Sneffels on viidentuhannen jalan korkuinen ja päättää kaksikärkisellä huipullansa sen trachytisarjan, joka eroaa koko saaren orografillisesta[37]rakenteesta. Meidän lähtöpaikaltamme ei voinut erottaa sen molempia huippuja taivaan harmaata pohjaa vastaan; näin vain äärettömän suuren lumilakin, joka oli luisunut jättiläisen otsalle. — Kuljimme eteenpäin perätysten, linnustaja etunenässä, kiiveten ylös ahtaita polkuja myöten, joita kaksi henkeä ei voinut käydä rinnatusten; siten kävi kaikki keskustelu melkein mahdottomaksi.
Stapi-vuonon basalttimuurien yläpuolella näytti maakerros olevan rihmamaista sammalta, joka näytti muodostuneen niemimaan suoperäisten maiden muinaisesta kasvillisuudesta; tämä vielä käyttämätön polttoainevarasto olisi riittänyt lämmitysaineeksi koko vuosisadan ajaksi kaikille Islannin asukkaille. Pohjasta alkaen oli tämä lavea sammalsuo muutamissa kuiluissa usein seitsemänkymmenen jalan syvyinen, ja siinä oli päällekkäisiä kerroksia hiiltyneitä kasvien jäännöksiä, erotettuina toisistansa ohuilla hohkakiven sekaisilla kalkkikerroksilla.[38]
Arvokkaana professori Lidenbrockin veljenpoikana ja huolimatta syvistä mietteistäni tarkastelin mielenkiinnolla niitä kivennäistieteen kummallisuuksia, joita oli täällä hajallansa kuin suunnattoman suuressa luonnontieteellisessä museossa; samalla tutkistelin ajatuksissani Islannin koko geologista historiaa.
Tämä kummallinen saari on nähtävästi kohonnut meren pohjasta verraten myöhäisellä aikakaudella, ja kenties se kohoaa vieläkin, vaikka niin hitaasti, ettei sitä huomaa. Jos niin on, niin siihen ei voi olla syynä mikään muu kuin maanalainen tuli, ja siinä tapauksessa Humphry Davy'n teoria, Saknussemmin kirjoitus ja setäni kaikki väitteet, vieläpä kaikki muutkin teoriat osoittautuvat mitättömiksi. Tämä otaksuminen sai minut huolellisesti tarkastamaan maanlaatua, ja pian olin saanut selvän käsityksen niistä ilmiöistä, jotka olivat tapahtuneet sen muodostuksessa.
Islannista puuttuvat kokonaan sellaiset maakerrokset, jotka ovat syntyneet mutautumisen kautta; siellä on yksinomaan tuliperäistä maata, s.o. tuhan, hohkaisien kivien ja kallioiden sekoituksia. Ennenkuin tulivuoret olivat syntyneet, oli saari pelkkää kiveä, joka hiljaa maanalaisten voimain sysäyksestä oli kohonnut laineista. Sisällinen tuli ei ollut vielä päässyt ulos. Mutta myöhemmin aukeni saaren halki lounaasta koilliseen rako, josta koko trachyti-paljous pursusi esiin. Silloin tämä ilmiö tapahtui ilman erikoista väkivaltaa; tulva oli ääretön, sulat aineet, jotka tunkeusivat esiin maan sisustasta, levisivät hiljalleen ikäänkuin leveinä verhoina tahi ryhmyisinä joukkoina. Tällä aikakaudella muodostuivat vuolukivi, syeniitti[39]ja porfyyri.
Mutta tämän tulvan kautta eneni saaren paksuus suuresti, ja siten myös sen vastustava voima. Helposti voi käsittää, kuinka suuret määrät kimmoavia sulia aineita keräytyi saaren sisustaan, kun siinä trachytikuoren jäädyttyä ei enää ollut mitään aukkoa. Nyt tapahtui, että näiden kaasujen mekaaninen voima tuli niin suureksi, että se kohotti raskasta maakuorta ja puhkaisi itselleen korkeat tulitorvet. Siten muodostui maakuoren kohoamisen kautta tulivuoria, joiden huippuun syntyi äkkiä aukko.
Nyt seurasi sisällisen tulen aiheuttamia ilmiöitä. Äsken muodostuneiden aukkojen kautta purkautui esiin basalttimaisia aineita, joista oli mitä ihmeellisimpiä näytteitä silmiemme edessä kedolla. Me kävelimme tummanharmaiden raskaiden kallionkappaleiden päällä, jotka jäähtyessään olivat muodostuneet kuusikulmaisiksi prismoiksi eli särmiöiksi. Pitemmän matkan päässä näkyi suuri joukko tasapäisiä keiloja, jotka muinoin olivat olleet tultasyökseviä aukkoja.
Kun basalttisyöksy oli loppunut, niin tulivuori, jonka voima eneni sitä mukaa kuin toiset vuoret sammuivat, syöksi laava-ainetta ja näitä tuhka- ja kuona-kerroksia, joita oli suuret joukot ympäri vuoren sivuja kuin koristuksina.
Näin olivat ne ilmiöt seuranneet toisiansa, jotka muodostivat Islannin; ne olivat kaikki seurauksia sisällisen tulen vaikutuksesta, ja hullua oli otaksuakaan, ettei sisällinen ainejoukko olisi pysyväisesti valkohehkuvassa tilassa, sulana kuumuudesta. Ennen kaikkea oli hulluutta puhua menosta maapallon keskipisteeseen! Minä rauhoituin siis matkamme päättymiseen nähden, samalla kuin nousin yhä korkeammalle Sneffelsin rinteitä myöten.
Tie kävi yhä vaikeammaksi, maa kohosi, kalliolohkareet vaappuivat jalkojemme alla, ja mitä suurinta tarkkuutta vaadittiin välttääksemme vaarallista putoamista.
Rauhallisena kulki Hannu edellä, ikäänkuin olisi ollut tasaisella maalla; joskus katosi hän näkyvistämme mahdottomain kallionkappaleiden taakse, kunnes hänen kimeä vihellyksensä ilmoitti meille suunnan, mihin meidän piti kulkea. Usein hän myös seisahtui, kokosi muutamia kiviä ja järjesti ne silmiin pistävällä tavalla, tehden siten erikoiset merkit, joiden piti osoittaa tietä paluumatkalla; tämä varovaisuuskeino oli tosin itsessänsä hyvä, vaikkakin tulevat tapaukset tekivät sen hyödyttömäksi.
Kolmen tunnin vaivalloisen marssin jälkeen olimme vasta päässeet vuoren juurelle. Hannu antoi pysähdysmerkin, ja aamiainen syötiin kiireesti; setäni söi kahta vertaa enemmän kuin tavallisesti voidakseen kulkea sitä nopeammin. Mutta vaikka tämä seisahdus tarkoitti sekä ravitsemista että lepoa, täytyi meidän kuitenkin mukautua tienopastajamme tahtoon, ja tunnin pysähdyksen jälkeen hän antoi taas lähtömerkin. Nuo kolme islantilaista, jotka olivat yhtä harvapuheisia kuin meidän toverimmekin, linnustaja, eivät virkkaneet sanaakaan ja söivät kohtuullisesti.
Nyt aloimme kiivetä Sneffelsin rinnettä. Vuoriseuduilla usein tapahtuvan näköhairahduksen vuoksi näytti sen lumipeittoinen huippu olevan aivan likellä, mutta useita tuntia kuitenkin kului, ennenkuin saavuimme sinne! Ja ennen kaikkea, mikä suuri vaiva oli sinne kiivetessä! Kivet, joita ei multa eikä ruoho ollut pitämässä paikallaan, vyöryivät alas lumivyöryn nopeudella ja katosivat. Paikoittain muodostivat vuoren kupeet vähintäänkin kolmenkymmenenkuuden asteen kulman taivaan rantaa vastaan; niitä myöten oli mahdoton kiivetä, jonkatähden tällaiset penkereet täytyi työläästi kiertää; me autoimme toisiamme rautakärkisillä sauvoillamme.
Minun tulee mainita, että setäni pysytteli mikäli mahdollista minun rinnallani ja että hänen kätensä oli monesti minulle turvallisena tukena. Itsellänsä oli hänellä luultavasti synnynnäinen tasapainovaisto, sillä hän ei horjunut. Islantilaiset kiipesivät vuorelaisten sukkeluudella jyrkkää vuorenrinnettä myöten, vaikka heillä olikin kuormat kannettavana.
Kun minä silmämitalla arvostelin Sneffelsin huipun korkeutta, näytti minusta mahdottomalta nousta sille tältä puolelta, jollei rinne muuttuisi loivemmaksi. Vaivalloisen tunnin kuluttua, kun usein olimme kahlanneet lumessakin, jota oli pitkin vuoren sivuja, oli äkkiarvaamatta edessämme jonkinlainen porras, joka helpotti kiipeämistämme. Se oli muodostunut niistä kivivirroista, jotka tulivuorien purkautuessa purskahtavat esiin, ja niitä nimitetään Islannin kielellä "stinâ'ksi".
Jollei vuoren kupeiden rakenne olisi pysähdyttänyt tätä kivitulvaa, olisi se syöksynyt mereen ja muodostanut uusia saaria. Nyt siitä oli meille suurta hyötyä. Jyrkkyys vain lisääntyi, mutta näitä kiviportaita oli silti mukava nousta ylöspäin, vieläpä niin nopeastikin että kun hetkiseksi seisahduin ja matkatoverini kulkivat eteenpäin, he vähän ajan kuluttua olivat pienenneet mikroskoopillisen pieniksi.
Kello seitsemän illalla olimme nousseet näitä portaita myöten kaksi tuhatta askelta ja tulleet jonkinlaiselle tasanteelle, jonka päällä aukon varsinainen perustus lepäsi.
Meri oli 3,200 jalkaa meidän alapuolellamme; olimme jo kulkeneet ikuisen lumen rajan yli, joka Islannissa ei olekaan korkealla ilmanalan alituisen kosteuden tähden. Pakkanen oli sangen kova ja tuuli puhalsi ankarasti; voimani olivat lopussa. Professori näki, etteivät jalkani enää tahtoneet minua kannattaa, ja päätti huolimatta malttamattomuudestansa pysähtyä. Hän viittasi Hannulle, mutta tämä vain pudisti päätänsä ja sanoi:
— Tuolla ylhäällä.
— Näyttääpä siltä, kuin meidän täytyisi nousta korkeammalle, sanoi setäni, ja pyysi sen jälkeen Hannulta selitystä.
— "Mistour", sanoi hän.
— Niin "mistour", toisti eräs islantilaisista jokseenkin hätäytyneellä äänellä.
— Mitä se sana merkitsee? kysyin rauhattomana sedältäni.
— Katso, sanoi setäni.
Katsahdin tasangolle. Mahdottoman suuri hohkakivijauhosta, hiekasta ja pölystä muodostunut patsas kohosi pyörien kuin tuuliaispää ja kiitäen sitä Sneffelsin kylkeä kohden, missä me olimme; kohta se oli auringon edessä kuin musta verho luoden vuoreen synkeän varjon. Jos tämä patsas poikkeaisi suunnastansa, niin se varmasti vetäisi meidätkin pyörteeseensä. Tämä luonnonilmiö, joka esiintyy jokseenkin usein tuulen puhaltaessa jäätiköiltä, on saanut islanninkielellä nimen "mistour".
— "Kiireesti, kiireesti!" huusi oppaamme.
Vaikka en ymmärtänyt tanskan kieltä, käsitin kuitenkin, että meidän piti niin pian kuin mahdollista seurata Hannua, joka alkoi vinosti kiertää vuoren keilamaista huippua, helpottaaksensa sillä tavalla käyntiämme. Pian törmästi patsas vuoreen, joka tärisi jysäyksestä; tuuliaispää tempasi ilmaan kiviä, joita sateli ylt'ympäri kuin tulivuoren purkautuessa. Onneksemme olimme jo toisella puolella vuorta ja turvassa kaikelta vaaralta, mutta ilman oppaan huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta olisi meidän käynyt huonosti; ruumiimme olisivat ruhjoutuneet ja musertuneet ja olleet kuin jonkin tuntemattoman meteorikiven jäännöksiä.
Hannu ei kumminkaan pitänyt turvallisena yönviettoa keilan rinteellä, ja niin jatkoimme nousuamme viistoon ylöspäin; ne 1,500 jalkaa, jotka vielä oli noustava, veivät aikaa melkein viisi tuntia, ja kiertävät vinot tiet sekä kulkeminen edestakaisin muodostivat yhteensä kolmen penikulman matkan. En jaksanut kiivetä enää, olin uupunut nälästä ja pakkasesta, eikä ohentunut ilma riittänyt keuhkojeni tarpeeksi.
Vihdoinkin kello 11 illalla pääsimme Sneffelsin huipulle, ja ennenkuin etsin turvapaikkaa aukon sisäpuolelta, katselin, kuinka aurinko sydänyöllä valoi kuulakkaat säteensä saarelle, joka oli uneen vaipuneena jalkojeni juurella.
Illallinen syötiin kiireesti, ja pieni joukkomme majoittui yöksi niin hyvin kuin suinkin taisi. Vuode oli kova, suoja epäluotettava ja olo sangen kiusallista viidentuhannen jalan korkeudella meren yläpuolella. Kuitenkin oli uneni erittäin rauhallinen tänä yönä, joka oli levollisimpia mitä pitkään aikaan olin viettänyt. En edes nähnyt uniakaan.
Seuraavana aamuna heräsin puoleksi jähmettyneenä; ilma oli sangen kylmää, aurinko loistava. Nousin graniittivuoteeltani ja menin ihailemaan komeata näköalaa, joka levisi silmieni eteen. Seisoin Sneffelsin toisen huipun kärjellä, nimittäin eteläisemmän, ja näin sieltä suurimman osan koko saaresta. Perspektiivin vaikutuksesta sen rannat näyttivät korkeilta, kun keskuskohdat sitävastoin näyttivät matalammilta. Olisipa voinut luulla, että jokin Helbesmerin korkokartta oli levitetty eteeni. Näin syvien laaksojen risteilevän joka suunnalle, jyrkänteet syvinä kuin kaivot, järvet kuin lammikot, virrat kuin purot. Oikealla puolellani oli lukemattomia jäätiköitä peräkkäin ja monenkaltaisia vuorenhuippuja; muutamien huippujen yllä häilyi hienoinen usvapilvi. Näiden lukemattomien vuorien aaltomaiset ääriviivat, ja se seikka, että vuoret lumihuippuineen näyttivät olevan ikäänkuin vaahdon peittämät, muistuttivat mielestäni myrskyisenä pauhaavaa merta. Kun käännyin länteen päin, levisi siellä valtameri majesteetillisessa äärettömyydessänsä ikäänkuin jatkona näille valkopäisille vuorenhuipuille. Silmäni tuskin voi erottaa, missä maa loppui ja meri alkoi. Jouduin lumoavan ihastuksen valtaan, jollaista voi tuntea vain suurissa korkeuksissa, mutta tällä kertaa ei minua pyörryttänyt, sillä aloin jo viimeinkin tottua katselemaan korkeuksista. Häikäistynein silmin ikäänkuin join auringonsäteiden läpikuultavaa loistoa. Unhotin aivan, kuka olin ja missä olin, elääkseni vain keijukaisten tahi ilmattarien, skandinaavien pakanallisen jumaluustaruston olentojen, elämää. Nautin kyllikseni korkeuden hekumallista iloa, ajattelematta niitä syvyyksiä, joihin sallimus oli pian upottava minut; mutta minä palasin jälleen todellisuuteen, kun professori ja Hannu tulivat luokseni vuoren korkeimmalle huipulle.
Setäni kääntyi länteenpäin ja osoitti kädellänsä hienoa höyryä, sumupilveä, joka oli ikäänkuin kaukana siintävä maa, kuvastuen hiukan meren pintaa vastaan.
— Grönlanti! sanoi hän.
— Grönlantiko? kysyin minä.
— Niin; emme ole sieltä viidenneljättäkään penikulman päässä ja jäiden lähtiessä tulevat jääkarhut usein Islantiin saakka, purjehtien kulkujäiden päällä. Mutta tämä on vähäpätöinen seikka. Nyt olemme Sneffels-vuoren huipulla, ja tässä on kaksi kärkeä, toinen pohjoisempana, toinen eteläisempänä; Hannu sanokoon meille miksi islantilaiset sanovat tätä, jolla tällä kertaa seisomme.
Hannu vastasi:
— Scartaris.
Setäni loi minuun voitonriemuisen silmäyksen.
— Nyt aukolle! hän virkkoi.
Sneffelsin aukko oli kuin ylösalaisin käännetty keila, jonka suu laidasta laitaan saattoi olla puoli penikulmaa; syvyyden laskin arviolta olevan noin parituhatta jalkaa. Hyvin saattoi kuvitella, minkälainen suppilo se mahtoi olla, kun se oli täynnä ukkosta ja tulta. Reiän pohja ei luullakseni ollut enempää kuin viisisataa jalkaa ympäriinsä, jonkavuoksi saattoi jotenkin helposti laskeutua alas sen rinnettä. Aivan vastoin tahtoani tulin verranneeksi tätä tulivuoren aukkoa äärettömän suureen väkipyssyyn, ja tämä vertaus säikäytti minua.
Astua väkipyssyn sisään, kun se ehkä on ladattuna ja panos saattaa laueta vähimmästäkin sysäyksestä, sehän vasta on mieletön yritys! Mutta minä en saanut peräytyä. Hannu meni välinpitämättömän näköisenä paikallensa matkueen etupäähän, ja minä seurasin sanaakaan virkkamatta.
Helpottaaksensa alaslaskeutumista Hannu kulki hyvin loivaa kierrettä keilan sisustassa. Meidän täytyi kulkea kalliolohkareiden keskellä, joista muutamat kolisten syöksyivät syvyyteen ja vieriessään herättivät kumean kaiun.
Muutamissa kohdin oli aukon sisässä jäätiköitä, ja Hannu kulki silloin tavattoman varovaisesti, koetellen maata rautakärkisellä sauvallansa huomataksensa, oliko siinä halkeamia. Muutamilla paikoilla, jotka näyttivät vaarallisilta, täytyi meidän köydellä sitoa itsemme kiinni toisiimme siinä tarkoituksessa, että jos joku sattuisi kompastumaan, hänen seuraajansa pidättäisi häntä syöksymästä alas. Tämä oli kyllä hyvä varokeino, mutta se ei kuitenkaan poistanut kaikkea vaaraa.
Vaikka meidän olikin vaikea astua alas vieruja myöten, sujui matkamme kumminkin ilman mitään tapaturmaa, paitsi että yksi köysikimppu joutui hukkaan; se luiskahti erään islantilaisen käsistä vierien suorinta tietä pohjaan.
Päivällisen aikana pääsimme alas. Katsoin ylöspäin ja näin aukon suun, josta näkyi vähäinen osa taivasta, muodostavan omituisesti supistetun, mutta melkein täydellisen ympyrän. Ainoastaan yhdessä paikassa pisti esiin Scartariksen huippu, joka näytti katoavan äärettömään avaruuteen.
Aukon pohjalta avautui kolme reikää, kuin savutorvia, joiden kautta maan sisällinen tuli Sneffelsin purkauksen aikana oli työntänyt ilmoille laava-aineitansa ja höyryjänsä. Jokainen näistä edessämme ammottavista rei'istä oli noin sata jalkaa läpimitaten. Minulla ei ollut rohkeutta katsoa alas niihin. Professori Lidenbrock oli pikaisesti tutkinut niiden jakautumista; hän läähätti malttamattomuudesta ja juoksi toiselta reiältä toiselle viittaillen ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Hannu ja hänen toverinsa istuivat laavankappaleilla ja seurasivat tarkkaan hänen vilkkaita liikkeitänsä; nähtävästi he pitivät häntä heikkopäisenä.
Äkkiä setäni huudahti. Minä jo luulin, että hän oli luiskahtanut ja pudonnut alas johonkin noista kolmesta kuilusta. Mutta ei! Tapasin hänet kädet pystyssä, sääret hajallansa seisomassa aukon keskuksessa olevan graniittikallion edessä, joka oli ikäänkuin mahdottoman suuri Pluton kuvapatsaan aluskivi. Hänen ilmeensä osoitti hämmästystä, joka muuttui pian mielettömäksi iloksi.
— Akseli, Akseli! hän huusi, tule tänne! tule tänne!
Minä kiiruhdin esiin; ei Hannu eivätkä toisetkaan islantilaiset liikkuneet paikoiltansa.
Hämmästyneenä kuten hänkin, vaikka en juuri ihastuneena, luin kallion läntiseen kylkeen vanhoilla, puoleksi ajan hävittämillä riimukirjaimilla hakatun, tuhannesti kirotun nimen:
— Arne Saknussemm! huusi setäni, vieläkö epäilet?
Arne Saknussemm riimukirjoituksella
En vastannut, vaan palasin hämilläni laavaistuimelleni.
En tiedä, kuinka kauan istuin siinä mietteisiin vaipuneena. Muistan vain sen, että kun taas kohotin päätäni, näin setäni ja Hannun yksin aukon pohjalla. Islantilaisille oli annettu ero palveluksesta, ja he kulkivat nyt alaspäin Sneffelsin ulkorinteitä myöten, palataksensa Stapiin. Hannu makasi rauhallisesti kallion juurella, johon hän oli varustanut itsellensä tilapäisen vuoteen; setäni käyskenteli ympäri aukon pohjalla niinkuin susi ridassa. Minulla ei ollut halua eikä voimiakaan nousta, minkävuoksi seurasin Hannun esimerkkiä, ja vaivuin pian levottomaan uneen, jossa luulin kuulevani jyrinää ja tuntevani tärähdyksiä vuoren kupeissa.
Siten kului tämä ensimmäinen yö vuoren aukon pohjalla.
Seuraavana aamuna taivas oli harmaa ja pilvinen, minkä huomasin alhaalla aukolla vallitsevasta pimeydestä, mutta vielä paremmin setäni suuttumuksenpuuskasta.
Käsitin syyn siihen ja aloin jälleen hiukan toivoa. Syy oli seuraava:
Niistä kolmesta tiestä, jotka avautuivat jalkojemme eteen, oli Saknussemm seurannut yhtä ainoaa. Tuon oppineen islantilaisen sanojen mukaan piti oikea tie tunnettaman siitä omituisesta seikasta, joka salakirjoituksessa mainittiin, että nimittäin Scartariksen varjo lankeaisi kesäkuun viimeisinä päivinä sen reunaan.
Todellakin voi tältä paikalta nähdä sen terävän huipun; ikäänkuin neula äärettömän isossa aurinkokellossa se osoitti määrättynä päivänä tietä maan keskipisteeseen. Jos aurinko ei nyt näyttäytyisi, niin ei näkyisi varjoakaan, eikä siis löytyisi tietäkään. Nyt oli kesäkuun 25 päivä. Jos taivas pysyisi kuusi päivää pilvisenä, täytyisi lykätä koko tutkimus seuraavaan vuoteen.
En rupea kuvaamaan professori Lidenbrockin voimatonta kiukkua. Päivä kului eikä mitään varjoa näkynyt aukon pohjalla. Hannu ei liikkunut paikaltaan; hän luultavasti aprikoitsi itsekseen, mitä me mahdoimme odottaa, jos hän yleensä mietti mitään. Setäni ei kertaakaan virkkanut minulle sanaakaan, ja hänen silmänsä, jotka alinomaan tarkastelivat taivasta, tuijottivat synkästi sen sumuisiin, harmaisiin pilviin.
Samalla tavalla kului vielä 26 päivä. Lumiräntää satoi kaiken päivää. Hannu teki pienen majan laavankappaleista, ja minä katselin huvikseni tuhansia aukon sisärinteille syntyneitä vesiputouksia, joiden kumisevaa pauhua jokainen kivi lisäsi; setäni oli raivossaan, ja olisihan sellaisesta tyyniluontoisempikin suuttunut, sillä tämähän oli todellakin ikäänkuin haaksirikko keskellä satamaa. — Mutta taivas salli suurien surujen perästä tulla suuren ilon, tuottaen professori Lidenbrockille tyydytyksen, joka oli yhtä suuri kuin hänen äskeinen epätoivonsa.
Seuraavana päivänä taivas oli vieläkin pilvinen, mutta sunnuntaina kesäkuun 28 päivänä, kolmantena päivänä kuukauden lopusta, seurasi kuun vaiheen ohessa myös ilman muutos, ja aurinko lähetti tulvimalla säteitänsä alas vuoren aukkoon. Jokainen vähänkin kohoava paikka, jokainen kallio, kivi ja epätasaisuus sai osansa valon runsaudesta ja loi varjonsa maahan. Ennenkaikkea kuvastui Scartariksen varjo selvästi ja kääntyi hiljaa sitä mukaa kuin aurinko liikkui.
Setäni väänsi itseänsä samalla tavalla.
Keskipäivällä, kun varjo oli kaikkein lyhyin, se osoitti keskimmäisen aukon reunaa.
— Tuossa se on! huusi professori. Tuossa se on! Maan keskipisteeseen! hän lisäsi tanskan kielellä.
— Eteenpäin! sanoi Hannu tyynesti.
— Eteenpäin! vastasi setäni. Kello oli 1.13 päivällä.
Nyt alkoi varsinainen matkustuksemme. Tähän asti olivat tavalliset matkahankaluudet olleet suuremmat kuin varsinaiset vaikeudet, mutta tästä lähtien viimeksi mainitut kasvoivat suoraan sanoen jalkojemme alla.
En ollut vielä vilkaissutkaan siihen mittaamattomaan kaivoon, johon minun piti laskeutua. Nyt oli se hetki tullut; vielä voisin päättää joko ryhtyä yritykseen tahi kieltäytyä siitä. Mutta häpesin näyttää Hannulle pelkoani. Hannu ryhtyi tähän vaaralliseen yritykseen niin rauhallisesti ja välinpitämättömästi, niin täydellisesti huoletonna kaikesta vaarasta, että oikein punastuin, kun ajattelin, että olisin vähemmän rohkea kuin hän. Kahden kesken sedän kanssa olisin ladellut esiin koko pitkän sarjan todisteita, mutta oppaamme läsnäollessa olin ääneti; ajatukseni kiitivät kauniin vierlantilaisen tyttöni luo, lähestyessäni keskimmäistä aukkoa.
Olen jo maininnut, että se oli läpimitaten noin sata jalkaa, eli ympäriinsä noin kolmesataa jalkaa. Menin ulkonevalle kallion kielekkeelle ja kurkistin alas. Hiukseni nousivat pystyyn. Koko olentoani järkytti tämä tyhjä avaruus; tunsin painopisteen ruumiissani muuttuvan ja pyörtymisen nousevan päähäni ikäänkuin juopumisen; olin putoamaisillani; eräs käsi pidätti minut — se oli Hannun. Silminnähtävästi en ollut saanut kylliksi usein opetusta Vor-Frelser-Kirken huipulla Kööpenhaminassa.
Mutta vaikka olin uskaltanut vain vilkaista alas kaivoon, olin jo ennättänyt saada käsityksen sen muodosta. Sen melkein pystysuorissa seinissä oli monilukuisia esiin pistäviä kärkiä, jotka luonnollisesti helpottivat alasmenoa. Mutta vaikka olikin portaat, niin ei ollut käsipuita. Aukon suuhun kiinnitetty köysi olisi ollut kylliksi meitä auttamaan, mutta kuinka saisimme sen irti, kun olimme laskeutuneet sen alapäähän?
Setäni keksi tähän varsin yksinkertaisen keinon. Hän kiersi auki kokoonkäärityn köyden, joka oli tuumaa paksu läpimitaten ja neljäsataa jalkaa pitkä; puolet siitä hän heitti alas, pisti sitten köyden mutkan esiinpistävän laavamöhkäleen ympäri ja laski senjälkeen toisenkin puolen alas syvyyteen. Saatoimme silloin laskeutua alas siten, että otimme käteen köyden molemmat puolet, jotka silloin eivät voineet luistaa, ja kun oli kuljettu kaksisataa jalkaa alaspäin, heitettiin toinen pää irti ja lapettiin toisesta. Tätä keinoa saattoi sitten käyttää edelleenkin.
— Kun olemme lopettaneet nämä valmistukset, niin sitten on matkatavaroiden vuoro, sanoi setäni; ne pitää jakaa kolmeen eri osaan, joista yksi jokaiselle meistä. Puhun vain särkyvistä kapineistamme.
Rohkea professori ei nähtävästi lukenut meitä näiden viimeksimainittujen joukkoon.
— Hannu, sanoi hän, ottakoon työkalut ja osan ruokatavaroistamme; sinä, Akseli, saat ottaa toisen osan ruokatavaroista ja aseet, ja minä otan viimeisen osan ruokatavaroistamme sekä varovasti pidettävät tieteelliset kojeet.
— Entäs vaatteet sitten, sanoin minä, ja tämä paljous köysiä ja portaita, kuka ne ottaa?
— Ne tulevat itsestänsä.
— Millä tavalla?
— Sen saat nähdä.
Setäni ryhtyi nopeasti ja epäröimättä tehokkaisiin toimenpiteisiin. Hänen käskystänsä kokosi Hannu kaikki vähemmän särkyvät tavarat yhteen ainoaan myttyyn, joka sidottiin lujasti kokoon ja muitta mutkitta syöstiin syvyyteen.
Kuulin selvästi suhinan mytyn pudotessa ammottavaan syvyyteen. Kumartuen katsomaan kuiluun tarkasti setäni tyytyväisen näköisenä kapineiden alasmenoa, eikä noussut, ennenkuin ne olivat kadonneet näkyvistä.
— Hyvä! sanoi hän. Nyt on meidän vuoromme.
Minä kysyn jokaiselta tervejärkiseltä ihmiseltä, oliko mahdollista kuulla sellaisia sanoja kauhistumatta? Professori sitoi selkäänsä tavaramytyn, jossa oli tieteelliset koneet. Hannu otti työkalut ja minä aseet. Laskeutuminen alkoi seuraavassa järjestyksessä: Hannu ensin, sitten setäni ja minä viimeiseksi. Alaslaskeutuminen tapahtui mitä syvimmässä äänettömyydessä, jonka keskeytti ainoastaan joku kiviliuska, joka vieri alas ja syöksi pohjattomuuteen.
Annoin itseni niin sanoakseni liukua alas, toisella kädelläni pitäen lujasti kiinni kaksinkertaisesta köydestä, ja toisella nojaten rautakärkiseen keppiini. Yksi ainoa ajatus vaivasi minua: pelkäsin, että se kivi, jossa köysi oli kiinni, lohkeaisi. Köysi näytti arveluttavan heikolta kannattamaan kolmea henkeä, ja käytin sitä niin vähän kuin mahdollista, vaappuen merkillisellä tavalla esiinpistävillä laavankappaleilla, joihin koetin tarttua jaloillani.
Kun jokin näistä epäluotettavista jalansijoista järkkyi Hannun jalkojen alla, sanoi hän vakaisella äänellänsä:
— Huomatkaa!
— Huomatkaa! todisti setäni saksaksi.
Puolen tunnin kuluttua olimme tulleet tasaiselle kallionkappaleelle, joka oli lujasti kiinni maanalaisen torven seinässä.
Hannu veti köyden toisesta päästä, ja toinen pää nousi ylöspäin, kunnes se päästyään kiinnityspaikan sivu putosi alas, tuoden mukanansa vaarallisen sateen tahi paremmin sanoen raesateen pieniä kiviä ja laavanmuruja.
Kun kurotin katsomaan alas ahtaalta tasaiselta paikaltamme, niin huomasin, että tämän reiän pohja ei ollut vielä näkyvissä.
Köysi kiinnitettiin taas samalla tavalla, ja toisen puolen tunnin kuluttua olimme joutuneet kahtasataa jalkaa syvemmälle.
En tiedä, olisiko kukaan geologi voinut edes yrittääkään tällaisen alaslaskeutumisen ohessa tutkia ympärillä olevien esineiden laatua. Minua ei liikuttanut vähääkään, olivatko nämä kerrokset plioseeniä, mioseenia, eosiiniä, liitua, juraa, triasta, permiläistä, kivihiilikerrosta, devonia, siluria tahi muuta.[40]Mutta professori teki epäilemättä havaintojansa ja muistiinpanojansa, sillä kun kerran seisahduimme, sanoi hän minulle:
— Kuta kauemmaksi menen, sitä varmemmaksi käy vakaumukseni. Näiden tuliperäisien seutujen laatu vahvistaa täydellisesti Davyn teorian. Nyt olemme alkukauden maassa, missä kemiallinen ilmiö, metallien syttyminen yhtymisestä ilman ja veden kanssa, on tapahtunut. Minä väitän jyrkästi, ettei maan keskustulta olekaan. Saammehan muutoin nähdä.
Aina vain sama loppulause. Sen kyllä ymmärtää, ettei minua haluttanut väittää häntä vastaan. Kun olin ääneti, selitti setäni vaitioloni myöntymiseksi, ja laskeutuminen alkoi uudestaan.
Kolmen tunnin kuluttua ei reiän pohjaa vieläkään näkynyt. Kun katsoin ylöspäin, saatoin vielä erottaa sen suun, joka kumminkin silminnähtävästi pieneni. Sen seinät alkoivat lähestyä toisiansa käyden hiukan loivemmiksi. Pimeys tiheni vähitellen.
Sillävälin laskeuduimme alinomaa alemmaksi; kivet, jotka seinistä irtautuivat, putosivat mielestäni heikommasti jyristen, ja luulin, että ne saavuttivat syvyyden pohjan pikemmin kuin sitä ennen.
Olin tarkoin laskenut, kuinka usein olimme muuttaneet köyttämme, ja saatoin siis tarkoin tietää, kuinka syvällä olimme ja kuinka pitkä aika oli kulunut.
Neljätoista kertaa olimme uudistaneet saman tempun, jota aina kesti puoli tuntia. Aikaa oli siis kulunut seitsemän tuntia, sekä levätessä puoli neljättä tuntia, eli yhteensä kymmenen ja puoli tuntia. Olimme lähteneet kello yksi, ja nyt pitäisi siis kellon olla yksitoista. Mitä syvyyteen tulee, jonka olimme saavuttaneet, niin tämä neljätoista muuttoa kahdensadan jalan pituisella köydellä tekivät yhteensä kaksituhatta kahdeksansataa jalkaa. Tässä silmänräpäyksessä kuului Hannun ääni:
— Seis! sanoi hän.
Minä seisahduin juuri kun olin potkaisemaisillani setääni päähän.
— Me olemme perillä, sanoi hän.
— Missä? kysyin minä liukuen hänen luokseen.
— Pystysuoran aukon pohjalla.
— Eikö ole uloskäytävää?
— Voin erottaa jonkinlaisen käytävän, joka vie oikealle. Saammepahan huomenna nähdä. Syökäämme nyt ensin illallista ja levätkäämme sitten.
Ei ollut vielä täydellisesti pimeä. Me aukaisimme eväspussimme, söimme ja paneuduimme maata kivistä ja laavankappaleista tehdylle vuoteelle niin hyvin kuin taisimme.
Kun laskemin selälleni ja aukaisin silmäni, näin kiiltävän pisteen tämän jättiläiskaukoputkeksi muuttuneen kolmentuhannen jalan pituisen torven päässä.
Se oli tähti, laskuni mukaan eräs Pienen Otavan tähtiä.
Sen jälkeen vaivuin sikeään uneen.
Kello kahdeksan aamulla valonsäde herätti meidät. Tuhannet särmät seinien laava-aineessa heijastivat sen säihkyvänä sateena ympärillemme.
Valo oli niin kirkas, että saatoimme erottaa ympärillä olevat esineet.
— No, Akseli, mitä tästä sanot? huudahti setäni, hieroen käsiänsä. Oletko milloinkaan nukkunut rauhallisemmin talossamme Kuninkaankadun varrella? Et. Täällä ei kuulu mitään kärryjen jyrinää, ei kulkevien kaupustelijoiden huutoja eikä soutajain riitelemistä!
— Epäilemättä olemme rauhassa tämän kaivon pohjalla, mutta juuri tässä rauhassa on jotakin kauhistuttavaa.
— Herra varjelkoon! huusi setäni, jos nyt jo olet peloissasi, niin miten sitten lopussa käy? Emmehän ole tunkeutuneet maan sisustaan vielä tuumankaan vertaa.
— Mitä tarkoitatte?
— Minä vain tarkoitan, että olemme vasta ennättäneet saaren pinnan kohdalle! Tämä pystysuora pitkä reikä, joka päättyy Sneffels'in aukkoon, ulottuu likimäärin meren pinnan kohdalle.
— Oletteko varma siitä?
— Olen ihan varma. Katso ilmapuntaria.
Elohopea, joka oli vähitellen noussut lasiputkessa, oli todellakin seisahtunut yhdeksänkolmatta tuuman korkeudelle.
— Näethän, sanoi professori, että meillä ei vielä ole kuin yhden atmosfäärin paino, ja haluaisin vain, että ilmapuntarin sijasta saisimme käyttää manometriä.
Ilmapuntari kävikin todella tarpeettomaksi, kun ilman paino tulisi suuremmaksi kuin mitä se oli meren pinnan kohdalla.
— Mutta, sanoin minä, eikö ole pelättävissä, että tämä alituisesti kasvava paino käy meille tuskalliseksi?
— Ei, me astumme hitaasti alaspäin, ja keuhkomme tottuvat hengittämään enemmän kokoonpuserrettua ilmaa. Ilmapallolla kulkijat eivät lopullisesti saa kylliksensä ilmaa, kun he kohoavat yläilmoihin, kun sitä vastoin me saamme sitä ehkä liiaksikin, mutta siitä minä pidän. Älkäämme hukatko yhtään silmänräpäystä. Missä on se tavarakäärö, joka pudotettiin edeltäkäsin vuoren sisään?
Nyt muistin, että edellisenä iltana olimme turhaan etsineet sitä. Setäni kysyi sitä Hannulta, joka, katseltuaan ympärilleen linnustajan terävällä katseella, vastasi:
— Tuolla ylhäällä!
Käärö oli todellakin tarttunut kallion syrjään sata jalkaa päämme yläpuolella. Islantilainen kiipesi ylös sukkelasti kuin kissa, ja muutaman minuutin perästä hän pudotti tavaramytyn alas luoksemme.
— Syökäämme nyt aamiaista, sanoi setäni, ja syökäämme niinkuin pitkälle matkalle lähtevät.
Korput ja kuivattu liha kostutettiin viinan sekaisella vedellä.
Syötyämme otti setä taskustansa havaintomuistikirjansa, tutki kojeitansa ja kirjoitti:
Maanantaina heinäkuun 1 p:nä 1863.Kronometri: 8 t. 17 min. a.p.Barometri: 29 tuum. 7 linj..Lämpömittari: 6 ast.Suunta: I. Ka.
Viimeinen muistutus koski pimeätä käytävää, jonka ilmansuuntaa kompassi osoitti.
— No nyt, Akseli, sanoi professori innokkaasti, nyt me todella alamme laskeutua maan uumeniin. Siis nyt tällä hetkellä alkaa matkamme.
Näin sanoen otti setäni toiseen käteensä Ruhmkorffin koneen, joka riippui hänen kaulassaan, ja yhdisti toisella sähkövirran lyhdyn lasitorveen, jolloin kirkas vala poisti pimeyden käytävästä. Tämä nerokas koje, jolla me saimme syntymään keinotekoisen päivänvalon, salli meidän kulkea eteenpäin tulenarkojen kaasujenkin lävitse.
— Eteenpäin! sanoi setäni.
Jokainen otti taas taakan selkäänsä. Hannu otti vierittääkseen kääröä, jossa vaatteet ja köydet olivat, minkä jälkeen kuljimme käytävään, minä viimeisenä.
Kun meidän piti mennä tuohon pimeään aukkoon, katselin vielä kerran tuon suunnattoman putken läpi islantilaista taivasta, jota kenties en enää tulisi näkemään.
Kun vuori viimeisen kerran syöksi tulta v. 1229, oli laava-aine murtanut itselleen kulkuväylän tämän tunnelin kautta ja oli päällystänyt sen sisustan paksulla loistavalla kerroksella, josta sähköinen valo heijastui satakertaisesti.
Kulkiessa oli vaikeinta pitää varansa, ettei liian kiivaasti luisunut 45 asteen jyrkännettä myöten. Kaikeksi onneksemme oli käytävässä epätasaisuuksia, syvennyksiä ja korkeampia paikkoja, jotka olivat meille portaina, ja meidän tarvitsi vain astua alaspäin ja antaa tavaroidemme vieriä, sidottuna kiinni pitkään köyteen.
Mutta se, mikä oli jalkojemme alla portaina, muuttui seinillä tippukiveksi. Paikoittain oli kuohkeassa laava-aineessa pieniä pyöreitä rakkoja; tummat, läpikuultavilla lasipisaroilla koristetut ukonkivikiteet, jotka riippuivat holvissa ikäänkuin lamput päällämme, näyttivät syttyvän tuleen, kun menimme ohitse. Olisi voinut luulla, että syvyyden haltijat valaisivat ilotulilla asumuksensa vastaanottaakseen vieraita maan päältä.
— Tämähän on kaunista! lausuin vastoin tahtoani. Katsokaapa, setä, mikä näky! Ettekö ihmettele näitä muunnoksia laava-aineessa, joka huomaamattomin vivahduksin vaihtelee ruskean punaisesta loistavan keltaiseen? Katsokaapa noita kiteitä, jotka ovat ikäänkuin loistavat pallot!
— Vai niin! Niinkö arvelet, Akseli? sanoi setäni. Mielestäsi tämä on loistavaa, poikani! Mutta toivonpa, että saat nähdä parempaakin. Käykäämme eteenpäin!
Pikemmin hänen olisi ollut syytä sanoa "luisukaamme", sillä ilman mitään vaivaa tulimme alas vieruja myöten. Tämähän oli Vergiliuksen mainitsemafacilis descensus Averni.[41]Kompassi, jota minä usein katsoin, osoitti järkähtämättä kaakosta luoteeseen; laavakäytävä ei kääntynyt mihinkään päin, vaan kulki muuttumattoman suoraa linjaa.
Sillävälin ei lämpö lisääntynyt sanottavasti, mikä seikka todisti Davyn teorian oikeaksi, ja usein katselin ihmetellen lämpömittariin. Kahden tunnin kuluttua se ei osoittanut enempää kuin kymmenen astetta, s.o. neljän asteen lisääntymistä, joka saattoi minut ajattelemaan, että laskeutumisemme tapahtui enemmän vaakasuoraan kuin pystysuoraan suuntaan. Sitäpaitsi saataisiin, helposti selville, kuinka syvälle olimme saapuneet. Professori mittasi tien inklinatsioni- ja deviatsionikulmat,[42]mutta piti mittauksen tulokset omina tietoinaan.
Kello kahdeksan aikaan illalla hän antoi pysähdysmerkin, ja Hannu istui heti. Lamppumme kiinnitettiin esiinpistävään laavakappaleeseen. Olimme luolan tapaisessa aukossa, josta ei puuttunut raitista ilmaa; päinvastoin tunsimme tuulenhenkäyksiä. Mikähän mahtoi olla niiden aiheuttajana? Sitä seikkaa en kuitenkaan ruvennut tällä kertaa aprikoimaan, sillä väsymys ja nälkä heikonsivat minua, niin etten jaksanut ajatella mitään. Seitsemäntuntinen yhtämittainen laskeutuminen jyrkkää rinnettä ei voi tapahtua ilman ruumiinvoimain vähenemistä, ja minun voimani olivat jo lopussa. Suureksi huojennuksekseni siis kuulin sanan: "Seis!" Hannu järjesti aterian laavankappaleelle, ja söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Mutta yksi asia huoletti minua: vesivarastomme oli puoleksi kulunut. Setäni luotti maanalaisiin lähteisiin, joista voisimme uudestaan täyttää pullomme, mutta tähän asti ei niitä ollut näkynyt, enkä voinut olla huomauttamatta sedälleni tästä.
— Sitäkö kummastelet, ettei lähteitä ole vielä löytynyt? sanoi hän.
— Olen siitä asiasta sangen levoton. Meillä ei ole vettä kuin viideksi päiväksi.
— Ole huoleti, Akseli, minä takaan, että löydämme vettä, vieläpä enemmän kuin tarvitsemmekaan.
— Milloin?
— Niin pian kuin olemme päässeet tämän laavakerroksen ohi. Kuinka luulisit veden pääsevän tällaisten seinien läpi?
— Mutta tämä käytävä ulottuu kenties sangen syvälle, ja minusta tuntuu, kuin emme vielä olisi laskeutuneet kovinkaan syvälle.
— Miksi sinä niin luulet?
— Siksi, että lämpö olisi suurempi, jos olisimme syvällä maan sisustassa.
— Sinun otaksumasi mukaan, vastasi setäni. Mitä lämpömittari osoittaa?
— Tuskin viittätoista astetta; se on siis noussut ainoastaan yhdeksän astetta sen jälkeen kun lähdimme.
— No hyvä, tee sitten johtopäätöksesi!
— Se on seuraava: mitä tarkimpien havaintojen mukaan lämpö lisäytyy maan sisässä asteen verran joka sadalta jalalta. Mutta erikoiset paikalliset olosuhteet saattavat tässä vaikuttaa; esimerkiksi Jakutskissa Siperiassa on huomattu, että lämpö lisäytyy asteen joka kolmeltakymmeneltäkuudelta jalalta. Tämä erotus riippui nähtävästi vuorien lämmönjohtamiskyvystä, ja tahtoisin sen lisäksi mainita, että on huomattu lämmön lisäytyvän sammuneen tulivuoren läheisyydessä ja gneissin läpi ainoastaan asteen joka sadaltakahdeltakymmeneltäviideltä jalalta. Ottakaamme vaari tästä viimeisestä otaksumasta, joka on parhaiten meille soveltuva, ja laskekaamme sen mukaan.
— Laske, poikaseni.
— Ei ole mikään sen helpompaa, sanoin minä, ja kirjoitin muutamia numeroita muistikirjaani. Yhdeksän kertaa sataviisikolmatta jalkaa on tuhannensadanviidenkolmatta jalan syvyys.
— Aivan oikein.
— No siis?
— No, minun laskujeni mukaan olemme kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa alempana.
— Onko se mahdollista?
— O, muutoin eivät numerot olekaan enää numeroita!
Professorin laskut pitivät paikkansa. Olimme jo kuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin minne ihmiset koskaan ovat päässeet. Olimme kuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin Kitz-Bahlin kaivokset Tyrolissa sekä samanlaiset kaivokset Württembergissä ja Böhmissä.
Ilma, jonka näin syvällä olisi pitänyt olla kahdeksankymmenen asteen lämpöistä, oli tuskin viisitoista-asteista, seikka, joka antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta.
Seuraavana päivänä, tiistaina heinäkuun 2:sena, jatkettiin laskeutumista. Me kuljimme yhä vielä laavakäytävää, joka muodosti luonnollisia tasaisesti viettäviä rappusia, ikäänkuin kaltevia portaita, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa. Siten laskeuduttiin kello 12.17 asti päivällä, jolloin saavutimme Hannun, joka oli seisahtunut vähää ennen.
— Vihdoinkin, sanoi setäni, olemme päässeet tämän savupiipun pohjaan.
Katsoin ympärilleni. Olimme tienhaarassa, josta alkoi kaksi tietä, kumpikin ahtaita ja pimeitä. Kumpaako nyt piti seurata? Sitä oli vaikea päättää.
Setäni ei tahtonut näyttää epätietoiselta minun eikä oppaankaan silmissä; hän osoitti siis idänpuolista käytävää, ja pian olimme kaikki kolme lähteneet sitä tietä.
Vaikea olisi muutoin ollut harkitsemalla päättää, kumpaako näistä seuraisi, sillä ei kummassakaan ollut mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä joitakin johtopäätöksiä; siinä täytyi jättäytyä kokonaan sattuman varaan.
Tämän uuden käytävän kaltevuus oli tuskin huomattava, ja sen läpileikkauspinta oli varsin erilainen. Joskus avautui eteemme jakso kaariholveja, jotka muistuttivat huippukaarisia goottilaisia kirkkoja. Keskiajan taiteilijat olisivat voineet täällä tutkia tämän rakennustyylin kaikkia muotoja. Etäämpänä jouduimme roomalaisten tynnyriholvien alle, joiden vahvat tukevat patsaat näyttivät taipuvan niiden painosta. Muutamin paikoin tuli näiden holvien sijaan ahtaita solia, ikäänkuin majavanpesiä, jotka pakottivat meidät kulkemaan ryömimällä ahtaiden aukkojen läpi.
Lämpö pysyi kohtuullisena. Ajattelin vastoin tahtoani sen voimaa siihen aikaan, kun Sneffelsin syöksemä laava-aine kulki tämän kanavan kautta, joka nyt oli niin hiljainen. Kuvittelin mielessäni, kuinka tuliset virrat murtuivat käytävän kulmiin, ja kuinka tulikuumat höyryt puristuivat kokoon tässä ahtaassa reiässä!
— Kunhan vain ei vuori vanhoilla päivillänsä rupeaisi hulluttelemaan! tuumin itsekseni.
Näitä tuumiani en ilmoittanut setä Lidenbrockille, sillä hän ei olisi ymmärtänyt niitä; hänen ainoa ajatuksensa oli vain mennä eteenpäin. Hän käveli, luisui, jopa kieriskeli eteenpäin, alati niin luottavaisena, että se oli suoraan sanoen ihmeteltävää.
Käveltyämme tuntematta suurtakaan väsymystä, olimme kello kuuden aikaan kulkeneet kaksi penikulmaa etelään päin, mutta tuskin neljättä osaakaan alaspäin.
Setäni antoi levähdysmerkin. Söimme paljoa puhumatta ja nukuimme liikoja miettimättä.
Varustuksemme yötä varten olivat varsin yksinkertaiset, ja matkapeite, johon kukin meistä kääriytyi makaamaan, oli ainoa vuoteemme. Ei tarvinnut pelätä kylmää eikä päällekarkausta. Matkustajat, jotka kulkevat Afrikan erämaissa tahi uuden mantereen aarniometsissä, ovat pakotetut vuorotellen valvomaan toisten maatessa; täällä sitävastoin oli täydellinen yksinäisyys; ei ollut villi-ihmisiä eikä petoja.
Aamulla heräsimme terveinä ja levänneinä. Matkaa jatkettiin laavatietä myöten kuten ennenkin, mutta oli tahdotonta tutkia maanlaatua niillä seuduilla, jossa kuljimme. Sen sijaan että tiemme olisi laskeutunut maan sisuksiin päin, se näytti kulkevan aivan vaakasuoraan; luulinpa huomanneeni, että se kohosi ylös maan pintaan päin. Tämä käytävän suunnan muuttuminen alkoi kello kymmenen aikaan olla niin huomattava, ja niin väsyttäväkin, että minun täytyi hiljentää käyntiäni.
— No, Akseli? kysyi professori malttamattomasti.
— En jaksa kulkea enää, vastasin minä.
— Mitä? Astuttuasi kolme tuntia oivallista tietä myöten?
— Oivallista kyllä, sitä en tahdo kieltää, mutta varmaan väsyttävää.
— Mitä? Kävellä alamäkeä!
— Eipä, kun nousta ylämäkeä, jos suvaitsette.
— Noustako ylöspäin! sanoi setäni kohottaen olkapäitään.
— Epäilemättä. Puolen tunnin ajan on kaltevuus vähentynyt, ja jos tällaista kulkua kestää vielä pitemmältä, niin tulemme varmaan takaisin Islantiin.
Professori pudisti päätään tahtomatta uskoa tätä todeksi. Koetin taas jatkaa keskustelua, mutta hän ei vastannut mitään, vaan antoi lähtömerkin. Näin varsin hyvin, ettei hänen äänettömyyteensä ollut muuta syytä kuin se, että hän oli hyvin huonolla tuulella.
Siispä otin uljaasti taakkani ja seurasin kiireesti Hannua, joka astui setäni jäljessä. Pidin kunnia-asianani, etten jäisi jälkeen, ja koetin varoa, ettei toverini pääsisi näkymättömiin; vapisin ajatellessani, että eksyisin tässä maanalaisessa harhasokkelossa.
Vaikka kulku tien kohoamisen kautta kävi yhä vaivalloisemmaksi, lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että lähenin maan pintaa. Tämä toivo vahvistui joka askeleella, ja iloitsin ajatellessani, että saisin vielä nähdä pikku Graübenini.
Keskipäivällä tapahtui käytävän seinien ulkonäössä muutos, jonka minä huomasin siitä, että sähkövalon heijastus niistä väheni. Laavapeitteen jälkeen seurasi luonnollisia kallioita, jotka olivat kaltevina ja usein pystysuorinakin kerroksina. Me olimme keskellä siluurista kautta.[43]
— On selvää, sanoin minä, että nämä kerrostumat ovat muodostuneet toisella maailmankaudella liuskakivestä, kalkista ja hiekkakivestä! Me käännämme selkämme graniittipohjalle! Mehän teemme aivan kuin lähtisimme Hampurista Hannoverin kautta Lyypekkiin.
Olisi ollut parempi vaieta näistä huomioista, mutta innostukseni geologiaan oli suurempi kuin viisauteni, joten setäni kuuli puheeni.
— Mikä on hätänä? kysyi hän.
— Katsokaa, sanoin, ja osoitin hänelle hiekka- ja kalkkikivikerrosta, sekä ensimmäisiä merkkejä liuskakiven kaltaisista vuorilajeista.
— No entä sitten?
— Olemme tulleet sille maailmankaudelle, jolloin ensimmäiset kasvit ja eläimet syntyivät.
— Vai niin! Niinkö luulet?
— Mutta katsokaapa! Tarkastakaa, tutkikaa!
Pyysin professoria valaisemaan lampullansa käytävän seinää ja odotin, että hän sanoisi jotakin hämmästyksissään; mutta hän ei virkkanut sanaakaan, vaan jatkoi kulkuansa eteenpäin.
Oliko hän ymmärtänyt sanojani vai ei? Kävikö hänen kunnialleen setänä ja oppineena miehenä tunnustaa erehtyneensä valitessaan tämän itäisen käytävän, vai oliko hän päättänyt tutkia sen perille saakka? Se vain oli selvää, että olimme jättäneet laava-aineen kulkuväylän ja ettei tämä käytävä voinut viedä Sneffelsin ahjoon.
Kysyin itseltäni, enkö pannut liian suurta painoa tälle maakerroksien vaihtumiselle. Enkö pettänyt itseäni? Kuljimmehan todella niiden kalliokerroksien läpi, jotka ovat graniittipohjalla.
— Jos vain minä olen oikeassa, niin minun täytyy löytää joitakin ikivanhojen kasvien jätteitä, ja silloin asia on varma. Etsikäämme!
En ollut kulkenut sataakaan askelta ennenkuin silminnähtävät todistukset olivat edessäni. Siluurisella aikakaudella oli merissä enemmän kuin tuhatviisisataa eri kasvi- ja eläinlajia. Jalkani, jotka olivat tottuneet kovaan laava-aineeseen, polkivat nyt tomua, joka oli syntynyt ruohojen ja simpukkain jätteistä, ja seinillä näkyi selvästi jälkiä fucus- ja lycopodium-kasveista.[44]
Professori Lidenbrock ei voinut erehtyä näistä, mutta hän ummisti silmänsä jatkaen matkaansa yhtä kiireesti kuin ennenkin. Tämähän oli itsepäisyyttä, joka meni kaikkien rajojen yli, enkä voinut enää sitä kärsiä. Otin käteeni täydellisesti säilyneen näkinkengän kuoren, joka oli melkein samanlainen kuin nykyajan Oniscus,[45]menin sitten setäni luo ja sanoin hänelle:
— Katsokaa tätä!
— Niinpä näkyy, sanoi hän tyynesti, se on simpukan kuori, joka kuuluu trilobitien[46]hävinneeseen sukuun. Ei sen enempää!
— Mutta ettekö päätä sen johdosta...?
— Samaa kuin sinäkin? Päätän kyllä. Olemme jättäneet graniittipohjan ja laava-aineen kulkuväylän. Onpa mahdollista, että olen erehtynyt, mutta en ole siitä vakuutettu, ennenkuin olen päässyt tämän käytävän päähän.
— Se on oikein, setä, että teette niin, ja minä hyväksyisin menettelynne, jollei meitä uhkaisi vaara.
— Mikä sitten?
— Veden puute. — Meidän pitää jakaa se määrättyihin päiväannoksiin!
Oli todellakin välttämätöntä säästää juomavettä, sillä illallista syödessämme huomasin, ettei sitä voinut riittää enemmäksi kuin kolmeksi päiväksi. Sen lisäksi tuli vielä sekin harmi, että meillä oli sangen vähän toivoa löytää mitään lähdettä näissä tämän maailmankauden muodostamissa kerroksissa.
Koko seuraavan päivän käytävän holvit yhä kaareutuivat yllämme, ja kuljimme virkkaen tuskin sanaakaan. Me aloimme muuttua melkein yhtä vaiteliaiksi kuin Hannukin.
Tie ei kohonnut, ei ainakaan sanottavasti; välistä se näytti viettävän alaspäinkin. Mutta tämä tuskin huomattava suunnanmuutos ei voinut rauhoittaa professoria, sillä maakerroksien laatu pysyi aivan muuttumattomana.
Seinien liuska- ja kalkkikivikerrokset sekä vanha punainen hiekkakivi välkkyivät komeasti sähkölyhtymme kirkkaassa valossa. Olisi voinut luulla olevansa avatussa malmisuonessa keskellä Devonshireä, josta tällaiset maakerrokset ovat saaneet nimensäkin.[47]
Loistavat marmorilajit peittivät käytävän seiniä; muutamat lajit olivat agaatti-harmaita, täynnä kummallisia valkoisia suonia, toiset ruusunpunaisia tahi keltaisia, punapilkkuisia; etäämpänä oli näytteitä tummista puna- ja ruskeapilkkuisista lajeista, joissa kalkkikivi aikaansai kauniita värivivahduksia.
Suurimmassa osassa näitä marmorilajeja oli ikivanhojen eläimien jälkiä. Eilisestä päivästä alkaen oli kehitys selvästi edistynyt.
Trilobiittien asemesta huomasin kehittyneempien lajien jätteitä, muiden ohessaGanoidi-kaloja,[48]sekä noita varhaisimpiaSauropteris-eläimiä,[49]joiden paleontologit ovat huomanneet olevan matelijoiden ensimmäisiä muotoja. Devonisissa merissä eli suuri määrä tällaisia, ja niitä sortui tuhansittain uudempien kerrosten alle.
Oli siis aivan selvää, että nousimme ylöspäin eläimellisen elämän astuimia myöten, joiden korkeimmalla portaalla ihminen on. Mutta professori ei näkynyt välittävän siitä.
Hän odotti kahta asiaa: että ilmaantuisi jyrkkä rotko, joka sallisi hänen taas jatkaa alaspäin, tahi että vastaamme tulisi jokin este, joka keskeyttäisi hänen kulkunsa tätä tietä myöten. Mutta ilta tuli tämän toivon täyttymättä.
Perjantaina painui vähäinen retkikuntamme yhä syvemmälle käytävän sokkeloihin; yöllä aloin jo tuntea janon tuskaa.
Kymmenen tunnin kävelyn jälkeen huomasin, että lampun valo ei enää heijastunutkaan seinistä. Marmorin, liuska-, kalkki- ja hiekkakiven sijaan peitti seiniä tumma kiiltämätön aine. Eräässä paikassa, missä tunneli oli ahdas, nojausin vasempaa seinää vastaan, ja kun vedin käteni takaisin, oli se aivan musta. Minä tarkastin seinää likemmin ja huomasin, että olimme keskellä kivihiili-aarniota.[50]
— Kivihiili-aarnio! huudahdin minä.
— Aarnio ilman työmiehiä, vastasi setäni.
— Oh, kukapa sen niin tietää?
— Sen tiedän minä, vastasi setäni lyhyesti, ja olen varma siitä, että tämä käytävä, joka vie hiilikerroksien lävitse, ei ole ihmiskätten työtä. Mutta on yhdentekevää, olipa se luonnon muodostama taikka ei. Nyt on ruoka-aika; sentähden syökäämme.
Hannu otti esiin vähän ruokaa; söin vain hiukkasen, mutta join sen vähäisen vesitilkan, joka oli minun osani. Oppaamme pullo oli puolillansa vettä ja siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä kolmen hengen janon sammuttamiseksi.
Syötyämme kääriytyivät matkatoverini peitteisiinsä, saadakseen unesta virkistystä vaivoillensa. Minä puolestani en nukkunut, vaan luin aamuun asti.
Kello kuuden aikaan lauantaina lähdimme taas matkaan. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tulimme avaraan aukeamaan, ja ymmärsin silloin, etteivät ihmiskädet olleet voineet kaivaa tätä kaivosta, sillä holvit olisivat siinä tapauksessa olleet pönkitetyt. Oli varsin ihmeellistä, että ne vielä voivat olla pystyssä.
Luola oli sataa jalkaa leveä ja sataaviittäkymmentä korkea. Se oli syntynyt jonkin maanalaisen liikunnon vaikutuksesta; kestämättä jotakin voimallista sysäystä oli maankuori auennut ja tehnyt tämän suuren aukon, johon nyt ensimmäisen kerran tunkeusi maanpinnan asukkaita.
Koko kivihiilikauden historia oli kirjoitettu näille mustille seinille, ja geologi olisi helposti voinut niistä seurata kaikkia eri kehityskausia. Hiilikerroksia erottivat toisistaan tiheät hiekka- ja savikerrokset, joiden välissä ne olivat ikäänkuin musertuneina.
Tänä aikana, joka oli lähinnä nuorin paleontologisen maailmankauden jaksoista, oli maa erinomaisen rehevän kasvullisuuden peitossa; siihen oli kaksi syytä, nimittäin kuuma ilmanala ja alituinen kosteus.
Silloin ei kasvanut paljon puita, vaan ainoastaan kortteita, äärettömiä heinälaitumia, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita: asterofyliittejä ja muita harvinaisia kasvisukuja, joita siihen aikaan oli tuhansia eri lajeja. Juuri tästä tavattoman runsaasta kasvullisuudesta kivihiilet ovat saaneet alkunsa. Kasvit vajosivat veden alle ja muodostivat vähitellen paksuja kerroksia.
Silloin alkoi luonnollisen kemian vaikutus; merien pohjalla kasviaineet ensiksi muodostuivat turpeiksi, alkoivat sitten kaasujen vaikutuksesta lämmetä ja kivettyivät lopuksi täydellisesti.
Siten muodostuivat nämä äärettömät hiilipaljoudet, joiden kuitenkin vähemmässä kuin kolmessa vuosisadassa täytyy loppua liiallisen kuluttamisen kautta, jolleivät teollisuutta harjoittavat kansat ajoissa hillitse tuhlaavaisuuttansa.
Nämä ajatukset johtuivat mieleeni katsellessani luolan hiilirikkauksia. Luultavasti ne eivät koskaan tule päivänvaloon, sillä näin syvällä olevien aarnioiden kaivaminen vaatisi liian suuria kustannuksia. Ja mitäpä se muutoin hyödyttäisikään, kun kerran niin paljo hiiltä vielä on monin paikoin niin sanoaksemme maanpinnalle levitettynä? Sellaisina kuin nämä hiilikerrokset nyt ovat, pysyvät ne maailman loppuun asti.
Silläväin kuljimme eteenpäin, ja unhotin tien pituuden, vaipuen geologisiin mietteisiin, ilman lämpö pysyi yhtäläisenä kuin se oli ollut kulkiessamme laava-aineen ja liuskakiven muodostamien kerrosten lävitse. Mutta minä tunsin sangen selvästi hiilivedyn hajun. Huomasin heti, että käytävässä oli sangen paljon tätä vaarallista kaasua, jota vuorityömiehet sanovat kaivoskaasuksi ja jonka räjähtäminen on niin usein aikaansaanut hirveitä tapaturmia.
Onneksi oli valaistusneuvonamme Ruhmkorffin älykäs kone; mutta jos olisimme olleet niin typeriä, että tulisoihtu kädessä olisimme tutkineet tätä käytävää, niin olisi hirveä räjähdys tehnyt lopun matkastamme tappaen meidät.
Tätä kävelyä kivihiilen keskellä kesti iltaan asti. Setäni taisi tuskin hillitä malttamattomuuttansa, jota hän tunsi tiemme vaakasuoran suunnan tähden. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli synkkä pimeys, joten käytävän pituutta ei voinut nähdä, ja minä jo rupesin luulemaan sitä loppumattomaksi, kun kello kuuden aikana ilmestyi äkkiarvaamatta seinä eteemme. Ei oikealla eikä vasemmalla puolella, ei ylhäällä eikä alhaalla ollut mitään tietä! Me olimme tulleet umpinaiseen sopukkaan.
— No sen parempi! huusi setäni. Sittenpähän tiedän, mitä teen. Me emme ole Saknussemmin kulkemalla tiellä, eikä auta muu kuin kääntyä takaisin. Levätkäämme nyt yö, ja kolmen päivän kuluttua tulemme takaisin sille kohdalle, missä käytävät haarautuvat.
— Niin, sanoin minä, jos meillä on siihen voimia!
— Miksi ei olisi?
— Siksi, että vesi on huomenna tykkänään lopussa.
— Entäs rohkeus? Onko sekin lopussa? kysyi professori katsoen minuun ankaran näköisenä. En uskaltanut vastata.
Seuraavana päivänä lähdimme aikaiseen matkalle; meidän täytyi kiiruhtaa, sillä olimme viiden päivämatkan päässä siitä käytävien risteyksestä, jossa olimme menneet harhaan. En tahdo lähemmin kuvailla kärsimyksiämme paluumatkalla. Setäni kesti ne sellaisen närkästyksen vallassa, jota mies tuntee tietäessään olleensa väärässä; Hannu tyynen luonteensa mukaan kärsivällisesti ja minä valitellen ja epätoivoisena, sen myönnän. En jaksanut rohkeasti kestää vastoinkäymisiä.
Niinkuin olin ennustanutkin, vesi loppui kokonaan ensimmäisen päivän marssin jälkeen. Juoma-aineenamme oli nyt vain viina, mutta tämä inhoittava neste poltti kurkkuani, enkä kärsinyt sitä nähdäkään. Minusta oli ilma tukahduttava, väsymys teki minut hervottomaksi ja useita kertoja olin kaatumaisillani. Me seisahduimme silloin ja setäni tahi islantilainen koettivat virkistää minua niin hyvin kuin taisivat. Mutta minä näin jo, että edellinen vain sangen vaikeasti taisteli lopullista uupumusta ja janon tuskia vastaan.
Tiistaina heinäkuun 9 p:nä saavuimme viimeinkin nääntyneinä, melkein ryömien, käytäväin yhdyntäpaikalle. Siellä kaaduin maahan laavapohjalle. Kello oli kymmenen aamupäivällä.
Nojaten seinää vastaan Hannu ja setäni koettivat pureksia muutamia korpunpalasia. Syviä huokauksia kohosi työläästi paisuneilta huuliltani, kunnes viimein menin tainnuksiin.
Hetkisen kuluttua lähestyi setäni minua ja nosti minut syliinsä.
— Lapsi parka! mutisi hän itsekseen todella hellällä äänellä.
Tulin liikutetuksi näistä sanoista, sillä olin tottumaton kuulemaan ystävällisiä sanoja tuimalta professorilta; otin hänen vapisevat kätensä käsiini, ja hän salli sen katsellen minua kyynelsilmin.
Silloin näin hänen tarttuvan pulloon, joka riippui hänen kaulassaan, ja suureksi hämmästyksekseni hän asetti sen huulilleni.
— Juo! sanoi hän.
Kuulinko oikein? Oliko setäni hullu? Katsoin häneen hämmästyneenä enkä voinut käsittää hänen sanojansa.
— Juo! sanoi hän uudelleen, ja nostaen pullon huulilleni hän tyhjensi sen sisällön kokonaan suuhuni.
Ah, mikä nautinto! Kulaus vettä kostutti kuivaa suutani, yksi ainoa kulaus vain, mutta se oli kylliksi virkistämään riutuvia elinvoimiani.
Kiitin setääni kädet ristissä.
— Niin, sanoi hän, kulaus vettä! Viimeinen! ymmärrätkö? Viimeinen! Minä olin sitä säilyttänyt suurena kalleutena pullossani. Parikymmentä kertaa, sata kertaa olen voittanut suuren haluni juoda! Mutta ei, Akseli, säästin sen sinulle.
— Setäni! mutisin minä, ja suuret kyyneleet tulivat silmiini.
— Niin, lapsi raukkani, minä tiesin, että sinä tänne päästyämme kaatuisit maahan puolikuolleena, ja sentähden säästin viimeiset vedenpisarani, virvoittaakseni niillä sinua.
— Kiitoksia, kiitoksia setä, sanoin minä.
Vaikka janoni oli vain hiukan vähentynyt, olin kuitenkin saanut uusia voimia. Kurkkuni kutistunet jänteet ja turvonneet huuleni pehmenivät, ja saatoin puhua.
— Kuulkaapa nyt, sanoin minä, meillä ei ole kuin yksi keino jäljellä; koska ei ole vettä, niin meidän täytyy; kääntyä takaisin.
Setäni kaihtoi katsettani, kun lausuin nämä sanat; hän painoi päänsä alas.
— Meidän täytyy kääntyä takaisin, huudahdin minä, ja mennä takaisin Sneffelsiin. Suokoon Jumala meille voimia nousta ylös vuoren huipulle!
— Kääntyä takaisin! sanoi setäni, ikäänkuin olisi vastannut pikemminkin itselleen kuin minulle.
— Niin, kääntyä takaisin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään.
Pitkä aika kului äänettömyyden vallitessa.
— Eivätkö siis, Akseli, nämä vesipisarat ole antaneet sinulle voimaa ja rohkeutta? kysyi professori omituisella äänellä.
— Rohkeuttako!
— Näen sinun olevan yhtä alakuloinen kuin ennenkin; olet vieläkin aivan epätoivoinen.
Minkälaisen ihmisen kanssa olinkaan tekemisissä, ja mitä tuumia hän hautoikaan rohkeassa sielussaan?
— Mitä? Ettekö tahdo? — — —
— Luopuako tästä matkasta, kun kaikki ennustaa, että se onnistuu? En suinkaan!
— Meidän siis täytyy menehtyä?
— Ei, Akseli, ei! Palaa sinä! Minä en tahdo aiheuttaa sinun kuolemaasi! Hannu seuratkoon sinua. Jätä minut!
— Hylkäisinkö teidät!
— Jätä minut yksin, sanon sinulle! Minä olen lähtenyt tälle matkalle ja menen perille asti, kävi miten kävi. Mene tiehesi, Akseli, mene tiehesi!
Setäni puhui hyvin kiivaasti. Hänen äänensä, joka oli vähän aikaa ollut lempeä, tuli taas kovaksi ja uhkaavaksi. Synkän itsepintaisesti hän taisteli mahdottomuutta vastaan. Minä en tahtonut jättää häntä tänne syvyyden pohjalle, vaikka toiselta puolen itsesäilytysvaistoni käski minun paeta.
Hannu katseli tätä kohtausta tavalliseen välinpitämättömään tapaansa, mutta hän ymmärsi nähtävästi kuitenkin, mistä hänen molemmat matkakumppaninsa keskustelivat. Meidän liikkeemme ja eleemme osoittivat kyllä selvästi, mille suunnalle kumpikin meistä koetti toistansa saada lähtemään; mutta Hannusta näytti samantekevältä, missä hänen henkensä oli vaarassa; hän oli valmis jatkamaan matkaa, jos annettaisiin lähtömerkki, ja valmis myöskin seisahtumaan herransa vähimmästäkin viittauksesta.
Jospa minä tällä hetkellä olisin voinut saada Hannun käsittämään sanojani! Sanani, huokaukseni, ääneni olisivat pehmittäneet tämän kovan luonnon. Minä olisin hänelle selittänyt, olisin niin sanoakseni selittänyt hänelle kouraan tuntuvasti niitä vaaroja, joita hän ei näyttänyt aavistavankaan, ja meidän molempien yhdessä olisi ehkä onnistunut saada itsepäinen professori taipumaan. Jos olisi tarvittu, olisimme voineet pakottaa hänet palaamaan Sneffelsin huipulle!
Minä lähestyin Hannua ja laskin käteni hänen kädellensä: hän ei liikahtanut. Minä osoitin hänelle tietä vuoren aukon suuhun; hän pysyi järkähtämättömänä. Läähättävät keuhkoni ilmaisivat tuskani, mutta islantilainen pudisti vain päätänsä ja osoitti tyynesti setääni.
— Herra! sanoi hän.
— Herra! huusin minä. Hullu! Hän ei ole elämäsi herra! Meidän täytyy paeta! Meidän täytyy viedä hänet pois! Kuuletko? Ymmärrätkö?
Olin tarttunut Hannua käsivarteen ja tahdoin pakottaa hänet nousemaan ylös ja auttamaan minua, mutta setäni tuli väliin.
— Malta mielesi, Akseli! sanoi hän. Sinä et saa tätä itsepintaista palvelijaa taivutetuksi. Kuule siis, mitä ehdotan sinulle.
Panin käsivarteni ristiin ja katsoin setää suoraan silmiin.
— Veden puute, sanoi hän, on ainoana esteenä aikomuksieni täyttämiselle. Tästä itäisestä käytävästä, joka on muodostunut laava-aineen, liuskakiven ja hiilien sisään, emme ole löytäneet tippaakaan vettä. On mahdollista, että meillä on parempi onni, jos seuraamme läntistä käytävää.
Minä pudistin päätäni hyvin epäilevän näköisenä.
— Kuule minua loppuun asti, sanoi professori koroittaen ääntänsä. Sillä aikaa kuin sinä makasit tässä tainnuksissa, liikkumattomana, olen minä tutkinut tämän käytävän muodostusta. Se vie suoraan maan sisukseen ja saattaa meidät muutaman tunnin kuluessa vahvalle graniittipohjalle, jossa tapaamme lähteitä runsaasti. Kuule siis mitä sanon. Kun Kolumbus pyysi laivaväeltänsä kolmen päivän aikaa, löytääksensä uusia maita, niin miehistö myöntyi hänen pyyntöönsä, vaikka olivat sairaita ja kauhistuneita, ja hän löysikin kokonaisen uuden maailman. Minä, näiden maanalaisten seutujen Kolumbus, pyydän sinulta ainoastaan yhtä päivää. Jollemme tämän ajan kuluessa ole löytäneet vettä, niin minä vannon, että palaamme maan pinnalle takaisin.
Vaikka olin hyvin levoton, tulin kuitenkin liikutetuksi näistä sanoista ja siitä uhrautuvaisuudesta, jota setäni osoitti puhuessaan tällä tavalla.
— No, olkoon menneeksi, vastasin, tapahtukoon kuten tahdotte ja palkitkoon Taivaan herra teidän suurenmoisen rohkeutenne. Teillä on vain muutama tunti aikaa koetella onneanne. Eteenpäin!