Lähtöpäivä koitti. Edellisenä iltana oli kohtelias herra Thomsen antanut meille suosituskirjeet Islannin maaherralle, kreivi Trampelle, piispan apulaiselle, herra Picturssonille ja Reykjavikin pormestarille Finsenille. Vastalahjaksi setäni pudisti mitä pontevimmin hänen kättänsä.
Kesäkuun 2 p:nä kello kuusi aamulla olivat kallisarvoiset matkakapineemme laivassa. Kapteeni vei meidät melko ahtaisiin hytteihimme.
— Onko meillä purjetuuli? kysyi setäni.
— On, ja hyvä, vastasi kapteeni Bjarne, se on kaakkoinen. Me pääsemme satamasta merelle täysin purjein.
Muutaman hetken kuluttua kuunari oli lähtövalmis ja kiiti täysin purjein ulos satamasta. Tunnin kuluttua näytti Tanskan pääkaupunki vaipuvan kaukaisiin laineisiin, jaValkyyriapurjehti läheltä rannikkoa Helsingörin kohdalla. Olin liikutettu ja odotinpa näkeväni Hamletin haamun harhailevan tuon linnan historiallisesti muistettavilla valleilla.
— Ylevä haaveksija! sanoin itsekseni, sinä kyllä antaisit meille suostumuksesi! Kenties seuraisit merta etsiäksesi maan keskipisteestä selitystä ikuiseen epäilykseesi?
Mutta noilla vanhoilla muureilla ei näkynyt ketään. Sitäpaitsi linna on paljoa nuorempi kuin mainittu Tanskan urhokas prinssi. Nyt se on Juutinrauman kapeimman kohdan vartion komeana asuntona; tästä purjehtii ohitse vuosittain viisitoistatuhatta laivaa.
Kronborgin linna katosi pian sumuun, samoin Ruotsin puolella kohoava Helsingborgin torni; kuunarimme kallisteli hiukan tuulessa Kattegatilla.
Valkyyriaoli hyvä purjehtija, mutta purjelaivassa ei koskaan tiedä edeltäkäsin, kuinka matka sujuu. Aluksemme purjehti Reykjavikiin lastinansa hiiliä, talouskapineita, saviastioita, villavaatteita ja viljaa. Viisi miestä, kaikki tanskalaisia, oli kylliksi laivaa hortelemaan.
— Kuinka kauan matka kestää? kysyi setäni kapteenilta.
— Noin kymmenen päivää, vastasi tämä, jollemme kohtaa kovia luodetuulia Fär-saarien kohdalla.
— Ettehän pelänne mitään pitempää viivykettä.
— En, herra professori, olkaa huoleti, kyllä me perille pääsemme.
Iltapäivällä kuunari sivuutti Skagenin niemen, Tanskan pohjoisimman kohdan, kulki yöllä Skagerrakin halki, purjehti Norjan äärimmäisen niemen Cap Lindesnaesin ohi ja laski Pohjanmerelle.
Kaksi päivää sen jälkeen alkoi Skottlannin rannikko siintää Peterheadin kohdalta, jaValkyyriakääntyi Fär-saaria kohti kulkien Orkney- ja Shetlannin saarien välitse. Kohta huuhtelivat Atlantin valtameren aallot kuunariamme; sen täytyi risteillä pohjoistuulta vastaan, ja se pääsi töin tuskin Fär-saarille. Kesäkuun 8 päivänä tuli näkyviin itäisin näistä saarista, ja siitä alkaen piti kapteeni suoraa suuntaa Cap Portlandia kohti, joka on Islannin etelärannalla.
Matkalla ei sattunut mitään erikoisen tärkeätä. Kohtalaisen hyvin pidin puoleni meritautia vastaan; setäni sitä vastoin oli kaiken aikaa kipeänä, mistä hän oli varsin harmissaan mutta vielä enemmän häpeissänsä.
Hän ei siis voinut saada mitään tietoja kapteeni Bjarnelta Sneffels-vuoresta, kulkuneuvoista ja tavaran kuljetuksen helppoudesta; hänen täytyi jättää nämä kyselemiset siksi, kunnes tulisimme perille. Niin hän kulutti aikansa pitkällänsä hytissään, jonka seinät natisivat laivan kovasti kiikkuessa. Täytyy myöntää, että setäni itse oli suureksi osaksi ansainnut kohtalonsa.
Kesäkuun 11 päivänä saatoimme määrätä Cap Portlandin aseman. Ilma oli silloin selkeä, niin että voimme nähdä Myrdalin Jokulin,[27]joka kohoaa sen yläpuolella.
Valkyyriapysytteli tarpeellisen matkan päässä rannasta kulkien pitkin sitä länteen päin suuren valas- ja haikalaparven halki. Kohta näkyi mahdottoman suuri kallioholvi, jonka lävitse meri syöksi hirveällä pauhinalla. Vestmanin saaret näyttivät nousevan valtamerestä ikäänkuin hajalleen kylvetyt luodot kiiltävällä pinnalla. Siitä lähtien kynti kuunari ulompana meren selkää päästäkseen hyvän matkan päässä Cap Reykianaesin ympäri, joka muodostaa Islannin läntisimmän niemekkeen. Ankara merenkäynti esti setääni nousemasta laivan kannelle ihailemaan näitä syvään uurrettuja lounatuulen pieksämiä rannikoita.
Neljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin, kun kuunari oli ollut pakotettu kokoon käärityin purjein pakenemaan myrskyä, näkyi idästäpäin merkkikumpu Skagen'in niemeltä,[28]jonka vaaralliset karit ulottuvat kauaksi merelle. Islantilainen luotsi tuli laivaan, ja kolmea tuntia myöhemminValkyyrialaski ankkurinsa Reykjavikin edustalle Faxa-vuonoon.
Professori tuli vihdoinkin esiin hytistänsä hyvin kalpeana ja uupuneena, mutta yhtä innokkaana, ja hänen silmissänsä oli tyytyväinen katse.
Kaupungin väestö kokoontui satamaan, sillä jokaista heistä huvitti laivan tulo, kun he tiesivät, että kullakin oli siitä saamista.
Sedällä oli kiire päästä pois veden päällä uiskentelevasta vankilastansa tahi pikemmin sairashuoneestansa. Mutta ennenkuin hän lähti kuunarin kannelta, vei hän minut laivan kokkaan osoittaen sormellaan korkeaa vuorta lahden pohjoisrannalla; vuorella oli kaksi huippua, se oli kaksoiskeilan muotoinen ja ikuisen lumen peittämä.
— Sneffels! huusi hän, Sneffels!
Viitaten minua olemaan ehdottomasti vaiti hän astui sen jälkeen venheeseen, joka odotti meitä. Minä seurasin häntä, ja kohta sen jälkeen laskimme jalkamme Islannin kamaralle.
Heti sen jälkeen tuli saapuville hyväluontoisen näköinen mies kenraalin puvussa; hän oli saaren korkein virkamies, maaherra kreivi Trampe omassa persoonassaan. Professori älysi kohta, kuka tämä mies oli; hän jätti siis maaherralle Kööpenhaminasta saadut suosituskirjeensä, ja heidän kesken sukeutui tanskan kielellä lyhykäinen keskustelu, josta minä hyvin ymmärrettävistä syistä en käsittänyt mitään. Mutta seurauksena tästä keskustelusta oli, että kreivi Trampe tarjoutui auliisti auttamaan professori Lidenbrockia.
Pormestari Finsen, joka pukunsa puolesta oli yhtä sotaisa kuin maaherrakin mutta luonteeltaan ja ammattinsa puolesta myös yhtä rauhallinen, vastaanotti setäni varsin kohteliaasti.
Mitä tulee piispan apulaiseen, herra Picturssoniin, niin hän oli juuri piispallisella paimenmatkalla saaren pohjoispiirissä, joten meille ei oltu suotu kunniaa päästä hänen tuttavuuteensa. Sitävastoin tulimme tuntemaan Reykjavikin koulun luonnontieteen opettajan, herra Fridrikssonin, jonka apu oli meille varsin tervetullut; hän oli sangen miellyttävä mies. Tämä nöyrä oppinut osasi puhua ainoastaan islannin kieltä ja latinaa; hän tarjosi heti minulle apuansa Horatiuksen kielellä ja tunsin kohta, että me olimme syntyneet ymmärtämään toisiamme. Hän olikin todella ainoa ihminen, jonka kanssa taisin vaihtaa sanoja Islannissa ollessani.
Niistä kolmesta huoneesta, jotka hänellä oli talossansa, antoi tuo erinomainen mies kaksi meidän haltuumme, ja pian majoituimme sinne kapineinemme, joiden paljoudesta kelpo Reykjavikiläiset jokseenkin suuresti ällistyivät.
— Noh, Akseli! sanoi setäni, kaikki käy hyvin, vaikein tehtävä on jo suoritettu.
— Mitä, vaikeinko? ihmettelin minä.
— Epäilemättä! Nythän ei tarvitse muuta kuin laskeutua alaspäin!
— Jos niin arvelette, niin olette oikeassa; mutta kun on laskeuduttu, alas, pitää myös nousta ylös, luulen ma.
— Oh! Siitä minä vähät! Maltapas! Älkäämme hukatko kallista aikaa. Menen kirjastoon. Ehkä siellä on jokin Saknussemmin käsikirjoitus; ja olisinpa varsin iloissani, jos saisin siitä jotakin neuvoa.
Menin ulos ja kuljeksin sinne tänne mihin sattui. Eipä olisikaan ollut helppoa joutua eksyksiin Reykjavikin kaduilla; minun ei siis tarvinnut kysyä keneltäkään tietä, jotapaitsi sellainen pelkin viittauksin tehty kysymys olisi saattanut aiheuttaa minulle monta erehdystä.
Kaupunki on jokseenkin matalalla ja suoperäisellä maalla kahden kukkulan välissä. Äärettömän suuri laavakerros peittää maan toisella puolella viettäen loivasti aina mereen asti. Toisella puolella on lavea Faxa-vuono, jossaValkyyriaoli tällä kertaa ankkurissa ja jota Sneffelsin suuri lumitunturi rajoittaa pohjoisessa. Tavallisesti tapaa täällä satamassa englantilaisia ja ranskalaisia kalastuspäällysmiehiä, mutta tällä kertaa he olivat saaren itäpuolella virkatoimissaan. Reykjavikin pisin katu kulkee samansuuntaisena meren rannan kanssa; sen varrella asuvat kaikki kauppiaat mökeissänsä, jotka ovat rakennetut hirsistä ja maalatut punaisiksi; toinen katu, joka on lännempänä, viepi pienelle järvelle, jonka rannalla on piispan talo.
Pian olin kiivennyt näitä kivisiä ja synkkiä teitä myöten ylös; välistä näin kitukasvuista heinää, joka oli kuin paljosta pidosta vaalentunut vanha villainen paita; toisaalla oli hiukan puutarhan tapaista, jonka vähäiset kasvit, peruna, kaali ja vuohenkaali, olisivat varsin hyvin soveltuneet kääpiöiden pöydälle; lisäksi jokunen surkastunut kukkanen koetti tavoittaa edes muutaman auringonsäteen.
Viimeksimainitun kadun päästä löysin yhteisen hautausmaan, joka oli avara ja multavallin ympäröimä. Muutaman askeleen päässä sieltä oli kuvernöörin asunto, joka oli huono hökkeli verrattuna Hampurin raatihuoneeseen, mutta täydellinen palatsi muun Islannin väestön asuntojen rinnalla.
Pienen järven ja kaupungin välillä kohosi kirkko, rakennettuna protestanttisen tyylin mukaan kalkkikivestä, jonka lohkomisesta tulivuoret itse pitävät huolen; sen punainen tiilikatto oli selvästi hajoamaisillaan ankarain länsituulien kynsissä hartaiden kirkossakävijöiden suureksi mielipahaksi.
Likeisellä kummulla huomasin oppilaitoksen, joss, kuten myöhemmin sain isännältämme tietää, opetettiin heprean, englannin, ranskan ja tanskan kieltä; neljää kieltä, joista suureksi häpeäkseni en ymmärtänyt sanaakaan. Olisin ollut ihan viimeinen koulun neljästäkymmenestä oppilaasta, enkä olisi ollut kelvollinen asumaa heidän kanssaan niissä ahtaissa kammioissa, joissa heikoimmat ensimmäisestä yöstä alkaen olivat tukehtumaisillaan.
Kolmessa tunnissa olin kuljeksinut sekä kaupungin että ympäristönkin läpi. Ympäristö kokonaisuudessaan näyttää omituisen synkältä. Ei puuta, ei kasvullisuutta sanottavasti. Kaikkialla teräviä kulmia ja tulen muodostamia kallioita. Islantilaisten asumukset ovat tehdyt maasta ja turpeista; seinät ovat kaarretut sisäänpäin, ja koko talo on melkein pelkkää kattoa. Mutta nämä katot ovat verraten reheväkasvuisia niittyjä, joilla kasvaa pitkää ruohoa, sillä huoneen lämpö kasvattaa sitä; tämä ruoho korjataan tarkkaan heinänteon aikana, sillä muuten kotieläimet söisivät sen suuhunsa näiltä viheriöitseviltä katoilta.
Kävellessäni kohtasin vain vähän asukkaita. Palatessani kauppakadulle oli suurin osa väestöstä kuivaamassa, suolaamassa ja panemassa tynnyreihin kapakalaa, joka on saaren tärkein vientitavara. Miehet näyttivät olevan vahvoja ruumiiltaan, mutta muuten kömpelöitä, vaaleaverisiä germaaneja; heidän syvämietteisestä katsannostaan saattoi otaksua, että he tunsivat olevansa kuin ulkopuolella ihmiskuntaa, maanpakolaisraukkoja, karkoitettuja tähän jäämaahan, jonka luonto olisi paremmin soveltunut eskimoille. Turhaan etsin hymyä heidän kasvoiltaan; joskus he tosin naurahtivat kutistaen jotenkin väkinäisesti kasvolihaksiaan, mutta eivät koskaan hymyilleet. Heidän pukunansa oli mustasta villavaatteesta kehnosti tehty takki, joka skandinaavisissa maissa tunnetaan nimellä "sarka", sen lisäksi leveälierinen hattu, punajuovaiset housut ja jalassa kengäntapaisiksi käännetyt nahkakappaleet.
Vaimot, joiden katse oli surullinen ja nöyrä ja joiden ulkonäkö oli jokseenkin miellyttävä, vaikka eloton, olivat puetut sarkaisiin liiveihin ja hameisiin; tytöillä oli palmikoidun tukkansa verhona pieni kudottu myssy, jotavastoin naimisissa olevilla naisilla oli päässä kirjava huivi, jonka päällä oli jonkinlainen valkoisesta vaatteesta tehty koriste.
Kun pitkän matkan näin kuljettuani palasin herra Fridrikssonin taloon, oli setäni jo siellä isäntämme seurassa.
Päivällinen oli valmis, ja professori Lidenbrock kävi siihen ahnaasti käsiksi, sillä hänen pakollinen paastonsa laivalla oli enentänyt hänen ruokahaluansa, joka muutoinkin luonnostaan oli sangen hyvä. Ateria, joka oli paremmin tanskalainen kuin islantilainen, ei ollut missään suhteessa merkillinen; mutta isäntämme, joka oli enemmän islantilainen kuin tanskalainen, johdatti mieleeni vanhan ajan kestiystävyyden sankarit, sillä selvästi huomasi, että meitä pidettiin hänen huoneessansa tärkeämpinä henkilöinä kuin häntä itseään.
Keskusteltiin maan omalla kielellä, johon setäni lisäsi saksaa ja herra Fridriksson latinaa, jotta minäkin ymmärtäisin sitä. Puhuttiin tieteellisistä kysymyksistä, kuten tiedemiehen sopii; mutta professori noudatti lauseissansa mitä suurinta varovaisuutta käskien silmäyksillään minun pysyä visusti vaiti aikeistamme.
Heti alussa Fridriksson kysyi sedältäni hänen tutkimuksiensa menestystä kirjastossa.
— Teidän kirjastonne! vastasi professori, siinähän on vain vaillinaisia kirjoja melkein tyhjillä hyllyillä.
— Mitä? huudahti Fridriksson; meillä on kahdeksantuhatta nidosta, joista useat ovat kallisarvoisia ja harvinaisia, vanhalla skandinavialaisella kielellä kirjoitettuja teoksia; sitäpaitsi meillä on kaikki kirja-uutuudet, mitkä Kööpenhaminassa vuosittain ilmestyvät.
— Missä ovat sitten nuo kahdeksantuhatta nidosta? Minä puolestani — — —?
— Oh, herra professori, ne ovat luettavina ympäri maata. Vanhalla jääsaarellamme on ihmisillä lukuhalua. Täällä ei ole ainoaakaan vuokraajaa eikä kalastajaakaan, joka ei osaisi lukea ja joka ei lukisi. Me islantilaiset ajattelemme, että sen sijaan, että kirjat lahoaisivat rautaristikon takana niiden tarkoituksena pikemmin on kulua lukijoiden käsissä. Senpätähden nämä kirjat kulkevatkin kädestä käteen ja kuluvat, niitä luetaan yhä uudelleen, ja usein tapahtuu, etteivät ne palaa paikallensa ennenkuin vuoden tahi parin kuluttua.
— Ja sillävälin, vastasi setäni toivossaan pettyneenä, muukalaiset — — —
— Niin, kukapa sitä voi auttaa! Muukalaisilla on omat kirjastonsa, ja meidän maanmiehemme tarvitsevat etupäässä valistusta. Sanon vieläkin: lukemisen halu on islantilaisella veressä. Jo vuonna 1816 me perustimme tieteellisen seuran, joka yhä edistyy; muukalaiset oppineet pitävät kunniana päästä sen jäseneksi; se painattaa kirjoja kansalaistemme opetusta varten ja tekee maallemme todellista hyötyä. Jos te, herra professori, suvaitsette ruveta sen kirjeenvaihtajajäseneksi, niin tuotatte meille sangen suuren mielihyvän.
Setäni, joka jo ennestään oli jäsenenä noin sadassa eri tiedeseurassa, vastaanotti tarjouksen kohteliaasti, mikä suuresti miellytti herra Fridrikssonia.
— Olkaa hyvä, jatkoi tämä, ja mainitkaa minulle ne kirjat, joita haluaisitte saada kirjastostamme; ehkä voisin antaa teille jotakin tietoa niistä?
Katsahdin setääni; hän epäili, vastaisiko tähän tarjoukseen, joka näin suorastaan kosketti hänen aiettaan. Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän päätti puhua.
— Herra Fridriksson, hän sanoi, olisin tahtonut tietää, onko teillä kirjastossanne vanhojen kirjojen joukossa Arne Saknussemmin teoksia?
— Arne Saknussemm! vastasi Reykjavikin professori, varmaan tarkoitatte tuota oppinutta miestä, joka eli kuudennellatoista vuosisadalla, oli yht'aikaa suuri luonnontutkija, suuri alkemisti ja mainio matkustaja?
— Aivan niin.
— Joka oli Islannin kirjallisuuden ja tieteiden loistava tähti?
— Kuten sanotte.
— Kaikkia muita etevämpi mies?
— Sen myönnän.
— Ja jonka rohkeus oli yhtä suuri kuin hänen neronsakin?
— Huomaan, että tunnette hänet hyvin.
Setäni oli ylenmäärin iloissaan, kun kuuli näin puhuttavan sankaristansa, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta.
— No, kysäisi hän, entäs hänen teoksensa?
— Oi! Hänen teoksiansa meillä ei ole.
— Mitä! Islannissako?
— Niitä ei ole missään, sillä Arne Saknussemmia syytettiin kerettiläisyydestä ja hänen teoksensa poltettiin Kööpenhaminassa v. 1573.
— Varsin hyvin! Oivallista! huusi setäni, luonnontieteen professorin suureksi hämmästykseksi.
— Mitä tarkoitatte? hän kysyi.
— Nyt tulee kaikki ilmi, olen ollut oikeassa, asia on selvä, ja nyt ymmärrän, miksi Saknussemm ahdistettuna, pakotettuna salaamaan neronsa keksinnöitä, on käsittämättömään kryptogrammaan kätkenyt salaisuuden — — —
— Minkä salaisuuden, kysyi Fridriksson innokkaasti.
— Salaisuuden, joka — — — josta — — — vastasi setäni änkyttäen.
— Oletteko kenties löytänyt jonkin hänen kirjoituksensa? kysäisi isäntämme.
— Ei! lausuin vain arvelun.
— No hyvä! vastasi Fridriksson, joka oli niin kohtelias, ettei ruvennut enempää utelemaan huomatessaan vieraansa hämilläänolon. Toivon, ettette lähde pois saareltamme tutkimatta sen kivennäisrikkauksia.
— Se on tietty, vastasi setäni, mutta tulenpa jotenkin myöhään; onhan täällä ollut tutkijoita jo ennenkin, vai kuinka?
— On kyllä, herra professori; voin mainita herrojen Olafsenin ja Povlsenin työt,[29]tehdyt kuninkaan käskystä, Troilin tutkimukset, herrojen Gaimardin ja Robertin tieteellisen lähetysmatkan ranskalaisellaLa Recherche[30]korvetilla, sekä viimeiseksi niiden oppineiden miesten havainnot, jotka olivatLa Reine Hortense-nimisellä fregatilla; ne ovat suuresti edistäneet Islannin tuntemista. Mutta uskokaa minua, paljon on vielä tutkimatta.
— Niinkö luulette? kysyi setäni suopean näköisenä koettaen salata silmiensä loistoa.
— Niin! Kuinka monta vuorta, jäätikköä ja tulitunturia täällä onkaan tutkittavana, jotka eivät vielä ole tunnettuja! Eikä tarvitse mennä kauaksikaan: näettehän tuon vuoren, joka kohoaa taivaan rannalla? Se on Sneffels.
— Ahaa! sanoi setäni, vai Sneffels. — Niin, merkillisimpiä tulivuoria, mitä on; sen aukkoa on harvoin tutkittu.
— Kenties se on sammunut?
— Se on sammunut viisisataa vuotta sitten.
— No hyvä! sanoi setäni, joka hurjasti koetti puristaa säärensä tiukasti ristiin, ettei hyppäisi korkealle ilmaan; minä haluaisin aloittaa geologiset tutkimuksen tästä Seffel — — — Fessel — — — mikä se taas olikaan?
— Sneffels, oikaisi kohtelias Fridriksson. Tämä osa keskustelua puhuttiin latinaksi, joten minä ymmärsin kaiken. Töin tuskin saatoin pysyä totisena, kun näin setäni yritykset hillitä iloansa, joka pyrki nousemaan yli äyräiden, ja kun hän koetti näyttää maailman tietämättömimmältä ihmiseltä.
— Teidän tietojenne johdosta, hän sanoi, minä teen päätökseni. Me koetamme siis nousta tälle Sneffels-vuorelle, ehkäpä tutkia sen aukkoakin!
— Valitan, vastasi Fridriksson, että ammattini ei salli minun lähteä kotoani, muuten olisi minulle ollut suureksi hyödyksi ja huviksi saada seurata teitä.
— Ah, ei, ei, vastasi setäni innokkaasti, emme tahdo olla kenellekään haitaksi, herra Fridriksson, kiitän teitä sydämestäni. Teidänlaisenne oppineen miehen läsnäolo olisi meille ollut suureksi hyödyksi, mutta virkanne kutsuu teitä.
Luulenpa, ettei isäntämme islantilaisen sielunsa viattomuudessa huomannut setäni suurta teeskentelyä.
— Hyväksyn täydellisesti, herra professori, sanoi hän, päätöksenne aloittaa tutkimuksenne tästä tulivuoresta, sillä siellä teillä on tilaisuus tehdä runsaasti mielenkiintoisia havaintoja. Mutta sanokaapas, miten aiotte päästä Sneffelsin niemimaalle?
— Meritse, lahden yli, sehän on lyhyin tie.
— Epäilemättä, mutta sitä on mahdoton kulkea.
— Minkätähden?
— Sentähden, ettei meillä Reykjavikissa ole ainoatakaan venhettä.
— Tuhat tulimmaista!
— Täytyy matkustaa maata myöten pitkin rannikkoa; se on pitempi, mutta hauskempi matka.
— No hyvä! Hankin itselleni matkaoppaan.
— Tiedän siihen toimeen sopivan henkilön.
— Onko hän älykäs mies?
— Oikein älykäs; hän on siltä niemeltä kotoisin. Hän on taitava haahkatelkän pyytäjä; tulette olemaan tyytyväinen häneen. Hän puhuu sujuvasti tanskan kieltä.
— Milloin saan tavata häntä?
— Huomenna, jos haluatte.
— Miksi ei jo tänään?
— Sentähden, ettei hän tule tänne ennenkuin huomenna.
— Huomenna siis, sanoi setäni huoaten.
Tämä tärkeä keskustelu loppui kohta senjälkeen siten, että saksalainen professori lausui sulimmat kiitoksensa islantilaiselle. Aterioidessa oli setäni saanut tietää useita tärkeitä seikkoja, muun ohessa Saknussemmin elämäntarinan ja syyn, miksi hän kätki keksintönsä kummalliseen kirjoitukseen; sen lisäksi hän sai tietää, ettei isäntämme seuraisi meitä matkallamme ja että me huomisesta päivästä alkaen saisimme matkaoppaan mukaamme.
Iltasella kävelin vähän aikaa pitkin Reykjavikin rantoja ja palasin aikaiseen, laskeusin levolle sänkyyni, joka oli tehty paksuista laudoista, ja nukuin kohta sikeästi.
Herätessäni kuulin setäni puhuvan innokkaasti viereisessä huoneessa; nousin heti, ja kiiruhdin hänen luoksensa.
Hän keskusteli tanskankielellä rotevan, vantteran nuoren miehen kanssa, joka näytti olevan erittäin väkevä. Hänen päänsä oli hyvin iso ja hänen silmissänsä, jotka mielestäni olivat älykkään näköiset, oli unelias katse; hänen pitkä tukkansa, jota Englannissa olisi sanottu punaiseksi, valui hänen voimakkaille hartioillensa. Tämän saarelaisen liikkeet olivat notkeat, mutta hän liikutti vain vähän käsiänsä, niinkuin sellainen henkilö, joka ei osaa tahi ei tahdo viittailla. Hän näytti hiljaiselta ja levolliselta, mutta ei välinpitämättömältä. Hänestä huomasi, ettei hän pyytänyt mitään muilta, että hän teki työtä oman mielensä mukaan, ja että hänen käsityksensä maailmanmenosta ei sallinut kummeksimista eikä levottomuutta. Nämä islantilaisen luonnonlaadun ominaisuudet huomasin siitä tavasta, miten hän kuunteli puhetoverinsa kiihkeätä sanatulvaa. Hän seisoi käsivarret ristissä liikkumattomana setäni innokkaasti puhuessa ja viittaillessa jos jollakin tavoin; tahtoessaan vastata kieltävästi hän vain pudisti päätään ja myöntääksensä hän vain nyökkäsi, mutta nämä liikkeet olivat niin vähäiset, että hänen pitkä tukkansa tuskin liikahti. Hän oli oikein saita, kun oli kysymyksessä liikuntojen säästäminen.
Nähdessäni tämän miehen en suinkaan olisi aavistanutkaan, että hän oli metsästäjä; tosin ei otus olisi häntä säikähtänyt, mutta käsittämätöntä oli silti, kuinka hän voi saavuttaa sen?
Tämä selvisi, kun Fridriksson selitti minulle, että tuo rauhallinen mies pyysi vain haahkatelkkiä, joiden untuvat ovat saaren suurin rikkaus. Haahkan untuvien kokoamiseen ei tarvitakaan paljon liikkuvaisuutta.
Kesän alkupäivinä alkaa haahkatelkkä tehdä pesäänsä rantakallioiden väliin niiden kaitaisten vuonojen rannoille, jotka halkovat Islannin rannikoita. Kun pesä on tehty, sisustaa lintu sen hienoilla höyhenillä, joita se nyhtää rinnastaan. Kohta sen jälkeen tulee linnustaja tahi oikeammin kauppias, ja ottaa pois untuvat pesästä, jolloin lintu alkaa työnsä uudelleen; kun naaras on repinyt kaikki untuvansa, tulee koiraksen vuoro. Mutta koska tämän suuremmilla ja kovemmilla höyhenillä ei kaupassa ole suurta arvoa, ei linnustaja enää otakaan pois poikien alustaa; pesä siis tulee valmiiksi, naaras munii munansa, pojat syntyvät ja seuraavana vuonna alkaa taas haahkanuntuvien saanti.
Koska haahkatelkkä ei valitse asuinpaikaksensa jyrkkiä kallioita, vaan tasaisia ja sellaisia, joille se helposti pääsee, niin islantilainen linnustaja saattaa hoitaa ammattiansa ilman suurta ponnistusta. Hän on maamies, joka ei kylvä eikä leikkaa eloansa, vaan kokoaa sen vain.
Tämän totisen, hitaan ja harvapuheisen miehen nimi oli Hannu Bjelke, ja hän tuli palvelukseemme Fridrikssonin puoltosanan perusteella. Hän oli tuleva matkaoppaamme; hänen käytöstapansa oli kummallinen vastakohta setäni käytökselle.
Kuitenkin he sopivat hyvästi kaupoista. Ei kumpikaan pitänyt lukua hinnasta, toinen oli valmis vastaanottamaan, mitä hänelle tarjottiin, toinen altis antamaan, mitä vaadittiin. Ei milloinkaan ole kauppaa helpommin tehty.
Sopimus oli, että Hannu sitoutui viemään meidät Stapi-nimiseen kylään, Sneffels-niemen etelärannalle, liki tulivuoren juurta. Maamatkaa oli noin kaksikolmatta penikulmaa, setäni arvelun mukaan parin päivän matka.
Mutta kun hän sai tietää, että oli kysymys tanskalaisista penikulmista, joissa on neljäkolmatta tuhatta jalkaa, piti hänen antaa perään laskuissansa, ja, huonoihin teihin katsoen, laskea matkaan seitsemän tahi kahdeksan päivää.
Setäni saisi käytettäväkseen neljä hevosta, kaksi hänelle ja minulle ratsuiksi ja kaksi kantamaan tavaroitamme. Hannu kulkisi tapansa mukaan jalkaisin. Hän tunsi täydellisesti tämän osan rantamasta ja lupasi viedä meidät lyhyintä tietä.
Hänen palveluksensa ei loppuisi tultuamme Stapi-kylään, vaan kestäisi se koko sen ajan, minkä setäni tarvitsi tieteellisiin tutkimusmatkoihinsa; hänellä oli palkkaa kolme taaleria viikossa. Mutta välttämättömäksi ehdoksi määrättiin nimenomaan, että tämä summa maksettaisiin hänelle joka lauantai-ehtoona.
Lähtöpäivä määrättiin kesäkuun 16 päiväksi. Setäni tahtoi antaa linnustajalle käsirahaa, mutta tämä epäsi sen yhdellä ainoalla sanalla.
— Jäljestäpäin, hän sanoi, ja professori tulkitsi tämän heti minulle.
Kun sopimus oli tehty, meni Hannu heti pois.
— Oivallinen mies, sanoi setäni, mutta hän tuskin ymmärtää sitä kummallista tehtävää, joka hänellä on edessä.
— Hän siis seuraa meitä aina — — —.
— Niin, Akseli, aina maan keskipisteeseen saakka.
Vielä oli jäljellä neljäkymmentäkahdeksan tuntia, jotka minun piti suureksi harmikseni käyttää valmistuksiin; panimme kaiken kykymme liikkeelle sovittaaksemme kaikki tavarat parhaiten, tieteelliset kojeet toiseen, aseet toiseen paikkaan, työkalut yhteen nippuun ja ruokatavarat toiseen.
Tieteelliset kojeemme olivat:
1:ksi. Sata-asteinen Eigelin lämpömittari, viivoitettu sataanviiteenkymmeneen asteeseen, mikä mielestäni oli joko liian paljon tahi liian vähän: liian paljon, jos lämpö kohoaisi niin korkealle, jossa tapauksessa tulisimme keitetyiksi; liian vähän, jos piti mitata kuumien lähteiden tai muiden sulien aineiden lämpöä.
2:ksi. Manometri eli ilman paineen mittari, jolla voitiin mitata suurempaa painetta kuin ilman paine meren pinnan kohdalla. Tavallinen ilmapuntari ei todella olisikaan riittänyt, sillä ilman paine tietysti lisääntyisi samassa suhteessa kuin laskeutuisimme maan pinnan alle.
3:ksi. Geneveläisen Boissonnas nuoremman tekemä kronometrikello, tarkoin asetettu Hampurin puolipäiväpiirin mukaan.
4:ksi. Kaksi inklinationi- ja deklinationi-kompassia.
5:ksi. Yökiikari.
6:ksi. Kaksi Ruhmkorffin konetta, jotka sähkövirran voimasta kehittivät tasaisen ja riittävän valon; kojeen saattoi kantaa mukanansa.[31]
Aseinamme oli kaksi kivääriä Purdley Moore ja Kumppanien tehtaasta sekä kaksi Coltin revolveri-pistoolia. Mitähän varten näitä aseita otettiin mukaan! Eihän luullakseni tarvinnut pelätä villi-ihmisiä eikä petoeläimiäkään? Setäni piti yhtä tarkan huolen aseistaan kuin tieteellisistä kojeistaankin, erittäinkin pumpuliruudista, joka ei pahene kostumisesta ja on paljoa voimakkaampaa kuin tavallinen ruuti.
Työkalumme olivat: kaksi rautakankea, kaksi kivikuokkaa, silkkiset portaat, kolme rautakärkistä keppiä, kirves, vasara, tusina rautaisia kiiloja ja rengaspäisiä ruuveja, sekä pitkiä solmuköysiä, jotka kaikki yhteensä muodostivat suuren kuorman, portaatkin kun olivat 300 jalan pituiset.
Lopuksi oli vielä ruokatavaroita, jotka eivät vieneet paljon tilaa, mutta joita oli kuitenkin riittävästi, sillä tiesin, että meillä oli säilykelihaa ja kuivattua leipää kuudeksi kuukaudeksi. Ainoa juoma-aine matkaeväissämme oli viina, vettä ei ollut ollenkaan; meillä oli kuitenkin suuria pulloja, ja setäni luotti siihen, että löytäisimme lähteitä, joista voisimme täyttää pullomme; turhaan koetin huomauttaa, että ne kenties olisivat kelvottomia tahi kuumia tahi ettei niitä olisi ollenkaan.
Tehdäkseni täydellisen luettelon tavaroistamme tahdon mainita kuljetettavan apteekin, jossa oli tylppäkärkisiä saksia, lastoja luun taittumisen parantamista varten, haavasiteitä ja hauderiepuja, laastarilappuja, suoneniskuvehkeet, — kaikki hirveitä kaluja; sen lisäksi kokoelma pulloja, joissa oli dextriiniä, haavaa lääkitsevää väkiviinaa, etikkahappoista lyijyhappeumaa, eetteriä ja ammoniakkia — kaikkityyni tavaroita, jotka olivat sangen peloittavia — ja viimeksi laitteet Ruhmkorffin koneisiin...
Setäni ei unohtanut varustaa itselleen tupakkaa, ampumaruutia ja taulaa, sekä nahkaista vyötä, jonka hän piti vyöllänsä ja jossa hänellä oli melkoinen määrä kulta-, hopea- ja paperirahaa. Työkalujen joukossa oli myös kuusi paria vahvoja kenkiä, jotka oli tehty vedenpitäviksi tervansekaisella kautsukkivoiteella.
— Tällä tavoin vaatetettuina ja varustettuina ei meitä mikään estä kulkemasta kauaksi, sanoi setäni.
Näitä erilaisia tavaroita kokoon pannessamme kului meiltä koko päivä. Ehtoolla söimme illallista kreivi Trampen luona, Reykjavikin pormestarin ja tohtori Hyaltalinin, saaren etevän lääkärin, seurassa. Fridriksson ei ollut kutsuttujen vieraiden joukossa. Sittemmin sain tietää, että kuvernööri ja hän olivat eri mieltä jostakin hallintokysymyksestä ja että he eivät sentähden seurustelleet. En siis ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä lausuttiin näissä puoleksi virallisissa pidoissa; sen vain panin mieleeni, että setäni puhui koko ajan.
Seuraavana päivänä, kesäkuun 15:ntenä, lopetettiin valmistukset. Isäntämme teki professorille suuren palveluksen lahjoittaessaan hänelle Islannin kartan, joka oli verrattomasti parempi kuin Hendersonin tekemä; sen oli Olavi Nikolaus Olsen tehnyt Scheel Frisacin maanmittaustöiden ja Björn Gumlaugsonin topografisien mittauksien perusteella mittakaavassa 1:480000, ja Islannin oppinut seura oli kustantanut sen. Se oli kivennäisten tutkijalle varsin kallisarvoinen paperi.
Viimeinen ilta kului ystävällisesti keskustellessa Fridrikssonin kanssa, johon minä suuresti miellyin, ja sitten seurasi jotenkin rauhaton uni, ainakin minun osaltani.
Kello viisi aamulla heräsin neljän hevosen hirnumiseen, jotka tepastelivat ulkona ikkunani edessä. Pukeuduin pian ja menin kadulle, jossa Hannu paraikaa asetteli viimeisiä tavaroitamme hevosten selkään, niin sanoakseni liikkumatta, vaikka hän toimitti tehtävänsä erittäin taitavasti. Setäni piti enemmän melua kuin teki hyötyä, eikä matkaopas näyttänyt pitävän lukua hänen määräyksistänsä.
Kello kuusi oli kaikki valmiina, ja Fridriksson paiskasi meille kättä jäähyväisiksi. Setäni kiitti häntä sangen sydämellisesti islannin kielellä hänen erinomaisesta vieraanvaraisuudestansa. Mitä minuun tulee, niin lausuin parhaalla latinallani sydämelliset jäähyväiset, jonka jälkeen nousimme satulaan ja Fridriksson lausui viimeisenä jäähyväistervehdyksenään seuraavan värssyn, jonka Vergilius näyttää kirjoittaneen meille matkustajille, jotka emme tunteneet tietämme:
Et, qvamcumque viam dederit fortuna, seqvamur.[32]
Et, qvamcumque viam dederit fortuna, seqvamur.[32]
Lähdimme matkaan pilvisellä, mutta tasaisella säällä, jolloin ei tarvinnut pelätä liiallista kuumuutta eikä sadetta, — oikein matkustajain ilmalla.
Se huvi, että sain ratsain kulkea tuntemattoman maan halki, sai minut leppymään. Olinpa suorastaan innostunut, mielessäni liikkui kaikenlaisia toivomuksia, ja aloin jo tyytyä kohtalooni.
Mikäpä minulla muuten olikaan hätänä? arvelin. Matkustaa varsin kummallisessa maassa! Nousta merkilliselle vuorelle! Pahimmassa tapauksessa laskeutua sammuneeseen aukkoon! Onhan aivan selvä asia, ettei tuokaan Saknussemm ole mitään sen enempää tehnyt. Mitä tulee siihen, että löytyisi joku käytävä, joka veisi maan keskipisteeseen, niin sehän on pelkkää luuloa, selvä mahdottomuus! Ottakaamme siis tinkimättä vastaan se huvi, mitä tästä matkasta voi olla.
Tuskin olin lopettanut nämä mietteeni, kun jo olimme jättäneet Reykjavikin taaksemme.
Hannu kulki nopein askelin matkueen etupäässä. Molemmat kuormahevoset seurasivat hänen jäljessänsä hänen tarvitsematta ohjata niitä. Sitten tulimme setä ja minä, suoraan sanoen varsin komean näköisinä pienten, mutta väkevien hevostemme selässä.
Islanti on Euroopan suurimpia saaria, 1,400 neliöpenikulmaa laaja ja asukkaita 60 tuhatta. Maantieteen tutkijat ovat jakaneet sen neljään piirikuntaan; me matkustimme viistoon sen piirikunnan halki, jonka nimenä on lounainen neljännes, "Sudvester Fjordùngr".
Hannu oli Reykjavikistä lähdettyämme melkein lakkaamatta seurannut meren rantaa. Me sivuutimme laihoja laitumia, jotka töin tuskin pääsivät muuttumaan viheriäisiksi, keltainen väri kun oli niissä vallitseva. Mahdottoman suurien trakyti-röykkiöiden[33]punertavat huiput näyttivät poikki katkenneilta taivaan rannan itäisissä sumupilvissä; muutamia lumipälviä loisti siellä täällä kaukaisten kukkuloiden rinteillä; toiset jyrkemmiksi muodostuneet huiput pistivät harmaiden pilvien läpi ja kohosivat uudelleen noiden häilyvien sumujen yläpuolella ikäänkuin taivaan laelle hajonneet salakarit.
Usein nämä äkkijyrkät kukkulajonot muodostivat mereen niemen ja tunkeusivat laitumillekin, mutta aina oli jäljellä kylliksi tilaa matkustaa. Muutoin valitsivat hevosemmekin vaistomaisesti mukavimmat paikat hiljentämättä kulkuansa. Sedälläni ei ollut edes sitä lohdutusta, että olisi saanut karjuen tahi ruoskallansa kiirehtiä hevostansa, sillä hänelle ei ollut aikaa kiivailla. En voinut pidättää hymyäni, kun näin hänet, suurikokoisen miehen, pienen hevosen selässä; hänen pitkät säärensä ylettyivät melkein maahan, joten hän muistutti kuusijalkaista kentauria.
— Oivallinen eläin! Oikein kelpo eläin! hän ylisti.
— Tiedätkös Akseli, ettei ole eläintä, joka älykkäisyydessä voittaisi islantilaisen hevosen. Lumituiskut, myrskyt, kelvottomat tiet, kalliot, jäätiköt, ei mikään estä sitä. Se on rohkea, malttava ja vakava. Se ei koskaan astu harha-askelta eikä tee vastarintaa! Jos on mentävä virran tahi vuonon poikki, ja sellainen vielä tulee eteemme, niin saat nähdä, että se arvelematta heittäytyy veteen kuin vesieläin ja ui toiselle rannalle! Mutta älkäämme sitä ahdistako, vaan antakaamme sen pitää tapansa, niin pääsemme etenemään kolme penikulmaa päivässä.
— Niin, kyllä kai me epäilemättä kuljemme sen matkan, vastasin minä, mutta entäs oppaamme?
— Hänestä ei ole huolta. Nämä ihmiset kävelevät kuin huomaamattansa, ja me kuljemme niin hitaasti, ettei hänen pitäisi väsyä. Sitäpaitsi jos tarvitaan, annan hänelle hevoseni, sillä pian saisin sääriini suonenvedon, jollen olisi liikkeessä. Käsieni laita on vallan hyvin, mutta pitäähän sääriänsäkin muistaa.
Sillä välin kuljimme rivakasti eteenpäin. Maa oli melkein autio: siellä täällä näkyi yksinäinen puusta, turpeista ja laavankappaleista rakennettu talo, tuollainen yksinäinen boër,[34]ikäänkuin kerjäläinen mutkaisen tien varrella. Nämä rappiolle joutuneet mökit näyttivät rukoilevan ohitse kulkevien armeliaisuutta, ja vähemmästäkin syystä olisi niille antanut almun. Teitä ei tässä maassa ollut ollenkaan, ei edes polkujakaan, ja kasvillisuus, niin kitukasvuista kuin se olikin, oli kuitenkin hävittänyt nekin jäljet, joita joku yksinäinen kulkija oli tehnyt.
Ja kuitenkin luettiin tämä osa maakunnasta, joka oli pääkaupungin ääressä, Islannin viljeltyjen ja asuttujen seutujen joukkoon. Minkähänlaisia lienevät sitten muut seudut olleetkaan, koska siis olivat vieläkin autiompia kuin tämä erämaa? Kuljettuamme puoli penikulmaa emme vielä olleet nähneet ainoatakaan maamiestä mökkinsä ovella, emme yhtään villiä paimenta kaitsemassa laumaansa, vaan ainoastaan joitakuita oman onnensa nojaan jätetyitä lehmiä ja lampaita. Mimmoisia mahtoivat olla saaren muut seudut, joita maanjäristykset olivat raadelleet ja mullistaneet?
Myöhemmin jouduimme näkemään sellaisiakin seutuja, mutta katsahtaessani Olsenin karttaan huomasin, että näitä seutuja karteltiin siten, että kuljettiin pitkin meren lahdekasta rantaa. Sisällisen tulen suuri voima on vaikuttanut pääasiallisesti saaren keskustassa, jossa vaakasuorasti päällekkäin kasautuneet kalliokerrokset, joita skandinaavien kielellä sanotaan "portaiksi", "trappor" — röykkiöisiä vuorijonoja, purkautunutta basaltti-ainetta, karstakiveä, kaikenlaisia sisäisen tulen tekemiä sekoituksia, sulan laava-aineen ja porfyyrin tulvia — muodostavat erikoisen synkeännäköisen seudun. En silloin aavistanutkaan, minkälainen näköala meillä olisi Sneffelsin niemeltä, jossa kaikki hurjan luonnon hävitykset esiintyvät hirvittävänä sekasortona.
Kahden tunnin kuluttua lähdöstämme Reykjavikistä tulimme Gufunaes-nimiseen kylään, jota nimitetään "aoalkirkja'ksi" eli pääkirkoksi; siitä ei ole mitään erinomaista mainittavaa. Siinä oli ainoastaan jokunen mökki, tuskin kylliksi edes saksalaisen talonpojan kartanoksi.
Siellä Hannu pysähtyi puolen tunnin ajaksi ja otti osaa yksinkertaiseen aamiaiseemme, vastaten "niin" tahi "ei", kun setäni kyseli tiestä, ja kun hän kysyi missä Hannu aikoi viettää yönsä, tämä vastasi yhdellä ainoalla sanalla:
— Gardar.
Katsoin karttaan nähdäkseni, missä tuo Gardar oli, ja huomasin sennimellisen kauppalan Valasvuonon[35]rannalla, neljän penikulman päässä Reykjavikistä. Näytin paikan sedälleni.
— Neljä penikulmaa vain! sanoi hän. Neljä penikulmaa kahdestakolmatta! Sehän on pieni kävelymatka.
Hän tahtoi huomauttaa oppaallemme, mutta tämä ei vastannut, vaan meni paikallensa hevosten edelle ja jatkoi kulkua.
Kolme tuntia myöhemmin, kun olimme levähtämättä tallanneet laitumien laihaa ruohoa, piti meidän kiertää Kollavuono, sillä tämä kävi sekä nopeammin että helpommin kuin matka suoraan lahden poikki. Pian tulimme erääseen "pingstoer'iin" eli kunnallistuomioistuinpaikkaan, nimeltä Ejulberg, jossa kello olisi lyönyt kaksitoista, jos islantilaiset kirkot olisivat olleet kylliksi rikkaita kustantaaksensa itselleen tornikellot; mutta tässä suhteessa ne ovat seurakuntalaistensa kaltaisia, joilla ei myöskään ole kelloja ja jotka tulevat toimeen ilman niitä.
Siellä saivat hevoset levätä; sitten kuljimme kapeata rantakaistaletta myöten meren ja kukkulajonon välillä; lepäämättä hevosemme toivat meidät Brantarin "aoalkirkjan" luo ja sieltä penikulman matkan "Saurböerin annexiaan" eli apukirkolle Valasvuonon etelärannalle.
Kello oli silloin neljä i.p., ja olimme kulkeneet neljä penikulmaa.[36]
Vuono oli tällä kohdalla ainakin puolen penikulman levyinen, ja aallot murtuivat pauhaten teräviä kallioita vastaan; lahti levisi kalliomuurien välillä, jotka muodostivat jonkinlaisen 3,000 jalkaa korkean luisun; tämän erikoisuutena oli tumma väri, joka erotti toisistaan punertavat karstakivikerrokset. Vaikka hevosemme olisivat olleet kuinka viisaat hyvänsä, en olisi ennustanut hyvää yrityksestä koettaa mennä nelijalkaisen eläimen selässä suuren merenlahden yli.
Jos ne vain ovat älykkäitä, niin ne eivät yritäkään veteen menoa. Kaikessa tapauksessa minä koetan olla älykäs niidenkin puolesta.
Mutta setäni ei olisi tahtonut odottaa, vaan kannusti hevostansa veteen. Se meni niin pitkälle, että laineet kastelivat sen kavioita, ja seisahtui. Setäni piti oman päänsä ja pakotti sitä eteenpäin. Hevonen taas teki vastarintaa ja pudisti vain päätään. Sitten seurasi kirouksia ja piiskan lyöntejä, mutta hevonen ponnisteli viimeiseen asti ajajaansa vastaan; se potki taaksepäin ja tahtoi heittää maahan ratsastajansa. Viimein se notkisti polvensa, vetäytyi pois professorin jalkojen välistä ja jätti hänet seisomaan rannalle kahdelle kivelle samaan asentoon kuin muinoin Rhodos-saaren jättiläiskuvapatsas.
— Kirottu hevonen! huusi ratsastaja, joka oli yhtäkkiä muuttunut jalkamieheksi, ja häpesi kuin jalkaväkeen siirretty ratsuväen upseeri.
— Lautta! sanoi opas koskettaen hänen olkapäätänsä.
— Mitä? Lauttako?
— Tuolla, vastasi Hannu osoittaen venhettä.
— Niin, virkoin minä, se on lautta.
— Se on toinen asia! Eteenpäin siis!
— Nousuvesi, sanoi taas opas.
— Mitä hän sanoo?
— Hän sanoo, että täällä on luode ja vuoksi, vastasi setäni, tulkiten minulle tanskalaisen lauseen.
— Epäilemättä meidän pitää odottaa nousuvettä?
— Odottaako? kysyi setäni.
— Niin, vastasi Hannu.
Setäni polki jalkaa suutuksissansa; sillä aikaa kulkivat hevoset lauttaa kohti.
Käsitin vallan hyvin, että oli välttämätöntä odottaa määrähetkeä, jolloin vesi saavutettuansa suurimman korkeutensa, on hiljaa. Silloin on merenvirta asemillansa, eikä lautta ole vaarassa lähteä ajelehtimaan, ei lähden pohjaan eikä aavalle merelle.
Tämä sovelias hetki ei tullut ennenkuin kello kuusi illalla; setäni, minä, opastajamme, kaksi lautturia ja neljä hevostamme saimme sovittautua jokseenkin heikkoon venheeseen. Minä olin tottunut Elbevirran höyrylauttoihin, joten tämä oli mielestäni surkea kulkuneuvo. Enemmän kuin tunnin aika kului yli menemiseen, mutta vihdoinkin päättyi matka ilman mitään tapaturmaa.
Puolta tuntia myöhemmin saavuimme Gardarin "aoalkirkjalle".
Oli yö, mutta kuudennenkymmenennenviidennen leveysasteen kohdalla ei sovi ihmetellä yön kirkkautta, sillä Islannissa ei aurinko laske ollenkaan kesä- ja heinäkuussa.
Ilma oli kuitenkin jotenkin kolkko. Minun oli kylmä, ja olin hyvin nälissäni; tervehdin siis ilolla "boëria", joka vieraanvaraisesti avautui ottamaan meitä vastaan.
Se oli talonpoikaistupa, mutta kuitenkin vieraannvaraisuudessa kuninkaallisen palatsin vertainen. Tullessamme sisään, ojensi isäntä meille kätensä ja antoi pitemmittä mutkitta meille merkin seurata häntä.
Tietysti seurasimme häntä, sillä olisipa ollut mahdotonta kulkea hänen rinnallansa. Pitkä, pimeä ja ahdas käytävä vei asumukseen, joka oli rakennettu kömpelöistä nelikulmaisiksi veistetyistä hirsistä. Erityisiä huoneita oli luvultansa neljä, nimittäin keittohuone, kutomahuone, "badstofan" eli perheen sauna sekä paras kaikista, vierashuone. Setäni, jonka vartaloa ei liene otettu lukuun huoneita rakennettaessa, ei voinut olla lyömättä päätänsä kattoon kolmea neljää kertaa.
Meidät vietiin huoneeseemme, jonkinlaiseen suureen saliin, jonka permanto oli tehty tasaiseksi tallatusta savesta, ja joka sai valonsa yhdestä ikkunasta; ikkunaruudut oli tehty huonosti läpikuultavasta lampaan rakosta. Sänkyvaatteiden sijasta oli kuivia heiniä puisien kaiteiden välissä, jotka olivat punaisiksi maalatut ja koristetun islantilaisilla muistolauseilla. En odottanutkaan sellaista mukavuutta; mutta koko huoneessa vallitsi kuivattujen heinien, liotetun lihan ja piimämaidon haju, joka vaivasi hajuaistimiani.
Niin pian kuin olimme riisuneet päältämme matkapukumme, kuului isännän ääni kutsuvan meitä keittohuoneeseen, ainoaan suojaan, jossa kovimmallakaan pakkasella pidettiin tulta.
Setäni kiiruhti tottelemaan ystävällistä kutsua ja minä seurasin häntä.
Keittohuoneen liesi oli ikivanhaa mallia; huoneen keskellä oli kivi, joka toimitti tulisijan virkaa, ja katossa oli aukko, josta savu meni ulos. Tätä huonetta käytettiin myöskin ruokailuhuoneena.
Sisään astuessamme isäntä tervehti meitä sanalla "saellvertu", joka merkitsee "olkaa onnelliset", ikäänkuin hän ei olisi ennen nähnyt meitä, ja suuteli meitä poskelle. Hänen vaimonsa lausui saman sanan ja teki samat temput, jonka jälkeen molemmat aviopuolisot panivat oikean kätensä rinnallensa ja kumarsivat syvään.
Tässä tahdon heti mainita, että tämä islantilainen nainen oli yhdeksäntoista lapsen äiti, jotka kaikki, suuret ja pienet, ryömivät sekaisin keskellä niitä savupilviä, jotka tuprusivat tulisijalta ja täyttivät huoneen. Tuon tuostakin huomasin, miten heidän pienet, vaaleaveriset, vähän surumielisen näköiset kasvonsa pistivät esiin savusta; heitä olisi voinut luulla huonosti pestyksi enkeliparveksi.
Setäni ja minä kohtelimme heitä kaikkia sangen ystävällisesti, ja kohta oli meillä kolme neljä näitä veitikoita hartioillamme, yhtä monta polvillamme ja loput jalkojemme välissä. Ne, jotka taisivat puhua, sanoivat kukin "saellvertu" kaikissa eri äänilajeissa, ja ne, jotka eivät osanneet vielä puhua, huusivat sitä kovemmin.
Tämä melu lakkasi, kun ilmoitettiin aterian olevan valmiin. Samassa tuli linnustajakin sisään; hän oli vienyt hevoset syömään, se on, hän oli säästäväisesti kyllä laskenut ne irti kedolle. Eläinraukat tyytyivät syömään niukkaa sammalta kallioilta ja huonosti ravitsevaa meriajokasta, tullaksensa seuraavana aamuna itsestänsä jatkamaan edellisen päivän työtä.
"Saellvertu" sanoi Hannu, minkä jälkeen hän rauhallisesti suuteli isäntää, emäntää ja heidän yhdeksäätoista lastansa, panematta suukkoselle enempää painoa kuin toisellekaan.
Kun nämä temput oli tehty, istuttiin ruoalle; meitä oli neljäkolmatta henkeä, ja olimme siis toinen toisemme tiellä. Onnellisimmalla oli vain yksi lapsi kummallakin polvella.
Kumminkin tuli hiljaisuus tähän vähäiseen piiriin, kun keitto tuotiin näkyviin, ja äänettömyys, joka on synnynnäinen hyve islantilaisissa poikanulikoissakin, pääsi vallalle. Isäntä jakeli meille Islannin jäkälästä keitettyä keittoa, joka ei ollut kovin vastenmielistä, ja sen jälkeen suunnattoman annoksen kuivaa kalaa, joka uiskenteli parinkymmenen vuoden vanhassa eltaantuneessa voissa, jota islantilaisten herkkusuiden käsitteiden mukaan pidetään parempana kuin tuoretta voita. Sen lisäksi oli "skyr" nimistä ruokalajia, jonkinlaista juustomaitoa, johon oli sekoitettu kuivattua leipää ja katajanmarjamehua, sekä viimeiseksi juomaa, joka oli tehty sekoittamalla maitoa, maidon heraa ja vettä, ja jota siinä maassa nimitettiin "blanda'ksi". Oliko tämmöinen kummallinen ruoka hyvää vai ei, sitä en taida sanoa. Minulla oli nälkä, ja jälkiruoaksi nielaisin koko kupillisen sakeata tattarivelliä.
Aterian loputtua lapset hajaantuivat; vanhemmat heistä asettuivat tulisijan ympärille, jossa oli palamassa turvetta, kanervia, lehmän lantaa ja kuivattuja kalan luita. Tästä saatuansa kipenen lämmintä menivät eri seurueet itsekukin huoneisiinsa. Emäntä tarjoutui maan tavan mukaan vetämään jaloistamme sukkiamme ja housujamme; mutta kun kohteliaimmalla tavalla olimme sen kieltäneet, luopui hän yrityksestä ja niin sain viimeinkin käydä pehkuvuoteeseeni.
Kello viisi seuraavana aamuna sanoimme jäähyväiset tälle islantilaiselle talonpojalle; töin tuskin sai setäni hänet vastaanottamaan sopivan maksun, ja Hannu antoi lähtömerkin.
Sata askelta Gardarista alkoi seutu muuttua toisenlaiseksi; se oli soista ja vähemmän sopivaa matkallemme. Oikealla puolella jatkui vuorijono yhä ikäänkuin jonakin luonnollisena varustusrivinä, jonka ulkopuolista rinnettä me kuljimme; usein tapasimme puroja, joiden poikki meidän täytyi kahlata tavaroitamme kastelematta.
Maisema tuli yhä jylhemmäksi; joskus näkyi ihmishaamu pakenevan kauas pois, ja kun tien mutka sattumalta saattoi meidät tällaisen oudon aaveen läheisyyteen, niin tunsin heti ilkeätä inhoa nähdessäni hänen turvonneen hiuksettoman päänsä ja hänen ruumiinsa kiiltävän nahkan ja inhoittavat haavat, joita kehnot vaaterepaleet eivät voineet peittää.
Tuo onneton olento ei tullut ojentamaan rumaa kättänsä; päinvastoin hän pakeni, mutta ei kuitenkaan niin pian, ettei Hannu olisi ehtinyt tervehtiä häntä tavallisella "saellvertu"-sanallansa.
— Spitaalinen, sanoi hän.
— Spitaalinen! kertasi setäni.
Tämä ainoa sana inhoitti. Ilkeä spitaalitauti on jotenkin yleinen Islannissa; se ei ole tarttuvainen, mutta on perinnöllinen, jonka vuoksi nuo onnettomat eivät saa mennä naimisiinkaan.
Nämä ilmiöt eivät erikoisemmin elähdyttäneet seutua, joka muutenkin kävi yhä kolkommaksi. Viimeiset heinänkorret olivat jalkojemme alta kadonneet; ei näkynyt ainoatakaan puuta, paitsi joitakuita pensaantapaisia vaivaiskoivuja; ei muita eläimiä kuin jokin hevonen, jonka omistaja ei jaksanut elättää sitä, ja joka itseksensä jätettynä harhaili autioilla kedoilla. Joskus liiteli haukka harmaissa pilvissä ja pakeni nopeasti etelään päin; tätä tylyä luontoa katsellessani tulin alakuloiseksi ja ajattelin syntymämaatani.
Kohta sen jälkeen piti meidän kulkea useampien vähäisten vuorten yli ja viimein todellisen meren lahden poikki; vesi oli silloin tyyni, joten matka edistyi nopeasti, ja niin saavuimme pian Alftanaes-nimiseen kylään, penikulman päässä eteenpäin.
Kahlattuamme kahden virran, Alfan ja Hetan, poikki, joissa oli paljon lohia ja haukia, täytyi meidän jäädä yöksi autioon mökkiin, joka oli kaikkien skandinavialaisten mytologiassa mainittujen tonttujen asunto. Varmaankin oli pakkasen haltia asettunut asumaan sinne ja piti ilveitänsä koko yön.
Seuraava päivä ei ollut merkillinen minkään erityisen tapauksen vuoksi. Aina vain samaa suoperäistä maata, sama yksitoikkoisuus, sama surullinen näköala. Illalla olimme kulkeneet matkastamme puolet ja lepäsimme Krösolbtin "annexian" luona.
Kesäkuun 19 päivänä kuljimme penikulman verran laava-aineen muodostamaa maanpintaa, jota maan kielellä nimitetään "hraun'iksi"; halkeamat sen pinnalla olivat joskus ikäänkuin viivoittimella vedetyt, toisen kerran taas kuin sekaisin sotketut köydet; mahdoton laavatulva oli valunut pitkin läheisien vuorien rinteitä; ne olivat sammuneita tulivuoria, mutta nämä jäännökset kyllä todistivat niiden entistä rajua väkivaltaisuutta. Siellä täällä näkyi usvapilvi nousevan kuumasta lähteestä.
Meillä ei ollut aikaa tutkia näitä ilmiöitä, sillä meidän piti kiiruhtaa eteenpäin. Kohta oli taaskin maa hevostemme jalkojen alla suoperäistä, ja joskus tapasimme järven. Matkamme kulki nyt itään, sillä olimme tosiaan nyt kulkeneet suuren Faxa-vuonon ympäri, ja Sneffelsin valkoinen kaksoishuippu kohosi noin viiden penikulman päässä pilviä kohti.
Hevoset kävelivät nopeasti, eikä maan epätasaisuus niitä estänyt. Minua alkoi jo hyvin väsyttää, mutta setäni pysyi yhtä rivakkana ja suorana kuin ensimmäisenäkin päivänä, enkä minä voinut olla ihmettelemättä sekä häntä että opastamme, joka piti tätä matkaa vain vähäisenä huvikävelynä.
Lauantaina kesäk. 20 p:nä kello 6 i.p. saavuimme Budir-nimiseen kauppalaan meren rannalla; opas tahtoi sovittua palkkaansa, ja setä maksoi sen hänelle. Hannun oma perhe, se on hänen setänsä ja orpanansa, osoitti meille vieraanvaraisuuttansa; meidät vastaanotettiin hyvin, ja käyttämättä väärin näiden rehellisten ihmisten hyväntahtoisuutta olisin mielelläni virvoittanut itseäni heidän luonansa matkan vaivoista. Mutta setäni, joka ei tarvinnut lepoa, ei ymmärtänyt asiaa samalla tavalla, ja seuraavana aamuna piti meidän siis taas nousta kelpo hevostemme selkään.
Maassa oli merkkejä vuoren läheisyydestä, ja siellä täällä pisti harmaa kivi ylös maanpinnasta kuin vanhan tammen juuri. Kiersimme suuren, loivarinteisen tulivuoren juuritse. Professori ei siirtänyt siitä katsettansa; hän viittaili ja näytti kohtelevan sitä kuin uhalla, sanoen: Kas tuossa on se jättiläinen, jonka minä aion voittaa! Kuljettuansa neljä tuntia seisattuivat hevoset viimein itsestänsä Stapin pappilassa.
Stapi on kauppala, jossa on noin 30 pelkästä laava-aineesta rakennettua mökkiä. Se on vähäisen vuono rannalla, jota ympäröivät kummalliset basalttimuurit. Basaltti on, kuten tiedetään, ruskahtavaa tuliperäiskivilajia, joka lohkeilee ihmeteltävän säännöllisiin pylväisiin. Luonto on tässä työskennellyt mittausopillisesti, tehnyt työtä ihmisten tavalla, ikäänkuin se olisi käyttänyt kulmamittaa, kompassia ja luotilautaa. Vaikka se muuten näyttää taitoansa suurissa ainejoukoissa, jotka ovat hajallaan siellä täällä ilman järjestystä, tuskin aloitettuina keiloina, keskentekoisina pyramiideinä ja säännöttöminä viivoina, niin se tässä on tahtonut antaa esimerkin täydellisestä järjestyksestä ja on paljoa aikaisemmin kuin vanhanajan rakennusmestarit muodostanut oikein vakavan rakennuskaavan, jota ei Babylonin loisto eivätkä Kreikanmaan ihmetyöt ikänä ole voittaneet.
Tosin olin kuullut puhuttavan Islannissa olevasta jättiläiskäytävästä ja Hebridien saariston Fingalin luolasta, mutta basalttirakennusta en vielä ollut omin silmin nähnyt.
Stapin luona tämä ilmiö näkyi koko kauneudessansa. Vuonon samoinkuin koko niemimaan rannat ovat täynnä pitkiä riviä pystyjä, kolmenkymmenen jalan korkuisia patsaita, joilla on suhdallinen koko, ja jotka kannattavat leveätä listaa; tämä on muodostunut vaakasuorista patsaista, joiden päät ulottuvat ulommaksi kuin kannatuspatsaat muodostaen holvin meren yli. Määrättyjen välimatkojen päässä tämän luonnollisen katoksen alla voi huomata ihmeteltävällä tavalla muodostuneita suippokaarisia aukkoja, joiden läpi meren aallot pauhaten syöksevät. Muutamat meren irti tempaamat basalttipylväät ovat maassa pitkällänsä aivankuin jonkin muinaisajan temppelin jäännökset; ne ovat iäisesti nuoria raunioita, jotka ovat vahingoittumatta kestäneet vuosisatoja.
Sellainen oli viimeinen maanpäällinen pysähdyspaikkamme, johon Hannu tunnontarkasti oli opastanut meidät, ja minä tunsin itseni vähän levollisemmaksi ajatellessani, että hän seuraisi meitä etemmäksikin.
Tullessamme pastorin asunnolle, joka oli köyhä mökki eikä vähääkään kauniimpi tahi mukavampi kuin naapurienkaan, näin miehen vasara kädessä ja nahkainen esiliina vyöllä hevosta kengittämässä.
— "Saelvertu", linnustaja sanoi hänelle.
— Hyvää päivää, vastasi hevosen kengittäjä selvällä tanskan kielellä.
— Kirkkoherra, sanoi Hannu kääntyen setään päin.
— Näyttääpä siltä, Akseli, kuin tämä kelpo mies olis todellakin kirkkoherra, sanoi setäni, tulkiten tuon sanan minulle.
Sillävälin opas ilmoitti kirkkoherralle, missä tarkoituksessa olimme tulleet, jonka jälkeen tämä jätti työnsä kesken ja päästi omituisen huudon, jolla hevoskauppiaat kutsuvat hevosiaan; heti tuli kookas naisihminen ulos mökistä. Jos hän ei ollut kuutta jalkaa pitkä, niin ei ainakaan paljoa puuttunut. Jopa pelkäsin, että hän antaisi meille matkustavaisille tuon islantilaisen suutelon; siitä ei kuitenkaan tullut mitään, osoittipa hän vielä suurta vastahakoisuutta ollenkaan pyytää meitä sisään.
Vierashuone, joka oli ahdas, siivoton ja terveydelle vahingollinen, näytti minusta olevan huonoin huone koko pappilassa, mutta täytyihän siihen tyytyä. Kirkkoherra ei näyttänyt suosivan vanhanaikaista vieraanvaraisuutta. Ennen päivän loppua näin, että hän oli joko seppä, kalastaja, metsästäjä tahi puuseppä, mutta ei mikään Herran palvelija. Olimmehan tosin keskellä viikkoa, ja ehkäpä hän teki parannuksen sunnuntaiksi.
En tahdo sanoa mitään pahaa näistä pappiparoista, jotka, kun kaikki asianhaarat punnitaan, ovat peräti köyhiä; he saavat Tanskan hallitukselta naurettavan vähän palkkaa ja seurakunnaltansa neljännen osan kymmenyksistä, summan, joka ei nouse seitsemäänkymmeneen taaleriin. Siitä seuraa, että he ovat pakotetut tekemään työtä voidaksensa elää, ja kalastaessansa, metsästäessänsä ja hevosia kengittäessänsä he viimein tottuvat metsästäjäin, kalastajain ja muiden sivistymättömien ihmisten tavoille. Illalla huomasin vielä, ettei isäntämme hyviin tapoihin kuulunut raittiuskaan.
Setäni huomasi pian, kenen kanssa hän oli tekemisissä, että hän oli tavannut hyvän, kelvollisen, oppineen miehen asemasta typerän ja oppimattoman talonpojan; sentähden hän päätti niin pian kuin mahdollista aloittaa suuren tutkimusmatkansa ja jättää pappilan, joka oli kaikkea muuta kuin vieraanvarainen. Hän ei pitänyt lukua vaivoistani, vaan päätti viettää muutamia päiviä vuoristossa.
Matkavalmistukset alotettiin siis jo seuraavana aamuna. Hannu otti kolme islantilaista palvelukseemme kuljettamaan tavaroitamme hevosien asemasta; mutta kun olimme tulleet aukon pohjalle, piti näiden maan asukasten kääntyä takaisin ja jättää meidät itseksemme. Tästä asiasta sovittiin täydellisesti.
Tässä tilaisuudessa täytyi setäni ilmoittaa linnustajalle, että hänen aikomuksensa oli tutkia tulivuorta sen syvimpiin uumeniin saakka.
Hannu vain nyökkäsi päätänsä. Hänestä oli samantekevää, matkustettiinko saaren pintaa vai sen sisään. Matkan tapaukset olivat saattaneet minut senverran hajamieliseksi, että olin jossakin määrin unhottanut tulevaisuuden, mutta nyt tunsin itseni kovasti liikutetuksi. Mitä minun piti tekemän? Jos olisin koettanut vastustaa professori Lidenbrockia, niin se olisi saanut epäkuntoon lujemmatkin hermot, kuin minun ovat.
— Annapas olla, tuumasin, meillä on siis aikonut nousta Sneffelsin huipulle. No hyvä! Me käymme sen aukossakin. Olkoon menneeksi! Senhän ovat muutkin tehneet joutumatta sentähden kuoleman omiksi. Mutta siinä ei ole kaikki. Jos sieltä löytyisi tie maan keskipisteeseen, jos tuo kirottu Saknussemm on puhunut totta niin eksymme tulivuoren maanalaisiin käytäviin. Eikä mikään todista, että Sneffels on sammunut! Kuka todistaa, ettei se vieläkin voisi purkautua! Jos tämä hirviö vuodesta 1229 saakka on ollut nukuksissa, niin tokkohan siitä seuraa, ettei se enää pääse valveille? Ja jos se herää, niin mikä meidät perii?
Tässä oli jotakin miettimistä, ja minä kyllä mietin. En voinut nukkua uneksimatta tulivuoren purkauksesta; sanalla sanoen: minusta oli varsin vastenmielistä muuttua palaneeksi kuonaksi. — Viimein kärsivällisyyteni loppui, ja päätin esittää sedälleni tämän kysymyksen niin kekseliäästi kuin mahdollista, jonkin täydellisesti mahdottoman otaksumisen muodossa.
Menin hänen luoksensa, ilmaisin hänelle pelkoni, ja siirryin sitten vähän kauemmaksi antaakseni hänen purkaa mieltään.
— Kyllä minä olen ajatellut sitä, vastasi hän vain.
Mitähän nämä sanat merkitsivät? Olikohan hän todellakin valmis kuulemaan järjen ääntä? Aikoiko hän lykätä tuumansa toistaiseksi? Sitä tuskin saatoin toivoakaan.
Jonkin silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen, jota minä en rohjennut kysymyksillä keskeyttää, hän taas sanoi:
— Olen ajatellut sitä. Tultuamme Stapiin olen miettinyt tuota tärkeätä kysymystä, jonka lausuit, sillä emme saa toimia ymmärtämättömästi.
— Emme saakaan, vastasin painokkaasti.
— Sneffels on ollut kuusisataa vuotta äänetönnä, mutta se voi taas kohottaa äänensä. Purkauksien edellä havaitaan aina hyvin tunnetut ilmiöt; sentähden olen kysellyt saaren asukkailta asiaa, olen tutkinut maata ja voin vakuuttaa sinulle, Akseli, ettei purkausta tapahdu.
Hämmästyin niin tästä vakuutuksesta, etten osannut vastata sanaakaan.
— Epäiletkö sanojani? kysyi setäni. No hyvä, seuraa minua.
Tottelin koneellisesti. Professori lähti ulos ja kulki suoraa tietä pitkin basalttimuurin aukeamaa kedolle, jos siksi voisi nimittää mahdottoman suurta joukkoa tulivuoren syöksemiä aineita. Maa oli ikäänkuin muserrettu, kun siihen oli satanut äärettömiä porras-, basaltti- ja graniitti-kiviä sekä muitakin tulen vaikutuksesta syntyneitä kivilajeja.
Sieltä täältä nousi usvapyörteitä ylös ilmaan. Nämä valkoiset kaasut, islannin kielellä "reykir", tulivat kuumista lähteistä ja todistivat voimakkuudellansa maan suurta tuliperäisyyttä, joten pelkoni näytti oikeutetulta; sentähden hämmästyin, kun setäni sanoi:
— Näethän, Akseli, nämä savupyörteet? Ne juuri todistavat, ettei tarvitse pelätä tulivuoren raivoa.
— Ohoh! huudahdin minä.
— Kuule nyt tarkasti, virkkoi professori taas; kun purkaus lähestyy, tulevat nämä savupyörteet toista vertaa kiivaammiksi, mutta häviävät kokonansa purkauksen aikana, sillä nämä kimmoavaiset kaasut, joilla silloin ei ole kylliksi voimaa, kulkevat vuoren aukon kautta, sen sijaan että tunkisivat maankuoren halkeamien läpi. Jos siis nämä höyryt pysyvät tällaisina, eivätkä paisu voimallisemmiksi, ja jos sen lisäksi ajattelet, ettei tule tuulia ja sadetta tyynen sään sijaan, niin voit olla varma siitä, ettei purkausta varsin pian tapahdu.
— Mutta — — —
— Vaiti! kun tiede on puhunut, niin ei ole muuta jäljellä kuin olla ääneti.
Aivan alakuloisena palasin pappilaan; setäni oli kukistanut minut tieteellisillä aseillansa. Kuitenkin oli minulla vielä se toivo, että kun kerran olisimme päässeet vuoren aukon pohjalle, olisi mahdotonta kulkea syvemmälle kaiken maailman Saknussemmien kiusaksi, kun ei olisi mitään syvemmälle viepää reikää. — Koko seuraavan yön kiusasivat ilkeät unennäöt minua; olin olevinani keskellä tulivuoren sisustaa, ja maan sisimmistä rotkoista tunsin syöksyväni tuliperäisen kiven tavoin ylös tähtitaivaalle.
Seuraavana aamuna, kesäkuun 23 p:nä, odotti meitä Hannu seuralaisinensa kuormitettuina ruoka-aineilla, työkaluilla ja tieteellisillä kojeilla. Kaksi rautakärkistä sauvaa, kaksi pyssyä ja kaksi patruunalaukkua oli säästetty sedälleni ja minulle. Varovaisena miehenä Hannu oli lisännyt tavaroihimme vedellä täytetyn nahkasäkin, joka yhdessä pullojemme kanssa takasi, että vettä riittäisi kahdeksaksi päiväksi.
Kello oli yhdeksän aamulla. Kirkkoherra ja hänen kookas vaimonsa seisoivat ovella: epäilemättä he tahtoivat lausua ystävälliset jäähyväiset matkustaville. Nämä jäähyväiset esitettiin kuitenkin aavistamatta pitkän laskun muodossa, jossa vaadittiin maksua kaikesta, melkeinpä ilmastakin — uskallanpa sanoa saastaisesta ilmasta. — Tuo oivallinen pariskunta veloitti meitä aivan kuin sveitsiläinen ravintolan pitäjä ja kiskoi ylettömän hinnan huonosta vierasvaraisuudestansa.
Setäni maksoi tinkimättä; mies, joka matkusti maan keskipisteeseen, ei pitänyt lukua muutamasta taalerista.
Kun lasku oli maksettu, antoi Hannu lähtömerkin, ja kohta sen jälkeen olimme jättäneet Stapin taaksemme.