Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudella. Mutta sen alipuolellakin vielä Wuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen tyyntyen, välistä taas kuohahtain. Se tarjoo vielä monta ihanaa näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia, ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itään päin ja laskeutuu viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan avaraan syliin.
Kuva on tehty kesällä 1872 ja näyttää meille kosken oikeanpuolisella rannalla (kuvan vasemmalla kulmalla) muutamia silloisista monilukuisista kävijöistä. Imatra-hotelli on vielä enemmän vasempaan katsojasta, äyrään kukkulalla, kuvan kansien takana peitossa.
Kuvan koko on kovin pieni, voidaksensa tuoda silmiemme eteen näkö-alan täyden majesteetillisuuden. Sanotaan kyllä: "Imatra ei ole mikään veden putous, se on vaan paljas koski". Oikein niin, mutta se on koski, josta koko järvistö ulos syökseytyy. Euroopassa ei sillä ole yhtään vertaistansa. Se on lakkaamaton vallankumous luonnossa, luotu puoleksi jäätyneesen maahan, rauhallisimman kansan keskeen, ikään kuin molempien herättämiseksi unen horroksista. Näitä vesiä, jotka ovat murtaneet itsellensä pääsön vuoren läpi, onkin usein kyllä verrattu sorretuihin kansoihin, jotka raivaavat itselleen tietä vapauteen.
8. Talvi-ilta Somerossa.
(R. W. Ekman).
Mikä se on Somero? Syrjäinen seutu Hämeen lounaiskulmalla, noin 5:n peninkulman päässä merenrannasta ja 7 peninkulmaa itäpuolella Turkua. Vuoriharju on seudun pohjois-rajana, ja sen juurella leviää viljava alanko. Suurten saloin harvettua, elää täällä ahkera, maata viljelevä rajakansa, johon on tarttunut hiukka rantalaisen hilpeydestä, vaan jossa kuitenkin on sen verta jäykkyyttä tallella, niin että näkyy ettei Somerolainen ole Hämäläis-heimostansa luopunut.
Suomen parhain historia-maalari, jalolahjainen Robert Ekman, Roomasta palattuaan, päätti ruveta kuvaamaan omaa kansaansa. Suomen maata ympäri matkustellen, maalaili hän kuvia kansan elämästä rakkaudella ja uskollisuudella, jota hänen ihanteellinen käsitystapansa ja hänen italialaiset muistonsa ainoasti kirkastivat, vaan eivät poistaneet. Tämä tuvan sisusta Somerossa on yksi noita monia kuvaelmia ja verrattavasti realisempi toisia.
Talvisen illan pimeyttä valaisee tuli takassa sekä päre-valkea, pistetty pöydällä seisoviin pihteihin. Emäntä takan äärellä ei ole nuori eikä kaunis: ruutuinen pumpuliliina, punaviiruinen esiliina ja pruuninen hame todistavat ettei hän ole pukenut päälleen suuren yleisön katseltavaksi. Mutta jotakin ilomielistä ja tyytyväistä on hänen muodossaan, kun hän samall'aikaa hoitaa äidin sekä emännän velvollisuuksia. Kiehuva puuropata, jota hän hämmentelee, ei estä häntä puhelemasta yhtä ilomielisen miehensä kanssa, joka istuu vähän tuonnempana. Puheen aine on helppo arvata. Se on tuo pikku piimäsuu, molempien vanhempien sydänkäpy, joka vallatonna leikiten ojentaa isälle rievuista kyhättyä vauvaansa. Tämä viimeinmainittu miellyttävä henkilö tarvitsee hevosta rekineen, voidakseen matkustaa tuvan ympäri, ja siitä juuri nyt keskustellaan. Isä, valkeassa mekossa, nahkavyöllä vyötettynä, harmaissa sarka-housuissa, koirannahkainen lakki päässä, väittelee olevansa par'-aikaa tärkeämmässä työssä: hän veistelee viikatteen vartta, ja hänen jalkainsa juuressa näemme kirveellä vähän alustetut työkärryin aineet. Kuitenkin voimme olla varmat siitä ettei hän kauan saata vastustaa pereellistä liittokuntaa, joka on Somerossa yhtä voimallinen kuin suinkin loistavimmassa Euroopan hoveista.
Likellä takkaa istuu seitsenvuotinen poika, aapiskirja kädessä. Huolta ja vaivaapa on opista tässäkin syrjäisessä maailman-nurkassa. Ensi maanantaina on lukukinkeri, ja tämä päivä on Suomen poikanulikoille yhtä hirvittävä kuin inqvisition'in istunto muinoin espanjalaiselle väärä-uskoiselle, sillä mikä poika voi päästä vapaaksi luuloista hyvin järjestetyssä lukukinkerissä? Miksikä puuropadan hiljainen porina tuota meidän paljasjalkaista, kepeimpään pukuun puettua pikku syntisparkaa kiusaileekin, houkutellen maallisiin mietteisin, koska hän ensikerran on kirjan salaisuuksia ykstotisesti tutkimassa?
Kuvan lisäkoristeina ovat lastut lattialla, korvo eli saavi ja voi-kirnu nurkassa, kaljatuoppi pöydällä, reikäleipä laessa, pärekimppuja hyllyllä ikkunan yli, ynnä paljon muuta, joka kuuluu köyhästi varustetun tuvan kalustoon. Kaiken tämän yli luopi takkavalkea mieluisen valonsa, ja nokisen uunin takaa kuuluu kodikkaan sirkan yksitoikkoinen laulanto.
9. Porvoon kaupunki.
(J. Knutson).
Noin 5:n Ruotsin peninkulman päässä itäänpäin Wantaanjoen suusta ja Helsingistä laskeutuu Suomenlahteen pienoinen, vaan kuitenkin aluksilla kuljettava Porvoon-joki. Tämä nimi, väännetty ruotsalaisesta Borg-å, on otettu vankasta, joen äyräälle rakennetusta linnasta, josta vielä jokseenkin suuria hiekkavalleja on jäljellä. Kenenkä rakentama tämä muinais-linna on ja mihinkä aikaan rakennettu, sitä ei tiedä kukaan; se on ollut siellä ennen historian ja ihmisten muiston vanhimpia aikoja. Se jo oli paljaana rauniona, koska ensi-kerta tuli puhe Porvoon kaupungista, puoli vuosituhansi takaperin, ja ainoa epävakainen arvelu sen synnystä on, että tuo vanha linnoitus niinkutsutulla Linnamäellä (Borgbacken) mahtaa olla noita hiekkavallituksia, joita Ruotsin kuninkaan, Eerik Emundin pojan, Wäderhatt liikanimeltään, tarinoidaan rakentaneen tämän rannikon metsäläis-kansoja vastaan.
Vähän matkaa linnasta on kylä nimeltä Saxby; sinne luultavasti saapuivat Hansa-kaupunkein alukset vaihtamaan suolaa Pohjolan kalliisin turkiksiin. Tähän syntyi täten kauppapaikka, joka kuuluu 14:n vuosisadan keskipalkoilla (1346) saaneen kaupungin-oikeudet kuningas Maunu Eerikinpojalta, liikanimeltä Liehakko. Pormestari ja raati oli Porvoolla kumminkin jo v. 1424; mutta ensimmäiset varmaan tietyt oikeutensa sai se vasta Kustaa Waasalta v. 1546. Yhtähyvin käski kuningas jo neljä vuotta myöhemmin Porvoolaisten muuttaa hänen uuteen lemmikki-kaupunkiinsa Santahaminaan (Helsinkiin). Uudenkaupungin rauhasovinnon perästä v. 1721 muutettiin piispan istuin sekä kymnaasi kadotetusta Wiipurista tänne Porvoosen. Ja koska valtakunnan raja v. 1743 siirtyi Kymijoelle, arveli Ruotsin hallitus taas siirtää piispan tuomiokapituleinensa vielä poikemmaksi, aina Kokkolaan; tämä tuuma Porvoon tuomiokapitulia niin kauheasti peloitti, että se, vaaran ohitse mentyä v. 1746, piirustutti sinettiinsä sen vuosiluvun ynnä Noakin arkin, ja ympärikirjoituksen, joka ilmoittaa, että arkki, nyt aaltojen ajosta pelastuttuaan, lepää turvallisena tulevaisuuden kalliolla.
Aikakirjoissa ei ole mitään puhetta Porvoon uutterasta toimeliaisuudesta, siihen aikaan kun hallituksen hyväätarkoittava suosio kuristeli kauppaliikettä säätelemisillään, aina 1830:een asti, jolloin Porvookin viimein sai esteettömän merenkulku-oikeuden. Sen sijaan ovat aikakirjat lehtihinsä muistoon panneet kaikki sotatapaukset, alkaen vuosista 1571, 1578 ja 1590, jolloin Venäläiset joka kerta perinjuurin hävittivät kaupungin, niin että sen perästä ainoasti puhutaan "Porvoon kylästä". Sata kahdeksantoista vuotta myöhemmin, koska Porvoo jo aikaa sitten oli unhottanut minkänäköinen sota on, astui Toukok. 11 p. 1708 venäläinen partio maalle; 80 nuorta miestä oli siltaa puolustamassa, ja vihollinen syöstiin tappiolla takaisin. Mutta seuraavana päivänä se tuli rantaan toiseen paikkaan, Porvoon pojat voitettiin, kaupunki ryöstettiin paljaaksi ja poltettiin, samoin myös muutamat läheiset herraskartanot. Se oli vasta ensi-alkua, Venäläiset läksivät silloin jälleen, mutta palautuivat v. 1713, ja hävitetty, autio kaupunki pysyi sitten heidän vallassansa vuoteen 1721. Rauha tuli, Porvoo kohosi taas tuhastaan, säilyi melkein eheänä seuraavilta sodilta ja sai sitten kunnian aloittaa uutta, koko isänmaalle merkillistä aikakautta.
Maaliskuun 25 p. 1809 julistettiin Porvoon valtiopäivät alkaneiksi, ja Maalisk. 27 p. ottivat täällä ko'ossa olevat Suomen säädyt vastaan Aleksanteri I:n vakuutuksen uskonnolleen, perustuslailleen ynnä kaikille etuuksille, jotka Suomen asukkailla siihen asti oli olleet. Maalisk. 29 p. vastaan-otti keisari itse Suomen säätyin uskollisuus-valan. Koska tämä valtiollinen teko tapahtui ennen kuin Ruotsin kuningas Syysk. 17 p. samaa vuotta Haminan rauhanpäätöksellä luopui Suomen suuriruhtinaskunnasta ja antoi sen Venäjän keisarin valtaan, niin oli siis tässä, valtio-oikeuden kannalta katsoen, keskinäinen sovinto tehty vapaitten asianomaisten välillä, ja Suomen valtio-oikeudellinen asema seisoo tämän sovinnon perustuksella, jota ei yksipuolisesti saa rikkoa.
Valtiopäivät lopetettiin, keisarin läsnä-ollessa, Heinäk. 19 p., sen perästä kun oli järjestetty ne uudet olot, jotka seurasivat Suomen suuriruhtinaskunnan yhdistyksestä Venäjän keisarikunnan kanssa. Näiden uutta aikakautta alkavain valtiopäiväin ja Aleksanteri I:n jalon personan muistoa säilyttää, jos se muutoinkaan voisi haihtua, historiallinen maalauskuva, joka säätyin uskollisuusvalaa osoittaa, ja joka riippuu kaupungin korkeimman opiston, entisen kymnaasin, nykyisen lyseon, juhlasalissa.
Sillä aikaa kun hallitsijat ja säädyt viitoittavat kansain kuljettavat tiet koko maailman silmäin edessä, tekevät sivistyksen voimat hiljaa ja näkymättöminä työtänsä, kehitellen kansain tulevaisuutta. Sama pieni Porvoo, jolle oli suotu nähdä tärkein tapaus Suomen uudemmassa historiassa, sai myös kunnian olla Suomen suurimman runoniekan työhuoneena. V. 1837 muutti Porvoosen kreikan kielen lehtoriksi kymnaasiin määrätty Juhana Ludvik Runeberg. Täällä ja osaksi myös kesämajassansa, vihriöivässä Kroksnäs'issä läheisessä saaristossa, kirjoitti hän ijätimuistettavat runoteoksensa, jotka aina tulevat luettaviksi jaloimpain joukkoon 19:n vuosisadan kirjallisuudessa, ja joista kaksi erittäin, Hirvenampujat ja Vänrikki Stool'in Tarinat, ovat mahtavasti vaikuttaneet Suomen kehkiytymiseen. Porvoo on ylpeä Runeberg'istansa ja on saanut osansa hänen leviävästä maineestansa. Oli aika, jolloin muukalaisia idästä, lännestä ja etelästä, kilvoitellen oman maan eteväin miesten sekä ihastuneen nuorison kanssa, keräytyi mitättömään Porvoon kaupunkiin, ei toki suinkaan sen vanhaa linnamäkeä katsomaan; oli aika, jolloin Porvoon nimi runoniekan nimen kuvajaisena lensi maailman ympäri. Vierasten joukot ovat nyt poistuneet yhdessä terveyden päiväin kanssa runoniekan vieraanvaraisesta majasta; katu sen ulkopuolella kajahtelee nyt vaan aika harvoin laulusta ja hurraamisesta; Porvoo seisoo äänettömänä, arvoa osoittavaisena kunnianvartijajoukkona sen miehen ympärillä, josta se ylpeilee.
Kuvassa me näemme joen suun sekä kaupungin kaiken muun yli kohoovan, arvoisan, vanhan tuomiokirkkonsa kanssa, joka on rakennettu noin 1418. Tulipalot ovat Suomessa ottaneet vaivaksensa järjestää vanhat kaupungit ajanmukaisemmalla tavalla, mutta Porvoo ei ole tämmöistä järjestäjää odottanut. Se on viime vuosikymmeninä tullut järjestetyksi uuden peruskaavan mukaan, suorakulmion muotoon; sillä on leveät kadut, ja tori niin äärettömän avara, että matalat huoneet sen ympärillä katoovat aivan mitättömiin ja että, pilkkakirveitten kertomuksen mukaan, siellä vielä 20 vuotta takaperin oli sangen hyvä kettuin saalis. Mutta vanha kaupunki hyvin hitaasti muuttelee muotoansa ja polvittelee vielä mutkallisten, kapeain katuinsa kanssa uuden-aikuisen, leveänä pöyhkeilevän osan vieressä. Porvoon lähin ympäristö on ruotsinkielinen; meren puolella ympäröipi sitä ihana saaristo. Tämä hiljainen, hauska kaupunki, täynnä pappis-kauhtanoita ja kymnaasilaisunivormuja, on jo kauan ollut turvapaikkana eläkkeellä eläville vanhuksille ja leskille, jotka tahtovat rauhaa ja huokeata elantoa; mutta nyt uhkaa heitä ratiseva rautatie, joka on tehnyt Porvoosta ikäänkuin Helsingin etukaupungin.
10. Maisema Pirkkalassa.
(W. Holmberg).
Lämpimänä kesäpäivänä v. 1858 retkeili nuori kuvamaalari, nimeltä Werner Holmberg, rivakkana, vaivoja pelkäämättä, Pirkkalan vuoria ja laaksoja myöten. Hän oli jo asunut muutamia päiviä tuossa sievässä talossa, joka näkyy tuolla Sorvanselän rannalla, ja hän oli joka aamu uiskennellut sen peilinkirkkaisessa vedessä, jonka läpi valkea hietapohja näkyi hänelle selvään kolmen syllän syvyydestä. Seutu on maan mainio ihanuudestaan; ja moni muukalainen on huudahtanut ihastuksesta, päästyänsä ylös tuolle metsäiselle harjulle vähän vasemmalle päin kuvan keskustassa. Seudun asukkaat olivat jo nähneet monen ylioppilaan poimiskelevan heiniä heidän ahoiltansa taikka pujottelevan itikoita neuloihin. Mutta he eivät vielä olleet nähneet kenenkään tämän nuoren herran tavalla retkeilevän metsiä ja mäkiä myöten, paperikannet kainalossa. Näiden suurten kirjakansien sisässä ei ollut mitään latinaista pränttiä, siinä oli vaan irtonaisia paperilehtiä, täynnä koukeroita, jotka olivat aivan puiden ja huoneitten näköiset, ja näitä tämmöisiä koukeroita karttui siihen päivä päivältä lisään. Talonpoikaisraiskat vaivasivat päätänsä ja ajattelivat mitä tuokin mahtoi tietää kun se herra tuli Pirkkalaan ja tuhraeli paperia tuolla lailla.
Eräänä päivänä Heinäkuussa oli Holmberg istahtanut lepäämään pitkän — tässä kuvassa näkymättömän — koivun juureen, ja avannut kantensa etehensä, aikoen ruveta maisemaa paperille piirustamaan. Talon isäntä, matkallaan heinäniitylle, huomasi hänet ja seisahtui uteliaasti hänen viereensä.
"No mikäs tuosta syntyy?" kysyi hän sillä tuttavalla tavalla, jolla jo oli tottunut puhelemaan iloisen, ystävällisen vieraan kanssa.
"Minä piirustan kuvaa teidän talostanne ja tuosta vuoresta tuolla", vastasi maalari.
"Teettekö sen kruunun käskystä?" kysyi taas talonpoika, vähän luulokkaana, kuu arveli sen ehkä olevan jotakin maamittarin suinin kaltaista, joista usein tulee oikeudenkäymisiä, aina rahankulunkia.
"Minä sen teen omaksi tarpeekseni enkä kruunua varten", selitti Holmberg hymyillen. "Kruunu ei huoli semmoisista kuin minä, meillä ei ole säätyluokkaa, eikä virkaa, eikä palkkaa; meillä ei ole mitään rintatähtiä, eikä koreita arvonimiä. Me olemme vaan Herran Jumalan työmiehiä, ja Hän pitää meistä huolen niinkuin pitää taivaan lintusista".
"Mutta mitä hyötyä on tästä?" tutki yksipäinen talonpoika yhä edelleen.
Maalari koetti selittää hänelle että tämä lyyjyskynän piirustus sitten tulisi öljyvärillä maalattavaksi kankaalle ja että syntyisi uskollinen kuva heillä silmäin edessä olevasta seudusta. Se oli oleva monelle iloksi ja kenties tuottava kultaa palkkioksi.
Tämän viimeisen selityksen talonpoika paremmin ymmärsi. "Kyllä nyt ymmärrän", sanoi hän; "nuot lehmät ne varmaan on, joista rahaa annetaan, koska ne ovat niin lihavat. Mutta kuka teille antaa penniäkään noista joutavista puista, ja paimentytöstä, ja lapsista, jotka astuvat, mansikka-tuohinen kädessä, ja minun talostani tuolla? Ettehän toki aikone myödä pois minun taloani?"
"Älkää pahaksi panko, mutta kyllä mä senkin myön", sanoi maalari leikillään, "enkä ainoasti teidän taloanne, vaan puolen Suomennientä lisäksi. Tästä joutavasta koivun lengosta minä saan enemmän rahaa, kuin jos te siitä veistäisitte kaksikymmentä kirvesvartta; minun kankaallani ovat nuot lapset poimivat mansikoita koko sata vuotta, ja teidän talonne on siinä rehoitteleva, koska jo täällä kaikki sen seinähirret ovat ruhjaksi lahonneet".
"Joutavia!" nauroi talonpoika ja jatkoi käyntiänsä, kahtaalla päin aikoiko herra vaan tehdä pilaa kysyjästä, vai oliko se kenties viisas tietäjä. Seuraavana päivänä Holmberg läksi takaisin Helsinkiin ja sieltä Düsseldorfiin, jossa öljyvärillä maalasi kotimaasta tuodut kuvan-aineet. Vilkas, luontoa uskollisesti kuvaava maalaustapa niissä, sulava ja kuitenkin voimakas väritys, perspektivin, valo- ja pimentopaikkain taiteellinen täydellisyys, ja varsinkin omituisesti kaunis käsitys Suomen maisemain peräpohjoisesta luonteesta, kaikki tämä suostutti yhä useampia hyväksyjöitä, pianpa hartaita ihastelijoita Holmbergin maalauksiin. Düsseldorfin maalari-parvessa kohosi nuoren Suomalaisen Holmbergin nimi pian etumaisten riviin, hänen kuvansa kävivät kaupaksi ja levisivät ylt'ympäri Eurooppaa, hänen isänmaansa ylpeili hänestä ja hänen maineensa jo alkoi paistaa kirkkaimmalla loistolla — silloin Tuoni tempasi hänet v. 1860 pois taiteelta, ystäviltä ja surevalta synnyinmaalta, koska hän vasta oli 30 vuotta täyttänyt.
Mutta oikein hän oli talonpojalle lausunut: nuot koivut ovat tuottaneet kultaa, tuo tupa on vielä paikallansa, nuot mansikat hajahtelevat yhä vielä. Kesä on tässä vielä ennallansa, katoomattomassa viherjyydessään; me näemme nuot tuoreet lehtovaarat, nuot ihanat rannat, nuot sinertävät veden selät ja nuot kepeästi kiitävät aamupilvet. Moni talvi on jo peittänyt lehdikkomäen lumillaan, moni jääkahle on jo sitonut kirkkaan Sorvanselän pinnan, sen perästä kun Werner Holmberg, vanhan koivun juurella istuen, piirusti Pirkkalan kuvan. Nämät lehmät maantiellä ovat jo aikaa sitten lopettaneet käyntinsä ahomailla; nämät lapset ovat nyt jo aika-ihmisiä; maalarin käsi, joka kuvan teki, on rauennut. Mutta kuvan ihana kesämaisema tässä on aivan muuttumatta: tässä ei ole lunta, ei jäätä, ei lakastusta; kaikki on aivan niin kuin oli mainittuna päivänä Heinäkuussa 1858, ja kaste päilyy vielä kosteana mäkien pohjoiskupeilla. Voi taiteen ihmevoima, joka ei huoli ajasta, voittaa kuolon, ja kiinnittää katoomattomaksi yhden katoovaisen hetken luonnon ja ihmis-elämän yhä muuttelevissa vaiheissa!
11. Jääsken kirkkotiellä.
(R. W. Ekman).
On Palmusunnuntai ja aikainen kevään alku. Jääsken talonpoika kulkee nuoren vaimonsa kanssa kirkolle. Kylän nuoriso on jo varhain aamulla käynyt talolta talolle, pajuvarpuja kädessä, ja nauraen, leikkiä laskien löylytellyt jokaista uniin liioin vaipunutta hyvää ystävää. Toisia viattomampia pajuvarpuja on emäntä joka talossa kiinnittänyt navettansa lakeen, saadaksensa sillä lehmät sileiksi, voin hyväksi. Mutta kirkosta poisjääminen näin merkillisenä päivänä tekisi kaiken taian tehottomaksi, ja tällä tavoin sopivat kristin-usko ja pakanuuden tavat yhteen, niin hyvin kuin mahdollista, tämän iloisen, taika-uskoisen kansan mielessä.
Mies — ylvästellen siitä että hän on tuota ikivanhaa, omituista Jääsken kansaa, jonka oikeana pesäpaikkana hänen pitäjäänsä pidetään — on puettu juhlavaatteisinsa: hänellä on yllään pitkä, valkoinen villaviitta, vyö vyöllään, pitkävartiset saappaat jalassa ja leveäreunainen, suurisolkinen hattu päässä. Vaimolla me näemme kuuluisan Jääsken puvun: valkean, kaitaisen tröijyn, valkean, hetaleilla koristetun keltaviiruisen esiliinan, mustan, punareunaisen villahameen sekä päässä valkoisen "hunnun", jonka muoto eri pitäjissä suuresti vaihtelee, vaan Jääskessä on leveä, laskeutuva niskoille pitkänä, leveänä kaistaleena. Huntu on naidun vaimon kunniamerkkinä, jota ei päivällä koskaan riisuta; naimattomilla ei olekaan lupa sillä peittää hiuksiansa. Omituisin koriste, suuri hopeasolki, jolla tröijy rinnan kohdalla on kiinnitetty, on tässä peitossa lapsen takana, jota vaimo kantaa, kirkolle, siksi että sekin saisi osansa palmusunnuntain hyvistä siunauksista.
Kirkkotiellä tulee tuttava vastaan: se on nuori talonpoika, joka ajaa raskailla, nelipyöräisillä kuormakärryillä. Hänen pukunsa on parempi kuin tavallisten kuormamiesten: paidankaulus valkoinen, tröijy (jäntrikkä) sinisestä venäjän verasta, hatussa hopeasolki, piippu varustettu koreasti maalatulla porsliinikopalla. Hän katselee elämätä huolettomalta kannalta ja sitäpä hänen kannattaakin tehdä. Tosin lienee voitto hänen matkastansa tuskin enempi kuin mitä hänen ja hevosen ruoka maksaa; mutta niin kauas ei ulotu hänen luvunlasku-taitonsa. Matkoilla liikkuminen, kaupunkien ja ihmisten näkeminen, jonkun rahasumman kokoonsaaminen, joka yhtä kiireesti taas vierähtää pois käsistä, asioiden alulle paneminen, jotkasaattaisivatmenestyä, vaan eivät niin tee, kas se on hänen virkansa, joka hänen mielestään on kultainen; kuinka paljon siihen aikaa ja vaivaa kuluu, siitä ei mitään lukua. Karjalainen on mielestään luotu kauppamieheksi, hänen halunsa on matkoihin sekä kauppa-asioihin, ja koska ei leipää ole, silloin syödään vehnäsiä, se sanalasku paraiten kuvaa hänen luonnettaan.
Tällä nuorella kauppamatkustajalla ei ole ollut aikaa viipyä kirkossa, mutta kylläpä hän sentään joutaa kuluttaa hetkisen maantiellä kielenpieksämisellä, sillä aikaa kuin hänen hevosensa tienvierellä hakee kulon alta jotakuta ehkä jo puhjennutta heinän alkua. Miehet lyövät kättä keskenään ja heidän puheestamme saamme kuulla kuormamiehen vievän jäniksen sekä ketun nahkoja, pajunkuoria ynnä pari kimppua lankaa Pietariin, josta toivoo saavansa nahkakuorman Kuopioon kuljetettavaksi ennenkuin jäät lähtee Saimaan kanavasta ja vievät hänen leipänsä mennessään. Muuten vielä haastellaan voin ja jauhoin hinnasta Venäjän pääkaupungissa. Nämät torihinnat ovat kaiken puheen mieluisimpana aineena noilla rajaseuduilla, ja Pietariin kelpaakin kaikki, jopa harmaakivikin.
Ylös, kuormamies, älä kauemmin viivy! Aika rientää, virta juoksee, höyryjuna vilisee, ja se pian tempaa pois sinun nahkakuormasi, sinun lankavihkosi, sinun voi-tynnyrisi, sinun jauhomattosi, jopa sinut itseskin ja kaikki ostajasi. Se ei odottele hitaan konisi köntistelemistä, se ei arvele niinkuin sinä että on päivä huomennakin; se on luonut siivet minuutille, se lukee tunnit markoittain ja peninkulmittain. Palaja takaisin pellollesi, jonka olet laimiinlyönyt, käsityöhös, jota ylenkatsot, ja lastesi luoksi, jotka joutilaina maleksivat, toivoen myöskin vuorostaan saavansa viettää elämänsä maantiellä niinkuin isä tekee. Ja sinä, lieruhattu matkamies, jouduta askelesi ettei tuo lapsi hyppää alas äitinsä käsivarrelta ja astu sivuitsesi; sillä se aika on tullut ettei kukaan enää saa seisoa jouten ja paikallansa; kaikkien on rientäminen eteenpäin, niinpä sinunkin, vaikka repiytyisikin kiireissä pitkän viittasi liepeet pois — edespäin, edespäin riennä koko maasi kanssa!
12. Wiipurin kaupunki.
(B. Reinhold).
Suomenlahden kaakkoiskulmalla meri tungeikse leveänä poukamana pohjoseen. Tämä poukama soukkenee viimein kaidaksi Uuraan salmeksi, jonka kautta purjehditaan 12 virstan pituisen Wiipurin lahden sisään. Tämä puolestaan on kolmen salmen kautta yhteydessä pitkän, kaidan lahteman kansa, nimeltä Suomenveden pohja, joka idässä liittyy Wuoksen virran haaroihin ja pohjosessa Saimaan kanavalla on yhdistetty Saimaan avaraan vesistöön.
Hamasta 10:stä vuosisadasta asti kävi näillä seuduin tiheästi kauppalaivoja, sillä Koivistolla oli silloin Itämaan tavarain vaihtopaikka. V. 1293 purjehti Ruotsin valtiomarski Torkel Knuutinpoika Wiipurin lahteen sisään, tuoden mahtavan laivaston sekä sotavoiman, joilla hän Karjalaiset voitti ja kasteesen pakoitti, ja tähän paikkaan, salmen keskellä olevalle saarelle, rakensi hän kivilinnan, joka viidettä vuosisataa oli Ruotsinvallan vahvimpana suojana itäänpäin. Tämä ikivanha linna on yhä vielä tallella vahvain muuriensa, katottoman torninsa ja rikkaan historiansa kanssa.
Mahtava Novgorod karsain silmin näki tämän linnan kohoovan sen rajamaille, se lähetti kerran kertansa perästä sotajoukkojansa Wiipurin muureja maan tasalle murtamaan. Mutta niiden vahvuuteen murtuivat kaikki idän hyrskyt; rynnäköt ja piiritykset torjuttiin urhoollisesti takaisin (1322, 1359). Vähitellen syntyi linnan suojassa kaupunki salmen toiselle rannalle. Dominikolaismunkit perustivat siihen jo v. 1318 luostarin; pian tulivat Franciskolaisetkin perästä. Wiipurin kaupunki sai ensimmäiset etuuskirjansa Eerik XIII:lta v. 1403; se oli Keski-ajalla Suomen toisena kaupunkina ja olisi rikkauden suhteen varmaan ensimmäiseksikin varttunut, jos ei hallitus siinäkin olisi ruvennut säätelemään ohjeita vapaalle kaupalle. Alussa oli kaupunki suojaton; mutta v. 1477 se ympäröitiin muureilla ja varustettiin sitten yhä vahvemmaksi, niin että sitä ynnä vanhan linnansa kanssa aina meidän vuosisadan alkuun asti luettiin paraitten linnoitusten joukkoon. Mutta sota ja kauppa eivät sovi yhteen paremmin kuin tuli ja männikkö; siemeniä kyllä itää, mutta ne ovat tuhkiin kylvetyt. Wiipurin kaupunki sai maksaa sotaisan maineensa ankarilla ahdistuksilla.
V. 1495 Marrask. 30 p. tapahtui täällä tuo aikoinansa niin kuuluisa "Wiipurin pamaus". Mahtava tsaari Iivana III Wasilinpoika, Venäjän vapauttaja Mongolien ikeestä, vei Wiipurin edustalle sotavoiman, jonka lukumäärä oli "kuin puita metsässä". Isot tykit, 24 jalkaa pitkät, tuiskuttivat kaupungin päälle lyyjyä, rautaa sekä kiviä, "suuria kuin tynnyrin pohja". Kaksi tornia murtui maahan; kolmanteen tuli loukko niin leveä "että humalasäkki mahtui sen läpi sisään". Tätä hirvittävää vihollista vastaan, jonka leiri levisi kolmen virstan laajuudelle kaupungin ympärillä, oli linnanisännällä, Knuutti Possella, ainoasti 200 täysin varustettua soturia, paitsi porvareita sekä harjaantumattomia talonpoikia. Mutta Knuutti Posse oli yhtä viisas kuin urhoisakin; hän oli käynyt Pariisin yliopistoa ja huhu hoki hänen olevan liitossa Paholaisen kanssa. Kansantaru kertoo että Posse kun merenrannalla istuessaan vaan piirusti laivan hietaan, niin todellinen laiva jo kohta läikkyi lainehilla; ja koska hän linnatornin ikkunasta pudisti polstarin höyhenet ulos ilmaan, niin luulivat viholliset näkevänsä suuren laivaston merellä. Tämmöinen mies tiesi neuvon vaikka missäkin pulassa keksiä. Koska ahdistus oli ankarimmallaan, sanotaan hänen lähettäneen urhoollisen miehen, nimeltä Winholt, muurin suojelijoita johtamaan; itsepä hän meni alimmaiseen kellarihin ja keitti isossa padassa "hirmutus-ainetta", johon oli pantu "käärmeitä, konnikaisia, elävää hopeaa, lipeää sekä suolaa". Tämän keitoksensa hän sitten kannatti ainoan vielä pystyssä seisovan tornin holvin alle ja laittoi käskyn omalle väelleen että kaikki, merkkiä annettaessa, pistäisivät korvansa umpitäyteen vaksia. Myöhäisen syksy-aamun valjetessa Venäläiset tuosta kävivät rynnäkölle, kavuten yhdeksää suurta tikapuuta myöten ylös muureille. Seitsemän tuntia piti linnan väki urhokkaasti puoltansa, vierittäin alas palavaa tervaa vihollisten päälle; mutta uusia laumoja yhä tunkeutui esiin kaatuvien sijaan, ja ryntääjät alkoivat jo suurin joukoin päästä muurin yli, ajaen puolustajia edeltään.
Silloinpa annettiin sovittu merkki. Maa järähti, tulipatsas tuprahti tornin perustusten alta, ilma tuli täyteen savua ja soraa, torni kaatui maahan, ruhjaten sisällä-olijat, ja kaikki viholliset, jotka eivät olleet kuolleet tahikka pyörryksissä, riensivät hirmustuneina pakoon. Knuutti Posse joukkoinensa karkasi ulos, teloitti viholliset verisellä tavalla, sai äärettömän saaliin, ja Wiipuri oli pelastettu.
Semmoinen oli siihen aikaan kruutiräjäkdyksen vaikutus. Mutta Wiipuria kohtasivat yhä uudet ahdistukset; Venäjän kotka yhä liiteli, laateli sen muurien ympärillä, koetellen siipiänsä. Tammikuussa 1556 melkoinen sotavoima ilmaantui Wiipurin alle, vaan sai tyhjin toimin palata. Oli lumeton talvi, ja yhtenä yönä tuotiin Pitkää Siltaa myöten kärryillä heiniä Vanhan Wiipurin latokartanosta kaupunkiin. Vihollinen, kun pimeällä yöllä kuuli töminän, ei voinut sitä käsittää muuksi kuin että suuri apujoukko oli tulossa; siitä syystä Venäläiset kiireimmiten läksivät tiehensä. — Iivana Hirmuisen aikana v. 1572, 1576, 1577 suitsusi koko Itä-Suomi kekäleinä hävittäjien jäljissä; mutta Wiipurihin ei tohtinut kukaan koskeakaan.
V. 1599 Syyskuussa Södermanlannin herttua Kaarle marssi Wiipuria vastaan, jossa Sigismund kuninkaan puolue piti valtaa. Pormestari Herman Bröijer kuitenkin laittoi salasanoman amiraali Stolpelle, joka kaupunkia meren puolelta piti saarroksissa, ja päästi Ruotsalaiset Vesiportista sisään. Näin valloitettiin kaupunki, vaan yksi osa Sigismundilaisista etsi turvaa linnassa. Ruvettiin sitten sitä kaupungin muureilta tykeillä ampumaan ja linnalaisten täytyi antautua. Vanha linnanisäntä Tavast otti herttuan vastaan portissa, polvillaan seisoen, mutta ei se auttanut. Yksitoista vangittua herraa, niissä muutamia Suomen etevimmistä aatelissuvuista, mestattiin Syysk. 27 p. munkkilähteen vieressä kaupungin edustalla; kuusi teilattiin ja päät pistettiin rautakankien nenään Karjaportin yli.
V. 1656 sai Karjala taas kokea hirmuista hävitystä Venäläisten puolelta. Wiipuri taas tuli puolustuksen keskuspaikaksi; kymnaasilaisetkin sekä koululaiset tarttuivat aseisin, ja viholliset ajettiin takaisin. Nyt kului viidettä vuosikymmentä ennen kuin Suomi jälleen näki vihollisen rajainsa sisällä.
Mutta siihen aikaan kun Kaarle XII voitteli hyödyttömiä voittojansa Puolassa, alkoi "Isonvihan" rajuilma nousta idästä. Alussa Lokakuuta 1706 tuli tsaari Pietari itse 20,000 miehen ja 200 laivan kanssa Wiipurin edustalle ja sulki sen niin hyvin meri- kuin maapuolelta. Kenraali Maydel oli ylinnä päällikkönä kaupungissa; hänellä ei ollut muuta kuin 1,000 miestä harjoitettua sotaväkeä; mutta hän poltti etukaupungit poroksi ja alkoi pitää miehen tavalla puoltansa. Pitkä patterikaari ympäröitsi kaupunkia, rakeina sateli pommeja sekä tulikuulia sen päälle, tehden tuhotöitänsä. Wiipuri näkyi olevan hukassa, koska köyhä akka, pakolainen Inkeristä, astui papiston eteen ja kertoi näkemänsä eriskummallisen unen. Wiipurin vanha tuomiokirkko oli jo kauan aikaa ollut rappiolla ja jauhomakasiinina; sitä muka oli unennäössä käsketty puhdistaa ja rukouksilla sekä virrenveisuulla pyhittää; sillä keinoin oli kaupunki pelastuva, muuten se oli välttämättömästi hukassa. Hätähetkinä ihminen unenkin keksimiin neuvoihin turvaa; kirkko puhdistettiin ja laitettiin; jumalanpalvelukseen kokoutui siihen kaikki sotaväen päälliköt sekä etevimmät porvarit; veisattiin virsi N:o 100.
Nytpä vasta vihollisen tuli oikein alkoi kiihtyä; jo oli 1,067 pommia viskattu sisään, mutta yht'-äkkiä tuli aivan hiljaa. Yöllä Lokak. 29:ttä päivää vasten purki tsaari Pietari leirinsä ja läksi pois sotavoimansa kanssa, jättäen suuren joukon piiritysvärkkejä jäljilleen. Syytä tähän äkilliseen lähtöön ei ole koskaan saatu oikein selvilleen; muutamat arvelevat puutosta olleen muonasta; toiset sanovat tsaarin pelänneen joutuvansa ahdinkoon kaupungin ja lähenevän apuvoiman väliin.
Pitkää huo'ahdushetkeä ei ollut, sentään Wiipurille sallittu. Maaliskuussa 1710 ilmautui taas venäläinen piiritysvoima, jota keväämpänä laivasto ja tsaari itse seurasi. Wiipuri oli tällä kertaa vahvemmassa varustuksessa; paljon oli tykkejä sekä kaikellaisia varoja, ja puolustusväkenä 4,000 Kaarle kuninkaan uljaista miehistä eversti Maunu Stjernstrålen johdon alla. Taistelu Suomenmaan avaimesta tuli niin ankaraksi kuin riita-aineen tärkeys vaati. Koska ensimmäinen rynnäkkö oli verisellä tappiolla takaisin lyöty, päätti tsaari ratkaista taistelun tykeillänsä. Kahdeksankymmentä suurta kanuunaa ja kuuskolmatta mörsäriä alkoi nyt paukutella yöt, päivät, kaupunki raukesi raunioiksi, asukkaat menivät syvimpiin kellareihin piiloon, ja päivä päivältä harvenivat puolustajoiden rivit. Mutta koko kolmetoista viikkoa kestivät "Kaarlolaiset" tuota hirmuista taistelua. Vasta kun ihmisvoiman äärimmäiselle rajalle oli tultu, kun viimeinen avun toivo oli pettänyt, koska muuri 700 syllän pituudelta oli tantereksi tasoitettu, niin että kokonainen armeija estämättä olis saanut marssia sisään, vasta silloin antautui Wiipuri Kesäk. 10 p. 1710. Puolustajille oli luvattu kunniallisia ehtoja, jotka he miehuudellansa olivatkin ansainneet, mutta valitettavasti ei lupausta täytetty. Linnaväki ynnä vähäinen tähde Wiipurin asukkaista, vanhukset, vaimot ja lapsetkin, vietiin vankeuteen Venäjälle, ja Suomenmaa oli avoinna voittajan sotajoukoille.
Nyt tuli Wiipuri venäläisen kuvernementin pääkaupungiksi; tsaari Pietari rakennutti sen muurit uudelleen, ja keisarinna Anna ne vielä vahvisti v. 1738. Wiipuri nyt tästä lähtein oli Pietarin suojelusvarustuksena, niinkuin ennen Suomenmaan, ja esti Ruotsin voiman edistymistä v. 1741, 1788, 1790. Viimein mainittuna vuonna se näki sen kuuluisan meritappelun, jossa Kustaa III umpisolaan joutuneen laivastonsa kanssa raivasi itselleen tietä tuhansien tulikitain sivuitse. Vielä vuonna 1808 oli Wiipuri Suomessa sotivien Venäen voimain selkävarana; mutta siihen sitten sen pitkällinen sotaisa virka näkyy loppuneen. Noita ahtaita muureja, jotka estivät paisuvan kaupungin kasvamista, murretaan nyt murtamistaan maahan, ja rauhaisa kauppa yhä enemmän valtaa omakseen tätä paikkaa, jolle sekä luonto että ihmiset niin runsaasti ovat osoittaneet suosiotansa, suodessaan sille sen etuisan aseman Saimaan kanavan ynnä rautatien junain kanssa, jotka yhä sivutse suhisevat matkallansa Pietarin ja Helsingin välillä.
Kahdeksan kertaa ovat niin sanoakseni suuret yksityiset, nimittäin sodasta seuraamattomat, tulipalot hävittäneet Wiipuria: 1457, 1575, 1682, 1690, 1738 (perinjuurinen), 1793 (melkein samaten), 1817 ja 1834. Yhtähyvin kokoutui kaupunki yhä uutena tuhasta, vieläpä tulvasi ulos muureinsa ulkopuolelle ja loi Tervaniemen (muinoin Siikaniemen), Neitsytniemen, Saunalahden, Hiekan, Pietarin ja Pantsarlakden etukaupungit. Kauppa on tänne ko'onnut rikkautta, tointa, älyä. Itämaan ja Länsimaan vaikutus tässä taistelee vastakkain, synnyttäen eriskummallisen puhekielen sekamelskeen — suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää vuoroitellen. Wiipuri on Suomen kaupunkien joukossa kosmopoliitta, maailmalainen, vaan ei suinkaan sentään vähemmin isänmaallinen. Suomi on yhä enemmän ja enemmän valloittanut takaisin tätä vanhaa, vahvaa ulkomuuriaan. Wiipuri on päivä päivältä enemmän saanut takaisin entisen kunniavirkansa olla maansa rajasuojana, ja vahvempana raukenevia valleja nyt isänmaallisen sivistyksen näkymätön muuri kaikkia muukalaisten valloittelemis-kokeita vastustaa.
Reinhold'in kuva on piirustettu koillisesta päin. Edustalla näemme Salakkalahden ja savua suitsuttavan rautatie-junan, keskellä kuvaa kaupungin torneineen, taustalla Wiipurin lahden, ja oikealla puolella ikivanhan linnan, jonka katto syttyi ja paloi silloin kun kaupunki Syysk. 7 p. 1856 Saimaan kanavan vihkiäisjuhlassa oli valaistu.
13. Kaskimaa Iisalmessa.
(B. Lindholm).
Sydänkesä lämpimänä ja vihreänä vallitsee Savon vaaroilla. Taivas on pilvissä, sadetta käkee. Vieno tuulenhenkinen koillisesta suhistelee honkain latvoja, vaan ei kykene piirtää väreille lammin pintaa. Harmaa, kipunansekainen savu nousee metsäiseltä mäeltä tuolla lammin rannalla ja peittää, tuulosessa kieriskellen, takana seisovat puut näkymästä. Räiskyvä tuli tupruttelee, liekki liehahtelee kantoista kivikköä myöten, mustaten kanervan varret juuriin saakka. Mitä tää tuli tarkoittaa? Vihollinenkos se on vai ystävä?
Varmaanhan se on ystävä,, muuten ei nuo hongan alut tuolla seisoisi noin huolettomina, muuten ei nuot viisi miestä noin rauhallisesti tekisi työtänsä palavan mäenrinteen reunalla. He eivät yritäkään sammuttaa tulta, päinvastoin kiihdyttelevät sitä vereksillä poltto-aineella, joita viskaavat sen piiriin. Ole varma kuitenkin että he sentään vartioivat valkean kulkua; se ei saa astua askelettakaan sille määrätyn rajan yli, se ei saa puuttua metsään tuolla vasemmalla eikä myös halkopinoon oikealla puolella. Miehet ovat valinneet semmoisen päivän, jolloin tuuli on vieno ja vie kipunat lampiin päin, mihin ne vahingoitsematta sammuvat. Myrskyisenä päivänä eivät he suinkaan olisi päästäneet tulipetoa valloilleen. Mutta onko täällä sentään täysi turva? Kuka takaa ettei raju-ilma ole kätkössä noiden pilvien povessa, joka on paisuttava viattoman liekin turmiolliseksi, saloa tuhoovaiseksi kulovalkeaksi?
Mitähän tuolla tulella sitten on virkana? Onko se viritetty hyödyksi vaiko vaan huviksi? Katsasta tätä karua hietakangasta, tätä kivikkoa, kannostoa, mättäikköä ja kuivaa kanervikkoa. Aura ei tähän voi mitään — senvuoksi metsä tässä paikassa hakataan maahan, kaadetut puut jätetään tarpeen mukaan kuivumaan, sitten ne sytytetään palamaan, ja viljaa antavaan tuhkaan kylvetään siemenet. Vilja kasvaa siihen tiheä ja tähkäpäät tulevat järeäjyväisiksi; kahdet, kolmet viljat otetaan samasta kaskesta, ja sitten jätetään tyhjä aho luonnon äidillisen hoidon alle.
Tämmöistä on kaskenviljelys, joka täällä Suomessa joka paikassa on ollut säännöllisen maanviljelyksen alkuna, ja joka vielä nytkin on tavallinen monessa maamme osassa. Kasken polttaminen on paimentolaisen maanviljelystä semmoisessa maassa, missä metsällä ei ole mitään arvoa; mutta se ei sovi yhteen korkeamman viljelyksen kanssa, ja missä semmoinen jo on alulla, siellä kasken poltto on huvittelemista. Muuten niin ihanassa Savonmaassa rasittaa silmää yhä pitkä sarja aivan autioita, varsin kasvamattomia harjuja ja mäkiä, joiden hietaperä ainoasti vaillinaisesti on peitetty harvalla, huonolla ruoholla. Attilan hevonen ei se ole, jonka kavio on nämät paikat viljattomiksi polkenut; kaskien tuli on täällä kulkenut yhä, siksi kuin kaikki viljava ruokamulta oli pois palanut. Annettuansa kaikki ravitsevaiset aineensa viljalle, tuhka vaan on hienona, köykäisenä tomuna, jonka tuuli lennättää pois ja sadevesi viepi mennessänsä alas harjujen rinteiltä. Monta, monta lahoovien kasvien polvikuntaa sitten pitää tulla ennen kuin taas syntyy uutta ruokamultaa, ja näin jääpi kaskenpoltosta usein — ei sentään aina — polttomerkki Suomen kukoistaviin poskihin.
Mutta sitä ei miehet tuolla salomaalla ajattele. Heidän mielestänsä metsä aina vielä on vanha, arvoton este viljelijän jaloissa, ja jos sillä arvoa lienee, niin kyllä muka Jumala sen uudelleen-kasvamisesta huolen pitää. Kauemmaksi kuin kahden, kolmen viljan ottoon ei ulotu kaskenpolttajan luvunlasku. Hän ilolla katselee tuota liehuvaa liekkiä, tupruavaa savua, viljavaa tuhkaa, suurijyväisiä tähkiä, ja pienet lapsetkin, jotka uteliaina viskelevät kuivia risuja tuleen, taputtelevat nokisia kätösiänsä, riemuiten kipunain lentelemisestä pilvistä aamutaivasta kohti.
14. Pentti Lyytinen lukee runojansa Savossa.
(R. W. Ekman).
Kaski on sammunut, siemen on kylvetty viljavaan tuhkaan, peltomies palajaa avaraan kotitupahansa. Hän on varakas mies, hänen asuntonsa, vaikka koristelematon, on varustettu kaikilla tarpeilla, joita hänen vaatimaton mielensä haluaa. Keskipäivän aurinko paistaa sisään matalan ikkunan kahdeksasta pienestä ruudusta; nämät pienet ikkunat ovat vielä muistoja savupirtistä, jossa päivänpaiste oli liikaa ylellisyyttä, ja Pohjoissuomalainen ei näin vähään valoon tyytyisikään. Päivänpaiste sädehtii pöydälle, joka päivällis-ateriaa odottelee; sen sijasta sen päällä nyt seisoo kahvipannu, sillä rakas vieras on tullut taloon. Isäntä katselee häntä kunnioituksella melkein kuin pyhää miestä, vanha emäntä kuultelee tarkimmalla huomiolla, sievä miniä, ripoittaissansa jauhoja pannuun, kääntyy häneen päin, ja lapsenlapsi mummon sylissä ei yhtäkään kainostele vierasta.
Kuka tää vieras sitten on, jota kaikki niin yksinmielin ihmettelevät? Hän istuu pöydän peräpäässä, paperi kädessä, läkki-tötterö edessään. Onko se oppinut herra, joka lukee viisauttansa oppimattomalle talonpojalle, vai onko se kenties pappi, ainoasti kaulustansa vailla, joka näin ennalta koettelee ensi sunnuntaina pidettävän saarnansa voimaa?
Eipä se olekaan oppinut herra, eikä papiksi vihitty, eipä edes oppineempi mies kuin moni muukin ajattelevainen talonpoika, ja sininen sarkanuttu myös ilmoittaa säätyä, jota puoli-oppinut rikkiviisaudessansa pitää paljon halvempana itseään. Tämä mies on, sanalla sanoen, halpa keskievari, isäntä Toholahdessa Suonenjoen pitäjässä, mies, jonka virkana on luonansa majoitella ja eteenpäin matkalle saatella kaikenlaisia matkalaisia, niin hyviä kuin pahojakin; kenties on hän joskus valjastuttanut hevosen sinunkin rekesi eteen, jos olet sattunut noilla Savon seuduilla kulkemaan. Mutta yhtähyvin näet tässä edessäsi yhden niistä valituista, joille kaikkivaltias Luoja runsaammin kuin muille kuoleman-alaisille on suonut kipunan taivaallisesta valostaan. "Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja sinä kuulet sen äänen, vaan et tiedä kusta se tulee ja kunne se menee; niin on myös jokainen, joka Hengestä syntynyt on". Mitä Hän siitä huolii mihin hänen siemenensä sattuu, korkeimman sivistyksen kukkuloilleko vai halpaisen talonpojan syrjäiseen mökkihin?
Pentti Lyytisen elämäkerta ei ole pitkä, sillä sisällinen elämä peittäytyy ulkoa-katsojan silmiltä näkymättömäksi. Hän syntyi Suonenjoella ja oli jo lapsena iloinen, hauska, opinhaluinen poika, mutta ei saanut koskaan enempää oppia, kuin mitä itse saattoi poimia kokoon sen ajan harvalukuisista suomalaisista kirjoista. Jo 24-vuotisena rupesi hän keskievariksi kotitalossaan ja piti tätä vähävoittoista virkaa sitten lakkaamatta kaiken pitkän ikänsä, koko 64 vuotta. Kukapaties hän siinä tulikin tilaisuuteen enemmän kuin moni muu nähdäkseen ja puhutellakseen korkeampioppisia ja enemmän kokeneita miehiä. Hänkin mielellään noudatteli matkustelevain herrojensa esimerkkiä ja kävi pienillä matkoilla pienen maailmansa rajain sisällä, Savon ihanilla rannikoilla, ja niillä matkoillaan hän ripoitteli ympärilleen niitä hetken innossa valmistuneita runoja, jotka ovat tehneet hänen nimensä kuuluisaksi ja rakkaaksi kotiseuduilla. Hän lauleli häntä likimpänä olevista aineista — uudesta kirkosta, vanhasta talosta, maanviljelijän suruista sekä iloista, ajan kerkeästä kulusta, kotiseudun vaihtelevista kohtaloista, työmiehen kunniasta ja laiskurin hulluudesta; hän vitsaili pahoja tapoja sillä terävällä kokkapuheisuudella, joka on meidän kansallemme omituinen; mutta toisena, myös perisuomalaisena sävelenä hänen runoissaan oli tuo lempeä tyytyväisyys Luojan sallimukseen, jonka hymyilyssäkin piilee kyynel elämän kerkeästi katoovaisesta ihanuudesta. Ja näin tuli hän vanhaksi, sill'aikaa kuin hänen runonsa aina vielä nuorina elelivät kansan suussa. Hän kuoli Helmikuussa 1871 kahdeksan-yhdeksättä vuotta vanhana.
Suomen kansanrunoudessa on ollut parempilahjaisia, suurempi-oppisia runoseppiä kuin "Pieni Pentti, lyhyt Lyytinen"; mutta eipä ollut monta, jotka paremmin olisivat osanneet laulaa kansan sydämestä. Sentähden on hänellekin sallittava paikkansa näissä kuvaelmissa Suomen maasta ja kansasta.
Kuvan allekirjoitus on vahingossa tullut väärin pannuksi. Pentti Lyytinen ei "soitakaan kanteletta"; hän on vaan, niinkuin hänellä usein oli tapana, kirjoittanut muistoon runon, jonka oli juuri ennen valmistaumatta sepittänyt ja laulanut, ja lukee sen nyt ihmetteleville, ihaileville kuulijoillensa. Tämä hänen käsikirjoituksensa kenties kopioidaan ja sillä lailla hänen laulunsa leviävät ilman kirjapainon avuttakin. Ainoasti vähäinen osa hänen lauluistansa on painettu; useimmat säilyvät käsikirjoituksina taikka laulajain muistossa; suuri joukko luultavasti on ijäksi kadonnut. Suomen talonpoikaiset runoniekat laulaessaan välistä viljelevät kanteletta mukasoittimena, vaan useimmin ovat ilman. Muinoin lauloivat he aina kaksittain yhdessä, niin että toinen lauloi säkeen, jonka toinen sitten kertoi elisäesti, ja sitten ensimmäinen jälleen ryhtyi jatkamaan seuraavalla värsyllä. Molemmat runojat silloin istuivat vastakkain, käsi käden lomassa, ja kumartelivat laulun innossa toinen toiseensa päin. Nuotti oli yksi kaikilla runoilla, ikivanha, surullinen, aivan yksinkertainen; se kanteleen viiden kielen ahtaassa piirissä ainoasti osoitti laulun peruslaatua, vaan ajatuksen ja tunteen koko rikkaus ilmoitti itsensä runon sanoissa. Muinaiset runomme usein kohoutuivat ylevimpiin syntylukuihin luomisen salaisuuksista taikka lauloivat elämän jaloimpia aineita. Uudemmat runojat, verratessaan esi-isiin, itsekin tunnustavat olevansa heikompia; mutta minkä he ovatkin syvyyden ja ylevyyden suhteen kadottaneet, sen ovat moninaisuuden ja tunteikkaisuuden puolesta voittaneet. Muinainen runomitta omituisin alkusointuineen ja alin-omaisin kertomisineen on yhä vielä rakas ja viljelty, mutta sen rinnalla on nyt kohonnut uuden-aikuinen runouslaatu, vaihtelevaisempi muodoiltaan, nuoteiltaan sekä sisällykseltään. Paljon kuonan seassa löytyy siitä myös koko joukko pelkkää kultaa, ja tätä uudempaa laulua harjoitetaan ahkerasti ympäri koko Suomen nientä.
Savonmaa ja Karjala ovat kuitenkin yhä edelleen Suomen kansarunouden parhaana pesäpaikkana, josta sen lämpimät, elähdyttelevät lähteet uhkuilevat kevätpurojen tavalla. Ja missäs laulu kaikuisikin, jos ei siellä, missä, kaukana maailman melusta, luonto itse on runo ihaninta laatua ja jossa elämän ei tarvitse muuta kuin kuvastella luonnon unennäönkaltaista kauneutta.
15. Tammisaaren kaupunki.
(O. Kleineh).
Hankoniemen itäpuolella pistää Suomen lahti mantereesen pitkän, kaidan poukaman, nimeltäPohjanlahti. [Tätä pientä Pohjanlahtea (ruots. Pojoviken) älköön suinkaan sekoitettako Pohjanlahden kanssa, joka Suomen ja Ruotsin eroittaa.] Merivesi siinä pian menettää suolaisuutensa, Hankoniemen valkeat rantahiedat muuttuvat vihriöitseviksi nurmikoiksi, ja kansakkaat kylät, suuria herraskartanolta ja ruohoisia laitumia välillään, todistavat seudun viljavuutta.
Pohjanlahti, jota purje- ja höyry-alukset yhä kyntelevät, on luotu kulkuväyläksi ja kauppatieksi läntiselle Uudellemaalle. Lahden soukimmalle paikalle, puolen peninkulman päähän pohjoispuolelle sen suuta, syntyi 14:llä vuosisadalla kauppala, joka sai nimeksiTammisaari(Eknäs), koska sen ympäristö silloin oli täynnä tuuheita tammistoja. Tammisaari kuului vähän matkaa sieltä olevanRaseporinlinnan alle, jossa silloin läntisen Uudenmaan maaherra asui, ja noin mahtavan miehen suojan alla katsottiin kuninkaalta hankittavat kaupungin-oikeuskirjat tarpeettomiksi. Kauppalasta vähitellen kasvoi pieni merikaupunki, jota sen suojelijat välin auttelivat, välin ryöstelivät, sillä Raseporin linnanisännät eivät suinkaan laiminlyöneet käyttämättä, niin paljon kuin vaan heillä valtaa oli, tuosta heidän alusmaallaan olevasta runsastuloisesta satamasta saatavia etuja. V. 1546 viimeinkin sai Tammisaari Kustaa Waasalta kaupungin-oikeudet, jotka sitten useammat kerrat uudistettiin, vaikkei niistä sentään lähtenyt enempää apua kuin muistakaan papereista ja pärmäkirjoista noina levottomina väkivallan aikoina. Raseporin lääni oli silloin Leijonhufvud kreivien omana aina Suureen Ryöstöön saakka; he hallitsivat Tammisaarta itsevaltaisella kädellä, välistä anteliaina suojelusherroina, useammin porvarein ja talonpoikain sortajina. Vasta kun Rasepori Kaarle XI:n aikana otettiin kruunun omaksi ja tehtiin Uudenmaan rykmentin everstin virkataloksi, silloin vasta Tammisaari pääsi tuosta suojasta, jota se monta kertaa oli saanut maksaa kalliilla hinnalla.
Sen sijaan nyt kruunu otti kaupungin holhousvaltansa alle ja saikin hyväntahtoisilla säätelemisillään vapaan kaupan niin peräti kuristetuksi, että Tammisaari, silloin kun se v. 1765 sai laajennetun ja v. 1830 täyden merenkulun-oikeuden, jo oli aivan mitätön. Itseksensä jätettynä olisi se edullisen asemansa avulla luultavasti tullut kukoistavaksi kauppapaikaksi; nyt se on vaan toimellinen nurkkakaupunki, jossa ympäristön kalastajat vaihtelevat saalistansa suoloihin, tupakkaan sekä pellaviin. Tammisaaren kuuluisimpana tuotteena entisinä aikoina oli Suomen ensimmäinen oppinut mies, mathematikko ja tähtitutkija Sipri Aaroninpoika Forsius, joka täällä kirkkoherrana lopettikin päivänsä. Uudempina aikoina on Tammisaari ollut mainio kilohaileistaan, humalistaan, sormikkaistaan sekä ihanista tyttösistänsä. Katoamaisillaan on muuten nyt se onnellinen rauhallisuus ja se patriarkallinen elämänlaatu, joista Tammisaarta aina kehuttiin. V. 1830 osti kaupunki 50,000:lla ruplalla läheisyydessään olevan säterikartanon, nimeltä Latukartano; sen rakennukset ynnä myös avaran alustan kanssa sitten nyt v. 1870 lahjoitettiin nais-opettaja-seminarioksi maamme ruotsinkielistä rahvasta varten. V. 1871 toi tämä opisto kanssansa uuden aikakauden sekä tuoreen nuoruuden-hengen tuohon ikivanhaan kaupunkiin. Ja v. 1873 uusi rautatie tempaisee Tammisaaren kokonaan irti kaikista totutuista tavoistaan ja viskaa sen, vasten tahtoa, jos ei myöten, siihen kuohuvaan liikevirtaan, joka pian on vilisevä Pietarin ja Hankoniemen välillä. Kilpailu uuden kaupungin kanssa, joka on syntyvä rautatien loppupäähän, niemen nenään, on oleva Tammisaarelle taistelu olemisesta tai olemattomuudesta, loistavasta tulevaisuudesta taikka perikadosta. Rautatie on rakentanut komean siltansa Pohjanlahden poikki; kaupungin täytyy rakentaa oma silta sen viereen taikka on se hukassa. Rahoja tulvailee sivuitse; ympäristön kansa on kuin pyörryksissä; tavarain ja työn hinta kohoaa. Loppunut on pienten vaatimusten, nöyräin tapojen aika; pikku Tammisaaren on käynyt kuin miehen, joka illalla satamassa meni laivaan ja aamulla herää pauhaavalla merellä, jolla tuulet ja laineet ajavat hänen alustansa teille tietämättömille.
Kaikesta siitä tämä rauhallinen kuva ei tiedä mitään. Keskustassa näemme kauas selälle näkyvän valkean tornin; se kuuluu kaupungin vahvaan, harmaakiviseen kirkkoon, jonka v. 1653-66 Tammisaaren silloinen mahtava herra ja suojelija, valtaneuvos Kustaa Aadolf Leijonhufvud rakennutti ja varusti taiteellisessa suhteessa hyvin kallis-arvoisella, luultavasti kolmekymmenvuotisesta sodasta saadulla, alttaritaululla. Sen ympärillä seisovat ryhmittäin mäkien kukkuloilla sekä vietteillä kaupungin matalat huoneet, puoleksi peittyneenä puutarhojensa vihriäisyyteen, ja edustalla näkyy osa lahden lähimpää selkää. Mutta uuden ajan kolmea merkillisyyttä, jotka pian ovat muuttavat Tammisaaren koko muodon — höyrylaiva-laituria ynnä siihen kuuluvan, "Knipan"-(Sotka) nimisen, sievän uima- ja ravintohuoneen kanssa, seminaarin rakennuksia kankahalla kaupungin takana ja rautatie-siltaa Pohjanlahden poikki — niitä kolmea ei kuva meille näytäkään.
Maalari on mielemmin tahtonut kuvata meille sen Tammisaaren, joka on katoamassa, tuon vanhan-aikuisen, yksinkertaisen kaupungin, jommoisena se oli eilen ja vielä suureksi osaksi tänäänkin on, vaan ei enää ole huomenna oleva. Uuden ajan uudet laitokset tuovat vilkkautta ja liikettä; mutta vanhat, rauhalliset olot paremmin miellyttävät taideniekkaa ja hiljaista katselijaa. Nuot matalat huoneet, joiden katot menneen vuosisadan tavan mukaan ovat useammassa taitoksessa, nuot monet turvekatot täynnä heinää ja lehmänherutinkukkia, nuot monet sievät puutarhat, tuo viheliäisyys, tuo kukkashaju, tuo lintuin laulu joka haaralla, tuo tuore meri-ilma ja laineitten läike kolmella puolella — se kaikki tekee omituisen, lempeän, viihdyttelevän vaikutuksen. Se matkalainen, joka on isoin kaupunkein mukavuuteen tottunut, kaivatkoon täällä niiden komeita ravintolakartanoita ja lörpöitteleviä passareita; Tammisaari, joka osakseen on saanut kauniin luonteen ja kodikkaan hauskuuden, saattaa vielä hänelle sanoa: "Mene sitten vaan minun sivuitseni!" Mutta pian on se itsekin tuleva täyteen komeita ravintolakartanoita, prameutta ja ylellisyyttä — jos ei se kaikki virtaa sen sivuitse uuteen Hankoniemen kaupunkiin — ja se, joka kolmenkymmenen vuoden kuluttua katselee tätä kuvaa "Matkustuksessa Suomessa", on ihmetellen kysyvä: "Tuokos se on Tammisaari?" Ei, niin silloin kuuluu vastaus,se on ollut!Ainoasti vanha, kunnianarvoinen Herran-huone korkean, valkoisen torninsa kanssa on silloinkin, samoin kuin nyt, katseleva lahden selkien yli Hvitsand'ille päin, ja, itse muuttumatta seisoen niinkuin ijankaikkisuuden henki, puhuva tulevaisille polville niistä päivistä, jotka on olleet ja mennehet.
16. Metsäseutu Hauhossa.
(H. Munsterhjelm).
Lunta on Alpeilla, Karpateilla, Pyreneoilla, onpa Atlas-vuorillakin Afrikan paahtavan päivän alla, mutta vilkasta elämätä lumen päällä ei nähdä muualla kuin pohjoismailla. Täällä, missä tietön, poluton salo aina on lähellä asunnon kynnystä, ovat siltoja rakentava ensimmäinen jää ja tietä tasoittava ensimmäinen lumi aina tervetulleita vierahia. Heitä paitsi meidän tukkimetsämme jäisivät kannoilleen lahoomaan, meidän laivamme kulkisivat tyhjinä, meidän karjamme kuolisivat nälkään ja tuli takassamme sammuisi talvisella pimeällä. Me itse olisimme puolet vuotta suljetut erille naapureistamme, ja pitkällinen pimeys tuntuisi meistä yksinäisyydessämme kahta synkemmältä.
Ensimmäinen valkoinen lumi Marraskuussa on aivan kuin päivänsäde kajanteesta aikaisemmin syksyllä. Ilma selkiää, tiet valkenee, pellot ovat ikäänkuin sokeria olis päälle ripoitettu, koko luonto muuttaa lakastuksen toivottoman puvun hienoon, paistavan valkoiseen paitaan, jossa nukkuen se odottelee toista kevättä. Silloin visertää pulmunen, silloin virkistyy jälleen ihmisen nolo mieli, reki rientää, kevykäisenä kuin lentävä pilvi, ja Munsterhjelm'in kuva on valmis.
Edessämme on luminen salo Hämeenmaassa. Hanki on peittänyt hienovartiset kanervat, monikulmaiset kalliot, viidakot, kannot, puiden oksat. Havumetsä seisoo lakastumattomasti vihriäisenä, vaan lumi-taakan alla vaipuneena, ja tuossa rotkossa oikealla puolella on kenties karhulla talvipesänsä. Katsoppas tuota taivaan kaistaletta, joka vasemmalla puolella tuolla perällä näkyy! Se on paksu, harmaa uudin, joka ennen iltaa on tuiskuttava alas uusia, miehenkorkuisia nietoksia lisään; mutta tälle kuvalle ei olisi voinut keksiä sopivampaa taustaa, sillä sen päällä näkyvät puitten kaikki haarat ihmeteltävällä hienoudella.. Kaikki on levolla, vaiti, jylhää ja jaloa. Luonto näkyy miettivän omaa salaisuuttansa. Välistä vaan risahduttaa orava hypätessään oksalta oksalle, ja ripoittelee metsäkana hienoja jälkiänsä äsken sataneesen lumi-vitihin.
Kaksi elävää, hengehtivää olentoa tässä kuvassa vaan näkyy. Mitä toimittaa tuo mies harmaassa mekossa ja pruunisessa puuhkalakissa, seisoessaan kumarruksissaan tuon nuoren hongan vieressä? Hän hakkasi polttopuu-tarpeensa täällä mennä talvena. Hän latoi ne silloin pinoihin mäen juurelle, antoi niiden kuivaa kesän-ajan ja tuli nyt niitä kotiin talohonsa kuljettamaan. Siksi aikaa kuin mättää kuormaa re'elle, on hän ohjaksilla sitonut hevosensa kiinni nuoreen mäntyyn. Tarpeetonta varovaisuutta! Uskollinen juhta seisoo tuossa, pää alaspäin, vemmel kaulan yli, niin maltillisesti odotellen, niin nöyrästi tyytyneenä kohtaloonsa, kuin olisi sillä tallin seinä ja seimi edessään, eikä puoli peninkulmaa kelvotonta metsätietä ja takanansa raskas kuorma.
Hetken kuluttua on mies hevosineen jälleen kadonnut näkyvistä, ja metsä silloin seisoo häiritsemättömässä yksinäisyydessään. Ei liikahda havukaan kuusen oksalla, mutta paksupilviseltä, harmaalta taivahalta alkaa laskeutua isoja, pehmeitä lumihöytäleitä, valkoisia kuin joutsenen untuvat, yksinäisen seudun päälle. Lumihöytäleet tarttuvat tyviin ja oksihin; ne satavat yhä tiheämpään ja suoraan alas; näyttää siltä kuin valkoinen esirippu laskeutuisi alas taivaan ja maan väliin; mahdoton on selittää mistä ilma alkaa, mihin nietos päättyy. Ei voi nähdä kahdenkymmenen askelen päähän, kaikki on aivan ääneti — ja kuitenkin on täällä kolme elementtiä kuiskuttelemassa toinen toiselleen luonnon umpisalaisella kielellä. Kuulumatta latoutuu nietos nietoksen päälle, ja Hämeenmaa on peitossa lumen alla.
17. Paja Turun lähistössä.
(R. W. Ekman).
Muutamana päivänä Lokakuussa Matti Aitto jostakin rajapitäjästä Hämeen puolella on tullut Turkuun ruis- ja hamppu-kuormansa kanssa. Syksyinen sää on sateinen ja tie kuoppainen. Kärryt raskaan kuormansa kanssa ovat kauan aikaa horjahdelleet kuopasta kuoppaan, aivan kuin laiva myrskyisellä merellä, siksi kun vasempi pyörä viimein väsähtyy leikkiin ja ottaa katketaksensa. Matti Aitto vääntelee matalaa huopahattuansa pari kertaa päässään, arvelee ajattelee jonkun aikaa vahinkoansa, sitoo sitten pyörän kokoon nuorilla niin hyvin kuin voi ja pääsee näin kutakuinkin perille. Saatuaan tavaransa myödyksi, tahtoo hän jälleen lähteä kotiin suolakuorman kanssa, mutta ei voi sitä ennen olla korjauttamatta pyöräänsä. Perinpohjin asian mietittyänsä ja useammin kerroin tehtyänsä tuota tuttua temppua että tempaa kädellään korvan taustaa, menee hän viimein vihdoin pajaan Aurajoen vasemmalla varrella ja ilmoittaa asiansa. Seppä, jolla aina on runsaasti työtä laivatehtaassa, joka aikanansa on käynyt ali-alkeiskoulua ja jossa näkyy hyvä kappale ylpeyttä siitä että hän on mestarina sepäntaidosta kuuluisassa Turussa, pitkään aikaan ei suvaitse luoda silmäystäkään sisääntulijaan, kunnes viimein muutamien hopeamarkkain kaunopuheinen helähdys taivuttaa hänet suomaan apuansa hätään joutuneelle talonpojalle. Työhön ryhdytään paikalla, mestari on asettanut katkenneen pyöränvanteen ahjohonsa eikä katso halvennukseksi itse nyt painaa paljetta, jolla aikaa oppipoika pitää pyörää. Matti Aitto istuu tyytyväisenä vanhan arkun päällä, hiilivasun vieressä, pistää tupakkaa piippuunsa ja antautuu puheisin vähemmin herrastelevan oppipojan kanssa, joka mielellään kieltänsä pieksää, sill'aikaa kuin kädet saavat levätä, ja joka suurella halulla tiedustelee nauriitten hintaa. Sinä hetkenä Ekman astuu sisään.
Meidän maalarimme on, pari tuntia kotona työtä tehtyään, lähtenyt tavalliselle kävelyllensä lämpimenä syys-aamuna ja poikkee nyt pajaan vaihdellaksensa pari leikkipuhetta ystävänsä sepän kanssa, sillä Ekman tutkistelee kaikkia kansan elämän haaroja ja erittäinkin rakastaa seppiä sekä pajoja, luultavasti tuon ahjosta lähtevän loistavan valon tähden. Tarkalla silmällänsä hän paikalla älyää tässä kuvaksi sopivan aineen, kaappaa lyyjyskynänsä ja piirustaa muutamilla harvoilla, mutta vilkkailla piirteillä kaikki nuo kolme miestä ynnä myös koko pajan sisustan monin monellaisin kaluineen — ahjon, palkeen, alaisimen, ruuvipenkin, hiilivasut, vesi-astian, vasarat, lapiot j.n.e. vieläpä lisäksi avonaisen ovenkin ja sen kautta näkyvän jokirannan sekä kaukaisen tuomiokirkon sumuisessa syys-ilmassa. Ei unhota hän sepän koiraakaan, joka uhkaavaisena seisoo oven suussa (tämä, sivumennen sanoen, on tässä teräspiirroksessa tullut jokseenkin epäselväksi). Ainoa, jota maalari ei ole muistanut, on oma itsensä.
Ekman on perinjuurinen idealisti, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, sillä se ei kuitenkaan estä häntä, niinkuin esim. tässä paikassa, suurimmalla tarkkuudella kuvaamasta arkipäiväisimpiäkin aineita. Mutta jos joku realisti tekisi sen muistutuksen että tässä pajassa ainoasti hiilet ovat oikein nokiset ja että varsinkin tuota nuorta oppipoikaa milt'ei voisi luulla valepukuun kätkeyneeksi tyttöseksi, niin emme tiedä muuta vastausta, kuin että ainoa, joka siihen olisi selityksen voinut antaa, ei nyt enää ole elävien joukossa. Seppä itse sitä vastoin on ilmisestä elämästä otettu kuva, ja kukapa talonpojan koko muodossa ei huomaisi sitä mestarillista veitikkamaisuutta, jota Ekman yksin on osannut sovittaa jäykkiin, jörömäisiin suomalaisiin naamoihin, ja joka niissä todentodella aina on näkyvissä meidän kansalle omituisen, leikkiä ja pilaa rakastavan luonteen ilmoituksena?
Ei se ole paljasta sattumusta, että tämä paja on saanut sijansa näissä kuvissa. Sepän työ on ollut Suomen kansan ensimmäisenä käsityönä ja on vanhimmista ajoista saattanut Suomalaiset mainioiksi. Suomen muinais-tarukin, kun tahtoi kuvata miestä täydessä voimassaan ja viisaudessaan, valitsi esikuvakseen ijän-ikuisen takojan Ilmarisen. Ja pakanuuden ajoista alkain on Suomen kansa pitänyt seppää sekä sepäntyötä erinomaisessa kunniassa. Se mies, joka kovan raudan taivuttaa, saapi myös kovan maankin taipumaan; hän taivuttaa myös kovan onnen, hän on "onnensa seppä". Sen tiesi Ekman: hän tunsi Suomen kansan ja Suomen tarun, hän ei tahtonut että muukalaiselta tällä hänen matkustuksellansa Suomessa jäisi seppä näkemättä.
18. Hämeen linna.
Samana vuonna — 1249 — jolloin Ludvik Pyhä onnettomalla retkellänsä Egyptiin joutui vangiksi Damiettessa, rakensi Ruotsalainen Birger Jarl Wanajaveden viehättävälle rannalle linnan, Hämeen pakanain kurissa pitäjäksi. Mahtava jarli, joka muutamia vuosia myöhemmin "laittoi lukon Mälarinjärven suulle", sillä kun Tukholman perusti, laittoi täälläkin lukon pitkän järvijakson suulle ja sulki pois Hämäläiset heidän luonnollisilta kulkuväyliltänsä. Niin taitavasti olikin tää paikka valittu, että sotaisin kaikista Suomen kansan heimoista siitä hetkestä tunsi olevansa kahleissa ja lakkasi satavuotisesta vimmaisesta taistelustaan Ruotsin valtaa vastaan.
Birger Jarlin rakennusta mainittiin yhteen aikaan yleisestiKruununlinnahsi(Kronoborg), mutta se on nyt paremmin tuttuHämeenlinnannimellä. Sillä oli vettä ympärillään kolmella puolella ja luultiin olevan tarpeeksi turvaa omista paksuista tiilimuureista; mutta yhtähyvin sai se myöhemmin vielä paremmaksi vahvikkeekseen kivivallit kaivantoineen. Se oli välin annettu läänitykseksi mahtaville herroille, välin asuntona kuninkaan maaherralla Hämeen maakunnassa. Se paloi aina kellariholveja myöten Kesäk. 5 p. 1659, korjattiin jälleen, tuli sitten Suomen armeijan varaston säily-aitaksi, viimein vankihuoneeksi. Rikas kuin Suomen historia on sodista ja urhotöistä, on kuitenkin harvoin muu veri kuin mestattuin valtio-vankein punannut Hämeenlinnan muureja, eikä ole koskaan pitkällinen piiritys näiden muurein vahvuutta koettanut. Keski-ajan sotien aikana oli se kovin syrjässä, ja nyky-ajan tykkejä vastaan ei se olisi kestänyt. Se on tyytynyt nöyrempään virkaan, ollen rauhattomina aikoina asevarastona ja peräytyvän sotavoiman tukena; ja näin se on vanhentunut niinkuin sotavanhus linnanvartijana. Kaikkein viimeeksi se nyt on tullut kuritushuoneeksi ja koppi-vankihuoneeksi; olihan se alustakin rakennettu maan poikienkuritukseksi.
Kauniin-näköinenpä se linna on vieläkin keskiaikuisessa muodossaan, ja vuosisadat ovat sitä varovaisesti kätelleet; vasta nyky-ajan käytännöllistä hyötyä tavoitteleva henki on osaksi sen valleista kukkulat pois-vienyt. Yhdessä tornissa oli ennen aikaan nähtävänä Birger Jarlin kuva, kalkki toisessa, monikielinen ruoska toisessa kädessään, oikein voimallisen lähetyssaarnaajan esikuvana. Kapean, yhteen torniin vievän käytävän nurkassa on komero, johon tarinan mukaan jarlin sisar elävältä muurattiin sisään, siitä syystä että oli yhteen pakanallisista Suomalaisista rakastunut. Historia tosin tästä ei tiedä mitään, mutta onpa muutama romantisuuden rakastaja katsonut aineen novelliksi kelpaavaksi.
Suomen vanhimmat kaupungit ovat kaikki syntyneet kauppapaikoille meren rantamailla, ja pitkä aika kului ennenkuin Birger Jarlin linnan edustalle kasvoi pieni kauppala. Se otti paikkansa salmen äyräälle, linnan eteläpuolelle, sai ensimmäiset oikeuskirjansa Pietari Brahelta v. 1650; sillä oli kahdet markkinat vuodessa, mutta kauan aikaa antoi — virallisen tilastotieteen sanoilla puhuen — "krouvinpito sille vähäisen elantonsa": — sotamiehillä tavallisesti on kurkku kuiva. Vuosi 1770, jolloin se vielä kappaleen etelämmäksi muutettiin, on vasta Hämeenlinnan kaupungin oikea syntymävuosi; uusi asemanjärjestys tuli valmiiksi vasta v. 1798. Parolan nummi, jossa avaralla hietakankaalla 100,000 miestä aivan mukavasti saattaisi pitää sotaa, oli hamasta Kustaa III:n ajoista kuuluisana leiripaikkana Suomen armeijan kokouksia sekä sotaharjoituksia varten. Täällä, katselmusta pitäessä, putosi se nerokas kuningas hevosen selästä ja katkaisi jalkansa v. 1782; täällä myös Aleksanteri II katsasti uudestaan kokoonpannun Suomen ruotuväen v. 1863, ja tälle paikalle tämän väen upseerit, ikään kuin aavistaen meidän armeijan pian tapahtuvaa, surettavaa hajottamista, asettivat komean vaskileijonan, joka samassa on muistopatsas rakkaalle hallitsijalle sekä kuolemaan asti uskolliselle soturi-sukukunnalle. Tällä vaskileijonallakin on historiansa, mutta se on jälkimaailman kirjoitettava.
Hämeenlinnan kaupungista paloi 2/3 osaa Syysk. 14 p. 1831 ja on se sen perästä "ehdompana entistänsä" kohonnut tuhastaan. Eräs maaherra, vapaaherra Rehbinder, on rakentanut itselleen kestävämmän muistopatsaan kuin mitä aikalaisensa käsittivät. Hän on kuritusvankien työllä luonut pohjoispuolelle kaupunkia mitä ihanimman puiston mäkien, lahtien ja salmien välille. Ja toisellakin puolella salmea on hän raivannut tien jyrkkäseinäiselle Aulangon vuorelle, jossa katselijan silmien eteen avautuu näkö-ala niin jylhä, järvi niin pimentoinen, kuin ainoasti Skotlannissa ja Suomessa voi saada nähdä.
Munsterhjelm on maalannut kuvansa puiston puolelta. Me näemme salmen ynnä siinä kulkevan pienen höyryn kanssa vasemmalla puolella, ja edustalla pienessä veneessä kaksi herraa nuottaa laskemassa. Tuolla sievällä niemellä seisoo rakennuksia täällä majailevan Venäjän sotaväen varalle, sillä Hämeenlinna yhä edelleen on asevarasto ja sodan aikana tärkeä paikka. Perempänä näkyy linna, sen takana osa kaupunkia omituisen kirkkonsa kanssa, jolla on pyörön muoto, saarnatuoli keskikohdassa. Oikealla sivulla näemme kappaleen niitä lehto-kujia, jotka kaupunkiin saattavat; aivan perällä Wanajaveden sulku-rajoina olevat vuoriharjut. Koko seutu on rikas ihanista näköaloista.
Hämeenlinna on nyt muuttunut Helsingin etukaupungiksi. Sen ulkonainen muoto, elämäntavat ja hinnat mukaantuvat yhä enemmän pääkaupunkia myöten, vaan yhtähyvin tuntuu kohta, että täällä ollaan kymmenen peninkulman päässä meren rannalta. Kesäilma on täynnä havumetsäin hajua, keväät ovat aikaisemmat, vikeriäisyys tuuheampi, luonnon vaikutus vähemmin häiritty. Rautatie, kauppaliike, sotaväki voivat ainoasti hetkeksi synnyttää jotain liikunnon tapaista. Hetken päästä on jo Suomen luonto jälleen päässyt yksin valtahansa; sanoin selittämätön yksinäisyyden tunne leviää vastustamattomalla voimalla koreain, säännöllisten katujen, ihanain puistojen, rauhaisain järvien, vuoriharjujen ja tasaisen, avaran, äärettömän kankaan yli.
19. Maantie Tampereen seudulla.
(H. Munsterhjelm).
Syyskuu-päivä sateen perästä. Kaikki ojat täynnä vettä, puiden latvoista tippuu. Pilvet tulevat ohuemmiksi; järvi makaa hiljaa, synkkämielisenä, ääneti.
Maantie, muulloin niin kova ja tasainen, on nyt kuopautunut rattaitten jäljistä. Se on tiheäliikkeinen tie. Suomen rautateitten nykyisestä pohjoispäästä, Hämeenlinnasta, virtaa liike pohjoseenpäin Tampereelle, tehdaskaupunkiin. Monilukuiset matkustavaiset yhä kiistelevät raskaitten tavarakuormien kanssa puolesta tiestä. Tällä kertaa näemme kuitenkin ainoasti yhdet ajopelit, yksi hevonen edessä, jotka pohjoseenpäin kulkevat. Tilavat kyytikärryt ne on, joissa on puiset resorit, ketaroista tehty häkki; tämmöistä ajovärkkiä vähempivaraiset usein käyttävät matkoilla. Oikealla puolella kärryillä istuva on luultavasti talonvuokraaja tai vähempi maan-omistaja, joka menee syysmarkkinoille Tampereelle, kyytimies istuu hänen vieressään, puhellen hänen kanssaan vuoden pellavasaaliista. Sääty-ylpeydestä ei ole puutetta Suomessa, vaan ei sillä ole sijaa maantiellä. Suomen keskuskunnallisen olon perustuksena on kaikkein yhdenvertaisuus lain edessä; se seisoo siis kansavallan leveällä pohjalla — miksi siis ei köyhä kyytimies saisi istua maan-omistajan vieressä.
Maisema tässä kuvassa ei ole minkään puolesta ihmeyttävä, millään tavoin merkillinen. Tämmöiset näkö-alat tulevat matkaajalle yhä vastaan. Nuot kaukaiset kukkulat tuolla, tuo uinahtunut lampi, nuot mylleröidyt kivet tiepuolessa, tuo metsätöyry oikealla puolella vaihettelevin lehti- ja havupuinensa, sylenpituisiin pinoihin ladotut halot, itse maantiekin sitä sulkevan aidan ja avatun portin kanssa, ne ovat kaikkein tavallisimpia näköjä jokaisella retkellä meidän maassa. Mutta huomaapas tyvenyyttä tässä kuvassa! Se on syyspäivän liikuttavaa nöyrää tyytymistä kohtaloonsa, koska elämän vuotuinen kierto on likellä loppuaan ja lakastumisen aika alkaa. Ei itkua, ei valitusta, ei alaspainavaa alakuloisuutta; ainoasti vieno, tuskin tuntuva surumielisyyden vivahdus on levinnyt tämän yksinkertaisen syys-maiseman yli. Luonto näkyy, luoden suoran, pelottoman silmäyksen hiljaista järveä ja pilvistä taivasta kohti, katselevan katoomisen alkua. Jos vaskipiirros saattaisi koivujen kirjavat värit kuvata, niin huomaisimme jo siellä, täällä niiden viheriäisyydessä kellastuneen lehden; vaan mäntyihin, noihin yksivakaisiin jöröihin, ei syksyn vaikutus ole pystynyt. Me näkisimme maankarvaiset kanervanvarret koristettuna vaaleanpunertavilla kukkasilla, näkisimme katajan tarjoilevan marjojansa ihmisille lääkkeeksi, näkisimme ruohon tiepuolessa vihannoida heloittavan niinkuin kevään alussa. Ja tämä luonne luonnon ilmiössä kuvasteleikse myös ihmismielessä. Jos saattaisimme nyt katsahtaa sisään kansan majoihin, jotka ovat piilossa tuolla metsän ja harjujen takana, niin näkisimme saman pelottoman, vakaisen, nöyrän onneensa tyytymisen, joka valittelematta kärsii välttämättömät.
Munsterhjelm on perinpohjin tutustunut näihin Suomenmaan osiin. Hän on, niin sanoakseni, saanut Suomen luonnon elävältä käsihinsä; sen omituinen luonne valuu hänen tekemättänsä hänen pensselistään. Siitä syystä huokuukin meille tästä syksyisestä maisemasta lämpöinen rakkauden hengähdys vastaan, ja paksuin sadepilvien takaa aavistelee jo tulevainen uusi kevät.
20. Iltahetki Aurajoella.
(B. Reinhold).
Tämän kuvan voisi sanoa pohjois-eurooppalaiseksi, ei vaan suomalaiseksi. Riikalainen luulisi tässä tuntevansa Väinäjoen, Lybekiläinen Traven, Hampurilainen Elben ynnä noihin jokihin kuuluvan kalastaja- ja merimies-väen kanssa. Tuo mies tuolla, joka, nojallaan mastoa vasten, huolettomasti tupruttelee savuja piippunysästänsä ja katselee jokea, saattaisi yhtähyvin olla Hollantilainen, Ruotsalainen taikka Tanskalainen. Meriväellä on jokapaikassa sukulaisuus keskenään, ja mikä nimeltään se joki lieneekin, jossa aluksensa on päässyt satamaan, niin näet merimiehen kasvoissa jokapaikassa saman suruttoman, vakaisen näön.
Kalastajaperhe saaristosta on kiinnittänyt aluksensa alisen sillan kaaren alle. Illallinen on syöty; siksi päivää ei ole enää mitään tekemistä. Yksi mies on jo mennyt levolle tuohon purjeista kyhätyn teltan suojaan. Se on ukko-vaari, joka vanhuuden etu-oikeutta hyväkseen käyttää. Poikansa yhä vielä nautiskelee illan ihanuutta, ahkera miniä levittelee mattoa etukokassa, ja kuusivuotinen tytön tynkkä, ponnistellen Nukku-Mattia vastaan, katselee kaupungin ihmeitä. Vene on saapunut perille niin myöhäisellä päivän ajalla, että enin osa kuormasta vielä jäi myömättä. Puolikot tuolla, täynnä silakoita sekä turskakaloja, ovat huomenna vaihdettavat suoloihin, jauhoihin, kahviin, tupakkaan sekä heliseviin markkoihin.
Kaikki on hiljaa, helinä kaduilla on hälvennyt, yksi joen pienistä höyryveneistä päästää höyrynsä tähteet ilmaan; pian on koko toimelias Turku vaipuva uneen. Mutta vielä välkkyy kajahdus valppaasta Heinäkuun auringosta hehkuvissa ikkunalaseissa, puutarhoissa, rannassa sekä joen kuvastelevassa pinnassa. Kesä-ilta on valoisa, lämmin, tyyni; ei sillan kaarikaan saata luoda pimentävää varjoa veneessä istuvan perheen päälle. Autuas rauha! Toisen päivän tullen, on sama alus kenties turhaan osoitteleva satamaan jonakuna myrskyisenä syys-iltana, pilkkopimeässä, hyrskyvien karien keskellä — mutta sitä ei nyt muistele kukaan. Myrsky on nukahtanut, pimeyden voima on rauennut, ja alus on kiinni rauhallisessa rannassa yöttömänä suvi-iltana.
21. Naantali.
(B. Lindholm).
Alkupuolella 15:ttä vuosisataa hallitsi Suomen seurakuntaa Maunu Olavinpoika Tavast, Turun piispa. Se oli mahtava, loistava kirkko-ylimys; ei ole katolisuus koskaan ennen eikä koskaan myöhemmin ollut Suomessa yhtä majesteetillinen, yhtä voimallinen kuin silloin. Maunu Tavast v. 1443 muutti kymmenen vuotta ennen perustetun Birgittalais-luostarin meren rannikolle Raision pitäjään, puolentoista peninkulman päähän Turusta, ja rakennutti itselleenkin kartanon sen läheisyyteen. Täällä vietti tuo mahtava piispa sitten loppupäivänsä rauhassa, ja elettyänsä 95 vuoden ikään, saatuansa kyllin sekä ikää että kunniaa, kuoli hän täällä, sammuvat silmänsä yhä vielä kääntyneenä hänelle niin rakkaasen luostariin päin.
Nimeksi sille oli pantuVallis Gratiae(ruots.Nådens Dal, suom. Armon Laakso), ja tuli siitä pian rikkain ja arvokkain luostari koko Suomen maassa. Birgittalais-nunnia sekä Dominikolais-munkkeja eli siellä eri konventeissa, noudattaen sangen ankaria sääntöjä samaan malliin kuin Wadstenan luostari Ruotsissa. Pahaa ei kuulunut tästä Armon laakson luostarista, mutta kyllä paljo hyvää, sillä se harjoitti hyvin runsaasti laupeuden töitä, hoiteli kaikkia seudun vaivasia, sairaita sekä sokeita, ja soi anteliaasti vieraanvaraa toivioretkeläisille majakartanoissaan; siihen kuului lastenkoulu ynnä myös kaunis puisto täynnä hedelmäpuita sekä kaikellaisia harvinaisia kasveja; sen maa-tilat olivat parhaiten viljeltyjä koko maassa. Pian syntyi luostarin edustalle kauppapaikka, sillä paljon kansaa vaelteli tänne paikan pyhyyden tähden, saadakseen anekirjan synteinsä anteeksi-antamiseksi. Pieni kaupunki kohosi tälle rauhoitetulle turvapaikalle, se kasvoi joutuisasti, ja 15:llä vuosisadalla sillä oli kaksi pormestaria. Mutta tämä kaupunki kukoisti ja lakastui yhdessä luostarinsa kanssa, ja sen kukoistus-aika oli sangon lyhyt.