuulin lehvistä vallan läheltä rapinaa, joka kulki eteenpäin pensaasta pensaasen. Sieppasin pyssyni ja juoksin tietä myöten siihen suuntaan, kuin kuulin rapinan edistyvän, ja huomasin harmaan eläimen, joka kärmeen tapaan luikersi oksasta oksaan pensaasta pensaasen. Luulin sitä kärmeeksi, jonkavuoksi hiipesin lähemmäksi, tähdätäkseni sen päähän. Vaan näin silloin, että se olikin noin kissan kokoinen uistiitin muotoinen apina, joka nojautuen pitkään häntäänsä, luikerteli ikäänkuin kärme vaakasuoraan suuntaan pensaasta toiseen. Tähtäsin siihen pyssylläni ja olin juuri laukaisemaisillani, kun huomasin puiden välitse pyssyn kantaman päässä mökin samaan suuntaan, kuin laukaukseni tulisi kulkemaan. Heitin siis ampumisen siksensä ja riensin lähemmäksi apinaa, sitä katsellakseni tai saadakseni paremman ampuma-aseman, vaan minut havaittuaan katosi se pian näkyvistä lehvien sekaan.
Saapuessani tasangolle, joka oli meren rannikolla, tuli yhä enemmän näkyviin asumuksia, joista toiset olivat isompia toiset pienempiä. Useimmat olivat ikäänkuin kätketyt tiuhaan hedelmäpuistoon, joka niitä ympäröitsi ja rajatta vähitellen jatkeni metsäksi.
Poikkesin maantieltä pienelle polulle, joka näytti johtavan meren rantaan. Pian avautuikin eteeni laaja hietikko, jossa päivä paistoi sellaisella myrkyllisellä paahdolla, että en ollut monta minuuttia siellä ollut, ennenkuin tunsin kovaa päänkivistystä.
Siellä tapasin useita halophileja eli suolaisen maan kasveja. Hieta-töyräs, jonka aallot olivat koonneet meren-vuoksen ulottuma-rajalle, kasvoi pari kyynärää korkeita Cactuskasveja (sukuaCereus) ynnä monenlaatuisia pensaita ja muita restingain kasveja. Rannemmalla oli hieta peitetty isommilla ja pienemmillä lajeilla simpukkain koteloita, joista tein pienen valikoiman kokoelmiani varten.
Kuljettuani hyvän matkaa hieta-rannikkoa myöten, tapasin toisen polun, joka johti takaisin maantielle. Sen ja maantien yhtymäpaikalla tulin kauppa-puotiin, jossa tilasin kahvia, parantaakseni pään-kivistystäni. Kahdella kupilla kahvia agu'ardente-ryypyn muassa sainkin terveyteni palautetuksi, jonka jälkeen jatkoin matkaani.
Maantie muuttui huonoksi kylätieksi, josta myöskin poikkesi haaroja sisämaata kohden, vaan seurasin umpimähkään rantaa myöten kulkevaa tietä. Kuljin muutamain maatalojen ohitse, joiden läheisyydessä oli puutarhoja ja niittyjä, vaan muutoin oli seutu kokonaan metsäistä. Tien vieressä oli kuitenkin erittäin iso banaani-viljelys, laajin, jonka missään olen nähnyt, kenties puolen virstan pituinen. Sen läheisyydessä kasvoi, niinkuin näytti, villeinä tai kenties metsästyneinä pitomba (Sapindus) nimistä, luumuntapaisia hapahkoja hedelmiä kantavaa pensasta, josta jo edellä on ollut puhetta. Tien vieressä rehoitti useissa paikoin myöskinFourcroya gigantea, arvattavasti sinne istutettuna.
Iltahämärän aikaan saavuin yksinäisen talon luo, johon oli joukko tavarain-kuljettajia muuliaasineen pysähtynyt.
Sen luona oli muutamain leguain pituinen laguuni eli järvi, joka ainoastaan kapealla, autiolla hieta-särkällä oli merestä eroitettu. Kun taipale myöskin oli katkaistu salmilla, jotka yhdistivät laguunin meren kanssa, oli minulle mahdotonta ilman venettä enään jatkaa matkaani pitkin meren rantaa.
Talossa oli kauppapuoti, vaan sangen huono varastoinen; ainoastaan paloviinaa ja vähän vehnäleipää eroitin sen harvalukuisilla hyllyillä. Isäntä oli vanhanpuoleinen Itaalialainen, joka oli muuttanut Brasiliaan, arvattavasti onneaan siellä etsiäksensä, vaan silminnähtävästi sitä löytämättä tähän saakka. Kysyin häneltä, voisinko hänen talossaan saada yösijaa ja myöskin illallista. Hän antoi minulle siihen kuitenkin kieltävän vastauksen, selittäen ettei hänellä sillä hetkellä ollut mitään minulle tarjottavana ja että kaikki yösijatkin jo olivat anastetut eikä hänellä ollut mitään, ei vuoteeksi eikä päänalaiseksi minulle annettavana.
Mullasta tallatulla permannolla, sekä huoneessa että sen ulkopuolella olevassa verandassa, näyttävätkin tavarainkuljettajat, jotka loikoivat matkakapineittensa vieressä, anastaneen kaikki paikat. Neljännestunnin matkan päässä sanoi isäntä olevan ravintolan, jossa saisin sekä ruokaa että yösijan. Muiden ilmoitusten mukaan piti ravintolan kuitenkin oleman puolen tunnin matkan päässä tai vieläkin kauempana, jonkavuoksi minua epäillytti jatkaa enään matkaani, kun jo alkoi pimetä ja ravintolaan johtava polku oli jotensakin epäselvä. Sanoin siis isännälle, että olin tyytyväinen samaan ruokaan, jota he itsekin aikoivat syödä ehtoolliseksi, ja että verandan luona laittaisin jonkunlaisen leposijan itselleni.
Minulle valmistettiin silloin kuivatusta lihasta paistia ja sen kanssa syötävää riissi-puuroa, joita nautin hyvällä ruokahalulla, sillä en ollut syönyt senjälkeen kun aamulla lähdin kaupungista.
Syödessäni yhtyi puheisiin kanssani eräs puolijuopunut itaalialainen työmies, joka osasi vähän sotkea franskankin kieltä. Hän koki tarjota palvelustaan minulle seuraaviksi päiviksi, luvaten johtaa minut, minne vain haluaisin. Selitin hänelle kuitenkin, että tapani oli kulkea yksin, ja etten myöskään vielä ollut päättänyt, tulisinko kenties palajamaankin kaupunkiin seuraavana päivänä.
Puhellessamme tähysteli minua eräs samaten puolijuopunut Neekeri tai oikeammin Cariboca, se on Neekerin ja Indiaanin sekasikiö. Hän oli musta kuin Neekeri, vaan kapeampi-nenäinen, ohkoisempi-huulinen ja harvemmasti kiharatukkainen.
Hän tuli Itaalialaiselta pyytämään lainaksi rahaa, saadakseen jatkaa juomistaan, vaan sai tylysti lausutun kieltävän vastauksen. Hetkisen perästä meni Itaalialainen kuitenkin hänen luokseen ja vei hänet syrjään, jonkajälkeen he kuiskaamalla keskustelivat jonkun aikaa, silloin tällöin vilkaisten minuun. Keskustelunsa jälkeen tuli Cariboco kohta suorastaan luokseni ja sanoi voivansa maksutta tarjota minulle yösijaa mökissään, jonka hän sanoi olevan vähän matkan päässä. Hän pyysi ainoastaan 60 reissiä (12 penniä), ostaakseen ennen lähtöämme lasin agu'ardentea. Vaikka Itaalialaisen salaperäinen käytös ei juuri antanut syytä luottamukseen heitä kumpaistakaan kohtaan, suostuin epäilyksettä tarjoukseen, sillä mieleni ei todellakaan tehnyt levätä paljaan taivaan alla koko yön.
Annoin hänelle siis rahat, joita hän oli pyytänyt, ja niillä hän sai melkein juomalasillisen viiraa. Ennenkuin hän siitä maistoi, kiusoitteli hän minuakin juomaan hänen lasistaan, johon luonnollisesti en suostunut. Itaalialaisenkin tilattua viinaa, ryypiskelivät he sitten yhdessä hyvinä veljinä jälleen huolimatta tylyydestä, jolla Itaalialainen äsken ikään oli Caribocoa kohdellut.
Maksettuani 400 reissiä (= 79 penniä) ateriastani, läksimme sitten kolmen miehen Caribocon asuntoon.
Se oli noin puolen kilometrin päässä kauppapuodista, jossa olinCaribocon tavannut.
Metsän sisään oli raivattu pieni nurmikko, jonka reunassa oli hänen mökkinsä. Sen katto oli oljista ja seinät savimullalla täytetyistä oksa-ristikoista. Siinä oli laillansa kaksi suojaa, vaan toinen niistä oli vielä seinätön katos ja toinen ikkunaton pimeä huone.
Astuin katoksen läpi huoneesen ja, sytytettyäni tulitikun, katselin siellä ympärilleni.
Sen lattia oli mullasta, niinkuin seinätkin. Huonekaluja ei siellä ollut muita kuin pöytä ja jonkunlainen höyläpenkki. Valitsin siis pöydän vuoteekseni ja nostin sen nurkkaan. Cariboco asetti sen päälle olkimaton, jonka toisen pään käärin päänalaiseksi, ja otin vaippani peitteekseni.
Itaalialainen ja Cariboco läksivät sitten kohta pois ja kehoittivat minua makaamaan rauhassa, sanoen ettei kukaan tulisi minua häiritsemään yöllä.
Jäätyäni yksin sytytin uudestaan tulitikun ja tarkastin lähemmin huonetta. Oven vieressä näin hyvin ison kirveen, sellaisen jota Brasilialaiset käyttävät kaataessaan maansa sitkeä- ja kova-runkoisia puita.
Minun juohtui silloin mieleeni, että sellainen ase olisi yöllä soveliaampi minun huostassani kuin puolijuopuneen Caribocon. Asetin sen siis nurkkaan vuoteeni ja seinän väliin, ja kätkin sen alas-riippuvan olkimaton taakse. Pyssyni asetin nojaan pöytää vastaan ja kasvipakkani sen ääreen.
Koetin nukkua, vaan en päässyt vajoamaan varsinaiseen uneen, sillä kynsikirppuja (PulexeliSarcopsylla penetrans) alkoi ryömiä pitkin kasvojani ja käsijäni, silloin tällöin myös häiriten minua pistoksillaan. Ne ovat melkein tavallisten kirppujen näköisiä, vaan ne asettavat lukuisat munansa ihmisen ihoon, varsinkin jalkoihin ja varpaiden kynsien alle. Siten synnyttävät ne ensin arkoja rakkuloita ja myöhemmin, jolleivät munat ajoissa poisteta ihosta, vaarallisen tulehduksen, joka voipi aikaansaada kuolemankin tai tekee vahingoitetun elimen amputeerauksen tarpeelliseksi. Ne ahdistavat yhtälailla sekä ihmistä että koti- ja metsä-eläimiäkin, ja monasti tappavat ne koiria, joiden kynsien alta ei ajoissa poisteta kirpun munat. Kaupunkiin palattuani, sain kantapäähäni rakkulan, jonka luulin syntyneen saappaan hankauksesta, vaan kun siitä rupesin puristamaan märkää, tulikin siitä visvan asemesta suuri joukko, kenties satamäärä, hyvin pieniä valkoisia munia, jotka osittain olivat yhdistetyt toisiinsa ikäänkuin hienoilla silkkisäikeillä. Kaivettuani munat tarkkaan pois kantapäästäni, sain sen pian paranemaan. —
Mökissä loikoessani kului siten muutamia tunteja, jotka kynsikirput tekivät unettomiksi, vaan olin viimein jo nukkumaisillani, kun tarkastukseni kääntyi kaukaa kuuluvaan hoilotukseen, joka alkoi lähestyä yhä lähemmäksi. Äänen laadusta käsitin, että joku juopunut kulki pitkin polkua, kirkuen ja hoilaten samalla tavoin kuin meidän suomalaiset talonpojat tekevät humalapäissään.
Arvelin, että kiljuja kulkisi mökin ohitse pitkin valtatietä, vaan huomasin pian, että hän olikin kääntynyt polulle, joka johti Caribocon mökkiin. Kun hän sinne saapui, kuulin hänen säännöttömistä askelistaan, että hän oli hyvästi juovuksissa, ja äänestä tunsin hänet isännäkseni, Caribocoksi. Vähän aikaa hoiperreltuaan ja höpistyään etehisenä olevassa katoksessa, tarttui hän huoneeni oveen ja veti sen auki. Hän jäi ovelle hetkiseksi ääneti ja näytti kuuntelevan. Vaan kun hän ei kuullut hiiskaustakaan huoneesta, eikä siellä pimeässä myöskään nähnyt mitään, niin kirkaisi hän "senhor". Minä en vastannut mitään. Silloin hän uudisti huutonsa lisäten: "Makaako senhor? Minä tulin katsomaan, mitenkä senhor voipi."
Nousin silloin vuoteeltani ja kysyin häneltä, eikö läheisyydessä ollut mitään kaivoa tai lähdettä, josta saisin vettä, sillä minulle oli yöllä tullut jano.
Sellaista hän ei kuitenkaan sanonut löytyvän lähistössä, vaan kaivoi sen sijaan esiin kapeakaulaisen savi-karafiinin, jossa oli raitista hyvänmakuista vettä.
Päästäkseni vapaaksi tästä inhoittavasta juoposta, joka yhtä mittaa horjui minua vastaan, vakuuttaaksensa hartainta ystävyyttään ja syvintä kunnioitustaan minua kohtaan, menin takaisin leposijalleni. Hän seurasi jäljessäni huoneesen ja hoiperteli siellä edestakaisin. Vihdoin pyysi hän minulta tulitikkuja, vaan kun mieleni ei tehnyt niitä antaa, en ollut häntä ymmärtävinäni. En saanut kuitenkaan häneltä rauhaa, sillä hän oli tullessa nähnyt, että minulla oli tulitikkuja. Kysyttyäni, mitä hän niillä tekisi, selvitti hän tahtovansa valkeaa sikarin-pätkään, joka hänellä oli suussa. Annoin hänelle silloin valkeaa sikariinsa ja sammutin oitis tulitikun. Tahdoin nimittäin salata häneltä, että olin piiloittanut hänen kirveensä vuoteeni taakse.
Saatuaan valkeaa sikariinsa, alkoi hän sitä vuoroon imeä ja vuoroon puhaltaa, ja sai sen siten leimuamaan, niin että se johonkin määrin valaisi huonetta. Samalla kulki hän ympäri huoneessa, etsien jotakin.
Kehoitin häntä panemaan maate, sanoen olevani väsyksissä.
Vihdoin asettuikin hän pitkälleen niin lähelle vuodettani, että hänen käsivartensa olivat kiinni pyssyssäni. Niin likelle pyssyäni en luonnollisesti voinut häntä jättää, vaan käskin hänen väistymään muuanne maate, sanoen syyksi että hän siinä vahingoittaisi kasvipaikkaani, joka oli pyssyn vieressä. Silloin hän siirtyi toiselle äärelle huonetta ja jäi sinne hetkiseksi loikomaan ääneti.
Vaan pian alkoi hän taas uudestaan kiusata tulitikkuja.
Tällä kertaa päätin kuitenkin olla niitä antamatta, nähtyäni, että hän edellisellä kerralla oli käyttänyt sikariansa huoneen tutkimiseen. En siis vastannut hänelle alussa mitään, vaan olin makaavinani.
Hän ei kuitenkaan helpoittanut, vaan kiusasi yhäti valkeaa.
Sanoin hänelle vihdoin vihaisesti, että tahdoin maata, enkä aikonut enään vastata hänelle yhtä sanaa. Pääsin siten hänestä rauhaan.
Pian kuulinkin hänen kuorsaavan, ja arvelin hänen vajonneen juopuneen syvään uneen, josta hän ei pian tulisi heräämään. En siis enään luullut varovaisuutta tarpeelliseksi, vaan nukuin minäkin. Tavallisestikin herään sangen helposti, vaan kynsikirput, joita mökissä löytyi erittäin runsaasti, vaikuttivat, että uneni oli varsin keveää. Yöllä kun kello oli noin neljänneksen yli kaksi, heräsin sentähden siitä, että Cariboco ryömieli pitkin permantoa, etsien jotakin. Minä käännyin silloin vuoteellani ja kysyin häneltä, mitä hän siellä teki. Hän mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi ja nousi pystyyn sanoen: "Elkää menkö pois huoneesta. Minä menen ulos, vaan tulen kohta takaisin. Elkää vain menkö pois".
"Hyvä, hyvä", sanoin minä, ja laskeuduin uudestaan pitkälleni vuoteelleni.
Hän meni ulos ja sulki huolellisesti oven sekä asetti jotakin pönkäksi ovea vastaan.
Miehen käytös oli herättänyt minussa epäluuloa ja hänen haeskelemisensa ja ryömimisensä huoneessa saattoivat kenties tarkoittaa kirveen etsimistä. Jos hänellä oli jotakin aikeissa minua vastaan, oli selvä, että hetki nyt oli tullut, jolloin hän koettaisi panna sen toimeen.
Vaikka hän muutama tunti aikaisemmin oli ollut vallan juovuksissa, osoitti hänen käyntinsä ja äänensä, että hän jo oli kokonaan selvennyt. Minusta oli sentähden varomatonta kauemmin aikaa luottaa häneen ja jäädä pilkkoisen pimeään huoneesen, jossa minulla ei aseistani ollut paljon apua, ainakaan salahyökkäystä vastaan, jota hän varmaankin tulisi käyttämään siinä tapauksessa, että hän jotakin aikoi yrittää minua vastaan. Myöskin uteliaisuus kehoitti minua ottamaan selkoa, mitä hänellä oli hankkeissa.
Hiipesin siis hiljaa ja varovasti huoneesta, työnnettyäni, ei vallan ilman vaivatta, oven raolleen.
Ulkona oli jotensakin valoisa, sillä ilma oli selkeää ja puolikuu kuumotti taivaalla.
Jäin mökin nurkan kohdalle seisomaan, tavarani rensselin tapaan seljässä ja pyssy hihnastaan riippumassa olallani. Katselin ympärilleni ja havaitsin Caribocon kaivelemassa pensaissa, joista hän juuri veti esiin sahan ja höylän.
Tuskin saatoin kauemmin enään olla epäilyksissä hänen hankkeistaan, sillä mitä hän yön aikaan työkalujaan nousisi kaivelemaan, jollei hän ollut asetta ja juuri piiloittamaani kirvestä etsimässä? Muuta asetta ei hänellä myöskään näyttänyt olevan.
Huusin siis hänelle: "Boa noite (hyvää yötä)! Tule ottamaan juomarahaa! Minä en jouda kauemmin viipymään täällä, vaan menen eteenpäin."
Mies näytti olevan hyvin hämillään ja epäilevän, mitä tehdä.
Vihdoin riensi hän minua vastaan, höylä ja saha kädessä, vaan kääntyi sitten takaisin ja asetti ne huoneen seinää vastaan sekä kiiruhti taas puoleeni.
Sill'aikaa olin vetänyt esiin kukkaroni ja siitä ottanut kaksi nikkelistä 100 reissin rahaa. Hänen kiiltävät mustat silmänsä vilkkuivat ahnaasti kukkaroani, ja noin sylen päässä minusta tekivät hänen kätensä pienen äkillisen liikkeen kukkaroani kohden, ikäänkuin hänen päähänsä olisi juolahtanut syöstä sen päälle. Vaan kukkaroni katosi lakkariini ja ystävällisesti ojensin hänelle 200 reissiä (= 40 penniä).
Saatuaan rahat, juoksi hän oitis takaisin pensaisiin ja kaiveli ja etsiskeli niissä, vuoroon yhdessä vuoroon toisessa, ja huusi: "Odottakaa vähäisen! Odottakaa!" Vaan minä kuljin eteenpäin, mökistä johtavaa polkua myöten, ja päästyäni metsään niin kauas, ettei hän saattanut minua nähdä, aloin nopeasti rientää kauppa-puotia kohden, jossa Caribocon ensin olin tavannut.
Vaikka minulla aseellisena ei ollut mitään peljättävänä hänen puoleltaan, sitä vähemmin kun hän näytti olevan heikko ja juopumuksesta räntistynyt mies, oli kuitenkin mahdollista, että jos hän olisi rohjennut minua ahdistaa, olisin kenties tullut pakoitetuksi häntä ampumaan, ja sellaisen teon tiesin Brasiliassa olevan yhtä tukalan kuin Suomessakin. Vaikka ainakin suosituskirjeitteni johdosta olisinkin luultavasti helposti selvennyt asiasta, en kuitenkaan olisi voinut välttää käräjän-käyntejä, jotka olisivat tuottaneet minulle kulunkeja ja mahdollisesti myöskin viivyttäneet palajamistani kotimaahan, sillä olin aikonut viipyä ainoastaan toista viikkoa Brasiliassa. Minulla oli siis tärkeitä syitä koettaa päästä miehestä rauhassa erilleen.
Kun saavuin kauppapuotiin noin kello puoli kolmen aikaan, oli väki siellä valveilla. Sinne oli nimittäin saapunut muutamia tavarankuljettajia, jotka olivat tilanneet kahvia ja istuivat paraikaa sitä juomassa.
Minä pyysin silloin samaten kahvia itselleni, vaan sitä juodessani tuli Caribocokin puotiin. Hän osti rahalla, jonka hän minulta oli saanut, viinaa, vaan sai sitä ainoastaan juomalasillisen; loput rahoista näkyivät menevän vanhoihin velkoihin. Käskin sentähden isännän antamaan minun maksullani hänelle lisäksi kupillisen kahvia ja vehnärinkilän.
Vähän ajan perästä tuli puotiin myöskin itaalialainen työmies, joka edellisenä iltana oli Caribocon kanssa ollut keskustelussa. Sisään tullessaan, katsoi hän hämmästyneenä vuoroon minuun vuoroon Caribocoon, omituinen melkein ivallinen hymy huulillaan. Hän meni sitten oitis Caribocon luokse ja veti hänet nurkkaan, jossa he senjälkeen vähän aikaa sopottelivat keskenään. —
Viina oli sillä välin jo uudestaan noussut Caribocon päähän. Hoiperrellen astui hän sentähden nurkasta suoraa päätä minun luokseni, sanoen: "Ei minulla ollut aikomus rosvota tätä herraa. Ei, sellaista työtä en minä tekisi. Vai luuleeko herra, että minä yritin teiltä ryöstää mitään?"
Nauraen vastasin minä hänelle: "Mene nyt vain rauhassa kotiasi maate".
"Ei", jatkoi hän, "minä en keltään ryöstä mitään, enkä tapa ihmistä". "Katsokaa tänne vain, minä olen jumalinen mies", lisäsi hän, asettaen käsivartensa ristiin rinnan yli, ja luoden kyynel-silmin katseensa taivasta kohden. "Sancta madre (pyhä äiti) voi todistaa, että minä olen kristitty ihminen".
Senjälkeen istahti hän erään vielä makaavan nuoren miehen vuoteelle, vaan survottiin sieltä pois, ja vielä uudistettuaan samaa, alkoivat he, läsnäolijain suureksi huviksi, läiskää korvapuusteja toisilleen, kunnes isäntä otti Caribocoa niskasta kiinni ja työnsi hänet pihalle. Vielä pari kertaa palattuaan sinne takaisin, sai hän saman kyydin, jonkajälkeen häntä ei enään näkynyt.
Siihen loppui se tuttavuus.
Nähtävästi oli Cariboco saanut itaalialaiselta toveriltaan tuuman ryhtyä hankkeisiin minua vastaan, vaan hänessä ei ollut miestä sen toimeenpanemiseen. Itaalialaisen tarjoukset ja ystävällisyys Caribocoa kohtaan edellisenä ehtoona, juuri vähän sen jälkeen kuin hän Caribocoa niin tylysti oli kohdellut, herättivät minussa epäluuloa Itaalialaistakin vastaan.
Vähän myöhemmin läksivät muulinajajat jatkamaan matkaansa kaupunkia kohden, jonkajälkeen puoti suljettiin, ja minä olin jälleen taivasalla.
Kello oli neljä ja pimeää kesti vielä pari tuntia.
En ollut vielä päättänyt, tulisinko jatkamaan matkaani vai palajamaan Rio de Janeiroon. Rupesin sentähden kulkemaan polkua myöten, joka seurasi laguunin rannikkoa.
Toisella puolen polkua oli jyrkkiä kallioita, joiden kasvullisuutta olisin mielelläni tarkastanut, ja samaten näkyi sellaisia myöskin merenrannalla.
Istahduin kivelle odottamaan päivän valkenemista, kun samalla silmälasieni sanka itsestään katkesi. Varalasiani, joita minulla oli Riossa useampia, en ollut tälle matkalle ottanut mukaani, jonkavuoksi ei ollut muuta tehtävänä, kuin palata kaupunkiin. En tahtonut kuitenkaan lähteä takaisin samaa tietä, jota olin tullut, vaan päätin seurata polkua, jolla olin, sillä, sen suunnasta päättäen, arvelin sen johtavan Tijucan hevoisradalle.
Polku oli kapea ja sen äärissä kasvoi korkeaa heinää, joka kasteesta oli hyvin märkää. Kastuin siitä pahasti, ja muutoinkin oli kulku siellä sangen vaivaloista, kun silmälasittomana en hämärässä voinut tarpeeksi eroittaa polkua.
Tien poikettua järven rannalta, alkoi tulla näkyviin taloja, vaan mitään ihmisiä ei vielä ollut valveilla. Poikkesin pariin taloon, vaan niiden ovet olivat vielä lukossa ja ikkunat suljetut luukuilla. En tahtonut herättää ihmisiä, vaan kuljin eteenpäin, lukuisista tienhaaroista umpimähkään valiten sen, jonka suunta minua enimmin miellytti.
Erään joen poikki pääsin puuta myöten, joka oli kaadettu sen yli. Istahduin hirren toiseen päähän rihmalla korjaamaan silmälasejani. En ollut työtäni vielä lopettanut, kun näin Mestitsin epäillen lähestyvän minua. Pyssyni näytti häntä ensin arastuttavan, vaan kun istuin rauhallisesti työssäni, tuli hän luokseni ja kysyi minulta, mistä tulin. Minä viittasin rannikolle päin ja sanoin tulevani sieltä.
Kysyin häneltä sitten tietä lähimmälle hevoisrautatielle ja sain tietää, että oli vielä kahden tunnin matka vuorella oleviin hotelleihin, joista omnibus-vaunuja kello 7:ltä aamulla kulki hevoisrautatielle.
Jatkoin sentähden joutuisasti kulkuani ja pian tulin isommalle tielle, joka pitkissä mutkissa kierteli notkelmaa ylöspäin, pitkin vuorta.
Vuoren rinteet kasvoivat metsää, vaan paikkapaikoin näkyi myös taloja notkelman pohjassa. Ylempänä vuorella oli tien vieressä useitakin taloja ja muutamissa niistä kauppapuoteja, joissa jo näkyi brasilialaista työnkansaa aamuryyppyjään ottamassa.
Vihdoin neljännestä vaille 7 saavuin ravintoloihin. Ne olivat tavallisia hyvin varustettuja eurooppalaisia hotelleja, jotka olivat ympäröidyt uhkealla kasvullisuudella ja kauniilla maisemilla. Niissä oleksii tai käypi huviretkillä Rio de Janeiron sivistynyttä ja varakkaampaa väkeä nauttimassa vilpasta ja raitista vuori-ilmaa.
Kaupunkilaisia oli sinne tullessani jo liikkeellä, odottamassa omnibus-vaunuin lähtöä. Ajan kuluksi menin odotusajalla ampumaan kolibreja, jotka vilkkaasti lentelivät ja surisivat kukkain ympärillä.
Omnibuksella pääsin sitten alas vuorelta tramwayn päähän ja sieltä bondalla kaupunkiin.
Väsyneenä yön valvonnasta ja vaivaloisesta matkastani, vaan tyytyväisenä runsaiden kasvikokoelmain johdosta, saavuin aamupäivällä kotia asuntooni Rio de Janeirossa.
Viidestoista luku.
Rio de Janeirossa ja sen lähistössä.
Retki Sepitibaan. — Mangrove-metsä. — Simpukat. — Haiji-kalainseurassa. — Kala-lajien luku Brasiliassa. — Indiaanein kalastus. —Tärkeimmät kala-lajit. — Retki itäänpäin. — Vesijohto. —Norjalainen. — Yö tropeiron luona. — Lieju-kanat. — Ranta-eläimistö.— Tijucan ravintolassa. — Brasilian neidet. — Brasilian kavaljeerit.— Huvipaikat. — Illuminatsiooni hyönteisten avulla. — Teaatterit.
Koulut. Retkellä, joka on kerrottu edellisessä luvussa, olin aikonut meren rannikkoa myöten kulkeaSepitibanimiseen kylään saakka ja sieltä sitten bondalla ja junalla palata Rio do Janeiroon, vaan kun se matka oli täytynyt jättää kesken, niin päätin matkustaa sinne jälkimäistä tietä.
Toukokuun 24 päivänä ostin aamujunaan piletin ja matkustin rautatielläSanta Cruz'inkylään. Siellä alkavalla hevoisrautatiellä pääsin sitten meren rannalle Sepitibaan.
Sepitiba on pienenlainen kylä, joka linnun tietä on noin 5 peninkulman päässä Rio de Janeirosta. Siihen kuuluu ryhmä pieniä taloja sekä vielä muutamia mökkejä, jotka ovat rakennetut pitkin meren rantaa jonkun matkan päähän toisistaan. Sen yläpuolella on jyrkkä mäki, joka ennen on ollut linnoitettu, niinkuin saattoi päättää muutamista vanhoista tykeistä, jotka vielä olivat siellä. Sen asujamet ovat osittain valkoista väkeä, osittain Mulatteja ja elävät pääasiallisesti kalastuksella.
Karjanhoitoa harjoittavat he myöskin vähän, ja maanviljelystä vielä vähemmin, sillä ainoastaan niukasti kasvoi hedelmäpuita heidän vähäpätöisissä puutarhoissaan, ja maissi- sekä sokuriruoko-peltoja huomasin paikkakunnalla ainoastaan pieniä kaistaleita. Sitävastoin löytyi isoja aloja, joilla ennen oli kasvanut viljaa, vaan kun peltojen lannoittaminen on tavatonta Brasiliassa, olivat ne muuttuneet hedelmättömiksi ahoiksi, jotka nyt alkavalla kuivalla vuodenajalla näyttivät sitä surkeammilta todistuksilta Brasilialaisten leväperäisyydestä.
Pienen metsän takana avautui eteeni kenties peninkulman pituinen kuiva suo, joka kasvoiMelastome'ejasekä muita hyödyttömiä pensaita ja isoja ruohoja, vaan joka eurooppalaisen maanviljelijän käsissä varmaankin olisi ollut aarreaitta.
Sepitiban mäkeä ympäröivillä tasaisilla maisemilla on kahta muutakin suolajia, joita sisämaassa en ollut tavannut, nimittäin avaroita vetisiä mättäisiä heinikkoja ja mutaisia mangrove-metsiä (manguesaes). Jälkimäiset ovat meren nousuveden ajalla tulvassa, vaan luodeveden ajalla kuivalla, jonkavuoksi niissä ei kasva ruohoa eikä heinää, vaan on maanperusta puiden välissä paljasta mustaa mutaa, joka lopulta vuoksen edellä paikoittaisin kuivaa niin että sillä voipi kävelläkin. Metsän muodostavatRhizophora mangleen(Rhizophoreae heimoa) kuuluvat matalat puut, joiden oksista ja varsinkin tyvestä kasvaa alas maahan ilmajuuria, jotka kohottavat puun rungon ylös maasta, niin että sitä viimein kannattavat yksistään sen ilmajuurista muodostuneet oksat. Myöskin siemenet ovat mangrove-puilla omituisia, sillä niiden juurukka itää pitkäksi puikoksi niiden vielä riippuessa puussa. Samoja omituisuuksia on myöskin muutamillaAvicennialajeilla, jotka kuuluvat Verbenaceae heimoon ja samaten kasvavat mangrovemetsissä.
Kulkiessani luodeveden ajalla sellaisessa metsässä, näin tuhansittain pieniä pyrstöttömiä maa-rapuja, jotka olivat kaivaneet koloja mutaan ja ryömivät varovasti kukin reikänsä läheisyydessä. Lähestyessäni heitä, syöksivät he nuolen nopeudella koloihinsa, juosten sivu edellä. Vikkelästi pistämällä hyönteishaavin reiän eteen sain muutamia menemään haaviini.
Lähempänä merenrantaa paikoilla, jotka melkein yhäti ovat tulvalla, elää mangrove-metsän liejussa syötäviä simpukka-lajeja, joita siellä tapaa niin suurissa määrin, että niitä kohta saapi kouraansa, jos umpimähkäänkin pistää kätensä vetelään mutaan. Kerätessäni kasveja rannalla, tuli sinne joukko lapsia ja naisia, jotka menivät kaalaamaan mangroveliejuun ja täyttivät päivällistä varten kessinsä simpukoilla yhtä vähällä vaivaa, kuin jos aitastaan olisivat käyneet niitä noutamassa.
Kulkiessani tällaisilla suoperäisillä mailla, joissa pitkällisempi oleksiminen tarjoaa sangen suuria vaaroja terveydelle, sillä kuumassa ilmanalassa aikaansaapi niiden myrkyllinen ilma helposti kuumetauteja, tunsin viimein päänkivistystä, jonkavuoksi päätin mennä virkistämään itseäni uimalla meren vilppaassa vedessä. Kun vesi oli jotensakin sekavaa Sepitiban luona olevassa lahdessa eli laguunissa, joka kapeilla salmilla oli eroitettu aukeasta merestä, menin uimaan kallioiselta niemeltä, joka ulottui kauas avaraan lahteen.
Uidessani kummastutti minua, että rannalle kylän edessä, joka oli hyvän matkan päässä minusta, keräytyi väkeä ikäänkuin katselemaan uimistani. Mielestäni ei uimisen itsessään olisi Sepitibassakaan pitänyt olla niin merkillinen asia, varsinkin kun olin hietarannikolla kylän luonakin alinomaa nähnyt lapsia pulikoittelemassa. Vaan pian sain siihen selityksen, huomatessani muutamia isoja kaloja, jotka hitaasti uivat minua kohden, silloin tällöin kohottaen selkäänsä näkyviin tyynellä vedenpinnalla. Ne eivät näyttäneet ollenkaan minua pelkäävän, vaan päinvastoin kuta enemmän loiskutin vettä, sitä suoremmin ja nopeammin lähenivät ne minua.
Olin mennyt uimaan liian kaukaiselle paikalle, jossa liikkueli haiji-kaloja. Saadessani asemani selväksi, riensin rantakallioon päin niin nopeasti kuin syvässä vedessä saatoin, vaan sekä vedenalaiset kiviriutat että nyt laskuveden ajalla kuivillaan olevat rantakallioin rinteet olivat niin täynnä niihin kiinnikasvettuneita ostroneita, etten voinut saada jalansijaa paljaalla kalliolla. Kun kiiruusti kuitenkin ryömin rannalle, haavoitin pahasti jalkani ja käteni teräviin ostronikuoriin, vaan sinne päästessäni olivat haijit vielä muutamien sylien päässä minusta ja katosivat pian puoli-sekavaan veteen. Muistakin kaloista näytti Sepitiban lahti olevan sangen rikas, niinkuin saattoi päättää jo niistä lukemattomista kalalokeistakin, jotka liehuivat pitkin lahden pintaa. Rannalla kohta kylän alla vedettiin myös joka päivä menestyksellä nuottaa, jolla saatiin varsinkin siikain ja isojen särkien näköisiä hopeavärisiä kaloja.
Kalastus onkin pääelinkeino lukuisalle väestölle Brasilian rannikolla ja jokien varsilla, sillä sekä meri että varsinkin useat Brasilian isoista virroista ovat hyvin kalarikkaita. Hämmästyttävän runsas kalalajeista on Amazonivirta, jossa Agassiz'in tutkimusretkellä vuonna 1865 koottiin liki 2,000 eri kalalajia eli enemmän kuin niitä tunnetaan koko Atlantin merestä. Samoin myös useissa pienissä järvissä on tavattu suuri luku omituisia kaloja, joita ei missään muualla ole nähty. Vähästä Lago Hyanuary'sta yksistään on saatu 200 kalalajia eli enemmän kuin niitä on koko Euroopassa tavattu suolattomissa vesissä.
Amazonivirrassakin ovat useimmat lajit rajoitetut ainoastaan pieniin osiin virtaa, niin että virtaa myöten matkustaessa saapi pyydöksiinsä yhtä mittaa uusia lajeja, joita aikaisemmin ei ollut tavannut.
Useat kalalajit tekevät kuitenkin äärettömissä parvissa vaelluksia virtain lähteiltä suupuolelle ja päinvastoin. Niin keräytyy esimerkiksi Amazonivirtaan tulva-ajalla erinomaisen paljon kalaa sen lisäjokiloista. Kuivalla vuodenajalla taas muuttavat kalat Sao Francisco virtaan sen lisäjoista Minas Geraes maakunnassa.
Sellaisilla vaelluksilla saattaa kalain luku olla niin hämmästyttävän suuri, että niiden aikaansaama omituinen sorina ja loiskinta kuuluu tyynellä säällä virstain päähän.
Eräs luonnontutkija kertoo pienten kalain muodostavan Rio Cuyabá virrassa etujoukot, joita seuraa melkein yhtä suurina parvina isompia kaloja, jotka niistä elävät.
Samoin myöskin lukuisat kalalokit ja muut vesilinnut, kalahaukat sekä krokodiilit tekevät suuremmoista tuhoa kaloille niiden vaelluksilla suurissa parvissa.
Vaan myöskin se keino, jolla Indiaanit pyytävät kaloja, aikaansaapi suuremmoista kalan-haaskausta. Heillä on nimittäin tapana myrkyttää ja huumauttaa kaloja lioittamalla vedessä myrkyllisiä kasveja, jotka vaikuttavat, että ensin keräytyy pieniä kaloja ja myöhemmin isojakin kuolleina tai puolikuolleina selällään vedenpinnalle, niin että niitä voipi käsin koota veneesen. Vielä vuorokauden ajan veden myrkyttämisen jälkeen kohoaa isoja kaloja veden pinnalle.
Myrkytys-aineena käytetään hyvin useita kasveja, esim. Sapindace'eja, varsinkin Paullinia sukua, Euphorbiace'eja, Papilionace'eja, Myrtace'eja, Apocyne'eja, Myrsine'eja ja Bignoniace'eja.
Tätä kalastuskeinoa saatetaan kuitenkin käyttää ainoastaan tyynessä vedessä ja pienissä joissa, vaan se saapi aikaan suurta vahinkoa, varsinkin hävittämällä kalain sikiöitä ja pieniä kaloja.
Tällä kohden mainittakoon samalla myöskin muutamia muita Indiaanein omituisista kalastus-tavoista. He pyytävät kaloja esimerkiksi houkuttelemalla niitä hyvänhajuisilla ruohoilla pyydyksiin, varsinkin öisin ja tulisoihtujen valossa. Paljon harjoitetaan myöskin kalain ampumista nuolilla, joihin on kiinnitetty siima, sekä myös pyytöä samanlaatuisilla heittokeihäillä. Onkiminen on hyvin yleisessä käytännössä ja tapahtuu täkylöillä, madoilla, toukilla, kovakuoriaisilla, kärpäsillä, hedelmillä, siemenillä ja tuoreella sekä mädällä lihalla, aina sen mukaan mitä kalalajeja tahdotaan pyytää. Vaan runsaammin saavat he kaloja merroilla, verkoilla, nuotilla, katiskoilla ja salpauksilla.
Tärkeimmät Brasilian suolattomain vesien kaloista ovat Salmonidae (lohikalain), Siluridae (monnikalain) ja Labridae heimoa. Tavallisimpia ovat hyvänmakuiset pacu (Prochilodus nigricansAgass.) ja trahira (Macrodon) sekä monnikalat bagre (Silurus bagre), sorubim (Platystoma), pirarara (Phractocephalus) ja dorado (Doras nigeretc). Kalastuksen tärkeimpänä esineenä Amazonissa on pirarucu (VastreseliArapaima gigas), josta jo edellä on puhuttu.
Brasilian enimmin pelätty raatelija on piranha (Serrasalmo piranhaSpix), vaikka se on ainoastaan parin korttelin pituinen kala. Piranhain isot parvet hätyyttävät nimittäin usein matkailijoita, joiden on täytymys uida jokien poikki, ja saattavat vähässä aikaa muuttaa ne luurangoiksi. Niitä tavataan myös melkein kaikissa Brasilian isommissa vesissä.
Brasilian merkillisimpiä kaloja on myös sähköankerias (Gymnotus electricusL.), joka pyrstössään valmistuvalla sähköllä saattaa huumauttaa isojakin eläimiä.
Vaan palajan vaelluksiini Rio de Janeiron lähistöissä.
Kun Rio de Janeirosta johtaa useita hevois-rautateitä eri suunnille kaupungin ympärystöön, saatoin jokseenkin pitkiltäkin vaelluksilta palata ehtooksi samana päivänä asuntooni pääkaupungissa. Vaan samassa määrin kuin matkoillaan käyttää mukavuuksia, välttää tavallisesti myöskin seikkailuja, jotka matkakertomuksessa voisivat lukijaa huvittaa ja samalla saattaa omituisuudet vieraan maan oloissa kenties selvimmin esiytymään. Ohimennen ne lukuisat retket, joita sillä tavoin tein Rio de Janeiron lähistöön, annan tässä vielä kertomuksen ainoastaan yhdestä vaelluksistani Atlantin rannikolla.
Kesäkuun 6 päivänä matkustin Rio de Janeiron lahden toisella puolen olevaanNitherohy'nkaupunkiin, jonne Rio de Janeirosta pääsee höyry-lautoilla joka puolen tunnin jälkeen, samoinkuin sieltä sitten tramwaylla vielä muutamia virstoja eteenpäin lähimpiin kyliin. Lähdin matkalle tavallisissa ekskursioonivarustuksissani, pyssy seljässä ja paperirenseli sekä sadevarjo käsissä.
Nitherohy'n kaupungissa tuli luokseni ruskeaihoinen poliisi ilmoittamaan, että kaupungissa ei ollut lupa kulkea aseissa kadulla. Kysyttyäni, mitä minun sitten oli tekeminen, saadakseni pyssyni mukaani kaupungin ulkopuolelle, vastasi hän: "kätkekää se vaatteinne alle", — neuvo jota oli mahdoton seurata, vaikka pyssyni saattoikin panna kahteen osaan. Ottamalla pyssyn piiput irti käteeni ja pistämällä osan niistä takinliepeeni alle, sain kuitenkin hänen käsityksensä mukaan tyydytetyiksi hyvän järjestyksen vaatimukset.
Bondalla ajoin sitten tramwayn päässä olevaan kauppapuotiin, jossa myöskin olisi ollut hevoisia vuokrattavana, vaan jatkoin jalkaisin matkaani hyvässä kunnossa olevaa maantietä myöten, jota jo aikaisemminkin olin pitkiä matkoja kulkenut.
Poikkesin katsomaan tien vieressä olevaa vesijohtoa, josta Nitherohy'n kaupunki saapi juomavetensä. Jyrkän vuoren alla olevista lukuisista lähteistä kerätään siellä kirkasta raitista hyvänmakuista vettä pieniin sementtiseinäisiin kaivoihin, joista se sitten johdatetaan isossa kivirakennuksessa olevaan vesisäiliöön.
Heikosti kaltevalle rinteelle, jossa lähteet ovat, on istutettu leipäpuita (Artocarpus), joiden oksissa riippuu parin korttelin pituisia soikeita vihreitä hedelmiä.
Maantiestä poikkesi molemmille sivuille kyliin ja yksinäisiin fazendoihin tiehaaroja, jonkavuoksi valitsin niistä yhden, joka näytti paraiten soveltuvan matka-ohjelmaani.
Likellä tienhaaraa, jota olin aikonut kulkea, oli vähäinen venda, jonka luona seisoi muutamia Neekerejä ja Mulatteja. Menin heidän luoksensa tiedustelemaan, johtiko tie merenrannalle, ja miten pitkä matka sinne oli. Huomatessaan, että olin muukalainen, käskivät he kysymään siitä vendeirolta eli kapakan-isännältä, jonka he sanoivat luultavasti osaavan minun omaakin kieltäni. Pian tulikin esiin pitkä vaaleatukkainen nuori mies, jolle Neekerit kertoivat tiedustelevani tietä. Puhuteltuaan minua saksan kielellä ja kyseltyään kotimaastani, kertoi hän sitten norjan kielellä olevansa norjalainen merimies ja purjehtineensa Suomessakin, vaan joku vuosi sitten ryhtyneen nykyiseen ammattiinsa. Suurta menestystä ei hänellä kuitenkaan liene uudessa toimessaan ollut, niinkuin saattoi päättää hänen rappeutuneesta savimökistään ja huonosta kapakastaan, jonka varastosta saatoin eroittaa ainoastaan muutamia seiniin kiinnitetyille laudoille asetettuja viinapulloja.
Saatuani tiedot, joita halusin, jatkoin matkaani tietä myöten, jonka piti parin peninkulman päässä Norjalaisen vendasta viedä meren rannalle Rio de Janeirosta itäänpäin. Se kulki keski-ikäistä metsää kasvavien korkeiden mäkien rinteillä ja johti vihdoin avaraan laaksoon, jossa muutamien mökkien ja fazendain ympärillä oli vähän viljelystä sekä jokseenkin hedelmättömiä ahoja ja pensahikkoja. Vihdoin yhtyi se suorassa kulmassa isompaan maantiehen, jota silloin aloin seurata merenpuoliseen suuntaan.
Päivä läheni jo loppuaan, vaan yhä kesti tietä, joka kierteli asumattomilla seuduilla jyrkkäin metsäisten mäkien välisissä notkoissa. Matkani alkoi tuntua sangen ikävystyttävältä, varsinkin kun ei minulla ollut minkäänlaista evästä muassani eikä ollut paljon virvoitusta metsän hedelmistäkään saatavana, sillä ainoastaan harvoin löysin jonkun hyvänmakuisen goiaba omenan (Psidium), joka kasvoi kuivilla mäkien rinteillä korttelin pituisen varvun päässä. Harvoin kohtasin myöskään kasveja, joita ei minulla vielä olisi kokoelmissani ollut.